Tarpeettomia ihmisiä / Keski-Uudenmaan Teatteri

Tarpeettomia ihmisiä / Keski-Uudenmaan Teatteri KUT, Kerava

Ensi-ilta 10.10. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Reko Lundán
Ohjaus Seppo Halttunen
Musiikki Jussi Hongisto
Puvustus Sinikka Zannoni
Lavastus Seppo Halttunen, Kasper Kaijanen, Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki
Valot ja grafiikka Kalle Tahkolahti
Äänisuunnittelu Saku Tamminen ja Kalle Tahkolahti

Rooleissa : Anna-Leena Sipilä, Jukka Peltola, Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki

Anna-Leena Sipilä ja Jukka Peltola 

 Jotkut näytelmät ovat jo teksteinä niin loistavia, että on suorastaan pakko nähdä useampi versio, vaikka edellisestä näkemiskerrasta ei olisi kovinkaan pitkää aikaa (aiemmin nähty Porissa, Jyväskylässä ja viimeksi Tampereella neljä vuotta sitten). Reko Lundánin vuonna 2003 julkaistu ja KOM-teatterissa samana vuonna kantaesitetty Tarpeettomia ihmisiä on juuri sellainen. Merkkasin KUT:n syksyn ensi-iltapäivän välittömästi kalenteriini pala kurkussa (niinpä, pala kurkussa) ja se oli mukana myös syksyn tärppilistallani. Tämä on pakko nähdä.

 Keravan asemalta oli seuralaiseni kanssa saavuttu hyvissä ajoin teatterille (matka oli lyhyempi kuin aavistinkaan), väliaikatarjottavat nautittu jo ennen väliaikaa, tekstiä kehuttu, Instagramiin kuvaa laitettu ja seisoimme jonossa odottamassa saliinpääsyä, kun ykskaks edessäni seisoo mies, tiedustelee olenko mahdollisesti Teatterikärpänen ja vastattuani kyllä esittelee itsensä Aina eturivissä-blogin kirjoittajaksi. Huraa! Lukuisat kerrat olemme menneet reissujemme kanssa ristiin, mutta nyt osui ajoitus kohdilleen ja vihdoinkin tapasimme livenä. Ei muuten istu aina eturivissä hän nimestä huolimatta, enkä minäkään pörrää kärpäsenä katossa enkä edes puraise.

 Kari (Jukka Peltola) on vastikään irtisanottu työstään, ja sehän syö miestä rotan lailla. Tyhjyyteen katosivat hetkessä monet vuodet työnsä ammattilaisena, yhtäkkiä onkin täysi nolla ja tulevaisuus näyttää kovin sumuiselta. Ammatillisen itsetunnon myötä katoaa hiljalleen koko ihmisarvo ja miehisyys eikä oloa helpota se, että itsekseen asioita vatvoo neljän seinän sisällä. Vaimo Tuula (Anna-Leena Sipilä) jaksaa hetken kannustaa miestään lähtemään liikkeelle ja ihmisten ilmoille ja etenkin uutta työtä hakemaan - vaikkapa siivousta, jotta miehen työttömyyden tuomista taloudellisista haasteista selvittäisiin mahdollisimman kivuttomasti. Helpotusta on kuitenkin luvassa, sillä Tuulalle on tarjottu vastaavan paikkaa Siwa-myymälässä eli ylennystä pukkaisi...

 Ei osaa Kari oikein iloita vaimon hyvistä uutisista, vaan paha olo purkautuu lopulta perheväkivaltana, jota vielä peitellään puolin ja toisin. "Rappusissa kaaduttiin pikkujoulujen jälkimainingeissa" toimii selityksenä tovin, totuushan on täysin muuta. Kari kyllä selvästi on pelästynyt käytöstään ja anteeksipyyntö toimii hyvittelijänä, vastaava ei tulisi toistumaan enää koskaan. Apua olisi tarjolla, mutta sitä ei ole muka tarvis hakea. Huoli Tuulan kasvoilla koskettaa minua syvältä. Pelko on astunut kynnyksen yli ja jäänyt nurkkiin pyörimään. Miten käy pitkän liiton ja onnellisen, ihan tavallisen perhearjen... Rakas kohottaa kättään ja koskaan ei voi olla enää varma siitä, onko aikomuksena silittää hellästi poskesta vai pamauttaa nyrkillä päin näköä. Huomaan taas olevani ylivirittyneessä tilassa katsomossa enkä pysty rentoutumaan pariin tuntiin, jotenkin myötäelän Tuulan kehonkielen mukana. Reagoin myös voimakkaasti näytelmän äänimaailmaan, askeliin, varjoihin.

Kari ja Tuula 

 Petri (Jari Vainionkukka) on Tuulan lapsuudenystävä ja paras kaveri ; opettaja, lähiöaktiivi ja muutenkin monessa mukana. Mies käy kaikin tavoin ylikierroksilla, on jatkuvassa liikkeessä ja poispääsyä kinkkisestä tilanteesta ei näy. Tietäisi edes mistä levoton olo ja mieli kiikastaa. Öisen lenkin seurauksena hän on löytänyt tiensä Karin ja Tuulan kotiin, isäntä on aamutakkisillaan kotosalla odottamassa vaimoaan firman pikkujouluista. Sieltä iloisesti hiprakassa Tuula kotiutuukin, seuranaan uusi iltakassa Sonja (Elina Varjomäki), johon Petri tuntee heti outoa vetoa. Sonja vaikuttaa tolkun naiselta, hänellä on kiintoisia ajatuksia, ulkonäkö miellyttää ja mikä parasta, hän tuntuu olevan hyvä kuuntelija. Siitähän se sitten lähtee eskaloitumaan, ja tästä kohtalokkaasta yöstä saa kaikki alkunsa, myös Tuulan "rapussakompuroinnit".

Petri (Jari Vainionkukka) ja Sonja (Elina Varjomäki) 

 Jo Jyväskylän esityksen jälkeen mieleeni jäi pyörimään näytelmän nimi. Tarpeeton kun tarkoittaa muutakin kuin hyödytöntä, vaikka näillä ihmisillä nimenomaan on tarpeita. Jokaisella meistä on. Tarve rakastaa ja olla rakastettu. Tarve olla ihminen toiselle ihmiselle, keskustella, kuunnella, tulla kuulluksi ja huomatuksi. Tarve olla osa perhettä, työyhteisöä, yhteiskuntaa. Hyödyttömäksi voi tuntea itsensä monella eri tavalla ja tasolla. Voi kun muistaisi sen, että yksin täällä ei pärjää kukaan. Joka niin kuvittelee, on todella väärässä. Myös ammattiapua on mahdollista saada ja hakea, siinä ei ole mitään hävettävää. Erityisesti haluan kiittää tekijöitä siitä, että käsiohjelmaan on liitetty lukuisia tahoja, joihin voi ottaa yhteyttä, ja ensi-illassa oli Lyömätön Linja näyttävästi esillä. Hienoa ja rohkeaa.

 Muistan myös sen, että Tampereella esityksen väliajalla ainakin kaksi pariskuntaa poistui paikalta vähin äänin... Syitähän voi vai arvailla. Ehkä aihe liippasi vähän turhan läheltä ja joku tunnisti itsensä, läheisensä tai tuttunsa lavalta. Loppuun asti olisi kannattanut istua, sillä rankoista käänteistä huolimatta loppu ei ole niin traaginen kuin aluksi saattaisi luulla. Yllättävä se kuitenkin on, ja kuin tuulahdus raitista ilmaa. Hetken pystyy hengittämään vapautuneemmin ja kroppani jännittäminenkin laantuu, mutta silti minulla oli pitkään jotenkin puristava olo.

 Näyttämölle on saatu luotua pieneen tilaan monenlaista miljöötä - ihan tavallinen koti vailla hienouksia, pieni myymälä peruselintarvikkeilla ja rosoinen pyöräkellari. Arkisia juttuja ja paikkoja, joiden seinillä olisi monenlaista kerrottavana. Siwa roikkunee mukana näytelmässä jatkossakin, vaikka pariin vuoteen ei kyseisiä lähikauppoja katukuvassa ole enää näkynyt. Tarkkasilmäiset voivat muuten havaita yhdessä kohtauksessa punaisen t-paidan, joka on entinen työpaitani... Ajankuvasta huolimatta tarina voisi tapahtua missä ja milloin vain, ja valitettavasti tapahtuukin - siitä saamme lukea esimerkkejä lehdistä lähes päivittäin.

 Hyytävän tarkka ja aina ajankohtainen teksti edellä tässä mennään, ja sitä tukee hyvin vakuuttava näyttelijäntyö. Ihmisten kasvoilta ja elekielestä on luettavissa todella paljon, ja tämä teki minuun erittäin suuren vaikutuksen. Miten Jukka Peltola näyttääkin kohtaus kohtaukselta väsyneemmältä ja hiljalleen kaiken luovuttaneelta, Anna-Leena Sipilä pelokkaammalta ja silti silmissä ripaus rakkautta puolisoaan kohtaan, Jari Vainionkukka tuntuu pohtivan miljoonaa asiaa niin että pää kohta räjähtää ja Elina Varjomäen kaihoisa katse pyöräkellarissa ja kenties mahdollisuus toisenlaiseen elämään ja uuteen alkuun - muutamana esimerkkinä. Erinomaista työtä kaikilta.

 Tampereella minulla tuli tarve päästä nopeasti kotiin, niin nytkin. Kerava ei tähän mahdollisuutta kuitenkaan tarjonnut, ja oli kuulkaa mielenkiintoista istua viilenevässä illassa 1,5 h asemalaiturin penkillä junaa odottamassa, pari aiempaa R-junaa kun meni vain Riihimäelle asti. Oli aika orpo olo. Kävi myös mielessä sekin, että istun tässä täysin vapaaehtoisesti enkä siksi, että kokisin olevani hämärällä asemalaiturilla paremmassa turvassa kuin kotona. Kaikilla kun ei ole vaihtoehtoja. On lähdettävä pakoon vaikka ilman takkia, vaikka kodin pitäisi olla se kaikkein turvallisin paikka maailmassa.

 Kiinnitin ensi-illassa myös huomiota siihen, että ihmeen paljon katsomossa naurettiin muutamille lauseille, jotka saivat minut vakavoitumaan entisestään. Muistuu mieleeni muutamakin nöyryyttävä tilanne, jota olen ollut todistamassa kyläreissun yhteydessä. Nauruhan on jonkinsorttinen turvamekanismi ja reaktio, joka saattaa pulpahtaa pintaan tuosta noin. Toki näytelmässä on mukana iloakin (siitä kiitos etenkin naisten pikkujouluistapaluulle) ja kuten jo sanoin, toivoa on.

 Tämä on näytelmä, jonka ihan jokaisen pitäisi nähdä, vaikka kuinka pahalta tuntuisi. Se saa ajattelemaan ja toivottavasti tarvittaessa toimimaan. Lisäinfoa esityspäivineen täältä.

Esityskuvat (c) Sebastian Rosenberg / Kapina Oy

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT ja kiitos, että otitte tämän ohjelmistoon!)

Pokka pitää / KUT, Krapin kesäteatteri

Pokka pitää / KUT, Krapin kesäteatteri

Ensi-ilta 8.6. 2018, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Roy Clarke
Suomennos Joel Elstelä
Ohjaus ja sovitus Kimmo Virtanen
Musiikki Altti Uhlenius
Lavastus ja puvustus Heini Maaranen
Maskeerauksen suunnittelu Maiju Tuovila

Rooleissa : Anna-Leena Sipilä, Sanna Saarijärvi, Miia Nuutila, Kirsi Ylijoki, Seppo Halttunen, Johannes Korpijaakko ja Kalle Tahkolahti

 20v-juhliaan viettävässä KUT:ssa (Keski-Uudenmaan Teatteri) ja tarkalleen Krapin kesäteatterissa pyörähti sitten meikäläisen kesäteatterikausi käyntiin. Edellisestä näkemästäni esityksestä olikin ehtinyt vierähtää jo melkein kuukausi, ja tervetulleen tauon aikana alkoi lähikirjaston ja suoratoistopalvelujen anti houkutella suunnattoman paljon ja olen viihtynyt kotosalla vähän pelottavankin hyvin. Ees sun taas reissaaminen ei ole liiemmin houkutellut, teatterissa on kyllä kiva käydä mutta se reissaaminen on alkanut tökkiä!

 Telkassa pyörii parhaillaankin Pokka pitää -sarjan uusinnat ties monettako kertaa ja uskomatonta mutta totta, olen katsellut kyseistä sarjaa ehkä yhden kokonaisen jakson, jos sitäkään. Joku/jokin siinä on tökkinyt niin, etten ole enempiä seuraamaan hurahtanut. Sen verran on kuitenkin vilkaistu, että suurinpiirtein tiedän mikä on homman nimi. Sarjassahan etenkin omasta mielestään elegantti hienostorouva Hyacinth Bucket (lausutaan fiinisti bukee) aiheuttaa hämmentäviä tilanteita kotona ja puutarhassa ja milloin missäkin, ja käyttäytyy noin muutenkin suhteellisen ärsyttävästi kiekuvaa puhetyyliä myöten. Jes. Herääkin kysymys, miksi ihmeessä halusin sitten kesäteatteriversiota ylipäätään katsomaan... No, jostain se on kesäteatterikausi aloitettava ja kun oli sopivasti vapaata ensi-illan aikaan, niin ei muuta kuin kuski mukaan ja tätä rouvaa ajeluttamaan tuttuun paikkaan.

 Kauhistelin itsekseni vispipuuron värisiä lavasteita ennen esityksen alkua, taitaa olla Hyacinthin lempiväri tuo marjapuuronvärinen hienous. Aikas kauan kesti ennen kuin itse pääjehu (Anna-Leena Sipilä) asteli tyylillä ja ansaituilla aplodeilla näyttämölle. Sitä ennen saimme seurata ohjaaja-Emmetin (Johannes Korpijaakko) tuskailua valmistumaisillaan olevan näytelmän kanssa. Hyacinth ei saisi ilmestyä lähikulmille ollenkaan jotta ohjaajaparan hermot pysyisivät edes jotakuinkin kasassa, mutta turha toivo, totta kai rouva tuppaa itsensä näytelmään mukaan. Roolihenkilöt eivät tosin täysin  mene ihan hänen mieltymystensä mukaisesti...

 Lisäksi mestoilla häärää Emmettin sisko Liz (Miia Nuutila), Hyacinthin sisko Daisy (Sanna Saarijärvi) ja tämän "eroottisesti varsin väkevä" miehensä Onslow (Seppo Halttunen) verkkopaitoineen ja oluttölkkeineen (kummallisista jemmoista niitä kaljoja muuten löytyikin aina), vastaeronnut ujo nuorukainen Milly (Kalle Tahkolahti) ja varsinainen miestennielijä Rose (Kirsi Ylijoki), loppupuolella lavalla kirmaili vielä höppänä sotahullu vanhuskin (Kalle Tahkolahti). Tällä porukalla yritetään sitten saada näytelmää aikaiseksi ja ei mene ihan putkeen, ei.

 Mietin ennalta, jotta miten mahtaa telkkasarja taipua näyttämölle noin yleensä, kun erinäisiä tapahtumia sarjassa on varmaan riittänyt ja laitetaanko kaikki yhteen nippuun pikakelauksella. Tässä nyt selkeästi keskityttiin näytelmäharjoituksiin ja yleiseen säätämiseen seurapiiriasioiden suhteen, ja sitähän minä en sitten tiedä, että onko samankaltaista jaksoa joskus nähty vai oliko tämä ihan erillinen näytelmäkäsikirjoitus tutuilla hahmoilla.

 Jos ihan rehellisiä ollaan, olin lopputulokseen (ja itseeni myös) hiukan pettynyt. Ne asiat, jotka telkkasarjan jakson nähdessäni ärsyttivät, ärsyttivät vielä enemmän livenä. Saman asian ja saman vitsin toistoa. Minä vaan en ole tämänkaltaisen huumorin ystävä, tai sitten pitkä taukoni oli jo ehtinyt tehdä tehtävänsä. Kotiin jääneet kirjat huutelivat mielessäni... Muiden nauraessa kippurassa minä vain hymähtelin ja huomasin miettiväni ihan muita asioita. Ihastelin Rosen vallattomia kiharoita, Daisyn värikästä tunikaa ja ohjaajan flossausta. Se on kyllä sanottava, että Anna-Leena Sipilä on oivallinen valinta Hyacinthin rooliin! Mikä pettämätön tyyli ja hienostorouvan elkeet, ja hän on kyllä taitava ja ilmeikäs komedienne.

 Ensi-iltayleisö tuntui noin muuten viihtyvän katsomossa mainiosti, eli meikäläinen se tässä on nyt vastarannan kiiski. Toivotan kuitenkin täysiä katsomoita ja aurinkoista säätä Pokka pitää -porukalle, makuasiat kun ovat makuasioita. Toinen tykkää äidistä, toinen tyttärestä ja jotkut verkkopaidan verhoamista olutvatsoista... Niin, ja Krapin alueen miljöö on kyllä kaunis! Mikäs siellä on kesäiltaa viettäessä.

Esityskuvat (c) Kapina Oy

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT ja onnea 20-vuotisen teatteritaipaleen johdosta!)

Jäniksen vuosi / KUT, Krapin Kesäteatteri

Jäniksen vuosi / KUT, Krapin Kesäteatteri

Ensi-ilta 3.6. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus Milko Lehto
Dramatisointi Arto Paasilinnan romaanin pohjalta Esa Leskinen, Sami Keski-Vähälä ja Kristian Smeds
Lavastus ja puvustus Heini Maaranen
Dramaturgiamusiikin sävellys ja äänisuunnittelu Altti Uhlenius

Rooleissa : Juha Veijonen, Elina Varjomäki, Jari Hämäläinen, Johannes Korpijaakko, Anna-Leena Sipilä ja Seppo Halttunen

 Tunnustus heti alkuun : en ole koskaan nähnyt Jäniksen vuosi-elokuvaa, minulla on ainoastaan hajanainen muistikuva Antti Litjasta ja jäneksestä. Paasilinnan kirjoja tuli luettua kovastikin yhdessä vaiheessa, mutta teos ei ole tuttu kirjallisessakaan muodossa. Minulla siis ei ollut harmainta aavistustakaan siitä, mistä koko juttu kertoo! Olikin siis korkein aika menettää Jäniksen vuosi-neitsyys ja siihen tarjoutui tilaisuus Krapin Kesäteatterin idyllisissä maisemissa. Siellä sitä epämukavissa muovituoleissa jälleen istuttiin, helle ja hyttyset ei piinanneet sentään. Tumput kädessä, pilkkihaalarikin olisi varmasti ollut hyvä asuvaihtoehto. Onneksi itse esitys lämmitti mieltä hienolla tavalla!

Vatanen huilaamassa 

 Vatanen (Juha Veijonen) paahtaa hiki päässä duunissa aamusta iltaan ja mikään ei riitä. Pomo hengittää niskaan ja vaatii kovempia suorituksia, uni-ja mielialalääkkeitä on napsittava kaksin käsin ja vaimo napisee omiaan. Vatanen on kuin marionettinukke, näkymättömät langat ihan muiden käsissä. Kravatti putkella ja salkku kourassa mies painelee pitkin raitteja ja törmää vahingossa Jänikseen (Elina Varjomäki), joka satuttaa takajalkansa. Pitkäkorva on saatava eläinlääkärin tutkittavaksi, ja Kärkkäinen (Seppo Halttunen) osoittautuukin aikamoiseksi tapaukseksi. Reissullaan Vatanen ja Jänis törmäävät sitten monenkirjavaan porukkaan ja sekös kansaa naurattaa. "Kaikki muut ovat täällä hulluja, paitsi minä!" Rohkenen epäillä. Jossain vaiheessa olin jo vähän kyllästynyt siihen, että hassua peruukkia päähän ja murretta pöytään, niin johan naurattaa. No, kovin se tuntui taas meikäläiseen uppoavan ja etenkin Johannes Korpijaakon mehukkaat tyypit toimivat kärpäspaperin tavoin tällä kertaa, eli vetivät Teatterikärpästä kovasti puoleensa. Savoa viäntävän lungin poliisin matkaan olisin lähtenyt heti! Anna-Leena Sipilä peruukki vinossa heilumassa tuoppien kanssa, taisi olla peräti karaoke-emäntänä, huh huh... Seuralaiseeni suurimman vaikutuksen taisi tehdä Jari Hämäläinen useassakin roolissa paljaan yläkroppansa kanssa, minä taas haluan antaa vielä erikoismaininnan Uhraajalle (Seppo Halttunen) ja Vuoden Erikoisin Savukone-maininnan myös. Eipä ole moista viritystä ennen nähtykään.

Jäniksen vuoro laulaa karaokea 

 Vatanen päätyy leppoistamaan hektistä elämäänsä erämaakämppään kera Nietzscheä lukevan Jäniksen. Tekisi muuten itse kullekin hyvää istua elävän tulen ääressä kuksa vaan ei älypuhelin kädessä. Nollaus kestikin sitten hiukan kauemmin kuin oletin, ja loppukäänteissä hieman tipahdin kärryiltäkin. Ajatukseni taisivat olla jo lämpöisessä suihkussa ja teekupposessa, jotka suunnittelin tempaisevani heti kotiin päästyäni.

Korppi kuksa kädessään taustalla 

 En ole myöskään ihan varma, että mikä oli tarinan opetus loppupeleissä. Sekö, että pitäisi kuunnella sisäistä ääntään enemmän eikä mennä muiden pillin mukaan koko ajan? Vai sekö, että miten käy kun ihminen menettää suhteen luontoon ja kaikkeen elolliseen ympärillään, ja keskittyy vain työhön ja kaikenlaisiin teknisiin laitteisiin? Vai sekö, että tärkeät asiat tupsahtavat eteen yllättävissä tilanteissa ja yllättävissä muodoissa, kuten vaikkapa jäniksenä? Mahdollisuuksia tulkintoihin on monia, ja hyvä niin. Itse aamuvuoroon pyöräillessä tapaan matkani varrella pienessa puistossa usein yhden pitkäkorvan, tuskin lie sama koko ajan vai mistäs sen tietää. Mukava olo tulee pupusta aina, ja oikein tietyn mutkan jälkeen otuksen näkemistä osaa aina odottaa.

 Hektisen työpäivän jälkeen minulle pikaleppoistamisen ja päännollauksen tarjoaa aina teatteri, ja siksi minulta onkin ihan turha kysellä, että miksi ramppaan niin usein siellä sun täällä.

 Oli myös mukavaa nähdä Juha Veijonen livenä! Olen aiemmin ollut sitä mieltä, että aviomieheni muistuttaa hämmästyttävän paljon Matti Onnismaata, mutta ei, kyllä hän muistuttaa vielä enemmän Juha Veijosta. Ja välillä myös Erkki Saarelaa, Bonoa ja Mickey Rourkea ennen plastiikkakirugiaa. Ja itsehän muistutan Ritva Valkaman, hobitin, Gimlin, Arja Korisevan ja kirsikkatomaatin yhdistelmää.

Esityskuvat (c) Sami Lamberg

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos kutsusta Keski-Uudenmaan Teatteri!)

Ylihoitajalla on look kohdillaan... 

Särkelä itte / KUT, Krapin Kesäteatteri

Särkelä itte / Keski-Uudenmaan Teatteri, Krapin Kesäteatteri

Ensi-ilta 5.6. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Alkuperäiskäsikirjoitus Ilmari Turja

Ohjaus Toni Wahlström

Rooleissa : Pertti Koivula, Anna-Leena Sipilä, Elina Varjomäki, Seppo Halttunen, Johannes Korpijaakko, Juha Svahn, Ville Mustonen, Susanna Roine, Metsälintu Pahkin ja Jari Pahkin-Hämäläinen

 Krapin alue on sangen idyllinen ja juuri passeli paikka korkata kesäteatterikausi alkaneeksi. Saimme seuralaiseni kanssa ahdettua itsemme katsomoon, tunnelma oli tiivis heti alkuunsa ja jenkalla lähdettiin liikkeelle itte näytelmässä. Sehän jo veti suut maireaksi, sillä jenkka toimii aina. Humppa myös, mutta sitä ei taidettu kuulla vaikka eri musiikkityylejä laajasti käytettiinkin.

Koko poppoo ryhmäkuvassa (c) Severi Haapala

 Tehtaanjohtaja Särkelän (Pertti Koivula) viehkeä ja eloisa tytär Saara (Elina Varjomäki) kisailee mielitiettynsä nuori herra Fallstenin (Ville Mustonen) kanssa varsin kiihkoisissa tunnelmissa. Isälle pitäisi ilmoittaa lähdöstä Turkuun ja siitä, että tämä nuorukainen on 'se valittu'. Helppo homma jollekin, mutta ei Saaralle, sillä Julius Särkelä on melkoinen jääräpää ja vastarannankiiski joka asian suhteen. Rouva Särkelä (Anna-Leena Sipilä) ei paljon apuja tarjoa, hän kun vaikuttaa 'hiukan' säikyltä ja hysteriaan herkästi taipuvaiselta. Kylälle on rakennettu uusi silta (jota Särkelä on vastustanut viimeiseen asti) ja sen avajaisia pitäisi näyttävästi juhlia. Kunnanlääkäri Kososen (Seppo Halttunen) ja saataviaan perimään tulleen vanhan isännän (Johannes Korpijaakko) pohdintojen mukaan taitaa Särkelää vaivata 'ambitsuunitauti' ja ovelan suunnitelman avulla Julius saadaan sillan avajaisseremonioihin puhetta pitämään, onhan itse maaherrakin paikalla. Ja millaisen puheen Särkelä itte pitääkään!

 Pertti Koivula on kyllä kiistatta muikea Särkelä. Tulee väkisin muutamakin henkilö mieleen tyylistä "minähän en muuten ketään kumartele" ja "minähän en muuten sitten laula". Pidin kovasti myös Anna-Leena Sipilän hermoheikosta menosta ja jenkkahypähtelyistä siellä sun täällä, herkesihän rouva yhdessä kohtauksessa ranskaakin puhumaan. Susanna Roine Fiina-palvelijattarena hyllyvine jättitakamuksineen oli myös varsin hupaisaa seurattavaa. Lauluista pidin, ne sopivat kesäiltaan kuin nenä päähän, mutta joka paikkaan ympätyille tansseille en juuri lämmennyt. Paitsi jenkalle. Armeijassa olevan pojan kirjeisiin liittyvä sählinki meni vähän ohi, jotenkin koko kohtaus morsiamen saapumisen tiimoilta oli kuin jostain toisesta näytelmästä.

 Kuten näissä kesäteatteriesityksissä välillä käy, saattaa katsojan ote välillä herpaantua ihan muista syistä kuten siitä, että valtava jänis loikkii näyttämön sivustalta metsään ja että pieni lintunen lentää melkein pääni päällä olevaan pesään poikasiaan ruokkimaan sen kymmenettä kertaa, ja melkoinen sirkutus alkaa hetkeksi, kunnes saavat sapuskaa nokat täyteen. Ensi-illassa oli myös yllättävän paljon kesken kohtauksen katsomoon astelevia ihmisiä. Eihän se nyt juurikaan muuten  haittaa, mutta tällä kertaa oli huvittava yhteensattuma kun näyttämöllä kohkataan "Tuolta hän nyt saapuu apuaaaa!" ja joku verkkaritakkinen herra kävelee samalla hetkellä tyynesti etunäyttämön poikki. Täydellinen ajoitus!

Särkelä itte (c) Minna Luoma 

 Särkelä itte oli oikein mukiinmenevä avaus kesäkaudelleni, perinteistä kansankomediaa hitusen nykyaikaisin lisämaustein. Tästä on hyvä jatkaa! Vähän jäi vaivaamaan se vitsi suntiosta, joka putosi kirkon katolta...

 Erikoismaininnan muuten ansaitsee simppelin lavastuksen ehdoton katseenvangitsija - susikoira-aiheinen ristipistotyö! Eli jännän eläimellistäkin menoa oli, kun Fallstenin kissakin tuli mainituksi.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Haastattelussa Anna-Leena Sipilä

Anna-Leena Sipilän tapasin huhtikuun alussa 2015 Théhuoneessa Helsingissä.

Vuonna 1967 syntynyt Anna-Leena on horoskoopiltaan kalat. ”Olen kotoisin Pyhäjärveltä, Pohjois- Pohjanmaalta Oulun ja Jyväskylän puolivälistä. Helsingissä asuin 18 vuotta, jonka jälkeen muutin kolmeksi vuodeksi Seinäjoelle. Pariisissakin olen asunut yhden vuoden. Tällä hetkellä asun Keravalla.”

Mitä harrastat? ”Mä harrastan laitesukellusta, neulomista ja lukemista. Liikuntaa mä harrastan myös aika paljon – kuntosaliharjoittelua ja erilaisia jumppia.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”Trumpettia olen opetellut soittamaan, se on ikuisuusprojekti ja sen kautta osaan soittaa vähän muitakin puhallinsoittimia. Esimerkiksi tuuballa osaan soittaa 'Uralin pihlajan' ja 'My heart will go on'. Trumpettia olen töräytellyt jossain esityksessäkin, ja lapsena soitin pianoa. Jaa miksi just trumpetti? Mä tykkään siitä, musta vaskipuhaltimien ääni on jotenkin vastaansanomattoman vaativa.”

Mitä sanoisit omasta mielestäsi sinun vahvuudeksesi/erityistaidoksesi ammatillisessa mielessä? ”Mä olen kuulemma muuntautumiskykyinen ja tulen ihmisten kanssa hyvin toimeen ryhmässä. Tykkään tehdä sellaisia rooleja, joissa saa muuttua eri näköiseksi kuin mitä oikeasti on. Erityistaidoista voisin mainita sen, että osaan heiluttaa korviani. Kukaan sitä ei ole koskaan tosin pyytänyt...”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Kyllä mua vähän harmittaa se pianonsoiton lopettaminen, lapsena tosiaan soitin ja nyt mietin, että miksi ihmeessä en pitänyt yllä sitä taitoa. Se olisi ollut hyödyllinen taito”, harmittelee Anna-Leena.

Onko kaikki tarvittaessa opittavissa? ”On totta kai, mutta en mä ehkä mihinkään voltteihin tässä iässä enää taivu. Tai mistä sitä tietää…Kaikkea muuta kyllä haluan yrittää, haasteethan on ihania. Yksi tämän ammatin hienoimpia puolia on se, että pääsee opettelemaan välillä kaikenlaisia uusia taitoja.”

Mikä on ollut suurin haaste, joka on tullut vastaan? ”Mä pääsin mukaan sellaiseen yhteistyöproduktioon (Wasa Teatern, Riksteatern ja Blaue Frau-ryhmä) 'Svinalängorna'(suom. Sikalat), jossa näyteltiin ruotsiksi. Harjoitusten alkaessa oli aika hyytävä tilanne, kun en ymmärtänyt yhtään mitä ohjaaja sanoo. Hiki valui otsalta ja tuntui, että nyt oon kyllä haukannut liian ison kakun. Kyllä se sieltä sitten pikku hiljaa lähti. Tein aika paljon töitäkin sen eteen, mulla oli sanakirja mukana aina ja kirjoitin ylös sanoja, joita en ymmärtänyt. Piinasin suomenruotsalaisia työryhmän jäseniä kyselemällä heiltäkin jatkuvasti. Suurin voitto oli se, että uskalsin puhua, vaikka välillä sanoinkin jotain hölmöä. Se riski vaan oli otettava, ja se kannatti.”

Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä? ”Kolmannella luokalla kirjoitettiin kavereiden kanssa yhdessä näytelmä, ja silloin ensimmäisen kerran tajusin, että tämähän on tosi mukavaa. Näytelmässä oli henkilö nimeltään Roger, jota mä esitin ja Roger meni kosimaan yhtä naista, joka suostuu kosintaan ja molemmat poistuvat. Sellainen oli näytelmän nerokas juoni. Rogerilla oli viikset, jotka olin itse tehnyt langasta. Teippi ei oikein tahtonut pysyä, joten laitoin sinitarralla ne kiinni ja eihän sekään pitänyt. Roger joi kahvia ja viikset putosivat kahvikuppiin, ja yleisöhän nauroi tietysti ihan hulluna moiselle kommellukselle. Kaivelin ne kupista ja heitin johonkin nurkkaan. Normaalisti kun sulle nauretaan, sun pitäisi olla loukkaantunut, mutta tällä kertaa siitä naurusta tuli hyvä fiilis ja se tuntui erilaiselta. Silloin mä varmaan tajusin, että tässä on jotain tosi jännää.”

Oliko teillä koulussa oikein näytelmäkerhoa? ”Ei meillä ala-asteella ollut, mutta yläasteella tai lukiossa meillä oli ilmaisutaidon kerho, jota piti poikien liikunnanmaikka... Ala-asteella me tehtiin yksi toinenkin näytelmä jouluksi, ja siinä oli kohtaus, jossa yhdeltä näyttelijältä tippuu housut. Opettajat olivat sitä mieltä, että sellaista ei voi laittaa joulunäytelmään, mutta me pysyttiin jyrkkinä – joko housut tippuu tai sitten ei esitetä näytelmää ollenkaan. Saatiin sitten lupa, ja villahousujen putoamiskohtaushan oli tietysti koko esityksen kovin naurupommi. Hameen altahan ne putosi, mutta muutamien vanhoillisten opettajien mielestä sekin oli jo liikaa.”

”Lukioaikoina mä innostuin käymään Haapajärvellä kansalaisopiston näytelmäpiirissä, autolla ajelin sinne kun olin jo täysi-ikäinen. Heti päästyäni ylioppilaaksi muutin Helsinkiin ja hain Ylioppilasteatteriin, pääsin viimeiseen vaiheeseen mutta en sisälle. Pääsin kuitenkin Kellariteatteriin ja siellä tuli oltua sitten jonkin aikaa. Välissä kävin Lahden Kansanopistossa, palasin takaisin Kellariteatteriin ja pian Antti Raivio pyysikin mua Q-teatteriin. Kävin siellä pääsykokeissä ja tulin valituksi. Q-teatterissa olin monissa produktioissa mukana.”

”TeaKiin mä hain monta kertaa, kuudennella kerralla vasta tärppäsi. Muita hakijoita tervehdittiin sanomalla 'hei' ja mulle sanottiin, että 'terve Anna-Leena, mites on vuosi mennyt'. Neljällä viimeisellä hakukerralla mä olin mukana ihan viimeisessä vaiheessa, mutta en vaan päässyt kun keskityin vääriin asioihin ja olin huono. Viimeisellä kerralla tuli voimakas tunne, että nyt taisin onnistua. Hakukertojeni välissä mä olin siellä Q-teatterissa ja lisäksi tein kaikenlaisia hommia – olin mm. Valintatalossa, siivoojana, toimistoapulaisena ja teollisuusvartijana. Kaikenlaista. TeaKiin mä pääsin 1991 ja valmistuin ́95, tosin lopputyön tein vasta ́97. Mulla oli niin paljon töitä, etten ehtinyt tekemään silloin viimeisenä vuonna”, Anna-Leena muistelee.

Anna-Leena Théhuoneen edessä (c) Teatterikärpänen

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen nimi oli ”Viidestoista tyttörooli eli ajatuksia ja faktaa näyttelijän määrittelystä ja siitä, ketkä sitä tekevät”. Tutkin siis type castingia, sitä mitkä tekijät vaikuttavat siihen, että näyttelijälle tarjotaan koko ajan samantyyppisiä rooleja. Se lopputyö jäi kyllä vähän pakinan tasolle, olisin voinut ehkä vähän syvällisemminkin aihetta pohtia. Aihe on kiinnostava edelleenkin ja sitä tapahtuu koko ajan, näyttelijä leimataan helposti tietynlaisten roolien näyttelijäksi.”

”Taiteellisen lopputyöni tein Kalle Holmbergin ohjauksessa, 'Illuusio'-nimisessä Tony Kushnerin näytelmässä, jota esitimme Aleksanterin teatterissa. Kävimme vierailemassa sen kanssa Ranskassakin, samassa koulussa jossa olin vaihto-oppilaana TeaKin kolmannella vuosikurssilla.”

Mitä tekisit, jos et olisi tällä alalla? ”Kielet mua on aina kiinnostanut ja olen hyvä kielissä. Myös psykiatrinen sairaanhoito kiinnosti mua, olin Hesperian sairaalassa töissäkin. Hain sairaanhoitajakouluunkin, mutten päässyt. Mulla oli ehkä vähän liian radikaaleja ajatuksia mielenterveydenhuollon uudistamiseksi ja persoonallisuustestissä olin kuulemma vastannut ihan päinvastaista, mitä he etsivät. En sitten hakenut uudestaan koskaan, varmaan vähän loukkaannuin tuosta tyyliin 'pitäkää tunkkinne ja opiskelupaikkanne'. Onhan mulla nyt tämänkin ammatin aikana monenlaista käynyt mielessä, varsinkin silloin kun on ollut vähemmän töitä. Yhdessä vaiheessa halusin taksikuskiksi mutta mieheni ei päästänyt, sanoi sen olevan liian vaarallista. Kai mulla oli vähän romantisoitu ajatus itsestäni Travis Bickle-tyylisenä̈ tyyppinä̈. Keravalla ajelisin irtoviikset tuulessa lepattaen. ”Someday a real rain will come and wash all this scum off the streets.” Kyllä mua tulevaisuus vähän pelottaa, keski-ikäinen naisnäyttelijä kun ei välttämättä ole mitään kovaa valuuttaa. Tosin tuntuu, että tämäkin on hieman muuttumassa naiskäsikirjoittajien ja ohjaajien määrän lisäännyttyä. Kyllä mulla kaikenlaisia vaihtoehtoja aina välillä päässä liikkuu, mutta heti kun alan kunnolla kehitellä, tulee eteen joku ihana teatteri-, leffa-, tai telkkarityö.”

Miksi olet näyttelijä? ”Se on mun keinoni kertoa tarinoita, ilmaista itseäni, tehdä itseni kuulluksi ja nähdyksi. En osaa tähän oikein muuta vastata. Se on mun tapani olla olemassa. Vaikka tämä on mun ammattini, on tämä myös elinikäinen oppimisen mahdollisuus. Pystyn kehittämään itseäni läpi koko elämäni, näen sen myös niin. Tässä on henkisen kasvamisen mahdollisuus sen lisäksi, että elätän tällä työllä itseni.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/keneltä se on mahdollisesti tullut? ”Suurella sydämellä näitä hommia on tehtävä, Q-teatterin alkuajoista on tämä lähtenyt. Teatterikoulussakin kyllä korostettiin, että pitää yrittää säilyttää tietty kipinä ja innostus työhön. Kyllä mä itse yritän kovasti pitää tuosta kiinni, en jaksa katsoa enkä varsinkaan itse tehdä mitään väsynyttä nyhertämistä. Teatterinteossa pitää olla kipinä ja innostus mukana, ja mulle se on aika helppoa, koska innostun kaikista uusista asioista. 'Onnelin ja Annelin talvi'-elokuvassa näyttelin noin 15 cm pitkää Vaaksanheimon perheen äitiä. Elokuvassa oli jättikokoisia esineitä ja mä sain ihan mielettömät kicksit niistä. Jee jättiläislusikka! Jättiläislankakerä! Joka aamu kuvauspaikalle tullessa oli jotain uutta ihanaa ihmeteltävää, joka stimuloi hyvin myös roolin rakentamisessa.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia tms. joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Onhan niitä – kaikki muut näyttelijät! Arvostan jokaista, joka tekee hommaansa oikealla asenteella ja niin, että hänellä on jotain sanottavaakin.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Q-teatterissa, Lahden Kaupunginteatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Hämeenlinnan Teatterissa, Seinäjoen Kaupunginteatterissa (kiinnityksellä), Joensuun Kaupunginteatterissa, Riksteaternissa Ruotsissa, Wasa Teaternissa, Vapaa Teatterissa Berliinissä, Keski-Uudenmaan Teatterissa, Espoon Kaupunginteatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa ja Kansallisteatterissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai produktio. ”Lahden Kaupunginteatterin 'Anna Liisa', jonka ohjasi Sirkku Peltola, on mulle todella tärkeä työ ja siinä mulla oli nimirooli. Ja kyllä Keski-Uudenmaan Teatterin 'Nummisuutarit' Krapin kesäteatterissa oli ihan mahtava kokemus, ihania tyyppejä ja Juha Hurme on hieno ohjaaja. Olin siinä herkullisessa roolissa viinaanmenevänä velipoika Iivarina ja roolityöstäni tulin verratuksi nuoreen Juha Mujeeseen, mikä on kyllä valtava kunnia! Lisäksi haluan mainita Kansallisteatterin 'Oppitunti ja Tuolit', Eugène Ionescon pienoisnäytelmät. Otso Kautto ohjasi ja produktio oli kyllä kaikenkaikkiaan hyvin opettavainen. Teksti oli todella vaikea, mutta kiinnostava. Mukana oli lisäkseni arvostamani konkarit Seela Sella ja Jukka Puotila.”

Onko sinulle kenties jotain roolihaavetta? ”Tällä hetkellä musta tuntuu siltä, että haluaisin tehdä jotain tosi modernia, sellaista missä olisi paljon liikuntaa. Jotain vähän epäteatterityyppistä. Oon tehnyt paljon ns. perinteistä teatteria, olisi kiva olla mukana sellaisessa jutussa, jossa käytettäisiin muitakin keinoja kuin perusnäyttelijäntyötä. Sit haluaisin tehdä 'Huomenna hän tulee'-näytelmästä Vladimirin tai Estragonin roolin, mutta Samuel Beckett on kieltänyt, että hänen näytelmissään naiset eivät saa esittää miehiä, koska kuulemma nainen ei voi tietää, miltä eturauhastulehdus tuntuu...”

Jos saisit valita maailmasta ihan kenet tahansa, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä? ”Nuori Robert De Niro... mä en tosin ehkä pystyisi näyttelemään hänen kanssaan, koska hän olisi liian ihana. Kirkuisin ja pyörtyisin ja laskisin varmaankin alleni, heh. No, kyllä mä Humphrey Bogartin kanssa haluaisin näytellä. Hänkin on lyhyt ihminen. Hänenkin kanssaan voisi tosin tulla sama ongelma kuin nuoren De Niron kanssa. Naisista haluaisin ehkä näytellä Holly Hunterin tai Kathy Batesin kanssa.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Mä haluaisin laulaa M.A. Nummisen kanssa kappaleen 'Ave Maria' ” hihittää Anna-Leena.

Miten määrittelisit sanonnan 'teatterin taika'? ”Siinä on teatterin taikaa, kun juttu lähtee yhtäkkiä lentoon, kun näyttämöltä huomaa olevansa yleisön kanssa samalla aaltopituudella. Tai jos joku muuntuu toiseksi ihmiseksi teatterissa. Meillä oli TeaKissa kakkosvuosikurssilla naamioteatterikurssi, jota veti Mario Gonzales. Hänellä oli mukanaan assistenttipoika, joka oli jotenkin estyneen oloinen, ei koskaan puhunut mitään, hoiteli hommiaan huomiota herättämättä. Viimeisenä kurssipäivänä me pyydettiin Marioa näyttämään, miten maskin kanssa esiinnytään ja hän kieltäytyi mutta sanoi, että assistentti voi näyttää. Poika otti maskin ja mustan kaavun, meni hetkeksi tuolin taakse ja kääntyi. Se poika muuttui yhtäkkiä täysin toiseksi henkilöksi, jopa maskin rajat häipyivät. Yhtäkkiä edessämme oli vanha äijä, Pantalone-hahmo. Siinä oli jotain todella maagista ja mystistä, ja se kolahti muhun ihan täysin. Tuo on sitä mistä mun mielestä näyttelijäntyössä on kyse, ei siitä että esittelet itseäsi vaan sitä, että luot jonkun illuusion tai uuden ihmisen.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua erityisesti? ”Mä inspiroidun melkein kaikesta. Innostuneiden ihmisten kanssa on kiva tehdä töitä, innostuneisuus tarttuu ja silloin saadaan enemmän aikaankin. Mä inspiroidun ihmisistä, miten ne kävelee ja on. Luonto, metsä on mulle rakas paikka. Akut täyttyy mökillä, kun saan siellä kävellä luonnossa. Kaikki uudet keksinnöt ja teknologia, uudet maut... Taidenäyttelyt... mä en osaa itse piirtää yhtään mitään enkä esimerkiksi ymmärrä Mona Lisan hienoutta, mutta vaikutuin todella paljon Monet ́n 'Lumpeet'-tauluista. Silloin tajusin, että kuvataidekin voi olla kyyneliin asti liikuttava elämys, ei vain kivoja kuvia. Se on yksilöllistä, mikä kutakin koskettaa.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”Ennen ensi-iltaa kyllä. Muuten riippuu vähän jutustakin, toiset vaatii vähän erilaista lähestymistapaa tai valmistautumista. Ensi-illoissa mä olen aika kovakin jännittäjä, mutta se vapautuu kun esitykset lähtevät rullaamaan.”

Onko sinulla omia rutiineja/rituaaleja, joita teet aina ennen esitystä? ”Kyllä mä koitan jotenkin saada kehon auki, venyttelen tai liikun. Nekin vaihtelee sen mukaan, millainen esitys ja rooli on kyseessä. Tykkään kyllä olla hyvissä ajoin teatterilla, mä en pysty siihen, että tulisin viime tipassa paikalle ja vetäisin vain roolivaatteet päälleni. Tykkään ollan valmiiksi siinä tilassa ja meikkaan myös itse, ellei ole kyseessä mikään fantasiamaski tai vastaava isotöisempi. Meikkaamisen aikana keskityn ja käyn juttua läpi. Rooli rakentuu ulkoisesti siinä samalla. Toiset roolit vaativat sitten enemmän liikuntaa, rauhoittumista tai musiikin kuuntelua ennen esitystä.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Teatterikoulun ensimmäisen vuosikurssin ensimmäisenä näytelmänä tehtiin 'Romeo ja Julia', siinä oli neljä eri Romeota ja neljä eri Juliaa, mä olin 'loppupään Julia' jolle jäi tehtäväksi tappaa itsensä. No, meillä oli sitten ensi-ilta ja kaikki olimme hirveän innostuneita, olihan meillä näytön paikka. Oli vähän turhankin paljon energiaa. Mun piti ottaa veitsi, jolla lopussa tapan itseni. Hetkeä aiemmin oli munkkia esittänyt kollega energioissaan iskenyt sen veitsen kahvaa myöten lattiaan ja mä en saanut veitseä lattiasta irti! Lopulta aikani kitkutettuani sain sen irti ja sehän oli ihan vääntynyt, epäuskottavasti sillä koitin sitten tappaa itseni. Samassa esityksessä eräänä toisena päivänä meille sattui toinenkin kommellus. Julia tulee paikalle hautaholviin ja Romeon kädessä pitäisi olla myrkkypullo, josta Julia heti näkee mitä on tapahtunut ja luikauttaa pienen monologin, että olisiko pulloon jäänyt pari pisaraa minullekin. No, myrkkypulloa ei näkynyt missään, joten enhän mä voinut lausua sitä monologinpätkääkään, joten tapoin itseni aika lakonisesti sitten vaan, ilman turhia höpinöitä. Kollegani oli laittanut vahingossa pullon taskuunsa. Olin ihan maissa tuon esityksen jälkeen, aattelin että seuraavalla kerralla hautaholvissa ei varmaan ole koko Romeota! Muut esitykset meni sitten ihan hyvin.”

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Kun on mökillä, makaa riippukeinussa ja järvi liplattelee siinä vieressä. Mieletön rauha, joku lintu ääntelee vain lähipuussa. Silloin tuntee olevansa oma itsensä ja kuitenkin osa jotain isompaa kokonaisuutta.”

Käytkö itse seuraamassa teatteria ja mikä esitys on tehnyt viimeksi vaikutuksen sinuun? ”Kyllä mä käyn, mutta aika kuuriluonteisesti. Nyt kun on perhettäkin, en haluaisi olla iltoja pois kotoa sen enempää kuin tarvis. Eniten on lähivuosina kolahtanut 'Perheenjäsen', jonka näin Teatteri Takomossa. Se oli mulle ihan vuosisadan teatteriesitys.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Krapin kesäteatteriin tulee 'Särkelä itte' ja olen siinä Särkelän vaimo, ja 'Onnelin ja Annelin talvi'-elokuva tulee syksyllä ensi-iltaan. Muista en uskalla vielä sanoa mitään.”

Onko sinulla mottoa? ”Kaikki on mahdollista.”

Osaatko imitoida ketään? ”En osaa, mä oon maailman huonoin imitoija. Terrieriä osaan matkia, lastani ilahdutan matkimalla terrierin haukuntaa.”

Jos olisit sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo, mikä olisit ja miksi? ”Haluaisin olla Roope Ankka, kun se on niin ärtyisä ja sillä on paljon rahaa. Tai Kaustinen!”

Jos sinulla olisi jokin supervoima, mikä se olisi? ”Haluaisin lentää ja kiivetä seinää pitkin.”

Jos saisit olla päivän miehenä, miten viettäisit sen päivän? ”Mä pissailisin aika paljon ja pitkin poikin. Merkkailisin reviiriäni.”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Paljon kirjoja ja älypuhelimen. Jos ei olisi kenttää, voisi kännykällä pelata pasianssia. Eväspuoleksi ottaisin tuoretta ananasta ja matcha-teetä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Samat asiat!”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai tiettyyn ajanjaksoon, minne menisit? ”Ranskan vallankumouksen haluaisin kokea ja sitten haluaisin asua englantilaisessa Downton Abbey-tyylisessä kartanossa. Joku pukisi mut ja palvelusväki laittais ruokaa.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Käyn ostamassa teesihdin ja Tokyokanista sushiriisiä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Silityslauta (tykkään l- ja s-kirjaimista)

Mistä sanasta pidät vähiten? - Bruttokansantuote

Mikä sytyttää sinut? - Innostuneisuus 

Mikä sammuttaa intohimosi? - Ankeuttaja

Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Aallon ääntä 

Mitä ääntä inhoat? - Jäätelöauton soitto

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Muutosjohtaja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Are you ready for rock ’n’ roll? (naurua)