Kolmas kerta toden sanoo / Pieni merenneito

 Hyvin harvoin tulee nykyään hurahdettua mitään katsomaan uudestaan, tältä vuodelta poikkeuksena tosin Riihimäen Täti ja minä ennätyksineen sekä Kansallisteatterin Kolme sisarta, jonka näin lopulta neljä kertaa. Ja sitten on HKT:n Pieni merenneito, jota olin ensin katsomassa ensi-illassa ja siitä suurin osa meni visuaalisen puolen ihasteluun ja hämmästelyyn, niin paljon oli sellaista katseltavaa ettei aiemmin ikinä (kirjoitukseni enskarista täällä).

Peter poseeraa (c) Teatterikärpänen 

 Tiesin jo ennalta, että tämän musikaalin haluan nähdä ainakin kaksi kertaa ja suurin syy oli se, että prinssinä ja prinssin understudyna olisi kaksi suurta suosikkiani, Martti Manninen ja Peter Nyberg, joista etenkin jälkimmäisen kaikki proggikset olen pyrkinyt näkemään koska harvinaista herkkua (Marttia kun olen nähnyt aika usein etenkin Tampereen Teatterissa). Joskus on käynyt niin, että mennessäni jotain katsomaan onkin jossain tietyssä roolissa ollut understudy jostain syystä vuorossa ja pettymys on ollut suuri, koska olen halunnut nähdä roolissa juuri tietyn henkilön. No, pettymys on usein siinä esityksen aikana sitten laantunut kun on käynyt ilmi, että jestas tämä understudy on upea ja lopulta en ole edes muistanut, ketä odotin roolissa näkeväni... Tämän proggiksen molemmat prinssit ovat omalla tavallaan huikeita ja valloittavia, laulavat suoraan sydämeen ja niin komeita, että ihan sydämestä ottaa. Ja sydämestä ottaa etenkin kohtauksessa, jossa Eric tanssittaa Arielia linnassaan ja sadat pienet valot syttyvät loistamaan ympäri salia. Ah, täydellistä ja sadunomaista ja romanttista, vaikken mikään romantiikan vannoutunut ystävä olekaan.

 Onnistuin näkemään Peterin prinssinä ensimmäistä kertaa syyskuun puolella ja kävi vielä niin, että marraskuulle tekemäni "varmistusreissukin" onnistui ja pääsin näkemään hänet jo toistamiseen ja samalla koko musikaalin kolmatta kertaa. Kyllä se niin on, että istumapaikallakin on katsomiskokemuksen kannalta väliä. Ensi-illassa istuin suhteellisen kaukana eli rivillä 11 ja siitä näki kokonaisuuden täydellisesti, toisella kerralla istuin kakkosrivissä ja siitä taas yksityiskohdat ja ilmeet korostuivat hienosti, mutta jotenkin tuntui siltä, että istun liian lähellä. Kolmannella kerralla istuin rivillä 7 ja siitä avautui taas ihan toisenlainen kokemus - näki sekä kokonaisuuden että yksityiskohdat kivassa balanssissa ja pystyin nauttimaan täysillä, kun ei ihan kaikkea tarvinnut enää ihmetellä suu auki. Hassua kirjoittaa noin! Että muka tuntui kovin tavalliselta se, että tuosta noin Ariel lähtee pyrstöään heilutellen uimaan näyttämön poikki ja sitäkö ei tarvitsisi enää hämmästellä, koska tuntuu liian tutulta ja siltä, että mitäs ihmeellistä tässä nyt muka on... Ehei, sitä en tarkoita. Tarkoitan sitä, että jos ekalla kerralla jään tuijottamaan pitkäksi aikaa valtavaa taustalla uiskentelevaa rauskua ja kaikki muu unohtuu, osaa toisella ja kolmannella kerralla katsella vähän muuallekin. Karnevalistinen väri-ja hahmoiloittelu "Jää syvyyksiin (Under The Sea)"-kappaleessa on ehdottomasti suosikkikohtaukseni, ja sitten vielä tanssaava lokkiporukka - ja ensimmäistä kertaa näin kunnolla mainiot sammakot ja flamingot, kun oltiin soutelemassa/suutelemassa. 

Ursulan kotialbumista :)  

 Ja sitten on TIETYSTI upeaakin upeampi merinoita Ursula (Sanna Saarijärvi tai Annamaria Karhulahti, joka hänkin on varmasti upea), joka saa aikaan kylmät väreet aina esiinlipuessaan. Ihana ja kamala ja ehdottoman tyrmäävä ilmestys, ja niiiin herkullinen rooli että oksat pois. Katselisin ja ihastelisin häntä ja lonkeroidensa jatkuvaa liikettä loputtomiin, moista hahmoa en ole koskaan ennen nähnyt enkä varmasti tule vähään aikaan näkemään. Onnistuin järkkäämään kolmannella kerralla seuralaisenani toimineelle äidilleni pienen väliaikayllärin, ja pääsimme tapaamaan Ursulaa henk.koht. Äitini ilme kertoo paljon. 

#TeamUrsula (c) Jyrki Kasper 

 Onnea teille, joilla Pieni merenneito (+ Tritonin "atrain" ja ihana Pärsky) vielä kokonaan kokematta! Nauttikaa kaikilla aisteilla ja hei, ne puhelimet pois. Tällä kertaa eturivissä eräs herra antaumuksella kuvasi ja onneksi järjestysmies kävi hiukan huomauttamassa asiasta ja pyysi väliajalla vielä poistamaan kuvat, ja edessäni istunut nainen kaivoi kesken mehukkaan kohtauksen kännykän kassistaan ja alkoi jotain viestiä naputtelemaan. Mikä on niin tärkeää? Millaista esimerkkiä näyttää vieressään istuneille lapsikatsojille? En jaksa ymmärtää. Kunpa Ursulan lonkerot olisivat niin pitkiä, että nappaisivat katsomosta kännykät pois tai Kiero tahi Liero tulisi tuijottamaan suhteellisen pistävällä katseella viereen, että joskohan älyäisi laittaa luurin takaisin laukkuun...  

ps. Peter Nybergin ohjaama musikaali "Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen" ensi kesänä Salossa Vuohensaaren Kesäteatterissa. Olispa jo kesä!

kuvan nappasi Ursula 

Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen Teatteri

Notre Damen kellonsoittaja / Tampereen Teatteri, päänäyttämö

Suomen kantaesitys 13.9. ja 14.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Victor Hugon romaaniin "Pariisin Notre-Dame" ja Disney-elokuvan lauluihin

Musiikki Alan Menken
Laulujen sanat Stephen Schwartz
Käsikirjoitus Peter Parnell
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Georg Malvius
Musiikin johto Martin Segerstråle
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Ellen Cairns
Koreografia Adrienne Åbjörn
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Videot Heikki Järvinen
Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström
Nukkejen suunnittelu ja valmistus Päivi Peltola

Rooleissa : Petrus Kähkönen, Josefin Silén, Ilkka Hämäläinen, Lari Halme, Antti Lang, Risto Korhonen, Ville Mäkinen, Pia Piltz, Arttu Ratinen, Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen, Pyry Smolander, Matti Hakulinen, Petteri Loukio ja Elisa Piispanen sekä ensemblessa Ilona Chevakova, Elina Rintala, Panu Kangas, Filip Rosengren, Jukka Wennström, Osku Ärilä, Aki Haikonen, Raisa Kekarainen, Ulriikka Heikinheimo ja lisäksi Kamarikuoro Tampere Cappella ja Suomen Teatteriopiston opiskelijoita

Quasimodo (Petrus Kähkönen)

 Minulle on parin viime viikon aikana muodostunut erikoinen tapa - olen useamman ensi-illan jälkihuumassa kirjoittanut aivot jumissa ja sormenpäät sauhuten näitä blogijuttuja keskellä yötä. On ollut sisäinen pakko kirjoittaa HETI, ei ole yksinkertaisesti uni tullut silmään eikä saa mielenrauhaa ennen kuin teksti on valmis (oli lopputulos sitten millainen tahansa). Notre Damen kellonsoittajan ensimmäisestä ensi-illasta kotiin ajellessamme olin hiljaa lähes koko matkan, ihailin silloin tällöin ääneen pilvien takaa kurkistelevaa täysikuuta. Olin jonkinsorttisessa sisäisen rauhan, liikutuksen ja hyvän mielen yhdistelmän vallassa - sellainen välillä iskee vaikuttavan teatteriesityksen jälkeen. Ei ole kiire mihinkään, mieli on levollinen ja myös jotenkin erikoisen haikea. Taas tuli koettua jotain sellaista, jonka tulisin muistamaan pitkään. Menin hyvillä mielin aika nopeasti nukkumaan - toki alitajuntani näemmä jylläsi teoksen parissa pitkin yötä ja muistan unessa olleeni yksi puhuvista gargoileista eli kivipatsaista...

 Omassa somekuplassani olen seuraillut mielenkiinnolla jo kauan "kellonsoittajahommien" aiheuttamaa monenlaista huumaa ja vahvaa ennakkopöhinää, ja tätä kaikkea on ollut hauska seurata vailla minkäänsortin paineita tai tietynlaisia odotuksia, sillä minulla ei ollut mitään tietoa musikaalista eikä musiikista. Disneyn piirretyn olen toki nähnyt joskus, mutta siitä on aikaa todella kauan eikä siitä oikein tainnut jäädä mieleeni muuta kuin ne hassunhauskat kivipatsaat ja se, että ystäväni sai äidiltään tuliaisena VHS-kasetin, jossa piirretty oli vain ja ainoastaan eestiksi dubattuna. Jes. Siksi avoimin, uteliain mielin katsomaan ja katsomoon.

Esmeralda (Josefin Silén)

 Välittömästi esityksen alettua harmitti se, että valitsin permantopaikan parvekkeen sijaan. Nyt on nimittäin hulppeat näkymät varsinkin ylhäältä ja kokonaisvaltaisempi elämys muutenkin, teatterisali kun on täynnä toinen toistaan hienompia yksityiskohtia ja vielä kun kuoro laulaa komeasti korkealta ja kovaa parven sivuilla. Osa hienouksista jäi täysin pimentoon, mutta käytin mielikuvitustani ja kuvittelin loput. Hyvä merkki oli myös se, että ikisuosikkini Risto Korhonen saapui ensimmäisenä lavalle kertojan roolissa, ja alkuasetelmat tarjotaan erikoisesti nukketeatterin muodossa. Ei hassumpi idea.

 Olipa kerran kaksi veljestä, joista toinen karkotetaan kauas pois sattuneesta syystä. Sairauden runtelema veli kuolinvuoteellaan vannottaa toiselle veljelle, Frollolle, että tämä ottaisi suojatikseen pienen lapsensa. Käärön sisältä paljastuu ei-niin-suloinen pienokainen, mutta Frollo (Ilkka Hämäläinen) pitää lupauksensa ja ottaa lapsen kasvattipojakseen ja myöhemmin Notre Damen arkkidiakonina pitää poikaa katedraalin kellotapulissa turvassa pahalta maailmalta. Turvassa ja "turvassa", samallahan poika on kätevästi muiden ihmisten katseilta suojassa. Tässä vaiheessa Quasimodo (Petrus Kähkönen) astelee suoraselkäisenä, avoimin ja vilpittömin katsein näyttämön eteen, hetkessä kaikki on toisin ja meikäläistä viedään kovaa. Sydän menee sykkyrään ja tiedän sillä sekunnilla, että tulen rakastamaan tätä musikaalia, vaikka koen sen nyt ensimmäistä kertaa.

 Kaukana alhaalla vietetään narrien juhlaa ja Pariisin kadut ovat täynnä värikästä kansaa ja iloista menoa. Tummat kutrit ja pitkät helmat hulmuavat kiehtovan rytmin tahdissa ja tamburiinit soivat. Quasimodoa kiinnostelee tapahtuma myös, mutta Frollo määrää viimeisen sanan ja osoittaa oman asennevammansa - poika on ruma, rujo ja vammainen eikä saisi osakseen kuin ilkkumista, joten parempi pysytellä kellojen ja kivipatsaiden seassa vaan. Lisäksi Frollo jaksaa muistuttaa, että alhaalla ilakoivat "mustalaiset ovat pohjasakkaa ja varastelevia rosvoja kaikki". Sillä lailla. Kiristelen hampaitani. Varsinainen tollo tämä Frollo, mutta vielä pahempaa on luvassa... Kadulla liehakoi ja tanssii myös kuvankaunis romanineito Esmeralda (jumalaisen upeaääninen Josefin Silén, ja mikä löytö rooliin), mainiot showmiehen elkeet omaava Clopin (Antti Lang) ja iso joukko romanikansaa, ja kaiken keskellä tietysti jo kaikki sympatia-ja empatiapisteet kerännyt Quasimodo, hän kun ei malttanut tapulissa pysytellä vaan uteliaisuus voitti. Pölähtääpä paikalle myös omasta viehätysvoimastaan ja pitkien hiustensa tenhosta aluksi energiaa ammentava kapteeni Phoebus (aina vakuuttava Lari Halme) ja Frollokin, ja monensorttista hämminkiä on luvassa.

Phoebus (Lari Halme) 

 Quasimodo ja Esmeralda, kaksi syystä jos toisesta syrjittyä sielua löytävät yhteisen sävelen ja lämpimän ystävyyden, ja sydämeni menee vielä enemmän sykkyrään. Vinkurassa kulkeva, pitkin seiniä ja katonrajassa Klonkun tavoin kiipeilemään tottunut ja epäselvästi solkkaava Quasimodo laulaa kuin enkeli ja hetken tuntuu siltä, että mikään ei ole mahdotonta. Mutta kun Phoebuskin on iskenyt silmänsä Esmeraldaan ja niin on myös niljakas Frollo, joka lemmentuskissaan rankaisee itseään puolipukeissaan hämmentyneen yleisön edessä... Hornan liekit nuolevat siihen malliin, että väliajalla on pakko mennä ulos asti haukkaamaan vähän raitista ilmaa.

 Onnellisissa lopuissa sankari saa kaunottaren ja kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Tässä vaan ei ole onnellista loppua, sankari kyllä. On savupommeja, paljon liekkejä, jaloissa asti tuntuvaa jyrinää, paksujen kattoparrujen lentelyä, seksuaalista ahdistelua, pääkalloja, kahleita, suudelmia, puistatusta, pitkiä kaipaavia katseita.

Claude Frollo (Ilkka Hämäläinen) 

 On myös huikaisevan komeaa laulantaa yhdessä ja erikseen, kaunista musiikkia ja sen eri sävyt taitavasti esiin tuova orkesteri. On mainioita, taidokkaasti tehtyjä ja yllättäen esiinpyörähtäviä kivipatsaita (Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen/Elina Rintala, Pyry Smolander ja Matti Hakulinen), upeat lavasteet ja puvut, keinuhevosella muka vauhdikkaasti kirmaava kuningas (kas kas, Korhosen Ristohan se ja jotenkin tuli Musta kyy tästä mieleeni), sieluun asti soivia viuluja, liehuvia viittoja, ensemblen joukosta bongattuja Tampereen Teatterin taitavia vakiporukoita ja muista produktioista varsin tuttuja tyyppejä (Ville Mäkinen ja Panu Kangas etenkin)...

... ja aivan k-ä-s-i-t-t-ä-m-ä-t-t-ö-m-ä-n sielukas, koskettava ja uskottava Petrus Kähkönen - mies, ääni ja karisma. Harvalla on sellainen ääni, että liikutun kyyneliin sen kauneudesta ja soinnista. Joskus jahkailen pitkäänkin, että nousisiko aplodeeraamaan seisaaltaan, nyt en miettinyt hetkeäkään. Teki mieli nousta ylös jokaisen soolon jälkeen!

 Lopuksi myös tunnustus : vaikka monet teatterit ja katsomot ovat minulle tuttuja, minulla on Suomessa oikeastaan vain kaksi ehdotonta suosikkia. Toinen on Teatteri Jurkka, jossa näyttelijät ovat todella lähellä ja tunnelma aina intiimi. Toinen on Tampereen Teatteri ja etenkin päänäyttämö, joka on minulle juuri sopivan kokoinen. Ei liian suuri, ei liian pieni. Olen monesti nauttinut suurten näyttämöiden musikaaleista monessakin mielessä, mutta usein on jäänyt jälkimauksi se, että olen liian kaukana ja liian suuren joukon keskellä, liian isossa talossa. Tampereen Teatterissa on tunnelma toinen, tunnen olevan eniten "omieni joukossa", kotona ja keskellä (teatteri)historiaa. Jotain erityistä siellä on, ja se tunne ympäröi minut Notre Damen kellonsoittajan aikana ja etenkin loppukiitoksissa, kun pystyin katsomon puolivälistäkin näkemään näyttämöllä olevien silmät. Tärkeä yksityiskohta minulle.

 Erikoiskiitokset kauniskantisesta ja informatiivisesta käsiohjelmasta (erityisesti Siiri Liitiä).

Kivipatsas mietteissään (Helena Rängman) 

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen

(Näin esityksen media kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.

Poikabändi / Tampereen Työväen Teatteri

Poikabändi / Tampereen Työväen Teatterin suuri näyttämö

Kantaesitys 5.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Riku Suokas ja Heikki Syrjä
Sävellys Risto Asikainen, Kristian Maukonen ja Pekka Siistonen
Laulujen sanoitukset Risto Asikainen, Kristian Maukonen, Pekka Siistonen, Heikki Syrjä, Ville Syrjä, Sana Mustonen ja Juulia Haverinen
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Jaana Aro
Kapellimestari Pekka Siistonen
Koreografia Markku Nenonen
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Musiikin tuotanto Ari Toikka ja Pekka Siistonen
Laulujen harjoittaminen Juha Junttu ja Pekka Siistonen
Livebändi Alabama House Band (Pekka Siistonen, Vesa Hyrskykari, Teemu Broman, Sami Silen, Tommi Kolunen/Mikael Topi ja Ari Toikka)

Rooleissa : Jari Ahola, Jon-Jon Geitel, Lauri Mikkola, Saska Pulkkinen, Jonas Saari, Petra Ahola, Heidi Kiviharju, Verneri Lilja, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Jaana Oravisto, Karoliina Vanne, Matti Pussinen-Eloranta ja Aimo Räsänen

Ensemble : Maria Broman, Heidi Iisalo, Saara Kaskilahti, Tanja Kunnari, Katri Liikola, Sini Mäenpää, Hanna Mönkäre, Kaisla Ollila, Waltteri Haapaniemi, Jussi Lukács ja Alvari Stenbäck

 Olen reilu tunti sitten kotiutunut Poikabändin ensi-illasta ja kyllä, tässä sitä istutaan koneen ääressä keskellä yötä ja päässä soi edelleen "tuo sä bodii, mä tuon hikee" - meikäläisen tapauksessa voin tuoda molemmat samalla kertaa, sen verran on vielä paita liimaantuneena selkään kiinni. Tämä "Hikee"-kappale on tervetullutta vaihtelua aiempaan korvamatoiluuni, sillä Toiboysin videoita alkoi tupsahdella julki jo ties kuinka monta kuukautta sitten ja tässä on vuorotellen tehty mehua ja vihjattu, että avaimen kera saa tulla kyläilemään vaikka keskellä yötä. Ennakkomarkkinointi on kyllä hypettänyt ennennäkemättömällä tavalla, kun korvamatoja on tullut jo kuukausia ennen enskaria! No nyt tästä en ainakaan mihinkään lähde ennen kuin teksti on valmis, vaikka Seitti (Saska Pulkkinen) selkeästi olikin sitä mieltä, että taitaa olla hiukan kypsempiin naisiin heikkona.

 90-luvusta ei ole meikäläisellä kauheasti muistikuvia (80-luvusta sitten senkin edestä). Opiskelin 90-luvun alussa pari vuotta Vaasassa ja siellä opiskelijasolussani näkyi ensimmäistä kertaa Music Television ja tietyt sen ajan biisit tulivat niin hyvässä kuin pahassa sen myötä enemmän kuin tutuiksi, ja aika monen hitin tahdissa tuli ketkutettua yökerhoissa siellä sun täällä. New Kids on the Block oli kova juttu (vaikken varsinaisesti fanittanut koskaan), uteliaisuuttani menin Helsingin jäähalliin Take Thatin konserttiin ja turenkilaisen hotellin yökerhon parketilla olen vetänyt (muistaakseni) kohtalaisen näyttäviä muuveja Backstreet Boysin kuuluisan hitin tahdissa. XL5 ja Kaunis peto, huh, videon muistan edelleen aika tarkkaan ja samoin sen, minkä näköisiä/nimisiä jätkiä poppoossa oli mukana. Olikin suhteellisen kuumottava hetki melkein törmätä Micaan enskarin väliajalla... Siinäpä meikäläisen kokemukset ns. poikabändeistä ja niiden fanittamisista.

(c) Harri Hinkka 

 Yllättäen olin aika "mehuissani" tästä uudesta musikaalista ja kun saimme keväällä hiukan maistiaisia tulevasta olin jo täysin myyty. Vaikuttaa siltä, että kundit vetää ihan tosissaan ja kuitenkin hiukan kieli poskessa. Sopiva kombo. Look ja muuvit ovat kohdallaan, samoin kundien keskinäinen dynamiikka ja tietysti laulutaito. On jokaiselle jotain ja varmasti kaikille löytyy se oma lemppari. Hyvässä lykyssä tästä saattaisi tulla uusi hitti ja yleisön suosikki, Vuonna 85:n tapaan...

 Koko show jyrähtää käyntiin Toiboysin isolla "Avain"-hitillä, ja siitä sitten lähdetään kelailemaan taaksepäin, että miten tähän tilanteeseen on oikein päädytty. Alussa on parhaat kaverukset Kari (Jari Ahola) ja Make (Samuli Muje), Toijala, mainosfirma ja 90-luvun alun lama. Jotain tarttis tehdä, mutta mitä. Toijalan työväentalolla on mahtava meininki meneillään ja kansa valssaa tuulipuvut kahisten. Sattumalta yhteislauluna vedetty Jari Litmas-aiheinen ja koreografiaakin sisältävä "Pallo lähtee!"-kipale sytyttää ylimääräisen lampun Karin päässä. Perustetaanpas poikabändi! Helpommin sanottu kuin tehty. On järkättävä koelaulutilaisuus, ja tulen muistamaan ikuisesti seuralaiselleni lausumani sanat "Täähän on ihan kuin Full Monty-leffasta, sillai kivalla tavalla!" (kiitos vaan Jyrki Mänttäri). Lopulta porukka muotoutuu, ja Karikin vaihtaa nimensä Gariksi. Maken ja Garin lisäksi bändiin löytyy seurakunnan suosituin isonen Matteus (Jon-Jon Geitel), David Lee Roth/Michael Monroe/Vince Neil-sekoitus rokkikukko Korppi (Lauri Mikkola) sekä tervehenkinen reipas maalaispoika Juzzi (Jonas Saari). Meinasin pudota penkiltä Juzzin saapuessa näyttämölle valtavan koivutukin kanssa, tuntuu olevan Jonas Saarella nyt valttikorttina nämä tukkihommat. Meriitti sekin.

Korppi (Lauri Mikkola) 

 Bändin alkutahdit ja kompastelu on silkkaa herkkua, kun tanssikuvioissa on hiomista, samoin biisien sanoissa ja lookeissakin hurmaavan Monica-stylistin (Heidi Kiviharju) toimenpiteistä huolimatta. Ensimmäinen keikkakin meinaa mennä vituralleen kun yksi bändin jäsenistä eroaa ennen h-hetkeä. Onneksi Maken pikkuveli Seitti on salaa sivummalla opetellut niin biisit kuin tanssikuviotkin, ja keikka on pelastettu. Väliajalle lähdetään sormet mehusta tahmeina ja alkaa tuntua siltä, että lämpötila hiljalleen nousee.

Ekan keikan huumaa 

 Onhan tähän nyt tungettu ihan kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin kliseet, joita voi yhdistää 90-lukuun ja poikabändi-ilmiöihin. Yhteneväiset vaatteet ja niiden vähentäminen juuri oikeassa kohdassa, hikistä paidatonta treenattua yläkroppaa ja tatuointeja, tuulikonetta, vyölaukkua, yllätyskyykkyä, kontaktin ottamista eturiviin, hitaasti synkassa kävelyä Dressmann-mainoksen tyyliin paidanhelmat lepattaen, siirappista balladia ja tykimpää kamaa vuorotellen, maailmanparannusbiisiä (toimii edelleen!), leijuntaa (jotenkin aistin vahvaa hittiainesta Painoton-biisissä), pyroja - ja sitten kohulööppejä, alkoholiongelmaa, sisäisiä riitoja, naisen aiheuttamaa ylimääräistä kitkaa (ja tässä tapauksessa syyllisenä vielä Tarja eli Tallulah-niminen typykkä (Karoliina Vanne), olin tästä jotensakin erityisen riemuissani kun nimeäni huudeltiin kaiholla tämän tästä), biisi-, levy- ja kiertuepaineita... Miten murheen alhosta ja alamäestä päästäisi uuteen nousuun ja hittiputkeen?

 Biiseissä on kyllä hittipotentiaalia useammassakin ja livebändi on aina livebändi, vähän laiskasti lähti ensi-iltayleisö kylläkin kipaleisiin mukaan taputtamaan. Sopivan korneja sanoituksia. Ikäväkseni täytyy todeta, että tanssiryhmää ei tullut kyllä paljoa seurattua vaikka hyvin vetivätkin, kun katse seurasi tiiviisti timmejä yläkroppia ja lanteenpyöritystä á la Toiboys. On ne aikamoisia, ja omanlaisiaan persoonia kaikki!

Koelaulutilaisuus meneillään, tsekatkaa Maken look!

 Älytöntä huumoria on ripoteltu sinne sun tänne ja herkullisia sivuhahmoja. Shown meinaa välillä varastaa vuorotellen tohtori Miettinen (Jyrki Mänttäri), ruotsalainen notkealiikkeinen tuottajamoguli Jas Gripen (Verneri Lilja), Maken ja Seitin isä Ilpo (Aimo Räsänen, onneksi ei ehtinyt saamaan rokkivaihdetta päälle) ja varsin energinen Ester (Petra Ahola). Jostain syystä nauratti ihan älyttömästi koelauluissa kuultu kaino toive, josko Viialan iltajunassa tulisi vielä sopivia ehdokkaita. Takaraivossani tuntui myös tuttua kiristystä siinä vaiheessa, kun Gari yritti epätoivon vimmalla kääntää kotimaisia tunnettuja biisejä englanniksi. "Titanic, iron capsule" olisi varma hitti, samoin laulu vihreistä kuulista ja kesämoposta. Kaikenlaisia heittoja on roppakaupalla ja vaatisi uusintakierroksen, jotta niitä paremmin muistaisi. (Ja uusiksihan tämä on nähtävä, ihan vain siksi, että saisi poimittua kaikki ohimenneet sanakikkailut. Muka.)

 Puvustuksesta iso plussa, hyvin on saatu ysärihenkeä esiin. Lavastus oli varsin monimuotoista - niin työväentaloa, heinäpaaleja kuin hienoja nousevia ja laskevia elementtejä. Ihan kuin olisi ollut aidossa konserttitilanteessa! Öinen toijalalainen maalaismaisema ei ole koskaan kai näyttänyt näin idylliseltä ja kauniilta.

 Tämä on tarina poikabändistä. Se on myös tarina unelmista, ystävyydestä, periksiantamattomuudesta, me-hengestä, pikkukaupunkilaisten haaveista, lama-ajan Suomesta, menestyksestä ja sen nurjemmasta puolesta. Ja kuuma tulee katsomossa, ei voi mitään. Jos katsomossa olisi lasiseinät, olisi se paksun vesihöyryn peitossa ja kaikkialla tuoksuisi makea mehu, pyrotekniikka ja hiki.

Tässä tehään mehuu kevään maistiaistilaisuudessa, mehumaija punaisissa (c) Katri Leikola 

 Vink vink, shown viimeistä biisiä on lupa kuvata - ja käsiohjelma on myös seinäkalenteri vuodelle 2020! Olipas söpöjä kuvia. Oivallinen joululahjavinkki muuten, teatterilippujen kylkeen tai ihan muuten vaan. Milloin tulee cd?

 Jos et ollut poikabändifani tätä ennen, tämän nähtyäsi olet. Rakastettavia tyyppejä kaikki enkä osaa valita suosikkiani! Miksi valita kun voi ottaa kaikki... Jokaisella tietynlaista kivaa pilkettä silmäkulmissa, karismaa, ääntä ja silmäniloa. En tiedä miksi sympatiseerasin ja lämpenin kummasti myös etenkin alkuaikojen Makelle! Jotenkin vilpitön ja symppis tyyppi. Kyllä tässä taitaa nyt seuraava teatterifanien pyhiinvaelluskohde muhia, ja meikäläinenkin haluaa uudelleen mehustumaan.

 Lähijunalla illanhämyssä kotiin matkatessani tuli jotenkin lämmin olo, kun kuulutettiin "seuraavana Toijala". Iltajunalla Viialasta oltiin tulossa etelään päin, en kyllä bongannut potentiaalisia poikabändiehdokkaita. Seuraavaksi ehkä Forssa maailmankartalle?

 Lisäinfoa (ja niitä videoitakin) löytyy teatterin sivuilta tämän linkin kautta.

 Ps. Tässä tekemäni pienoinen haastattelu, jossa Jon-Jon Geitel kertoo 20 faktaa itsestään...

 Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos TTT!)

 Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.

Pieni merenneito / Helsingin Kaupunginteatteri

Pieni merenneito / Helsingin Kaupunginteatteri, suuri näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 29.8. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäistuotanto Disney Theatrical Productions Limited/Disney on Broadway
Musiikki Alan Menken
Laulujen sanat Howard Ashman ja Glenn Slater
Käsikirjoitus Dough Wright
Suomenkielinen käännös Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila (laulut)
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Risto Kupiainen
Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Videosuunnittelu Toni Haaranen
Naamioinnin ja kampausten suunnittelu Milja Mensonen
Nukkien suunnittelu Paul Vincett ja Becky Johnson (Stitches and Glue Ltd)
Lennätykset Flying by Foy Ltd

Rooleissa : Sonja Pajunoja, Martti Manninen, Tero Koponen, Valo Eklund/Lenni Kallela/Alek Pèrez Lahtinen/Samuel Vihma, Tuukka Leppänen, Sanna Saarijärvi, Mikko Vihma, Antti Timonen, Paavo Kääriäinen, Matti Olavi Ranin ja Tuomas Uusitalo

Ensemble : Laura Allonen, Sofia Hiili, Annamaria Karhulahti, Elin Ljungberg, Sanna Majuri, Sarah Nedergård, Emilia Nyman, Tiina Peltonen, Raili Raitala, Suvi Salospohja, Inka Tiitinen, Chris Bewsher, Jack Johansson, Juha Jokela, Jyrki Kasper, Mikko Kauppila, Kai Lähdesmäki, Mikko Nuopponen, Unto Nuora, Peter Nyberg, Sami Paasila, Mikko Paloniemi ja Teemu Sytelä

Sonja Pajunoja

 Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että hankkikaa lippunne Pieneen merenneitoon nyt. Ne menevät takuulla kuin kuumille kiville ja jos tuntuu siltä, että kylläpä on tyyristä, on jokainen euro sen väärti ja saa taatusti rahoilleen vastinetta.

 Tämän seuraavan kirjoituksen voisi myös kuitata yhdellä sanalla, ja se sana olisi isoimmalla mahdollisella fontilla kirjoitettu WAU. Minulla oli valmiiksi vahva tunne, että jotain henkeäsalpaavan upeaa visuaalista tykitystä ja ennennäkemättömiä wau-efektejä olisi tuloillaan, mutta siitäkin huolimatta minut onnistuttiin yllättämään totaalisesti ja jälkikäteen olo oli kuin olisi tosiaan pudonnut veneestä ja ajautunut notkeasti liikehtivän kalaparven keskellä jonnekin korallien ja kaikenlaisten meren ölliäisten iloiseen joukkoon. Ihmekös kun heti seuraavana päivänä iski flunssan, helteestä huolimatta onnistuin näemmä vilustuttamaan itseni. Sen siitä saa kun uppoutuu kokonaisvaltaisesti merenalaiseen maailmaan! Tätä kirjoittaessani olen siis kuumeessa, joten pienoiset ylilyönnit menkööt sen piikkiin...

 Ensi-iltaan suuntaaville oli vihjeenä pukukoodi "Under the Sea Glamour" ja minua harmitti suunnattomasti se, etten omista mitään meriaiheista mekkoa tai vastaavaa. No, mieheni oli sitten aamuisen työpäiväni aikana askarrellut muinoin Sea Lifesta ostetuista muovisista otuksista pinnien, teipin ja niittipyssyn avulla koruntapaisia, ja niin minulla oli rausku niskassani paidassa kiinni ja meritähti edessä, ja seuralaiseni sai seuraa mustekalasta. Jos olisi ollut teholiimaa, olisin kaiken liimannut kasvoihini ja leikkinyt olevani Saappaanraksi Bill Turner suoraan Lentävän hollantilaisen ruumasta (Pirates of the Caribbean -leffan nähneet muistaa) - ja tästä tulikin sitten mieleeni, että millainenkohan ilmestys olisi lavalla lonkeronaamainen Davy Jones! Napattiin matkalla katsomoon myös hiukan glitteriä silmäkulmiin (punainen väri ei ollut järkevin idea, koska yöllä kotiuduttuani näytin siltä kuin olisin saanut pahasti nyrkistä, kun ripsaritkin olivat poskilla ja hileet myös).

 Olin 19-vuotias Disneyn Pieni merenneito -piirretyn ilmestyessä enkä muista yhtään, missä ja milloin olen elokuvan ensimmäistä kertaa mahdollisesti nähnyt. Mieleeni ovat jääneet lähinnä Arielin punaiset hiukset, veikeä Sebastian-rapu sekä merinoita Ursula - jotain kuitenkin. Vuosi sitten keväällä nyyhkin Turussa Sormusten Herran katsomossa ihan vain siksi, että mitään näin upeaa en tule koskaan enää varmaankaan näkemään. Enpä tiennyt silloin... Nyt katsomossa liikutuin kyyneliin ensimmäisten minuuttien aikana jo, kun teatterin taika vei mennessään. Unohdin projisoinnit ja vastaavat kikat - siellä sitä oltiin meduusojen ja kalojen keskellä, ja niin minua vietiin kunnolla seuraavat tunnit ja kuplasateessa vielä lopuksi. Täydellinen elämys!

 Kaunisääninen Ariel (Sonja Pajunoja) ei tunne oloaan kotoisaksi meren alla ja hän on keräillyt mukavan kokoelman "ihmistavaroita", ei vain tiedä outojen esineiden käyttötarkoitusta. Ihmisten maailma houkuttelee ja tämän tästä neito uiskentelee pintaan haikailemaan jostain muusta. Erään kerran lähistöllä seilaa laiva, jossa salskea prinssi Erik (Martti Manninen) miehistöineen kiinnittää Arielin huomion. Prinssikään ei oikein näe itseään linnassa pasteeraamassa, vaan merillä seilaamassa. Nuorukaisen huoltaja Yrjö (Matti Olavi Ranin) on toista mieltä. Erik on aikuisuuden kynnyksellä ja pian pitäisi löytää sopiva vaimoehdokas ja asettua aloilleen. Sopivasti iskee siihen kohtaan myrsky, mies yli laidan ja näemme jotain u-s-k-o-m-a-t-t-o-m-a-n hienoa ja taidokasta. Itkuhan siinä taas pääsee meikäläiseltä. Erik on viittävaille hukkumaisillaan kun Ariel uiskentelee paikalle ja pelastaa hänet tuomalla takaisin pintaan. Niin. Tässä todellakin uiskennellaan ja tehdään tuosta noin kieppejä kuin painottomassa tilassa. Tiedän ja samalla en halua tietää miten kaikki on tehty, en halua rikkoa taikaa miettimällä asiaa sen enempiä. Itkettävän upeaa ja kaunista kaikki on.

Erik etsintähommissa 

 Erik virkoaa ja haluaa etsiä käsiinsä heleä-äänisen pelastajansa. Ei se olekaan niin helppoa. On järkättävä tanssiaiset ja sinne kaikki lähitienoon laulutaitoiset nuoret neitoset. Toisaalla taas Ariel on taistellut auktoriteettejä vastaan ja mennyt tekemään jotain aika hurjaa : vastineeksi muutamasta päivästä ilman pyrstöä ihmisten maailmassa Ariel on vaihtarina antanut kauniin äänensä merinoita Ursulalle ja jollei saisi prinssiltä tietyn ajan puitteissa rakkauden suudelmaa, on hän ikuisiksi ajoiksi tuomittu noidan orjaksi meren syövereihin. Hurjaa ja jännää! Kuinkahan mahtaa käydä...

 On on, silmäkarkkia on. Värikkäitä vaatteita ja lumoavia lavasteita, sinne tänne liikkeiden mukaan keinuvia pyrstöjä Arielin sisarkatraalla ja pientä uivaa liikettä koko ajan. Valtavaa rauskua. Meduusoja. Valtava hai (Peter Nyberg) pikkukalaposseineen. Mustekalaa. Mitä lie merimakkaroita ja koralliotuksia. Sanoilla kikkaileva ja sekoileva lokki Skuutti (Tuukka Leppänen) ja muu steppaileva lokkipoppoo. Arieliin pihkaantunut pikkukala Pärsky (enskarissa valloittava Alek Pèrez Lahtinen) skeittilautoineen. Sammakkokuoroa ja perhosia. "Jää syvyyksiin" (Under the Sea) pitäisi nähdä kymmenen kertaa, jotta ehtisi näkemään kunnolla kaikki mainiot tanssaavat ja ketkuttavat hahmot eikä sekään varmaan riittäisi.

Menoa ja meininkiä 

 Lapsena olen kirjoittanut satukirjan (se on vieläkin tallella), jossa yhden sadun nimi on "Kun rapu karkaa". Siinä punainen rapu ei suinkaan karkaa, mutta kertoo menevänsä syksyllä ekalle luokalle kouluun ja mitä kaikkea muuta siihen liittyy. Etiäinen taisi olla se. Tässä nimittäin mainiosti nuketettu Sebastian-rapu (Tero Koponen) karkaa ja kunnolla, kun on juuri joutumaisillaan syödyksi. Seuraa perinteinen slapstick-henkinen takaa-ajokohtaus, jossa ovela rapu painelee karkuun ja juuri hetkeä aiemmin ylistyslaulun kaloille luritellut ranskalainen kokki Chef Louis (Tuomas Uusitalo) kera mustaviiksisten kokkien yrittää napata otusta kiinni. Vauhtia ei ainakaan puuttunut! Ja kyllä nyt viiksifania hemmoteltiin oikein urakalla!

Viiksikokkeja 

 Entäs sitten "Kuningas Muskeli ja vetenalaiset vehkeet"? Voi jestas, olipas siinä kuningas Triton (Mikko Vihma) sixpackeineen ja atraimineen, ei oikein tiennyt minne olisi katsellut kun herra liikehti menemään. Hetken ehdin ihmetellä sitä, että kipinät näemmä sinkoilevat veden allakin ja atraimessa oli sellainen viritys, että sillä saa ihmisten tavaroista kyhätyn alttarintapaisen kärvähtämään. Mikään ei ole mahdotonta näemmä. 

Triton ja Ursula

 Ehkä eniten odotin merinoita Ursulan ensiesiintymistä ja kyllä, nyt on Sanna Saarijärvi elämänsä vedossa ja sellaisessa roolissa, että osmankäämit pois. Samalla karmaisevan hirveä ja niin upean ihanankamala on tämä Ursula jatkuvassa liikkeessä olevine lonkeroineen. Väliaplodit ja hurraukset raikuivat katsomossa jokainen kerta kun Ursula lipui (vai pitäisikö sanoa vyöryi?) näyttämölle, seuranaan iki-ihanat kiemurtelevat sähköankeriaat Kiero (Antti Timonen) ja Liero (Paavo Kääriäinen). Mikä tyyli ja asenne, mikä huumori ja itseironia! #TeamUrsula on valttia tänä syksynä!

#TeamUrsula rules! 

 Niin, ja huumaava pääpari, joiden varmaa ja vakuuttavaa menoa seuratessani itkin silkasta ilosta ja ylpeydestä. Olen onnekseni saanut seurata mielenkiinnolla (osittain sattuman kauttakin) molempien uraa jo vuosikaudet. Sonja Pajunojan näin sattumalta lavalla ensimmäistä kertaa keväällä 2011 Stage-ohjelman parissa ja hän jäi mieleeni kertaheitolla. Vielä Nätyllä opiskelleen Martti Mannisen näin Tampereen Teatterin Veriveljissä vuonna 2013 ja silloin jo tuli ennustettua, että nimi mieleen, sillä hänestä tullaan kuulemaan ja kohisemaan vielä... Ja nyt molemmat ovat Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä laulamassa itsensä suoraan sydämiin ja taas uusien katsojien tietoisuuteen. On ollut suuri ilo seurata molempien uraa ja nähdä kaikki kehitys, kasvu ja onnistumisten sarja. Karisma, herkkyys, koko olemus lavalla, kemia - täydellinen valinta musikaalin pääpariksi! Ennustan edelleen loistavaa uraa molemmille yhdessä ja erikseen.

Voi näitä ... 

 Samuel Harjanne on ohjauksillaan nyt sellaisessa putkessa, että ei voi muuta kuin taputtaa kätensä helliksi ja tehdä aaltoja. Kinky Boots, Billy Elliot, Pieni merenneito... Upeaa työtä, ja erityisen upeaa duunia ihan koko työryhmältä! Mikä määrä työtunteja, hikeä ja kyyneleitä on jo takana ja pitkä esitysputki siintää edessä. Uskomaton duuni kaikilta osa-alueilta ihan jokaisessa esityksessä, jotta me katsomossa saisimme istua, ihmetellä ja nauttia. Ihan erikseen seisovat aplodit kaikille teille näkymättömille henkilöille, jotka pidätte paketin käynnissä ja kasassa jokainen hetki. Suuri arvostukseni!

Romanttinen kohtaus tuloillaan kenties? 

 Pitäähän tämä uudestaan mennä katsomaan (itse asiassa jo syyskuun lopussa), sillä prinssi Erikin roolissa saattaa onnistua näkemään toisenkin takuumieheni, eli Peter Nybergin (joka muuten siis Marlon-hain kamppeissa ja ensemblehommissa milloin missäkin).

 Tästä linkistä kaikensorttista lisäinfoa ja huikeaa traileria, ja sitten lippukaupoille mars. Tekeepä muuten mieleni mennä myös Sea Lifeen katsomaan kaikenlaisia meren ihmeotuksia ihan livenä!

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!

Myrskyluodon Maija / Vuohensaaren Kesäteatteri, Salo

Myrskyluodon Maija / Vuohensaaren Kesäteatteri, Salo

Ensi-ilta 6.7. 2019, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Alkuperäisteos Anni Blomqvist
Dramatisointi Jussi Helminen
Musiikki Matti Puurtinen
Ohjaus Peter Nyberg
Musiikin sovitus Outi Ollila, Pasi Ketola ja Peter Nyberg
Musiikin orkestrointi, laulutaustat ja ääniefektit Pasi Ketola
Laulusovitukset ja laulujen harjoituttaminen Outi Ollila
Koreografia Venla Viisanen
Puku-, maski- ja kampaussuunnittelu Marjo Haapasalo
Lavastus ja valosuunnittelu Timo A. Aalto
Äänentoiston suunnittelu ja toteutus Markus Kuisma

Rooleissa : Ami Aspelund, Merita Seppälä, Roope Pelo, Maija Tenkanen, Esa Lehtinen, Marjut Ruusumo, Tiia Marjanen, Esteri Seppälä, Kasper Korpela, Maija Härkönen/Senja Poikonen, Tiitus Pietilä/Niilo Rautpalo, Lari Matilainen, Eemil Korpelainen, Sanna-Marja Kultima, Jari Maula, Mia Kuisma, Heimo Heikkonen, Pauli Kuisma, Saku Nikkanen, Aarne Kallinen, Emmy Welin, Laura Heiskala, Mariella Pirhonen ja Krista Mäki

Janne ja Maija (c) Mikko Pääkkönen 

 Vuohensaaren Kesäteatterin Myrskyluodon Maijan näkemisestä ja etenkin kokemisesta on kulunut jo lähes viikko, ja jostain syystä en ole saanut tekstiä syntymään normaalissa aikataulussani. Yleensä pyrin kirjoittamaan aina mahdollisimman pian esityksen näkemisen jälkeen, jotta kaikki fiilikset ja ajatukset olisivat tuoreessa muistissa. Nyt olen kärsinyt kirjoitusblokista juuri erittäin epäsopivaan aikaan, ja muu elämä on pyörinyt mielessä päivätolkulla ja mennyt kirjoitushommien edelle. Välillä kirjoitusongelmia tulee siitä, ettei ole oikein mitään sanottavaa, tai ainaakaan mitään uutta. Tästäkin esityksestä on heti tuoreeltaan ensi-illan jälkeen julkaistu lehtikritiikkien lisäksi pari ansiokasta blogikirjoitusta (tässä Susannan/Teatterinnan blogijuttu, tässä Linnean juttu Kujerruksia-blogissa) ja olen miettinyt, mitä erilaista voisin tuoda mukaan omalla jutullani. Aion tuoda esiin kaiken sen (tai ainakin osan siitä), mitä koin ensivisiitilläni Vuohensaareen.

 Olen nähnyt reilusti yli tuhat esitystä vuosien saatossa. Suurin osa on painunut unholaan samantien, monia en muista edes nähneeni. Joitakin muistan vain siksi, että olen kirjoittanut näkemästäni blogiin. Vähän yllättäen, parhaiten muistan kuitenkin sellaiset esitykset, joita en ole jälkikäteen osannut sanallistaa oikein mitenkään, mutta esityskokemusta ajatellessani kyyneleet kihoavat silmiini tai ihoni nousee kananlihalle. Jos muisti muuten pätkii, tunnemuisti ei unohda. Muistan katseet, pienet eleet, yleistunnelman, yhden ainoan lauseen, musiikin, sen-tietyn-hetken ja hiljaisuuden juuri ennen loppuaplodien alkamista. Tämä Myrskyluodon Maija (voisin jopa kutsua Vuohensaaren Maijaksi), monilahjakkaan Peter Nybergin esikoisohjaus, nousee tähän joukkoon. Odotin paljon ja sain paljon enemmän - sain kokonaisvaltaisen elämyksen, jota on kovin vaikeaa sanallistaa rikkomatta jotain siitä taianomaisesta tunnelmasta, jonka vallassa olin koko reissun ajan. Kesäteatteria kaikille aisteille - kyllä! (Mainittakoon vielä se, että tämä oli neljäs Maija ja suhteellisen lyhyen ajan sisällä. Matti Puurtisen musiikilla olen aiemmin nähnyt esitykset Jyväskylässä ja Rovaniemellä, ja Lasse Mårtensonin sävelillä Helsingissä. Tämän version jälkeen en halua nähdä enää mitään muuta. Tässä oli kaikki, ihan kaikki.)

(c) Henriikka Koskenniemi 

 Alkumusiikki soi, vanha Maija (Ami Aspelund) seisoo Högbergetillä ja katsoo jonnekin kaukaisuuteen. Menneisyyteen vaiko tulevaan? Auringonvalo siivilöityy kauniisti puiden lomasta, hiukan häikäiseekin. Pieni tuulenvire käy mereltä, joka näkyy taustalla. Aito, oikea meri eikä mikään lavaste. Samoin kallio. Tuulonen viilentää kasvojani ja heilauttaa otsahiukseni silmille. Ei haittaa. Merellä aina tuulee. Nuori Maija (Merita Seppälä) kirmailee iloiten liina silmillään sokkoleikin parissa, härnätään ja kujeillaan. Osuuko kädet mielitietty Magnukseen (Aarne Kallinen)? Helmat ja kutrit hulmuavat Maijan keinuessa, vaan pian hymy hyytyy. Erker (Pauli Kuisma) tulee kosioreissulle poikansa Jannen (Roope Pelo) kanssa, ja vaimoksi ei kaavaillakaan talon vanhinta tytärtä Fiaa (Maija Tenkanen) vaan hämmentynyttä Maijaa. Miksi minä? Ujoja katseita vaihdellaan, vaikka ei kunnolla uskalleta katsoa toista silmiin. Käsi hapuilee kättä. Huomaan salakavalasti herkistyväni. Tämä musiikki, nämä laulut, tämä miljöö, nämä ihmiset. Herkkää, taitavaa. Tämä yhteinen kokemus, näyttelijöiden ja katsojien välillä. Yhteisöllisyys. Luonnon ja meren läheisyys, samalla jotenkin yksinkertaista ja kuitenkin ainutlaatuista. Mitään ei tarvitse lisätä eikä poistaa, kaikki on siinä ja antaa tarinan viedä mennessään.

 Maija ja Janne muuttavat Myrskyluodolle karuihin olosuhteisiin, elämä on täynnä pieniä ja suuria onnenhetkiä, mutta väistämättä myös surua. Vanha Maija elää hetkissä mukana seuraten lempeällä katsellaan mennyttä elämäänsä ja yhteistä eloa Jannen kanssa. Jannen, jota on alkujännityksen jälkeen oppinut rakastamaan täysillä ja ikävöimään kovasti silloin, kun mies on poissa. Valkokutrinen Kuolema (Mariella Pirhonen) kurkkii kulman takana, hiipii odottamatta paikalle, tarttuu hellästi kädestä kiinni ja johdattaa tuonpuoleiseen. Hahmo ei ole mielestäni pelottava, vaan kauniilla tavalla kiehtova, ja kukin meistä vuorollaan tulee tarttumaan ojennettuun käteen, ennemmin tai myöhemmin. Elämän kiertokulku - meri ottaa omansa ja se on hiljaa hyväksyttävä. Elämä jatkuu ja uutta elämää syntyy. Toive siitä, että vastoinkäymisistä huolimatta kaikki kääntyy parhain päin. Sukupolvien ketju, juuret, tulevaisuus.

Ami Aspelund (c) Mikko Pääkkönen 

 Minua varoiteltiin ennalta siitä, että nenäliinoille saattaisi olla tarvetta. Väliajalle mennessämme olin ollut kyyneleet silmissä lähes koko ajan ja pala kurkussa. Kaikki oli niin kaunista ja hienosti toteutettu. Tunsin iloa ja ylpeyttä ihan kaikkien puolesta, ja se liikutti - ei niinkään surulliset käänteet. Värikkäät merenhaltijat tuulessa liehuvine asuineen ja hiuksineen, kirkasääniset lapsoset, Maijan ja Jannen rakkauslaulu, hellät ja rakkaudentäyteiset katseet, pääparin hieno keskinäinen kemia, Jannella kiva pilke silmissään (ja komea äänikin). Jo aiemmin blogissani todettu Merita Seppälän lähes käsittämätön herkkyys, tunnevoimaisuus ja koko lavaolemus, ja Ami Aspelundista säteilevä vahvan kokemuksen tuoma varmuus ja rauha. Tämän esityksen ja kokemuksen vietäväksi oli helppo heittäytyä täysillä, ja lisäksi koko porukasta huokui tunne siitä, että nyt puhallamme yhteen hiileen. Tekemisen ilo ja nauttiminen. Hieno yhteishenki.

(c) Mikko Pääkkönen 

 Erityiskiitos monenikäiselle luontevalle lapsikatraalle, Timo A. Aallolle nerokkaan muuntuvaisista lavasteista (se tulipalo, huh!), Maijan isälle (Esa Lehtinen) laulusta, Venla Viisasen koreografialle ja liikekielen runsaudelle, lauluvoimalle sekä sille, että Oolannin sotaan ei tuhrattu liikaa aikaa. Suurin kiitos Peter Nybergille vahvasta omanlaisesta visiosta, josta näkyy rakkaus saaristoon ja omat juuret. Suurin odotuksin kohti ensi kesää ja "Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen", siinäkin Nyberg ohjaksissa....

 Ja mikä mieletön paikka koko Vuohensaari! Kapeaa siltaa pitkin saareen, ja siellä aukeaa varsinainen kesäkeidas. Väkeä rennosti ottamassa aurinkoa ja grillailemassa matkailuvaunujensa vieressä, makkaran tuoksu leijailee nenään... Ylhäällä maanmainio kahvila ja suussasulavat munkit ja hienot näkymät merelle. Kesäteatterin katsomossa alueen toisella puolella kivenheiton päässä täysin oma maailmansa. Paluumatkalla kalamiehiä poikineen ja silkkiuikku poikasineen.

 Kuten sanoin, täydellinen ja kokonaisvaltainen elämys! Esityksiä 17.8. asti, suosittelen suurella lämmöllä! Lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Mikko Pääkkönen ja Henriikka Koskenniemi

(Näin esityksen kutsuvieraana, suurkiitos Salon Teatteri!) 

Monty Pythonin Spamalot / Törnävän Kesäteatteri, Seinäjoki

Monty Pythonin Spamalot / Törnävän Kesäteatteri, Spamajoki

Suomenkielinen kantaesitys 6.7. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Eric Idle
Sävellys John Du Prez ja Eric Idle
Ohjaus Mika Eirtovaara
Suomennos Mikko Koivusalo
Lavastussuunnittelu Juho Lindström
Pukusuunnittelu Riikka Aurasmaa
Musiikin tuotanto Pekka Siistonen/Stone Factory Oy
Koreografia Jyri Numminen
Kampaukset, peruukit ja maskeeraus Karoliina Mäki
Äänisuunnittelu Sami Lust

Rooleissa : Juha Hostikka, Anna Victoria Eriksson, Henrik Hammarberg, Aku Hirviniemi, Olli Rahkonen, Ville Orttenvuori, Lauri Ketonen, Pihla Pohjolainen, Annina Rubistein, Eeva Markkinen ja Jyri Numminen

Camelotissa on pöhinää 

 Tulipahan sekin ihme itse koettua, että näki lehmän lentävän...

 Melkoista huutoa kuului täällä kun korviini kantautui ensimmäistä kertaa, että Seinäjoen Kaupunginteatteri tekisi Törnävän Kesäteatteriin Monty Pythonin Spamalot-musikaalin ensimmäistä kertaa suomeksi. Nyt olisi eeppistä kamaa tuloillaan, sikälimikäli suomennos saataisiin toimimaan näissä olosuhteissa ja muutama muukin juttu natsaamaan kohdilleen. Seinäjoella on näemmä tapana tehdä kulttimaineessa olevista jutuista omiaan (Rocky Horror Show, Vampyyrien tanssi ja nyt tämä). Ensi-iltaviikonloppuna olisi ollut paljon muutakin luvassa vaihtoehtoina Kajaani tai Salo, mutta lakeuden kutsu oli vahvin ja niin löysin itseni ensin Hotelli Sorsanpesästä ja sieltä Spamalot-polkua pitkin itse kohteeseen. Polun varrelle oli ripoteltu kaikenlaista, joista hyvällä mielikuvituksella varustettu henkilö saa irti vaikka mitä. Itse tosin luennoin historioitsijatyylisesti muinaisista 90-luvun Provinssirockeista "muistaakseni meidän teltta oli joskus tässä" ja "muistan istuneeni EHKÄ tässä kivellä".

Spamalot-polun alkulähteillä 

 Musikaali perustuu "Monty Pythonin hullu maailma" -leffaan vuodelta 1975 (pöhkö suomennos, joka ei kerro yhtikäs mitään itse leffasta paitsi ehkä sen, että kaikenlaisia hulluja käänteitä on luvassa). Alkuperäiseltä nimeltään leffa on "Monty Python and The Holy Grail" ja tästä voi jo vähän arvailla mikä on meininki. Musikaali Spamalot sai ensi-iltansa 2005 ja itse olen sen nähnyt Lontoossa vuonna 2013. Muistan esityksestä ainoastaan sen, että vieressäni istunut tuntematon jätkäkaksikko oli kyynärpäitään myöten suklaassa (kun toisen käsissä ollut suklaanamipussi suli siinä tohinassa epämääräiseksi velliksi), lavalla läpsittiin samaan aikaan kaloilla päin naamaa ja minä kaiken hysteerisen nauruni keskellä sain huudettua sekaan olevani itsekin Suomesta kotoisin. Mentiin heittämällä jonkun naururajan yli ja kierrokset lisääntyivät koko ajan, ja siitä eteen päin oli oikeastaan aivan sama, mitä itse lavalla tapahtui kun kaikki asiat naurattivat.

Järven Neito ja Sir Galahad 

 Leffan olen nähnyt muutaman kerran, parilla ekalla katsontakierroksella pudistellut päätäni ja miettinyt, että eihän tässä ole järjen häivääkään. Ja se se onkin leffan ja käsiksen suola ja sokeri. Järjettömyydessä piilee tietynlaisen nerokkuuden ydin silloin kun se tehdään oikein. Aluksi ihan tolkullisille hahmoille tapahtuu omituisia käänteitä, väki puhuu pöhköjä tai asiaankuulumattomia, laulaa kaikenlaista ja meno on paikoitellen absurdia ja anarkistista samaan aikaan. Ja joka väliin Terry Gilliamin animaatioita, joissa voi tapahtua ihan mitä vaan. Varmuuden vuoksi leffa tuli katsottua muutama päivä sitten muistin virkistämiseksi ja se aiheutti kiehtovaa kutkutusta. Ajai, mitenköhän TÄMÄ kohtaus on toteutettu Seinäjoella...

 Niin. Legendaarinen Graalin malja. Sitä lähtee komeaääninen kuningas Arthur (Juha Hostikka) kera uskollisen "ratsunsa" Patsyn (Lauri Ketonen) etsiskelemään, vaan ensin pitää haalia eeppiselle matkalle mukaan sekalainen joukko ritareita. Alussa kuullaan asioita tietysti hiukan väärin ja tanhuamiseksi ja kaloillaläiskimiseksihän se menee. Niinhän meillä täällä Suomessa on tapana. Etsintäreissulla tulee ritareiden (Sir Robin/Henkka Hammarberg, Sir Lancelot/Aku Hirviniemi, Sir Galahad/Olli Rahkonen ja Sir Bedevere/Ville Orttenvuori) lisäksi eteen kaikenlaista : varsin huomionkipeä ja sopivan överi Järven Neito (Anna Victoria Eriksson, joka pääsee revittelemään roolissa oikein kunnolla ja ääntä kyllä riittää) kera upeiden tanssijoiden (Pihla Pohjolainen, Annina Rubinstein ja Eeva Markkinen), laulavia ruumiita ja yksi joka ei meinaa millään kuolla, tornissaan pelastajaa odottava ja sateenkaarivärein huoneensa sisustanut eteerinen prinssi Herbert (Jyri Numminen), pensaikkokauppias, ritarit jotka hokevat NI!, Timppa-niminen savuava velho ja hirvittävin peto mitä maailma päällään kantaa.

Solvauksia satelee ja vähän muutakin 

 Oma lukunsa on sitten linnästään ränskänkieelisiä sölväyksiä hyytelevät miekkoset. "Minä pieeeräisen syyrin piirrttein sinyn syynttääsii", huutelee Hirviniemen Aku ja naurultani ehdin miettiä, jotta mahtaako pokka pettää vai irtoavatko viikset ensin. Ja sitten jo paikalle rientää can-can -tanssijaa ja kärrätäänpä mestoille myös jättikokoinen puinen pupu. Mutta miksi? Ja lehmät ja muut elikot lentelevät katsomoon asti. Jostain kaikuu kovin tutunkuuloonen Jumalan ääni vahvalla murtehella ja alkaa tehdä välittömästi mämmiä mieli. Kohdataan Musta Ritari, jota ei pieni lihashaava tunnu häiritsevän. Vaan mihin tarvitaan Pyhää Käsikranaattia ja miten tähän liittyy luku kolme (ei suinkaan neljä eikä missään tapauksessa viisi, vaan kolme)? Pysyikö urhean Sir Robinin housut puhtaana? Miksi lavalla käy Jorma Uotinen, Vesku Loiri ja eräs viisuedustaja? Varpuset ja kookospähkinät - miten nämä liittyy toisiinsa? Miten sujuu kouluratsastustyylinen liikehdintä ratsukoilta? Millainen on tällainen laulu? Ja mikä tärkeintä - löytyykö sitä hiton maljaa?

Arthur, Patsy ja NI!-ritarit 

 Elokuvan nähneet ja Monty Pythonin huumorin ystävät saavat tästä spektaakkelista kyllä eniten irti, mutta kyllä tästä kannattaa muutenkin nauttia vaikkei tietäisi ennalta yhtään mitään. Kyseessä kun on varsin toimiva musikaali täynnä toinen toistaan näyttävämpiä tanssi-ja laulunumeroita, jotka pistetään paikoitellen reilusti ja räväkästi yli. Tuntuu, että jostain on salaa haalittu lisää porukkaa lavalle- niin nopeasti vaatevaihdot tapahtuvat ja mitenkäs tuo jo nyt on tanssimassa tuossa kun äskenhän tyyppi oli aivan toisenlaisissa tamineissa. Hyvin on koreografi Jyri Numminen saanut porukan joraamaan ja pistämään jalalla koreasti, ja hän itse vetelee mukana sellaisia muuveja, että niitä katsoo suurella ilolla ja nautinnolla. Muutenkin pidin suunnattoman paljon nimenomaan Nummisen lukuisista sivuhahmoista -  niistä mainittakoon mm. se tyyppi joka ei millään meinaa kuolla sekä iloisesti urhean Sir Robinin mahdollisista kohtalonkäänteistä lauleskeleva trubaduuri.

 Ihanaa, että kerrankin on panostettu kunnolla puvustukseen! Harvoin kesäteatterissa näkee näin upeita luomuksia ja näin paljon kiiltoa ja kimallusta. Bravo, Riikka Aurasmaa työryhmänsä kera! Lavastus on toimiva ja samalla jotenkin sympaattisella tavalla kotikutoinen, kun milloin mistäkin tärisevästä tornista ilmestyy hahmoa ja puita, pilviä ja jalkoja ja käsiä maljoineen rullataan esiin sieltä sun täältä. "Jostain syystä" koko ajan odotin, että lopuksi olisi yläilmoista vielä ilmestynyt valtava jalkaterä.

Troijan jänis ja hihittelyä sivummalla 

 Pakko kehua myös Mikko Koivusalon suomennosta. Moni sanaleikki meni kertakuulemalla valitettavasti ohi, muistikapasiteettini kun on rajallinen enkä tee muistiinpanoja esitysten aikana koskaan. Ihan siksi tekisi mieleni matkata uudestaankin lakeuksille tätä katsomaan, jotta saisin poimittua tekstin joukosta esimerkiksi sopivia solvausilmaisuja jatkokäyttöä varten. On todettava myös, että Mika Eirtovaaran ohjauksia katsoessani olen takuulla nauranut eniten (Näytelmä joka menee pieleen Tre ja Turku + tämä).

 Takaraivo nauramisesta kipeänä (NI!-ritareiden ja ranskalaissolvaajien aikana meinasi tuttu kärvähdys käydä) suuntasimme takaisin hotellille ja aikaisin nukkumaan, mutta niin vaan hetkeä myöhemmin löysin itseni uudestaan heilumasta tappajapupuhelistin paidankauluksesta vilkkuen kaikenlaisissa porukoissa sisällä ja ulkona. Siitä huolimatta olimme ensimmäisinä aamiaisella ja hei, uunituoretta pannaria!

 Spamalotia kannattaa tulla kauempaakin katsomaan, ja mielelläni näkisin tämän jossain sisätiloissakin myöhemmin. Ja se katosta laskeutuva jalka, pliiiiis!

ps. Koukkasimme ennen kotimatkaa tervehtimässä tätiäni ja matkalla bongasin Samburger-nimisen grillikioskin. Kas kun ei Spamburger. Niin. Miksi välijalla ei ole myynnissä spampurilaisia?

Loppukiitoskuvasta tarkkasilmäiset havaitsevat, että Aku Hirviniemihän on Jumalasta seuraava! 

Esityskuvat (c) Jukka Kontkanen, muut kuvat (c) Teatterikärpänen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Seinäjöen Käypynginteätteri!)

Iloisten sielujen hotelli / Aleksanterin teatteri

Iloisten sielujen hotelli / Aleksanterin teatteri

Kantaesitys 28.3. 2019, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Virpi Hämeen-Anttila
Sävellys Jukka Nykänen
Ohjaus Reetta Ristimäki
Koreografia Peter Pihlström
Dramatisointi Virpi Hämeen-Anttila ja Reetta Ristimäki
Pukusuunnittelu Marja Uusitalo
Valosuunnittelu Janne Teivainen
Kuva-ja videosuunnittelu Artur Sallinen ja Emil Sallinen
Äänisuunnittelu Ville Leppilahti
Maskeeraussuunnittelu Aarni Mikkola
Musiikin sovitus ja orkestraatio Marko Hilpo
Tuotanto Reetta Ristimäki/Greta Tuotanto Oy 

Rooleissa : Miro Apostolakis, Heljä Heikkinen, Michaela Jäppinen, Minja Koski, Janne Marja-aho, Rami Meling, Joel Mäkinen, Otto Pilli, Ville Pulkki ja Tatu Siivonen

Muusikot : Marko Hilpo (kapellimestari, koskettimet), Kari Paavola (rummut, lyömäsoittimet), Hannu Rantanen (bassot) ja Juha Savela (kitarat)

Skene-kuoro : Nyyti Ahola, Susanna Forsberg, Jenny Helavuori, Miila Huttunen, Johanna Iisalo, Michaela Jäppinen, Briitta Lindroos, Kaj Lindström, Elias Lintula, Rami Meling, Solja Mentu, Ville Pulkki, Aura Raappana, Tiina Rantanen, Susanna Sainio ja Nina Salminen

 Minun oli tarkoitus kirjautua Iloisten sielujen hotelliin jo ensi-iltapäivänä, mutta töissä sattui pienehkö polvenmuljautus ja jouduin perumaan reissuni. Sillä hetkellä harmitti kun tiesin, että tämä esitys taisi sitten jäädä näkemättä minulta kokonaan. Löytyi kuitenkin vielä yksi päivä, joka sopisi aikatauluihini, mutta siinä oli jo yksi varaus toisaalle. No, välillä käy niinkin, että alkuperäiset suunnitelmat muuttuvat ja menin perumaan sen toisen esityksen, jotta pääsisin katsomaan tätä. Ja kuulkaa, eipä ollut hassumpi suunnitelmanmuutos se!

 1920-luvun Helsinkiin sijoittuva murhamusikaali (mielikuvitusta kutkuttava lajityyppi!) perustuu Virpi Hämeen-Anttilan Björk-romaaneihin, joista minulla ei ollut ennalta mitään käryä. Avoimin mielin siis katsomaan. En ole mikään asiantuntija historian suhteen, mutta ainakin heti alkuun puvustus vaikutti mielestäni oikein passelilta ja aatokseni liisivät menneisiin aikoihin. Hiukan myöhemmin mielessäni kävi, että tämähän on meidän oma Babylon Berlin : murhamysteeriä, heiluvia helmoja, kapakkatunnelmaa, katupoikia, nuhruista työläismeininkiä, fiinimpää väkeä, vastakkainasettelua, pitkiä katseita ja kaiken keskellä varsin karismaattinen ja samalla inhimillinen päähenkilö Karl Axel Björk (Joel Mäkinen) henkilökohtaisine painiskeluineen (morfiinikoukku, kansalaissodan läheisyys, sillan molemmat puolet).

 Murhan ratkominen vaikutti olevan vähän sivujuonne, mutta varsin viihdyttävissä merkeissä kuljettiin pitkin Helsinkiä Pitkänsillan puolelta toiselle joka tapauksessa. Mainiota, monipuolista ja svengaavaa Jukka Nykäsen säveltämää musiikkia ja loistavia laulajia oli ilo kuunnella. Lisäksi bonuksena saimme kieltolaista tanssivia poliiseja, autenttista kuvamateriaalia projisointeina sekä hiukan psykedeelisiäkin kuviota taustalle, pieniä pilttejään heijaavia työläisnaisia ja plakaatit käsissään ylpeinä marssivia naispuolisia opiskelijoita. Tähän sitten vielä hyytävä mysteerimies Vahanaama/Öörfiilari (Janne Marja-aho), joka nostatteli kylmiä väreitä ja ihokarvoja pelkällä olemuksellaan.

 Tähän on kyllä onnistuttu haalimaan rooleihin oikein pätevää porukkaa, joiden yhteispeliä oli ilo seurata ja kylkeen vielä taitava, tanssiva ja laulava Skene-kuoro. Mukana oli muutamia muilta estradeilta ennestään tuttuja ja hyväksihavaittuja tyyppejä, joista osaa en ollutkaan nähnyt pitkään aikaan. Björkin ja Lisbeth Axelsköldin (Heljä Heikkinen) duetto pianon ääressä soi varsin kauniisti, enkä myöhemmin heti edes tajunnut, että Heikkinen retkotti kapakassa ilolintunakin. Tatu Siivonen on aina vahva valinta, samoin Minja Koski, jonka uniikkiin ääneen tunnustan olevani hiukkasen pihkassa. Tykästyin erityisen paljon nuoreen Kallion kundiin Frans Valkamaan (Miro Apostolakis), jonka menossa oli jotain varsin tuttua enkä saanut päähäni mitä. Poistuttaessa sitten sekin selvisi, kun minua kadulla ohittanut naisporukka vertasi häntä nuoreen Pentti Siimekseen. Aivan!

Edessä Joel Mäkinen ja Miro Apostolakis

 Varsinainen dynamo on sitten Joel Mäkinen, joka on kyllä loistavassa iskussa! Mitä laulua ja mikä läsnäolo kaikissa tilanteissa! Fanitan kybällä! Täytyy sanoa, että todella yksinkertaisilla konsteilla parhaat kohtaukset mieleeni iskostuivat : eipä tarvittu muuta kuin hitunen savua, hämyisät valot ja kaiken keskellä mies ja ääni. Kaikki oli siinä. Huh miten hienoa! Rosvojahdissakin saatiin vastaava kokemus. Ei siinä mitään prameita lavasteita tarvittu, tunnelma oli kohdillaan muutenkin.

 Minua ilahdutti esityksen lisäksi myös se, että onnistuin bongaamaan yleisön joukosta muutamatkin tyylikkäät viikset ja narikassa näin pari vanhempaa herrasmiestä hattuineen ja kaulahuiveineen. Ai että hiveli silmää! Mukavasti oli väki lähtenyt liikkeelle noin muutenkin ja käytävillä oli tungosta. Se on teatterissa aina hyvä homma se. Jos kiinnostus 20-luvun Helsinkiin nousi entisestään, voi käydä tsekkaamassa Hakasalmen huvilassa Suruton kaupunki -näyttelyn (syyskuun alkuun). Ja jos esityksen mielit nähdä, siihen on onneksi vielä muutama mahdollisuus. Lisäinfoa oheisessa linkissä.

 Jotenkin näin vaalien alla jäi mieleeni vielä se ajatus, että ei ajatusmaailman tarvitse olla mustavalkoista joko-tai -meininkiä. Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan. Niinkö? Eikö muka mitään muuta keinoa ole? Björk onneksi oli oivaltanut tämän jo aiemmin.

Esityskuvat (c) Kari Hakli

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos työryhmälle!) 

Kinky Boots / Helsingin Kaupunginteatteri

Kinky Boots / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 30.8. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Harvey Fierstein
Musiikki ja laulujen sanat Cyndi Lauper
Suomennos Kari Arffman ja Hanna Kaila
Ohjaus Samuel Harjanne
Orkestraatio Stephen Oremus
Kapellimestari Eeva Kontu
Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Naamioinnin ja kampausten suunnittelu Henri Karjalainen

Rooleissa : Lauri Mikkola, Petrus Kähkönen, Miska Sagulin/Samuel Vihma, Atte Halinen/Kaspian Kallio, Raili Raitala, Anna Victoria Eriksson, Tero Koponen, (Laura Alajääski äitiyslomalla nyt), Leenamari Unho, Sanna Saarijärvi, Joachim Wigelius, Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi, Christoffer Strandberg, Kari Mattila, Mikko Vihma, Heikki Ranta, Antti Timonen, Jack Johansson, Juha Jokela, Tuukka Leppänen, Kai Lähdesmäki, Unto Nuora, Sami Paasila, Justus Pienmunne, Emilia Nyman, Helena Haaranen, Kirsi Karlenius, Sonja Pajunoja ja Inka Tiitinen

 Onko muka käynyt niin, että kirjoitan Kinky Bootsista seitsemän kuukautta ensi-illan jälkeen? Kyllä, näin on päässyt käymään. Pääsin onnekseni näkemään musikaalin koeyleisön joukossa elokuussa 1,5 viikkoa ennen ensi-iltaa, mutta koska kyseessä oli vielä tavallaan harjoitustilanne, siitä ei saanut kirjoittaa riviäkään ainakaan tänne blogiin. Somessa hehkutin sitäkin vetoa kyllä, näimme ihan kokonaisen shown ilman mitään ylimääräisiä taukoja (ohjaaja Samuel Harjanne olisi voinut keskeyttää esityksen) ja koko homma vaikutti jo aivan valmiilta paketilta. Jätin menemättä ensi-iltaan kutsusta huolimatta, koska "kyllä sen sitten ehtii myöhemminkin nähdä". Toisin kävi! Kinky Boots -huuma valtasi tämän maan alta aikayksikön, syksyn esitykset varattiin loppuun ennen kuin Lola ehti napsauttaa sormiaan ja musikaalista on kirjoitettu tukuttain ylistäviä arvioita ja somekommentteja. Mitäpä lisättävää minulla niihin olisi, kun nyt onnistuin sitten viimeinkin näkemään ihan "virallisen" shown? Yritetään.

 Charlie (Petrus Kähkönen) saa johdettavakseen perinteikkään, mutta huonosti menestyvän kenkätehtaan isänsä kuoltua. Myynti ei oikein vedä ja vaikuttaa siltä, että täytynee laittaa pillit pussiin ja irtisanoa työntekijät. Sattumalta Charlie törmää Lolaan (Lauri Mikkola), joka ei olekaan mikään ihan tavallinen pulliainen vaan jumalainen drag queen. Lolalla on huoli : millään ei meinaa löytyä upeita korkokenkiä, joiden korko kestäisi miehen painon. Tästähän se idea sitten lähtee lentoon. Charlie ja kumppanit alkavat valmistaa näyttäviä ja myös kestäviä kenkiä erityiseen käyttöön.

Charlie ja Lola 

 Ei tämä pelkästä kenkienvalmistuksesta kerro, ehei. Tärkein opetus tulee siitä, että tulisi hyväksyä muut ja ennenkaikkea itsensä sellaisena kuin on. Ajateltavaa tulee myös ns. "äiti pojastaan pappia toivoi"-tyylisestä kuviosta, isien ja poikien välisestä suhteesta ja odotuksista, jotka eivät täyttyneetkään. "Liian suurista kengistä".

 Hehkutetaan tähän perään nyt sitten samoja asioita, mitä hehkutin jo elokuussa koeyleisöreissun jälkimainingeissa :

* Jestas mikä show! Ei tarvitse lähteä Suomesta mihinkään nähdäkseen laadukkaita musikaaleja. Olen muuten päättänyt pysytellä lähivuosina vain ja ainostaan Suomen rajojen sisäpuolella, mitä teatterireissuihinkin tulee. Ensinnäkin, minulla ei ole varaa reissata. Toiseksi, osallistun samalla omalta osaltani ilmastomuutosta vastustamaan, kun en lennä mihinkään. Kolmanneksi, haluan tukea sitä osaamista, jota meiltä nyt jo löytyy.

* Jestas mikä Lola! Lauri Mikkolaa ei tainnut kukaan osata veikata Lolan rooliin, mutta niin vaan tuli "musta hevonen" ja rynni voittoon. Mikä ääni, mikä karisma, mitkä muuvit! MIKÄ MIELETÖN ÄÄNI!

Lola ja Enkelit 

* Jestas mitkä Lolan Enkelit (Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi ja Christoffer Strandberg)! No huh huh mikä porukka! Koko sali sähköistyy hetkessä, kun Lolan Enkelit saapuvat keimaillen paikalle. Koin erityisen vahvaa sääri-, reisi- ja pakarakateutta tätä porukkaa ihaillessani. Meikäläinen kun vetäisisi kinkyt bootsit jalkaan, siinä paukkuisivat nivelsiteet heti ensiaskelilla, eikä tämmöisen tallukan jalassa näyttäisi muutenkaan miltään. Mutta nämä tyypit!

Petrus Kähkönen 

* Jestas mikä Petrus Kähkönen! "Sielukas mies" on semmoista herkuttelua, että. Mies ja ääni, kyllä. Vielä tämän kevään Helsingissä, syksyllä Tampereella kellonsoittajana...

 Lisäksi haluan erityisesti mainita Anna Victoria Erikssonin Laurenin roolissa, mainio hahmo ja se "Charlieeeee, oikeeestiii!" on vallan nerokasta menoa. Hiukan lähtee ihastuminen käsistä Laurenilla. Upeaa katsottavaa on väen rytmikäs tepastelu liikkuvalla liukuhihnalla, asenteella ja taidolla sitä mennään eikä meinata lanteet keinuen. Meikäläinenhän ei pysy pystyssä edes juoksumatolla, joka ei ole käynnissä.

 Yksittäisistä kappaleista suosikkini on "Jäänhän sydämees", jonka Lola esittää hoitokodissa. Upeat valot, upea kohtaus kaikkineen. Mieleeni tuli heti ensinäkemällä (ja myös toisella kerralla) viisuvoittaja Conchita Wurst vetäisemässä voimabiisiään, varsin kohottava olo oli minulla katsomossa tätä seuratessani ja nauttiessani, ja tuntui siltä että nousen metrin ilmaan penkistäni.

 Välillä on ihan pakko käyttää voimasanoja. Onhan tämä nyt HELVETTI SENTÄÄN kova juttu! Menkää katsomaan ja tiedätte, mistä on kohistu syksystä alkaen. Ei muuta lisättävää.

Esityskuvat (c) Mirka Kleemola

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!