Poikabändi / Tampereen Työväen Teatteri

Poikabändi / Tampereen Työväen Teatterin suuri näyttämö

Kantaesitys 5.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Riku Suokas ja Heikki Syrjä
Sävellys Risto Asikainen, Kristian Maukonen ja Pekka Siistonen
Laulujen sanoitukset Risto Asikainen, Kristian Maukonen, Pekka Siistonen, Heikki Syrjä, Ville Syrjä, Sana Mustonen ja Juulia Haverinen
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Jaana Aro
Kapellimestari Pekka Siistonen
Koreografia Markku Nenonen
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Musiikin tuotanto Ari Toikka ja Pekka Siistonen
Laulujen harjoittaminen Juha Junttu ja Pekka Siistonen
Livebändi Alabama House Band (Pekka Siistonen, Vesa Hyrskykari, Teemu Broman, Sami Silen, Tommi Kolunen/Mikael Topi ja Ari Toikka)

Rooleissa : Jari Ahola, Jon-Jon Geitel, Lauri Mikkola, Saska Pulkkinen, Jonas Saari, Petra Ahola, Heidi Kiviharju, Verneri Lilja, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Jaana Oravisto, Karoliina Vanne, Matti Pussinen-Eloranta ja Aimo Räsänen

Ensemble : Maria Broman, Heidi Iisalo, Saara Kaskilahti, Tanja Kunnari, Katri Liikola, Sini Mäenpää, Hanna Mönkäre, Kaisla Ollila, Waltteri Haapaniemi, Jussi Lukács ja Alvari Stenbäck

 Olen reilu tunti sitten kotiutunut Poikabändin ensi-illasta ja kyllä, tässä sitä istutaan koneen ääressä keskellä yötä ja päässä soi edelleen "tuo sä bodii, mä tuon hikee" - meikäläisen tapauksessa voin tuoda molemmat samalla kertaa, sen verran on vielä paita liimaantuneena selkään kiinni. Tämä "Hikee"-kappale on tervetullutta vaihtelua aiempaan korvamatoiluuni, sillä Toiboysin videoita alkoi tupsahdella julki jo ties kuinka monta kuukautta sitten ja tässä on vuorotellen tehty mehua ja vihjattu, että avaimen kera saa tulla kyläilemään vaikka keskellä yötä. Ennakkomarkkinointi on kyllä hypettänyt ennennäkemättömällä tavalla, kun korvamatoja on tullut jo kuukausia ennen enskaria! No nyt tästä en ainakaan mihinkään lähde ennen kuin teksti on valmis, vaikka Seitti (Saska Pulkkinen) selkeästi olikin sitä mieltä, että taitaa olla hiukan kypsempiin naisiin heikkona.

 90-luvusta ei ole meikäläisellä kauheasti muistikuvia (80-luvusta sitten senkin edestä). Opiskelin 90-luvun alussa pari vuotta Vaasassa ja siellä opiskelijasolussani näkyi ensimmäistä kertaa Music Television ja tietyt sen ajan biisit tulivat niin hyvässä kuin pahassa sen myötä enemmän kuin tutuiksi, ja aika monen hitin tahdissa tuli ketkutettua yökerhoissa siellä sun täällä. New Kids on the Block oli kova juttu (vaikken varsinaisesti fanittanut koskaan), uteliaisuuttani menin Helsingin jäähalliin Take Thatin konserttiin ja turenkilaisen hotellin yökerhon parketilla olen vetänyt (muistaakseni) kohtalaisen näyttäviä muuveja Backstreet Boysin kuuluisan hitin tahdissa. XL5 ja Kaunis peto, huh, videon muistan edelleen aika tarkkaan ja samoin sen, minkä näköisiä/nimisiä jätkiä poppoossa oli mukana. Olikin suhteellisen kuumottava hetki melkein törmätä Micaan enskarin väliajalla... Siinäpä meikäläisen kokemukset ns. poikabändeistä ja niiden fanittamisista.

(c) Harri Hinkka 

 Yllättäen olin aika "mehuissani" tästä uudesta musikaalista ja kun saimme keväällä hiukan maistiaisia tulevasta olin jo täysin myyty. Vaikuttaa siltä, että kundit vetää ihan tosissaan ja kuitenkin hiukan kieli poskessa. Sopiva kombo. Look ja muuvit ovat kohdallaan, samoin kundien keskinäinen dynamiikka ja tietysti laulutaito. On jokaiselle jotain ja varmasti kaikille löytyy se oma lemppari. Hyvässä lykyssä tästä saattaisi tulla uusi hitti ja yleisön suosikki, Vuonna 85:n tapaan...

 Koko show jyrähtää käyntiin Toiboysin isolla "Avain"-hitillä, ja siitä sitten lähdetään kelailemaan taaksepäin, että miten tähän tilanteeseen on oikein päädytty. Alussa on parhaat kaverukset Kari (Jari Ahola) ja Make (Samuli Muje), Toijala, mainosfirma ja 90-luvun alun lama. Jotain tarttis tehdä, mutta mitä. Toijalan työväentalolla on mahtava meininki meneillään ja kansa valssaa tuulipuvut kahisten. Sattumalta yhteislauluna vedetty Jari Litmas-aiheinen ja koreografiaakin sisältävä "Pallo lähtee!"-kipale sytyttää ylimääräisen lampun Karin päässä. Perustetaanpas poikabändi! Helpommin sanottu kuin tehty. On järkättävä koelaulutilaisuus, ja tulen muistamaan ikuisesti seuralaiselleni lausumani sanat "Täähän on ihan kuin Full Monty-leffasta, sillai kivalla tavalla!" (kiitos vaan Jyrki Mänttäri). Lopulta porukka muotoutuu, ja Karikin vaihtaa nimensä Gariksi. Maken ja Garin lisäksi bändiin löytyy seurakunnan suosituin isonen Matteus (Jon-Jon Geitel), David Lee Roth/Michael Monroe/Vince Neil-sekoitus rokkikukko Korppi (Lauri Mikkola) sekä tervehenkinen reipas maalaispoika Juzzi (Jonas Saari). Meinasin pudota penkiltä Juzzin saapuessa näyttämölle valtavan koivutukin kanssa, tuntuu olevan Jonas Saarella nyt valttikorttina nämä tukkihommat. Meriitti sekin.

Korppi (Lauri Mikkola) 

 Bändin alkutahdit ja kompastelu on silkkaa herkkua, kun tanssikuvioissa on hiomista, samoin biisien sanoissa ja lookeissakin hurmaavan Monica-stylistin (Heidi Kiviharju) toimenpiteistä huolimatta. Ensimmäinen keikkakin meinaa mennä vituralleen kun yksi bändin jäsenistä eroaa ennen h-hetkeä. Onneksi Maken pikkuveli Seitti on salaa sivummalla opetellut niin biisit kuin tanssikuviotkin, ja keikka on pelastettu. Väliajalle lähdetään sormet mehusta tahmeina ja alkaa tuntua siltä, että lämpötila hiljalleen nousee.

Ekan keikan huumaa 

 Onhan tähän nyt tungettu ihan kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin kliseet, joita voi yhdistää 90-lukuun ja poikabändi-ilmiöihin. Yhteneväiset vaatteet ja niiden vähentäminen juuri oikeassa kohdassa, hikistä paidatonta treenattua yläkroppaa ja tatuointeja, tuulikonetta, vyölaukkua, yllätyskyykkyä, kontaktin ottamista eturiviin, hitaasti synkassa kävelyä Dressmann-mainoksen tyyliin paidanhelmat lepattaen, siirappista balladia ja tykimpää kamaa vuorotellen, maailmanparannusbiisiä (toimii edelleen!), leijuntaa (jotenkin aistin vahvaa hittiainesta Painoton-biisissä), pyroja - ja sitten kohulööppejä, alkoholiongelmaa, sisäisiä riitoja, naisen aiheuttamaa ylimääräistä kitkaa (ja tässä tapauksessa syyllisenä vielä Tarja eli Tallulah-niminen typykkä (Karoliina Vanne), olin tästä jotensakin erityisen riemuissani kun nimeäni huudeltiin kaiholla tämän tästä), biisi-, levy- ja kiertuepaineita... Miten murheen alhosta ja alamäestä päästäisi uuteen nousuun ja hittiputkeen?

 Biiseissä on kyllä hittipotentiaalia useammassakin ja livebändi on aina livebändi, vähän laiskasti lähti ensi-iltayleisö kylläkin kipaleisiin mukaan taputtamaan. Sopivan korneja sanoituksia. Ikäväkseni täytyy todeta, että tanssiryhmää ei tullut kyllä paljoa seurattua vaikka hyvin vetivätkin, kun katse seurasi tiiviisti timmejä yläkroppia ja lanteenpyöritystä á la Toiboys. On ne aikamoisia, ja omanlaisiaan persoonia kaikki!

Koelaulutilaisuus meneillään, tsekatkaa Maken look!

 Älytöntä huumoria on ripoteltu sinne sun tänne ja herkullisia sivuhahmoja. Shown meinaa välillä varastaa vuorotellen tohtori Miettinen (Jyrki Mänttäri), ruotsalainen notkealiikkeinen tuottajamoguli Jas Gripen (Verneri Lilja), Maken ja Seitin isä Ilpo (Aimo Räsänen, onneksi ei ehtinyt saamaan rokkivaihdetta päälle) ja varsin energinen Ester (Petra Ahola). Jostain syystä nauratti ihan älyttömästi koelauluissa kuultu kaino toive, josko Viialan iltajunassa tulisi vielä sopivia ehdokkaita. Takaraivossani tuntui myös tuttua kiristystä siinä vaiheessa, kun Gari yritti epätoivon vimmalla kääntää kotimaisia tunnettuja biisejä englanniksi. "Titanic, iron capsule" olisi varma hitti, samoin laulu vihreistä kuulista ja kesämoposta. Kaikenlaisia heittoja on roppakaupalla ja vaatisi uusintakierroksen, jotta niitä paremmin muistaisi. (Ja uusiksihan tämä on nähtävä, ihan vain siksi, että saisi poimittua kaikki ohimenneet sanakikkailut. Muka.)

 Puvustuksesta iso plussa, hyvin on saatu ysärihenkeä esiin. Lavastus oli varsin monimuotoista - niin työväentaloa, heinäpaaleja kuin hienoja nousevia ja laskevia elementtejä. Ihan kuin olisi ollut aidossa konserttitilanteessa! Öinen toijalalainen maalaismaisema ei ole koskaan kai näyttänyt näin idylliseltä ja kauniilta.

 Tämä on tarina poikabändistä. Se on myös tarina unelmista, ystävyydestä, periksiantamattomuudesta, me-hengestä, pikkukaupunkilaisten haaveista, lama-ajan Suomesta, menestyksestä ja sen nurjemmasta puolesta. Ja kuuma tulee katsomossa, ei voi mitään. Jos katsomossa olisi lasiseinät, olisi se paksun vesihöyryn peitossa ja kaikkialla tuoksuisi makea mehu, pyrotekniikka ja hiki.

Tässä tehään mehuu kevään maistiaistilaisuudessa, mehumaija punaisissa (c) Katri Leikola 

 Vink vink, shown viimeistä biisiä on lupa kuvata - ja käsiohjelma on myös seinäkalenteri vuodelle 2020! Olipas söpöjä kuvia. Oivallinen joululahjavinkki muuten, teatterilippujen kylkeen tai ihan muuten vaan. Milloin tulee cd?

 Jos et ollut poikabändifani tätä ennen, tämän nähtyäsi olet. Rakastettavia tyyppejä kaikki enkä osaa valita suosikkiani! Miksi valita kun voi ottaa kaikki... Jokaisella tietynlaista kivaa pilkettä silmäkulmissa, karismaa, ääntä ja silmäniloa. En tiedä miksi sympatiseerasin ja lämpenin kummasti myös etenkin alkuaikojen Makelle! Jotenkin vilpitön ja symppis tyyppi. Kyllä tässä taitaa nyt seuraava teatterifanien pyhiinvaelluskohde muhia, ja meikäläinenkin haluaa uudelleen mehustumaan.

 Lähijunalla illanhämyssä kotiin matkatessani tuli jotenkin lämmin olo, kun kuulutettiin "seuraavana Toijala". Iltajunalla Viialasta oltiin tulossa etelään päin, en kyllä bongannut potentiaalisia poikabändiehdokkaita. Seuraavaksi ehkä Forssa maailmankartalle?

 Lisäinfoa (ja niitä videoitakin) löytyy teatterin sivuilta tämän linkin kautta.

 Ps. Tässä tekemäni pienoinen haastattelu, jossa Jon-Jon Geitel kertoo 20 faktaa itsestään...

 Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos TTT!)

 Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.

506 ikkunaa / Viikinsaaren kesäteatteri

506 ikkunaa / Viikinsaaren kesäteatteri, Tampere

Ensi-ilta 13.6. 2019, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Heikki Salo
Ohjaus Olka Horila
Musiikki Miljoonasade
Musiikin sovitus Antti Paranko
Lavastus Markku Mäkiranta
Puvustus Erja Mikkola
Koreografi Markku Nenonen

Rooleissa : Heikki Hela (13.7. asti)/Sami Hintsanen (17.7. alkaen), Saska Pulkkinen, Sanni Haahdenmaa, Janne Kallioniemi, Birgitta Putkonen, Jarkko Tiainen, Krista Putkonen-Örn ja Aleksi Aromaa

Bändi : Antti Paranko (kapellimestari ja kitara), Aleksi Aromaa (basso), Jussi Liimatainen/Tuomas Hautala (koskettimet) ja Lauri Malin (rummut)

 Ehti tässä kehittymään yli kuukauden tauko teatterireissuista! Paussi teki hyvää, ja iloisin mielin suuntasin kesäteatterikauteni avaukseen Viikinsaareen. Reissu starttasi perinteiseen tapaan Laukontorilta ja avasin myös pehmiskauden, onneksi lokki ei vienyt herkkuani suoraan kädestä. Tuntia ennen esityksen alkua lähti laiva Viikinsaarta kohti (tiesittehän, että laivalippu kuuluu esityslipun hintaan) ja mukavaa oli jälleen katsella kesäistä Tamperetta vesiltä. Vastapäätä istunut pariskunta naposteli kesän ensimmäisiä kotimaisia mansikoita ja yritin välttää liian pitkiä katseita heidän suuntaansa, etteivät kuvittelisi, että minäkin olisin tuoretta makuelämystä vailla...

Menomatkalla (c) Teatterikärpänen

 Sää oli viileähkö, mutta aurinkoinen ja sateeton - oikeastaan juuri passeli minulle, sillä en tykkää liian paahteisesta helteestäkään. Kanssakatsojat olivat varustautuneet asianmukaisesti lämpimin vaattein ja takein. Vuosi sitten Viikinsaaressa oli jonkinsortin keppihevoskilpailut meneillään, ja tälläkin kertaa keppareita tuli nähtyä, vähän eri yhteydessä tosin.

 Heikki Salon kynäilemä "506 ikkunaa" on kepeä kertomus veljeksistä, jotka tapaavat pitkästä aikaa isän kuoleman jälkeisessä perinnönjaossa. Tarmo (Saska Pulkkinen) on veljeksistä nuorempi, Anselmi (alkukauden näytöksissä Heikki Hela) vanhempi ja vielä ilmeisesti aikamoinen seikkailija, sillä pikkuveli on saanut säännöllisesti postikortteja maailman eri kolkilta. Lemmenkuviot ovat myös isossa roolissa, sillä samassa talossa asustaa monenlaista tyyppiä odottamassa milloin mitäkin. On turvapaikanhakija Meli (Sanni Haahdenmaa), johon Tarmo tuntuu olevan pihkassa. On hemaiseva Ruusa (Krista Putkonen-Örn), jolla on sutinaa Keinosen (Jarkko Tiainen) kanssa, mutta rakkausasioista puhuttaessa neiti juoksee karkuun kukkamekon helmat paukkuen. On leskirouva/parturi Paula Cecilia (Birgitta Putkonen), jolla on sinnikäs ihailija insinööri Mäkki (Janne Kallioniemi). Miekkonen sattuu vaan olemaan toivottoman ujo. Hän käy monta kertaa päivässä niskanrajauksessa ja tekee siten ns. tukasta asiaa, mutta ei vaan ujouttaan saa sitä varsinaista asiaansa sanottua. Niin, ja on myös mehiläisiä ja ainakin neljä hiukan suurempaa pömmähäistä, sillä bändi on tällä kertaa varustautunut hienoilla raitamyssyillä.

Iivee (isoveli Anselmi) ja Peevee (pikkuveli Tarmo) 

 Kesäteatteriesityksissä harvemmin on mitään erityisen kohottavaa juonikuviota eikä äkkiseltään tule mieleeni yhtäkään esitystä, joka olisi jäänyt mieleeni nimenomaan loistavan käsiksen johdosta. Ehei, kesäteatteriin tullaan viihtymään, vähän naputtamaan jalalla tahtia hyvän biisin pamahtaessa ilmoille ja nauttimaan kahvilan antimista ennen esitystä ja etenkin väliajalla. Näin se menee, ja itsekin olen huomannut olevani kesäisin vähän eri moodissa kuin yleensä. Kun puitteet ja yleinen viihtyvyys on kohdillaan, en jää sen enempiä miettimään, että miksi esimerkiksi tässä esityksessä paikalle roudataan yllättäen robotti U2MEE2 (Sanni Haahdenmaa) ja kohta kaikki kirmailevat ees ja taas keppihevosilla.

 Ikkunoita tietysti pestään myös (tai tässä tapauksessa putsaillaan) ja koska näytelmän nimi on 506 ikkunaa ja käsiksen takana tunnetun bändin nokkamies, on mukaan solutettu tuttuja ja vähän tuntemattomiakin Miljoonasateen kipaleita, joita sitten yksin ja yhdessä lauletaan. Itsekin liikuttelin huuliani useammassa biisissä mukana, kivasti oli joukossa myös sellaisia, joita en aiemmin ollut kuullut. Hienoja sovituksia on Antti Paranko jälleen tehnyt ja bändi oli muutenkin oivallisessa iskussa, kuten aina.

Ylväs bändi ilman raitapipoja 

 Erityismaininnan ansaitsee kyllä Kallioniemen Janne insinöörin roolista. Ehdottoman hupaisalla tavalla liikuttavan symppis hahmo, jotenkin sellainen toivottomasti rakastuneen Apuva-miehen nykyaikainen versio. Mieleeni jäi pienoinen hypähdys aina lavalle tultaessa ja vähän erikoinen lauseiden loppujen painotus, ja muutenkin koko habitus oli erityisen herkullista seurattavaa. Taisi muuten saada väliaplodeitakin tämä heppu, ja ihan ansaitusti. Hauska kohtaus oli etenkin se, jossa tekstarit paukkuivat kun Keinonen yritti omalta osaltaan hiukan avittaa tuppisuuta kohtalotoveriaan.

Jännittynyt kosiomatkalainen 

 Heikki Hela oli varsin passeli Anselmin rooliin ja uskallan väittää, että moni katsoja oli saapunut paikalle ihan vain hänen takiaan. Hela-fanien kannattaakin suunnata paikalle esityskauden alkupuoliskolla, sillä 17.7. alkaen Anselmin rooliin hyppää Hintsas-Sami, joka ei liiemmin esittelyjä kaipaa hänkään.

 Loppupuolella isketään muuten uusi vaihde silmään, kun eräs pitkätukka saapuu yllättäen velkojaan perimään ja kuullaan Koiran mies -niminen tykitys Aleksi Aromaan toimesta. Huh mikä veto! Eipä mies ole turhaan mukana ensikeväisessä We Will Rock You -spektaakkelissa Messukeskuksessa. Hiukan esimakua tässä.

 Vuosi sitten kuultiin Mikko Alatalon kappaleita ja korvamadoksi vähän yllättäenkin jäi Jolsa jätkä. Ennakkoon pelkäsin, että loppupäivä putsaillaan ikkunoita, mutta päähäni tarttuikin parhaiten Tulkoon rakkaus. Mikäpäs siinä, hieno biisi!

Takariviin tuli muuten makkarantuoksu aika hyvin ennen väliaikaa...

 Kesäteatterikauteni avaus sujui siis oikein mukavissa merkeissä. Laivareissu on aina bonusta, iloiset kanttiinintädit, pirtsakka käsiohjelmienmyyjä, hyvä meininki lavalla, hyväntuulinen yleisö ja erityisen kuumat väliaikamakkarat. Lisäinfoa kesäteatterista esitysaikatauluineen tästä linkistä.

 Tästä on hyvä jatkaa seuraavaksi Valkeakoskelle Dannyn pariin ja uutta korvamatoa pukkaa, se on selvä.

Esityskuvat (c) Kai G. Baer

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Viikinsaaren kesäteatteri!)

Myrsky / Tampereen Työväen Teatteri

Myrsky / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 24.1. 2019, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Teksti William Shakespeare
Sovitus ja ohjaus Tiina Puumalainen
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukujen ja hahmojen suunnittelu Teppo Järvinen ja Tiina Puumalainen
Valo-ja videosuunnittelu Eero Auvinen
Musiikin sävellys Pekka Siistonen
Äänisuunnittelu Pekka Siistonen ja Rauli Roininen
Kampausten ja maskien suunnittelu Pepina Granholm

Rooleissa : Pentti Helin, Jaana Oravisto, Maija Lang, Saska Pulkkinen, Verneri Lilja, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Miia Selin, Juhani Laitala, Aimo Räsänen, Janne Kallioniemi, Matti Pussinen-Eloranta ja Jari Ahola sekä Konsta Reuter, Eero Löövi, Ninni Niemikunnas, Taru Kallio, Laura Linna ja Karla Keinonen

(c) Anne Sillanaukee 

 Olen nähnyt Shakespearen Myrskystä muinoin yhden version Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa, ja muistikuvani esityksestä ovat hyvin niukat. Muistan ainoastaan sen, että Calibanin ja Ferdinandin rooleissa oli yksi ja sama henkilö, nykyisin stand up-koomikkona paremmin tunnetuksi tullut Ilari Johansson. Ratkaisu ei ollut paras mahdollinen ja esityksestä ei muutenkaan jäänyt kauheasti jälkipolville muisteltavaa. Tältä pohjalta oli sitten hienoa lähteä Tampereelle Myrskyä vastaanottamaan, kun ei oikeastaan mitään hajua siitä mitä on tuloillaan.

 Olen istunut aika usein Työviksen suuren näyttämön katsomossa suhteellisen takana. Se ei ole juuri menoa haitannut ja etenkin kokonaisuus on otettu haltuun kauempaa hienosti, tällä kertaa olin onnekkaasti viidennessä rivissä ja näkisin kerrankin kunnolla näyttelijöitä hiukan lähempää. Muilta osin ei ollut onni sitten kuitenkaan myötä : jossain takanani istui äänekkäästi puliseva joukko ja edessäni istui tyyppi, joka vaihtoi paikkaa useampaan otteeseen kesken esityksen (rivin päässä oli tyhjää tilaa mutta silti!?) ja räpelsi jatkuvalla syötöllä kännykkäänsä. Kanssakatsojien häilääminen ei saisi häiritä ratkaisevasti, mutta minua kyllä häiritsi kun teki mieli koko ajan kääntyä sanomaan, että olkaapa hiljaa siellä jossain ja toisaalta teki mieli viskata levottoman kaverin kännykkä takavasemmalta hiiteen. Kyllä kyrsi ja katsomisnautintoni ja -keskittymiseni herpaantui sen verran, etten ihan aina ollut kärryillä. Juu juu, ehkä olisi taas pitänyt tehdä jotain, mutta kun yritän kuitenkin itse käyttäytyä siivosti ja hässäkkää olisi voinut syntyä enemmänkin. (Väliajan jälkeen meno sitten rauhottui, mutta se ei alkupuolta enää auttanut.)

 Sen verran olin kärryillä, että ilmeisesti muoviroskan saartamalla saarella majailee entinen mahtimies Prospero (Pentti Helin) veljensä ja muiden ukkeleiden karkottamana ja pahasti pettämänä, kera viehättävän tyttärensä Mirandan (Maija Lang) ja henkiolento Arielin (Jaana Oravisto). Ja onhan saarella myös se Caliban-otus (Verneri Lilja), josta tuli jotenkin Klonkku mieleeni. Prospero tekee taikojaan ja saa väkeä vaipumaan uneen tuosta noin kättään heilauttamalla, ja mies nostattaa aluksi aikamoisen myrskyn, jonka johdosta suuri alus kellahtaa nurin ja porukkaa haaksirikkoutuu rähjäiselle saarelle. Nyt olisi mahikset kostaa kunnolla, kas kun haaksirikkoutuneiden joukossa on juuri tämä petturiveli Antonio (Aimo Räsänen) joukkoineen. Olipa muuten mageen näköistä sakkia tämä miesporukka ja musiikki jyrisi suoraan sieluun ja ytimeen aluksen taistellessa nousevia aaltoja vastaan.

 Prosperon taiat eivät ulotu ihan kaikkialle ja koko saari on hukkumaisillaan muoviroskaan, mikä olisikaan sellainen mahti joka moisen pystyisi estämään sormia napsauttamalla! Ei niin mikään. Sellaisia taikureita ei ole olemassakaan.

Pentti Helin ja Aimo Räsänen 

 Saarelle ajautuu myös Napolin kuningas Alonson (Juhani Laitala) poika Ferdinand (Saska Pulkkinen), ja katseet kohtaavat ratkaisevalla tavalla eteerisenkauniin Mirandan kanssa. Kyllä siinä kateeksi kävi se pusuttelun määrä, ja ihastuttava oli tämä nuoripari muutenkin.

 Lisäksi ympäri saarta sekoilee erikoinen kolmikko (Miia Selin, Samuli Muje ja Jyrki Mänttäri) enemmän ja vähemmän laitamyötäisessä, katsomossa kovin hihiteltiin kolmikon menoa, koska kukapa meistä ei olisi vastaavanlaista toimintaa nähnyt vaikkapa risteilyillä. Yksi vetää perässään matkalaukkua, toisessa kädessä drinksu ja "Jätkät hei!"-huutelu kaikuu jatkuvalla syötöllä. Minua huvitti porukan lyhenteiden viljely jne. ja tod. ja etenkin Trinculon (Jyrki Mänttäri) jalkatekniikka oli ihailtavaa. Miten pysyikin pystyssä ja varsinkin siellä jyrkähköllä kalliolla toikkarointi hirvitti. Ja pitihän sitä mikrofonia sitkeästi raahata mukana. Tuli myös nähtyä hirvittävien kiljupäniköiden hyökkäys ja välitön flashback jonnekin 90-luvulle Poriin tai Provinssirockiin.

Riehakkaat festarit meneillään

 Kuten huomaatte, juonihommat ei ole tässä tapauksessa minun vahvin puoleni. Visuaalinen osasto sen sijaan lumosi totaalisesti! Moista en ole nähnyt missään aiemmin ja nyt harmitti se, että istuin niin lähellä. Kauempaa olisi näyttänyt vielä upeammalta, mutta kyllä nytkin nousi ihokarvat pystyyn ja pulssi kiihtyi huimasti, kun liuta synkkiä otuksia vyöryi lavalle valoshown keskellä ja etenkin se Ferdinandin ja Mirandan leijumis/sukeltelukohtaus. Itkettävän ihanaa ja kaunista!

 Kostonmakua on ilmassa, rakkautta myös ja paperisilppua ja myrskyn tyyntymistäkin havaittavissa armollisuuden ja anteeksiannon kautta. En tosin oikein tajunnut, mikä koko tarinan pointti oli? Oliko sitä edes? Tarviiko aina olla? Pitääkö aina ymmärtää väkisin, vai riittääkö että ajelehtii merivirtojen ja tuulten mukana ja katsoo sitten mistä itsensä löytää? Minä taisin jäädä räpiköimään rantaan muovin sekaan. Pääsin sentään rantaan! Olihan se muuten kaunista, kun Ariel vapauduttuaan hiippaili hiljalleen paikalle ottamaan Prosperoa kädestä kiinni. Muutenkin jatkuva liike (eri lavasterakennelmat tai ihmiset tai molemmat) piti mielenkiinnon yllä ja oikein odotti, että mitähän seuraavaksi tapahtuu.

 Nuorisoa oli katsomossa paljon! Erityispointsit siitä!

Esityskuvat (c) Kari Sunnari ellei toisin mainita

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

Tämä on ryöstö! / Tampereen Työväen Teatteri

Tämä on ryöstö! / Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö

Suomen kantaesitys 6.9. 2018, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Tommi Auvinen
Koreografi Jouni Prittinen
Taistelukoreografia Saska Pulkkinen ja Tommi Auvinen
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä
Lavastussuunnittelu Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Jaana Aro
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Jarkko Tuohimaa/Kyösti Kallio & Rauli Roininen

Rooleissa : Petra Ahola, Heidi Kiviharju, Janne Kallioniemi, Verneri Lilja, Samuli Muje, Saska Pulkkinen, Tommi Raitolehto, Tom Lindholm, Puntti Valtonen, Osku Ärilä ja Juulianna Mäkelä

Raitolehto-Ahola-Lilja 

 Viikon sisällä tuli tehtyä kolme eri reissua Työvikseen, ja niistä viimeisimpänä Tämä on ryöstö!, jonka ensi-ilta oli jo syyskuun alussa. Heti enskarin jälkeen korviini kantautui viestejä, että tässä olisi herkkua ainakin minunkaltaiselleni viiksifanille ja jokin erityistä lahjakkuutta ilmaiseva sooloilukohtaus. Niitä sain odottaa sitten marraskuun puoliväliin asti ja kaikensorttista kohkaamista odotin muutenkin, näytelmän käsikirjoituksesta kun vastaavat samat ukot, jotka ovat hillittömän "Näytelmä joka menee pieleen" takana. Ja edessä.

 Nyt on kyseessä pankkiryöstö, tarkemmin sanottuna havitellaan mittaamattoman arvokasta timanttia Tammerkosken Pankista, jonka johtajana pönöttelee viiksekäs herra nimeltään Putz A Kulmikko (Puntti Valtonen). Alussa vankilasta pakenee pari tyyppiä, etunenässä Runqvistin Kaitsu (Tommi Raitolehto) ja vaikuttaa vähän siltä, että vaikka timantinvohkimissuunnitelmista ei olisi saanut kertoa kenellekään, hommasta tietää suurin osa vankilan vartijoistakin ja pakoauton kuskiksi on pestattu vartija Kauppinen (Samuli Muje), jolla tosin ei ole minkäänlaista kokemusta autolla-ajosta eikä muutenkaan vaikuta olevan ns. penaalin terävin kynä. Alussa on muuten aikamoista kielellistä kikkailua ja sanoilla leikittelyä, osa meni sujuvasti ohi kun vasta tajusin missä mennään. Ainakin siinä nosteltiin punttia ja Puntti seisoi vieressäkin kirjaimellisesti.

Aarne saa vaihteeksi mapista 

 Pankissa sitten on toisenlaista meininkiä, Supon tarkastajaa odotellaan visiitille ja kaikki arkaluonteinen matsku on piilotettava. Tässä vaiheessa jo mietin, että miten Saska Pulkkinen ehtiikin joka paikkaan ja käsiohjelmassakin mainitaan roolihenkilön nimeksi "Kuka ehtii". Ynnä muut -hahmoja sitten esittävät Juulianna Mäkelä ja Osku Ärilä... Ja sitten on sitä "mahtava peräsin ja pulleat purjeet"-tyylistä pankkivirkailija Raijaa (Heidi Kiviharju), tämän vilunkia poikaa Samia (Verneri Lilja), hiukan hassahtaneenoloista pankkihenkilö Aarnea (Tom Lindholm, joka aiheutti hihitystä katsomossa pelkästään sillä että saapui estradille), jolle kiinnitetään timantin turvajärjestelmän tärkeät koodit salkussa käsiraudoilla ranteeseen kiinni, Kulmikon tytärtä Oikkua (Petra Ahola), jolla muuten kosijoita riittää joka lähtöön - ja sitten se tarkastaja Raimo Sokka (Janne Kallioniemi), joka iskee ensitöikseen silmänsä ja kätensä Raijaan. Sokka muuten muistuttaa hämäävän paljon Mennään bussilla -sarjan nuivaa tarkastajaa, hiukan nuorempi versio hänestä. Ja johan niitä alatikasvavia viiksiporukoitakin päästään ihailemaan, kun Sokan esimiesten esimiehet vuorollaan soittelevat, missä mennään. Aijai, moista viiksikavalkadia en ole aiemmin nähnytkään, eli kyllä tietäjät tiesi mistä narusta vetää ja mistä meikäläinen tykkää.

No tässä niitä viiksiä nyt sitten! 

 Mitä tästä oikein osaa edes kirjoittaa, ettei paljasta liikoja! Aikamoista sohlausta saadaan aikaan niin Oikun asunnolla kuin pankissakin. Ensinmainitussa sattuu kosijoita paikalle samaan aikaan useampi, sängyn mekanismi toimii liiankin hyvin, esitetään pantomiiminä Suomen eri paikkakuntia ja mäiskitään ikkunasta liihottelevia yllätyslokkeja päin nokkaa. Pankissa soluttaudutaan porukoihin mukaan, yritetään vohkia vara-avainta ja kierrokset nousevat, kun paikalla pyörii lopulta peräti kolme Kulmikkoa, joista vain yksi aito. Kulmikko-kolmikko housujen kera ja ilman nauratti kovasti, sen sijaan parikymmentä kertaa toistuva mapillapäähänmäiskintä ei jaksanut enää naurattaa muutaman kerran jälkeen. Liika on liikaa!

 Mitenkäs minulla tuli muuten Runqvistista mieleeni myös Tommi Korpela Rumble-leffassa, habitus ja kehonkieli oli vähän samaa luokkaa. Tosin kaikki rokkarityypit kävelee vähän samalla lailla (ja takamus näyttää hyvältä farkuissa). Seuralaiselleni tuli viiksekkäistä poliiseista taas Rauno Repomies mieleen...

Sänkyakrobatiaa

 Lopulta päästään varsinaiseen asiaan elikkäs sitä timanttia vohkimaan, ja aika näyttävästi ilmastointikanavissa kiipeilläänkin. Ja se kohtaus, jossa vorot katselevat toimistoa ylhäältäpäin! Olipas näpsäkästi toteutettu seinä, ja siinä Aarne ja johtaja Kulmikko vähän vinksallaan papereita setvivät ja kahvia kaatelivat minne sattuu. Varsin hupaisaa. Oma lukunsa oli sitten Vaarallinen tehtävä -tyylisesti katosta vaijereiden varassa laskeutuminen ja tuutulaulujen laulelu samalla, ettei vaan vartija herää kesken kaiken. Mutta kuka korjaa koko potin ja sanoo viimeisen sanan?

 Oli tämä ihan kelpo viihdettä ja tarjosi muutamiakin todella messeviä hetkiä, viiksien kera tahi ilman. Osittain junnattiin paikallaan ja liika toisto taas ei jaksanut innostaa, ei liioin laulutkaan vaikka hyvin niitä vedettiin, ja etenkin P. Valtosen puntinvispausta on hauska aina seurata. Naurusulakkeeni kuumeni kivasti ja oli kärvähtämisvaarassa siinä vaiheessa, kun housuttomia ja housullisia pankinjohtajia sekoili useampi samassa tilassa ja vuorotellen. Kielellisestä iloittelusta pidin kovasti, varsin hyvää duunia tehnyt taas Koivusalon Mikko. Ja miten se Saska tosiaankin ehti joka helkkarin tilanteeseen ja onnistui aika näyttävästi saamaan itsensä solmuun itsensä kanssa. Uskomatonta!

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos taas Työvis!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Tarkastaja Sokka 

Tytöt 1918 / Tampereen Työväen Teatteri

Tytöt 1918 / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 25.1. 2018, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Perustuu Anneli Kannon romaaniin "Veriruusut" ja aihetta sivuaviin historian lähteisiin

Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola
Sävellys Eeva Kontu
Laulujen sanat Heikki Salo
Musiikin sovitus Mikko Renfors, Eeva Kontu ja Joonas Mikkilä
Musiikkituotanto Mikko Renfors
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Koreografia Marjo Kuusela
Lavastussuunnittelu Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen

Rooleissa : Petra Ahola, Emmi Kaislakari, Eriikka Väliahde, Marketta Tikkanen, Petra Karjalainen, Heidi Kiviharju, Kristiina Hakovirta, Suvi-Sini Peltola, Kaisa Hela, Niina Alitalo, Karoliina Vanne, Salla Korja-Paloniemi/Reetta-Kaisa Iles, Hanna Korhonen/Reetta-Kaisa Iles, Miia Selin, Ola Tuominen, Jari Leppänen, Saska Pulkkinen, Jari Ahola, Mika Honkanen, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Antti Lang, Juha-Matti Koskela, Sampo Kerola, Timo Saari, Joonas Luomala, Antti Nieminen, Konsta Reuter, Annika Junno ja Väinö Muje/Akusti Mänttäri

Orkesteri : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Mikko Renfors/Paavo Malmberg, Saku Mattila/Jaakko Luoma, Teemu Broman, Jani Auvinen, Lotta Laaksonen/Eeva Oksala ja Riku Vartiainen/Hanna Kilpinen

Mukana myös Sympaatti-kuoro

 Minun jutuillani on paha tapa välillä rönsyillä asiasta ja asian vierestä, mutta nyt tulee harvinaisen lyhyt blogiteksti!

 Pelkäsin vähän ennakkoon, että tästä keväästä tulee liian kansalaissotapainotteinen ja käykö liian raskaaksi mieli, vaikka aihe olisi kuinka tärkeä. Onnistuin sitten mielestäni aika fiksusti jakamaan 1918-aiheiset esitykset eri kuukausille - tammikuussa kävin katsomassa Tampereen Teatterissa "1918 Teatteri Taistelussa", helmikuussa KOM-teatterin "Veriruusut" (joka perustuu Anneli Kannon samaan naiskaartilaisista kertovaan kirjaan myös, Valkeakosken ja Lahden tapahtumiin) ja nyt vihdoinkin maaliskuussa Työviksen "Tytöt 1918". Jotenkin tuntui siltä, että kaikki tuttuni olivat musikaalin jo ehtineet nähdä. Aiheesta kiinnostunut mieheni halusi nähdä tämän myös, ja ajankohdaksi valikoitui lauantain iltanäytös siitäkin huolimatta, että ainoat vapaana olevat paikat olivat kaaaaaaukana yläaitiossa.

 En ole koskaan aiemmin istunut missään teatterissa niin kaukana lavasta ja sen tapahtumista, ja sepä johtikin ainakin omasta mielestäni kiintoisaan näkökulmaan. Kokemus oli pysäyttävä. Vaikka istuin silmälasit päässä, en tunnistanut ihmisten kasvoja! Äänet tunnistin (niin laulu- kuin puheäänet) ja Rauhan punaisessa villatakissaan. Vaikka olen istunut suuren näyttämön katsomossa lukuisia kertoja, tuntui siltä kuin olisin koko teatterissa ensimmäistä kertaa. Olo oli ulkopuolinen ja vieras, vaikka olin tutussa paikassa. Näin ihmisiä tanssimassa ja laulamassa, tarttumassa aseeseen ja juoksemassa pakoon henkensä kaupalla. Kaatumassa luodista, itkemässä rakkauden ja rakkaiden perään. En nähnyt yksilöitä, näin joukon naisia ja miehiä jossain kaukana kokemassa hirvittäviä asioita. Tuli samankaltainen tunne kuin olisi katsellut vanhaa valokuvaa, jossa punakaartilaisia seisoo valtavana massana Tampereen Keskustorilla sata vuotta sitten. Minä katselen täältä kaukaa ja yritän ymmärtää, vaikka minulla ei tule koskaan olemaan minkäänlaista aavistusta siitä, millaista elämä sata vuotta sitten oikeasti oli. Vaikka kuinka lukisin aihetta käsitteleviä kirjoja tai kuuntelisin luentoja tai katselisin valokuvia, en tietäisi silti mitään.

 Väliajalla olimme yläparven lämpiössä ja katselimme alas. Lunta sateli hiljalleen, ihmisiä kulki Hämeenpuistossa rauhallisesti. Katselin heitäkin kaukaa ja mietin, että sata vuotta sitten ei olisi ollut mahdollista katsella hissukseen muiden menoa. Oli itsekin mentävä, koska oli pakko. Ei ollut muuta kuin huonoja vaihtoehtoja. Nyt tunsin jotenkin vahvasti olevani elossa ja turvassa.

 Koska musikaalista on kyse, muutama sananen musiikista. Tyylilajien kirjo oli aikamoinen ja osa miellytti minua enemmän, osa vähemmän. Oli sitten mukana muutama kappale, joka sai minut toisaalta nauliintumaan lähes hengittämättä penkkiini ja samaan aikaan kohoamaan ilmaan - "Lumen paino", "Milavidan valot", itkettävän upea "Pakolaiset"-instrumentaali ja varsinkin, korostan VARSINKIN loppupuolella kuultu "Kun jumala jätti Tampereen". Jestas, minulle osui ja upposi täydellisesti! (Tästä linkistä pääsee muuten mesenoimaan Tytöt 1918 -levytystä, minä mesenoin jo aikoja sitten! Liity mukaan! Linkin kautta voi katsella ja kuunnella myös muutamaa musiikkivideota.)

 Haluan kiittää ihan koko porukkaa. Teatteri on yhteispeliä. Minä näin liikkuvan ja laulavan yhteisön eri-ikäisiä naisia ja miehiä, lähempää olisin tuijotellut ns. yksilösuorituksia, nyt katselin kokonaisuutta vaikuttuneena. Ihan jokainen voi olla ylpeä omasta panoksestaan.

ps. Jäi harmittamaan ainoastaan se, etten nähnyt kunnolla Saska Pulkkisen viiksiä...

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)

Kalenteritytöt / Hämeenlinnan Teatteri

Kalenteritytöt / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 3.9. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Tim Firth
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Olka Horila
Lavastus Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Videosuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Johanna Reilin, Birgitta Putkonen/Katariina Kuisma-Syrjä, Lotta Huitti, Leena Viitanen, Liisa Peltonen, Ria Kataja, Lasse Sandberg, Mikko Töyssy, Saska Pulkkinen, Maiju-Riina Huttunen ja Henna-Maija Alitalo/Birgitta Putkonen (pieniä roolivaihdoksia Katariina Kuisma-Syrjän sairastumisen vuoksi)

 Kalenteritytöt sai Hämeenlinnassa ensi-iltansa jo liki kaksi kuukautta sitten. Ensi-iltapäivänä olin vähän yllättäen ihan toisella paikkakunnalla ja sain kyllä kuulla kunniani, mutta näin jälkikäteen ajateltuna tämä myöhäisempi ajankohta oli monessakin mielessä tärkeä ja ainutlaatuinen. Siitä myöhemmin lisää.

 Näytelmän tapahtumat sijoittuvat alunperin Englantiin, mutta tässä tarina on sovitettu Suomeen ja Koivulan koulun vanhempainyhdistyksen touhuihin. Ratkaisu toimiikin hienosti ja tuo kaiken lähemmäksi ja tutummaksi, vaikka lapsettomana minulla ei olekaan omakohtaisia kokemuksia vanhempainyhdistysten puuhista. Oli kuitenkin helppoa ajatella, että noin se varmaankin menee. Naisporukka suunnittelee ja ideoi koko ajan uutta varainhankintamielessä, on jo kokeiltu söpöjä siilikalentereita ja erinäisiä leipomuksia tursuaa joka tuutista. Mokkapalat on se kovin juttu, sehän on selvä. Päällepäsmärinä toimii Pauliina (Ria Kataja), joka lavastuksenkin näkökulmasta tuntuu olevan muita ylempänä, ainakin omasta mielestään, ja sanoo aina viimeisen sanan.

 Naisporukan touhuja ja jutustelua on mukava seurata. Kaikki ovat omanlaisiaan persoonia : joukossa on touhuavaa tättähäärää, edustusrouvaa, kilttiä ja hiljaista hiirulaista. Jokaisella on ollut ja tulee olemaan oma roolinsa tilaisuuksien järjestelyissä. Popcornien tarkka pussituskin on tärkeää hommaa, jos joku niin on sanonut. Anna (Birgitta Putkonen) on kuitenkin normaalia hiljaisempi, ja pian syykin selviää. Hänen miehensä Juha (Lasse Sandberg) on sairastunut syöpään ja hoidot eivät enää tehoa. Viimeisenä toiveenaan ja mielet herkistävässä lähtöpuheessaan hän jakaa kaikille auringonkukansiemeniä kylvettäväksi. Kukat kun kääntyvät aina valoa kohti. Kirsi (Johanna Reilin) saa idean kalenterista, jossa vanhempainyhdistyksen naiset poseeraisivat ilkosillaan rekvisiitan keskellä ja kalenterin tuotolla hankittaisiin uusi sohva syöpäklinikan aulaan. Kaikki eivät suhtaudu ideaan innolla, mutta moni on valmis poseeraamaan, pidetyn Juhan muistoa kunnioittaen. Tuumasta toimeen, kalenteri tehdään ja siitä nousee valtava mediakohu.

Juha (Lasse Sandberg) ja Anna (Katariina Kuisma-Syrjä) 

 Useasti näytelmän aikana käy mielessä, että tämä on naisten vastine Housut pois-jutulle. Molemmissa kun on kyse muustakin kuin riisumisesta kaiken kansan edessä. On kyse yhteisöstä, ystävyydesta, itsensä voittamisesta, menettämisen pelosta, ennakkoluuloista ja niiden purkamisesta. Ajatukseni täytti myös valtavan suuri ylpeys etenkin useiden upeiden naisroolien vuoksi. Varsinkin Birgitta Putkosen vähäeleinen ja hienovireinen roolityö Annana teki minuun suuren vaikutuksen, samoin räiskyvä Johanna Reilin nauruineen ja Liisa Peltosen kokonaisvaltainen kehonkieli. Mitä askellusta ja epäryhdikyyttä! Väliajalle mentäessä olin sitä mieltä, että Liisan pitäisi perustaa yhdennaisen klovneriaryhmä.

 Onnenkyyneleet kihosivat silmiini naisten kalenterikuvia esiteltäessä. Miten upeita, hehkuvia naisia, ja jokainen sai ansaitut wau-huudot katsomosta ja väliaploodit.

 Kalenteritytöt toi ansaittua piristystä pimenevään syksyyn, sopivassa suhteessa haikeutta ja huumoria. Pidin myös kovasti Aimokoulun oppilaiden piirroksista, jotka pääsivät seinille useaan otteeseen. Niin, ja näytelmän esitysoikeuksiinhan on kirjattu, että yhden esityksen tuotto on ohjattava syövän tutkimukseen. Näin myös Hämeenlinnassa.

Etualalla Johanna Reilin 

 Näkemäni esitys 22.10. 2016 oli myös Johanna Reilinin 30v-taiteilijajuhlanäytös, jonne sain suuren ilon ja kunnian osallistua kutsuvieraana. Yleisölämpiössä oli nähtävillä kuvia Johannan roolitöistä vuosien varrelta, ja esityksen jälkeen kokoonnuimme aulaan kohottamaan maljan hienolle uralle. Puheita pidettiin. Itse herkistelin vähän liiankin kanssa. Ympärillä oli paljon ihmisiä, jotka ovat "syyllisiä" siihen, että minua aikoinaan teatterikärpänen puraisi, Johanna Reilin luonnollisesti yksi heistä. Ilman tätä teatteria, ilman näitä ihmisiä minä en olisi välttämättä se mikä olen nyt, ja on ollut etuoikeus seurata monen hienon näyttelijän vaiheita täällä kotikentälläni. Olen siitä ikuisesti kiitollinen.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Johanna Reilin ja kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Finnhits / Hämeenlinnan Teatteri

Finnhits / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 8.10. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Kari Hotakainen
Ohjaus ja sovitus Sakari Kirjavainen
Koreografia Sari Louko
Kapellimestari Antti Paranko
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Valosuunnittelu  Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Pasi Lehtinen
Kampaukset, peruukit ja maskit Liisa Sormunen

Rooleissa : Birgitta Putkonen, Mikko Töyssy, Saska Pulkkinen, Maiju-Riina Huttunen, Lasse Sandberg, Lotta Huitti ja Anneli Ranta/Katariina Kuisma-Syrjä

Bändi : Lauri Malin, Antti Paranko/Marko Karhu, Kalle Penttilä, Aleksi Aromaa ja William Suvanne

 Nykynuorisolle sana Finnhits ei taida sanoa yhtikäs mitään, mutta voi pojat, meikälikankaltaiselle 70-luvulla syntyneelle sanoo ja paljon. Välittömästi muistuu mieleeni se, kuinka naapurissa kateellisena hypistelin varmaankin Fazerin Musiikkikerhosta kestotilauksella saapuneita Finnhits-levyjä, joissa hitti seurasi toistaan. Levy soimaan ja niin on veivattu omaa showta vuorotellen kaverin kanssa keskellä olohuoneen lattiaa, hyppynarun pää mikrofonina. Levyjä tuli soitettua niin paljon tuohon aikaan, että vieläkin osaan tuosta noin ulkoa yhtä sun toista jo unholaanpainunutta Finnhits-klassikkoa. Jotain kertoo se, että yhtään en osaa tähänkään nyt nimetä, mutta auta armias jos satun kuulemaan alkutahdit esim. Radio Nostalgiasta, johan lähtee tämä likka laulamaan mukana. Sisäinen jukeboxini on siis jatkuvassa valmiustilassa ja valmiina aktivoitumaan ihan milloin tahansa, useimmiten myös työssäni kaupan kassalla. Iloksenne voin ilmoittaa, että säännöllisin väliajoin kaupassa asioi myös eräs miespuolinen asiakas, jolla on sama "ongelma". Niinpä vaihdammekin aina päivän biisejä lennossa ja aina ei ole vaihto miellyttänyt, puolin ja toisin.

Jorma (Lasse Sandberg) elementissään 

 Jännällä tavalla nämä Finnhitsit vievät aikaan, jolloin kaikki tuntui olevan paljon paremmin. Vai oliko? Ainakin olo oli paljon huolettomampi. Riitti se, että Heikki Hietamies toivotti telkassa "oikein hyvää iltaa" ja lauantai oli pelastettu. Istuin risti-istunnassa (nykyään en edes saa itseäni moiseen asentoon) telkan edessä lattialla ja yritin bongata tuttuja tanssiparketilta linssiluteilemasta. Riitti se, että saunan jälkeen sai pienen pullon Sittistä ja läpinäkyvässä muovissa olleen Brunbergin suklaalevyn puoliksi iskän kanssa. Riitti se, että synttäreillä kahvipöydässä oli tarjolla tiikerikakkua ja Fazerin suklaanapeilla koristelu kakku. Riitti se, että sai aina uusimman Jippo-lehden numeron ja pääsi nikkaroimaan jotain jännää. Isompia asioita ei ollut tarvetta edes haikailla, näin oli hyvä.

 Finnhits-näytelmä koostuu Kari Hotakaisen kirjoittamista lyhyistä tuokiokuvista ja tilanteista muutaman ihmisen elämässä. Muistan omistaneeni joskus äänikirjan näistä? Pitäneekö paikkansa? Koskaan en ehtinyt juttuja kuunnella, sillä ehdin kaiketi myymään sen pois kirpparilla, hyllystäni sitä ei nimittäin enää tähän hätään löytynyt. Nyt harmittaa. Hotakaisella kun on taito kiteyttää isoja asioita muutamaan sanaan, ja nytkin näyttämöllä kuultiin liuta kuolemattomia ajatelmia, joita olisi mukava ollut makustella pitempäänkin. Sanoin vierustoverilleni muutamankin kerran "Muista toi!" ja hetken kuluttua olin jo unohtanut, mitä piti muistaa kun tuli uutta briljanttia ajatusta tilalle. Mieleen jäi ainoastaan se, että joku oli "Perseestä kotoisin, mutta kirjoilla Espoossa" ja se, että olo on sellainen, kuin olisi jatkuvasti sovituskopissa ja ylänappi ei mene vieläkään kiinni. Tuttu tunne. Kirja kädessä olisi voinut tekstiin jämähtää makustelemaan sen vivahteita ja palata samaan yhä uudelleen, mutta niinhän se taitaa olla, että tosielämässäkin usein kuulee kaikenlaista ainutlaatuista ja nerokasta, johon ei voi enää palata kelausnappia painamalla tai sivuja taaksepäin selaamalla. Se hetki meni jo ja menee jatkossakin, jos ei osaa pitää silmiään, korviaan ja sydäntään auki.

Kale (Mikko Töyssy) ja Minna (Lotta Huitti) 

 Näytelmän tapahtumapaikkana toimii Teboilin kahvila, jonka pöydissä ihan tavalliset ihmiset toisiaan kohtaavat ja ilot ja surut jaetaan. Tapahtumapaikkana voisi toimia myös mikä tahansa lähiökuppila, ei kuitenkaan mikään trendikahvila, jossa baristat loihtivat erikoiskahveja asiakkaan toiveiden mukaisesti. Kaikki haikailevat jonkun asian perään - yksi menneiden aikojen, toinen kadotetun rakkauden. Tai sen, ettei koskaan ole oikein edes rakastanut. Haaveet ja toiveet ovat luokkaa "sitten kun saan tehtyä sen ja sen" tai konditionaalissa tekisin ja menisin. Ajatukset pyörivät menneessä tai tulevassa, mutta ei juurikaan nykyhetkessä tässä ja nyt. Johonkin haikailu on enemmän sääntö kuin poikkeus. Mutta sitten kun tuttu kappale lähtee soimaan, silmiin syttyy uudenlainen palo ja roolihahmot saavat uutta eloa ja energiaa...

 Ei siis Finnhits-näytelmää ilman kuolemattomia Finnhitsejä, joista kylläkin tukka-ja kitarajumalaksikin jo vuosia sitten nimeämäni Antti Paranko on tehnyt uusia ja erikoisiakin sovituksia, ja nehän piru vieköön toimivat! "Jätkän humppa" ja "Moottoritie on kuuma" saavat ainakin täysin uudenlaisen kiintoisan käsittelyn. Jätkän humpasta tuli vieläpä jotenkin semieroottinen, kun Hämeenlinnan oma Cisse Häkkinen eli Aleksi Aromaa basson varressa miehekkäästi kähisi lauseita sinne Minnan (Lotta Huitti) veikoittelevaan versioon. Tunnustettava on sekin, että useampaankin kertaan jämähdin varsinaisen näyttämön tapahtumien tai tapahtumattomuuden sijaan tuijottamaan bändin jätkiä ja varsinkin U2-henkistä rumpalia, joka tästä lähin kulkekoon nimellä Lauri Malin Jr, eli melkein kuin U2-mies itsekin. Basisti Aromaan übercool ilme ja look veivät minun aika useinkin jostain syystä Ruotsinlaivan tunnelmiin... Melkein jo odotin, milloin tulee kuulutus siitä, monelta Tax Free aukeaa.

 Suureksi harmikseni roolihenkilöistä en ihan saanut kaipaamaani otetta. Alkupuoliskolla olin jopa hivenen tylsistynyt ja aloinkin siinä vaiheessa tuijotella bändiläisiä, vaikka katseeni kyllä eksyi aika usein myös Juhiksen (Saska Pulkkinen) nyöritoppiin ja lattarilanteisiin. Koreografiat olivat aika outoja paikoitellen, hitaita yritelmiä parrasvaloihin ja niiden rajoilla. No, sellaista se meillä useimmilla taitaa koko elokin olla ... rimpuilua jossain reunamilla muttei ihan siellä keskipisteessä, vaikka kuinka haluaisi. Jokainen sai vuorollaan loistaa parrasvaloissa ja hienoja hetkiä sekä persoonallisia tulkintoja saimme todistaakin. Mieleeni jäi etenkin Seijan (Anneli Ranta) veto "Kapakkaenkeli", Miran (Maiju-Riina Huttunen) "Cuba" ja Juhiksen "Paint it Black", jonka aikana mieleni teki riisua päälivaatteet pois, tuli sen verran kuuma sitä menoa katsellessa. Jälkimmäinen lienee suomiversiona nimeltään Mustaa ja esittäjänä kukas muu kuin Kai "Kuju" Hyttinen... Itse kyllä muistin, että Kirka olisi sitä laulellut.

Tässä on kuumaa muutakin kuin moottoritie, Mira ja Juhis

 Läpi koko näytelmän baarin ja elämän nurkkapöydässä tuntui istuskelevan Kale (Mikko Töyssy). Karaokessakin usein käy niin, että muut laulavat monta kierrosta antaumuksella ja ujostelematta, sen yhdenkin tyypin tekee mieli jotain laulaa mutta tuntuu, että rahkeet eivät mitenkään riitä. Olen itse ollut kerran erään paikallisen kuppilan lauantaikaraokessa paikalla todistamassa tilannetta, jossa tunnelma alkaa olla jo melkoisen väsynyttä ja porukka nuokkuu pöydissään. Elämän valttikortit on levitetty pitkin pöytää ja lattioita, valomerkki on jo ilmassa. Ja sitten se koko illan jossain varjoissa istunut ruutupaitainen tavisheppu huomaa tilanteensa tulleen, ja menee ja vetäisee Hectorin "Jäävalssin" sellaisella draivilla, että koko kuppila sähköistyy sekunnissa. No, näinhän se käy tässäkin näytelmässä ja Mikko Töyssy saa kunnian vetäistä erään klassikon ja aploodien paineaalto saa Sunny Car Centerin tolpan surullisen mainoslakanan jäänteetkin lepattamaan. Illan paras veto.

 Poislähteissä olin oikein mukavissa fiiliksissä. Kokonaisuudesta jäi kuitenkin päällimmäiseksi mieleeni pieni keskeneräisyys, osittainen hitaus, liika pituus ja tarinanpätkien irrallisuus. "Ihan jees", joka riittänee monelle muulle varmaankin mainiosti. Mukavasti näin yön yli nukkumisen jälkeen esitys herätti kaikenlaisia muistoja mieleeni menneiltä ajoilta, mutta kun mieluummin haluaisin katsella eteen enkä taakse. Samat pienetsuuret haaveet ne ihmisiä tosin liikuttaa, ollaan sitten missä kymmenluvulla tahansa. Sellaisia me ihmiset ollaan.

Esityskuvat (c) Tommi Kantanen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Kalle Aaltonen / Hämeenlinnan Teatteri

Kalle Aaltonen-musikaalikomedia / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 5.9. 2015, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Tatu ja Aino Pekkarinen

Ohjaus Kari Arffman

Rooleissa : Saska Pulkkinen, Maiju-Riina Huttunen, Markus Virtanen, Lotta Huitti, Turkka Mastomäki, Mikko Töyssy, Aleksi Aromaa, Lasse Sandberg, Katariina Kuisma-Syrjä, Birgitta Putkonen ja Johanna Reilin

Kapellimestari Antti Paranko

S/S Wellamon orkesteri : Kalle Penttilä, William Suvanne, Antti Paranko, Jussi Seppälä ja Lauri Malin

 Sanotaan se heti kärkeen : Hämeenlinnan Teatterin syyskausi käynnistyi häpeämättömän viihdyttävissä merkeissä! Ensi-iltapäivä oli näillä seuduilla hyvin sateinen ja ennustin päivällä, että kyllä tämä tästä iltakuuteen mennessä vielä iloksi muuttuu. Olin oikeassa, sillä väki lähti ensi-illasta suu messingillä ulos, ja sadekin oli esityksen aikana päättänyt väistyä syrjään.

 Pekkarisen pariskunnan käsikirjoittama Kalle Aaltonen lienee monelle elokuvana tuttu (Kalle Aaltosen morsian tuli jokin aika sitten telkustakin, en tosin katsonut) ja itse Kalle tuttu Alfred J. Tannerin reippaasta kupletista, jossa ei tippaakaan kehuta. Pieni nostalgiatrippi on siis luvassa. Tarinassa lähdetään s/s Wellamon matkassa seilaamaan Helsingistä kohti Aleksandriaa, ja laivalla on mukana niin yli-kuin aliperämiehiäkin, reumatismivaivainen kapteeni (jota ei vaivojensa vuoksi edes nähdä), harmoonisiskot,  merenkulkuneuvoksen tytär sekä leskirouva serkkunsa kera. Sellaisella porukalla saadaan vauhdikas merimatka aikaiseksi ja maissakin käydään ainakin vesipiippua polttelemassa. Lempikin leiskahtaa moneen suuntaan.

Menoa ja meininkiä (c) Tommi Kantanen

 Vauhtiin päästään oikeastaan siinä vaiheessa kun on noustu laivaan. Toki aluksi on tutustuttu etenkin merenkulkuneuvos Hallermaahan (Markus Virtanen sellaisessa lookissa, etten meinannut aluksi edes häntä tunnistaa) ja hänen viehättävään, hemmoteltuun tyttäreensä Kaarinaan (Maiju-Riina Huttunen). Neito päättää laivareissulla vähän 'pelata masqueraadia' sisäkkönsä Marjan (Lotta Huitti) kanssa, ja nämä sitten vaihtavatkin rooleja. Kaarina astuu laivaan siivoojana ja Marja merenkulkuneuvoksen hienostelevana tyttärenä. Aliperämies Kalle Aaltosen (Saska Pulkkinen) ja Kaarinan välillä on ilmassa heti väreilyä ja töykeähkö yliperämies Kourula (sairaustapauksen vuoksi roolinpaikkaushommissa Ilkka Heiskanen) tarjoaa herrasmiesmäisiä otteita ainostaan Marjalle.

 Tämän tästä pistetään tanssiksi ja lauluksi, ja harvoin on nähty koko näyttelijäporukkaa pistämässä jalalla koreasti näin runsain määrin. Koreografioista vastannut Jens Walentinsson ei ole päästänyt porukkaansa helpolla, ja mukavan ilmavasti lavalla liikutaankin joka ilmansuuntaan. Liikunnallisia taitojaan esittelee lisäksi etenkin Saska Pulkkinen, joka napsii väliaplodeita niin käsilläkävelystä kuin sarjatuotantona suoritetuista kärrynpyöristä. Helppoa kun sen osaa! Musiikkipuolella kuullaan svengaavaa menoa Cole Porterista Toivo Kärkeen ja siltä väliltä, ja soundissa on kapellimestari Parangon mukaan haettu sellaista Olavi Virran 50-luvun levytysten meininkiä. Minulle tuli mieleeni myös tv-sarja Velipuolikuun musiikki ja se jos mikä saa hymyn huulille. Antti Parangolle pitäisi antaa kyllä joku laatusertifikaatti, sillä miehen orkesteriin ja sen musiikilliseen laatuun voi aina luottaa täydellisesti. Erityispinnoja nerokkaasta Stomp-instrumentaalista, jossa väki pisti luudat ja ämpärit käsissään rytmit tanaan.

 Ihan oma lukunsa on sitten Lasse Sandbergin esittämä verevä leskirouva Saarnila. Selvästi Lasse näytti nauttivan suunnattomasti hahmon esittämisestä... Jo Taiteiden yön avoimissa harjoituksissa pistin merkille mieheni hymynkareen rouvan liehakointia seuratessaan ja sama meno jatkui ensi-illassakin. Kaipa hän kuvitteli itsensä Mikko Töyssyn tilalle, kun rouwa keimaillen esitti Big Spenderiä... Taisi saada sydämen kukkumaan!

Sutinen on iskenyt silmänsä rouwa Saarnilaan... (c) Tommi Kantanen

 Meinasin saada totaalisen hepulikohtauksen silloin, kun liehuvissa kaavuissa muka salaa hiippailevat tyypit yrittivät vuorotellen varastaa käsilaukkua. Toiselle puolella lavaa laulettiin potpuria, mutta musiikit ja laulut menivät minulta tyystin ohi. Voi jestas mitä tyyppejä Aleksi Aromaa ja Mikko Töyssy verhojen välistä estradille toivat! Aivan käsittämätön oli sekin Töyssyn päällä ollut kankaanpalanen, jossa oli yhdistetty haaremihousut ja käsineet samaan asusteeseen. Mistä sellaisen saisi itselleenkin?

 Olen varma siitä, että tämä musikaalikomedia uppoaa kansan syviin riveihin ensinnäkin siksi, että se saa äärimmäisen hyvälle tuulelle. Toisekseen, on ihanaa seurata monilahjakkaita, aurinkoisia, salskeita ja kauniita nuoria ihmisiä herkistelemässä, tanssimassa ja laulamassa. Tulkoon vettä tai räntää, tämän merimatkan aikana paistaa takuulla aurinko!

Maiju-Riina Huttunen ja Saska Pulkkinen (c) Tommi Kantanen

 Erikoismaininnan haluan tällä kertaa ojentaa Markus Virtaselle, jota en ole aiemmin nähnyt musikaalin parissa enkä liioin kolmoisroolissakaan. Merenkulkuneuvos varsinkin on todella herkullinen hahmo. Pistäkää mieleen myös herra peräherraa tulkinnut nuori ja nouseva kyky Ilkka Heiskanen, joka meinasi pariin otteeseen varastaa koko shown. Hänestä kuullaan vielä...

Heleijaa! Horioppia Kalle Aaltosta katsomaan! Tämänkaltaista tiiatteria pelataan tänä syksynä Hämeenlinnassa, kannattaa lähteä vaikkapa pikkujouluporukalla tsekkaamaan.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Tarzan / Helsingin Kaupunginteatteri

Tarzan / Helsingin Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 20.3. ja 22.3. 2014, kesto noin 2h 25min (väliaikoineen)

Sävellys ja laulujen sanat Phil Collins

Käsikirjoitus David Henry Hwang

Perustuu Edgar Rice Burroughsin tarinaan "Tarzan, apinain kuningas" ja Disney-elokuvaan "Tarzan"

Suomennos Mikko Koivusalo

Ohjaus Kari Rentola

Rooleissa : Saska Pulkkinen/Jon-Jon Geitel, Elina Aalto, Raili Raitala, Sari Haapamäki, Haza Hajipoori, Pekka Hiltunen, Sara Hirn, Annamaria Karhulahti, Jimi Kettunen, Petrus Kähkönen, Matti Leino, Sanna Majuri, Kari Mattila, Hanna Mönkäre, Unto Nuora, Emilia Nyman, Kaisa Pesonen, Tuukka Raitala, Matti Olavi Ranin, Eero Saarinen, Inka Tiitinen, Panu Vauhkonen, Mikko Vihma, Sakari Saikkonen, Jeffrey Kam, Ville Seivo, Luka Haikonen/Wiljami Miettunen/Pablo Ounaskari

 Mikä yhdistää laulaja Freemania ja minua? No ainakin se, että molemmat olemme hämeenlinnalaisia ja kumpikin voi nyt laulaa "Minä tulin viidakosta..." Meidät bloggaajat oli kutsuttu HKT:n toimesta tutustumaan hiukan lähemmin teatterin toimintaan, yleisötyövastaavan sujuvalla opastuksella meitä kierrätettiin niin lavasteissa, lavastamossa kuin puvustamossakin, ja samalla kuulimme hiukan kiintoisaa knoppitietoa. Hämmästytti se pukujen määrä etenkin. Tapasimme myös ohjaaja Kari Rentolan sekä illan Tarzanin, Saska Pulkkisen. Koskapa omistan "huippukameran", en saanut napatuksi yhtäkään valokuvaa kierroksen aikana. Keskityinkin vain fiilistelemään tunnelmia. Meikäläinen voi nyt kehua olleensa HKT:n Suurella näyttämöllä ihan lavalla seisoksimassa. Kiitokset HKT:lle tästä mahdollisuudesta ja kakkutikkaritkin olivat kiintoisa kokemus.

Tarzan (Saska Pulkkinen) ja Jane (Elina Aalto) / (c) Mirka Kleemola, Imagenary Oy

 Pelkkään kulissikierrokseen ei reissu sentään jäänyt, vaan kaiken tämän päälle katsoimme joukolla sitten vielä illan esityksenkin. Katsomossa oli ilahduttavan paljon lapsiakin todistamassa taas tätä teatterin taikaa. Johan siinä riitti hämmästelemistä, kun heti alussa tapahtui haaksirikko ja nuori perhe rantautuu viidakkoon. Häijyt kissapedot listivät niin apinavauvat kuin pienen ihmistaimen vanhemmatkin, kiiluvasilmäinen leopardi oli kyllä aika näky ja saattoi vähän jopa pelottaa pienempiä katsojia.  Apinaäiti Kala (mainio Sanna Majuri) pelastaa itkevän vauvan ja näin tuttu tarina saa alkunsa. Poika varttuu apinalauman joukossa, kunnes tulee vahingossa tehneeksi jotain sellaista, joka saa apinoiden johtaja Kerchakin (Mikko Vihma) kokemaan tämän uhkana laumansa turvallisuudelle. Tarzan saa lähtöpassit apinaporukasta, ja peräänsä Kalan, jonka äidinrakkaus voittaa kaiken muun. Leopardihan siihen sitten taas tarvitaan, jotta Tarzan pääsee takaisin omiensa pariin ja sattumalta hän törmää viidakossa myös Janeen (Elina Aalto), joka on isänsä (Eero Saarinen) kanssa tutustumassa viidakon monipuoliseen luontoon, ja mitäs sitten sattuikaan...

 Positiivisia fiiliksiä tämä musikaali herätti minussa todella paljon! Viidakon äänimaailma ja kekseliäs lavastus kulkivat hyvin käsi kädessä, kiipeilyyn ja temppuiluun suorastaan kutsuvia tasoja oli lavantäydeltä. Ja tietenkin liaaneita, niitähän ei sovi unohtaa. Musiikkipuoli oli oikein jees, ei mitään hienostelua eikä kikkailuja, vaan sellaista menevää, vaivattomasti eteenpäin soljuvaa rytmittelyä. Balladeja, duettoja ja muutama räväkämpikin veto.

 Viime viikolla katselin Avarassa luonnossa paviaanilauman edesottamuksia ja nytpä olikin hauska nähdä vastaavaa meininkiä livenä. Jestas sentään sitä apinaporukkaa! Mahtavaa liikekieltä ja eleitä, välillä ei oikein tiennyt, että ketä olisi seurannut katseellaan, kun jokaisella tuntui olevan omanlaisensa meno päällä. Erityisesti kiinnitin huomiotani kunnioitustaherättävään gorillaäitiin (Annamaria Karhulahti), jolla poikanen pysyi matkassa mukana milloin selässä, milloin etupuolella. Kerchak tietysti oli jyhkeä ja vähän pelottavakin hahmo ääntä myöten, hienosti vedetty rooli Mikko Vihmalta. Pidin myös Terkin (Matti Leino) letkeänrennosta tyylistä, lauman mellastus leirissä Terkin johdolla oli etenkin hupaisaa seurattavaa väliajan jälkeen. Tuli siinä pieni mukava näpäytys siitä kännykänkäytöstäkin väärään aikaan...

"Tääl on bileet kaikki sileeks" / (c) Mirka Kleemola

 Lapsiin upposi varmasti ainakin hieno viidakon värimaailma, apinoiden kohkaaminen (olihan se "Mitä jäbä duunaa" mukana myös) ja seikkailuhenkisyys. Kukapa pikkupoika (-tai tyttökin) ei olisi puuhun kiivetessään kuvitellut olevansa apinain kuningas. Aikuisia tuntui sitten huvittavan enemmän muutamatkin sanaleikit, Janen hämmentävät kommentit puolialastoman villimiehen edesottamuksista, Tarzanin kielenopiskelut ja muut. Itseäni huvitti suuresti omituiset valtavat viidakon kukkaset (mikä ihme lonkerohässäkkä from outer space se yksi oikein oli!?) ja jättiperhoset. Puvussa paikalle ilmestynyt Tarzan oli kuin Johnny Deppin Willy Wonka suoraan  Jali ja suklaatehdas-leffasta, Clayton (Kari Mattila) oli taas hyvin taidolla tyypitelty Disneyn pääpahis ulkomuotoa ja kukkoilua myöten. Herkullinen roolihahmo muutenkin! Päähäni iskostui legendaarinen lausahdus "puhutaan kuin mies apinamiehelle" ja hieno keskusteluhan siitä muodostui.

 Alunperin minun ei pitänyt tätä musikaalia mennä edes katsomaan, mutta yksi syy sai minut lähtemään viidakkoon. Saska Pulkkinen. Hänen suorituksensa Verkossa-näytelmässä sai minut viime vuonna vakuuttuneeksi siitä, että tästä nuorukaisesta tullaan vielä kuulemaan ja mielipiteeni vahvistui lisää. Tarzanin kasvu pikkupojasta salskeaksi nuoreksi mieheksi oli varsin hienosti toteutettu, ja kun Tarzan singahti lannevaatteessaan hiukset hulmuten paikalle, olin myyty. Laulutaidon lisäksi hänestä loisti vahva läsnäolo kohtauksissa, ja taidokkaasti hän otti tilanteet haltuun olematta kuitenkaan mitenkään röyhkeä tai kukkoileva. Voisi luulla, että pelkässä lannevaatteessa heiluminen voisi lipsahtaa myös pullistelun puolelle, mutta ei tässä tapauksessa. Tämä Tarzan on ilo silmälle myös siksi, että kun tämä Tarzan hymyilee, se valaisee synkimmänkin päivän! (pääroolissa siis vuorottelee Jon-Jon Geitel ja Saska Pulkkinen)

 Lähdin katsomosta suu messingillä ja "hyvä pöhinä" oli katsomosta poistuttaessa muillakin. Mukavaa, että tätä musikaalia voi taas lähteä vaikka koko perhe katsomaan, ja tekstityslaitteita on tarjolla useammallekin kielivaihtoehdolle.

 Olisiko muuten muutama apina voinut käydä riekkumassa väliajalla yleisölämpiönkin puolella, ja innostaa lapsikatsojia (ja yllytyshulluja aikuisiakin...) vähän hulluttelemaan? Niin ja uskokaa tai älkää, meikäläinen on lapsena ollut haka mitä tulee puihinkiipeilemiseen. Ongelmat ovat liittyneet lähinnä alastuloon. Tämä nostatti minussa taas hauskan seikkailuhengen ja lapsuusmuistot, tosin enää ei ketterästi kiivetä yhtään mihinkään, mutta mielikuvituksessaan voi heilauttaa itsensä näppärästi oksalta toiselle ja päästää jonkinmoisen tarzanhuudon.

 Tarzanille vahvat neljä tähteä ****

(näin esityksen kutsuvieraana)

Tarzan, Kala ja Kerchak / (c) Mirka Kleemola

Haastattelussa Saska Pulkkinen

 Saska Pulkkisen tapasin joulukuun lopussa 2013 Henry´s Pubissa Helsingissä.

Paljasjalkainen helsinkiläinen Saska on vuosimallia 1989 ja horoskooppimerkiltään hän on vaaka.

Mitä harrastat? ”Nyt tuon TeaKin aikana on vähän jäänyt harrastukset vähemmälle, mutta oon ollut ihan pienestä asti kova liikunnanharrastaja, telinevoimistelua ja painia ja sit sellaista japanilaista taistelulajia kuin taido. Oon myös tanssinut tosi paljon, ja musta piti alunperin tullakin nimenomaan tanssija. Vapaa-ajalla noin muuten tulee nykyään harrastettua valokuvausta ja jonkun verran laulua, mutta sitä yleensä proggislähtöisesti. Valokuvaus on mulle hyvä tapa kehittää tietynlaista visuaalista silmää”, kertoilee Saska.

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä vahvuudeksesi? ”Fyysisyys on se mun suurin vahvuuteni kyllä. Keväällä oli esimerkiksi Kansallisteatterissa se ”Eurydike”, siinä oli paljon sellaista akrobaattista toimintaa ja pääsin siinä käyttämään fyysisyyttäni. Huomaan myös, että hakeudun tekemään roolia aina fyysisyyden kautta, et vaikka oliskin vaan puhenäytelmä, niin koitan kehitellä itselleni jonkun ”jutun” siihen, jotta se tekeminen olisi mielekkäämpää. Se on myös itselleni tuttu lähestymistapa rooleihin.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä se soittamiseen liittyisi. Haluaisin osata soittaa kitaraa, mutta en oo vaan saanut aikaiseksi. Mulla on kyllä kotona kitara, mutta ei ole ollut riittävästi kärsivällisyyttä siihen harjoittelemiseen. Sen kautta saisi kerrottua johonkin uuteen suuntaan tätä tekemistään, ja musiikillisesti voisi sillä myös kehittää itseään niinku nuotinlukutaidossa ja vastaavassa. Koska laulan ja musikaalijuttuja tulee myös tehtyä, niin olisi sen kautta tärkeää osata lukea ja ymmärtää musiikkia enemmän.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla olevia? ”Mun vanhemmat on molemmat tanssijoita ammatiltaan, mutta muuten ei ole kyllä suvussa muita. Siskoni soittaa ja laulaa, ei tosin teatteripuolella, vaan hänellä on enemmän tuota klassista puolta.”

Milloin kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä? ”Oon ihan pienestä pitäen pyörinyt teatterissa, mutta näyttelemisestä mä kiinnostuin varsinaisesti ekaa kertaa varmaakin joskus yläasteella. Olin sellaisessa JP Siilin ohjaamassa tv-sarjassa mukana kuin ”Nollatoleranssi”, ja siitä se sitten lähti se innostus. Oon ollut silloin kuvaushetkellä ehkä 14-vuotias. Olin mä sitä ennenkin ollut Helsingin Kaupunginteatterin musikaaleissa lapsiavustajana ja teatterikerhoissa pienenä, mutta enemmänkin mua kiinnosti tanssi silloin. Olin yläasteen ja lukion myös tanssipainotteisella linjalla, ja jossain siellä lukiossa tuli sit se ajatus, että voisin hakea myös TeaKin näyttelijäpuolelle. Että haenpas ensin näyttelijäpuolelle ja sitten vasta tanssipuolelle. En sitten koskaan hakenut sinne tanssiin, koska munhan piti lähteä vaan kokeilemaan ja pääsinkin heti ekalla kerralla sisälle... Ei tarvinnut sitten enää miettiä, mitä jatkossa aikoo tehdä. Se kesä meni kyllä aika huumassa...” Saska muistelee.

Et ole vielä valmistunut siis? ”TeaK on vielä kesken mulla. Kandin olen suorittanut, mutta maisteriopinnot on vielä kesken. Vuonna 2008 aloitin TeaKin ja kandiksi valmistuin 2011. Nämä työkuviot nyt ”sotkee” mun suunnitelmiani sen verran, että munhan oli tarkoitus valmistua nyt keväällä, mutta ensin tuli tuo ”Verkossa” ja se vaikutti siihen kirjoitushommaan ja nyt kun vielä tulee tuo Tarzan-musikaali, niin ei mulle jäänyt enää aikaa.”

Jos et olisi suuntautumassa tälle alalle, mikä olisi mahdollisesti vaihtoehto B? ”Se varmaan olisi se tanssi. Mua on kyllä aina kiinnostanut myös sirkusakrobatia, eli sellaiseenkin olisin voinut päätyä, jos ei olisi TeaKin paikkaa auennut. Ehkä seuraavana keväänä mä olisin hakenut sekä näyttelijä – että tanssipuolelle ja ehkä Turkuun johonkin sirkuskouluun”, pohtii Saska.

Miksi haluat näyttelijäksi? ”Se on joku sellainen fiilis, joka siinä esiintymisessä on jo tanssin aikana ollut. Mä jännitän aika paljon, mutta sit se fiilis on jotenkin euforinen aina esityksen jälkeen, kun jännitys on lauennut ja se on aikamoinen se adrenaliinipiikki, joka siitä tulee. Ja just kun se tv-sarja oli tavallaan eka kosketus näyttelijäntyöhön, niin olihan se jännää ja kivaa se kuvauksissa pyöriminen silloin teinipoikana, ja saatiin vielä palkkaakin siitä. On se jotenkin käsittämätöntä aatella, että meille maksetaan siitä, että me leikitään. (”Ja me maksetaan siitä, että tulemme katsomaan kun muut leikkii...”toteaa haastattelija tähän väliin.) On tää maailman paras ammatti kyllä, voi olla ihan mitä haluaa!”

Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella, vai ovatko ne muuttuneet? Oliko sinulla jotain visiota, mitä tämä työ on? ”Silloin kun mä menin TeaKiin, niin enhän mä sitä ennen ollut ikinä näytellyt missään teatterissa, eli ei mulla hirveesti mitään visioita silloin ollut päässä siitä, että millaista se on se harjoitteleminen ja roolin rakentaminen. Ehkä se jotenkin vähän jännitti, että miten sen hahmon sitten ylipäätään rakentaa. Pääsykokeissa vikassa vaiheessa pääsi jo jotenkin treenaamaan sitä harjoittelemista. Se oli kyllä aika siistiä, kun pääsi ekaa kertaa tekemään jotain sellaista, mitä ei oo ikinä ennen tehnyt. Totta kai nyt on tullut sitten enemmän käsitystä siitä, että mitä se näyttelijän työ nyt sit on. Oon saanut lisää kokemusta. En mä tiedä, että onko mun kuvani näyttelijän työstä mitenkään muuttunut, vaan pikemmin se on niin, että nyt mulla on siitä olemassa jonkinlainen kuva.”

Saska baarin hämyssä / (c) Teatterikärpänen 

Onko sinulla mahdollisesti omia ammatillisia esikuvia? ”On paljonkin suomalaisia näyttelijöitä, joita arvostan tosi paljon ja diggaan katsella niiden tekemistä. Martti Suosalo, Jani Volanen, Ismo Kallio, Juhani Laitala... Mulla on koulukummina Janne Marja-aho, joka on tanssija ja kyllä hänkin on mulle jonkinlaisena esikuvana toiminut. Hän tekee nykyään vähän ristiin myös näyttelijäntyötä, laulua ja tanssia, ja se on kuitenkin aika lähellä sitä mitä itsekin koen vahvuuksiksini. Ulkomailtakin on, mutta mä oon kyllä aika huono nimissä... Johnny Deppiä on kyllä kiinnostava katsoa, hän tekee hienoja rooleja ja nimenomaan sitä näyttelijäntyötä on kiinnostavaa katsella. Ja onhan noita ns. vanhoja konkareita sitten, kuten De Niro, mutta ei ne oo mulle sillai esikuvia.”

Jos saisit valita ihan kenet tahansa, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä? ”Kyllä Al Pacinon kanssa olisi varmaan aika makeeta näytellä... saisin minäkin jonkun palan siitä hänen kokemuksestaan!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Freddie Mercurya fanitan ihan täysillä. Sen kanssa kun pääsisi laulamaan Bohemian Rhapsodyn, niin kyllä! Ihan pienestä asti oon kuunnellut Queenia ja David Bowieta ja Pink Floydia, ja Bohemian Rhapsody on aina ollut mulle se ykkönen. Se on myös mun karaokebravuurini. Jos sinne mennään, niin se on aina pakko laulaa”, Saska hehkuttaa.

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Tarzan, heh. Kyllä toi kiipeileminen ja muu tarzanmainen meininki on ollut mulla päällä pienestä asti, opin kiipeämään mun syöttötuoliini ennen kuin osasin edes kävellä ja oon kiipeillyt puissa aina, eli kyllä se Tarzan on mun juttuni!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Helsingin Kaupunginteatterissa, Kansallisteatterissa, Samppalinnan Kesäteatterissa, Juvalla Rapion Myllyteatterissa... Ja oonhan mä sit kyllä kiertänyt maailmallakin, tosin enemmänkin tanssijuttuja. Kun olin nuori poika, niin Les Misérablesista tehtiin Pohjoismaiden konserttikiertue ja olin pikkupoikana siinä laulamassa sitä Gavrochen roolia. Se ei ollut kyllä missään teatterissa, vaan stadioneilla ja isoissa halleissa, Hartwall Areenallakin oltiin”, Saska toteaa vaatimattomasti.

Mitä sanoisit omasta mielestäsi tärkeimmiksi roolitöiksesi toistaiseksi? ”Kyllä tuo Bradley Manningin rooli Verkossa-näytelmässä on tärkeä rooli ja se on myös isoin rooli, mitä mulla on ollut. Tykkäsin myös siitä Eurydikestä Kansallisteatterissa, se oli mulle tärkeä proggis myös.”

Mikä on mielestäsi parasta teatterissa? ”Ehdottomasti yhteisöllisyys. Mä oon vähän semmoinen ”sosiaalisesti riippuvainen tyyppi”, eli mä en viihdy kauhean hyvin yksin. Mua viehättää teatterissa se, että kaikki puhaltaa yhteen hiileen ja tekee yhdessä sitä juttua. Saa myös ystävystyä uusien tyyppien kanssa. Uusien ihmisten tapaaminen jaksaa kiinnostaa mua loputtomiin, ja harjoituskauden aikana oppii tuntemaan jo aika hyvin toisen ihmisen, vaikkei olisi häntä aiemmin tavannutkaan. Se on minusta aika hienoa.”

Miten sinä määrittelet sanaparin ”teatterin taika”? ”Siihen vaikuttaa monet asiat. Ei sitä ehkä silloin koe kun itse on lavalla, mutta silloin kun on katsomassa ja se juttu pystyy jotenkin luomaan niin vahvan illuusion, ja on makeeta huomata se, että tuossa oli nyt sitä teatterin taikaa. Sen tajuaa vasta sitten, kun siitä esityksen luomasta maailmasta jotenkin putoo pois. On niin vahvasti jossain maailmassa, johon uskoo ihan täysin. Esimerkiksi nukketeatterihan on tosi maagista!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi tosi paljon luonto, etenkin kesällä. Ja ystävät.”

Kerroit aiemmin, että sinua jännittää. Miten se sinulla ilmenee? ”Ei se oo joka esityksessä, mutta huomaan, että muutamissa ekoissa jännittää kyllä enemmän. Totta kai aina jännittää vähän, ja varsinkin silloin, jos on jotain tuttuja katsomossa. Ensi-illoissa jännittää ehkä eniten, ja se on ihan sellaista perusjännitystä – vatsassa on perhosia ja kädet tärisee. Ei mua koskaan kuitenkaan niin pahasti jännitä, etten pystyisi menemään näyttämölle. Se jännitys oikeastaan laukeaa vasta sitten, kun esitys on ohi. Näyttämöllä sitä ei huomaa, mutta jos käväisee kulisseissa esityksen aikana niin huomaa, että huh kylläpäs jännittää! Enskaripäivinä kroppa tietää kyllä heti aamusta, että mikä päivä nyt on, ja siinä on usein huonostinukuttu yökin takana.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja/rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”Ei oo kyllä, tosin se riippuu vähän siitä jutustakin. Kyl mulla Eurydikeen tuli sellainen rutiini, että menin aina vähän aikaisemmin teatterille ja kävin siellä ensin kuntosalilla ja sitten söin, ja vaihdoin sen jälkeen roolivaatteet jne. Ehkä ne on enemmänkin just sellaisia, et joku perusrutiini on pakko olla, koska maskiaika on tiettyyn aikaan ja yleensä ne alkaa pari tuntia ennen esitystä. Koko päivää ei voi laittaa rutiineille!” summaa Saska.

Kerro joku kommellus! ”Jaahas, tää taitaa olla kyllä enemmänkin huolimattomuutta, mutta ”Pahuus”-näytelmässä kun me Vinnarin Jessen kanssa heitettiin ”sitä itteään” Vatasen Vesan ja Lambergin Kallen päälle, niin aina välillä sitä lensi vähän muuallekin minne piti...”

Kerro joku hyvä muisto! ”Hyviä muistoja liittyy tosi paljon just siihen Nollatoleranssi-aikaan. Se oli 14-vuotiaalle kova juttu. Se aihe oli aika rankka vielä siinä, se kertoi vanhemmista, joilla ei ollut aikaa nuorilleen ja sit nuoriso alkaa tehdä kaikenlaisia hölmöyksiä, varastella autoja ja murtautua kauppoihin öisin. Sitä oli jotenkin jännä kuvata, se kaveriporukka siinä oltiin kaikki yläasteen luokkakavereita. Se oli ensimmäinen kosketus siitä yhteisöllisyydestä, et mitä teatterin tai leffan tekeminen voi parhaimmillaan olla. Vantaalla oltiin esim. yhdellä kukkulalla, jossa oli GSM-masto ja siinä kiipeiltiin yhdessä jutussa, ja sit tehtiin tappelukohtausta hangessa siellä keskellä yötä ja se oli kyllä jännä homma...”

Käytkö itse seuraamassa teatteria? ”Kyllä mä käyn, mutta se menee vähän kausittain. Se riippuu vähän siitä, että oonko itse tekemässä jotain juttua. Välillä on kausia, ettei tuu pariin kuukauteen käytyä missään ja sitten joskus saatan olla viikolla joka ilta jossain katsomassa. Viimeksi oon tainnut nähdä Kipupisteen tuolla HKT:llä. Eikun mähän olin muuten myös tuolla Kansallisteatterissa Kun kyyhkyset katosivat – enskarissa!”

Tulevia roolejasi? ”No Tarzanissa vuorottelen pääroolissa 20.3. alkaen ja Verkossa-näytelmä pyörii vielä huhtikuun loppuun asti. Tervetuloa katsomaan!”

Saska viidakon hämyssä / (c) Mirka Kleemola, Imagenary Oy

Onko sinulla mottoa? ”Ei ole. Jos mulla olis joku motto, niin se liittyisi varmaan jotenkin positiiviseen, rentoon elämänasenteeseen. Mä en oo mikään sellainen, joka hirveesti stressaa asioista”, Saska kertoo hymyillen.

Osaatko imitoida ketään? ”En osaa, en oo kyllä kauheesti kokeillutkaan. Nuorempana oon dubannut, eli erilaisia ääniä kyllä osaan tehdä, mutta imitointia en oo harrastanut. Vastaus siis on, että en osaa!”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Joko Spiderman tai Teräsmies. Aika usein leikittelen myös sillä ajatuksella, että minkä supervoiman haluaisin, ja se olisi joko näkymättömyys tai lentäminen... Ehkä näistä sit se lentäminen, ja noista tyypeistä Spiderman. Jaa miksikö? No koska se on jotenkin siistimpi tyyppi kuin Teräsmies. Kyllähän sekin melkein lentää. Jos saisin keksiä ihan oman hahmon, niin se olisi sellainen näkymätön lentävä mies.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Aamulla kun tän asian huomaisi, niin kyllä ensin varmaan tutustuisin uuteen kehooni ja siinä voisi vierähtää tovi. Olisi siistiä pukeutua johonkin tosi nättiin mekkoon ja lähteä vähän kiertämään kaupungille. Vois mennä shoppailemaan ja sovittelemaan erilaisia vaatteita.”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ensinnäkin se mun talvipesäni olisi mun omassa kodissani, mä rakentaisin sinne majan. Mä ottaisin sinne kalapuikkoja, koska varmaan ekaksi tulisi nälkä. Ehkä siellä olisi pakastin täynnä kalapuikkoja ja sitten uuni. Juomaksi olisi vettä, koska aina kun mä herään, mun tekee ekaksi mieli vettä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Ottaisin sängyn, kirjoja, tietokoneen, jääkaapin, mikron, tyttöystävän, sähköt... Sieltä saisi lähteä poiskin, mutta ei tarttis jos ei haluais.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”60-luvulle olisi siisti mennä ja joku Woodstock olisi makeeta nähdä. En oo ikinä ollut missään festareilla ja haluun nimenomaan tuonne Woodstockiin, koska mun sisälläni asuu pieni hippi. Olis se Queenkin tosi makeeta nähdä livenä...”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Lähden auttamaan kaveria muutossa.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Pöllö

Mistä sanasta pidät vähiten? - Yrjö

Mikä sytyttää sinut? - Hymy

Mikä sammuttaa intohimosi? - Räntäsade

Suosikkikirosanasi? - Pahus

Mitä ääntä rakastat? - Espressopannun porinaa

Mitä ääntä inhoat? - Palohälytintä

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Kirurgi

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa Saska!

Tarzan-musikaali ensi-illassa 20.3. 2014 HKT:n suurella näyttämöllä, lisätietoja tämän linkin takaa ja traileri löytyy täältä. Saska vuorottelee pääroolissa yhdessä Jon-Jon Geitelin kanssa.