Aatamin puvussa ja vähän Eevankin / Viikinsaaren Kesäteatteri

Aatamin puvussa ja vähän Eevankin / Viikinsaaren Kesäteatteri

Ensi-ilta 14.6. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Agapetus
Ohjaus Hanno Eskola
Musiikki Mikko Alatalo
Musiikin sovitus Antti Paranko
Lavastus Markku Mäkiranta
Puvustus Tiina Helin
Äänet Simo Savisaari

Bändi : Antti Paranko (kapellimestari ja kitara), Aleksi Aromaa (basso), Jussi Liimatainen (koskettimet)  ja Lauri Malin (rummut)

Rooleissa : Kai Vaine, Jarkko Tiainen, Anna Ackerman, Eppu Salminen ja Kaisa Hela

Viirimäki, Himanen ja emäntä 

 Mooonta vuotta sitten tein ensivisiittini Pyynikin Kesäteatteriin katsomaan tätä samaa näytelmää ihan vain siitä syystä, että näkisin miten silloinen suosikkini Kari-Pekka Toivonen juoksentelee munasillaan pitkin pusikoita. Hyvinhän se pyörivä katsomo ja Pyynikin puskat toimivat tässä tarkoituksessa, vähän pakaroita vilkkui ja taas lähti katsomo pyörimään ratkaisevalla hetkellä. Muuta en esityksestä oikein muistakaan. Hyvinkin mahdollinen vilauttelu ei tällä kerralla ollut se suurin houkutin, vaan kokonaisuus idyllisine laivamatkoineen ja mielestäni Suomen teatterikentän ehdottomasti tyylikkäin bändi soittamassa Mikko Alatalon ja Harri Rinteen kynäilemää tuotantoa. Esitin jo aiemmin hiljaisen toiveen, että mukana olisi toivottavasti muutakin kuin huumoriralleja. No, jos mummon ja moukarinheiton laittavat jatkossakin ylipäätään mihinkään mukaan, kostoksi lähden väliajalla pois jos mahdollista.

 Viime kesänä tuli Viikinsaaressa visiteerattua parikin kertaa, kävin nimittäin kurkkimassa harjoituksia ja sitten tietysti katsomassa varsinaisen esityksenkin (Mies joka ei osannut sanoa ei). Nyt oli ensi-illasta ehtinyt vierähtää jo liki kuukausi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Laivamatka ei tällä kertaa mennyt hienoja maisemia ihastellen, vaan keskityin yleiseen höpötykseen sisätiloissa mm. aiheista hanurinsoitto ja ihon nihkeys. Saaressa olimme reippaasti etuajassa ja pääsimme seuraamaan ravintolan terassin aitiopaikalta keppihevoskilpailuja! Voi sitä vauhdin hurmaa ja iloa. Itsehän olisin kompastunut jo siihen matalimpaan esteeseen.

Kaisa Hela ja Eppu Salminen 

 Juu, sananen esityksestäkin, sitähän varten saareen tuli lähdettyä. Aika sekavaa kohellustahan meno on, enkä ihan ollut varma loppupeleissä siitä, oliko tässä nyt päätä eikä häntää. Ja toisaalta, onko sillä nyt kuitenkaan sitten mitään väliä, pääasia että hauskaa on. No, on laivasta myöhästyvää asemapäällikkö Viirimäkeä (Jarkko Tiainen), kesävieras Himasta (Kai Vaine, joka esityspäivänä täytti sopivasti pyöreitä ja vein lämmöllävalitun lahjankin), vankikarkuria (Eppu Salminen) sekä neitokaisia Alli ja Liina (Anna Ackerman ja Kaisa Hela), ja lisäksi poliiseja ja haarniskassa koikkelehtimista. Viirimäki ja Himanen lähtevät motorisoidulla laiturinpätkällä (hauskasti toteutettu tämä) yrittämään vastarannalle, huonoin seurauksin. Uintihommiksi menee ja Himanen luopuu kaikista vaatteistaan, ja ensimmäiset ihastuneet/kauhistuneet huudahdukset kaikuvat katsomosta. Tiettyjä paikkoja peitellään jatkossa sitten mm. salkulla ja leivänkannikalla. Meikäläinen on paljasta pintaa nähnyt teatterissakin jo siihen malliin, ettei oikein tunnu missään enää. Melkeinpä odotti, että jostain puskasta kirmaa Risto Korhonen ilkosillaan ihan muuten vaan näyttämön editse.

 Jatketaan. Himanen löytää tiensä parin neidon hoteisiin, tosin aluksi naiseksi tekeytyvänä itsekin ja yöpissalla käynti melkein narauttaa sankarimme. Lisäksi näemme Allin toimesta varsin näyttävää naisvoimistelua ja tanssikuviota, tietty vähän flossaustakin. Sitten on se möreä-ääninen vankikarkuri ja häntä jahtaavat poliisit ja päänsä totaalisesti sekoittanut asemapäällikkö.

Anna Ackerman ja Kai Vaine 

 Esityksen suola ja sokeri on kyllä sitten Mikko Alatalon tuotannon monipuoliset sovitukset, ja mukana oli monta kappaletta, joita en ollut aiemmin edes kuullut. Kuten jo tuli mainittua, monessakin mielessä sangen tyylitajuinen bändi (katsokaa nyt allaolevaa kuvaakin!) kruunaa koko paketin. Viiksistä olisi tullut vielä plussaa, mutta aina ei voi voittaa. Valitettavasti mukaani tarttui sitten parikin korvamatoa, joista ei olisi ollut niin väliä. Toinen on "Leuhkat eväät" ja toinen "Jolsa jätkä", joista jälkimmäinen voisi olla Popedan tuotantoa. Näen jo mielessäni Paten vetämässä "tässä tulee jolsa jätkä, väännetäänkö kättä.." toinen jalka nostettuna kajarin päälle niin, että haarus on mahdollisimman hyvin näytillä. Väliajalla kävin tilaamassa kanttiinintäti Gekolta pullan sanoilla "anna mulle yksi pulla, anna yksi pullistasi mulle". Ei antanut, mutta möi.

Antti Paranko, Lauri Malin, Jussi Liimatainen ja Aleksi Aromaa (ja se hanurikin) 

 Missään nimessä tämä ei ollut hukkareissu, sillä aina kun paikalta poistuu hymyillen eikä otsa kurtussa, on jotain tehty oikein. Varsin onnistunut kesäteatterireissu siis. Kiiruhdimme esityksestä vielä illaksi Tampereen Komediateatterille, mutta se on taas toinen juttu se.

 Esityskausi jatkuu 11.8. asti, joten hyvin ehtii vielä Viikinsaareen tsekkaamaan iloisen menon ja parhaat pakarat. Lisäinfoa tästä näin. Edestakainen laivamatkahan kuuluu sitten lipun hintaan.

Esityskuvat (c) Kai G. Baer

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Viikinsaaren Kesäteatteri!)

Albatrossi ja Heiskanen / Aurinkorinteen kesäteatterin vierailu

Albatrossi ja Heiskanen / Aurinkorinteen kesäteatterin vierailu, Verkatehdas HML

Ensi-ilta 11.6. 2014, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Ohjaus Matti Kuikkaniemi

Kapellimestari Antti Paranko

Rooleissa : Eppu Salminen, Turkka Mastomäki, Birgitta Putkonen, Jarkko Tiainen, Anneli Ranta ja Saara Lehtonen (kesällä Suvi-Maaria Virta)

 Kesäkuussa nähtiin Joensuussa Aurinkorinteen kesäteatterissa Junnu Vainion lauluihin perustuva Albatrossi ja Heiskanen- musiikkinäytelmä (käsikirjoitus Jukka Virtasen), ja yleisön pyynnöstä esitystä toivottiin nähtäväksi myös täällä Hämeenlinnan suunnalla: työryhmässä kun oli mukana monta hämeenlinnalaisille tuttua henkilöä ja kesäteatterireissu Joensuuhun asti tuntui liian pitkältä matkalta monelle, Niin myös minulle. Olen nähnyt esityksen Hämeenlinnan Kesäteatterissa muutama vuosi sitten ja täytyy myöntää, että esityksestä ei silloin jäänyt yhtään mitään mieleen. Jostain syystä esityspäiväkseni valikoitui silloin SDP:n tilausnäytös, ja jumalaton helle ja ylipitkät puheet ennen esitystä veivät mehut minusta niin, että lopulta odotin vain kotiinpääsyä...

 Mitään suurta juonellista ilotulitusta Albatrossi ja Heiskanen ei tarjoa. Viisikymppisiä juhlitaan ja samalla muistellaan menneitä ja mietitään, mitä Ruotsiin lähteneelle Heiskaselle mahtaa kuulua. Oikeastaan sitten harjoitellaan musiikkinäytelmää, joka toisi kaiken tämän ilmi. Roolihenkilöinä vilahtelevat mm. Turkka Mastomäen esittämä pankinjohtaja sekä Anneli Ranta verevänä kaunottarena, joka lankeaa kaikkiin miehiin. Varsinaisena dynamona toimii Eppu Salmisen antaumuksella tulkitsema ärrävikainen Heiskanen, jonka meno oli varsin irtonaista. Joensuussa Mirkun roolissa nähtiin Suvi-Maaria Virta, mutta häntä ei Hämeenlinnassa nähty, vaan roolin teki suureksi ilokseni Saara Lehtonen (hän oli samassa roolissa täällä kesäteatterissa, jota en olisi kyllä muistanut).

Rapujuhlissa Eppu Salminen ja Jarkko Tiainen / (c) Satu Söyrinki (kuva Joensuun esityksestä) 

 Junnu Vainion kappaleiden ystäville esitys on melkoista herkkua. Lauluja on esityksessä paljon ja tunnelmat vaihtelevat riehakkaista rapujuhlista "Kotkan poikii ilman siipii"-tyylisiin herkistelyihin. Viinan kanssa läträtään ja käydään yleisessä saunassa sekä kuljetaan ahon laitaa ilman paitaa. Yleisö palkitsi kaikki kappaleet väliaplodein ja muutenkin tuntui viihtyvän.

 Ennalta mietin, että miten kesäinen teatteriesitys saadaan toimimaan pelkistettynä versiona Vanaja-salin suurella lavalla, mutta hyvinhän se toimi. Esitys oli ehkäpä konserttimaisempi, mutta mikäpäs siinä. Lauluvoimaa ja -taitoa porukasta löytyi, kuten myös bändistä.

 Ulkona oli kaunis ja aurinkoinen syksyinen sää, ja tämä toi vielä mukaan tuulahduksen menneestä kesästä. Oikein viihdyttävä Albatrossi ja Heiskanen! Yleisö pyysi vielä encoreakin, jossa vähän vihjaistiin vielä mahdollisuudesta kuulla Junnun ns. tuhmempaa tuotantoa. Sitä ei valitettavasti (ja ehkä hyvä niin) kuultu, joten lauloin sitten kotimatkalla ääneen pari kappaletta.

 Albatrossi ja Heiskanen saa neljä tähteä hyväntuulisesta, ammattitaitoisesta toteutuksesta ****.

 (näin esityksen kutsuvieraana)

Haastattelussa Eppu Salminen

Eppu Salmisen tapasin Helsingin Kaupunginteatterin yleisölämpiössä (jossa ei ollut edes valoja, eli haastattelu on tehty ”hämärissä olosuhteissa”) joulukuussa 2013.

Vuonna 1965 jousimiehen merkeissä syntynyt Eppu on kotoisin Lahdesta. ”Muutin Helsinkiin ´86 päästessäni TeaKiin, sitten olen asunut Tampereella vuodet 1993-2000 ja sen jälkeen olen asunut taas Helsingissä.”

Mitä harrastat? ”Viimeaikoina harrastukseni ovat pyörineet lähinnä lapsenhoidollisissa asioissa, mutta pyrin myös käymään uimassa ja saunomassa säännöllisin väliajoin, niin paljon kuin mahdollista. Liikun myös aika paljon paikasta toiseen sellaisella kickbikella. Lisäksi yritän katsella paljon elokuvia ja lueskella, tämmöistä klassista. Jaa HIFK-hommat ja muut? No kyllähän nekin tietysti kuuluu harrastuksiin, kyllä mä HIFK:n matseissa pyrin käymään niin paljon kuin suinkin ehdin ja se on sitten ihan erilainen sosiaalinen ympäristö mulle. Olen tehnyt myös muunlaista yhteistyötä niiden kanssa, radiomainosta ym. Jalkapalloa mä seuraan kansainvälisellä tasolla paljon, olen käynyt kolmissa EM-kisoissa ja yhdet MM-kisat on myös käyty läpi. Kotimainen jalkapallo ei mua niin hirveästi kiinnosta, Lahden Reippaan pelejä välillä käyn katsomassa. Teeveestä pyrin aina katsomaan kaikki ManUn pelit.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Mä olen käynyt pienenä piano-ja viulutunneilla, mutta ne jäi kyllä sit. Vetopasuunaa olen jonkinverran soittanut. Ostin ´88 Tukholmasta Bruce Springsteenin keikan jälkeen käytettyjen soitinten liikkeestä sellaisen ja se on ollut mulla mukana mitä ihmeellisemmissä paikoissa, heh. Rockfestareilla olen vedellyt sen kanssa jossain telttakylässä ja jatkoillakin. Vetelin sitä aluksi ihan huvikseni, ja kyllä mä sitten kävin 1,5 v ihan tunneillakin sen kanssa. Nyt en ole soittanut pitkään aikaan, en edes tiedä missä se tällä hetkellä on... Taitaa olla mun tai pojan vintillä. Se on hauska soitin. Joo, ja Sleeppareiden keikallahan olen heilunut kitaran kanssa, mutta siinä ei tosin ole ollut lainkaan piuhoja. Tuossa muuten olin just Leningrad Cowboysien kanssa encoressa lavalla, kyllä se laulu sieltä lähtee! Sekin oli hauskaa.”

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Puhutaanko me nyt siis teatterista? Mä oon tehnyt niin paljon kaikkea, et en heti tiennyt mistä ammatista on kyse. Teatterissa mun vahvuuteni on varmaan monipuolisuus, mä oon tehnyt paljon kaikenlaista. Yhdessä vaiheessa mä tein traagisia, äitinsä perään itkeviä angstisia nuoria miehiä ja yhdessä vaiheessa tein paljon komediaa, ja jossain vaiheessa tein tosi paljon lastennäytelmiä. Oon näytellyt Katto-Kassiset ja Eemelit, Mökö Kiljuset ja Joonatanin Kolmesta iloisesta rosvosta. Musikaaleissa olen ollut; Housut pois!, Kaunotar ja Hirviö... Mä olen saanut tehdä niin paljon, ja siksi tämmöinen Kaupunginteatterin tyylinen meininki sopii mulle hyvin. Oon tykännyt olla täällä, koska täällä on voinut tehdä ihan laidasta laitaan kaikenlaista. Jos nyt joku vahvuus pitää sanoa, niin se on melkeinpä se, että mut voi heittää rooliin kuin rooliin. En ole sellainen, että tekisin vain tietyntyylisiä juttuja. Teatterin suhteen vielä sekin, että olen pyörinyt teatterissa ihan pikkuisesta lähtien (äitinihän on näyttelijä Kaarina Turunen, jäi juuri eläkkeelle Lahden Kaupunginteatterista) ja tää maailma on mulle sillai oma ja läheinen, viihdyn täällä ja musta on aina ollut kiva pyöriä teatterissa. Olen kuin kala vedessä.”

Entä onko jotain erityistaitoja? ”En mä tiedä, osaan mä ratsastaa ja yhdessä vaiheessa mä harrastin paljon budo-lajeja, krav magaa ja kävin nyrkkeilytreeneissä. En tiedä onko niistä ollut mitään muuta hyötyä kuin se, että on tullut tietynlainen kovuus, siis sillai että jaksaa painaa. Pystyn ottamaan kolhuja vastaan. Chaplinia varten piti opetella kävelemään vaijerilla. En tiedä, että onko nää nyt mitään sellaisia erityistaitoja. No jos englanniksi pitäisi näytellä, niin se kyllä onnistuisi. Olen pienenä ollut monta kesää Englannissa ja sitten olen ollut vaihto-oppilaana ja muutenkin ravannut USA:n puolella aika lailla.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä mä haluaisin osata soittaa jotain, muutakin kuin puhallella sitä vetopasuunaa. Oon myös miettinyt sitä, että kaikkea ei vaan ehdi! Oon kuitenkin tehnyt niin paljon teatteria ja siinä sivussa hörhöillyt kaikkea muutakin, joten aika ei mitenkään olisi riittänyt kaikkeen. Jos joku pitäisi valita, niin kyllä mä mielelläni soittaisin suvereenisti muina olaviuusivirtoina ja näyttelisin siinä sivussa. Rockunelmaani olen toki päässyt elämään Sleeppareiden ja Leningrad Cowboysien kanssa aina välillä. Tarpeen vaatiessa alastikin lavalla”, Eppu hihittää.

Nyt seuraa tyhmä kysymys, mutta onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Äitini on siis näyttelijä ja siskoni Krissehän aloitti stand up -komiikalla, mutta on nyt myös näytellyt. Viime kesänähän Krisse oli Tampereen Komediateatterissa, ja lisäksi se on ollut UIT:ssä mukana ja Vartiovuoren kesäteatterissa Turussa, ja tv-sarjassa Suojelijat. Krisse ei itseään tituleeraa näyttelijäksi. Nythän on tulossa uusi tv-sarja Siskonpeti, josta tulee varmasti suosittu. Poikani Roope on näytellyt Kotikadussa, ja on mukana Improryhmä Kolinassa. Ja nythän se näyttelee Mato Valtosta tuossa Sleeppari-musikaalissa. Mato on mun hyvä frendini, et sikäli hassua, että poika näyttelee just sitä...”

Kiinnostuit siis teatterista ihan pienenä poikana jo, eikö niin? Kertoisitko vähän tarkemmin. ”Teatterissa tuli tosiaan pienenä vietettyä paljon aikaa, siihen aikaan se toimi ammattikoulun tiloissa ja siinä samassa rakennuksessa oli muinoin uimahalli. Mä yhdistelin näitä kahta suvereenisti, olin uimaseurassa mukana ja avustamassa Kaupunginteatterissa pienempänä. Olin ensin uimatreeneissä ja sen jälkeen menin vaikkapa katsomaan jonkun esityksen, tai harjoituksista uimaan. Kirjaimellisesti olin siis kuin kala vedessä siellä! Pyörin sitten myös Lahden Nuorisoteatterissa, joka oli mulle hirveen tärkeetä aikaa myös ja sit lähdin vaihto-oppilaaksi Jenkkeihin ´82-´83. Sinä aikana mulle kristallisoitui se, että haluan pyrkiä Teatterikouluun ja tehdä siitä ammatin. 1984 mä hain ensimmäistä kertaa ja ´86 pääsin sitten sisään kolmannella yrittämällä.”

”TeaKissa mä pidin yhden välivuoden ja lähdin koulusta ulos ´91, kaikki muut oli tehtynä paitsi lopputyöt. Kirjallinen lopputyö mulla jäi odottamaan vuoteen 2008, jolloin sitten virallisesti valmistuin koulusta. Kirjani ”Lasten ristiretki” on laajennettu versio lopputyöstäni ja siinähän kerron aika tarkastikin TeaK-ajoistani. Halusin dokumentoida koulun tapahtumia, koska niitä ei kauheasti ole ja toihan on nyt täysin mun näkövinkkelistäni tehty, eli mitä mulle tapahtui ja mitä mä näin ja koin. Se, mitä kaikkea siellä 80-luvulla tapahtui, ei onnistuisi mitenkään nykypäivänä. Moni jätti koulun kesken; ihan tilastoja jos katsoo, niin 4-5 valmistui vuosittain.”

Millä alalla mahdollisesti olisit, jos et olisi tällä alalla? ”Joskus olen ajatellut toimittajan ammattia, voisi kirjoittaa juttuja ja mennä tuolla pitkin maailmaa. Monien sattumien kautta mulle aukesi sitten tilaisuus vetää Aamuradiota Silvia Modigin kanssa, sit mua pyydettiin Novalle ja tein sinne ekana kesänä haastatteluohjelman, jossa vedettiin raitiovaunulla pitkin Helsinkiä ja haastattelin ihmisiä. Tarja Halonen oli muiden muassa vieraana siellä. Novalla tein kahdeksan vuotta ja enemmän ja enemmän menin poliittisen toimittajan suuntaan, esim. viime pressanvaaleissa haastattelin kaikki presidenttiehdokkaat. Välillä tein hauskoja ohjelmia radioon ja välillä vakavempaakin, tässä muun työn ohessa ja se oli musta kyllä hirveen kiva periodi. Viime kesänä olin SuomiPopilla.”

”Telkkarissakin olen ollut, niitä juttuja tulee ja menee. Ennätystehdaskin on sellainen, että koskaan ei ole sovittu seuraavasta tuotantokaudesta mitään ja sitten puhelin vaan soi. Niitäkin on ollut kiva tehdä, se on kans ollut vähän sellainen puoliharrastus mulle. Telkan puolella draamaa olen myös tehnyt. Tahdon asia-sarja muistetaan varmaan parhaiten, ja Mikko Rouhialan touhut. Ruusun aika, Hovimäki, Alamaailma, Suojelijat, Roba... Leffapuolelta sitten Varekset ja tuoreimpana Isänmaallinen mies.”

Eppu poseeraa kuvansa edessä / (c) Teatterikärpänen

 Miksi olet näyttelijä? ”Tähän nyt voisi vastata kaikenlaista. Konkretia on se, että mä tavallaan ajauduin tähän hommaan, kun olen teatteriperheen lapsi ja muuta. Mitä kaikkia peikkoja sitä omassa päässä sitten on, eli hakeeko tällä jotain hyväksyntää tai muuta, niin mä luulen, että vastaavan keskustelun voisi käydä mistä tahansa ammatista. Mut niin olen sen aatellut, että tää on ihan älyttömän kivaa ja nautin lavallaolosta. Tää on myös mielettömän haastava ammatti, jos tätä haluaa tehdä täysillä. Olen tykännyt siitä, että saa törmätä erilaisiin ihmisiin ja mennä eri maailmoihin, tää on tavallaan suuri seikkailu, johon halusin aikanaan lähteä mukaan. Frendeillä oli bändejä ja muuta, ja tää on ollut se mun rock´n rollini, oon saanut tässä painaa mielin määrin hiki päässä. Tää on kokonaisvaltainen psykofyysinen ammatti, missä pääsee tekemään todella paljon. Mulla on intohimo tähän ammattiin. Väitän, että olen aika sinut itseni ja ammattini kanssa. Mulla ei ole mitään ns. mysteeriä päässä tai että mulla olisi joku haava, jota yritän paikata. On ollut kiva tehdä myös radiota ja muuta, mutta kyllä tää on semmoinen homma, mihin tulen aina palaamaan.”

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Jos mennään teatterikouluajoista vielä taaksepäin, niin Nuorisoteatterissahan oli tosi kivaa, vaikka se olikin vaativaa. Siellä oli kiva fiilis ja meininki oli tosi positiivista. Sit kun menin TeaKiin, niin siellä olikin aikamoista kilpailua ja ilmapiiri synkkeni huomattavasti. Niin ja siinä välissähän mä olin Lahden Kansanopistossa, siellä oli myös tosi kivaa. TeaKissa mukaan tuli sitten synkempiä sävyjä, munkin kurssilla jengi ei ollu ihan solidaarisia toisiaan kohtaan. Mä halusin, että tehtäisi juttuja yhdessä ja kaikilla olisi hyvä fiilis. Myöhemmin on tullut sitten se, että tää on myös hyvin julma ja raaka ala. Monet pelailee pelejä ja asiat ei aina mene oikeudenmukaisesti. Asiat on sillä tavalla muuttunu, että mä olen säilyttänyt sen saman innon, koska jos en sitä olisi tehnyt, mä en olisi pystynyt jatkamaan tällä alalla. Matkalla on ollut niin riemastuttavia juttuja, kuten Tuntematon sotilas Pyynikillä ´97, joista on saanut lisäpotkua. Perusta on aina sama; on lava, näyttelijät ja katsomo, mut matkalla Nuorisoteatterin riemukkuudesta aikuisten maailmaan, jossa mukaan on tullut myös susia, on vaan tajunnut sen, että näin se vaan menee. Kaikki ihmiset ei oo kivoja. Yksi iso muutos on tapahtunut tuolla kritiikkipuolella. Kajavakin oli kriittinen, mutta niissä jutuissa oli joku järkikin. Nyt ilkeillään ihan avoimesti ja haukutaan, ja se on yllättänyt mut jo ihan vuosia sitten. Loppulauselmana sanoisin, että tässä ammatissa pitää vaan jaksaa painaa eteen päin, niin ylä-kuin alamäetkin, ne gloorian hetket ja ne, kun tulee paskaa niskaan oikein kunnolla. Moni sortuu siihen, ei vaan jaksa”, Eppu toteaa.

Onko sinulle mahdollisesti omia ”esikuvia”, alalta kuin alalta? ”Lapsuudesta muistan tän Turun Kaupunginteatterin Seitsemän veljestä, jonka taltiointi tuli tv:stä ja se kolahti kyllä todella kovaa! Mulla oli niiden kuviakin seinällä, samoin Elämänmenosta Susanna Haaviston kuva mulla oli seinällä. Taiteilijoita, joihin huomaan aina palaavani, on kirjallisuuden puolelta varsinkin Kurt Vonnegut, se musta huumori ja tarinankerronta on aina kiehtonut mua. Musiikkipuolella mua on aina kiehtonut Jim Morrison ja The Doors. Toimittajapuolelta sitten tämmöinen kuin Bill Maher. Hän on koomikko, jolla on oma poliittinen talk show Jenkeissä. Suomesta sitten on mainittava Pelle Miljoona varsinkin, ja Ismo Alanko ja Sielun Veljet, se maailma on jotenkin niin huikee ja pyrin TeaKiinkin just silloin kun Siekkarit oli voimissaan. Vuonna ´88 näin sit Bruce Springsteenin ensimmäisen kerran, samalla reissulla ostin muuten sen vetopasuunankin. Miten se otti sen lavan haltuun silloin ja antoi energian virrata, ihan huikeeta. Teatteri/elokuvapuolelta sit Martti Suosalo, Antti Litja ja Pekka Heikkinen on sellaisia, joita arvostan todella paljon. Ulkomailta sit vaikkapa Sean Penn, Brad Pitt...Mulla on niin, että joku aina hetkittäin nousee sieltä pintaan ja seuraan sen touhuja sitten tarkemmin. Heath Ledgerin roolityö Jokerina muuten oli sellainen, et sitä on aika paha ylittää! Aika kovan hinnan se siitä kyllä maksoikin...”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Kyllähän mä varmaan Marlon Brandon kanssa lähtisin vääntämään! Donald Sutherlandin kanssa olisi myös varmaankin ihan nastaa näytellä. Suosalon kanssa näyttely Isänmaallinen mies-leffassa oli tietysti yhtä juhlaa, ja onhan tämä talokin täynnä ihan huipputyyppejä.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Frank Sinatran kanssa ”My way”, tai ”Strangers in the Night” sillai vuorotellen, säkeistö kerrallaan.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Riittääks meillä aika? No Lahden Kaupunginteatterissa olin ensin avustamassa ja sitten olen vieraillut siellä ihan aikuisenakin. Yhden kesän olin Suomenlinnassa Ryhmäteatterissa. Teatterikouluaikoina vierailin Kansallisteatterissa. Espoon Kaupunginteatterissa olen ollut, Helsingin Kaupunginteatterissa tietysti, Tampereen Työväen Teatterissa ja Tampereen Teatterissa. Fyysisesti lavalla olen ollut vaikka missä, tiettyjen juttujen kanssa on kierretty monessakin paikassa. Kesäteattereista olen ollut Samppalinnassa ja Vartiovuoren kesäteatterissa Turussa ja Pyynikin Kesäteatterissa Tampereella.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö vuosien varrelta. ”Kun miettii tollai proggisten kannalta, niin yksi vavisuttavimmista kokonaisuuksista on ollut kyllä Pyynikin Tuntematon sotilas ´97, se oli niin raju kun se kesti melkein neljä tuntia ja siitä oli yli 80 esitystäkin. Mieletön porukka, Kalle Holmbergin ohjaus ja siellä sai painaa ihan täysillä. Rooleista sillai tärkeimpiä tai kasvattavimpia on ollut George Taborin näytelmä Taisteluni, jossa näyttelin Hitleriä. Se oli todella vaativa rooli. Sitten Tsehovin Lokki ja siinä Treblevin rooli, tää oli Ryhmäteatterissa ´98. Sit Kari Hotakaisen kirjoittama Bronx, sitä treenatessa mulla meni selkä paskaksi. Se oli ns. yliheittojuttu ja selkä leikattiin siinä välissä, se oli ehkä rajuin juttu mihin olen joutunut. Roolihahmoni oli puolirobotti, joka hajottaa itteensä ja hajotin sitten ihan kirjaimellisestikin! Omanlaisensa haaste on ollut sitten esimerkiksi Housut pois!-musikaali, jossa laulettiin korkealta ja kovaa. Kolme iloista rosvoa oli sangen riemukasta tehdä, koko ajan oli hirvee meno päällä. Täytyy kyl sanoa, että suurin vaivannäkö on ollut tän Chaplinin kanssa. Picassoa olen myös näytellyt, ja sitä on ollut ehkä nastointa tehdä. Se oli hyvällä tavalla häikäilemätön tyyppi.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Tää on mun vakkarivastaukseni, eli yksi suosikkikirjoistani on Saatana saapuu Moskovaan, ja varsinkin nuorempana mulla oli haaveena tehdä siitä se Begemot-kissa, mutta nyt vanhempana voisin tehdä sen Wolandin, joka on itse Saatana. Vesa Vierikko näytteli sen Ryhmiksessä taannoin. Jännää on se, että mä en oo koskaan näytellyt Shakespearea, eli mikä tahansa niistä näytelmistä kävisi myös. Teen vaikka itse jonkun monologin, jos en muuten pääse tekemään heh.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Kyllä noi ympärillä olevat ihmiset on parasta. Tää on sosiaalinen ala, ei tarvitse olla yksin. Vuorovaikutus yleisön kanssa on hienoa myös, ja haasteellisuus. Tää on tosi konkreettista tekemistä, tuntee tehneensä. Hyvinmenneen duunin jälkeen se hyvänolontunne ja euforia, ah. Tuntee elävänsä isosti! Koko ajan ollaan ytimessä”, hehkuttaa Eppu.

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”? ”Yleisön puolella se on varmaankin haltioitumista hyvästä esityksestä, mutta esimerkiksi se hetki, kun esitys lähtee pikku hiljaa liikkeelle on mulle taianomaista. Olen omissa oloissani ja menen makaamaan hetkeksi lavan taa, orkesteri virittelee soittimiaan, puhetta alkaa hiljalleen kuulua sieltä sun täältä, kaikki virittäytyvät tulevaan esitykseen. Mä makaan ja katselen ylöspäin, on lamppua ja lavastetta todella korkealle, ja tunnen vahvasti olevani osa sitä kaikkea. Yhdessä luodaan se keinotodellisuus, ja pian kaikki on ohi ja ihmiset lähtevät koteihinsa ja kuka minnekin. Mutta se hetki ennen esityksen alkua, varsinkin kun tietää että tulossa on hyvä juttu ja odottaa vain sitä, että vihdoinkin päästään kertomaan tämä tarina.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Perhe inspiroi mua eniten noin elämässä yleensä, mutta sitten muuten tuo poliittinen säätö inspiroi mua suunnattomasti! Tykkään ottaa osaa poliittiseen keskusteluun ja ottaa kantaa moraalisiin arvoihin. Yhteiskunnallinen teatteri inspiroi myös, kuten nää Eduskunta-näytelmät. Tietenkin mua inspiroi myös hyvä kirja, hyvä elokuva, lapset, hyvä saunareissu...”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”En mä hirveesti, mutta jos on jotenkin epävarma olo, niin sitten jännittää kyllä. Musta se ei oo niinkään ramppikuumetta, vaan epävarmuutta sen jutun suhteen, jos tuntuu siltä ettei se ole vielä ihan valmis. Olen pyrkinyt kääntämään tietynlaisen jännityksen voimavarakseni ja onnistunutkin siinä, musta on aina nastaa mennä lavalle.”

Onko sinulla omia rutiineja/rituaaleja esityspäivinä tai ennen kuin menet lavalle? ”Ensi-iltapäivän olen pyrkinyt rauhoittamaan niin, ettei siinä olisi mitään muuta, mutta aina tulee sellaisia viime hetken juttuja esimerkiksi enskarilahjojen ostoa kollegoille tai vastaavaa. Aina jotain unohtuu! Oon sit huomannut myös sen, että juttujen välillä on eroja. Joskus oon käynyt uimassa tai lenkillä ennen esitystä, ja joihinkin juttuihin sopii taas se, että on vaan. Tulee vähän aikaisemmin teatterille ja vaan aistii sitä fiilistä siellä. Sit mulla on kyllä sellainen, että oon kuunnellut aina enskaripäivänä Alice Cooperin ”Hello hooray”-biisin ennen kuin lähden pukkarista lavalle, välillä sekin on kyl unohtunut. Se tuli mulla Nuorisoteatterin aikoihin jo ja siitä tulee aina mieleen mukavia muistoja jostain kaukaa.”

Onko sinulle jotain taikauskoon liittyviä uskomuksia? ”Kyllä se niin on, että ensi-iltatoivotuksiin ei koskaan vastata kiitos. Työviksen aikoihin me Summasen Peten kanssa tahallaan pelleiltiin siellä välillä, laitettiin plaria lattialle ja vihellellen toivotettiin toisillemme onnistunutta ensi-iltaa ja kiiteltiin, ja vanhemmat kollegat olivat ihan kauhuissaan, että mitä me oikein touhutaan! Aika julmaa.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Täällä Kaupunginteatterilla tehtiin ”Munaako herra ministeriä”, se oli mun ensimmäinen juttuni ja mulla oli ensimmäisen puoliajan loppuvaiheilla kaksi lavaltapoistumista. Mä poistun ensin lavalta, jään hetkeksi venailemaan ja Maijalan Sepon kanssa jutellaan siinä hetki aina, sit käväisen vielä lavalla ja sitten tulee väliaika ja menen pukuhuoneeseen. Oli jotkut formulat meneillään ja poistuin lavalta, ja koska Maijalan Seppoa ei näkynyt missään, mun muistini sanoi että tää on nyt se väliaika jo ja jatkoin matkaa pukuhuoneeseen. No, lavalla on Esko Roine ja Asko Sarkola, ja kuulen pukuhuoneeseen mun iskuni, eli mun pitäiskin olla lavalla! Tajusin, että olen poistunut liian aikaisin ja lähdin juoksemaan takaisin lavalle. En muista siitä matkasta yhtään mitään, paiskoin kaikki ovet auki edestäni ja muuta. Olin kuulemma ollut ihan vitivalkoinen kun pääsin lavalle. Siinä oli kuitenkin teatterinjohtajakin paikalla ja olin just tullut taloon... Tarjosin sitten jälkikäteen pullakahvit ja vannoin, että tää ei tuu ikinä enää toistumaan, eikä oo kyllä toistunutkaan.”

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Aikanaan näyttelin Työviksessä Väinö Linnaa ja Veikko Sinisalo pyöri siihen aikaan teatterilla paljon. Hänhän oli Linnan hyvä ystävä. No, hän tuli usein katsomaan harjoituksia ja jälkeenpäin tuli juttelemaan ja antoi palautetta ja hyviä neuvoja roolin rakentamiseen. Silloin en tajunnut tän täyttä arvoa ja vasta näin jälkikäteen oon tajunnut, miten absurdia ja samalla ainutlaatuista tuo oli.”

Tulevia roolejasi? ”Misa Nirhamon kanssa tehdään ravintolateatteria, ”Voihan veljet” on jutun nimi ja ensi-ilta on tammikuussa 2014 Ravintola Albergassa. Joensuussa on kesällä sitten Aurinkorinteen Kesäteatterissa Albatrossi ja Heiskanen, ja näyttelen siinä Heiskasen roolin. Ensi-ilta on kesäkuun puolivälissä.”

Onko sinulla mottoa? ”Kurt Vonnegutilta löytyisi sellaista, että ”On kaksi asiaa, jotka sinun pitää muistaa. Toinen on se, että ”kuoltuasi olet kuollut”, ja toinen on se, että ”rakastele aina kun voit, koska se tekee hyvää”. Näillä kahdella mennään!”

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi, jos tulisi sellainen mahdollisuus? ”Kyllä mä varmaan sanoisin sen mitä Kerttu-tyttäreni on nyt sanonut vauvalle kun se rupeaa itkemään, eli ”Ei mitään hätää!”

Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? ”Käykää teatterissa! Toivoisin, että kynnys olisi matala ja sitä ilosanomaa olen yrittänyt viedä eteen päin tässä. Et olisi yhtä helppo mennä teatteriin kuin vaikkapa elokuviin.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”En tiedä miksi, mutta pienenä ihailin Salamaa kovasti. Ehkä siinä on se, että mä olen samanlainen, singahtelen vähän joka paikkaan.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Hahahah! Menisin varmaan Yrjönkadun uimahalliin katsomaan, että miltä siellä näyttää naistenvuorolla. Nyt oon käynyt vain miestenpuolella. Päiväni lesbona, hahah!”

Jos ihminen menisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin varmaan Stephen Kingin Musta torni-sarjan sinne ja lukisin sen uudestaan läpi. Sit ottaisin Beatlesin koko tuotannon mukaan myös. Ruokapuoleksi ottaisin hyvää sushia ja pari pulloa punkkua.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Ottaisin varmaan sen vetopasuunan, sillä kun puussa töräyttelisi, niin kuuluisi kauas ja kunnolla! Ja vuvuzelan!”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Kyl mä varmaan menisin Elm Streetille, et mitä siellä oikein tapahtui silloin kun Kennedy ammuttiin.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen katsomaan nuorten harrastajien teatteriesitystä, jonka nimeä en itse asiassa edes tiedä...”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Enkuksi kun lauseen aloittaa ”actually”...

Mistä sanasta pidät vähiten? - Laiskuus

Mikä sytyttää sinut? - Hyvä teatteriesitys

Mikä sammuttaa intohimosi? - Tosikkomaisuus

Suosikkikirosanasi? - Perkeleen perkele!

Mitä ääntä rakastat? - HIFK:n maalilaulu!

Mitä ääntä inhoat? - Lehtipuhallin

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Astronautti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Järjestyksenvalvoja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Mitäs pidit?” ja iskis sitten silmää.

Kulkuri / Tampereen Työväen Teatteri

Kulkuri / Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö

Kantaesitys 26.9. 2013, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Heikki Syrjä ja Riku Suokas

Ohjaus Riku Suokas

Rooleissa : Eppu Salminen, Teija Auvinen, Tuukka Huttunen, Jari Leppänen, Soili Markkanen, Jyrki Mänttäri, Suvi-Sini Peltola, Tommi Raitolehto, Jukka Saikkonen, Markku Toikka, Pentti Helin, Eino Niemelä/Micael Nyberg/Miska Rissanen, Akseli Kurkikangas/Preeti Pesä/Eemeli Rintamäki ja tanssijat Minna Liimatainen, Saku Mäkelä, Petra Porspakka, Hanna Rajantie ja Timo Saari

Taustaa : Charlie Chaplin (1889-1977) oli elokuvan varhaiskauden merkittävimpiä näyttelijöitä ja ohjaajia. Tämä näytelmä on kunnianosoitus hänen työlleen ja rakastetulle Kulkuri-hahmolle. Näytelmässä käydään takaumina läpi Charlien lapsuutta ja uraa aina varhaisista vaiheista varieteeryhmän matkassa kuin omassa elokuvastudiossa Amerikassakin. Chaplinin elokuvista tarkemmin käsitellään Kultakuumetta sekä Kaupungin valoja.

kuva Terho Aalto

Plussaa : Visuaalisesti Kulkuri on huikeaa seurattavaa. Suuresta näyttämöstä käytetään kyllä joka sentti tarkkaan, ja näyttämö muuntuu tarvittaessa niin varieteeteatteriksi, elokuvastudioksi kuin suurkaupungiksikin. Kuvaamista saa seurata niin massiiviselta valkokankaalta kuin itse kuvaustilanteestakin. Valoilla ja varjoilla pieni kulkuri kasvaa suureksi hahmoksi, jota niin moni yhä rakastaa. Chaplinin äiti kärsi mielenterveysongelmista ja tätä traumaa kannetaan sitten mukana kaiken aikaa. Hienosti oli kuvattu painajaisjakso, jossa Chaplin kertoo synkästä unestaan ja hahmoista, joilla on hiilet silmien paikalla. Alussa Chaplin istuu murtuneena lattialla ja kyselee kadonneen naurunsa perään. Mielenkiintoista onkin nähdä, miten ristiriitainen hahmo herra itse onkaan. Tinkimätön ja vaativa oman tiensä kulkija, joka ei antanut armoa itselleen, työntekijöilleen eikä naissuhteilleenkaan. Kaiken kaaoksen keskellä mies pitää kuitenkin tärkeimpänä asiana maailmassa sitä, että katsojat hymyilisivät ja nauraisivat täydestä sydämestä hänen töilleen. Miehen oma hymy ei ollut kuitenkaan kovin herkässä, ainakaan tämän perusteella. Usein hänet nähdään katsomassa itseään peiliin pikemminkin huolestuneena ja ahdistuneena kuin tyytyväisenä näkemäänsä. Eppu Salminen tekee Chaplinina hienoa ja vahvaa työtä, hän ei ole ihan näköispatsas, mutta tuo oman pikantin lisänsä roolihahmoon. Muista roolihenkilöistä erityisesti mieleeni jäivät Jyrki Mänttäri taiturimaisena miimikkona sekä Tommi Raitolehto Charlien Stanley-veljenä. Veljesten ohjelmanumero pianon ja viulun kera on hillitön, tosin vähän turhan pitkäksi venytetty. Raitolehdon liukasliikkeinen parturi jäi myös mieleeni. Näytelmässä on paljon yksittäisiä hienoja välähdyksiä Chaplinin elämästä ja uran varrelta. Kulkuri-hahmon synty ja pikku-Charlien nappaama knalli, valtaisan maapallon leijuminen hiljaa miehen käsiin... Kengänsyöntiä kuvaillaan, taloa rakennetaan kunnon slapstick-meiningillä ja sämpylätanssiakin väläytellään.

kuva Terho Aalto 

Miinusta : Näytelmää vaivaa kuitenkin liiallinen sekavuus. Näyttämöllä on välillä vähän liikaakin tavaraa ja henkilöitä, ei oikein tiedä ketä ja mitä seuraisi. Varieteessa on monenlaista temppumaakaria, joita olisi mielellään seurannut kaikkia. Valkokankaalla tapahtuu, lavalla tapahtuu, teksteissä vuodet ja tapahtumapaikat vilahtavat liiankin nopeasti ohi. Eikö tässä mentykään tapahtumajärjestyksessä? Chaplinin rakastajat ja vaimot menevät heti alkumetreillä sekaisin, etenkin kun niissä nähdään sama näyttelijätär lähes samannäköisenä. Vaikka elokuvien kuvausvaiheita olikin kiintoisaa seurata, en silti olisi halunnut tietää miten Kultakuumeen taloa kallistellaan. Chaplinin elokuvissa on jotain niin maagista lumoa, nyt se taika jotenkin rikkoontui, etenkin kun tismalleen samanlaista vauhtia ja rytmiä kohtauksiin ei saatu lavalla aikaan. Mietiskelin myös sitä, että miksi Kaupungin valot-elokuvan naisnäyttelijän hölmöyttä oikein korostamalla korostettiin ja mikä tarve oli esimerkiksi näyttää kuvaaja Tuukka Huttusen temppuilu tuoliryppään kanssa? Kummallisella tavalla hän ne mukaansa koottua kyllä sai, mutta itse tarinan kannalta kohtaus ei ollut muuta kuin täytemateriaalia. Näytelmää myös mainostetaan nimenomaan draamakomediana. Draamaa enemmänkin - itse koin sen niin, että muiden naurattaminen ei ole todellakaan helppoa, etenkin jos oma nauru on kateissa, ja tämän pointin ostin kyllä. Paljoa ei naurattanut, eikä kieltämättä olisi ollut edes tarve. Katsomiskokemustani latisti kuitenkin suunnattomasti vieressäni istunut tuntematon mieshenkilö, joka koko esityksen ajan tuhahteli ja puhahteli, kiemurteli tuolissaan ja joka eleellä toi julki sen, ettei pidä esityksestä lainkaan. Yritä siinä nyt sitten keskittyä!

Muuta : Kulkuri on erittäin kunnianhimoinen viritys, mutta kaatuu "mammuttitautiin" sekä pomppimiseen ajassa ja paikassa. Hienoja hetkiä on paljon, mutta ne kaatuvat vähemmänhienojen hetkien alle. Itse Kulkurista tämä ei mielestäni paljoakaan kerro, hahmon synnystä kylläkin. Toivon kuitenkin katsojia tälle, ehkä minulta jäi jotain olennaista huomaamatta. Toivottavasti näytelmä myös herättää mielenkiinnon itse Chaplinin tuotantoa kohtaan, klassikkoina elokuvia onneksi pyörii televisiossakin tämän tästä. Itse olen viettänyt lukuisia tunteja ruudun ääressä; en niinkään nauraen, vaan liikuttuen tai silmät pyöreinä ihastellen, että miten se tuon oikein teki. Mies oli ja on nero!

Erikoiskiitos siitä tekijöille, että tästä ei oltu yritetty tehdä mitään väkisinväännettyä musikaaliviritystä!

Kulkurille kokonaisuutena kolme tähteä ***, Eppu Salmiselle täydet viisi *****. 

Pakko vielä lopuksi mainita, että uhosin muinoin, että jos sattuisin saamaan vapaaksi Kulkurin ensi-iltapäivän, saapuisin Chaplin-viiksissä paikalle, ja näin sitten myös tapahtui...

Salaa rakas

Salaa rakas / Helsingin Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 17.9. 2009

Ohjaus Pentti Kotkaniemi

Rooleissa mm. Santeri Kinnunen,Asko Sarkola,Heidi Herala,Sanna-June Hyde,Sampo Sarkola,Eppu Salminen ja Vuokko Hovatta

Taustaa : 1920-luvulle sijoittuva komedia,jossa isä ei pidä tyttärensä keikarimaisesta kosijasta ja koittaa tuunata hissukasta alaisestaan sopivan kosijan.Max-paralla ei ole käytöstapoja eikä minkäänlaisia kokemuksia naisista,joten sopiva ex keksitään postikorttikuvasta ja soppa on valmis.

Plussaa : vaatetus sopi hyvin ajan henkeen,Asko Sarkola ja Heidi Herala vanhempina olivat huippu pari.Jännää miten pienillä eleillä ja ilmeillä saadaan mainiota työtä aikaan,hulppeita olivat myös kävelytyylit joilla opetettiin vävykokelasta tavoille:) Sampo Sarkolalla keikarina oli myös mahtavia tyylejä ja hän kuulostaa muuten aivan isältään.Santeri Kinnunen Maxina oli myös oivaa katseltavaa.Yleensä en ole jostain syystä pitänyt Vuokko Hovatasta,tällä kertaa pidin hänen roolistaan kuuluisana elokuvatähtenä.Eppu Salminen tähden miesystävänä oli ehkä liikaa uhoava,ylinäytelty (tai sen tarkoituskin kai oli olla sellainen).

Miinusta : joissakin kohdissa asioiden selittely venähti liian pitkäksi,alkoi väsyttämään.En pitänyt myöskään pomppivista ja kiljuvista neideistä ja väliaikatytöstä.

Muuta : odotin ehkä vieläkin hulvattomampaa menoa,tämä oli tällainen hauska perushupailu

Salaa rakas saa kolme tähteä *** ja Asko Sarkola viisi ***** :)