Tarpeettomia ihmisiä / Keski-Uudenmaan Teatteri

Tarpeettomia ihmisiä / Keski-Uudenmaan Teatteri KUT, Kerava

Ensi-ilta 10.10. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Reko Lundán
Ohjaus Seppo Halttunen
Musiikki Jussi Hongisto
Puvustus Sinikka Zannoni
Lavastus Seppo Halttunen, Kasper Kaijanen, Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki
Valot ja grafiikka Kalle Tahkolahti
Äänisuunnittelu Saku Tamminen ja Kalle Tahkolahti

Rooleissa : Anna-Leena Sipilä, Jukka Peltola, Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki

Anna-Leena Sipilä ja Jukka Peltola 

 Jotkut näytelmät ovat jo teksteinä niin loistavia, että on suorastaan pakko nähdä useampi versio, vaikka edellisestä näkemiskerrasta ei olisi kovinkaan pitkää aikaa (aiemmin nähty Porissa, Jyväskylässä ja viimeksi Tampereella neljä vuotta sitten). Reko Lundánin vuonna 2003 julkaistu ja KOM-teatterissa samana vuonna kantaesitetty Tarpeettomia ihmisiä on juuri sellainen. Merkkasin KUT:n syksyn ensi-iltapäivän välittömästi kalenteriini pala kurkussa (niinpä, pala kurkussa) ja se oli mukana myös syksyn tärppilistallani. Tämä on pakko nähdä.

 Keravan asemalta oli seuralaiseni kanssa saavuttu hyvissä ajoin teatterille (matka oli lyhyempi kuin aavistinkaan), väliaikatarjottavat nautittu jo ennen väliaikaa, tekstiä kehuttu, Instagramiin kuvaa laitettu ja seisoimme jonossa odottamassa saliinpääsyä, kun ykskaks edessäni seisoo mies, tiedustelee olenko mahdollisesti Teatterikärpänen ja vastattuani kyllä esittelee itsensä Aina eturivissä-blogin kirjoittajaksi. Huraa! Lukuisat kerrat olemme menneet reissujemme kanssa ristiin, mutta nyt osui ajoitus kohdilleen ja vihdoinkin tapasimme livenä. Ei muuten istu aina eturivissä hän nimestä huolimatta, enkä minäkään pörrää kärpäsenä katossa enkä edes puraise.

 Kari (Jukka Peltola) on vastikään irtisanottu työstään, ja sehän syö miestä rotan lailla. Tyhjyyteen katosivat hetkessä monet vuodet työnsä ammattilaisena, yhtäkkiä onkin täysi nolla ja tulevaisuus näyttää kovin sumuiselta. Ammatillisen itsetunnon myötä katoaa hiljalleen koko ihmisarvo ja miehisyys eikä oloa helpota se, että itsekseen asioita vatvoo neljän seinän sisällä. Vaimo Tuula (Anna-Leena Sipilä) jaksaa hetken kannustaa miestään lähtemään liikkeelle ja ihmisten ilmoille ja etenkin uutta työtä hakemaan - vaikkapa siivousta, jotta miehen työttömyyden tuomista taloudellisista haasteista selvittäisiin mahdollisimman kivuttomasti. Helpotusta on kuitenkin luvassa, sillä Tuulalle on tarjottu vastaavan paikkaa Siwa-myymälässä eli ylennystä pukkaisi...

 Ei osaa Kari oikein iloita vaimon hyvistä uutisista, vaan paha olo purkautuu lopulta perheväkivaltana, jota vielä peitellään puolin ja toisin. "Rappusissa kaaduttiin pikkujoulujen jälkimainingeissa" toimii selityksenä tovin, totuushan on täysin muuta. Kari kyllä selvästi on pelästynyt käytöstään ja anteeksipyyntö toimii hyvittelijänä, vastaava ei tulisi toistumaan enää koskaan. Apua olisi tarjolla, mutta sitä ei ole muka tarvis hakea. Huoli Tuulan kasvoilla koskettaa minua syvältä. Pelko on astunut kynnyksen yli ja jäänyt nurkkiin pyörimään. Miten käy pitkän liiton ja onnellisen, ihan tavallisen perhearjen... Rakas kohottaa kättään ja koskaan ei voi olla enää varma siitä, onko aikomuksena silittää hellästi poskesta vai pamauttaa nyrkillä päin näköä. Huomaan taas olevani ylivirittyneessä tilassa katsomossa enkä pysty rentoutumaan pariin tuntiin, jotenkin myötäelän Tuulan kehonkielen mukana. Reagoin myös voimakkaasti näytelmän äänimaailmaan, askeliin, varjoihin.

Kari ja Tuula 

 Petri (Jari Vainionkukka) on Tuulan lapsuudenystävä ja paras kaveri ; opettaja, lähiöaktiivi ja muutenkin monessa mukana. Mies käy kaikin tavoin ylikierroksilla, on jatkuvassa liikkeessä ja poispääsyä kinkkisestä tilanteesta ei näy. Tietäisi edes mistä levoton olo ja mieli kiikastaa. Öisen lenkin seurauksena hän on löytänyt tiensä Karin ja Tuulan kotiin, isäntä on aamutakkisillaan kotosalla odottamassa vaimoaan firman pikkujouluista. Sieltä iloisesti hiprakassa Tuula kotiutuukin, seuranaan uusi iltakassa Sonja (Elina Varjomäki), johon Petri tuntee heti outoa vetoa. Sonja vaikuttaa tolkun naiselta, hänellä on kiintoisia ajatuksia, ulkonäkö miellyttää ja mikä parasta, hän tuntuu olevan hyvä kuuntelija. Siitähän se sitten lähtee eskaloitumaan, ja tästä kohtalokkaasta yöstä saa kaikki alkunsa, myös Tuulan "rapussakompuroinnit".

Petri (Jari Vainionkukka) ja Sonja (Elina Varjomäki) 

 Jo Jyväskylän esityksen jälkeen mieleeni jäi pyörimään näytelmän nimi. Tarpeeton kun tarkoittaa muutakin kuin hyödytöntä, vaikka näillä ihmisillä nimenomaan on tarpeita. Jokaisella meistä on. Tarve rakastaa ja olla rakastettu. Tarve olla ihminen toiselle ihmiselle, keskustella, kuunnella, tulla kuulluksi ja huomatuksi. Tarve olla osa perhettä, työyhteisöä, yhteiskuntaa. Hyödyttömäksi voi tuntea itsensä monella eri tavalla ja tasolla. Voi kun muistaisi sen, että yksin täällä ei pärjää kukaan. Joka niin kuvittelee, on todella väärässä. Myös ammattiapua on mahdollista saada ja hakea, siinä ei ole mitään hävettävää. Erityisesti haluan kiittää tekijöitä siitä, että käsiohjelmaan on liitetty lukuisia tahoja, joihin voi ottaa yhteyttä, ja ensi-illassa oli Lyömätön Linja näyttävästi esillä. Hienoa ja rohkeaa.

 Muistan myös sen, että Tampereella esityksen väliajalla ainakin kaksi pariskuntaa poistui paikalta vähin äänin... Syitähän voi vai arvailla. Ehkä aihe liippasi vähän turhan läheltä ja joku tunnisti itsensä, läheisensä tai tuttunsa lavalta. Loppuun asti olisi kannattanut istua, sillä rankoista käänteistä huolimatta loppu ei ole niin traaginen kuin aluksi saattaisi luulla. Yllättävä se kuitenkin on, ja kuin tuulahdus raitista ilmaa. Hetken pystyy hengittämään vapautuneemmin ja kroppani jännittäminenkin laantuu, mutta silti minulla oli pitkään jotenkin puristava olo.

 Näyttämölle on saatu luotua pieneen tilaan monenlaista miljöötä - ihan tavallinen koti vailla hienouksia, pieni myymälä peruselintarvikkeilla ja rosoinen pyöräkellari. Arkisia juttuja ja paikkoja, joiden seinillä olisi monenlaista kerrottavana. Siwa roikkunee mukana näytelmässä jatkossakin, vaikka pariin vuoteen ei kyseisiä lähikauppoja katukuvassa ole enää näkynyt. Tarkkasilmäiset voivat muuten havaita yhdessä kohtauksessa punaisen t-paidan, joka on entinen työpaitani... Ajankuvasta huolimatta tarina voisi tapahtua missä ja milloin vain, ja valitettavasti tapahtuukin - siitä saamme lukea esimerkkejä lehdistä lähes päivittäin.

 Hyytävän tarkka ja aina ajankohtainen teksti edellä tässä mennään, ja sitä tukee hyvin vakuuttava näyttelijäntyö. Ihmisten kasvoilta ja elekielestä on luettavissa todella paljon, ja tämä teki minuun erittäin suuren vaikutuksen. Miten Jukka Peltola näyttääkin kohtaus kohtaukselta väsyneemmältä ja hiljalleen kaiken luovuttaneelta, Anna-Leena Sipilä pelokkaammalta ja silti silmissä ripaus rakkautta puolisoaan kohtaan, Jari Vainionkukka tuntuu pohtivan miljoonaa asiaa niin että pää kohta räjähtää ja Elina Varjomäen kaihoisa katse pyöräkellarissa ja kenties mahdollisuus toisenlaiseen elämään ja uuteen alkuun - muutamana esimerkkinä. Erinomaista työtä kaikilta.

 Tampereella minulla tuli tarve päästä nopeasti kotiin, niin nytkin. Kerava ei tähän mahdollisuutta kuitenkaan tarjonnut, ja oli kuulkaa mielenkiintoista istua viilenevässä illassa 1,5 h asemalaiturin penkillä junaa odottamassa, pari aiempaa R-junaa kun meni vain Riihimäelle asti. Oli aika orpo olo. Kävi myös mielessä sekin, että istun tässä täysin vapaaehtoisesti enkä siksi, että kokisin olevani hämärällä asemalaiturilla paremmassa turvassa kuin kotona. Kaikilla kun ei ole vaihtoehtoja. On lähdettävä pakoon vaikka ilman takkia, vaikka kodin pitäisi olla se kaikkein turvallisin paikka maailmassa.

 Kiinnitin ensi-illassa myös huomiota siihen, että ihmeen paljon katsomossa naurettiin muutamille lauseille, jotka saivat minut vakavoitumaan entisestään. Muistuu mieleeni muutamakin nöyryyttävä tilanne, jota olen ollut todistamassa kyläreissun yhteydessä. Nauruhan on jonkinsorttinen turvamekanismi ja reaktio, joka saattaa pulpahtaa pintaan tuosta noin. Toki näytelmässä on mukana iloakin (siitä kiitos etenkin naisten pikkujouluistapaluulle) ja kuten jo sanoin, toivoa on.

 Tämä on näytelmä, jonka ihan jokaisen pitäisi nähdä, vaikka kuinka pahalta tuntuisi. Se saa ajattelemaan ja toivottavasti tarvittaessa toimimaan. Lisäinfoa esityspäivineen täältä.

Esityskuvat (c) Sebastian Rosenberg / Kapina Oy

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT ja kiitos, että otitte tämän ohjelmistoon!)

Haastattelussa Jukka Peltola

Jukka Peltolan tapasin helmikuun puolivälissä 2018 Laurell-kahvilassa Hämeenlinnassa.

Vuonna 1977 syntynyt Jukka on horoskoopiltaan leijona. ”Kotoisin oon Kalajoelta, Pohjois-Pohjanmaalta. Ala-ja yläasteen kävin siellä ja lukion myös, TeaKia lukuunottamatta kaikki kouluni siis. Kalajoen lisäksi oon asunut Helsingissä (asun tälläkin hetkellä) ja Kuopiossa vuoden.”

Mitä teet vapaa-aikanasi? ”Viimeiset viisitoista vuotta iso intohimoni on ollut ratsastus. Yhdessä vaiheessa meillä oli vaimoni kanssa osaomistus Whilma-nimisestä hevosesta, viime vuoden tammikuussa se jouduttiin viemään lopetettavaksi. Ratsastusta on kuitenkin jatkettu Helsingissä Tuomarinkylän kartanon Ruskeasuon osaston ratsutallilla. On muuten monimutkainen nimi! Mitäs muuta… Sanapalaa pelailen kännykällä juu, hah. Se on kyllä jäänyt nyt vähemmälle, työt häiritsee pahasti harrastustoimintaa. Mä en oo mikään säännöllinen salillakävijäkään. Tampereella teatteriharjoitusten aikaan hankin oikein 24/7 fitness-kortin ja kävin salilla, nyt meni kuukausi umpeen enkä vielä oikein tiedä jatkosta. Niin ja on meillä kissoja kotona, mutta sitä ei kai voi harrastukseksi sanoa?” naurahtaa Jukka.

Entä osaatko soittaa mitään soitinta? ”En osaa. Rytmimunan kanssa oon hyvä ja oon saanut sitä soitellakin aika monessa Projektori-ryhmän jutussa.”

Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? ”Eläimet on lähellä sydäntäni, ilman niitä ei tulisi elämästä mitään. Aamulla olin pitkästä aikaa taas ratsastamassa Dollari-nimisellä ruunalla. Jotenkin se on hirveän terapeuttista ja voi unohtaa kaiken muun hetkeksi.”

Siinä näkijä missä tekijä (c) Aki Loponen 

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun ammatilliset vahvuutesi? ”Hyvä rytmitaju ja eläytymiskyky. Erityistaitoja? Ei mulla ole mitään sellaista ”kikkapussia” tai että osaisin vaikkapa stepata. Soittotaidosta kysyit äsken, ja mä oon hiukan kateellinen kaikille niille, jotka ottaa esimerkiksi kitaran ja alkavat tuosta noin soitella. Itse kun en osaa soittaa yhtikäs mitään. Kaikkihan on tietysti opeteltavissa, mutta oon niin laiska, etten ole ryhtynyt opettelemaan kitaransoittoa edes vähänkään. Kokemuksen myötä on kyllä tullut tietynlainen rentous ja varmuus tekemiseen, kai sitä voisi myös erityistaidoksi sanoa. Teatteriproggiksissa joutuu aloittamaan uuden myötä kaiken aina alusta, ja töitä on ollut koko ajan ilman pitempiä taukoja välissä. Ei ole noussut mitään paniikkia uuden proggiksen alussa tyyliin ”apua, mitäköhän tästäkin nyt tulee”. Olo on varma, vaikka on ollut tekemisissä eri ohjaajien ja työryhmien kanssa eri puolilla Suomea. Eikä työ ole ollut liian vakavaa, mukana on ollut aina rentous ja hauskuus.”

”Cv:ssähän tietysti lukee erityistaitojen kohdalla ”ratsastus ja hevosenkäsittelytaito erinomainen”. JIM-kanavalla tuli 2010 sketsiviihdesarja nimeltään Testosteriili, ja siinä oli Mannerheim-sketsi. Pääsin siinä ratsastamaan hevosella oikein kunnolla!”

Onko soittotaidon lisäksi jokin muu taito, jonka haluaisit osata? ”Haluaisin omata oikein hyvän laulutaidon. En mä ihan ”puukorva” ole, kyllä mä nuotissa pysyn ja osaan laulaa, mutta en voi kyllä ilmoittaa itseäni koe-esiintymään musikaaliin. Rahkeet ei riittäisi. Kyllähän meillä TeaKissa oli lauluopetusta, ensimmäisen kahden vuoden aikana sitä vielä oli kohtuullisen hyvin. Systeemit sitten hiukan muuttuivat, tuli musiikkiteatterilinja ja sinne suuntautuneet oli jo valmiiksi hyviä laulajia. Me, jotka emme olleet niin hyviä, jäimme vähän paitsioon. Mites meidän lauluopinnot nyt sitten? Se jäi pikkuisen kaivelemaan.”

Mikä on ollut haasteellisin työsi? ”Jokainen proggishan asettaa aina omat haasteensa… Olin tuossa Kuriton Companyn ”Eloonjääneet”-nimisessä proggiksessa mukana vuonna 2007, ja muu ryhmä oli laulullisesti hirvittävän taitavaa porukkaa. Aika vaikeita biisejä oli ja musta tuntui, että nyt oon kyllä niin väärässä jutussa mukana! Mä en selviä näistä! Sain kuitenkin preppausta, ja harjoitusten kautta alkoi homma sujumaan niin, ettei ensi-illassa tarvinnut lopulta panikoida. Se oli kyllä haastava juttu!”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla toimivia? ”Siskoni Anne on opiskellut aikoinaan Taik:ssa tekstiilisuunnittelijaksi, nykyään hän kuvittaa lastenkirjoja. Hänen kirjoittamansa ja kuvittamansa kirja ”Jellona Suuri” oli Finlandia Junior -ehdokkaana muutama vuosi sitten. Aloitellessani teatteriharrastustani Kalajoella ja suunnitellessani Teakia Anne kannusti mua kovasti siihen suuntaan. Muita taiteellisesti suuntautuneita meidän suvussa ei taida olla.”

Jukka nappasi ulkona selfien 

Mistä kiinnostus teatteria kohtaan sinulla sitten lähti? ”Taisin olla 15-vuotias. Kalajoella oli äärimmäisen viriili harrastateatteri Särkkäin Näyttämö, joka oli toiminut jo pitkään ja toimii edelleenkin. Toisen siskoni naapurissa asui Eeva Lehtinen, joka oli tämän harrastajateatterin puheenjohtaja, ja olin kaiketi maininnut siskolleni, että mua saattaisi teatteritoiminta kiinnostaa. Siskoni meni sitten tältä Eevalta kysymään asiasta, ja hän oli aivan innoissaan, etenkin kun teatterissa oli ollut nuorista pojista pulaa. Sinne vaan! Siitä se sitten oikeastaan lähti! Mähän luulin, että sinne on kauheat pääsykokeet ja muuta, mutta toisin kävi. Lisäksi mä olin YTY-teatterissa Ylivieskassa.”

”Olihan meillä kouluaikoinakin jotain… Oon kotoisin Tyngän kylästä Kalajoen kupeesta ja kävin pientä kyläkoulua, ja yläluokilla perjantaisin meillä oli aina ns. esitystunti. Luokkamme oli jaettu kahtia, ja vuoroviikoin tehtiin. Pitkin viikkoa sai aina harjoitella, ja perjantaisin sitten esitettiin alaluokkalaisille. Sisältö oli senaikaisten sketsisarjojen matkimista, Nasse-setää ja muita teeveestä tuttuja, heheh.”

Muistatko ensimmäisen roolisi harrastajateatterissa? ”Joo, mulla oli kyllä useampiakin rooleja siinä jutussa. Näytelmä oli ”Maailman ympäri 80 päivässä”, siinä oli runsaasti kaikenlaisia sivuhahmoja laivan kapteenista lähtien.”

Mitenkäs homma sitten tästä eteni? ”Jatkoin sitten lukioon ja olin lukioajat harrastajateatteritoiminnassa mukana, koulunkäynti tietysti kärsi koska harrastustoiminta oli paljon hauskempaa. Olin mukana Ylivieskan proggiksissakin, vuodet ´93-´97 on varmaankin se haarukka, jonka sisällä tuli harrastettua oikein urakalla. Hain Teakiin keväällä 1997 ja pääsin heti ensimmäisellä yrittämällä sisään, samana keväänä vähän aiemmin pyrin myös Tampereelle ja siellä en päässyt jatkoon. Valmistuin vuonna 2002.”

(kuva Kajaanin Kaupunginteatterin ja Projektori-ryhmän yhteistuotannosta Tuntematon sotilas, kuva (c) Aki Loponen) 

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Tuleva vaimoni opiskeli silloin tanssitaiteen puolella vuotta alemmalla kurssilla (ja myöhemmin meni koreografilinjalle ja toimii nykyään koreografi-tanssijana) ja hän koreografioi jutun, joka pohjautui Pier Paolo Pasolinin kirjaan ”Orgiat”. Siinä oli mukana tanssijoita ja näyttelijöitä. Mun kirjallinen lopputyöni käsitteli tavallaan sitä, millaista on olla näyttelijänä mukana tanssiteoksessa. Siinä oli myös kirjasta otteita. Hyvin pitkälti liikkeellinen juttu noin muuten.”

”Taiteellinen lopputyöni oli ”Seitsemän veljestä” vuonna 2001, ja oli muuten ensimmäinen proggis Teakin uudessa talossa Haapaniemenkadulla. Juha Luukkonen ohjasi, ja siinä teki moni muukin kurssikaverini taiteellisen lopputyönsä.”

Onko sinulla ollut missään vaiheessa joku muu ala mielessäsi? ”Lukioaikoina mua kiinnosti historia kovasti ja olin hyväkin siinä, lisäksi maantieteessä ja biologiassa. Historia mua on aina kiehtonut ja kiehtoo vieläkin. Siihen aikaan ei voinut vielä googlettaa asioita, oli vain niitä ei-päivitettyjä opinto-oppaita, ja sieltä luin että historiaopinnot yliopistossa kestäisivät kahdeksan vuotta! Sehän on jumalattoman pitkä aika! No, pienenä mä haaveilin rekkakuskin ammatista, koska isänikin on ollut rekkakuskina. Sekin sitten jäi”, Jukka muistelee.

Miksi olet näyttelijä? ”Nyt tuli paha kysymys… Hyvä kysymys kyllä esittää itselleenkin silloin tällöin! Syy miksi aikanaan tälle alalle on hakeutunut juontaa juurensa sinne kyläkouluaikojen sketseihin, kun yleisön sai nauramaan ja siitä tuli itsellekin todella hyvä mieli. Siinä sai tyydytettyä jonkun alkukantaisen tunteen ja tarpeen muiden viihdyttämisestä. Myöhemmin tarve on vaihtanut muotoaan. Mulla on ollut onni tehdä töitä taitavien ohjaajien, dramaturgien ja koreografien kanssa ja oon saanut olla osana tärkeitä, isoja asioita ja aiheita käsitteleviä teoksia. En osaa kirjoittaa enkä ole kauhean hyvä puhumaankaan (paitsi valmiiksikirjoitettua tekstiä), haluan tämän työn kautta vaikuttaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin tai asioihin. Se mut ajaa tekemään tätä työtä, vaikkei se aina helppoa ole ollutkaan.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut? ”Kyllähän niitä oppeja on matkanvarrella tarttunut mukaan montakin, mutta viimeisin sellainen, josta on mukava muistuttaa itselleen että näinhän se on, on se kun tehtiin Zholdakin ohjauksessa Kirsikkapuistoa Turun Kaupunginteatterissa. Zholdak on hyvin äärimmäinen ihminen ja hänen tyylinsä kohdella ihmisiä on mitä on, mutta kyllä hän on myös taitava työssään. Tulimme kerran aamuharjoituksiin ja hän sanoi kesken treenien, että näyttelijän pitää tulla jokaiseen harjoitukseen sellaisella valmistautumisella kuin se olisi viimeinen harjoitus ikinä. Pistät itsesi täysillä likoon joka harjoituksessa. Ei se tarkoita sitä, että pitäisi jotenkin rikkoa itsensä henkisesti tai fyysisesti, vaan ettei harjoitus olisi mitään puolinaista haahuilua. Se oli minusta hyvin sanottu!”

Onko sinulla ollut omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai olet seuraillut pitkään? ”Hannu Kivioja on ollut mulle näyttelijöistä kyllä selkeä esikuva, jo ennen kuin itse olin ammatissa. ”Tuhlaajapoika”-elokuva on esimerkiksi järjettömä kova. Hienoa on ollut päästä tekemään hänen kanssaan töitä ja hän piti meille koulussa yhden pienen kurssinkin. Hannu on motivoinut mua suuresti tähän tekemiseen.”

Jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa, kuka olisi ”unelmiesi vastanäyttelijä”? ”Heti menee Hollywood-osastolle. Jos itsellä olisi täydellinen englanti… Miehistä Sean Penn tai Harvey Keitel, naisista Susan Sarandon. Suomesta haluaisin näytellä Taisto Reimaluodon kanssa. Tapasin hänet viime vuonna Porissa Lainsuojattomat-festareiden 24h Plays-jutussa, valitettavasti emme päässeet samaan ryhmään mukaan.”

Jukka ja Johanna Reilin Puhtaana käteen-farssissa (c) Tapio Aulu 

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Laulaa dueton? Apua! Aikamoisia kysymyksiä sulla… M.A. Nummisen kanssa haluaisin esiintyä! Siitä tulisi hieno veto!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Vaasan Kaupunginteatterissa, Hämeenlinnan Teatterissa, Seinäjoen Kaupunginteatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Kajaanin Kaupunginteatterissa, Kuopion Kaupunginteatterissa, Teatteri Vanhassa Jukossa Lahdessa, Riihimäen Teatterissa, Tampereen Teatterissa (tulevassa Teatteri Siperian ja Projektori-ryhmän yhteistuotannossa), Kouvolan Teatterissa, Q-teatterissa ja Teatteri Jurkassa. Siinäpä niitä.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai koko proggis. ”Pääsin tekemään Täällä Pohjantähden alla -näytelmää kahteen kertaan, Vaasaan ensin 2008 ja viime talvena Seinäjoelle. Harvinaista oli myös se, että pääsin tekemään saman roolinkin eli Akseli Koskelan kahteen eri otteeseen. Molemmissa oli vielä sama ohjaaja. Jännästi oma roolini syventyi entisestään Seinäjoella, Vaasan jutun ollessa vielä aika hyvin muistissa. Vaasassa tehdessä muutama kohtaus tuntui siltä, etten ihan pääse kiinni, mutta Seinäjoella kaikki jalostui, koska olin itsekin vanhentunut. Pääsin tekemään tavallaan uudelleen koko roolin. Tärkeä prosessi kaikkineen! Toki on ollut muitakin eri syistä tärkeitä juttuja, mutta tuo oli haastava myös näyttelijäntyöllisesti.”

Elina (Liisu Aurasmaa) ja Akseli (Jukka Peltola) / Seinäjoen KT (c) Aki Loponen

Millaista teatteria haluaisit itse nähdä Suomessa enemmän? ”Haluaisin nähdä uusia kotimaisia näytelmätekstejä! Oon tällä hetkellä itse tosi huono teatterissakävijä, yritän käydä katsomassa silloin kun on enemmän aikaa. Viimeksi kävin katsomassa Tampereen Työväen Teatterissa Milko Lehdon ohjaaman ”Pasi was here”, se oli oikein hyvä juttu. Haluaisin nähdä rohkeampaa, kokeellisempaa teatteria. Sitäkin tehdään, mutta rahastahan se on myös kiinni. Mun mielestäni viihdettä on teattereissa aika paljon ja vähän liikaakin jo. Jotenkin sitä kaipaa uusia tarinoita tästä päivästä ja maasta, jossa eletään.”

Millaista on sinun mielestäsi teatterin taika, voiko sitä selittää? ”En oikein tiedä...onko taika sama asia kuin flow? Tietylainen ”imu” riippumatta siitä oletko lavalla vai katsomossa. Juttu on niin hyvä, että ajantaju katoaa. Työryhmän kesken kun löytää hyvän imun tekemiseen, kun kaikki hengittävät samaan aikaan… Taikahetki on siinä. Katsomossa sitä odottaa jotain täyttymystä, niitäkin on kohdalle sattunut. Mulle hirveän tärkeää on energia, joka lavalta huokuu. Vaikka juttu ei välttämättä muuten olisi kaikilta osin napakymppi, se tekemisen meininki voi välittyä silti ja osuu ihan täysillä.”

Mitkä asiat inspiroi sinua? ”Töissä energiaa tuovat ihmiset innostavat mua pistämään myös itseni likoon enemmän ja enemmän. Intohimoiset ihmiset inspiroi mua niin elämässä yleensä kuin työssäkin. Bensaa mun liekkeihini!”

Podetko ramppikuumetta? ”En mitään erityistä, ramppikuume kuulostaa joltain paniikkitilalta. Pieni jännitys pitää hereillä ja sitä on oltava, muuten huolestuu. On kyse myös vireystilasta, siitä onko skarppina.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet aina ennen esitystä? ”Juttukohtaisesti hommat tietysti vähän vaihtelee, joskus pitää lämmitellä fyysisesti enemmän. Ääni pitää saada kulkemaan aina. Ei mulla mitään sellaista ole, minkä tekisin aina. Ei taikauskoonkaan liittyviä, että kävisin koputtelemassa nurkkia. Joskus nuorempana oli niitä, silloin kun oli neuroottinen muutenkin… Eväätkin vaihtelee koko ajan. Jos esityksen onnistuminen on niistä kiinni, sitten pitää miettiä asioita vähän tarkemmin”, naurahtaa Jukka.

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Musta on hauska kuunnella vanhojen kollegoiden juttuja ja tuntuu siltä, että ennen on sattunut ja tapahtunut paljon enemmän. Itselle ei ole sattunut mitään mainittavaa, mutta tämän jutun olen kuullut Vaasassa. Tämä tapahtui Kajaanin Kaupunginteatterissa vuosia sitten ”Pohjalaisia”-näytelmässä. Puukotushommat oli hienosti ratkaistu siten, että näytelmässä käytettiin oikeita lyhytteräisiä puukkoja ja näyttelijällä oli ruislimppu paidan alla selässä! Puukko lyödään limppuun ja kaikki näyttää tosi aidolta ja rajulta. No, jossain esityksessä oli käynyt sitten niin, että kaveri jota puukotetaan oli unohtanut leivän selästään ja tajusi sen kesken kohtauksen näyttämöllä. Puukotuskohtaus lähestyy, mitä mä nyt teen! Kun toinen tuli puukko tanassa kohti, hän lähti juoksemaan ja huusi mennessään ”Ei oo leipää!”. Tää on musta mahtava tarina, kun sekunneissa pitää keksiä jotain eikä kulisseihinkaan voi juosta karkuun. Miten viestitän kanssanäyttelijälleni, että kaikki ei ole nyt kohdillaan. Loistava keksintö!”

Perinteinen yhteiskuva... 

Kerro joku hyvä muisto. ”Me pistettiin oma Projektori-ryhmä käyntiin vuonna 2006 ja aloimme harjoitella ensimmäistä omaa produktiotamme eli Janne Kuutiota. Mentiin harjoittelemaan sitä heinäkuussa yhden mukana olleen näyttelijän mökille maalle, pari viikkoa treenattiin siellä. Oltiin saatu proggista varten vähän apurahaa, ensi-ilta oli tulossa myöhemmin Helsinkiin. Oltiin ostettu mökille ruokaa ja kokkailtiin yhdessä tauoilla. Tarinassa oli lavastuselementtinä puupöllejä, joihin veisteltiin erilaisia kasvoja. Liiteristä valkattiin parhaat pöllit ja jokainen veisteli omiaan. Se oli jotenkin liikuttavaa. Istuttiin iltaa yhdessä, veisteltiin pöllejä pihalla ja taidettiin ottaa vähän kaljaakin. Hyvä muisto alkutaipaleelta, yhteisen tekemisen ilo välittyi.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Helmikuun lopussa tulee tosiaan ensi-iltaan Hannu Salaman ”Siinä näkijä missä tekijä” Frenckell-näyttämölle Tampereen Teatteriin. Tässä keväällä on äänikirjojen lukua luvassa, ja täällä Hämeenlinnassa pyörii Puhtaana käteen -farssi vielä muutaman kerran. Kesällä menen tekemään yhtä leffaa, jota kuvataan Hailuodossa, Oulussa, Raahessa ja Pyhäjoella. Ensi keväänä tulee ensi-iltaan vaimoni Sari Palmgrenin tanssiteos, ensi-illassa Kajaanissa.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Elä hetkessä. Ei mieti liikaa tulevia eikä murehdi menneitä.”

Millaisia terveisiä lähettäisit nuorelle itsellesi täältä vanhempana ja viisaampana? ”En kerro minkä ikäiselle tämän sanon, mutta sanoisin ”Oo oma ittes!” En tiedä uskoisiko.”

Osaatko imitoida ketään? ”En. Olen joutunut kokeilemaan kyllä. Nätyn pääsykokeissahan oli sellainen tehtävä, jossa piti imitoida jotain henkilöä. Sehän meni tietysti ihan päin persettä. Muistan, että samassa ryhmässä oli yksi kundi, joka osasi imitoida oikein hyvin ja hänellä oli jopa valinnanvaraa niissä hahmoissaan. Itse yritin huonosti Spedeä muistaakseni, hahah, ja pieleen meni sekin. Ai niin, ja kaikkihan nyt Jouko Turkkaa on yrittänyt imitoida myös.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Pitkällisen mietinnän jälkeen vastaan Kaustinen! Se ottaa aina niin lungisti. Sehän on muuten todella nerokas ja briljantti suomennos, kun alkuperäisen hahmon nimi on Woodstock.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi hahmosi nimi ja supervoimasi? ”Mun supervoimani olisi sellainen, että pystyisin pysäyttämään ajan. Kun tulee joku epäkohta, kaikki pysähtyy ja sitten epäkohdan voisi korjata, ja taas jatkuisi liike. Hahmon nimi olisi Jäädyttäjä.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi siltä varalta että heräätkin kesken kaiken? ”Olispa mahtavaa! Haluaisin lukemista mukaan. Kännykällä pelaisin Sanapalaa ja sitten loppuisi akku, laturi ei tietenkään olisi mukana. En muuten ottaisi kännykkää. Paljon kirjoja! Olisi pakko lukea haastaviakin teoksia, kun ei olisi tekosyytä keksiä muuta tekemistä. Ruuassa pitäisi olla vaihtelua, koska en pysty syömään samaa ruokaa montaa päivää peräkkäin. Kasvihuone täynnä tuoreita kasviksia ja hedelmiä!”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Haluaisin mennä katsomaan miten pyramidit on rakennettu, siitä kun aina kiistellään. Haluaisin myös mennä katsomaan, millainen tyyppi oikein oli Jeesus.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisi esitys, millainen se olisi? ”Toivottavasti ei tehdä! Mun roolissani olisi useampia eri tyyppejä ja esitys olisi immersiivinen. Tapahtuisi vanhassa tehdashallissa ja mukana olisi erilaisia taiteenalan ammattilaisia - näyttelijöitä, tanssijoita, sirkusta… ”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Kävelen teatterille Puhtaana käteen -esitykseen.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

Mikä sytyttää sinut? - Intohimo

Mikä sammuttaa intohimosi? - Tylsyys

Mikä on suosikkikirosanasi? - Perkele

Mitä ääntä rakastat? - Hyrinä

Mitä ääntä inhoat? - Kova meteli

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentäjä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Toimistotyöntekijä

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

Siinä näkijä missä tekijä / Teatteri Siperia ja Projektori-ryhmä

Siinä näkijä missä tekijä / Teatteri Siperian ja Projektori-ryhmän yhteistuotanto

Ensi-ilta 27.2. 2018 Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti Hannu Salama
Ohjaus Juha Luukkonen
Dramatisointi Juha Luukkonen ja Ari-Pekka Lahti
Lavastus Noora Salmi, Saija Raskulla ja Juha Luukkonen
Pukusuunnittelu ja tarpeisto Noora Salmi
Valo-ja äänisuunnittelu Saija Raskulla
Laulujen sovitukset Juha Lagström ja työryhmä
Jouhikko Pekko Käppi

Rooleissa : Jukka Peltola, Sakari Tuominen, Hanna Gibson, Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen, Juha Lagström, Riikka Papunen, Sami Lanki ja Satu Turunen

 Siinä näkijä missä tekijä. Itse esityksestä ja aiheesta minulla ei ollut harmainta aavistustakaan, vaikka olin vuosia sitten nähnyt samaan tekstiin perustuvan esityksen Nätyn parin vuosikurssin opiskelijoiden versioimana (tässä tosin on käytetty otteita muidenkin kuin Hannu Salaman tekstistä). Ihmisen muisti on häilyväinen ja kattaa välähdyksiä sieltä sun täältä, yksittäisiä hetkiä ja kuvia. Niiden yhdistäminen vaatii sitten hiukan kaivelua, jotta saisi kokonaiskuvan piirtymään paremmin esiin.

  Näyttämöllä on tuoleja, ei rivissä lähekkäin vaan kaukana toisistaan. Odotan jokaisen tuolin kohdalle kertojaa, kaiken keskelle eteen myös kirjoituskonetta ja itse kirjailijaa. Harri Salminen (Jukka Peltola) yrittää kirjoittaa kirjaa vastarintaliikkeen toimista jatkosodan aikana Tampereen Pispalassa. Vaimo Marke (Satu Turunen) pommittaa puhelimitse, syyttää ja sättii ja ilmoittaa lasten kaipaavan isäänsä. Kotiin ei Harri aio palata ennen kuin kirja on valmis. Työ on hidasta, kuin valtavan palapelin kokoamista, jossa palaset ovat hajallaan pitkin huonetta. Reunoilta ja kulmista aloitetaan.

Maija ja Santtu 

 Harrin äiti Maija (Hanna Gibson) ja isä Santtu (Sakari Tuominen) solvaavat ronskein sanakääntein toinen toisiaan, ikään kuin kilpailisivat siitä, kumpi on pahempi suustaan ja kumpi saa toista loukattua syvemmin. Kuuntelen korvat punaisina ja otsa kurtussa, omassa perheessäni kun on vastaavat tilanteet hoidettu pitkitetyllä mykkäkoululla. Pinnan alla on kuitenkin kytenyt ja on ollut hyvin tietoinen siitä, että jos tulppa lähtisi irti, tulisi sanottua asioita myös ohi suunsa. Kumpi on sitten parempi/pahempi tapa? Täydellinen hiljaisuus vai asioiden sanominen niin kuin ne on, höystettynä mehukkailla kirosanoilla? Perkele on saatanan tehokas sana muuten, kokeilkaapas!

 Jokaisen näyttämöllä sijaitsevan tuolin ääreen saapuu ihminen kertomaan omaa versiotaan sekavista jatkosodan ajoista ja tapahtumien kulusta. Kirjailija Salminen kääntyy äänen suuntaan, spottivalot leikkaavat nopeasti kohteesta toiseen tihenevässä tahdissa. Tuntuu siltä, että pulssini kohoaa tunnelman tiivistyessä ja vähän mystinen äänimaailmakin tukee tätä eikä helpota oloa. Kuin seuraisi jännitysnäytelmää, jonka loppu on täysin hämärän peitossa. Kuin seuraisi kuulustelua, jonka lopputuloksesta ei ole tietoa. Kuka on syyllinen ja kuka syytön? Kuka teki mitäkin tai jätti tekemättä? Kuka petti ja kenet?

 Vastarintaliikkeen jäsenet tulevat tutuiksi. Ryhmän johtaja Pekka Toivola (Marika Heiskanen) sekä jäsenet Tammelundin Reska (Tuukka Huttunen) ja veli Taisto (Juha Lagström), Pirkko Mäkinen (Riikka Papunen), Jaska Lonkanen (Sami Lanki) ja Nurmen poika (Satu Turunen). Puheissa toistuu myös kovista jätkistä kovin, desantti Aulis Ahteinen, jonka olinpaikasta ei ole tietoa. Vielä... "Saatanan inhimillisiä ihmisiä!" toteaa kirjailija Salminen myöhemmin. Tähän toteamukseen on helppo yhtyä.

 Välillä tartutaan kitaraan ja millä tavalla! "Working Class Hero" alkaa kuin varkain ja ihoni nousee kananlihalle. "If you want to be a hero, well just follow me". Paikoitellen tekee mieli nousta ylös laulamaan mukana käsi nyrkkiin kohotettuna. Perkele sentään, mukana ollaan mitä tahansa teettekin! Aatteen ja toveruuden puolesta. Äänet soivat komeasti yhteen ja salissa on jotenkin kohottunut tunnelma aina laulujen soidessa. Väliajalla on pakko googlettaa, minkä niminen olikaan kappale joka alkaa sanoin "Käännyn puoleenne kapteeni, kuunnelkaa!" Väliajalla myös totesin, että tämä juuri näkemäni alkupuolisko toimisi loistavasti myös kuunnelmana. Valmista kamaa äänimaailmoineen kaikkineen. Eri ihmisillä hyvin tunnistettavat, selkeät äänet. Ehkä hitusen hehkutin myös Jukka Peltolan lavakarismaa ja vakuuttavaa äänenkäyttöä.

Jukka Peltola ja Marika Heiskanen 

 Väliajan jälkeen siirrytään pelkästä puheesta kohti toimintaa. Satu Turunen ohranan päällikkö Pohtolana kuulustelemassa loksauttaa suuni hämmästyksestä auki ja nostaa hiukset melkein pystyyn. Miten hyytävä hahmo! Kukaan ei ole turvassa.

 Esitys on täynnä hienoja, pysäyttävän herkkiä ja myös piinaavia hetkiä. Elävä tuli, vaatteiden pukeminen ja riisuminen (miten nerokas tapa ilmaista kuolemasta), pienten lasten peittely uneen (vai ikiuneen?) - en olisi ikinä myöskään uskonut, miten herkeämättä seurasin pitkähköä kohtausta, jossa antenninjohto siirtyy kädestä toiseen ja mahdollistaa kunnon kuuluvuuden.

 Musiikkivalinnoista ja toteutuksesta pidin äärettömän paljon. Osa oli tuttuja kappaleita, osa ei. Olisikin ollut kiva, jos käsiohjelmassa olisi ollut maininta käytetyistä kappaleista. Manic Street Preachersia siellä taisi ainakin olla mukana ja kerrassaan nerokas R.E.M.in "Losing My Religion". Teki mieli laulaa mukana siinäkin, kun osaan edelleen sanat ulkoa. Sekin biisi osui ja upposi täydellisesti. Siellä sitä ollaan nurkassa ja spottivaloissa ja uskonsa (ja aatteensa) menettäneenä. Tuli sellainen fiilis että hei, tämä kappalehan kertoo juuri tästä näin!

 Koko näyttelijäporukalle isot kiitokset yhdessä ja erikseen. Yhdessä olivat enemmän kuin osiensa summa. Monta tuttua tyyppiä lavalla, joten silmäni iskin etenkin huikeaan Satu Turuseen, jonka näin nyt ensimmäistä (mutta toivottavasti en viimeistä) kertaa lavalla. Mikä muuntautumiskyky! Täytyy myös mainita se, että Tuukka Huttunen se ottaa näemmä tänä keväänä Tampereen melkein kaikki teatteritalot haltuunsa ja huseeraa isoissa rooleissa kolmen eri talon lavoilla. Ja mainitsinko jo Jukka Peltolan, joka tällä roolisuorituksellaan meni heittämällä aika korkealle meikälikan suosikkilistoilla?

 Jos jakaisin tähtiä, antaisin täydet viisi.

Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. Kiitos!)

Julistekuva on hieno! 

Puhtaana käteen / Hämeenlinnan Teatteri

Puhtaana käteen / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 14.10. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Michael Cooney
Suomennos Tiina Puumalainen
Ohjaus Jukka Keinonen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Valosuunnittelu Jari Vuori

Rooleissa : Jukka Peltola, Lotta Huitti, Mikko Töyssy, Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg, Birgitta Putkonen, Juha Haanperä, Aleksi Aromaa, Johanna Reilin, Maiju-Riina Huttunen ja pesukone sekä puhelinvastaajan äänenä Liisa Peltonen

Visa antaa hartiahierontaa Erkille? 

 Missäköhän sijaitsee ihmisen päässä ns. naurukeskus? Minulla nimittäin jomotti takaraivoa taas melkoisen paljon ensi-illan jälkeen ja juilintaa jatkui pitkälle yöhön. Mitä enemmän nauraa, sitä enemmän kiristää. Ehkä takaraivossani sijaitsee se kuuluisa naurusulake, joka oli jälleen kerran kärvähtämisvaaran alla. Miten mahtavaa, että tämä tapahtui kotikentällä Hämeenlinnassa! Minulla on enemmän tai vähemmän huonoja kokemuksia etenkin rahaan liittyvistä farsseista täällä (kuka muistaa sellaisenkin kulttimainetta nauttivan taideteoksen kuin Jättipotti? Minä muistan, valitettavasti) ja kieltämättä hieman kauhunsekaisin tuntein katsomoon jälleen menin. Ta-daa, farssikirous poistui ainakin minun kohdaltani, ja olen viimeksi nauranut Hämeenlinnassa näin paljon silloin, kun "Ei ketään kotona" pyöri ohjelmistossa ja murtovarkaita oli yllättäen lavalla kolme.

 Ennen esityksen alkua avecini ihasteli lavasteiden hienoja tapettikuvioita ja aikoo hankkia meille kotiin samanlaiset ja tapiseerata koko kämpän samalla kuosilla. Näyttämölläkin satoi kaatamalla vettä, ei nyt ihan niin autenttisesti olisi tarvinnut tapahtumapaikkaa näihin oloihin siirtää. Ovia piisaa ja niitä hetki valaistaankin. Kohta ovista tullaan ja mennään, se on varma se.

 Juonesta ei nyt ihan hirveästi pysty edes kertomaan, sillä sen verran sekavaa on meininki eikä perässä meinaa pysyä. Saamme kunnian tutustua Erkki Lehtiseen (Jukka Peltola), joka on ollut jo parin vuoden ajan työttömänä, vaimonsa tietämättä. Pienen sekaannuksen vuoksi Erkille on tarjoutunut aikoinaan tilaisuus nauttia toiselle ihmiselle kuuluvia etuuksia ja hommat ovat sittemmin lähteneet lapasesta, kun rahaa niin hövelisti tuntuu sossusta irtoavan. Nyt Erkki meinaa laittaa koko touhulle stopin, mutta eipä se olekaan niin helppoa, koska peitetarina on jo niin pitkällä, ettei siitä ota selvää enää itse Erkkikään. Mukaan sotketaan vielä alivuokralainen Visa Muikku (Mikko Töyssy) ja Vertti-setä (Lasse Sandberg). Eikä tässä vielä kaikki. Tietysti ovesta lappaa sisään lisää porukkaa, kuten sosiaalitarkastaja Jaatinen (Katariina Kuisma-Syrjä), läheiskriisipalvelun vapaaehtoistyöntekijä Jutta (Birgitta Putkonen), väärään aikaan kotiin tullut Erkin vaimo Liisa (Lotta Huitti), parisuhdekonsultti Kuitunen (Juha Haanperä), hautausurakoitsija Ala-Kulo (Aleksi Aromaa), pahamaineinen sossun ylitarkastaja Tikkinen (Johanna Reilin), huolestunut Visa Muikun tuleva morsian Reetta (Maiju-Riina Huttunen) sekä villiintynyt pesukonekin.

Vertti-setä, Visa ja Erkki. Ei hyvältä näytä. 

 Ajai, alussa ollaan hyvinkin rauhallisissa merkeissä ja pohjustetaan tulevaa. Katsomossa pystyi vielä jotenkuten hengittämäänkin. Selitysten ja sotkujen lisääntyessä kierrokset kuitenkin nopeutuvat, ja parastahan on se, että katsomossa ollaan askeleen edellä koko ajan. Tai sitten ei. Välillä meni Erkit ja Vertit ja Muikut ja porot sekaisin meikäläiselläkin, mutta on se nautinnollista saada lamppu syttymään päässään vain hetkeä ennen kuin roolihahmot ovat kaivelleet itselleen vielä syvemmän kuopan, jonka reunalla jo ollaan kovaa vauhtia menossa -ja sitten ovesta tupsahtaa sisään juuri se henkilö, joka sieltä ei missään tapauksessa saisi paikalle tulla. Loppupuolella oli aivan poskettoman hysteerinen hässäkkä meneillään ja katsomo suorastaan ulvoi naurusta. Mikäpä näillä keleillä olisikaan parasta terapiaa?

 Hahmogalleria on taas kerrassaan mainio kauttaaltaan. Jukka Peltolan olen nähnyt lavalla vain kerran aiemmin, ja silloinkin aika reippaasti erityylisessä jutussa (Che - Hän elää!? / Teatteri Vanha Juko). Mikä verraton pokerinaamainen koomikko hänestä kuoriutuikaan! Jostain syystä tuli mieleeni välillä Steve Carell - ja mitä ihmeen hyppyaskelia Erkki veteli näyttämön poikki! En tiedä oliko syynä ne viikset vai kalsarit/buutsit-yhdistelmä vai mitkä, mutta Lasse Sandberg ansaitsisi jo jonkinsortin diplomin Vertti-sedän tulkitsemisesta. Mikä habitus! Kenellekään ei varmasti jäänyt epäselväksi, mitä tarkoittaa termi manspreading (suomeksi äijähaara). Ja se look ... mikä lie köyhänmiehen versio Burt Reynoldsista, ja samalla sekoitus Viiksi-Vallua, James Hetfieldiä ja 70-luvun pornoleffojen himoköyrijää. Kyllä, olen sen verran nähnyt että osaan sanoa.

 Entäs sitten hautamanu Ala-Kulo kuin suoraan leffasta V niin kuin verikosto, ja ruttonaamarit siihen päälle vielä. Avecini tosin oli sitä mieltä, että näyttivät naamareissaan ihan pingviineiltä. Jaloviinapäissään hilluva Katariina Kuisma-Syrjän tarkastaja Jaatinen, joka turhaan kärttää tärkeää allekirjoitusta ja pääsee sitten kyllä lausumaan viimeisen sanan. Ja yltiöempaattinen kaikkien kaveri, vapaaehtoistyöntekijä Jutta Yli-Polvi... Johanna Reilinin ylitarkastaja Tikkinen sitten ns. räjäytti pankin. Johan oli naisella näyttävä sisääntulo! Ammattitaitoa on sekin, että pokka pitää... Olisi kiva tietää, miten paljon harjoituksissa on repeilty.

Ylitarkastaja Tikkinen ja Erkki

 Nopea oli oppimaan käskyjä seksiterapeutti parisuhdekonsultti Kuitunen, sen verran napakasti Erkin Liisa-vaimo häntä käskytti istumaan. Tässä vauhdissa kihditkin parantuvat, kuolleet nousevat kävelemään, salaiset tyttöilyhaaveet paljastuvat, häät peruuntuvat ja kadonneet aistit palautuvat.

 Tämä oli kyllä varsinainen jättipotti, ihan sanan varsinaisessa merkityksessä! Erinomaisen hyvä rytmi, joka säilyi alusta loppuun. Muutenkin Hämeenlinnan Teatterin syksy on ollut erittäin onnistunut. Reilun parin viikon sisällä olen nähnyt peräti viisi erilaista juttua (vierailuesityksiäkin) ja kaikki ovat olleet varsin herkullista seurattavaa. Jos kaipaat kunnon nauruterapiaa ja haluat väriä/valoa elämääsi, kannattaa suunnata Hämeenlinnan Teatteriin. Täältä pesee ja linkoaa, vaahdon kera!

Ruttovaara!

 Lisäpointseja hauskasta käsiohjelmasta, joka oli kuntoutustukipäätöksen muodossa. Tästä päätöksestä ei kannata valittaa! "Hän on nyt paremmassa paikassa." "Jaa Turengissa?"

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!) 

Che -hän elää!? / Teatteri Vanha Juko

Che - hän elää!? / Teatteri Vanha Juko, Lahti

Yhteistyössä Teatteri Vanha Juko ja Projektori-ryhmä

Kantaesitys 15.2. 2013, kesto n 3h (huom. kaksi väliaikaa)

Ohjaus Juha Luukkonen

Näyttämöllä : Minja Koski, Jukka Peltola, Ilona Pukkila, Tatu Siivonen ja Sakari Tuominen sekä Santa Clara Sinfonietta

Taustaa : Ernesto "Che" Guevara (1928-1967) oli argentiinalaissyntyinen vallankumouksellinen sissijohtaja ja huomattava poliittinen hahmo. Tämä näytelmä ei ole näköiskuva Che Guevarasta, vaan esitys nykypäivän Chen etsimisestä. Se kuvaa sankaruuden myyttiä historiasta nykypäivään ja kysyy, onko sankaruus nykypäivänä mahdollista. "Che - hän elää!?" on sekoitus näyttämöllisiä tilanteita, musiikkia, elävää kuvaa ja nauhoitteita ja kyllä, esityksessä on kaksi väliaikaa. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä tulisin näkemään ja poistuessani oli aika pöllähtänyt olo edelleen...

Jukka Peltola / kuva  Aki Loponen, Loma Graphics Oy

Plussaa : "Kaikkihan me hänet tunnetaan, kaikkihan me hänestä pidetään" lauloi jo muinoin Sleepparit, tosin silloin laulun aiheena oli Idi Amin. Lause sopisi hyvin kyllä Che Guevaraankin, sillä hän jos kuka on myyttinen hahmo ja nimenomaan sankaruuden perikuva. Moni luulee siis tietävänsä Chen tarinan, minä mukaanlukien, vaikka tietämys rajoittuu siihen, että on nähnyt esim. rockfestareilla vuosien saatossa Chen kasvoja kantavia lippuja ja paitoja ja huiveja siellä sun täällä ja yhdellä jos toisella. Ensimmäinen näytös pamauttikin tietämykseni uudelle tasolle, välillä ei oikein tiennyt mitä olisi seurannut kun taustalla oli vanhoja filminpätkiä ja edustalla välillä melkoinen karnevalistinen meininki, musiikkia ja jammaamista ... ja sitten yllättäen vakavoiduttiin. Tämä kuuluu kyllä esityksiin, joista suurimman osan ajasta olin ns. huuli pyöreänä, ensinnäkin sen vuoksi etten ihan pysynyt kärryillä missä nyt mennään ja toisekseen siksi, koska näyttelijät olivat niin loistavia ettei voinut kuin hämmästellä. Näyttelijöistä ainoastaan Tatu Siivonen ja Ilona Pukkila olivat minulle aiemmin tuttuja, Tatu useammastakin produktiosta ja Ilona Lappeenrannan kaupunginteatterin huikeasta Dogvillen naispääroolista. Uusista tuttavuuuksista etenkin Minja Koski teki minuun käsittämättömän suuren vaikutuksen, niin liikunnallisesti, laulullisesti kuin näyttelijäntyöllisestikin. Mitään moitittavaa en toki löytänyt Jukka Peltolan enkä Sakari Tuomisenkaan työskentelystä. Musiikkiosuuksista tuli välillä mieleeni jopa Ultra Bra, etenkin porukan seistessä rivissä näyttämön etualalla laulamassa moniäänisesti. Komeaa kuultavaa oli se. Ensimmäisen väliajan jälkeen ylläri oli melkoinen, sillä lavalle oli luotu katsomo tyhjästä ja nyt siirryttiin katsomaan tapahtumia ihan toiseen suuntaan. "Meidän sukumme tarina" kertoi suomalaisesta perheestä, jonka jokaisella jäsenellä oli omat aikansa sankarit. "Mun sydämeni tänne jää" nostatti palan kurkkuun ja kyyneleet silmiin. Seuraavassa osassa siivoojatyttö kertoi oman tarinansa. Väliajan jälkeen palattiin alkuperäiseen katsomoon ja nähtiin "Sankarin matka eli poliitikon tarina". Politiikkahommista en juuri ole koskaan perustanut, mutta tässä osiossa Jukka Peltola oli loistava. Huh! Tämä oli kyllä sellainen esitys kaikkinensa, että se pitäisi ehdottomasti nähdä uudestaan, jotta kaikki osaset aukeisivat ja loksahtaisivat paikoilleen. Informaatiota tuli paljon, ja olin paikalta poistuttaessa hiljainen ja hämmentynyt, positiivisella tavalla. Näin jotain totaalisen erilaista taas kerran! Kotimatkalla käskin miestäni pukeutumaan Che Guevaraan ... ja jostain on joku huivi vähintään hankittava itsellekin!

Tatu Siivonen / kuva Aki Loponen,Loma Graphics Oy

kuva Aki Loponen,Loma Graphics Oy

Miinusta : Oli sen verran erikoinen pläjäys kyllä, että en osaa sanoa oikein mitään miinuspuolia. Jokainen kokee näytelmän varmasti eri tavalla ja etenkin ne, jotka ovat syntyneet minua aiemmin. Aiemmin videokuvan käyttö oli olevinaan jotenkin erikoista ja hienoa, nyt sitä tuntuu olevan vähän yhdessä jos toisessa esityksessä ja itseäni vähän jo kyllästyttää se. Kaikkea en tosiaankaan ymmärtänyt, mutta sitä en lue mitenkään miinuspuoleksi itse esityksestä.

Muuta : Ajatuksia heräsi kosolti ja paaaljon kysymyksiä, mikä oli varmaan tämän tarkoituskin. Jäin miettimään sitä nykypäivän sankaruutta, siihen kun tosiaan tuntuu liittyvän esim. se, että vetää näyttävästi turvalleen lentokentällä. Jokaisella meillä on varmasti omat sankarimme ja tuntuukin siltä, että minun sankareitani ovat ainakin nämä teatterintekijät, jotka tuovat katsojille näitä tämänkaltaisia teoksia, jotka ovat muutakin kuin sitä että "oli ihan hauska esitys, kiitos ja näkemiin". Kovasti tekee mieleni myös nostaa toinen käsi nyrkissä voimakkaasti ylös ja huutaa maailmalle jotain. Kun vielä tietäis että mitä.

Che - hän elää!? saa neljä tähteä **** . (ja se viides on tuossa lakissa jo valmiina...)

Alberto Kordan kuuluisa kuva