Tästä asti aikaa / Seinäjoen Kaupunginteatteri

Tästä asti aikaa / Seinäjoen Kaupunginteatteri, Alvar-näyttämö

Ensi-ilta 26.10. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Veera Tyhtilä
Ohjaus Christian Lindroos
Musiikki Pauli Hanhiniemi (Kolmas nainen, Perunateatteri ja Hehkumo)
Lavastussuunnittelu Juho Lindström
Pukusuunnittelu Riikka Aurasmaa
Koreografia Osku Heiskanen
Musiikin sovitus ja harjoituttaminen Pekka Siistonen, Stone Factory Oy
Kapellimestari Timo Ristilä
Äänisuunnittelu Sakari Kiiski, Wavemark Oy
Valosuunnittelu Timo Alhanen
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Merja Torri-Seppälä

Rooleissa : Olli Rahkonen, Maria Pere, Reeta Vestman, Mia Vuorela, Esa Ahonen, Anna Pukkila, Pekka Hänninen, Jani Johansson, Liisu Aurasmaa, Mari Pöytälaakso, Heikki Vainionpää, Mikko Kesäniemi, Jenni Packalén ja Sari Jokelin

Ristilän ruutupaita - orkesteri : Timo Ristilä (kapellimestari, koskettimet), Juhani Nisula (kitara), Timo Luostari (kitara), Petri Välimäki (basso) ja Teemu Vuorela (rummut)

 Musikaali, jonka pääparina Olli Rahkonen ja Reeta Vestman! Wohooo! Kiinnostus heräsi välittömästi jo vuosi sitten, ja siinä vaiheessa välimatkalla ja musikaalin aiheella ei ollut mitään väliä. No, valehtelisin jos väittäisin, ettei Seinäjoella ja Pauli Hanhiniemen tuotannolla ole minulle mitään merkitystä. Tätini ja pari serkkupoikaani asuu Seinäjoella, ja siellä kulmilla on tullut vietettyä monia mukavia hetkiä etenkin lapsuudessa. Myöhemmin olen löytänyt itseni sukulaisvierailujen sijaan pyörimästä Provinssirockista, ja olen luultavasti nähnyt Kolmas nainen -bändinkin kerran näillä festareilla. Korostin sanaa luultavasti, koska hajanaisia muistikuvia on kyseisestä livevedosta. No, ainakin olen nähnyt bändin livenä kesällä 1989 Saarijärven Ahvenlampirockissa, josta ei myöskään sen enempää... paitsi että muistan istuneeni mm. Timo Löyvän kanssa aamuyöstä jossain sillalla.

 Parhaiten kuitenkin muistan bändin lokakuisen comeback-keikan Hämeenlinnasta vuodelta 2006. Varsin jännittynein mielin seisoimme vierekkäin ensitreffeillä erään miekkosen kanssa, ja tasan vuoden kuluttua tästä menimme naimisiin. Nyt 12 vuotta myöhemmin sama miekkonen pukeutui Seinäjoen ensi-iltaan pyynnöstäni ruutupaitaan pikkutakin sijaan, koska ensitreffien päätteeksi loihe muinoin lausumaan kuuluisat sanat "kyllä mä teatterissakin kävisin enemmän, jos olisi joku jonka kanssa käydä!". Bingo! Niille sanoille on myöhemmin naureskeltu puolin ja toisin, eli sitä saa mitä tilaa. (Pitänee myös mainita, että ensitreffien paikaksi olisi voinut muodostua myös Popedan keikka kuukautta aiemmin, mutta en koskaan saapunut paikalle...)

Kahdeksan Tirppaa samassa kuvassa!

 Lakeuden kutsu oli vahva, ja vastaanotto teatterissa heti varsin lämmin. Ruutupaitoja näkyi paikalla runsaasti, tosin lähinnä teatterin henkilökunnan päällä. Yhteinen pukeutumisteema oli oikein kiva lisä, ja muutenkin pidin koko teatterin yhtenäisestä visuaalisesta ilmeestä (liput, nettisivut ym.). Lämpiössä on muuten myös mahdollista ottaa lähituntumaa aitoihin keikkabussin penkkeihin ja tutustua Kolmas nainen -aiheisiin lehtileikkeisiin ja Pauli Hanhiniemen muihin bändikuvioihin. Me kävimme istumassa penkeillä väliajalla.

 Ensi-illoissa on aina oma kutkuttava tunnelmansa ja jännityksensä, niin esiripun edessä kuin takanakin. Minä en istu kriittisesti arvostelijalasit päässä kädet puuskassa taidepoliisina tyyliin "vakuuttakaa minut", minä istun käsiäni hieroskellen odottaen elämystä ja tunteita. Katsojana, kokijana ja Teatterikärpäsenä olen pyrkinyt menemään paikalle mahdollisimman varhaisessa vaiheessa esityskautta, sillä mitä kauemmin ensi-illasta on aikaa, sitä enemmän on some täynnä kaikenlaisia kommentteja, joilta ei voi täysin välttyä. Ensi-illassa on hyvä istua täysin avoimin mielin, vailla yhtäkään ulkopuolista mielipidettä - etenkin jos on kantaesityksestä kyse. Tällä on minulle yllättävän suuri merkitys. Toisaalta taas tämä pohdinta aiheuttaa ristiriitaisen olon, sillä aiheutanko minä omilla kirjoituksillani jollekin toiselle samanlaisen fiiliksen? Lähteekö joku ylistävien kommenttieni perusteella katsomaan ja pettyy, jos ei itse tunnekaan samoin? Entä jättääkö joku lähtemättä kokonaan sen takia, että minuun ei iskenyt? Tähän sanoisin, että jos esitys lähtökohtaisesti kiinnostaa jostain tietystä syystä (esim. ohjaaja, lempinäyttelijät, kiintoisa aihe, hyväksihavaittua musiikkia, erikoinen esityspaikka, tuttu ja turvallinen teos, kotimainen kantaesitys), mene ihmeessä katsomaan ja muodosta mielipiteesi vasta sitten, ihan itse. Toivon, ettei kukaan ainakaan jätä lähtemättä sen takia, että minä en täysin lämmennyt. Minulla näkemäni esityksen "hyvyys" perustuu suurimmaksi osaksi sen aiheuttamiin tunteisiin ja ajatuksiin - tunteitani en pysty feikkaamaan mitenkään. Silmät kyllä näkevät kaikenlaista hienoakin ja korvat kuulevat, mutta jos sydämessä ei läikähdä... ymmärrätte varmaan mitä ajan takaa.

 Hieno aasinsilta itse esitykseen, eikö? Työkkärin jonossa jaellaan lippuja ja lappuja, ja kansa raahustaa pitkin lavaa hiukan alistunein meiningein. Musakin on vielä vähän pidäteltyä, ihan kuin joku jossain odottaisi vapaaksipääsyä ja sopivaa hetkeä. Ja sittenhän niin tapahtuu! Turo (Olli Rahkonen) rynnistää lavalle nyrkit pystyssä kuin raivo härkä laulaen "mitä vittua ne luulee, mitä ne tahtoo minusta" (Liity meihin) ja tunnelma sähköistyy hetkessä. Pulssini kohoaa ja tekee mieli ottaa ryhdikkäämpi asento penkissä. No nyyyyt alkaa tapahtua! Sieluni silmin näin Turon/Ollin hakevan kierroksia ja kenties varjonyrkkeilevän kulisseissa, odottaen omaa iskuaan. Ja BOOOOM nyt mennään eikä meinata. (Vertauksen vuoksi tuli mieleeni eräs näkemäni pieni koirien agilitykisa, jossa seuraavana vuorossa ollut koiruus teppasi malttamattomana paikoillaan omaa vuoroaan odotellessaan...) Kohtalaisen täydellinen ja päräyttävä alku, ja meikä oli ihan fiiliksissä.

 Vaikka osaan muutaman Kolmannen naisen biisin ulkoa vaikka unissani, en ole täysin perehtynyt siihen, mitä kaikkea Pauli Hanhiniemen kynästä on vuosien saatossa syntynyt. Lissut ja Jartsat ovat kyllä tuttuja tyyppejä, ja siihen se sitten jääkin. Olen ymmärtänyt, että kaikki musikaalin roolihenkilöt seikkailevat jossain biisimaailmassa, minulle tuntemattomassa. Mukana on siis paljon uusia tuttavuuksia minulle, asiaan perehtyneille ei niinkään. Jännästi kyllä sanoitukset aukeavat musikaalin myötä ihan uudella tavalla ja ajatukset Hanhiniemestä taitavana sanaseppona vahvistuvat entisestään. Ihan erikseen haluan mainita kappaleen "Suolammen vettä", joka sai aikaan kylmät väreet ja tunnemuistista palautui kirkkaasti ja mieltäni liikuttavasti Työviksen "Anna Liisa", jossa kappale ja itse Paulikin oli mukana. Voikos sitä kauniimmin ja lyyrisemmin ilmaista, että elämässä tulee vastaan pettymyksiä itse kullakin?

 "Mahdatko lapseni arvatakaan miten arkoja unelmat on
kuinka ne siivilleen säikähtää pakohon hädissään ...
Saattaa saappaasi hörpätä suolammen vettä ja kellastuu sukkasi sun
sulle laihaksi lohduksi muistutan että myös vettyivät pieksuni mun..."

Lissu (Mia Vuorela) 

 Tämän musikaalin myötä saamme tutustua kolmekymppisen työttömän, elämässään paikallaanpolkevan Turon lisäksi myös hänen äitiinsä Viljaan (Maria Pere), joka tietysti toivoi pojastaan pappia ja tämän kunniaksi vetäisee toki näyttävän, mutta pitkähkön ja mielestäni täysin muualle kuuluvan steppinumeron. Yksinhuoltajaäiteeltä irtosi tanssikuviot toisaalta kyllä aikas hyvin! Sitten on sairaseläkeläinen, eloonsa ja oloonsa täysin alistunut Jari (Esa Ahonen), joka purkaa turhautumistaan nyrkein vaimoonsa Lissuun (Mia Vuorela) ja tyttäriinsä Emmaan (Reeta Vestman) ja Tirppaan (Anna Pukkila). Lisäksi on sekalainen sakki paikallisia nuoria aikuisia, jotka eivät tunnu löytävän liioin töitä eikä paikkaansa tässä maailmassa. Varsin ankeaa menoa siis ja tunnelmat sopivat niin edellisille vuosikymmenille kuin nykyhetkeenkin. Pientä valonpilkahdusta ja kauneutta on takanäyttämön puussa lumisateineen ja lumilyhtyineen, muuten on aika karua kuvastoa. Vaatetuksesta on glamour ja glitter kaukana - on tennareita, farkkua, ruutupaitaa, pipoa silmillä. Porukasta vaaleine, pitkine kutreineen ja värikkäine legginseineen erottuu Emma, mutta yhtä synkät ovat hänenkin ajatuksensa. Jännä ristiriita tässä, kun äkkiseltään kuvittelisi, että porukan säkenöivin ja sisäistä valoa hohtavin tyyppi olisi joku pelastava enkeli.

 Tokihan sitten lempi leimahtaa Turolla ja Emmalla, ehkä vähän turhankin helpolla Emma lämpenee miehen lähentelyille. Odotin, että olisi jätkä saanut liehitellä vielä vähän enemmän ja sitkeys palkittaisiin vasta lopussa! No, ainakin katsomossa tähän romanssiin ollaan tyytyväisiä, sillä tuloksena nähdään ja kuullaan illan komeimmat duetot ja rakkaudessa riutuminen irrottaa upeita, taianomaiseksi hetkeksi veretseisauttavia soolojakin etenkin Reeta Vestmanin toimesta. Jessus, mikä nainen! Nähdäänpä myös hiukan kiusalliseksi venyvä eroottisviritteinen joulukoristeidenhypistelykohtaus, josta tuli mieleeni Tabu-sarjan Juppe Puputin toteamus "nuuskittiin toisiamme piiiitkä nautinnollinen hetki".

Turo ja Emma 

 Ovelat vinot lavasteet saivat minut välillä havahtumaan siihen, että miksi katson pää kallellaan! Muutamia varsin pysäyttäviä näyttämökuvia oli tarjolla ja kirjaimellisesti myös nähdään, miten käy kun kulissit sortuvat.

 Jo väliajalla oli sellainen olo, että joku tässä nyt häiritsee. En lämmennyt sananmuunnoksille, en tanssinumeroille. Väliajan jälkeen yritin itsepintaisesti tarttua hetkeen ja antaa esityksen viedä liiat ajatukset mennessään, mutta epäonnistuin. Tuulikoneesta huolimatta ei värähtänyt sisimpäni ripsi suuntaan eikä toiseen, vaikka koskettavia tapahtumia lavalla nähtiin. Mustasukkaisuutta, rakkaudessa riutumista, epätoivoisia tekoja ja ilkeitä sanoja. Napakasti kyllä soitti bändi, tuttuja ja tuntemattomampia kappaleita, joissa osassa teki mieli vähän laulella mukana. Ehkä yritin liikaa sillä kuten totesin jo aiemmin, tunteitani en pysty feikkaamaan ja väkisin herättämään. Ihan jees fiilis jäi tästä. Ihan jees, huutomerkin kera! Se ei minulle kuitenkaan enää riitä. Joskus toivoisi, että olisin ihan tavallinen katsoja, eli hyppäisin vaan menoon mukaan ja jättäisin liiat mietinnät sikseen. No, tavallinen katsoja tietyssä mielessä olenkin, mutta "ihan tavalliseksi" olen nähnyt liikaa ja se harmittaa aika useinkin. Lääkkeeksi tähän olen yrittänyt vähentää reissujani, sillä en halua leipääntyä tähän rakkaaseen harrastukseeni.

 Menomatkalla päässäni soi "kerro missä viisaaksi tullaan" jostain syystä, paluumatkalla seuraavana päivänä soi tämä ote "Suolammen vettä"-kappaleesta :

"Kaikkia odottaa yksinäisyys ja se varmasti jokaisen saa
Siellä on seisomapaikkoja vain, ihan turha on kiiruhtaa" 

 Huoh. Kiiruhdettava oli, sillä illalla kutsui iltavuoro töissä, ja kiire jatkui vielä seuraavankin päivän niin, että iski mieletön päänsärky, josta olen nyt jotenkin toipunut. Olen päässyt tässä kirjoittaessani myös kärryille siitä, miksi esityksestä jäi vain "ihan jees!" fiilis. En pystynyt täysillä samaistumaan yhteenkään hahmoon, vaan osani jäi ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Muistui mieleeni Veera Tyhtilän käsikirjoitus Hämeenlinnan Teatterissa keväällä 2006 kantaesitettyyn Teuvo-musikaaliin (Leevi and the Leavings -musiikilla höystetty), jossa oli vähän samanlainen tunnelma. Työttömyyttä, ahdistusta, rakkaushuolia, kuolemanpelkoa... Teuvo kolahti vähän liiankin voimakkaasti senhetkiseen elämäntilanteeseeni, ja kävin sen katsomassa kaiketi seitsemän kertaa.

 Jotain huonoa siis siinäkin, että asiat ovat elämässä tällä hetkellä suhteellisen hyvällä mallilla!

 Näistä sekavista hölinöistäni huolimatta kannustan väkeä vähän kauempaakin Seinäjoelle katsomaan, etenkin jos kiinnostaa Hanhiniemen biisit ja yhdistelmä Rahkonen-Vestman. Se combo sai meidät liikkeelle ja sen suhteen tulimme ruutupaitamiehen kanssa kyllä tyydytetyiksi.

Esityskuvat (c) Jukka Kontkanen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Seinäjoen Kaupunginteatteri!)

Puhdistus / Kotkan Kaupunginteatteri

Puhdistus / Kotkan Kaupunginteatterin Naapuri-näyttämö

Ensi-ilta 1.4. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Sofi Oksanen
Ohjaus Miko Jaakkola
Lavastus ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová
Valosuunnittelu Paula Penttilä
Äänisuunnittelu Tommi Leinonen

Rooleissa : Anne Niilola, Reeta Vestman, Ella Mustajärvi, Mikkomarkus Ahtiainen, Jarkko Sarjanen, Toni Harjajärvi, Antti Leskinen (jota näkemässäni esityksessä tosin paikkasi ohjaaja Miko Jaakkola) sekä äänenä Annuska Hannula

Aliide (Anne Niilola) ja Pasa (Toni Harjajärvi) 

 Viime lauantaina oli Kotkan Kaupunginteatterissa tuttu tuplanäytöspäivä. Hämeenlinnasta kun Kotkaan asti lähdetään, usein tulee samalla reissulla katsottua kaksi näytelmää. Tuona lauantaina vaihtoehtoina oli Puhdistus ja Häräntappoase, kaksi täysin erityylistä juttua. Suunnittelin alunperin niin, että katsomme raskaampaa kamaa ensin ja sitten kevyempää illalla, jotta olisi mukavempi ajella kotiin. (Joka tapauksessa meistä riippumattomista syistä ei ollutkaan toista vaihtoehtoa, kun illan Puhdistus oli peruttu...)

 Minähän en tee muistiinpanoja esitysten aikana. Joskus olen merkinnyt muutamia tärkeitä huomioita muistiin väliajalla tai kotimatkan aikana, mutta suurimmaksi osaksi nämä kirjoitukset syntyvät siten, että istun koneen ääreen ja yritän palauttaa itseni takaisin katsomoon kokemaan ja näkemään. Nyt Kotkan reissusta on kulunut neljä päivää ja olen vitkutellut Puhdistus-tekstini kanssa. Häräntappoaseesta oli helppo kirjoittaa. Miksi näin?

 Olen istunut koneen ääreen useampaan otteeseen, mutta ajatus takaisin katsomoon palaamisesta on tuntunut vaikealta ja jopa ahdistavalta. Yksin kotona ollessani on aiemmin ollut sujuvaa kirjoittaa ilman ylimääräistä häiriötä. Tällä hetkellä olen yksin kotona ja kuulostelen jokaista rapsahdusta ja huudahdusta, mikä seinän takaa tai ulkoa kuuluu. Kodin pitäisi olla jokaiselle ihmiselle se paikka, jossa saa olla turvassa. "Kiitos" Puhdistuksen, minusta tuli Kotkassa muutamaksi tunniksi hyvin säikky.

 Eletään vuotta 1992 Viron maaseudulla. Ikääntynyt Aliide Truu (Anne Niilola) istuu pienessä asunnossaan keinutuolissa tyhjin katsein. Jokin (tai joku?) mieltä painaa selvästi. Taustalla sotilaat kuulustelevat kovin ottein nuorta Aliidea (Reeta Vestman). Näiden kahden Aliiden välissä on metalliputkista koostuva seinämä ja lähes 50 vuotta. Yhtäkkiä ovi kolahtaa jossain takana kovaa ja saa minut säpsähtämään. Nuori nainen raahautuu viimeisillä voimillaan Aliiden ovelle apua hakemaan. Nainen on parikymppinen Zara (Ella Mustajärvi), kasvot ruhjeilla ja vaatteet riekaleina. Hän on pakomatkalla, mutta miksi? Ja miksi hän on tullut juuri Aliiden luokse?

Zara (Ella Mustajärvi) 

 Välillä palataan ajassa taaksepäin. Menneisyys ja nykyisyys käyvät dialogia keskenään, vanha Aliide yrittää selittää tekojaan nuorelle ja toisinpäin. Nuori Aliide piilottelee perunakellarissa Hansia (Mikkomarkus Ahtiainen), sisarensa miestä. Sisar Ingel on tyttärensä kanssa karkotettu kauas ja Aliidella on tässä sormensa pelissä. Mustasukkaisuus ja traaginen yksipuolinen rakkaus on saanut hänet tekemään asioita, joiden luulisi kalvavan koko loppuiän. Poikkeusolosuhteissa ihminen on valmis tekemään epätoivoisiakin tekoja. Nyt Hans olisi hänen ja vain hänen, viis siitä että Aliide on naimisissa Martinin (Jarkko Sarjanen) kanssa. Vaan ei - Hansin mielessä jäytää vain Ingel ja se, kauanko pystyy vielä piileskelemään kellarissa. Pois olisi päästävä.

Hans (Mikkomarkus Ahtiainen) ja Aliide (Reeta Vestman) 

 Pelokas ja säpsähtelevä Zara kertoo Aliidelle tarinansa ja syyn, miksi ja mitä on pakenemassa. Pihaan kaartaa auto, autonovet pamahtavat kiinni, jostain takaa kuuluu pahaenteisiä askelia ja minä en uskalla kohta enää hengittääkään. Zara on piilotettava nopeasti liiankin tuttuun paikkaan. Tekee mieleni sulkea silmät, kun Pasa (Toni Harjajärvi) ja Lavrenti (Miko Jaakkola) astuvat esiin.

 Taisin viettää tämän 2,5h aika lamautuneessa tilassa. Silmäni olivat jälkikäteen jotenkin väsyneet, ihan kuin en olisi räpytellyt silmiäni ollenkaan. Muistan etenkin takaani kuuluneet äänet ja sen hetken, kun Pasa astui hullunkiilto silmissään ensimmäistä kertaa esiin. Järjettömän pelottava hahmo! Muistan Zaran paniikinomaiset liikkeet lattialla ja pelosta tärisevän äänen, Aliiden vapisevat jalat ja vaistomaiset väistöliikkeet Pasan kovistellessa häntä. Muistan nuoren Aliiden puhumassa hymysuin miehelleen ja ilmeen totaalisen muuttumisen, kun mies ei ollut näkemässä. Muistan selänpesun ja hyväilevät liikkeet ilman vastakaikua. Muistan tukitut ilmarakoset ja tuoksun, mikä jäi lopuksi saliin leijumaan pitkäksi aikaa. Loppukumarrusten aikaan minun teki mieleni nousta seisten aplodeeraamaan, mutta en pystynyt. Oli jotenkin lamautunut olo, enkä pystynyt hetkeen sanomaan juuta enkä jaata koko esityksestä.

 Mainitsin aiemmin, että kodin pitäisi olla jokaiselle ihmiselle se paikka, jossa saa olla turvassa. Omaa itseään, menneisyyttään, muistojaan ja valintojaan ei kuitenkaan pysty pakenemaan minnekään kolkkaan maailmassa. Ei Aliide eikä kukaan muukaan.

 En haluaisi nähdä tätä Puhdistusta uudelleen enkä törmätä päivänvalossakaan Toni Harjajärven roolihahmon kaltaiseen tyyppiin. Melkein meni yöunet nimittäin. Olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että tämä tehtiin juuri näin ja näyteltiin juuri näin - ja minä näin ja KOIN tämän siten, että kaikki porautui kohtalaisen syvälle ihon alle ja muistiin. Aikamoinen kokemus. Aika harvoin on katsomossa niin totaalisen puristava olo.

 Puhdistus jatkaa Kotkan Kaupunginteatterin ohjelmistossa vielä syksyllä 2017. Lisätietoa tästä.

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kotkan Kaupunginteatteri!)

Saturday Night Fever / Kotkan Kaupunginteatteri

Saturday Night Fever / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 3.9. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Suomenkielinen teksti Kristiina Drews ja Jukka Virtanen
Ohjaus Snoopi Siren
Musiikin sovitus Ari Ismälä ja Paul Herbert
Musiikin johto Ari Ismälä
Koreografia Sari Marin
Lavastus ja pukusuunnittelu Iita Torvinen
Valosuunnittelu Mikko Laaksonen ja Essi Santala
Äänisuunnittelu Kaj Günther
Tappelukoreografia Henry Holopainen ja Neil Owens
Musiikki The Bee Gees

Rooleissa : Juho Markkanen, Reeta Vestman, Annuska Hannula, Toni Harjajärvi, Mikkomarkus Ahtiainen, Osku Haavisto, Antti Leskinen, Lise Holmberg, Mirka Mylläri, Kari Kukkonen, Jarkko Sarjanen, Neil Owens, Verna Laine, Jaakko Kemppainen, Silja Jernfall, Ella Mustajärvi ja Veera Eskelinen sekä lisäksi tanssijoita/avustajia Anne-Mari Kahri, Nea Laakkonen ja Riikka Pelo

 Joskus viime vuonna pitemmältä teatterireissulta palatessamme radiosta pamahti ilmoille The Bee Geesin "Stayin´Alive" ja oli pakko vetäistä volyymit täysille. Totesin siinä samalla ääneen, että voi kunpa joskus näkisin Saturday Night Feverin teatteriversiona. No, kauaa ei sitten mennytkään kun Kotkan Kaupunginteatteri infosi tulevasta ohjelmistostaan ja minä kiljuin riemusta. En ole edes ihan varma, olenko itse elokuvaa koskaan kokonaan katsonut. Valikoituja tanssimuuveja ja Travolta-poseerauksia silti osaa vähän yksi jos toinenkin kehittää... Sen sijaan olen todistetusti ainakin kerran nähnyt Saturday Night Feverin jatko-osan eli juurikin Staying Alive-nimisen leffan. Olin nimittäin äitini kanssa katsomassa sitä oikein leffateatterissa ja matkalla bussipysäkille äiti koetti kävellä rytmikkäästi Travolta-askelin tietynlaisessa tahdissa ja olin hävetä silmät päästäni. Elettiin 80-luvun alkua ja silloin hävetti moni muukin asia. Muistan, etten kauheasti digannut discomusiikista, Bee Geesin falsettiäänistä ja tiukoista korneista housuista ja leveistä lahkeista. No, en minä aikoinaan voinut sietää Bohemian Rhapsodyakaan ja nyt laulan sitä töissä itsekseni silloin kun asiakkaita ei ole paikalla. Vanhemmiten alan näemmä pehmetä ja lämmetä mitä ihmeellisimmille asioille, kuten Risto Kaskilahdelle.

 Samalle lauantaille olisi ollut tarjolla pari muutakin ensi-iltaa, mutta me valitsimme lauantai-illan huumaksi Kotkan. Kauniissa säässä matka sujui varsin joutuisasti ja kyllä, pakko oli virittäytyä tunnelmaan kuuntelemalla kännykällä YouTubesta The Bee Geesiä. Jotenkin sieltä nousi esiin "Tragedy"-biisi ja sitä luukutin useampaan otteeseen (myös Kummelin Musa Corner-versiona, jossa Kipin veljekset pistävät vibaa punttiin). Kotkassa olimme perillä jo 1,5h ennen h-hetkeä ja taisimme olla teatterissa illan ensimmäiset asiakkaat. Olipa kotoisa vastaanotto! Meille intoonnuttiin kertomaan uusituista vessoista ja ravintolatiloista ja tuntui siltä, että saimme muutenkin ihan spesiaalikohtelua ravintelin puolella. Oli varsin tervetullut olo, ja hienoksi on paikat remontoitu kesän aikana!

Tästä vähän mallia enshätään 

 Musikaalin päähenkilönä heiluu nuorimies Tony Manero (Juho Markkanen), joka painaa duunia maalikaupassa viikot ja käy töiden jälkeen riitelemässä kotona vanhempiensa ja siskonsa kanssa. Jätkällä on tukka takana ja elämä edessä, kirjaimellisesti. Vaan kun lauantai koittaa, kundi pistää fledan vieläkin parempaan kuosiin ja parempaa paitaa ylle ja eikun discoon jorailemaan. Parketilla lannetta ketkuttavat myös Tonyn parhaat kaverit Bobby C (Toni Harjajärvi), Joye (Mikkomarkus Ahtiainen) ja Double J (Osku Haavisto), mutta näillä jätkillä lanne tuntuu nytkyttävän enemmänkin muuhun tarkoitukseen kuin tanssimiseen. Naiset ja lähinnä naisten kaataminen auton takapenkille tuntuu olevan se elämän tarkoitus. Naisia pörrää kyllästymiseen asti salskean Tonynkin ympärillä ja mikä jottei. Tony sen sijaan haluaa vain tanssia. Siinä hän on hyvä, ja se tuntuu olevan ainut asia, joka saa unohtamaan paskan elämän ja ihan kaiken. Kun mikään ei tunnu miltään, paitsi tanssi. Ymmärsin hyvin Tonya, itselle kun tuntuu olevan teatteri se ainut juttu, josta saa jonkinmoisia kicksejä. Vaan voiskos olla jotain muutakin kuin tanssi? Elämähän on vielä edessä ja kaikenlaiset mahdollisuudet. Discossa järjestetään tanssikilpailu, jonka voittajapari saisi rahapalkinnon ja vapaan pääsyn lukuisille parketeille. Ensin pitäisi tosin löytää tanssitaitoinen partneri ja Tony iskee silmänsä mystiseen kaunottareeseen, Stephanie Manganoon (Reeta Vestman) ja kokeilee viehätysvoimaansa häneen. Miten mahtanee käydä? Kohtaavatko haaveet ja toiveet?

Tonyn ja Stephanien kahvitteluhetki 

 Käsikirjoitus ei minusta kovin ihmeitä tarjoile, irrallisia kohtauksia kotoa, duunista, discosta ja vaarallista Brooklynin sillalla keikkumista. Lavastus kyllä toimi ja vei New Yorkin yöhön. Tonyn veli aiheuttaa pahennusta perheessä lopettamalla pappisuransa, Bobby C tuskailee tyttöystävänsä kanssa ja vähän tapellaankin. Välillä kävi mielessä, että älkää siinä nyt selitelkö ja jaaritelko, vaan TANSSIKAA! Kyllä, livebändi on paikalla koko ajan ja sieltä kun lähtee tykkiä biittiä tulemaan, koko sali sähköistyy kuin taikaiskusta. Aikamoista herkkua on nimittäin sitten tanssikohtaukset ja biisit. Porukka vetää mielettömällä draivilla ja väkisinkin ajattelin, että onko uljaampaa näkyä kuin linjasto komeita miehiä vetämässä discomuuveja lavan etuosassa. Silmälasini melkein höyrystyivät tuosta näystä. Hiukan näyttää myös kornilta, mutta juuri sopivasti. Ajoittain jopa pornahtavalta, etenkin huikea dj Monty pinkissä takissaan (Jarkko Sarjanen), josta tuli mieleeni Boogie Nights-elokuva. Miksei kenelläkään ollut päällään sellaista Danny-henkistä tiukkaa kokohaalaria, jossa olisi ollut edusta miltei napaan asti auki ja rintakarvat olisivat tursuilleet ulos ja lisänä kunnon viikset ja ehkä myös permis? Ehkä saatoin myös mielessäni kuvitella itseni joukkoon vetämään  tiukkoja muuveja juuri tuollaisessa lookissa. Sisäinen tanssijani on melkoinen parkettien partaveitsi nimittäin, muuvit hyytyy sitten niitä toteuttaessa. Unelmissaanhan voi vetää vaikka minkälaisia kuvioita, eikö vaan?

 En nyt ihan ensimmäisenä ajatellut Juho Markkasta Tony Maneron rooliin, sillä olin tottunut näkemään hänet enemmänkin rockhenkisissä vedoissa hiukset pystyssä eikä sliipattuna (varsinkin Muskettisoturit-musikaalissa huimana Nikki Sixx- look-alikena) eikä ainakaan öljylanteisena tanssijana. Mahtavalla asenteella Juho kuitenkin rankan roolinsa vetää ja hikihän siinä meinasi katsojallekin kohota otsalle moista menoa katsellessa. Selkeä työvoitto. Lavakarismaahan häneltä löytyy vaikka muille jakaa. Ilo silmälle, jos noin kehtaa sanoa näin hyvää vauhtia keski-ikäistyvän rouwashenkilönkin näkökulmasta.

 Mieleenpainuvimmat laulusuoritukset löytyivät naisten puolelta, kun Annette (Annuska Hannula) ja Stephanie antoivat kuulua. Olinkin jo jonkin aikaa odotellut, että missä ja milloin pääsisi näkemään Reeta Vestmania taas tositoimissa. Vähän yllättäen tuli sieltä sitten se Tragedykin toisen nimisenä (ja hyvä niin, en osannut bongata sitä biisilistasta etukäteen ja olin jo ehtinyt unohtaa odottaneeni juuri sitä) ja kun tajusin mistä kipaleesta on kyse, melkein pillahdin riemusta itkuun. Harjajärven Tonihan sai kunnian vetää tuon ja huh hei että olikin herkkua! Silkkaa nannaa oli myös Monty-dj:n meininki ja Disco Infernot, olisin kuunnellut Jarkko Sarjasen rouheaa ääntä vaikka kuinka ja kauan. Tanssikohtauksissa en oikein tiennyt että ketä olisin seurannut, kun oli niin paljon silmäkarkkia lavalla hyväryhtisten nuorukaisten ja sorjasääristen naisten muodossa. Lyhyissä shortseissaan ketkuttavaa Ella Mustajärveä oli varsinkin mukava seurailla.

 Hieman oli ensi-iltajännitystä ilmassa ja pientä jäykkyyttä muutamissa kohtauksissa, eikä mielestäni Tonylla ja Stephaniella vielä kipinöinyt riittävästi, mutta erittäin erittäin lupaavaa... Kävi mielessä se, että pitäisiköhän tulla uudestaan katsomaan myöhemmässä vaiheessa pikkujouluaikaan, kun saattaa väki katsomossakin intoutua tanssimaan pienessä nousuhumalassa? Ja hankkia jostain asiaankuuluvia vermeitä, nyt kun mukanani oli vain kasa hopeanauhaa esittämässä hajonnutta peilipalloa. Tolppakengät jalkaan ja afroperuukkia päähän.

 Esityksen jälkeen löysimme itsemme kuuntelemasta mm. Boney M:n Daddy Coolia näyttelijälämpiöstä, mutta se on sitten taas ihan toinen tarina se. Kotomatka sujui vähemmäniloisesti kauheassa kaatosateessa, mutta discohitit soivat edelleen ja isäntä intoutui näyttämään kotona muutaman Travolta-poseerauksen ja kokeili huonoin tuloksin sitä asianmukaista kävelytyyliäkin, joka Juho Markkaselta sen sijaan luonnistui varsin mallikkaasti. Sitäkin olisin voinut katsella enemmän, ja niitä "kone käynnissä" lannetta hytkyttäviä jätkiä tyköistuvine housuineen.

 Suosittelen myös kaivamaan jostain elokuvan "Night at The Roxbury" (omalla vastuulla).

 Esityskuvat (c) Juha Lahtinen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Kotkan Kaupunginteatteri!)

Haastattelussa Reeta Vestman

Reeta Vestmanin tapasin kesäkuun alkupuolella 2013 Helsingissä Kampin ostoskeskuksen Picnic-kahvilassa.

Jousimiehen merkeissä 1983 syntynyt Reeta on kotoisin Helsingistä, mutta tällä hetkellä hän asuu Sipoossa. ”Lontoossa olen asunut pariinkin otteeseen, lapsena ensimmäisen kerran ja vuosina 2010-2011 myös. Olen asunut myös Belgiassa vähän aikaa. Aika paljon olen reissannut niinä Husky Rescue-aikoina, silloin tuli asuttua tienpäällä milloin missäkin. Muutenkin olen muuttanut hirmuisen monta kertaa, olisinko Helsingin sisälläkin muuttanut yli kymmenen kertaa...” Reeta muistelee.

Mitä harrastat? ”Harrastan liikuntaa paljon ja pari vuotta olen käynyt sellaisessa ryhmämeditaatiossa. Nautin todella paljon hiljaisuudesta, se on hyvää vastapainoa tälle työlle. Tykkään myös saunomisesta niin paljon, että sitä voisi kutsua harrastukseksi myös! Nyt helteillä se on kylläkin jäänyt vähän vähemmälle, mutta yleensä tulee käytyä neljä kertaa viikossa saunassa. Oon harrastanut kaikkea huimapäistäkin aktiviteettia, mutta veikkaan että tulevaisuudessa keskityn lähinnä vaunulenkkeilyyn vauvan kanssa. ”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi ammatillisessa mielessä? ”No kyllä varmaan mun laajasta äänialasta on paljon hyötyä musikaalimateriaalin kannalta. Mä pääsen pelottavan matalalle ja toisaalta luonnistuu myös koloratuurisopraanon materiaali tyyliin "Glitter and be Gay". Ja sitten tietysti se on etu, että mut on aika helppo roolittaa kun habitus vastaa äänityyppiä ja musikaaleissa harrastetaan just tollasta "typecastingia". Mut se ei ole mikään taito vaan ihan Luojan lykky. Se on hassua, että sopraanot on usein pieniä blondeja ja mezzot sitten niitä viekkaita tummaverikköjä.", naurahtaa Reeta.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Totta kai kaikissa ammattiini liittyvissä taidoissa haluaisin vielä kehittyä. Vaikka olen paljon tanssinut ja sitä jonkinverran työssäni teenkin, niin mä ihailen ammattitanssijoita todella paljon. Toivoisin pääseväni siinä pidemmälle. Ihailen myös sellaista tietynlaista temppuilua. Vaikka osaankin liikkua, toivoisin, että mussa olisi enemmän sellaista akrobaattisuutta ja kehon hallintaa. Esimerkiksi breakkaajia ja parkour-tyyppejä mä ihailen, niillä on kaikki se liikkeiden sulavuus ja muu. Se on tosi makeen näköistä. Mä olen kyllä tosi rohkea ja heittäydyn asioihin mukaan täysillä, mutta sulavuutta saisi olla enemmän.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla olevia tai musiikillisia lahjakkuuksia? ”No muusikkoja löytyy. Äitini siskon mies on kapellimestari ja heidän seitsemän lasta, jotka on siis mun serkkuja, soittaa kaikki jotain insrumentteja. Siitä on isä saanut itselleen hyvän treenibändin. Mun sisko on todella kova laulaja ja opiskelee parhaillaan elokuvanäyttelijäksi Lontoossa ja myös veli tekee musaa ja opiskelee äänisuunnittelijaksi, on reggae-miehiä.. Vanhempani myös soittavat ja laulavat."

Osaatko itse soittaa jotain instrumenttia? ”Mä olen valmistunut Sibelius-Akatemiasta musiikin maisteriksi ja meillä musiikkikasvatuksenosastolla oli pakollisena se, että pitää osata vähintään alkeet kaikista bändisoittimista. Mut osaanko oikeesti niin, ööö..Piano on mun sivuinstrumenttini, se on mulle laulun ohella rakkain instrumentti. Oon aloittanut pianon 6-vuotiaana ja käytän sitä myös työssäni silloin kun opetan laulua. Vaikka soitan muitakin soittimia, niin en mä kuitenkaan mikään virtuoosi ole, että ottaisin vaan jonkun soittimen ja sieltä lähtisi heti sulosäveliä. Kitarakin mulla on, mutta myönnän että se on aika paljon pussissa ja varastossa. Percussioita tykkään myös soitella. Jos mä teen koulussa sijaisuuksia, niin kyllä mä hallitsen ne perusteet, mutta en niin, että pystyisin esimerkiksi soittamaan omalle levylleni kaikki instumentit, ei todellakaan!”

Reeta Vestman / kuva Teatterikärpänen

Kertoisitko vielä hiukan bändi-ja musiikkikuvioistasi? ”Mä kiersin kahdeksan vuotta Husky Rescue -bändin solistina maailmaa ristiin rastiin. Muistelen lämmöllä sitä aikaa ja oon kiitollinen että sain olla tekemässä niin kaunista musaa, mutta laulajana sitä kuitenkin haluaa kehittyä edelleen ja laulullisesti se tyyli oli rajoittunut aika lailla eteeriseen huokailuun. Mä tykkään tehdä äänellä kaikenlaista, laulaa myös kovaa ja korkealta, ja siksi musikaalimateriaali on mua kiehtonut just laulullisesti paljon, koska se on niin valtavan laajaa ja haastavaa, tyylisuunnat kattaa kaiken legitista souliin. 2004-2010 olivat aktiiviset vuodet Husky Rescuen parissa, oltiin kiertueilla ja tehtiin neljä albumia. Vuonna 2010 mä pääsin Lontooseen Royal Academy of Musiciin (RAM) opiskelemaan musiikkiteatteria, joka oli ihana yllätys, ja ajattelin, että nyt on hyvä hetki lopettaa tää bänditoiminta. Onneksi olin jo nähnyt paljon Husky Rescuen kanssa ja päässyt esiintymään mahtaviin paikkoihin. Aikansa kutakin. Se koko porukkahan meni siinä sitten uusiksi, siihen aikaan se oli 5-6- henkinen yhtye ja nykyäänhän ne tekee triona. Husky Rescuen lisäksi oon vieraillut esimerkiksi Pepe Deluxén, Olavi Uusivirran ja Bomfunk MC´sin levyillä ja edelleen teen töitä muusikkona ja laulunopettajan töitä teatteritöiden ohella. Mulla on edelleen sellainen bändi kuin Kemia, se on ollut mulla iät ja ajat. Olen joskus 16-vuotiaana perustanut sen ja siinä kokoonpano vaihtelee aina vähän. Se on ollut sellainen jazz-soul-bilebändi ja sen kanssa teen paljon bilekeikkaa; firmakeikkoja ja yksityistilaisuuksia. Se on yksi elantoni. Sitten teen vaihtelevilla kokoonpanoilla välillä ihan soolonakin keikkaa, välillä duona ja joskus isommankin bändin kanssa. Husky Rescueta ennen soitin Anna Kuoppamäen luotsaamassa Wilma-bändissä kiippareita ja sitten tein myös soololevyn omista biiseistä Universalille", Reeta muistelee.

Milloin sitten kiinnostuit teatterista? ”Mä olen aina ollut kyllä kiinnostunut. Pikkutyttönä 7-8- vuotiaana mä kiersin sellaisen Teatteri Alban kanssa joulunäytelmässä nimeltä ”Marian pieni aasi”, pari vuotta kierrettiin Ruotsia ja Suomea sen produktion kanssa. Aina oon harrastanut teatteria musaopiston ja tanssituntien ohella ja myös leffat ovat kiinnostaneet mua. Olin 9-vuotiaana keskeisessä roolissa Routasydän-nimisessä seikkailuelokuvassa, oli mahtavaa päästä niin nuorena näkemään sitä kameratyöskentelyä. Se oli todella mielenkiintoista. Myöhemmin olin Kallion ilmaisutaidon lukiossa ja siellä tehtiin musikaaleja ja kaikkea. Sitten aloitin soittohommat ja ne vei mukanaan. Mua on todella paljon kyllä kiinnostanut teatteri, mutta mulla ei ole ollut mahdollisuuksia sitoutua, koska teatterityö aina vaatisi sen, että pitäisi olla siellä samassa kohteessa tietty aika, harjoitus-ja esityskausi ja mä olen muusikkona aina vaan kiertänyt. Ja silti kun olen käynyt katsomassa musikaaleja, niin olen aina ajatellut, että vitsi kun olisi ihanaa tehdä tuota itsekin joskus. Sit mä vaan päätin, että nyt kyllä täytyy hetkeksi irroittautua näistä bändikuvioista ja vaan lähteä tavoittelemaan sitä haavetta. Musikaaleissa on mun mielestä mahtavaa just se, että siinä yhdistyy niin laulaminen kuin tanssiminenkin ja näyttelijäntyö, ja ne on kaikki mulle tosi rakkaita osa-alueita. Tää tuntuu tällä hetkellä kyllä niiiiiin mun jutulta”, Reeta myhäilee tyytyväisenä.

Haitko myös muihin teatterikouluihin kuin RAM:iin, ja kertoisitko hiukan tarkemmin koulutuksesta? ”En hakenut muualle, koska mulla oli silloin jo kandi tehtynä tuolta Sibelius-Akatemiasta ja en enää halunnut aloittaa täysin alusta mun opintojani, eli tuo oli just sellainen tiivis ”post-graduate”. Se oli aiemmin kaksivuotinen koulutus, mutta nyt se on tiivistetty vuoteen, mikä tarkoittaa sitä, että ne päivät oli ihan järjettömän pitkiä, jopa 14-tuntisia. Intensiteetin vuoksi koulutus kyllä vastasi paria lukuvuotta. Viikonloppuisinkin meillä oli treenejä tai projekteja. Se oli todella rankka vuosi niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta opin ihan hirveästi ja sain kyllä todella mahtavia valmiuksia sieltä. Kurssilla meitä oli 15 tyttöä ja 15 poikaa, sinne oli 5000 hakijaa. Pääsykoe oli monivaiheinen, ensin tanssi-liikunta-audition, improa, kohtauksia, monologeja ja biisejä. Ulkomaalaisista mun lisäkseni kurssille pääsi yksi maltalainen, yksi australialainen ja kaksi ruotsalaista poikaa. Kaikki muut oli brittejä, ja minä ja ne ruotsalaiset olimme ainoita, joilla ei siis ollut englanti äidinkielenä. Meihin kaikkiin suhtauduttiin alusta asti kuin ammattimaiseen teatteriryhmään. Päivisin opiskeltiin näyttelijäntyötä aina Shakespearesta leffaworkshoppeihin, tanssia hiphopista steppiin, laulua, puhetta ja eri aksentteja. Jokaisella oli erikseen laulunopettaja, jonka kanssa käytiin laulutekniikkaa, lauluvalmentaja joka keskittyi tulkintaan ja repertuaarin etsimiseen, sekä äänenkäytön opettaja, jonka avulla treenattiin puheääntä. Se oli aikamoista luksusta, kun olin tottunut, että Sibelius-Akatemiassa sai 45 minuuttia henkilökohtaista lauluopetusta viikossa ja yhtäkkiä saikin viisi tuntia. Ja opetuksen taso oli niin korkeaa, koulun opettajina oli mm. Wickedin ja Les Misin kapellimestarit. Meillä kävi myös paljon vierailevia opettajia esim. Jason Robert Brown piti mestarikurssin ja saatiin myös esiintyä Stephen Sondheimille tämän kunniatohtoritilaisuudessa. Koulutus huipentui musikaaleihin ja showcaseen, jossa esiinnyimme teatterialan agenteille. Kurssilaisten taso oli huikea, sen vuoden aikana kaikki luulot itsestäni kyllä karisi. Se oli myös aika rankkaa itsetunnolle, koska siellä oli niin valtavan taitavia tyyppejä, mutta taas toisaalta heiltä kaikilta oppi ihan hirveän paljon!”

Oletko ollut vielä yhteyksissä kurssikavereittesi kanssa? ”Juu, ollaan oltu yhteydessä ja on ollut mahtava kuulla uutisia siitä kuinka hyvin meidän vuosikurssi on työllistynyt.. Osa on Lontoossa, osa kiertueilla, jotkut Saksassa, siellä on tosi iso musikaaliskene nyt myös. Yksi on Wickedissä Boqina tällä hetkellä, yksi Mamma Miassa Skyna, yksi Sister Actissä, yksi on Tommy-musikaalin pääroolissa Hampurissa... Olen siitä tietysti hyvin iloinen. Yksi asia, minkä takia päätin hakea just tuohon kouluun oli se, että kun oon itse käynyt katsomassa West Endillä musikaaleja, niin olen aina mielenkiinnolla katsonut, että mistä jengi on valmistunut ja tuolta koulusta oli todella paljon. Se kertoi jo siitä, että on se hyvä koulu. Lontoossahan on ihan hirveesti teatterikouluja ja kaikki ei todellakaan ole tasokkaita. Se on hyvä vinkki, että katsoo käsiohjelmasta mistä koulusta ihmiset oikeesti menee hommiin!” Reeta vihjaa.

Milloin siis valmistuit RAM:ista? ”Valmistuin vuonna 2011 ja tein siellä siis ”post-graduate diploma in musical theatre”, eli musiikkiteatterialan jatkotutkinnon ja samalla tein myös musiikkiteatterin laulunopettajan tutkinnon, olen siis erikoistunut nimenomaan musikaalilaulun opettamiseen ja mulla käykin myös näyttelijöitä laulutunneilla".

Onko sinulla olemassa vaihtoehtoa B, eli millä alalla mahdollisesti olisit, jos et olisi tällä alalla? ”Mua voisi kiinnostaa kirjoittaminen, filosofia tai uskontotieteet, mutta olisi se todella vaikeeta, kun mä olen aina tiennyt, että mä haluan esiintyä ja laulaa. On vähän jopa pelottavaa, että kuinka iso osa mun elämääni se on. Varmasti olisi todella ison kriisin paikka, jos tulisi sellainen tilanne ettei pystyisi enää tähän työhön. Elämänhän ei pitäisi olla vaan sitä työtä, mutta kun on kyse intohimoammatista, joka on ollut ensin harrastus ja sitten siitä on tullut työ, niin sitähän ei ajattele enää ollenkaan työnä, vaan että se on koko elämä. En voisi ajatella niin, että erottaisin työn ja vapaa-ajan. Se taiteilijuus on aina minussa mukana. Se on myös yksi syy, minkä takia haluaa huoltaa paljon ääntään ja opiskella, ja mun mielestä laulutuntienkin pointti on se, että ääni kestäisi siinä työssä. Tietyissä piireissä mainostetaan sitä, ettei olla otettu yhtään laulutuntia, että ollaan ylpeitä siitä omasta soundista. Se on musta vähän old school -ajattelua, ikäänkuin ne nyt sulkisi toisensa pois. Itse laulunopettajana pyrin ainakin just korostamaan persoonallisuutta, mutta terveellä tavalla. Näyttelijälle ja äänityöläiselle on todella tärkeää pitää huolta äänestään!” muistuttaa Reeta.

Miksi olet nimenomaan tällä alalla, näyttelijänä? ”Mä koen, että se on mun tapani antaa jotain ja olla yhteydessä ihmisiin. Mä jotenkin sytyn siinä ja herään eloon, se on mulle kotoisa tila, johon haluan aina palata. Ja että voin jakaa kokemani maailman katsojien ja kuulijoiden kanssa. Ehkä se on myös sitä, että haluan kertoa tarinoita.”

Onko sinulla omia esikuvia alalta? ”On todella paljon. Musikaalimaailmasta Kristin Chenoweth ja Caissie Levy on suosikkeja, leffapuolelta Daniel Day-Lewis, Leonardo DiCaprio, Reese Witherspoon ja Chloe Sevigny. Laulajista esimerkiksi The Cardigansin Nina Persson on aina säilyttänyt salaperäisyytensä. Vaikka hän onkin ollut paljon esillä, hän ei ole kuitenkaan koskaan avannut liikaa asioita. Sitten ihailen myös Angie Stonea. Hän oli Pori Jazzeilla ja oli tuonut sinne myös perheensä ja jotenkin se ajatus siitä, että pystyy yhdistämään perhe-elämänsä ja työn, on musta jotenkin ihailtavaa. Ja sitten tietysti Beyoncé, se on nuoresta asti uskonut siihen omaan visioonsa ja toteuttanut sitä, ja on äärimmäisen kova tekemään töitä. Mun mielestä tässä ammatissa tärkeintä on se, että on intohimoa. Jos on sellainen olo, että ”no voisinhan mä nyt tuota tehdä”, niin sitten ei kyllä kannata. Pitää olla niin, ettei ole muita vaihtoehtoja ja jos on, niin ei ainakaan yhtä hyviä ja joissa olisi yhtä onnellinen, koska tässä tulee kuitenkin niin paljon pettymyksiä ja kaikki nuo musikaalien audition-tilanteet, joissa tuut niin monta kertaa torjutuksi ja silti pitää aina koota itsensä. Harvassa ammatissa ja harvalla alalla joutuu vuodessa niin monta kertaa todistelemaan sitä osaamistaan. Se intohimo on tosiaan ihan ehdoton ja sitten toinen on se, että sun pitää olla todella valmis tekemään töitä. Se ei vaan riitä, että tuudittautuu siihen, että tää taso riittää missä mä olen nyt. Et kun tähänkin asti olen pärjännyt hyvin, niin tulen myös jatkossa pärjäämään. Taso kovenee koko ajan. Jos sä et kehity, niin joku muu kehittyy ja menee ohi. Tää on sillä tavalla aika raakaa touhua.”

Onko sinulla Suomesta myös esikuvia? ”Kati Outista ihailen todella paljon, samoin Mikko Koukia ja Martti Suosaloa. Ja musikaalipuolelta arvostan erityisesti ystävääni Maria Ylipäätä ja Raili Raitalaa (os. Ruutu). Onhan niitä paljonkin mun ikäpolveni tyyppejä, jotka on tosi kovia.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Johnny Depp!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”No Ramin Karimloon kanssa vois olla aika huikeeta vetää Phantomia. Hei, joku Dolly Parton voisi olla myös aika kova! Vetäisin sen kanssa jotain todella tunnelmallista countrya”, Reeta innostuu.

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja mainitse myös muutama roolityö? ”Turun Kaupunginteatterissa tein pääroolin Kakola-musikaalissa, se oli koskettava tarina Ja nyt sitten tää Rocky Horrorin Janet samassa talossa. Sit just RAMin kautta tehtiin Sir Jack Lyon´s Theatressa Sondheimin Follies, siinä mä tein Emily Whitmanin roolin, se oli myös hieno kokemus kun meitä säesti 44-henkinen orkesteri. Sitten York Gate Studiosissa tehtiin myös osana opintoja Sondheimin Company, siinä mulla oli ihana Kathyn rooli. Täällä Suomessa tehtiin sitten Mäkäräisen Heikin kanssa se Viimeiset 5 Vuotta - The Last 5 years ja siinä olin Cathy Hyatt. Sehän oli sellainen kiertävä juttu.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Voi ei mulla on niiiiin paljon musikaalirooleja, joita haluaisin tehdä! Wickedin Glinda, Sweeney Toddin Johanna, Legally Blonden Elle Woods, Rebeccan Ich, Sister Actin Sister Mary Robert… aika paljon tällaisia naisleadeja siis. Kyllä mä tosi paljon odotan tuota Rocky Horrorin Janetin roolia, se on ollut myös yksi unelma kauan. Kakolan ja L5Y:n ”älyllisten” roolien jälkeen on ihana tehdä nyt sellaista bimboa, joka on ihan pihalla. Kiltti tyttö, joka sitten vapautuu estoistaan. Kun se tulee ensi-iltaan lokakuun lopussa, niin olen silloin vielä aika tuore äiti ja siinä saa kyllä vastapainoa vauva-arjelle, kun pääsee tekemään sellaista rajumpaa meininkiä, joka ei ehkä sovi sinne tuttipullojen keskelle”, Reeta naurahtaa.

Reeta ja masuasukki

Freelancer vai kiinnitys? ”Ikinä ei tiedä mihin elämä kuljettaa ja varmasti asioita tulee muuttumaan, mutta freelaceriys tuntuu tällä hetkellä hyvältä just sen takia, että tykkään teatterityön ohella myös tehdä musaa ja laulunopetusta. Ja onneksi oon freelancerina työllistynyt hyvin, mikä ei oo aina itsestäänselvää. Mä oon myös sellainen, että sopeudun helposti uuteen paikkaan, koska olen tottunut kiertue-elämään ja hotelleissa asumiseen. Tosin en sitten tiedä, että miten lapsi tulee muuttamaan asioita. Eli voisi kai sitä kiinnitystäkin tulevaisuudessa harkita, toishan se jotain säännöllisyyttä perhe-elämään. Siitä mä oon hirveen kiitollinen, että mun mieheni jää vanhempainvapaalle ja on sitten mun ja vauvan kanssa reissaamassa Sipoo-Turku väliä, kun teen musikaalia. Se on aika ainutlaatuista.”

Mikä on parasta teatterissa/työssäsi? ”Se on se yhdessätekeminen. Se, että saa uuden produktion myötä tutustua ihaniin ihmisiin, ja ne on lähes poikkeuksellisesti todella hyviä tyyppejä. Tälle alalle eksyy harvinaisen miellyttävää sakkia, joilta myös oppii paljon ja aina on suuri ilo ja kunnia työskennellä uusien ihmisten kanssa. Ja tietysti se, että saa elävälle yleisölle esittää. Jokainen yleisö vaikuttaa omalla tavallaan siihen, millainen esityksestä tulee. Se on sellaista vuorovaikutusta parhaimmillaan.”

Entä miinuspuolia? ”Teatterin puolelta mä en voi oikein valittaa työajoista, mutta muusikkona mä voin valittaa niistäkin. Keikat alkaa yleensä hirveen myöhään. Teatterihan on työaikojensa puolesta mulle ihanteellinen, tuntuu ihan luxukselta monen muusikkovuoden jälkeen tehdä teatterityötä. Siellä kun on ne näyttämömiehet ja kaikki, ei tarvitse itse roudailla kamoja. En mä osaa sanoa mitään miinuksia teatterista! Paitsi ehkä peruukkiliiman jota on hankala hangata pois. Ja ehkä noi musikaalien auditionit. Toisaalta ne pakottaa sut treenaamaan, kehittymään ja ottamaan haltuun uutta materiaalia, mutta on se rankkaa tulla jatkuvasti arvioiduksi uudestaan ja uudestaan. Siihen vaikuttaa niin paljon se hetki, että millaisessa kunnossa sä oot just sinä päivänä, et onko vaikka joku siitepölykausi just päällä tai vastaavaa.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Eniten varmasti inspiroi kohtaamani toiset ihmiset ja heidän elämänarvonsa ja valintansa. Myös eri kulttuurit inspiroi mua. Matkustaminen on mulle tosi tärkeetä, se että näkee erilaisia paikkoja ja erilaisia elämänkohtaloita. Hiljaisuudessa on myös suuri voima mulle. On ihan mahtavaa, kun on aiemmin asunut kaupungissa ja nyt asuu tuolla Sipoossa, jossa on luontoa ja voi mennä vaikka merenrantakalliolle istumaan ja nauttimaan siitä hiljaisuudesta. Se jos mikä on luxusta. Lisäksi mua inspiroi kaikki erilaiset taiteenmuodot – kirjallisuus, valokuvataide jne. Mä koen, että kaikessa taiteessa pääsee jotenkin tuonpuoleisen äärelle. Vaikka ihminen on hirveen epätäydellinen, niin joku ihmisen luoma teoshan voi olla täydellinen ja lähes pyhä!”

Kärsitkö ramppikuumeesta tai esiintymisjännityksestä? ”Mä olen ensi-iltajännittäjä, mutta en oikeestaan muuten. Ennen enskaria musta tulee sellainen hermostunut ja kireä, läheiset sen varmasti aistii. Ei maistu ruoka ja muuta, mutta en mä mitenkään pahoinvoiva sillai ole. Silloin kun mä olen omimmillani, eli laulan tai näyttelen, niin kaikki on ok, mutta audition-tilanteet mua jännittää. Se, että tiedän että siellä on jotain raatilaisia tai tuomareita. Onneksi RAM:issa sai audition-valmennusta. Musta oli myös ihan hirveitä tilanteita nuo kaikki pianon kurssitutkinnot ihan musaopistosta Sibelius-Akatemiaan asti, sormet hikosi ja luisteli vaan siellä koskettimilla. Ne oli todella epämiellyttäviä tilanteita kun idea ei suinkaan ole se, että saat jakaa sitä musiikin iloa ja esiintymistä, vaan nimenomaan sitä sun teknistä suoritustasi arvioidaan.”

Onko sinulla jotain omia ”rituaaleja”, joita huomaat toistavasi ennen esitystä? ”On mulla ne tietyt äänenavaukset, ja mä oon niin Kakolassa kuin tuossa Rockyssakin ollut äänivalmentajana, eli kun astun sinne pianon ääreen niin samalla rauhoitan myös itseni. Sit mä teen omat hengitysharjoitusrituaalit, ja yks tosi tärkee juttu mulle teatterissa on se, että vien vesilaseja eri paikkoihin, ja niistä sitten kesken esityksen otan huikan. Mä tavallaan kuljen sen mun reitin läpi siellä kulisseissa ja vien niitä laseja joka paikkaan. Jos joku piilottaisi ne, mä olisin varmaan ihan pihalla! Hirveen nopeesti se tietty rytmi kyllä tulee, kun esityksissä on melkein se sama kesto aina, että tietyssä kohtaa käy vaikka vessassa oli hätä tai ei, ja sitten siitä tuleekin tapa. Meet vaan vessaan, koska tässä kohtaa kuuluu aina mennä!” nauraa Reeta.

Kerro joku omituinen kommellus! ”Kakolassa kävi kerran niin, että yhdellä tanssijalla meni kesken näytöksen jalka, ja koreografi Reija Wäre sattui onneks just siinä näytöksessä istumaan yleisön joukossa, ja hän tuli sitten lavalle paikkaamaan.”

Kerro joku oikein hyvä muisto! ”Husky Rescuen jenkkirundeilta on jäänyt kyllä paljon hirveen hyviä muistoja. Muistan vaan sen kuumuuden, kun ajettiin jossain Nevadassa aavikolla ja kuunneltiin hyvää musaa siellä autossa. Muistan yhden kesän, kun olin aloittanut just laskuvarjohyppäämisen ja katsoin niillä rundeilla just yhtä hyppyvideota, jossa oli Musen biisi taustalla. Kuuntelin ja fanitin Musea muutenkin paljon silloin, ja oli tosi hauskaa kun yhden meidän keikan jälkeen alettiin lavalle roudaamaan kosketinsoittimia, sellasta ledivalo-pianoa, jonka tunnistin Musen laulajan pianoksi. Oli mahtavaa tajuta, että jeeees, Muse esiintyy meidän jälkeen seuraavaksi tällä samalla lavalla! Koko kesän olin fiilistellyt sitä niiden levyä ja se oli kyllä upea kokemus, kun mä vaan ykskaks tunnistin sen soittimen”, hehkuttaa Reeta.

Käytkö seuraamassa paljon muiden esityksiä teattereissa? ”Todella paljon. Just eilen olin katsomassa Aleksanterin teatterissa Legally Blondea, siinä oli muutamia lauluoppilaitani esiintymässä ja olin kyllä tosi ylpeä niistä. Loistavaa työtä tekivät. Sit kävin hiljattain katsomassa Jekyll & Hyden Turussa. Kyllä mä koko ajan käyn katsomassa jotain. Ennen oon ehkä käynyt enemmän katsomassa keikkoja, ja nykyään nää musikaalit on vieneet mut niin mukaansa, että haluan seurata mitä sillä rintamalla tapahtuu Suomessa. Olen kiinnostunut tästä alasta ja sen tekijöistä.”

Tulevia roolejasi? ”Janetin rooli Turun Kaupunginteatterissa Rocky Horror Show-musikaalissa 25.10. alkaen.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Päivä vain ja hetki kerrallansa. Pitää olla avoin ja sanoa elämälle kyllä.”

Jos saisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Mä ottaisin kitaran käteeni ja kattoisin, että pitääkö se myytti paikkaansa, että miehet on vaan luontaisesti parempia kitaristeja. Laulaisin myös miehenä, kokeilisin rajojani äänen suhteen. Nauhoittaisin kaiken ja lisäilisin niitä sitten kappaleisiin. Tekisin itseni kanssa dueton, kyllä!”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Joku hyvä kirja ainakin pitäisi olla. Joku frozen yoghurt voisi olla aika hyvä myös, tuli vaan mieleen kun katselen noita vastapäisen seinän mainoksia. Juotavaksi pitäisi olla karpalosoodaa. Se on ihan mun lemppari, eli puolet soodavettä ja puolet karpalomehua.”

Jos voisit matkustaa menneisyyteen aikakoneella johonkin tiettyyn hetkeen, minne menisit? ”Kyllä mua kiinnostaisi nähdä joku Jeesuksen ihmeteko, ja keitä muita siellä oli paikalla kun se tapahtui ja aistia se ilmapiiri. Sitten mua kiinnostaisi mennä myös johonkin 20-luvulle, haluaisin opetella kunnolla charlestonia!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Lempeä

Mistä sanasta pidät vähiten? - Räkä

Mikä sytyttää sinut? - Kynttilät ja hyvä ruoka

Mikä sammuttaa intohimosi? - Välinpitämättömyys

Suosikkikirosanasi? - Hittö, ööllä

Mitä ääntä rakastat? - Vauvan jokeltelua

Mitä ääntä inhoat? - Katupora

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Taistelulentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Rahastonhoitaja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

The Rocky Horror Show / Turun Kaupunginteatteri

The Rocky Horror Show / Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämö

Kaksoisensi-ilta 25. - 26.10. 2013, kesto noin 2h väliaikoineen

Suomennos Mauri "Moog" Konttinen

Ohjaus Marika Vapaavuori

Rooleissa : Lari Halme/Sami Saikkonen, Reeta Vestman, Stefan Karlsson, Kirsi Tarvainen, Riitta Salminen, Jukka Aaltonen, Severi Saarinen, Miska Kaukonen, Mika Kujala, Sonja Sorvola ja Petri Rajala

Kuoro/tanssiryhmässä lisäksi : Ulriikka Heikinheimo ja Turun konservatorion tanssijan koulutusohjelman 2. vuosikurssin oppilaat Sofia Arasola, Jori Kaksonen, Camilla Keihäs, Atte Kilpinen, Petra Kreekka, Pauliina Kyttä, Heidi Lindfelt, Anna Päiväniemi, Laura Sorvari, Vilma Tihilä ja Julia Vaahtera

Taustaa : The Rocky Horror Show on Richard O´Brienin kynästä syntynyt kulttimainetta nauttiva musikaali, jonka maailmanensi-ilta oli Lontoossa vuonna 1973. Vuonna 1975 musikaalista tehtiin myös elokuvaversio, joka kulkee nimellä The Rocky Horror Picture Show. Shown ympärille on jo varhaisessa vaiheessa muodostunut erikoislaatuinen fanikultti, joka taitaa hakea vertaistaan. Katsojilla on nimittäin lupa (ja se on vieläpä erittäin toivottavaa) tuoda mukanaan tietynlaista rekvisiittaa ja huudella vapaasti välikommentteja näyttelijöille. Entäs se tarina? Vastakihlautunut nössöhkö pariskunta Brad (Stefan Karlsson) ja Janet (Reeta Vestman) päätyvät automatkallaan vahingossa ja myrskyn yllättämänä outoon taloon, jossa isäntänä häärää transvestiitti tiedemies Frank´n´Wursti (Lari Halme/Sami Saikkonen). Isäntä on suuren julkistuksen kynnyksellä, syntymässä on täydellinen mies Rocky. Luvassa on sen verran erikoista meininkiä, että mitään suuria juonikuvioita on mahdotonta kertoa. Tämä pitää itse nähdä ja ennenkaikkea kokea!

Magenta ja Riff Raff / kuva Otto-Ville Väätäinen

Plussaa : Heti aluksi lavalle pölähtää kolme mustiinpukeutunutta ja vahvasti meikattua rokkaria soittovehkeineen, nupit kaakkoon ja varmasti muutamalla enskarikatsojalla jo tuoreet kiharat oikenivat! Meininki on rock! Kertoja (Jukka Aaltonen) tulee valaisemaan tulevia kuvioita ja lisäksi lavan sivustoilla kuuma Miss Hapstead (Sonja Sorvola) näyttää mallia siitä, että mitä katsomossa saa tehdä ja mitä ei. Moni katsoja on tuonut omat rekvisiittansa mukanaan (mahtavaa!) tai sitten tehnyt kuten minä, eli ostanut puuhapussin teatterin myyntitiskiltä. Mitäs sieltä löytyikään : vessapaperia, pelikortteja, kumihanskat, vapputorvi, hassu hattu, valotikkuja, sanomalehteä, pinssiä, tarraa... Kertoja (joka jostain syystä näyttää kasvoiltaan ihan vatsastapuhujan nukelta?) muistuttaa, että on lupa huudella. Bradin nimen kuullessaan saa huutaa aina "urpo", Janetin nimen kohdalla "hutsu" ja Tohtori Everett Scottin kohdalla saa vapaasti buuata. Näillä tiedoilla oli sitten jännä fiilis lähteä itse musikaaliin. Ja huh huh, olihan se aika tykkimeininkiä! Väki lähti ilahduttavasti mukaan huuteluun ja hullutteluun katsomossa. Itse tarinassahan ei juuri ole tolkun häivääkään, mutta viis siitä, se tuntuu olevankin sivuseikka. Tummaääninen Magenta (Kirsi Tarvainen) ja leijonanharjainen luihu veljensä Riff Raff (Miska Kaukonen, jolle tiukka lurexpuku sopii loistavasti), timmissä kunnossa oleva täydellisen miehen ruumiillistuma Rocky (Severi Saarinen, jolle erikoispointsit siitä, että kuka tahansa ei pystyisi Borat-uikkareiden tyylisissä vetimissä yleisön edessä heilumaan ja näyttämään silti hyvältä), babydoll-mekossaan keikistelevä ja estoistaan täydellisesti vapautuva Janet (Reeta Vestman ja näyttävä ilmakärrynpyörä) ... siinä suosikkini. Perjantain enskarissa frank´nwurstivuorossa oli Lari Halme, voi jestas miten hyvältä voikaan mies näyttää korsetissa ja korkkareissa! Täydellinen seksin jumalatar oli hän etenkin ruoska kädessä, ja pyöritti mennentullen niin ylä-kuin alapäät sekaisin Urpolta ja Hutsultakin. Bravooo! Yleisön joukossakin oli miehillä minihametta ja sukkanauhaa, enkä saanut silmiäni irti niistä. Tuli kummallinen halu päästä kunnon friikkibileisiin tai gay-baariin kärpäseksi kattoon. 70-luvulla musikaalin estoton ja rietaskin meno on ollut suunnaton kohun aihe varmasti, en yhtään epäile. Maailma on muuttunut suvaitsevaisempaan suuntaan onneksi tässä vuosikymmenten saatossa, tosin paljon on vielä tehtävissä. Ihmiset, olkaa rohkeasti erilaisia! Nauttikaa, eläkää, riemuitkaa! Ei kaiken tarvitse olla vaaleanpunaista hattaraa, mutta ei ryppyotsaistakaan meininkiä. Kultainen keskitie siitä välistä. Menkää katsomaan The Rocky Horror Show! Silmänruokaa on kaikelle kansalle ja messevä musiikki pistää fibaa punttiin jos toiseenkin! Napakka oli kestoltaan tämä myös.

Frank´n´ Wursti Lari / kuva Robert Seger

Miinusta : Lavastukselliset ratkaisut olivat vähän löysiä ja helppoja, tosin jäin mietiskelemään, että eipä siihen nyt oikealla Cadillacilla olisi niin lyhyen kohtauksen vuoksi kannattanut kurvaillakaan.

Muuta : Pienenä kuriositeettina voisin mainita, että vieressäni istui kaksi mummoa, jotka eivät missään vaiheessa reagoineet mihinkään lavalla tapahtuvaan millään lailla. Loppukiitoksissakaan eivät taputtaneet. Istuivat vaan syvällä penkeissään, väliaikakahvit ja toki takaisin omalle paikalle. Hekumoinkin sitten ajatuksella, että mummelit menevät kotiin, tempaisevat harmaat mekot päältään, alta paljastuu punainen tahi musta korsetti ja sitten pyörähdellään vapautuneesti ympäri olohuonetta laulaen "Ko-ko ko-ko koske mua!"

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin, The Rocky Horror Showlle neljä tähteä ****. Ilahduttavan paljon arvovaltainen ensi-iltayleisö lähti mukaan menoon, mutta mitä tapahtuukaan kun varsinaiset musikaalin fanittajat saapuvat kostyymeineen paikalle? Pakko ei ole kuitenkaan lähteä osallistumaan, saa myös vain katsella ja ihmetellä. Nyt on lupa räjäyttää katto! Tehkää se, kun talo menee remonttiin joka tapauksessa...

Kakola

Kakola-musikaali / Turun Kaupunginteatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 17.2. 2012 , kesto noin 2h 30min väliaikoineen

Ohjaus Mikko Kouki

Rooleissa mm. Veeti Kallio, Reetta Vestman, Riitta Salminen, Stefan Karlsson, Petja Lähde, Miska Kaukonen, Severi Saarinen, Kirsi Tarvainen, Mika Kujala, Pekka Hiltunen, Tuukka Raitala, Ima Iduozee, Jukka Kontusalmi, Viivi Kallela/Jenita Lindholm, Aleksi Seppänen

Taustaa : Leo (Veeti Kallio) on joutunut vankilaan ammuttuaan poliisia. Toisaalla ilman isää kasvanut Laura (Reetta Vestman) etsii itseää ja lähtee etsimään myös isäänsä. Tarina kasvusta, rakkaudesta, anteeksiannosta. Mukana paljon turkulaislähtöistä musiikkia!

Plussaa : Toimii !! Veeti Kallio on oikein passeli rosoisen Leon rooliin ulkoista habitustaan myöten. Husky Rescuen laulajanakin tunnetuksi tullut Reetta Vestman on loistava valinta suloisen Lauran rooliin, laulusta löytyy sopivassa suhteessa herkkyyttä ja myös tarvittaessa vahvuutta. Hänestä kuullaan vielä ,toivottavasti!! Vankilan sisällä on oma hierarkiansa, jota johtaa huumekauppaa vetävä Johannes (karismaattinen, pelottavan hyvä Petja Lähde) "hovinsa" kanssa, hovinarreina energiaa puhkuva Arppe (nuori ja lupaava Severi Saarinen) ja venkulamainen Olli (Miska Kaukonen). Alinta kastia taas edustaa Taisto (hienon roolityön tekevä Mika Kujala), raiskaaja joka haluaa vain "rakastaa". Lavastus toimii hienosti, lavan eri tasoja käytetään hyvin ja etenkin isän ja tyttären kohtaamiset vankilatapaamisissa toimivat. Rajuinta antia on raiskauskohtaus, jossa samalla toisella tasolla sekoitetaan päätä huumausaineiden avulla. Itse pidin eniten äijäenergiaa ja testosteronia tihkuvista rockimmista vedoista, Kakolan ruunat korskuvat oikein kunnolla. Alkupuolella vetäisty "Dead,jail or rock´n roll" jyrää kaiken alleen, ihmettelen miten eturivissä ensi-illassa kuulemma istunut Michael Monroe on mahtanut biisin aikana pysyä alkuunsa paikoillaan....(vai liekö edes pysynyt?) Upeasti soivat myös etenkin Taiston ja Lauran duetto "Lautturi"-kappaleesta sekä "Näin unta rakkaudesta" ja "Hurjan pojan koti". Bändihän tietty soittaa myös kuin unelma! Liikuttava yksityiskohta oli loppukohtauksen huikea veto "Kunnes kuolema meidät erottaa"-kappaleessa, jossa vankikaverukset Arppe ja Olli vannovat toisilleen ikuista uskollisuutta:). Tanssijat ja Reija Wäreen hieno koreografia toimivat myös ja sopivat hyvin kokonaisuuteen.

Miinusta : Istuimme toisessa rivissä, jossa äänentoiston kanssa lieni pieniä ongelmia sillä osa lauluäänistä ei kuulunut kunnolla. Muutamassa kohtauksessa liikaa odotutettiin repliikkejä, tuli sellaisia pysähtyneitä hetkiä paljonkin. Vaikka Miska Kaukonen on taitava heppu, alkaa herran roolit toistaa itseään. Nyt jo kuudes samankaltainen roolityö ulkoista olemusta ja puhetyyliä myöten .Haluaisin nähdä hänet jossain ihan toisenlaisessa roolissa joskus, vai olenko osannut valita juuri nämä esitykset jossa mies on malliltaan kävelevä kysymysmerkki?Mene ja tiedä... En pitänyt juurikaan yli-imelästä alun kosintakohtauksesta, johon oli ympätty liki kaikki Ressun hitit ja Neon 2:ta myös. Sinänsä hassuja jippoja oli mm. Vikingin ja Siljan ohittamiset, mutta kohtaus oli superkorni ja sellaiseksi kai tarkoitettukin. Jäin odottamaan yhtä biisiä joka olisi ollut unelmieni täyttymys : nimittäin Tommi Läntisen "Via Dolorosa" Veetin vetäisemänä olisi ollut jotain niiiiin uskomatonta takuulla. Sitä ei kuitenkaan mukana ollut. Why?

Muuta : erityiskiitos todella hyvin toteutetusta käsiohjelmasta, jossa valoitettiin lisää vankilaelämää slangia myöten.

Kakolalle neljä tähteä **** (Via Dolorosan puuttumisesta lähti yksi).