Haastattelussa Patrik Hvitsjö

 Näyttelijä-muusikko Patrik Hvitsjön tapasin heinäkuun alussa 2026 Kahvila Laurellissa Hämeenlinnassa. Haastattelun jälkeen Patrik suuntasi Kaupunginpuistoon, jossa HUK (Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri) esittää Yölinnun musiikilla höystettyä näytelmää Sitä saa mitä tilaa elokuun puoliväliin asti. Vuonna 1995 syntynyt Patrik on kotoisin Lahesta, kuten oikeaoppisesti kaupungin nimi kuuluu lausua. ”Lahessa asuin 23-vuotiaaksi asti, eli suhteellisen pitkään. Kävin kaikki koulut lukioon asti ja opiskelin ammattikorkeakoulussa vielä sosionomiksi. Siviilipalveluksen työjakson kävin myös Lahessa. Vuoden 2020 alussa muutin Turkuun, toimin 1,5 vuotta musiikkikasvattajana siellä. TeaKiin päästyäni muutin Helsinkiin, ja nyt asun Tampereella.”

Patrik Hvitsjö (c) Antti Rintala 

 Mitä harrastat? Sellaista, mikä ei varsinaisesti liity duuneihin? ”Sitä on vähän hankala rajata, koska tässä ammatissa kaikki elämä liittyy jollain tavalla myös omaan ammattiini. Jos ihan vaan urheilen omaksi ilokseni, niin sekin on oman työinstrumenttini huoltamista. Kyllä mä tykkään urheilla omaksi ilokseni ja ajatella sen niin, että se on mun ”oma juttuni”. Lenkkeilen, käyn kuntosalilla… En oo joukkuelajeja oikein harrastanut koskaan, kamppailulajeja kylläkin. Aloitin nyrkkeilyn uudestaan, mutta oon nyt pitänyt siitä vähän taukoa, koska löin käteni vähän huonoon kuntoon ja se taas haittaa soittamista. Parisen viikkoa sitten luokseni muutti pieni koiranpentu, rodultaan cockerspanieli. Toivottavasti hänen kanssaan päästään myöhemmin yhdessä harrastamaan kaikenlaista mukavaa. Jos ei muuta, niin luonnossa tulee jatkossa liikuttua varmasti enemmän. Vaeltaminen mua kiinnostaa kovasti, samoin kalastus. Mulla on myös vähän toiveissa, että saisiko koirasta koulutettua kanttarellikoiran! Lisäksi mä luen paljon, oon lukenut aina ja ihan laidasta laitaan. Nyt mulla on meneillään semmoinen kausi, että oon viehättynyt etenkin maagisesta realismista. Luin tuossa Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden ja Rakkautta koleran aikaan, ja nyt oon lukenut Haruki Murakamia.”

 Ja kas kummaa, seuraavaksi keskustelimme pitkään ja henkevästi Volter Kilven Alastalon salissa -klassikosta, jonka molemmat olemme lukeneet. Patrik hehkuttaa etenkin teoksen kaunista prologia.

 ”Leffoista tykkään myös. Tän ammatin myötä oon huomannut sen, että suhtautumiseni elokuvan katseluun on muuttunut, vähän samoin kuin teatterinkin katsomiseen. Nykyään katson elokuvaa analyyttisemmin ja on hankala irroittautua kokemaan ihan vain tarinaa. Helposti ajatukset lähtee siihen, että huomioin hienon kamera-ajon tai leikkauksen. Tykkään fiilistellä teknistä toteutusta ja analysoida sitä puolta, ihan niin kuin musiikin tai teatterinkin parissa.”

 Milloin sitten kiinnostuit teatterista, eli milloin teatterikärpänen puraisi? ”Musta piti alunperin tulla muusikko ja yläasteella menin Tiirismaan musiikkiluokille. Olin hyvin varma siitä, että musiikki on se, mitä haluan tehdä elämässäni. Mun piti ottaa muutamia valinnaisia aineita koulussa, ja olin ottanut jo musiikkia ja kuvaamataitoa niin paljon kuin pystyin. Liikunta mua ei yläasteella kiinnostanut yhtään. Äitini sitten ehdotti mulle ilmaisutaidon kursseja. Ei kuulostanut yhtään mun jutultani, mutta päätin kuitenkin kokeilla. Mulla on semmoinen muistikuva, etten tehnyt siellä tunneilla yhtään mitään, ja mulla oli kauhea vastustus koko asiaa kohtaan. Kurssien jälkeen ilmaisutaidonopettajani kuitenkin kysyi multa, että oonko ajatellut hakea myöhemmin ammattinäyttelijäksi. Vastasin hänelle 15-vuotiaan itsevarmuudella, että ”En vitussa!”. Mua ei kiinnostanut se ollenkaan, otin vaan ne kurssit, koska oli keksittävä jotain valinnaista. No, yläasteen jälkeen menin Kannaksen lukioon ja siellä tuli eteeni valinnaisten suhteen sama tilanne. Taas äitini ehdotti teatterikursseja, kun ”sähän niin tykkäsit niistä yläasteellakin”. Ai tykkäsin vai! Otin kuitenkin yhden kurssin teatteria, ja siinä mulle aukesi se, että ai TÄTÄ tää on. Löytyi hauskuus. Iso vaikutus oli opettajallani Heikki Hagmanilla. Hänestä tuli myöhemmin myös sosionomikollegani. Heikki oli ratkaiseva tekijä siihen, että mulle aukeni ilo teatterin tekemiseen. On kyllä kiintoisaa, että ihmiset ympärillä havaitsee sen, että tämä voisi olla just mun juttuni. Itse sitä ei nähnyt.”

 ”Ekan kurssin jälkeen otin lukiossa kaikki mahdolliset teatterikurssit ja tein myös teatteritaiteen diplomin ja vapaa-ajalla yhden esityksenkin kouluun. Lukion jälkeen en kuitenkaan uskaltanut hakea TeaKiin, vaikka opo mulle näyttelijäopintoja suosittelikin. En ollut mukana missään nuorisoteatterissa, olin tehnyt teatteria vain lukiossa. Olin haaveeni kanssa vähän yksin. Multa puuttui teatteriyhteisö, samanhenkinen kaveriporukka, jossa yhdessä haetaan ja jännitetään kuka pääsee sisään. En myöskään tuntenut ketään näyttelijää niihin aikoihin. Ei ollut ketään, joka olisi voinut toimia esimerkkinä siitä, että TeaKiin on oikeasti mahdollista päästä sisään. Sitten lähdin opiskelemaan sosionomiksi ja huomasin aika nopeasti, että kaikki vapaa-aikani meni näytellessä ja musiikin parissa. Muutin seuraavaksi Turkuun ja työskentelin musiikkikasvattajana. Sitten tuli korona ja elämä oli muutenkin aikamoista etsiskelyä, että mitähän seuraavaksi. Joulukuussa 2020 kävi niin, että sain Jani Volaselta yllättäen sähköpostia ja hän kysyi mua näyttelijäksi uuteen sarjaansa Munkkivuori. En tänä päivänäkään tiedä, että mistä hän oli mut löytänyt. Vastasin myöntävästi ja koin Janin yhteydenoton merkkinä siitä, että nyt kannattaa hakea TeaKiin. Tosin se ei ollut ensimmäinen kerta, olin hakenut TeaKiin jo 2019 ja Nätylle myös. TeaKiin pääsin keväällä 2021 ja valmistuin nyt alkukesästä 2026.”

 Valmistumisesi kunniaksi juodaan tässä nyt hyvät pullakahvit. Et sitten lahtelaisena koskaan kiinnostunut Lahden Kansanopistosta? ”En. Kansanopisto toimi aiemmin Lahden vanhalla sairaalalla ja muuttivat entisen elokuvateatteri Ilveksen tiloihin Aleksanterinkadulle, ja mä asuin niiden yläkerrassa! Siellä oli aikamoisia bileitä koko ajan ja kuulosti välillä siltä, että joku laulaisi ABBAa mun olohuoneessani. Kerran olin tulossa keikalta kotiin yhdeltä yöllä ja oli herättävä aikaisin seuraavalle keikalle. Bileet oli jälleen käynnissä ja mulla meni totaalisesti hermot. Kävin raivoamassa siellä ja uhkasin kutsua poliisit. Kun pääsin TeaKiin, muutama tyyppi tuli kysymään multa, että ”Etkös sä oo se mummo, joka kävi raivoamassa meille Kansanopistolla!” ja kun myönsin, niin kysyivät, että mitä ihmettä teen TeaKissa. ”No kun mua alkoi itseenikin vähän kiinnosteleen….”, vastasin. (*nauraa*) Mä en tosiaan koskaan kiinnostunut Kansanopistosta ja luulen, että se johtui puhtaasti siitä, että mulla oli unettomien öiden takia itselläni niin negatiiviset mielikuvat koko paikasta. Varsinaisesta opetuksestahan mulla ei ollut mitään tietoa.”

 Mikä oli kirjallisen opinnäytteesi aiheena? ”Sen nimihän oli ”Kikkelis kokkelis, mitäs läksit” ja alaotsikkona oli ”freelance-näyttelijän kohtaamista pettymyksen kokemuksista työnhakutilanteissa ja niiden kanssa olemisesta”. Ensimmäisenä maisterivuonna mulla oli semmoinen vaihe, että hain ihan hirveästi töitä ja sain kielteisen vastauksen monta kertaa putkeen. Olin päässyt TeaKiin suhteellisen helposti, kun jo toinen hakukerta natsasi. En ollut joutunut kohtaamaan jokavuotista pettymystä siitä, etten pääse sisään. Sisuuntunut. Tunne pettymyksestä oli mulle uusi. Tajusin sen, että mähän joudun jatkuvasti hakemaan paljon enemmän töitä kuin mitä tulen saamaan, ja sen tunteen kanssa joudun olemaan koko loppuelämäni. Mua kiinnosti tutkia sitä asiaa itsessäni, ja haastattelin muutamaa kollegaa myös. Miten käsitellä pettymysten kokemusta, jotta voi jatkaa eteen päin ja hakea uudestaan töitä – ja pettyä taas. Opinnäytteen nimi tuli Krista Kososelta, joka oli pitämässä meille kameratyön kurssia ja keskustelimme tästä aiheesta. Tiedän kyllä myös, että Aake Kallialan esittämä hahmo sitä hoki Pulttiboisissa muinoin. En voinut sietää Pulttiboisia, joten Kristan lohkaisu tuntui siihen kohtaan aika pahalta.”

 Entä taiteellinen lopputyösi? ”Se oli nimeltään Unentekijä. Se oli monologi, joka kantaesitettiin TeaKissa syyskuussa 2025, ja se oli mun ja ohjaaja Kirmo Komulaisen yhteinen käsikirjoitus. Se kertoi Yrjö Kallisesta, joka toimi sotien jälkeen Suomen puolustusministerinä. Hän oli pasifisti, teosofi, mystikko, puhuja ja muutenkin hyvin kiintoisa henkilö. Olin aiemmin ollut bändini kanssa soittamassa Aapo Kukon Puhumalla paras -nimisen sarjakuva-albumin julkkareissa ja siellä olin kuullut luentoja tästä Kallisesta, josta sarjakuvakin kertoi. Mulle iski siellä ajatus, että mun täytyy tehdä monologi tästä ihmisestä. Hänellä on ollut niin mielenkiintoinen elämä. Tarjosin ideaa Kirmolle ja dramaturgi Sara Koiraselle, ja he kiinnostuivat aiheesta. Siitä oli TeaKissa muutama esitys ja pääsimme tammikuussa esittämään sitä vielä Mikkeliin Työväen Näyttämöpäiville pari kertaa. Siitä tuli kyllä hieno, oon erittäin tyytyväinen. Kannatti tehdä oma esitys!”

Unentekijä (c) Pate Pesonius 

 Kuka oli kumminäyttelijäsi? ”Mulla oli kaksi, Joel Mäkinen ja Olavi Uusivirta. Lahessa asuessani tein omaa musiikkia omalla artistinimellä ja olin soittamassa lahtelaisella Kaupungin äänet -nimisellä kaupunkifestarilla. Etelä-Suomen Sanomat teki siitä lehteen pienen jutun jossa luki, että ”Patrik Hvitsjö vaikuttaa eräänlaiselta Joel Mäkisen ja Olavi Uusivirran risteytykseltä”. Päästyäni TeaKiin ajattelin heti, että kumminäyttelijäkseni pyydän Joelia ja Olavia, pakko olla just ne! Joeliin olin aiemmin törmännyt Lahden Kaupunginteatterissa vuonna 2017, hän oli silloin mukana musikaalissa Love me tender. Olin samoihin aikoihin tekemässä Mallusjoen Näyttämölle musikaalia Viulunsoittaja katolla, ja pääsimme vierailemaan Kaupunginteatterin Eero-näyttämölle muutaman esityksen verran. Törmäsimme Jopin kanssa henkilökunnan ovella ja vaihdoimme muutamat sanat, ja olin jutellut hänen kanssaan myös yhden Pimeyden keikan yhteydessä. Hän tuntui sen verran tutulta, että uskalsin kysyä häntä kumminäyttelijäkseni. Olavia en tuntenut entuudestaan ollenkaan. Tuntui hienolta ja tärkeältä se, että pääsin heti ekana opiskelukesänäni tekemään Jopin kanssa töitä Dingo-musikaalissa Raumalla, ja sainkin sitten tehdä heti kolme kesää yhdessä hänen kanssaan. Hänestä tuli tosi rakas ystävä.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Ammattiteattereista Rauman Kesäteatterissa, Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa, Tampereen Komediateatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa ja Mikkelin Teatterissa. Ai niin ja Ryhmäteatterissa, tehtiin sinne kouluaikoina kerran pienoisnäytelmiä. Ennen koulua näyttelin Lahden Kaupunginteatterissa, Mallusjoen Näyttämön vierailun yhteydessä siis. Oon näytellyt myös Nastolan Pisarateatterissa, aika montakin kesää. Pisarateatteria kutsun kotiteatterikseni, sieltä löysin ensimmäisen teatteriyhteisöni. Lahden Lauantainäyttämöllä oon ollut myös yhdessä jutussa mukana.”

 Mainitse muutama itsellesi jollain tavalla merkittävä roolityö tai koko proggis. ”Voi voi, niitä on ollut kyllä paljon. Rajaan tämän nyt kuitenkin niin, että ekaksi mainitsen Dingon ja Jontun roolin. Se oli todella merkityksellinen siinäkin mielessä, että se oli mun ensimmäinen ammattiteatteriroolini. Siitä tuli älyttömän suosittu esitys ja harvinaista oli, että esitettiin sitä kolmena kesänä peräkkäin kolmessa eri teatterissa (Rauma, Hämeenlinna ja Tampere). Katsomot täynnä ja mieletön meininki joka paikassa! Fanituskulttuurin läsnäolo tuntui myös tosi erikoiselta, se oli ihan uutta mulle ja varmasti monelle muullekin. Oltiin yhteiskuvissa ja nimmareitakin jaeltiin. Se kaikki tuntui poikkeukselliselta teatteriesitykseksi ja tuli mietittyä, että tulenko koskaan enää kokemaan vastaavaa teatterin parissa. Työryhmästä jäi hyviä ystäviä koko loppuelämäksi. Aikamoinen sisäänheitto tähän hommaan!”

Jontut Tampereella (c) Satu Lehto 

 ”Muista tärkeistä roolitöistäni mainitsen Unentekijä-monologini. Siinä tein tuplaroolin, alussa näyttelin itseäni ja sen jälkeen Yrjö Kallista. Siinä pääsin ensimmäistä kertaa aidosti tekemään sellaista teatteria, jossa sain ensimmäistä kertaa kokemuksen, että nyt oon dialogissa yleisön kanssa. Siinä oli monta sellaista kohtaa, missä menin yleisön sekaan ja puhuin yleisölle. Tuli ajatus, että juuri tämän takia teatteri on se taidemuoto, joka itseäni kiinnostaa eniten. Vastanäyttelijänä on yleisö, ja saa näytellä sen ehdoilla, mitä vastapuolen reaktiot synnyttää mussa. Näytellä hetkessä ja tilanteen sekä kulloisenkin yleisön mukaan. Mikkelin Teatterissa olin mukana näytelmässä Pudotuspeli, neljän näyttelijän juttu ja olin ainut vieraileva näyttelijä. Oon aika paljon tehnyt musateatteria ja sain tehdä puhedraamaa tosi taitavan ensemblen kanssa. Näytelmässä ei ollut mitään ylimääräistä, ja mulle oli just auennut ajatus, että voin olla näyttämöllä läsnä siinä tilanteessa ja katsoa mitä tapahtuu. Esityksen muoto salli sen, ja kaikenlaista tapahtuikin näyttelijöiden välillä illasta riippuen. Se oli kiinnostavaa. Ei-teatteritöistä mainitsen vielä sen, että pääsin tekemään pienen rumpaliroolin Kaija Koosta kertovassa leffassa Kaunis rietas onnellinen. Se oli mun ensimmäinen roolini pitkässä elokuvassa ja siksi merkityksellinen.”

 Onko sinulle jäänyt mieleesi jokin tietty oppi tai ohjenuora elämäsi varrelta? ”Hannu-Pekka Björkman sanoi jossain haastattelussaan, että oli TeaKin professoriaikoinaan sanonut opiskelijoille, että ”Te ette ikinä kadu niitä rooleja, jotka te jätätte tekemättä, mutta voi veljet, te kadutte niitä rooleja jotka teette!”. Oon kyllä itseni löytänyt törmäyskurssilta tämän lauseen kanssa useammankin kerran. Oon koittanut jakaa tätä ohjenuoraa muillekin ympärilläni. Aika harvoin jää harmittamaan ne työt, joita ei ole tehnyt. Ne harmittaa hetken, mutta tunne liudentuu varsin nopeasti. En tiedä onko se varsinainen oppi tai ohjenuora, mutta mä luotan intuitioon aika herkästi, jopa vähän sokeastikin. Yleensä se on johtanut hyvään lopputulokseen, kuten hakeminen TeaKiin ja monologin tekeminen Yrjö Kallisesta. En tiedä milloin tämä herkistyminen on mulle tapahtunut. Se on tämän ammatin myötä jalostunut itsessäni.”

 Millaisia ajatuksia sinulla oli itse näyttelijän työstä ennen TeaKia ja miten ne ovat muuttuneet tässä opintojen ja roolien myötä, vai ovatko muuttuneet? ”Ennen koulua mä tiesin kyllä mitä näyttelijä tekee ja mitä on näytteleminen, koska olin sitä itsekin harrastanut, mutta mulla ei ollut ystäväpiirissä tai suvussa ketään, joka olisi tehnyt sitä työkseen. Mullahan ei ollut realistista käsitystä siitä, että mitä se työnä tarkoittaa. Varmaan mä ajattelin, että näyttelijä näyttelee joko teatterissa kiinnityksellä tai elokuvissa, tv-sarjoissa ja audiodraamoissa freelancerina. En ollut varmaan hahmottanut sitä, että kyllä teatterissakin voi näytellä freelancerina ja miten friikkuna ylipäätään työllistyy. Koulun myötä ajatukseni on muuttuneet siten, että näyttelijän työhön kuuluu myös paljon sellaista, mikä ei suoraan näy yleisölle, ja silloin kun tämän ammatin on valinnut, kaikki elämässä ruokkii omaa näyttelijyyttä. Itse tykkään ajatella niin, että oon paljon muutakin kuin näyttelijä ja mulla täytyy olla elämässäni muutakin kuin työni. Ei mulla varmaan ollut kovin realistisia ajatuksia siitä, että miten töitä haetaan tai missä töistä ilmoitetaan. En ollut myöskään tajunnut sitä, että töiden hakeminen on usein omissa käsissä ja miten voi työllistää itse itseään. Tai että voisi myös lukea äänikirjoja, spiikata mainoksia, tehdä puhujakeikkoja tai työllistyä saman alan sisälläkin hyvin erilaisissa työtehtävissä kuten käsikirjoittajana tai ohjaajana. Oma kiinnostus vaikuttaa myös. Oon löytänyt käsikirjoittamisen myötä itsestäni pienen tuottajan. Näyttelijäksi valmistuminen ei tarkoita sitä, että jatkossakin vain näyttelet. Moni on kouluttautunut myös toiseen ammattiin, kun etenkin koronan jälkimainingeissa näyttelijän töitä on ollut vähemmän.”

 ”On lisättävä nyt tähän, että koska rahoitus tiukkenee ja työtilaisuudet vähenee, mikä on tietysti ikävä juttu, niin oman sukupolveni tekijöissä on hienoa se, että on noussut enemmän pieniä porukoita, jotka tekee täysin omia, originaaleja ideoitaan ja saavat ne tuotantoon. Se on taiteelle hyväksi, koska ei ole pelkästään niin, että on isoja teattereita, joissa esitetään juttuja yleisön ehdoilla vaan tulee pienempi porukka, joka tekee täysin uniikkia juttuaan. ”Tämmöistä ette ole ennen nähneet!” Se on musta mielenkiintoista tässä ajassa. Ja lahtelaisena on sanottava se, että Teatteri Vanhan Jukon merkitys on ollut mulle iso, oon tajunnut sen tässä myöhemmin vasta. Se on toiminut pitkään ja saavuttanut oman jalansijansa. Juko on toiminut mulle tärkeänä esimerkkinä siitä, että on mahdollista toimia isojen tuotantorakenteiden ulkopuolella ja voi olla myös pienempiä ammattiteattereita.”

Pudotuspeli / Mikkelin Teatteri (c) Jere Lauha

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttämöllä? ”Tosi iso osa töistäni on tullut sen kautta, että soitan ja laulan. Soitan useampia soittimia ja jos en osaa, opettelen. Silloin kun yläasteikäisenä ennustin, että musta tulee isona muusikko, niin on se siinä mielessä käynyt toteen, että se kulkee mun näyttelijyyteni rinnalla, enkä pääse siitä eroon ikinä. En haluakaan päästä eroon! Väitän, että mun vahvuuteni ammatillisesti on myös mun oma taiteellinen mielenkiintoni ihmisyyttä ja kaikkea elollista kohtaan. Oon älyttömän kiinnostunut elämästä ja kaiken tutkimisesta. Jos mulle herää kysymys jotain asiaa kohtaan, mä otan siitä selvää. Mä käytän taidetta välineenä jäsentämään asioita. Mun vahvuus on myös se, että mä tykkään tehdä itse – käsikirjoittaa, tuottaa. Ja ilmeisesti mun kanssa on kiva tehdä töitä, ainakin näin oon kuullut heiltä, joiden kanssa oon saanut työskennellä. Arvostan sitä, sillä se on arvostettava piirre myös omissa työkavereissani. Oon kuullut myös sitä, että mulla on hyvä radioääni. Oon tehnyt paljon radiospiikkejä ja -mainoksia.”

 Onko sinulla jotain erityistaitoja? ”Vastataan tähänkin ne erilaiset soittimet, pystyn omaksumaan nopeasti itselleni uuden soittimen. Se ei kaikilta onnistu. Lapsesta asti oon harrastanut kamppailulajeja, se on erikoistaito myös. TeaKissa meillä oli näyttämötaistelukursseja, sitä taitoa olisi kiva päästä hyödyntämään kunnolla.”

 Entä minkä taidon haluaisit osata? ”Hevosratsastuksen! Oon aina rakastanut eläimiä. Lapsena tuli käytyä paljon hevostalleilla, koska meidän kesämökin vieressä oli ravitalli, mutta en oo ikinä ratsastanut tai muuten harrastanut hevosia. Hevoset on mulle eläiminä siinä mielessä tärkeitä, että koen kunnioitusta niitä kohtaan ja olisi hienoa oppia ratsastamaan ja kaikki se, miten niin ison eläimen kanssa ollaan yhteistyössä. Moottoripyörällä ajaminen kiinnostaisi myös! Jo pelkkä ajatus siitä kiehtoo. Tulispa joku kamerarooli, jossa saisin ajaa moottoripyörällä ja roolia varten saisin opetella ajamaan! Budolajeihin liittyen vielä se, että tulispa joku rooli, jossa saisi kunnon actionleffameiningillä heilutella miekkaa tai nunchakua… Perhokalastuksen saloihin haluaisin myös perehtyä! Näitähän nyt tulee monenlaisia juttuja mieleeni.”

 Kohta painatte perhokalastamaan moottoripyörällä, koira sivuvaunussa ajolasit päässä korvat tuulessa lepattaen. ”Kyllä! Koirasta saan toivottavasti kaverin ihan kaikkeen harrastamiseen!”

Unentekijä (c) Pate Pesonius

 Käytkö vapaa-ajallasi katsomassa teatteria itsekin? ”Kyllä käyn. Huomaan, että tämä menee vähän sykleissä. Silloin kun teen itse, eli kun mulla on intensiivinen harjoitus- tai esityskausi päällä, mä en käy katsomassa juuri mitään. Tykkään silloin keskittyä omaan tekemiseeni. Sitten kun ei ole itsellä mitään, niin käyn katsomassa todella paljon, usein monta esitystä viikossa. Käyn katsomassa laidasta laitaan ja ympäri Suomea, harrastaja- ja ammattiteattereissa. Pelkästään teatterin perässä kaukaisin kohteeni on toistaiseksi ollut Muurame, sehän taitaa olla osa Jyväskylää nykyään. Luokkakaverini Aapo Salonen ohjasi sinne Dario Fon näytelmän Maalareilla ei ole muistoja, kävin sen itse asiassa katsomassa pariinkin kertaan. Ulkomailta kaukaisin on Berliinissä 2022 näkemäni Cabaret. Viimeksi näin Kansallisteatterin Taivassalissa hienon monologin Hautakivi, se taas oli luokkakaverini Youssef Asad Alkhatibin taiteellinen lopputyö.”

 Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi rakkaus. Ei pelkästään oma rakkaus, vaan haluan kuulla ihmisten näkökulmia ja mitä he rakastavat. Se on mun mielestä sellainen asia, josta puhutaan hirveän vähän. Julkinen keskustelu on mielestäni tällä hetkellä sitä, että mitä vastaan me ollaan. Politiikassa tai henkilökohtaisissa mielipiteissä tuodaan aika kärkkäästi esiin se, mitä vastustetaan. Positiivisesta vireestä olisi paljon helpompi laajentaa keskustelua. Ihmiset ylipäätään inspiroi mua. Ihmiset on ihania! Se on varmasti yksi syy siihen, miksi hakeuduin sosiaalialalle ja teatterin pariin. Saa olla ihmisten kanssa tekemisissä. Rakastan sitä, että saan tavata eri ihmisiä ja keskustella heidän kanssaan. Sen ei tarvitse olla isokaan kohtaaminen. Hymyily tuntemattomalle vastaantulijalle esimerkiksi. Oon huomannut myös sen, että viime aikoina runous on toiminut mulla suurena inspiraation lähteenä. Oon ryhtynyt lukemaan suomalaista runoutta, Paavo Haavikkoa viimeksi. Niissä on auennut mulle se, että sanoilla voi välittää informaation lisäksi myös tunnelmaa ja tunnetta. Musiikissa tai elokuvissa se on ollut mulle läsnä aina.”

 Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Joel Mäkinen on toiminut mulle suurena esikuvana siitä, että millainen on näyttelijä-muusikko. Meitä yhdistää samankaltainen ammatillinen ”maasto”, ja hänkin on Lahesta kotoisin. Suomalaisista näyttelijöistä ihailen erityisesti Tommi Korpelaa. Viimeksi näin hänet lavalla Puoli-Q:ssa näytelmässä Kolme sisarta, ja koin tietynlaisen valaistumisen. Oon kokenut hänen kohdallaan saman ennenkin, mutta nyt ensimmäistä kertaa löysin sanat. Joka kerta kun näen Tommin lavalla, niin yhtäkkiä ei pelkästään tässä taidemuodossa vaan koko maailmassa on mulle joku järki. Se on uskomaton fiilis miten joku näyttelijä voi välittää sellaisen tunteen. Muita isoja esikuvia on sitten Martti Suosalo, hän on mulle ehkä vahvin esikuva siitä, että miten näytellään. Oon nähnyt häntä paljon lavalla ja elokuvissa jo ennen kouluaikojani. Martti oli muuten kirjallisen opinnäytteeni tarkastaja, mikä on hienoa. Esikuvista on mainittava myös Marc Gassot! Oon ollut hänen opetuksessaan TeaK-aikoinani, ja hän toimi ohjaavana opettajana lopputyömonologissani. Hänen lähestymistapansa teatteriin fyysisen ilmaisun ja mimiikan kautta on mielestäni ainutlaatuista täällä. Hänen omistautumisensa asialleen on myös ihailtavaa, hän tekee aina tarkkaan ja pieteetillä. Kansainvälisistä näyttelijöistä Willem Dafoe on ollut viime aikoina suosikkini. Olin todella vaikuttunut hänen roolityöstään leffassa The Lighthouse ja aloin tutkailla tarkemmin hänen taustojaan sen katsomisen jälkeen. Hänelläkin on oma teatteriryhmä New Yorkissa ja hän on siinä perustajajäsenenä. Hän aina välillä esiintyy sen ryhmänsä kanssa. Hänen näyttelemisensä estetiikka kävi mulle ykskaks järkeen. Hän sanoi jossain haastattelussa, että hän ei mieti koskaan leffaa tehdessä, että miltä hän näyttää. Hän vaan tekee eikä mieti lopputulosta.”

 Jos saisit maailmasta valita kenet tahansa, kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”? ”Jostain tuli nyt tunne, että mun on vastattava Heikki Kinnunen! En tiedä mistä moinen tunne tuli, mutta meillä olisi Heikin kanssa varmaankin todella hauskaa. Vesku Loiri olis myös kova. Hän lukeutuu myös esikuviini siinä mielessä, että ihminen voi tehdä urallaan monenlaista. Seela Sellan kanssa olisi myös upeaa näytellä joskus. Haluaisin joskus kokea myös sen, että vastanäyttelijänä olisikin eläin tai ihan pieni lapsi, joka ei tuota vielä puhetta. Millaista työskentely olisi silloin, kun ei jaeta yhteistä kieltä.”

 Entä kenen kanssa haluaisit esittää dueton? ”Oon päässyt hänen kanssaan duetoimaankin ja tekisin sen milloin tahansa uudestaan, eli vastaan Nomi Enckell.”

 Mitäs me laulaisimme yhdessä? ”Dingoa tietenkin! Miten olisi Elämäni sankari? Oon tosi huono imitoimaan ketään, mutta huomasin osaavani laululla imitoida Neumannia. Voisit sitten laulaa Nipan kanssa.”

TeaKin tanssiteatteri Raados (kuvaajan nimi ei tiedossa) 

 Mitä sinun mielestäsi on ”teatterin taika”? Onko sitä oikeasti olemassa vai onko se vain sanonta? ”Teatterin taika on täysin olemassa, ja sekin ratkesi mulle omien pohdintojeni kautta. Aiemmin en osannut sanallistaa sitä. Olimme muinoin vierailemassa Lahden Kaupunginteatterissa Viulunsoittaja katolla -musikaalin kanssa, ja odotin omaa vuoroani kulisseissa ja olin lähdössä ekaan biisiin lavalle. Katsoin lamppuun ja pölyhiukkaset leijailivat mustaa verhoa vasten. Mulle tuli siinä semmoinen tunne, että tää on se hetki. Tässä on teatterin taikaa. Täysin pysähtynyt hetki. Jotain taianomaista on tässä hetkessä, mutta en osaa selittää sitä. Omaa monologiani kirjoittaessa mulle ratkesi se, mitä teatterin taika on. Se on se, että me voidaan hetken aikaa jakaa yhteinen uni. Me voidaan nähdä kollektiivisesti unta yhdessä. Tää on ihan tutkittu juttu, että lämpiön puolella ihmisen syke on vielä koholla, mutta katsomoon päästyään ihmisen syke muuttuu samankaltaiseksi kuin unessa. Siinä on taikaa. Sehän on parhaimmillaan transsimainen tila. En mieti ihmisiä katsomossa, mutta tunnen ne.”

 Onko vielä sattunut mitään legendaarista sählinkiä lavalla? ”Ei mulle, mutta oon monitorin kautta nähnyt, miten toinen näyttelijä kävelee vahingossa lavasteseinästä läpi. Tämä tapahtui Viulunsoittajassa, kun parin kohtauksen välissä valot meni pois ja kun syttyi uudelleen seuraavaan kohtaukseen, niin siellä sitä mennään. Vierailun vuoksi lavasteet olivat vähän eri paikassa kuin mihin oltiin totuttu. Oli se kanssa, jalat roikkuu yleisöön päin ja pääpuoli oli näkymättömissä.”

 Mitä sanoisit nuorelle itsellesi? ”Jos sanoisin sille yhtään mitään neuvon tapaistakaan niin se tuskin kuuntelisi. Toteaisin, että odotappas vaan, yllätyksiä on luvassa."

 Mitä sanoisit nuorelle, joka jossain tuolla tällä hetkellä haaveilee teatterialasta? ”Jos voit tehdä elämässäsi jotain mitä tahansa muuta niin tee ja voit saada leipäsi hieman helpommalla. Jos kuitenkin on niin, ettet kertakaikkiaan voi elää elämääsi muuten, niin tervetuloa mukaan! Ei aina helpointa, mutta lähes aina hauskinta!"

 Kerro joku hyvä muisto. ”Ruisrock 2016."

(c) Olli Huuskonen

 Näetkö teatteriin liittyviä unia tai painajaisia? ”Sehän on klassikko, että unessa joudut paikkaamaan jotain roolia ja ei ole mitään käsitystä koko roolista eikä tekstistäkään. Ja oot vielä alasti. Tosi vähän mä näen työhön liittyviä painajaisia, silloin kyllä jos on stressaava harjoituskausi meneillään tai stressaava ensi-ilta tulossa. Jännitin ennen esitysten alla tosi paljon, nyt esiintymisjännitys alkaa hiljalleen laantumaan. Stressaavat unet ovat vähentyneet sen myötä.”

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin näytelmä, mikä siinä olisi tyylilajina ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Oli se sitten näytelmä tai elokuva niin toivoisin, että se olisi hyvin viitteellinen, absurdi teos. Ei mikään suora kopio Wikipedia-artikkelista. Bob Dylanista on tehty kiintoisa leffa I´m Not There, jossa kuusi eri näyttelijää esittää Dylanin elämän ja persoonan eri puolia. Muakin voisi esittää useampi tyyppi! Nämä kaikki edellämainitut idolini Heikki Kinnusesta lähtien ja bonuksena vielä Juha Pulli!”

 Jos sinulla olisi supersankaripuoli, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Se voisi olla joku EmotionalSupportMan. Se hälytetään paikalle ja kaikki huolet ja murheet katoaa.”

 Olisiko se suomeksi MyötäeläjäMies? ”Joo, tai TunneTukiMies. Sillä olisi päällään ihanan pehmeä asu, jota olisi kiva hypistellä. Siitä asun tekstuurista tulisi turvallinen olo. Ehkä jotain pumpulia?”

 Untuvatakki? Paksu Elvis-tyylinen haalari untuvatakkikankaasta? ”Jep, ja itsellä olisi siinä älyttömän kuuma. Haalarissa olisi muutama timantti, vähän bling-blingiä. Niitä saisi vierustoveri hypistellä.”

 Kuplamuovia? ”Eikun joo! Mä olisin KuplamuoviMies! Niitä voisi poksautella. Asu olisi sellainen kuin Michelin-ukolla, mutta kuplamuovista. Lukitaan tämä vastaus.”

 Jos ihminen menisi talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? Viihdykettä, evästä? ”Ottaisin ehdottomasti Paavo Haavikon Kootut runot, se on aikamoinen järkäle. Lisäksi Murakamin kirjoja. Taru Sormusten Herrasta, Hobitti, kaikki Muumit - niihin mä en kyllästy ikinä. Lisäksi hyviä leffoja. Ruuaksi erilaisia juustoja ja jotain kivaa punaviiniä. Näillä pärjäisin hienosti talven yli. Ja koira mukaan tietysti.”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Haluaisin nähdä erilaisia dinosauruksia livenä, niistä me ei voida koskaan olla täysin varmoja. Miltä ne on näyttäneet, miltä ne on kuulostaneet. Musta on kiehtovaa se, että on voinut olla joku kerrostalon kokoinen höyhenpeitteinen lisko ja se on pitänyt lintumaista ääntä.”

 Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Teatteria et saa vastata, mutta kysyn, että mitä sinä Talle rakastat?”

 Ohhoh, suora kysymys. Minulla lukee Facebookissa sitaattina, että ”onnellinen on hän, jolla on lapsenmieli tallella”. Rakastan kaikelaisia pieniä arkisia havaintoja, pysäkillä kipittävää koppakuoriasta, hauskoja riimejä ja kuvituksia lastenkirjoissa, sanoilla leikittelyä… Pysyy mieli virkeänä!

 Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Kesän jälkeen lähden Tšekkeihin reiluksi viikoksi kuvaamaan lyhytelokuvaa. Tuloillaan on muutakin, mutta ne on vielä vähän hys-hys.”

 Mitä terveisiä haluaisit lähettää katsojille? ”Lähetän sellaiset terveiset, että toivottavasti kesä on ollut mieluisa ja toiveiden mukainen. Kaikille kaikkea hyvää!”

 Mitä teet seuraavaksi? ”Otan tuosta auton alleni ja suuntaan ripeästi kohti Kaupunginpuistoa ja illan esitystä.”

Yhteiskuva Laurellin edestä :) 

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

1. Mistä sanasta pidät eniten? - Sumu

2. Mistä sanasta pidät vähiten? - Räikeä

3. Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus

4. Mikä sammuttaa intohimosi? - Ilkeys

5. Suosikkikirosanasi? - Perkele!

6. Mitä ääntä rakastat? - Kuikkaa järvellä

7. Mitä ääntä inhoat? - Liikennettä

8. Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ammattikalastaja

9. Missä ammatissa et haluaisi olla? - Rahoitusalalla

10. Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle, kun saavut Taivaan porteille? - ”Mitenkäs nyt suu pannaan?”