Myrsky / Tampereen Työväen Teatteri

Myrsky / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 24.1. 2019, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Teksti William Shakespeare
Sovitus ja ohjaus Tiina Puumalainen
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukujen ja hahmojen suunnittelu Teppo Järvinen ja Tiina Puumalainen
Valo-ja videosuunnittelu Eero Auvinen
Musiikin sävellys Pekka Siistonen
Äänisuunnittelu Pekka Siistonen ja Rauli Roininen
Kampausten ja maskien suunnittelu Pepina Granholm

Rooleissa : Pentti Helin, Jaana Oravisto, Maija Lang, Saska Pulkkinen, Verneri Lilja, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Miia Selin, Juhani Laitala, Aimo Räsänen, Janne Kallioniemi, Matti Pussinen-Eloranta ja Jari Ahola sekä Konsta Reuter, Eero Löövi, Ninni Niemikunnas, Taru Kallio, Laura Linna ja Karla Keinonen

(c) Anne Sillanaukee 

 Olen nähnyt Shakespearen Myrskystä muinoin yhden version Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa, ja muistikuvani esityksestä ovat hyvin niukat. Muistan ainoastaan sen, että Calibanin ja Ferdinandin rooleissa oli yksi ja sama henkilö, nykyisin stand up-koomikkona paremmin tunnetuksi tullut Ilari Johansson. Ratkaisu ei ollut paras mahdollinen ja esityksestä ei muutenkaan jäänyt kauheasti jälkipolville muisteltavaa. Tältä pohjalta oli sitten hienoa lähteä Tampereelle Myrskyä vastaanottamaan, kun ei oikeastaan mitään hajua siitä mitä on tuloillaan.

 Olen istunut aika usein Työviksen suuren näyttämön katsomossa suhteellisen takana. Se ei ole juuri menoa haitannut ja etenkin kokonaisuus on otettu haltuun kauempaa hienosti, tällä kertaa olin onnekkaasti viidennessä rivissä ja näkisin kerrankin kunnolla näyttelijöitä hiukan lähempää. Muilta osin ei ollut onni sitten kuitenkaan myötä : jossain takanani istui äänekkäästi puliseva joukko ja edessäni istui tyyppi, joka vaihtoi paikkaa useampaan otteeseen kesken esityksen (rivin päässä oli tyhjää tilaa mutta silti!?) ja räpelsi jatkuvalla syötöllä kännykkäänsä. Kanssakatsojien häilääminen ei saisi häiritä ratkaisevasti, mutta minua kyllä häiritsi kun teki mieli koko ajan kääntyä sanomaan, että olkaapa hiljaa siellä jossain ja toisaalta teki mieli viskata levottoman kaverin kännykkä takavasemmalta hiiteen. Kyllä kyrsi ja katsomisnautintoni ja -keskittymiseni herpaantui sen verran, etten ihan aina ollut kärryillä. Juu juu, ehkä olisi taas pitänyt tehdä jotain, mutta kun yritän kuitenkin itse käyttäytyä siivosti ja hässäkkää olisi voinut syntyä enemmänkin. (Väliajan jälkeen meno sitten rauhottui, mutta se ei alkupuolta enää auttanut.)

 Sen verran olin kärryillä, että ilmeisesti muoviroskan saartamalla saarella majailee entinen mahtimies Prospero (Pentti Helin) veljensä ja muiden ukkeleiden karkottamana ja pahasti pettämänä, kera viehättävän tyttärensä Mirandan (Maija Lang) ja henkiolento Arielin (Jaana Oravisto). Ja onhan saarella myös se Caliban-otus (Verneri Lilja), josta tuli jotenkin Klonkku mieleeni. Prospero tekee taikojaan ja saa väkeä vaipumaan uneen tuosta noin kättään heilauttamalla, ja mies nostattaa aluksi aikamoisen myrskyn, jonka johdosta suuri alus kellahtaa nurin ja porukkaa haaksirikkoutuu rähjäiselle saarelle. Nyt olisi mahikset kostaa kunnolla, kas kun haaksirikkoutuneiden joukossa on juuri tämä petturiveli Antonio (Aimo Räsänen) joukkoineen. Olipa muuten mageen näköistä sakkia tämä miesporukka ja musiikki jyrisi suoraan sieluun ja ytimeen aluksen taistellessa nousevia aaltoja vastaan.

 Prosperon taiat eivät ulotu ihan kaikkialle ja koko saari on hukkumaisillaan muoviroskaan, mikä olisikaan sellainen mahti joka moisen pystyisi estämään sormia napsauttamalla! Ei niin mikään. Sellaisia taikureita ei ole olemassakaan.

Pentti Helin ja Aimo Räsänen 

 Saarelle ajautuu myös Napolin kuningas Alonson (Juhani Laitala) poika Ferdinand (Saska Pulkkinen), ja katseet kohtaavat ratkaisevalla tavalla eteerisenkauniin Mirandan kanssa. Kyllä siinä kateeksi kävi se pusuttelun määrä, ja ihastuttava oli tämä nuoripari muutenkin.

 Lisäksi ympäri saarta sekoilee erikoinen kolmikko (Miia Selin, Samuli Muje ja Jyrki Mänttäri) enemmän ja vähemmän laitamyötäisessä, katsomossa kovin hihiteltiin kolmikon menoa, koska kukapa meistä ei olisi vastaavanlaista toimintaa nähnyt vaikkapa risteilyillä. Yksi vetää perässään matkalaukkua, toisessa kädessä drinksu ja "Jätkät hei!"-huutelu kaikuu jatkuvalla syötöllä. Minua huvitti porukan lyhenteiden viljely jne. ja tod. ja etenkin Trinculon (Jyrki Mänttäri) jalkatekniikka oli ihailtavaa. Miten pysyikin pystyssä ja varsinkin siellä jyrkähköllä kalliolla toikkarointi hirvitti. Ja pitihän sitä mikrofonia sitkeästi raahata mukana. Tuli myös nähtyä hirvittävien kiljupäniköiden hyökkäys ja välitön flashback jonnekin 90-luvulle Poriin tai Provinssirockiin.

Riehakkaat festarit meneillään

 Kuten huomaatte, juonihommat ei ole tässä tapauksessa minun vahvin puoleni. Visuaalinen osasto sen sijaan lumosi totaalisesti! Moista en ole nähnyt missään aiemmin ja nyt harmitti se, että istuin niin lähellä. Kauempaa olisi näyttänyt vielä upeammalta, mutta kyllä nytkin nousi ihokarvat pystyyn ja pulssi kiihtyi huimasti, kun liuta synkkiä otuksia vyöryi lavalle valoshown keskellä ja etenkin se Ferdinandin ja Mirandan leijumis/sukeltelukohtaus. Itkettävän ihanaa ja kaunista!

 Kostonmakua on ilmassa, rakkautta myös ja paperisilppua ja myrskyn tyyntymistäkin havaittavissa armollisuuden ja anteeksiannon kautta. En tosin oikein tajunnut, mikä koko tarinan pointti oli? Oliko sitä edes? Tarviiko aina olla? Pitääkö aina ymmärtää väkisin, vai riittääkö että ajelehtii merivirtojen ja tuulten mukana ja katsoo sitten mistä itsensä löytää? Minä taisin jäädä räpiköimään rantaan muovin sekaan. Pääsin sentään rantaan! Olihan se muuten kaunista, kun Ariel vapauduttuaan hiippaili hiljalleen paikalle ottamaan Prosperoa kädestä kiinni. Muutenkin jatkuva liike (eri lavasterakennelmat tai ihmiset tai molemmat) piti mielenkiinnon yllä ja oikein odotti, että mitähän seuraavaksi tapahtuu.

 Nuorisoa oli katsomossa paljon! Erityispointsit siitä!

Esityskuvat (c) Kari Sunnari ellei toisin mainita

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

Billy Elliot / Tampereen Työväen Teatteri

Billy Elliot / Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 18.10. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat Lee Hall
Sävellys Elton John
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Joonas Mikkilä/Tony Sikström
Koreografi Jari Saarelainen
Lavastus Jyrki Seppä
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Kampausten ja maskien suunnittelu  Pia Kähkönen
Valosuunnittelu Juha Haapasalo
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Lauluvalmennus Laura Virtala/Joonas Mikkilä/Tony Sikström

Rooleissa : Osku Perkiö/Jiri Rajala/Simo Riihelä, Nuutti Kerppilä/Ilmari Kujansuu/Juho Mönkkönen, Jyrki Mänttäri, Eriikka Väliahde, Kristiina Hakovirta, Jussi-Pekka Parviainen, Jari Leppänen, Petra Karjalainen, Mesihelmi Mänttäri/Leila Ristimäki, Juha Antikainen, Antti Kerosuo, Konsta Reuter, Juha-Matti Koskela, Tommi Rantamäki, Anssi Valikainen, Mika Honkanen, Mikko Jokinen, Arne Nylander, Jouko Enkelnotko, Lauri Ketonen, Jukka Kontusalmi, Riku Lehtopolku, Julius Martikainen, Teemu Sytelä, Laura Virtala, Annamaria Karhulahti, Soile Ojala, Sampo Eerola/Eemeli Korpisaari, Iina Kairus/Ella Korpinen, Nella Koskinen/Isabella Pernice, Marikki Huhta/Kreeta Vierimaa, Meri Junttila/Meri-Ellen Vierimaa, Aliisa Ahola/Sanni Aaltonen, Lila Peltosara/Venla Vaaranmaa, Wilda Pannula/Teresa Savolainen, Jenna Ala-Sorvari/Sanni Tuomi, Myy Puurtinen/Matilda Onikki ja Helmi Linnankylä/Kerttu Ojutkangas

 Ihan ensimmäiseksi näin vuosia sitten elokuvan Billy Elliot ja tunnemyrsky oli melkoinen. Kuulin, että leffan pohjalta on tehty musikaaliversiokin, ja sitä oli sitten pakko lähteä Lontooseen katsomaan. Siellä raavaat miehet kyynelehtivät paidat itkusta märkinä katsomossa ja minäkin muistan katselleeni suurimman osan esityksestä silmät sumeina. Kauheasti ei muita muistikuvia jäänyt, paitsi Billy Elliot-muovikassiin pakattu käsiohjelma. Uhosin jälkeenpäin, että upea musikaali, mutta Suomessa tätä ei tulla koskaan näkemään. Homma kaatuisi siihen, että täällä ei Maggie Thatcherin politiikka kiinnostaisi, ei hetkauttaisi kaivosmiesten lakkoilu eikä löytyisi niin montaa lahjakasta tanssivaa ja laulavaa poikaa vaativaan päärooliin. Piste. Seuraavana vuonna pääsin jo perumaan puheitani, kun Billy Elliot sai Suomen ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa, Linnanmäen Peacockissa. Olin ensi-illassa paikalla ja tykästyin kyllä näkemääni, mutta hirveästi ei jäänyt muistikuvia siitäkään. Jotain jäi puuttumaan - joku mystinen ainesosa, jota on vaikea sanoin määritellä.

Michael (Juho Mönkkönen) ja Billy (Jiri Rajala) 

 Kuluvan vuoden keväällä Tampereen Työväen Teatteri esitteli ystävänpäivän kunniaksi ohjelmallisessa illassa kaikelle kansalle ohjelmistoaan ja illassa esittäytyivät muiden muassa Billy Elliotin nuoret tähdet - kolme Billya ja kolme Michaelia kukin vuorollaan. Minulla meni tavattoman paljon roskia silmiin poikain lavavisiitin aikana ja pohdin jo valmiiksi, että kuinkakohan mahtaa käydä syksyllä varsinaisessa esityksessä! Nyt voin sanoa, että hyvin kävi. Itku ja nenäliinojen tarve ei ollutkaan yllättäen se vahvin tunne, vaan suunnattoman suuri ylpeys koko työryhmän puolesta. Juuri NÄIN tämä homma menee. Näytetään epäilijöille, että täältä pesee ja kaikista ennakkoasenteista huolimatta laitetaan homma toimimaan niin, ettei voi muuta kuin myöntää olleensa totaalisen väärässä. Unelmien tiellä saattaa olla epäilijöitä enemmänkin, mutta jos yksikin uskoo vahvasti ja näkee pelkkiä mahdollisuuksia, silloin tie tähtiin on auki. Sama koskee meikäläisen suhtautumista tämän musikaalin toimimiseen Suomessa, sama koskee tanssista virtaa ammentavaa Billyä pienen työläiskaupungin ja sen asukkien keskellä.

 Lauantain päivänäytöksen Billynä oli vuorossa Jiri Rajala ja Michaelina Nuutti Kerppilä. Minun ja seuraneitoni paikat tuntuivat aluksi olevan kovin kaukana (tekniikkaosaston edessä), mutta heti ensimmäisen kohtauksen jälkeen se taas tapahtui : kaikki ympäröivät ihmismassat ja hahmot katosivat, tunsin istuvani ylhäisessä yksinäisyydessäni katsomon keskellä parhaalla paikalla ja näyttämöllä kaikki tapahtui vain minulle. Oma, yksityinen kokemus eikä kenenkään muun. Jokaisella omansa.

 Jos joku nyt ei tarinaa tiedä, kertaan sen lyhyesti. Nuori Billy (Jiri Rajala) elelee pienessä kaivoskaupungissa isänsä (Jyrki Mänttäri), isoveljensä Tonyn (Jussi-Pekka Parviainen) ja hiukan höpsähtäneen mumminsa (Kristiina Hakovirta) kanssa. Billyn äiti (Eriikka Väliahde) on menehtynyt muutamaa vuotta aiemmin, mutta on arjessa vahvasti läsnä, myös muistoina ja kaipauksena. Billy käy ystävänsä Michaelin (Nuutti Kerppilä) kanssa viikottain nyrkkeilytunnilla, sehän on äijämäistä toimintaa ja siinä jos missä saa ylimääräisiä paineitaan purettua. Kerran sitten Billy jää paikalle kokoamaan kamppeitaan sattumalta hiukan liian pitkäksi aikaa ja samaan saliin kirmaa lauma innosta kiljuvia tyttöjä balettihameissaan kera lakonisia kommentteja heittelevän opettajansa rouva Wilkinsonin (Petra Karjalainen). Ope pistää Billynkin tanssimaan, halusi tämä tai ei, ja loppu onkin historiaa. Rouva Wilkinson havaitsee Billyssä hiomattoman timantin ja selvän lahjakkuuden, tällä pojalla olisi mahdollisuuksia vaikka mihin! Mahdollisuus päästä pois tästä paikalleen jämähtäneestä pikkukaupungista, jossa ei ole muuta kuin katkeruutta, särkyneitä unelmia - ja lakkoilevia kaivosmiehiä.

 Tässä oli niiiin paljon kohtauksia ja hetkiä, jotka saivat aikaan kylmiä väreitä, tunnelman sähköistymistä, käsien puristumista nyrkkiin, pulssin kohoamista, hengityksen pidättelyä, "hyvä, juuri näin!"-ajattelua mielessäni, nyökyttelyä, myhäilyä ja kuten jo todettu, valtavaa ylpeyttä koko työryhmän puolesta. Jostain kaukaa maan alta esiin tallustavat kaivosmiehet ja ruoto suorana rintamassa komeasti laulaminen. Jotenkin aina sykähdyttää nämä tavalliset duunarit haalareissaan, tässä me helvetti seistään eikä anneta periksi! Rouva Wilkinsonin kireän äänensävyn pehmeneminen huomattuaan Billyn kuin varkain täydellisyyttä hipovan tanssiasennon, Billy piruetteineen ja lumoavan kaunis kohtaaminen vanhemman Billyn kanssa, Michaelin ja Billyn mekkokokeilut, yhteiset steppailut ja lämmin ystävyys, joulujuhlien riehakas tunnelma ja väliajan jälkeen kontaktin ottaminen yleisöön (koitin katsomosta heilutella parille kaivosmiehelle, mutta eivätpä niin ylös asti katselleet). Balettikoulun pääsykokeet ja hillittömän odottava tunnelma toisen isän kanssa, tässä Jouko Enkelnotko oikein elementissään! Mummin tilitys juopottelevasta miehestään ja ah, tanssahtelevien miesten huikea kolmikko. Sähköä (Electricity), sivukujan tunnelmaa, uhoa, aitaa ja sähkökitaraa ja hetken ajattelin, että kohta lähtee Michael Jacksonin Beat It ja kaikki poliisit ja kaivosmiehet vetävät kimpassa kunnon muuvit pitkin pihaa. Balettityttöjen innokkuus ja rouva Wilkinsonin hiukan laimeampi into opetushommiaan kohtaan. Billyn äidin kirje ja vastaus. Keskisormen vilautus juuri oikeassa kohdassa. Ei-enää-niin-ruoto-suorassa takaisin maan alle katoavat kaivosmiehet... Ääni kaikuu komiasti ja pitkään, kunnes vaimenee kokonaan. Yllättävä käänne kiitosten aikana, show tuntui jatkuvan ja jatkuvan enkä olisi halunnut sen päättyvän ollenkaan.

Velipoika silmäkulma auki 

Mrs Wilkinson, tytöt ja Billy 

 Sehän on selvä, että Jiri Rajala ja Nuutti Kerppilä olivat varsin hurmaavia lahjakkuuksia rooleissaan, ja nyt haluaisin nähdä kaikki Billyt ja Michaelit lavalla yhdessä ja erikseen! Mitä persoonallisuuksia, ja käsiohjelmasta oli mukava lukea poikien kuulumisista enemmänkin. Ja kaivosmiehet! Ihanan sekalainen sakki nuorta ja vanhempaa lauluvoimaa ja pitelemätöntä karismaa (taisin jo mainita, että olen aika heikkona duunarimiehiin...). Muutenkin tähän on kyllä saatu haalittua melkoinen unelmaporukka, yhteisöllisyyteen ja kimpassa tekemiseen oli helppo uskoa ja toivoa, että tarina päättyisi kaikkien kannalta suotuisissa merkeissä. No, Petra Karjalainen on aina huikea roolissa kuin roolissa, ja olihan se herra Braithwaite (Lauri Ketonen) myös aika irtonainen tapaus...

 Erityisesti sydämeeni otti tällä kertaa combo Billyn isä (Jyrki Mänttäri) ja isoveli Tony (Jussi-Pekka Parviainen). Kaikki se katkeruus, uhoaminen, nyrkeillä puhuminen, huoli ja murhe tulevasta, käsittelemätön suru, ääneenlausumattomat sanat ... ja kovan kuoren alla kuitenkin sykkii lämmin sydän. Etenkin riipaisi veljen käytös Billyn suunnitelmien suhteen. Mitä ovat mahtaneet olla hänen unelmansa nuorempana? Ehkä jotain, mitä ei ole pystynyt ääneen sanomaan ja tänne on jääty kaiken paskan keskelle. Molemmat roolityöt taiten tehtyjä ja varsin uskottavia. Ja kumpaakin hahmoa teki mieli mennä varovasti halaamaan ja sanomaan, että kaikki kyllä järjestyy, ota iisisti.

Billy ja isä 

 Jotenkin tämä nostatti korkealle arjen yläpuolelle, ja kaikki tuo marraskuinen synkkyys ja ankeus on helppo unohtaa tätä spektaakkelia lämmöllä muistellessaan. Siinä mielessä muuten ainutlaatuinen musikaalisyksy meneillään nyt : sekä Helsingissä että Tampereella on tunnelma katossa niin Kinky Bootsissa kuin Billy Elliotissa, glitteriä ja ihan käsittämätöntä talenttia lavan täydeltä. Se mystinen ainesosa mukana kummassakin. Ja molemmissa proggiksissa Samuel Harjanne ohjaajana. Sattumaako vai jotain suurempaa? Tässä jo kutkuttelee, että mikähän mahtaa olla seuraava musikaali, johon hän tarttuu.

 Esityksestä poistuessamme emme suinkaan pyyhkineet kyyneliä silmäkulmistamme, vaan kokeilimme poistua vienosti sipsuttaen portaista. Ei oikein onnistunut, mutta hymy oli korvissa ja fiilis mahtava. Muutama nuori lettipäinen neito jo harjoitteli piruetteja siinä. Toivon, että kotiin päästyään ainakin muutama poika salaa kokeilisi huoneessaan samaa, jos teatterissa ei muiden nähden kehdannut. Hei täähän voisi olla kivaa! Hei täähän tuntuu just mun jutulta! Joten go for it, vaikka muut sanoisi mitä.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Billy (Simo Riihelä) 

Tytöt 1918 / Tampereen Työväen Teatteri

Tytöt 1918 / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 25.1. 2018, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Perustuu Anneli Kannon romaaniin "Veriruusut" ja aihetta sivuaviin historian lähteisiin

Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola
Sävellys Eeva Kontu
Laulujen sanat Heikki Salo
Musiikin sovitus Mikko Renfors, Eeva Kontu ja Joonas Mikkilä
Musiikkituotanto Mikko Renfors
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Koreografia Marjo Kuusela
Lavastussuunnittelu Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen

Rooleissa : Petra Ahola, Emmi Kaislakari, Eriikka Väliahde, Marketta Tikkanen, Petra Karjalainen, Heidi Kiviharju, Kristiina Hakovirta, Suvi-Sini Peltola, Kaisa Hela, Niina Alitalo, Karoliina Vanne, Salla Korja-Paloniemi/Reetta-Kaisa Iles, Hanna Korhonen/Reetta-Kaisa Iles, Miia Selin, Ola Tuominen, Jari Leppänen, Saska Pulkkinen, Jari Ahola, Mika Honkanen, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Antti Lang, Juha-Matti Koskela, Sampo Kerola, Timo Saari, Joonas Luomala, Antti Nieminen, Konsta Reuter, Annika Junno ja Väinö Muje/Akusti Mänttäri

Orkesteri : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Mikko Renfors/Paavo Malmberg, Saku Mattila/Jaakko Luoma, Teemu Broman, Jani Auvinen, Lotta Laaksonen/Eeva Oksala ja Riku Vartiainen/Hanna Kilpinen

Mukana myös Sympaatti-kuoro

 Minun jutuillani on paha tapa välillä rönsyillä asiasta ja asian vierestä, mutta nyt tulee harvinaisen lyhyt blogiteksti!

 Pelkäsin vähän ennakkoon, että tästä keväästä tulee liian kansalaissotapainotteinen ja käykö liian raskaaksi mieli, vaikka aihe olisi kuinka tärkeä. Onnistuin sitten mielestäni aika fiksusti jakamaan 1918-aiheiset esitykset eri kuukausille - tammikuussa kävin katsomassa Tampereen Teatterissa "1918 Teatteri Taistelussa", helmikuussa KOM-teatterin "Veriruusut" (joka perustuu Anneli Kannon samaan naiskaartilaisista kertovaan kirjaan myös, Valkeakosken ja Lahden tapahtumiin) ja nyt vihdoinkin maaliskuussa Työviksen "Tytöt 1918". Jotenkin tuntui siltä, että kaikki tuttuni olivat musikaalin jo ehtineet nähdä. Aiheesta kiinnostunut mieheni halusi nähdä tämän myös, ja ajankohdaksi valikoitui lauantain iltanäytös siitäkin huolimatta, että ainoat vapaana olevat paikat olivat kaaaaaaukana yläaitiossa.

 En ole koskaan aiemmin istunut missään teatterissa niin kaukana lavasta ja sen tapahtumista, ja sepä johtikin ainakin omasta mielestäni kiintoisaan näkökulmaan. Kokemus oli pysäyttävä. Vaikka istuin silmälasit päässä, en tunnistanut ihmisten kasvoja! Äänet tunnistin (niin laulu- kuin puheäänet) ja Rauhan punaisessa villatakissaan. Vaikka olen istunut suuren näyttämön katsomossa lukuisia kertoja, tuntui siltä kuin olisin koko teatterissa ensimmäistä kertaa. Olo oli ulkopuolinen ja vieras, vaikka olin tutussa paikassa. Näin ihmisiä tanssimassa ja laulamassa, tarttumassa aseeseen ja juoksemassa pakoon henkensä kaupalla. Kaatumassa luodista, itkemässä rakkauden ja rakkaiden perään. En nähnyt yksilöitä, näin joukon naisia ja miehiä jossain kaukana kokemassa hirvittäviä asioita. Tuli samankaltainen tunne kuin olisi katsellut vanhaa valokuvaa, jossa punakaartilaisia seisoo valtavana massana Tampereen Keskustorilla sata vuotta sitten. Minä katselen täältä kaukaa ja yritän ymmärtää, vaikka minulla ei tule koskaan olemaan minkäänlaista aavistusta siitä, millaista elämä sata vuotta sitten oikeasti oli. Vaikka kuinka lukisin aihetta käsitteleviä kirjoja tai kuuntelisin luentoja tai katselisin valokuvia, en tietäisi silti mitään.

 Väliajalla olimme yläparven lämpiössä ja katselimme alas. Lunta sateli hiljalleen, ihmisiä kulki Hämeenpuistossa rauhallisesti. Katselin heitäkin kaukaa ja mietin, että sata vuotta sitten ei olisi ollut mahdollista katsella hissukseen muiden menoa. Oli itsekin mentävä, koska oli pakko. Ei ollut muuta kuin huonoja vaihtoehtoja. Nyt tunsin jotenkin vahvasti olevani elossa ja turvassa.

 Koska musikaalista on kyse, muutama sananen musiikista. Tyylilajien kirjo oli aikamoinen ja osa miellytti minua enemmän, osa vähemmän. Oli sitten mukana muutama kappale, joka sai minut toisaalta nauliintumaan lähes hengittämättä penkkiini ja samaan aikaan kohoamaan ilmaan - "Lumen paino", "Milavidan valot", itkettävän upea "Pakolaiset"-instrumentaali ja varsinkin, korostan VARSINKIN loppupuolella kuultu "Kun jumala jätti Tampereen". Jestas, minulle osui ja upposi täydellisesti! (Tästä linkistä pääsee muuten mesenoimaan Tytöt 1918 -levytystä, minä mesenoin jo aikoja sitten! Liity mukaan! Linkin kautta voi katsella ja kuunnella myös muutamaa musiikkivideota.)

 Haluan kiittää ihan koko porukkaa. Teatteri on yhteispeliä. Minä näin liikkuvan ja laulavan yhteisön eri-ikäisiä naisia ja miehiä, lähempää olisin tuijotellut ns. yksilösuorituksia, nyt katselin kokonaisuutta vaikuttuneena. Ihan jokainen voi olla ylpeä omasta panoksestaan.

ps. Jäi harmittamaan ainoastaan se, etten nähnyt kunnolla Saska Pulkkisen viiksiä...

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)

Viulunsoittaja katolla / Tampereen Työväen Teatteri

Viulunsoittaja katolla / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 1.9. 2017, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Joseph Stein
Musiikki Jerry Bock
Laulujen sanat Sheldon Harnick
Suomennos Esko Elstelä
Ohjaus Miika Muranen
Koreografia Petri Kauppinen
Musiikillinen asiantuntija Eeva Kontu
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä, Eeva Kontu
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Lavastus Teemu Loikas
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Eija Mikkola
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Lavalla : Anna Pukkila, Ola Tuominen, Petra Karjalainen, Petra Ahola, Maria Lund, Miila Virtanen, Idalilja Raipia/Helmi Hollström, Ansa Ahola/Karolina Tapala, Juha-Matti Koskela, Annina Rubinstein, Minna Hokkanen, Jari Leppänen, Kake Aunesneva, Pentti Helin, Jaakko Nieminen, Jyrki Mänttäri, Soile Ojala, Antti Nieminen, Merja Koivula, Henna Wallin, Helena Puukka, Maija Pihlajaoja, Olga Lepistö, Anssi Valikainen, Konsta Reuter, Jukka Kontusalmi, Jeffrey Kam, Juha Junttu, Antti Lang, Jari Ahola, Esa Heikkinen, Janne Saarelainen, Lasse Hiltunen, Olli Salo, Timo Ahola, Tino Ahola, Kari Lahtinen ja Tuomas Oittinen

Golde ja Tevje 

 Minun teatterihistoriaani kuuluu kaksi aiempaa Viulunsoittaja katolla-kokemusta (Jyväskylän Kaupunginteatterissa vuonna 2007 ja Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa vuonna 2009). Jyväskylään muistan matkanneeni vain ja ainostaan Leponiemen Jonin vuoksi, muuten olisi tuokin versio jäänyt kokematta. Hämeenlinnan Viulunsoittajan kävin katsomassa jopa kolme kertaa. Esitys oli erittäin lämminhenkinen ja värimaailmaltaan kaunis, ja oli mahtavaa nähdä Tevjen roolissa legenda Matti Nurminen (ja olihan tässäkin Leponiemen Joni mukana!). Teatterirakennuksen katolla istuskeli valtava pahvi-Tevje! Lämpöisiä muistoja tuohon esitykseen liittyy siksikin, että seuraavana vuonna vanha teatterirakennus purettiin ja toiminta siirtyi sillan toiselle puolelle nykyiselle paikalleen. Minun teatterikärpäsyyteni heräsi juuri tuossa vanhassa rakennuksessa, joten vähän haikein mielin sille hyvästit jätin. Vaikka minun Viulunsoittaja-historiaani liittyy pelkkiä hyviä muistoja, tuli silti vähän "hohhoi"-fiilis heti alkuun, kun kuulin että Työviksessä sitä puuhataan vaihteeksi. Hohhoi-ajatus vaihtui kuitenkin mielenkiinnoksi parin seikan vuoksi : ohjaajana Miika Muranen ja Tevjen roolissa Ola Tuominen. Luotin etenkin siihen, että Muranen toisi enemmän liikettä lavalle ja Ola taas ... no, Olaan on vahva luotto aina.

Tyttäriä 

 Ja miten kävikään? Minähän rakastin ihan jokaista hetkeä! Odotukseni täyttyivät ja mentiin jopa yli että heilahti. Tämän jälkeen en halua nähdä enää minkäänlaista Viulunsoittajaa (jos ei nyt sitten rooleihin laiteta ihan ehdottomia lemppareitani). Niinhän se on, että kolmas kerta toden sanoo ja muutama kohtauskin aukeni ihan uudella tavalla. En osaa/halua/jaksa/viitsi tästä sen enempiä kirjoittaa, mutta haluan listata muutamia seikkoja, jotka tekivät minuun erityisen suuren vaikutuksen ja jäivät mieleeni.

* lavastus, koko värimaailma tummanpuhuvine taustoineen, syksynkeltaiset puut (miten nerokas toteutus puun lehdillä) ja loppupuolen lehdettömyys --> aika kulkee ja ympäristö muuttuu
* Viulunsoittaja (Anna Pukkila) katolla ja joka paikassa, ja kommunikoimassa sanattomasti Tevjen kanssa
* se pullotanssi!! Pidätin hengitystäni koko tanssin ajan (ja varmaan vähän sen jälkeenkin), miten tanssiin liittyi mukaan hiljalleen enemmän miehiä ja muut sitten vielä ilakoivat "pullomiesten" välissä ja takana. Kerrassaan nerokasta! Katsoisin tämän milloin tahansa uudelleen (vaikkapa tästä).

The Pullotanssi 

* vanhimpien tytärten luonteet ja eroavaisuudet, vaalea Tzeitel (Petra Ahola), tumma Hodel (Maria Lund) ja punatukkainen Chava (Miila Virtanen), ja kaikki isänsä silmäteriä omalla tavallaan
* Tevjen unikohtaus ja Fruma-Saara (Anna Pukkila), koko meininki kuin suoraan Tim Burtonin leffasta! Ensimmäistä kertaa myös tajusin sen, että tällä "unellahan" Tevje vedätti vaimoaan Goldea siinä, että Tzeitelin sulho vaihtui vaikka muuta oli sovittu
* Tzeitelin ja Motelin häät, ja häävieraat hiljalleen keinumassa musiikin tahtiin "Nousee päivä, laskee päivä"-kappaleessa
* Motelin (Juha-Matti Koskela) uusi ompelukone, suuri ilo ja ylpeys täytti minutkin. Kyllä nyt kelpaa ommella!
* Perchik (Antti Lang) puhumassa hääasiasta Hodelille ja änkyttämässä kuin Hugh Grant konsanaan
* Malja elämälle ja iloinen tanssiva hullunmylly, kun Lazar Wolf (Jari Leppänen) pyysi Tevjeltä tyttären kättä parhaan lypsylehmän sijaan, melkein teki mieli nousta katsomossa itsekin hillumaan ja laulamaan korkealta ja kovaa Aholan Jarin kanssa
* Mua rakastatko -kappale, ja Tevje ja Golde (Petra Karjalainen) istuksimassa portailla
* perinteet ja se, että vanhat kaavat ja ajattelutavat saavat väistyä uusien tieltä. Maailma ja ihminen muuttuu, vaan onko mikään kuitenkaan muuttunut, kun uutisia seurailee?
* äänimaailma kokonaisuudessaan, pauhu ja jyly jostain kaukaa, linnut (oliko niitä vai kuvittelinko vain?), hiljaisuuskin
* vauhdikkaat tanssit, liehuvat helmat ja saapasta lattiaan, mukaansatempaava musiikki muutenkin
* Ola Tuominen Tevjenä : miten sydämellinen, pilkettä silmissä sopivasti, sanoilla makustelu (Olan puhetta kuuntelisin aamusta iltaan muutenkin, artikulaatio on selkeää), välillä kuin vallaton pikkupoika, tukka pystyssä yöpaitasillaan juoksemassa uutisia kertomaan, taipuminen tytärten edessä ja keskustelut Jumalan kanssa (alussa tuntui lause jäävän kesken "voi jumala...!", melkein odotti että sieltä lipsahtaa vielä muutama kirjain loppuun)
* lopun äkkipysähdys ja puristava hiljaisuus, jonka olisi suonut kestävän hitusen kauemmin ennen aplodien tulvaa
* Miika Murasen sanat yhteisön voimasta käsiohjelman aluksi

Hyvästi, Anatevka?

Kiitos tästä!

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Työvis!)

Cats-musikaalikonsertti / Lahden Kaupunginteatteri ja LauKes

Cats - musikaalikonsertti / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Yhteistyössä Lahden Kaupunginteatteri ja LauKes

Ensi-ilta 28.1. 2016, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Musiikki Andrew Lloyd Webber
Perustuu T.S. Eliotin kirjaan "Old Possum´s Book of Practical Cats"
Suomennos Mikko Koivusalo
Kapellimestari Markku Luuppala
Ohjaaja Kazimir Kolesnik
Koreografia Kazimir Kolesnik ja työryhmä
Lavastus Sari Paljakka ja Maria Mastola
Pukusuunnittelu Heli Salomaa
Maskeeraus ja kampaus Petra Leino
Tarpeistonvalmistus Johanna Järvinen
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Laulavat kissat : Linda Hämäläinen, Annamaria Karhulahti, Taru Still, Kirsi Ståhlberg, Joel Mäkinen, Peter Nyberg, Juha Pihanen, Mikael Saari, Miikka Wallin, Marika Huomolin, Janna Ilén, Helmi-Maaria Jokinen, Ruut Karhula, Siiri Kononen, Maija Munter, Tuomas Nuotio, Konsta Reuter, Antti Ruti ja Sami Ulmanen

Sirkuskissat : Milla Järvinen, Inka Pehkonen, Karita Tikka, Jukka-Pekka Matero ja Otto Tammivaara

 Cats on yksi maailman tunnetuimmista musikaaleista ja vuosikaudet sitä on esitetty tismalleen samankaltaisena versiona pukuineen, maskeineen ja lavasteineen. Tällä kertaa Andrew Lloyd Webber antoi kuitenkin vapaat kädet tuotannolle, ja tätä herkkua on nyt sitten Lahdessa luvassa vielä muutaman esityskerran verran. Meikäläinen, sangen tunnettu musikaalifriikki (huomatkaa sarkasmi), on nähnyt Catsin livenä aiemmin kerran ja sekin Lahdessa vuosia sitten. Jostain syystä tuosta produktiosta ei jäänyt paljoa jälkipolville muisteltavaa. Istuin erittäin kaukana, silmälasit olivat unohtuneet kotiin ja olin valmiiksi väsynyt. Tuukka Leppäsen Räntäntouho kyllä jäi mieleen, ja se kun kaikki yleisössä odottivat henkeään pidätellen Memoryn kuulemista, joka onkin musikaalin tunnetuin kappale. Sinikka Sokka vetäisi sen kyllä komeasti. Olen myös nähnyt televisiosta englanninkielisen version, siinä minun Cats-historiani.

 Oli sitten korkein aikakin nähdä Cats uusin silmin ja varmistin paikkani viitosrivistä heti lippujen tultua myyntiin. Nyt ei olisi ainakaan kokemuksen laatu siitä kiinni, etten näe kunnolla!

(c) Johannes Wilenius

 Orkesteri oli nostettu ilokseni esiin ja lavastuksessa kiinnitin heti huomioni oveliin kynsiin sekä taustalle heijastettuihin hienoihin piirroksiin, jotka veivät tunnelmasta toiseen. Oikeasti taidan olla hiukan allerginen kissoille, mutta näille naukumaijoille en kyllä! Upeaa liikekieltä, energiaa, loistavaa laulua ja erilaisia kissapersoonia. Koko tarina aukesi minulle ihan uudella tavalla kuten myös se, miksi kissaihmiset ystäväni lällyttelevät lemmikkejään mitä ihmeellisimmillä lempinimillä ja herkuilla.

(c) Johannes Wilenius 

 Itselleni ei Memory ja Grizabella (Kirsi Ståhlberg) noussut mitenkään musikaalikonsertin kohokohdaksi (narikkakommenteista päätellen monelle se oli edelleen Se Juttu), vaan "yllättäen" sydämeni veivät etenkin Teatterikissa Kys (Juha Pihanen) sekä Rautatiekissa Kiikunkinttu (Mikael Saari). Luulen, että Kys antaisi Teatterikärpäsen istahtaa hetkeksi turkkinsa päälle lepuuttelemaan ja tarinoita kuulemaan, ja Kiikunkinttu veisi mukanaan seikkailemaan. (Ja sitten tulisi Räntäntouho (Peter Nyberg) ja söisi koko kärpäsen...) Oman lisämausteensa toivat vielä upeat sirkuskissat, joista etenkin cyr-renkaalla pitkin lavaa pyöriskellyt Plato (Otto Tammivaara) nosti hien otsalle. Kissojen joukossa oli monia aiemmin näkemiäni tuttuja tyyppejä, ja edelleen oli suuri ilo katsella ja kuunnella taidokasta ja monipuolista osaamista. Voi Lahti mitä menetättekään/menetämmekään, kun Musiikki-ja draamainstituutti loppuu...

 Hei, kolme esitystä olisi Catsia vielä edessä! (10.2. , 11.2. ja 18.2.) Vähiin käy ennen kuin loppuu, joten TOIMI HETI! Miau!

Koko porukka yhteiskuvassa (c) Johannes Wilenius

Slava! Kunnia. / Kansallisteatteri

Slava! Kunnia. / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 25.2. 2015, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus Laura Jäntti

Käsikirjoitus Pirkko Saisio

Musiikki Jussi Tuurna

Rooleissa : Annika Poijärvi/Kristiina Halttu, Leo Honkonen, Katariina Kaitue, Juhani Laitala, Markku Maalismaa, Janne Marja-aho, Juha Muje, Marja Salo, Aku Sipola, Timo Tuominen, Puntti Valtonen ja Tiina Weckström

Orkesteri : Jussi Tuurna, Ville Leppilahti, Topi Korhonen, Esko Grundström, Sara Puljula ja Tommi Asplund

Kuoro (kaksoismiehitys) : Juuli Hyttinen, Linda Hämäläinen, Samuli Kakko, Panu Kangas, Petri Knuutila, Noora Koivumies, Sini Koivuniemi, Siiri Kononen, Katariina Lantto, Ville Mäkinen, Peter Nyberg, Elina Peltonen, Konsta Reuter, Markus Saari, Taru Still ja Juho Vornanen ( Kuoro muodostuu Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjan opiskelijoista.)

 Joskus huomaan olevani ennakkoluulojeni vanki. Keväällä olin sitä mieltä vahvasti, että taitaapa jäädä Slava! näkemättä, Venäjä sitä ja Venäjä tätä ja blaablaablaa ja ei kiinnosta pätkääkään. Mielenkiintoni kuitenkin heräsi hissukseen luettuani varsin erikoisia kommentteja ja arvosteluja esityksen tiimoilta, ja niin Slava! valikoitui syyskauden avauksekseni. Varsin kunniakas alku siis...

 Olen nähnyt viime vuosina 'aika paljon' (lue = todella paljon) teatteria ja niistä suurin osa on ollut varsin onnistuneita, vaikkakin yllätyksettömiä vetoja. Päässäni on muhinut jo kauan ajatus, että voi kunpa tulisi sellainen esitys vastaan, joka yllättäisi minut positiivisessa mielessä niin totaalisesti, että menisin melkein sanattomaksi. Avoimin mielin siis Slavaa! katsomaan, ja persus puutuneena yli kolme tuntia myöhemmin olin taputtanut kätenikin puuduksiin ja olin samantein valmis katsomaan koko spektaakkelin heti uudestaan, samalta istumalta. On mahtava tunne huomata olevansa niin väärässä kuin olla ja voi ennakkoluulojensa kanssa ja ajatella, millaisia ylläreitä onkaan jäänyt näkemättä ihan vaan siksi, että en ole uskaltanut astua mukavuusalueeni ulkopuolelle!

(c) Stefan Bremer

 Alusta asti en yrittänytkään miettiä, että 'miksi' tässä tehdään näin ja noin, vaan käänsin aatokseni suuntaan  'miksei!' Teatterissahan mikä vain on mahdollista. Juri Gagarin voi nousta haudasta ja nousta ylös sfääreihin yhdessä kimaltavapukuisen Conchita Wurst-Kristuksen kanssa. Laika-koiraa jäin vähän kaipaamaan. Myös Iivana Julma ja Katariina Suuri nähdään lavalla, kuten myös Gerard Depardieu, Kim Jong-Un sekä Bolshoin balettipojat sipsuttamassa täysissä varusteissa. Olin täysin haltioitunut Juha Mujeen (Popeda) ja Puntti Valtosen (Obeda) sulavasta yhteispelistä, Volodjan (Timo Tuominen) letkeästä kävelytyylistä ja paikoitellen huvittavan raivokkaasta meiningistä, Obedan vaimon (Annika Poijärvi) uskollisesta kauppakassista, Julija Teen (Tiina Weckström) punaisista saapikkaista, huikeista kuorokohtauksista, mustiinpukeutuneista äideistä Tuonelan virralla ja Ville Leppilahdesta orkesterin puolella loihtimassa monenmoisia elektronisia ääniä. Musiikki muutenkin oli todella upeaa, monipuolista, vauhdikasta, yllätyksiä täynnä.

Volodja vauhdissa (c) Stefan Bremer

 Joillekin kylmät väreet ovat merkki jostakin inhottavasta ja puistattavasta, minulle ei. Minulle ne ovat merkki siitä, että tuntuu kuin pieniä siipiä kasvaisi selkään ja nousisi penkistä ylös. Tätä tapahtui esityksen aikana monta kertaa. Henkinen orgasmi potenssiin kymmenen, sanotaan vaikka näinkin. Oli suuri nautinto seurata esitystä. Unohdin heti alussa, että tästä pitäisi osata jotain kirjoittaa myöhemmin. En välittänyt, nautin vain ja se oli mielettömän vapauttavaa. Sieltä ja täältä katsomosta kuului hekotusta ja vieressäni istunut mies totesi jossain kohtaa seuralaiselleen "Ei helvetti miten nerokasta! Että piti tuokin omin silmin nähdä ja kokea!" ja olin tismalleen samaa mieltä hänen kanssaan.

 Koko porukasta minulle nousi parikin uutta suosikkia : Leo Honkonen sekä Tiina Weckström, joista jälkimmäisen taisin nähdä nyt vasta lavalla ensimmäistä kertaa. Mikä ihana, tumma ääni hänellä onkaan!

 Slava! menee heittämällä Vuoden Yllättäjä-osaston kärkeen ja nyt taas odottelen, kuka tai mikä minut seuraavaksi tällä lailla löisi ällikällä. Etukäteenhän sitä ei onneksi voi tietää, muutenhan  koko touhusta katoaisi 'se jokin'.

 Kampin bussiterminaaliin teki mieli vetää slaavikyykyssä hypellen koko matka.

(näin esityksen pressilipulla)

Äitien kuoro (c) Stefan Bremer

Popeda ja Obeda (c) Stefan Bremer

Onnen päivät / Samppalinnan Kesäteatteri

Onnen päivät / Samppalinnan Kesäteatteri

Ensi-ilta 18.6. 2015, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Garry Marshall

Musiikki ja sanoitus Paul Williams

Ohjaus Heikki Sankari

Musiikin sovitus ja harjoitus Jussi Vahvaselkä

Rooleissa mm. : Heikki Hela, Kaisa Mattila, Ami Aspelund, Markku Huhtamo, Antti L.J. Pääkkönen, Pauliina Saarinen, Mikael Haavisto, Marika Huomolin, Matti Leino, Anssi Valikainen, Mikko Nuopponen, Konsta Reuter, Juha Antikainen, Laura Allonen ja Sofia Arasola

 'Onnen päivät', tuo yksi kaikkienaikojen tv-suosikeistani! Pitihän sitä lähteä fiilistelemään Samppalinnaan, vaikka viime kesänä totesinkin, että taidan jättää jatkossa Samppalinnat väliin... Uuden musikaalin käsikirjoituksesta vastaa Garry Marshall, mies jonka kynästä alkuperäinenkin sarja on lähtenyt. Hyvät alkuasetelmat siis, ja liput oli hankittuna ennakkonäytökseen tasan viikko ennen ensi-iltaa.

 Sarjan keskeistä tapahtumapaikkaa, Arnoldin baaria, uhkaa purkutuomio ja väki alkaa suunnitella, miten moiselta katastrofilta vältyttäisiin. Järjestetään ensinnäkin tanssikilpailu, jonka yhdeksi tuomariksi olisi tulossa itse Pinky Tuscadero, Fonzien exä. Toisekseen järjestetään painiottelu Malachi-veljeksiä vastaan.

Cunninghamien perhe (c) Robert Seger

 Ensimmäinen ajatukseni oli, että ammattitaitoisesti toteutettua silmäkarkkia. Missään ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta siitä huolimatta mikään ei tunnu oikein miltään eikä missään. Tampereen Komediateatterin 'Tankki täyteen' tarjosi nostalgiaa täyslaidallisen ja sai muistelemaan 70-lukua oikein kunnolla, tämä ei vienyt minua takaisin 50-luvulle ja amerikkalaisten nuorten elämään. Siinä se ongelma varmaan olikin, koska siitähän minulla ei ole mitään omia muistikuvia. Aloin jo kesken esityksen miettiä, mihin sarjan suuri suosio perustui minunkin ikäryhmässäni aikanaan. Sarja ei ollut mikään sketsikimara, vaan siinä puitiin tavallisten nuorten elämää iloineen ja suruineen. Siihen oli helppo samaistua. Ja 'kilttien' hahmojen keskelle sitten saapuu ikoninen Fonzie, joka saa naiset lakoamaan pelkällä katseella ja jukeboxit soimaan sormia napsauttamalla.

Fonzie ja tytöt (c) Robert Seger

 Viihdyttävää, kyllä, mutta samalla jotenkin tylsää ja yllätyksetöntä menoa. Ainoan yllätyksen tarjosi puun takaa iskenyt gospel-kuoro kaapuineen, johon seuralainen totesi "Tämä tästä vielä puuttuikin!" Minun mieleeni jäi erityisesti hirmuisen sympaattinen isä-Cunningham (Markku Huhtamo) Jellona-viireineen sekä särmikäs äiti-Cunningham (Ami Aspelund). Äiti-Marionin haaveilut muustakin kuin kotiäitiydestä olivat musikaalin parasta antia, lauluun kun vielä yhtyi Joanie (Pauliina Saarinen) sekä Pinky Tuscaderokin (Kaisa Mattila). Oli mukavaa myös huomata se, että Fonziellakin on omat heikkoutensa, vaikka kovaa kundia esittääkin. Muistelen myös lämmöllä Anssi Valikaista James Deanina sekä parrakkaan Jellonan Matti Leinon letkeää menoa. Tanssijat Laura Allonen ja Sofia Arasola olivat kovasti myös mieleeni, ja Kaisa Mattila Pinkynä oli sopivan säpäkkä mimmi.

 Luulenpa, että parhaiten esityksestä nauttisi vailla minkäänlaista mielikuvaa koko Onnen päivät-sarjasta. Minun tapauksessani on suuri vaara pettyä pahemman kerran, etenkin jos suosikkihahmot eivät ole sellaisia kuin niiden pitäisi olla. Aika tylsää ajatella näin, mutta ei sille mitään voi. Katsomoon pitäisi mennä aina avoimin mielin vailla suuria odotuksia, aina se ei onnistu vaikka kuinka yrittäisi. Richie Cunninghamia olen aina pitänyt aika 'hajuttomana ja mauttomana' nössönä tyyppinä ja Antti L.J. Pääkkönen tässä onnistuikin mainiosti ollen juuri niin richie kuin pitääkin. Sen sijaan esimerkiksi sarjan suosikkini Potsie ei jäänyt nyt mitenkään mieleen eikä liioin ravintoloitsija Arnold (eikö muuten sarjassa sen isokokoisemman ilmeikkään ukkelin nimi ollut Al eikä Arnold?) Suurimman mieliharmin aiheutti sitten Fonzie. Ei minulla Heikki Helaa vastaan mitään ole, mutta minusta hän oli väärä valinta isoimpaan rooliin. Ei pyörinyt sukat jalassa ei, eikä paljoa huokailuttanut. Ihan kuin The Fonz olisi ollut parikymmentä vuotta jossain maailmalla ja palannut sitten muita vanhempana mestoille...

 Sorruin nyt liikaa vertailemaan sarjaa ja tätä musikaalia, enkä osannut nähdä musikaalia omana yksilönään. Tämä oli minun mielipiteeni, joten menkää tekemään omanne. Ensi-illassa huomenna 18.6.

(näin esityksen pressilipulla)

Pinky ja Fonzie (c) Robert Seger

Kersantti Karoliina / Hämeenlinnan Teatteri

Kersantti Karoliina / Verkatehtaan Vanaja-sali, Hämeenlinnan Teatteri

Kantaesitys 13.2. 2014, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Anna-Leena Härkönen

Ohjaus Heikki Paavilainen

Sävellys Costello Hautamäki

Sanat Costello Hautamäki ja Anna-Leena Härkönen

Rooleissa : Sinikka Salminen, Jani Koskinen, Ushma Karnani, Harri Ekonen, Birgitta Putkonen, Lasse Sandberg, Katariina Kuisma-Syrjä, Lauri Kukkonen, Mikko Töyssy, Jyri Ojansivu, Konsta Reuter ja Ville Mäkinen

Tanssijat : Sari Marin, Jani Rasimus, Matvei Ojansuu, Timo Tamminen, Oona Sihvonen, Iina Sihvonen, Jemina Pekkonen, Kreeta Kallio, Konsta Reuter ja Ville Mäkinen

Orkesteri : Ali Ahmaniemi, Jukka Riitaluoma, Sami Ruusukallio ja Jimi Hautamäki

 Kersantti Karoliina on tarina siitä, mitä tapahtuu kun kahden pienen lapsen äiti päättää lähes hetken mielijohteesta lähteä armeijaan, kun se nyt on naisillekin mahdollista. Karoliina (Sinikka Salminen) on kadottanut itsensä ja parisuhteensa arjen harmauteen ja kakkavaippojen sekaan, ja päättää astua hyvän ystävänsä Anun (Ushma Karnani) kanssa armeijan harmaisiin. Sukupuolirooleja ja asenteita pistetään kerralla uusiksi, ja romantiikkaakin on ilmassa.

 Oli sitten Popeda-fani tai ei, Kersantti Karoliina lienee kaikille tuttu biisi juurikin tästä aiheesta ja se tietysti kuullaan lopussa. Aina on positiivista se, että vaivaudutaan tekemään myös täysin uusia biisejä, koskapa ns. jukebox-musikaaleja alkaa tulla jo korvista. Biisien sävellyksistä on vastuussa Costello Hautamäki, ja tämä on kyllä silkkaa hunajaa herran faneille. Tarttuvia melodioita, vahvaa kitarointia, herkkiä balladeja. Mikään Popeda-musikaali tämä siis ei ole, mutta samassa kategoriassa mennään ja sen tyylilajin ystäville Kersantti Karoliina on musiikillisesti napakymppi. Lavalla kaiken aikaa olevassa bändissäkään ei ole moitteen sijaa, napakka ote ja meininki säilyy alusta loppuun.

 Mutta sitten... Aihe on erittäin mielenkiintoinen ja alku vaikutti hyvin lupaavalta, mutta olin ensi-illan päätyttyä enemmän kuin hämilläni ja harmistunut. "Annaleenahärkösmäinen" nasevuus, purevuus ja dialogin jipot puuttuivat tekstistä lähes täysin! Siellä sun täällä niitä välähdyksenomaisesti tuli esiin, mutta vain käväisemään ja lopputuloksesta tuli jotenkin tasapaksu ja kökkökin. Loppu oli ennalta-arvattavissa, eikä ohjauksellisestikaan tämä mitään suuria yllätyksiä tarjonnut missään vaiheessa. Vaaleanpunaisten lasien sijaan istuin nyt näköjään kriitikkolasit päässä, sillä minua ei ainakaan järin huvittanut esimerkiksi toimittaja suoraan Kummelista tai Putouksesta tutun sloganin täysin turha käyttö. Lavastuksesta ei juuri jälkipolville mainittavaa jäänyt, tasojen päällä hypeltiin tai istuttiin ja sängyt hoitivat sitten loput. Koreografioissa ja tanssijoilla oli paikoitellen oikein hyvä meininki ja silkkaa taitavuuttakin, mutta esimerkiksi sängyssä keikkumiset ja villagepeoplet saivat minut lähinnä kiemurtelemaan vaivautuneena penkissä (messevistä tekoviiksistä toki pisteitä aina...), samoin Elisabeth Rehnin vessareissu, vaikka sillä nyt ei tanssin kanssa mitään tekemistä ollutkaan.

(c) Tommi Kantanen, HMLn teatteri

Näyttelijäntyöllisesti ei tämä tarjonnut mitään huippuhetkiä oikein missään vaiheessa myöskään, niin paljon lepäsi biisien varassa. Sinikka Salminen oli oikein pätevä nimiroolissa ja laulupuolikin onnistui hienosti, eikä siitä toki ollut epäilystäkään. Musikaalin pääroolista huolimatta hän ei kuitenkaan noussut mihinkään seuraavalle "levelille", hyvää työtä hän on tehnyt ennenkin. Teatterille iso plussa siitä, ettei esim. päärooliin palkattu ketään talon ulkopuolelta lipputuloja hankkimaan. Yksi dynamo tässä kuitenkin oli, jonka puuttumista heti jäi kaipaamaan, nimittäin Jani Koskinen Karoliinan Antti-miehenä. Mies on niiiiin kotonaan tämäntyylisissä biiseissä ja se näkyi ja kuului kyllä Vanaja-salin takariviin asti. Janin huikeaa ääntä olikin jo vähän ikävä. Enemmän tuli kuitenkin ikävä viimevuotista lemppariani, Pojat-musiikkinäytelmää, seuratessani tutun poikakolmikon tämänkertaista suoritusta...

 Lähdin musikaalia katsomaan vailla minkäänlaisia odotuksia ja aika tyhjin käsin myös poistuin. Olen kuitenkin varma siitä, että sana kiirii menevistä biiseistä ja sen suhteen ihmiset saavat kyllä rahoilleen vastinetta. Riehakasta fanitusta oli ilmassa jo nyt. Minun juttuni tämä ei ollut, ja se vähän jopa harmittaa.

Joudun antamaan vain kaksi tähteä, toinen tähti Sinikalle ja Janille ja toinen Costellon sävellyksille. **

(esitys nähty kutsuvieraana)