Hämärätunnin Romeo / Kanneltalo

Hämärätunnin Romeo / Kanneltalo

Ensi-ilta 29.11. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Samuli Reunanen
Käsikirjoitus Antti J. Heikkinen, Heikki Turusen tekstien pohjalta
Musiikki Kaj Chydenius
Musiikin sovitus Eeppi Ursin
Valosuunnittelu Jere Kolehmainen
Visualisointi Heidi Tsokkinen

Näyttämöllä : Tatu Siivonen sekä muusikot Eeppi Ursin, Arja Paju ja Oskari Lehtonen

(c) Peter Salovaara

 Kesällä 2018 olin ollut mieheni kanssa katsomassa Kuopiossa Spede-aiheista kesäteatteriesitystä, jossa oli mukana myös Tatu Siivonen. Paljasjalkainen hämeenlinnalainen, Hämeenlinnaan muualta muuttanut ja Hämeenlinnasta muualle muuttanut kun löytävät toisensa kauniissa kesäillassa, ei ole oikeastaan muuta vaihtoehtoa kun tallustaa kimpassa Kuopion satamasta keskustaan karaokebaariin, ja siinä matkalla Tatu kertoi, että nyt on tulilla hiukan erikoinen kokonaisuus. Että "vähän erikoisen tilanteen kautta" toisensa olivat edelliskesänä 2017 löytäneet kirjailija Heikki Turunen ja säveltäjä Kaj Chydenius. No nyt on totisesti kiintoisa kaksikko!

 Ehdin jo unohtaa koko jutun ja sitten yllättäen tärähtikin kutsu, ja löysimme itsemme kaamean räntäsateen keskeltä Kannelmäestä Hämärätunnin Romeon ensi-illasta. Olimme reilusti ennakkoon paikalla, sillä ennen varsinaista esitystä oli mielenkiintoinen rupatteluhetki luvassa : Kanneltalon kahvilassa Heikki Turusta ja Kaj Chydeniusta jututti rennolla otteella esityksen tekstipuolen dramatisoinut kirjailija-ohjaaja-näyttelijä-käsikirjoittaja-yms. Antti Heikkinen. Mukava puolituntinen!

Chydenius-Turunen-Heikkinen (c) Teatteripaarma

 Yhtään en tiennyt mitä tuleman pitää (täytyy myöntää, että odotin kai hiukan runoutta Turus-Heikin kynästä ja väliin musisointia). Näyttämön takaosaa hallitsee valtava köysi-punoshässäkkä, ja samaan tyyliin oli taiteiltu muusikoiden peruukitkin. Paikalle hiippailee muhkean parran kasvattanut miekkonen, jota en äkkiseltään Siivos-Tatuksi edes tunnistaisi ellen tietäisi, että Tatuhan se. Karvalakki päässä. Hämärätunti on koittanut. Hämärätunti - aika, jolloin ei ole enää päivä eikä ihan vielä iltakaan. Ykskaks varoittamatta olemme tarinankerronnan ytimessä, muhevissa Heikki Turusen sanoissa, mukana tietysti mainiota murretta. Ajassa, hetkissä ja ihmisissä, joita ei enää ole. Yllättäen minun tulee ikävä pappaani ja lapsuuden kesiä, en tiedä miksi. Alkaa myös tehdä mieli mustikkapiirakkaa, kylmää maitoa ja karjalanpaistia. Tarinat risteilevät rakkausasioissa, isässä ja äidissä, mukavan pulleassa Tainassa, kuuromykässä Oivassa, maitokuskissa, elämässä ja kuolemassa. Naurattaa niin pirusti, ja sitten mieli herkistyy. Tunnelmista ja tunteista toiseen mennään, ja juuri kun pala on nousemassa kunnolla kurkkuun, "velipoika soittaa taas". Tango Humiko soi levyltä rohisten. Tarinoiden väliin ja lomaan sitten niitä kappaleita, jotka kaikki haluaisin kuulla heti uudelleen, etenkin sen jummijammiperformanssin, jonka olisi voinut kuulla ehkä Sielun Veljien keikalla. Takanani istunut mies vertaa Tatun lauluääntä tummaan samettimattoon, ja sellainenhan se on. Sitä kuunnellessa tuntuu uppoavansa johonkin pehmeään mystiseen ainekseen, jonne sitten hiljalleen sulaa onnellinen hymy huulillaan. Uniikki ääni.

(c) Peter Salovaara 

 Hämärätunnin Romeon pitäisi lähteä kiertueelle ympäri Suomen, kiitollista kuulija-ja katsojakuntaa varmasti riittäisi. Täysin pöllämystynyttä sakkia virtasi Kanneltalosta ulos lumisateeseen, sää kun oli muuttunut täysin esityksen aikana. Unohti kyllä aika näppärästi niin ajan kuin paikankin, ja se on hyvän esityksen merkki.

 Kanneltalossa esityksiä jäljellä kolme, joten nopeimmat ehtivät vielä. Suosittelen enemmän kuin lämmöllä! Lisäinfoa tästä.

ps. Kohta blogini täyttää tasan kymmenen vuotta. Ensimmäinen juttuni oli 5.12. 2009 julkaistu kyhäelmä esityksestä, jossa oli mukana eräskin Siivosen Tatu... Siloposkisena silloin, muistaakseni. Iän ja parran myötä karisma senkun lisääntyy.

Iloisten sielujen hotelli / Aleksanterin teatteri

Iloisten sielujen hotelli / Aleksanterin teatteri

Kantaesitys 28.3. 2019, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Virpi Hämeen-Anttila
Sävellys Jukka Nykänen
Ohjaus Reetta Ristimäki
Koreografia Peter Pihlström
Dramatisointi Virpi Hämeen-Anttila ja Reetta Ristimäki
Pukusuunnittelu Marja Uusitalo
Valosuunnittelu Janne Teivainen
Kuva-ja videosuunnittelu Artur Sallinen ja Emil Sallinen
Äänisuunnittelu Ville Leppilahti
Maskeeraussuunnittelu Aarni Mikkola
Musiikin sovitus ja orkestraatio Marko Hilpo
Tuotanto Reetta Ristimäki/Greta Tuotanto Oy 

Rooleissa : Miro Apostolakis, Heljä Heikkinen, Michaela Jäppinen, Minja Koski, Janne Marja-aho, Rami Meling, Joel Mäkinen, Otto Pilli, Ville Pulkki ja Tatu Siivonen

Muusikot : Marko Hilpo (kapellimestari, koskettimet), Kari Paavola (rummut, lyömäsoittimet), Hannu Rantanen (bassot) ja Juha Savela (kitarat)

Skene-kuoro : Nyyti Ahola, Susanna Forsberg, Jenny Helavuori, Miila Huttunen, Johanna Iisalo, Michaela Jäppinen, Briitta Lindroos, Kaj Lindström, Elias Lintula, Rami Meling, Solja Mentu, Ville Pulkki, Aura Raappana, Tiina Rantanen, Susanna Sainio ja Nina Salminen

 Minun oli tarkoitus kirjautua Iloisten sielujen hotelliin jo ensi-iltapäivänä, mutta töissä sattui pienehkö polvenmuljautus ja jouduin perumaan reissuni. Sillä hetkellä harmitti kun tiesin, että tämä esitys taisi sitten jäädä näkemättä minulta kokonaan. Löytyi kuitenkin vielä yksi päivä, joka sopisi aikatauluihini, mutta siinä oli jo yksi varaus toisaalle. No, välillä käy niinkin, että alkuperäiset suunnitelmat muuttuvat ja menin perumaan sen toisen esityksen, jotta pääsisin katsomaan tätä. Ja kuulkaa, eipä ollut hassumpi suunnitelmanmuutos se!

 1920-luvun Helsinkiin sijoittuva murhamusikaali (mielikuvitusta kutkuttava lajityyppi!) perustuu Virpi Hämeen-Anttilan Björk-romaaneihin, joista minulla ei ollut ennalta mitään käryä. Avoimin mielin siis katsomaan. En ole mikään asiantuntija historian suhteen, mutta ainakin heti alkuun puvustus vaikutti mielestäni oikein passelilta ja aatokseni liisivät menneisiin aikoihin. Hiukan myöhemmin mielessäni kävi, että tämähän on meidän oma Babylon Berlin : murhamysteeriä, heiluvia helmoja, kapakkatunnelmaa, katupoikia, nuhruista työläismeininkiä, fiinimpää väkeä, vastakkainasettelua, pitkiä katseita ja kaiken keskellä varsin karismaattinen ja samalla inhimillinen päähenkilö Karl Axel Björk (Joel Mäkinen) henkilökohtaisine painiskeluineen (morfiinikoukku, kansalaissodan läheisyys, sillan molemmat puolet).

 Murhan ratkominen vaikutti olevan vähän sivujuonne, mutta varsin viihdyttävissä merkeissä kuljettiin pitkin Helsinkiä Pitkänsillan puolelta toiselle joka tapauksessa. Mainiota, monipuolista ja svengaavaa Jukka Nykäsen säveltämää musiikkia ja loistavia laulajia oli ilo kuunnella. Lisäksi bonuksena saimme kieltolaista tanssivia poliiseja, autenttista kuvamateriaalia projisointeina sekä hiukan psykedeelisiäkin kuviota taustalle, pieniä pilttejään heijaavia työläisnaisia ja plakaatit käsissään ylpeinä marssivia naispuolisia opiskelijoita. Tähän sitten vielä hyytävä mysteerimies Vahanaama/Öörfiilari (Janne Marja-aho), joka nostatteli kylmiä väreitä ja ihokarvoja pelkällä olemuksellaan.

 Tähän on kyllä onnistuttu haalimaan rooleihin oikein pätevää porukkaa, joiden yhteispeliä oli ilo seurata ja kylkeen vielä taitava, tanssiva ja laulava Skene-kuoro. Mukana oli muutamia muilta estradeilta ennestään tuttuja ja hyväksihavaittuja tyyppejä, joista osaa en ollutkaan nähnyt pitkään aikaan. Björkin ja Lisbeth Axelsköldin (Heljä Heikkinen) duetto pianon ääressä soi varsin kauniisti, enkä myöhemmin heti edes tajunnut, että Heikkinen retkotti kapakassa ilolintunakin. Tatu Siivonen on aina vahva valinta, samoin Minja Koski, jonka uniikkiin ääneen tunnustan olevani hiukkasen pihkassa. Tykästyin erityisen paljon nuoreen Kallion kundiin Frans Valkamaan (Miro Apostolakis), jonka menossa oli jotain varsin tuttua enkä saanut päähäni mitä. Poistuttaessa sitten sekin selvisi, kun minua kadulla ohittanut naisporukka vertasi häntä nuoreen Pentti Siimekseen. Aivan!

Edessä Joel Mäkinen ja Miro Apostolakis

 Varsinainen dynamo on sitten Joel Mäkinen, joka on kyllä loistavassa iskussa! Mitä laulua ja mikä läsnäolo kaikissa tilanteissa! Fanitan kybällä! Täytyy sanoa, että todella yksinkertaisilla konsteilla parhaat kohtaukset mieleeni iskostuivat : eipä tarvittu muuta kuin hitunen savua, hämyisät valot ja kaiken keskellä mies ja ääni. Kaikki oli siinä. Huh miten hienoa! Rosvojahdissakin saatiin vastaava kokemus. Ei siinä mitään prameita lavasteita tarvittu, tunnelma oli kohdillaan muutenkin.

 Minua ilahdutti esityksen lisäksi myös se, että onnistuin bongaamaan yleisön joukosta muutamatkin tyylikkäät viikset ja narikassa näin pari vanhempaa herrasmiestä hattuineen ja kaulahuiveineen. Ai että hiveli silmää! Mukavasti oli väki lähtenyt liikkeelle noin muutenkin ja käytävillä oli tungosta. Se on teatterissa aina hyvä homma se. Jos kiinnostus 20-luvun Helsinkiin nousi entisestään, voi käydä tsekkaamassa Hakasalmen huvilassa Suruton kaupunki -näyttelyn (syyskuun alkuun). Ja jos esityksen mielit nähdä, siihen on onneksi vielä muutama mahdollisuus. Lisäinfoa oheisessa linkissä.

 Jotenkin näin vaalien alla jäi mieleeni vielä se ajatus, että ei ajatusmaailman tarvitse olla mustavalkoista joko-tai -meininkiä. Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan. Niinkö? Eikö muka mitään muuta keinoa ole? Björk onneksi oli oivaltanut tämän jo aiemmin.

Esityskuvat (c) Kari Hakli

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos työryhmälle!) 

Valmiina muistamaan / KOKO Teatteri

Valmiina muistamaan / KOKO Teatteri

Ensi-ilta 16.11. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Taina West ja Eeva Litmanen
Ohjaus Tiina Pirhonen
Musiikki Jussi Tuurna ja Vilma Timonen
Puvut Maiju Hovi
Koreografia Karoliina Kauhanen
Valo-ja äänisuunnittelu  Juha Tuisku

Rooleissa : Eeva Litmanen, Anna-Sofia Tuominen, Pyry Kähkönen, Tatu Siivonen, Karoliina Franck ja Vilma Timonen

 Jos "Valmiina muistamaan" olisi ollut kevätkauden ohjelmistossa, olisi se ehkä jäänyt minulta näkemättä. Keväällä alkoi tulla jo pientä ylitarjontaa ja ähkyä sisällissota/kansalaissota/vapaussota/veljessota -aiheisista teatterijutuista, millä nimellä vuoden 1918 tapahtumia nyt sitten halutaankin muistella. Pääasia on, että muistetaan! Itse kävin katsomassa KOM-teatterin "Veriruusut" (joka myös nähtävissä nyt Yle Areenassa), Työviksen "Tytöt 1918" ja Tampereen Teatterin "Teatteri taistelussa". Muutakin tarjontaa olisi ollut, mutta valintani kohdistui mainitsemiini kolmeen hyvin erityyliseen esitykseen. Onneksi näyttelijä Eeva Litmasen vaiettuun sukutarinaan pohjautuva "Valmiina muistamaan" tuli ohjelmistoon vasta loppuvuodesta, sillä esitys kiinnosti minua ennakkoon kovasti ja tässä välissä olin ehtinyt nähdä paljon muuta ja toisenlaista, joten pääkopassani oli taas enemmän tilaa tälle kuvastolle. Tärkeää olisi, että tämän aihepiirin esitystarjonta ei loppuisi vuoteen 2018 ja jatkuisi hamaan tulevaisuuteen säännöllisin väliajoin. Jotta emme unohtaisi.

 Esityksen nimikin jo kertoo sen, että aiemmin ei ole oltu valmiita muistamaan ja muistelemaan. Nyt on ollut juuri oikea hetki. Uskallan väittää, että ihan jokaisessa suvussa on omat tapahtumaketjunsa joista on visusti vaiettu ja jotka on haluttu unohtaa. Vaatii rohkeutta tuoda oma historiansa ja omat juurensa kaiken kansan nähtäville ja luettavaksi (Eeva Litmasen sukutarinasta on tänä vuonna julkaistu myös kirja Surun suitsima suku (Like), kirjaa oli myynnissä myös KOKO Teatterissa 25 € hintaan). Vaikka kipeitäkin asioita tulee ilmi, voimme ymmärtää paremmin itseämme. Kuka minä olen, mistä minä tulen, mitä haluan muistettavan menneistä sukupolvista, millaisen muiston itse haluan jättää. Unohtaa ei sovi, mutta voi ymmärtää tehtyjä valintoja, antaa anteeksi, katsoa tulevaan luottavaisesti - huolehtia omalta osaltaan siitä, että sama ei toistuisi.

 KOKO Teatterin katsomossa meillä on harras tunnelma. Kantele soi. Pian lavalle astelee itse Eeva Litmanen, tämä on hänen sukunsa tarina. Olemme kaikki valmiina, aistit auki. Lavalle astelevat myös Eevan isoäiti Anna (Anna-Sofia Tuominen) sekä isoisä Taneli (Pyry Kähkönen). Nuoret ovat kuin suoraan vanhasta Suomi-filmistä, jossa  on ikuinen kesä, neidot sorjia Eloveena-tyttöjä huiveineen ja nuorukaiset riihipaidoissaan salskean komeita - sellaisia, jotka nappaavat tuosta noin syliinsä ja vievät mennessään tanssin pyörteisiin tai kantavat pirttiin kynnyksen yli. Kohta jo pistetäänkin tanssiksi ja siinä menossa matot pöllyävät ja jalat vispaavat siihen tahtiin, että hiki tulee jo katsellessa. Pian on oma tupa ja lapsiakin alkaa siunaantua, nälkäisiä suita.

 Kohtapa ollaankin nykyajassa joulunvietossa ja tarina saa absurdin käänteen, kun Eeva Litmanen (niin, kaikkihan tietävät että hän on Larin Parasken tyttären pojanpojan tytär?) tuo joulunpöydän ääreen tuntemattoman asunnottoman nuorenparin Joosefin ja Marian, joka vielä sattuu olemaan raskaana. Tutulta kuulostaa ja käykin ilmi, että ennenkin on tuntemattomia autettu ja tarjottu niin yöpymispaikkaa kuin lämmintä ruokaakin. Yhteisöllisyyttä, evakkoja nääs. Lahjoja jaellaan ja terästettyä glögiä maistellaan, ja porukka alkaa humaltua (paitsi Maria ja Joosef, jotka ovat jo toisaalla huilaamassa). Tatun (Tatu Siivonen) paketista paljastuu sisällissota-aiheiset pelikortit ja innokkaasti Eevan tytär Karo (Karoliina Franck) ja tämän bestis Vilma (Vilma Timonen) haluavat pelata nimenomaan punaisten puolella. Eipä sitä ennen puolta valittu ja viihdettä revitty siitä, ollaanko punaisten vai valkoisten puolesta "pelaamassa". Tatu on sentään vannoutunut Marski-fani, Mannerheimin kuva komeilee paraatipaikalla joulukuusessakin...

 Näitä joulukamoja roudataan ees ja taas tasaisin väliajoin, ja palataan ajassa taaksepäin takaisin Annan ja Tanelin ei-niin-auvoisaan yhteiseloon. Huutoa ja turhautumista piisaa, ja huomaan keskittymiskykyni vähän herpaantuvan. Suoraan töiden jälkeen aamuvuorosta teatteriinlähtö ei aina ole ihan se järkevin ratkaisu, ja se tuntuu jälleen kostautuvan. Onneksi tarinan lomaan on upotettu myös kaunista musiikkia ja komeaa laulua, ja kappaleiden myötä harhaileva mieleni palautuu jälleen raiteilleen. Toisaalla taas Taneli tärisee punaisten joukoissa ase käsissään, hätä on käsinkosketeltavaa. Piileskelyä, rajan yli hiiviskelyä "pelko persiissä" kiinnijäämisestä, kuulusteluja, helliä katseita ja kosketuksia ja toinen nainen, puukkohippasia, itsensä kovettamista. Joulupöydän ääressäkin käydään taas eikä sielläkään oikein iloluontoista menoa ole, vaikka touhu kyllä naurattaa.

 Lopussa palataan takaisin alun rauhaan ja seesteisyyteen, olo on levollinen ja jotenkin puhdistunut. Kaikki se melskaaminen on takana, on kanteleen vieno sointi ja kauniita sanoja - kuulasta laulua, joka herkistää mielen.

 Kokonaisuudesta en saanut ihan täysin otetta, mutta sekavia aikoja on eletty toki ennenkin... Näin jälkikäteen ajateltuna parasta olivat hetket, joissa ei sanoja tarvittu. Katseet, kosketukset, ikävä ja kaipuu. Anna-Sofia Tuomisen ääni ja läsnäolo. Eeva Litmanen sivummalla tarkkailemassa vakavana, mutta ymmärtävä katse silmissään. Syrjässä, mutta kuitenkin kaiken keskellä. Valmiina muistamaan.

Esityskuvat (c) Heidi Bergström

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KOKO Teatteri!)

Kahvi mustana / Hämeenlinnan Teatteri

Kahvi mustana / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 28.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Agatha Christie
Suomennos Tuula Nieminen
Sovitus ja ohjaus Olka Horila
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää ja Allu Vienola
Pukusuunnittelu Tiina Joutsen
Valosuunnittelu Veikko Pulli
Äänisuunnittelu ja musiikin sävellys Harri Kuittinen

Rooleissa : Hannu Huuska, Ilkka Heiskanen, Jarkko Tiainen, Aleksi Aromaa, Maiju-Riina Huttunen, Johanna Reilin, Sinikka Salminen, Birgitta Putkonen, Maksim Pavlenko ja Tatu Siivonen

Hercule Poirot (Hannu Huuska) 

 Joskus nuorempana on tullut luettua Agatha Christien kirjoja ja katsottua niistä sovitettuja tv-elokuvia, jostain syystä eivät ole sitten juurikaan napanneet näin "kypsemmällä iällä". Verkkainen kerrontatyyli vai mikä lie syynä siihen, etten ole Poirot-leffojakaan kauheasti nähnyt. Tiedän kyllä millainen (ja etenkin minkänäköinen) heppeli itse Poirot on - ne pienet harmaat aivosolut ja varsinkin ne viikset ovat jääneet mieleeni. Dekkareita ei teatterin lavoilla ole kauheasti aiemmin nähty, tämä "Kahvi mustana" nähdään nyt ensimmäistä kertaa ammattiteatterin esittämänä. Ensi-iltahulinoihin emme töiden takia ehtineet, mutta olimme sitten paikalla heti seuraavassa näytöksessä.

 Keksijä Sir Claud Amoryn (Jarkko Tiainen) kartanossa on väkeä joka lähtöön - niin kuin näissä dekkarimysteereissä usein tuppaa olemaan. Eipä se kovin kiintoisaa olisi, jos joku menisi yksistään privaattivierailulle hulppeaan kartanoon ja toinen paikallaolijoista löytyisi myöhemmin hengettömänä. Olisi helppo arvata, kuka on teon takana. Tai sitten ei! Aina, korostan aina, tulee eteen joku yllättävä käänne ja murhaaja onkin joku, jota ei osannut edes ajatella. No, sir Amory on saanut valmiiksi atomipommin kaavan, mutta senpä onkin joku pöllinyt kassakaapista! Miten törkeä teko! Herra kutsuu kaikki paikallaolijat samaan tilaan ja kertoo, että junalla on ihan kohtsillään saapumassa pari miekkosta tutkimaan katoamisasiaa, mutta tarkempia tutkimuksia ei olisi luvassa, jos kaavan napannut palauttaa sen takaisin pöydälle sillä aikaa kun valot ovat hetken sammuksissa. Huone pimenee (katsojat kyllä näkevät kaikkien salissaolijoiden kirmailevan huoneessa sinne sun tänne, ja kaikki käyvät tietysti vuorollaan pöydän luona).

 Tadaa, valot syttyvät jälleen, oveen koputetaan, Poirot (Hannu Huuska) kävelykeppeineen, viiksineen ja apuri kapteeni Hastingseineen (Ilkka "Nöpö" Heiskanen) astuvat sisään - ja sir Amory löydetään hengettömänä pöytänsä äärestä. Onko hetkeä aiemmin tapahtuneella kahvittelulla osuutta asiaan vai onko herran sydän pettänyt? Poirot saa hommia harmaille aivosoluilleen ja Hasting avustaa parhaansa mukaan, sikälimikäli suinkin ehtii, sillä hänellä on muutakin puuhaa kun pitää kävellä puutarhassa viehättävän Barbara Amoryn (Sinikka Salminen) kanssa jatkuvasti.

Poirot ja Hastings 

 Vähän vaikuttaa siltä, että ihan jokaisella paikallaolijalla on jotain vilunkia mielessään ja kaikilla olisi vuorollaan mahdollisuus vehkeillä milloin mistäkin syystä lääkeputeleiden kanssa. Katsomossa tietysti aivosolut surraavat yhtälailla. Tekikö sen Richard Amory (Aleksi Aromaa), keksinäneron rahapulassa oleva poika? Vai salaperäisiä viestejä lueskeleva Richardin vaimo Lucia (Maiju-Riina Huttunen)? Vai vähän höpsö, mutta tilanteen mukaan skarppaava sir Amoryn iäkäs sisko Caroline (Johanna Reilin)? Vai uskollinen hovimestari Tredwell (Maksim Pavlenko)? Vai luotettava sihteeri Edna (Birgitta Putkonen)? Vai mafiapomolta näyttävä italialainen lääkäri Carelli (Tatu Siivonen)? Vai Hastingsin pauloihinsa heti kättelyssä saanut railakkaanoloinen Barbara?

Lucia, Carelli ja hovimestari 

 Oli kiehtovaa arvailla muiden mukana murhaajaa omassa pienessä mielessään ja kutsuttakoon tätä esitystä nyt sitten myös nimellä "Teatterikärpäsen erehdys", eli pieleen meni kyllä minun arvaukseni! Tunnelma salissa tiivistyi sopivasti ja valoilla, äänillä ja musiikilla korostettiin milloin ketäkin tyyppiä ja saatiin katse siirtymään juuri toivottuun roolihenkilöön. Pidin siitä, että ikkunan takana hiippaili väkeä tämän tästä ja sai taas ajatukset kääntymään toiseen suuntaan. Lavastuksessa tykkäsin etenkin nurkassa piileksivästä karttapallosta.

 Hannu Huuska oli kyllä varsin tyylikäs Poirot, juuri sopivan vähäeleinen ja sopi kyllä mainiosti rooliinsa. Tohtori Carellilla ja kapteeni Hastingsilla oli yksin ja keskenään mahtavaa silmäpeliä. Jotenkin tykkäsin Sinikka Salmisen Barbarasta erityisesti, aina tarvitsee porukassa olla mukana joku räväkämpi irrottelija. Tällä kertaa erityismaininnan saavat Jarkko Tiaisen kolmoisrooli niin sir Amoryna, tohtori Grahamina (mitkä pulisongit!) kuin ylikomisario Jappina (miten hienot viikset!) sekä Aleksi Aromaan tyylillä kannettu slipoveri.

 Lippukassalla voisi olla myynnissä Poirot-viiksiä (tai käsiohjelmassa olisi voinut olla irrotettavat viikset). Mikä olisikaan tyylikkäämpää kuin upea viiksimeri yleisön joukossa, arvostaisin! Kohtahan on Movemberkin.

 Oikein passeli mysteeri pimeneviin iltoihin!

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Pertti - koskettava musiikkikomedia / Rauhalahti Teatteri

Pertti - koskettava musiikkikomedia / Rauhalahti Teatteri, Kuopio

Ensi-ilta 5.7. 2018, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Antti Heikkinen
Dramatisointi ja ohjaus Ismo Apell
Lavastus Harri Husso
Äänitekniikka Miikka Räsänen
Musiikin uudelleensovitus Janne Tolsa
Tarpeisto Emma Jääskeläinen
Puvustus Riikka Hänninen
Taidenäyttely Virpi Torri
ASU-1 Mustang Seppo Hinkkanen
Showboat Tommi Pelkonen
Keksinnöt Spede Idea Oy / Raimo Kaukinen

Rooleissa : Jouko Partanen, Lauri Qvick, Jamppa Kääriäinen, Tatu Siivonen, Antti Heikkinen, Marika Ruuskanen, Jarno Nousiainen, Harri Husso, Katri Nousiainen, Arttu Berg, Tiina Hakkarainen, Julia Korhonen, Iitu Apell ja Ismo Apell

 Oli aikomus tehdä hiukan aiemmin Iisalmi-Kuopio -reissu kesäteattereiden merkeissä, mutta auto päätti toisin ja siinä meni retkeilyhousut ja paljon muutakin eli hermot. Kyllä ketutti, sillä Iisalmen Koljonvirta Teatterin "Täällä Pohjantähden alla" jäi täten näkemättä kokonaan. Onneksi auto tuli huollosta sopivasti ja vapaapäiväkin osui meikäläisellä kohdilleen, joten Kuopioon sentään pääsimme.

 Olin lukenut kesällä ennakkoon Tuomas Marjamäen kirjoittaman kirjan "Spede, nimittäin" ja pohdin ensin, että tuliko tehtyä virhe kun luin sen ennen esitystä. Ainakin kävi ilmi nopeasti, että mulla oli aukkoja tiedoissa. Spede oli tullut minulle tutuksi lähinnä elokuviensa, sketsiensä ja Spelien kautta ("Jalasta kiinni NYT, silmät kiinni NYT!") , mutta minulla ei ollut aavistustakaan esimerkiksi siitä, miten lahjakas piirtäjä Pertti (ja nimenomaan tässä yhteydessä Pertti, ei Spede) oli ja mitä kaikkea hän ehti puuhaamaan ennen kuin hänestä tuli koko kansalle tuttu persoona.

 Viime kesänä Iisalmessa yövyimme Hotellilaiva Wuoksessa ja samassa paikassa yövyimme Kuopiossakin. Mitenkäs tämä sitten on mahdollista? No, nimittäin, tämän kyseisen maanmainion hotellilaivan sijainti on nyt Kuopion Matkustajasatamassa Kallaveden rannalla, hienot maisemat terassilta kyllä. Olisi ollut mahiksia matkustaa Rauhalahteen sisävesilaivalla, mutta pääsimme paikalle hiukan toisenlaisella kyydillä ja puolivälissä matkaa tapahtui käänne, josta en olisi osannut koskaan uneksia. En ole koskaan aiemmin ollut avoauton kyydissä ja sitten kun pääsen, onkin kyseessä yllättäen Speden kuuluisa punainen avo-Mustang ASU-1, joka on nykyään yksityisomistuksessa ja lainassa teatterilla. Olipahan kyydit!

 Perillä jäi reilusti aikaa tutustua kahvila Simon Rysän antimiin sekä alueella sijaitsevaan Pertin keksintö-ja taidenäyttelyyn, josta löytyi niin kultaista showboatia, Spede-linkoa sekä valtavan rekan sisuksista kattava kokoelma Pertin kynäilemiä mainosjulisteita ja muuta rekvisiittaa. Erittäin mielenkiintoista! Aikamoisen määrän patentteja oli muuten Pertti saanut aikaan myös.

Showboat 

Spede-linko 

Sussunteko-opas :) 

 Väkeä alkoi olla paikalla tungokseen asti (aina on hurjan hienoa, että ihmiset päättävät kesähelteillä mökkeilyn/terassireissun/kotona loikoilun/grillailun sijaan lähteä kesäteatteriin) ja vihdoin pääsimme katsomoon. Nappasimme paikat eturivistä, ja tässähän ei erillisiä taustakankaita tarvita, kun näyttämön taustalla Kallavesi ja iloisia polskijoita sekä laituriltahyppijöitä. Ismo Apell toivotti lupsakkaan tyyliinsä väen tervetulleeksi ja höpötteli menemään vähän extraakin. Tykkään tästä välittömästä meiningistä kyllä suuresti. Ihan eri meininki täällä meidän kulmilla.

 Esityksen aluksi paikalle kurvaa golfkärryillä hyvin tutunoloinen mies. Täytyi hieraista silmiään muutaman kerran, oli niin näköinen ja oloinen. Spedehän se siinä (tai Spete, niin kuin edesmennyt pappani aina sanoi) lempiharrastuksensa parissa (vanhemman Pertin roolissa Jouko Partanen). Golfkentällä alkaa sitten ottamaan pumpusta ja mies lyyhistyy nurmelle. Tumma-asuinen hahmo lähestyy. Itse Kuolema (Jamppa Kääriäinen) on saapunut mestoille. Tämäpä ei olekaan mikään synkkä hahmo, vaan vahvaa murretta viäntävä kaveri ja mukaan pitäisi lähteä juuri nyt. Mies ei suostu millään lähtemään, ei vielä. Ensin pitää kertoa tälle porukalle tarina siitä, mistä kaikki alkoi. "Normaalilla" tavalla puhuva Pertti ottaa vähän asentoa ja läimäisee otsaansa tuttuun tyyliinsä, ja yhdellä lauseella Pertti muuttuu Spedeksi. Tuttu tyyppi, tämän hahmon minäkin tunnen! Tai ainakin luulen tuntevani...

Jouko Partanen 

 "Seitsemän kertaa seitsemän" lähtee soimaan (vähän eri sanoilla tosin) ja nuori Pertti (Lauri Qvick) kärrätään paikalle. Poika ei puhu eikä pukahda mitään pitkään aikaan, ja vanhemmat Helmi ja Kusti (Marika Ruuskanen ja Jarno Nousiainen) vievät pojan ihan Helsinkiin asti Arvo Ylpön (Arttu Berg) luo näytille. Kovin on tutunoloinen tämä Ylppökin, lyhyt ukkeli kengät polvien kohdalla. Paikalle kurvaa myös potilas (Tatu Siivonen), jolla on aikamoiset jutut. Samanlaista tajunnanvirtaa saisi ehkäpä ainoastaan eräs U. Turhapuro aikaan, ja nuori Pertti tekeekin sopivasti muistiinpanoja vihkoseen, että käyttökelpoista matskua tässä on tuloillaan. Alkaa se Perttikin puhua kun tarvis on, ja juttua tulee sitten niin että hermot meinaa mennä aika monella. Jutuista ei lämpene ainakaan opettaja Ohukainen (Antti Heikkinen), mutta luokkatovereita hihityttää jo kummasti, ja uusi lempinimikin syntyy tuosta noin. Spedeily on saanut alkunsa, tosin itse termi otettiin käyttöön vasta myöhemmin.

Naimisiin 

 Jatkossa saamme seurata nuoren Pertin edesottamuksia työnhaussa, ja on muuten "pienin sisäisin keinoin" toteutettuja mahdollisia työnantajaehdokkaita (Heikkinen ja Siivonen), joista etenkin Antti Heikkisen artikulaatiota myöten ansiokkaasti tulkitsema päätoimittaja meinaa kärväyttää naurusulakkeeni. Kannattaa seurata Heikkisen roolihahmoja muutenkin, on varsin herkullista materiaalia ja mistä lie hatusta kaivettu näitä tyyppejä. Tatu Siivosen hahmogalleriaan olen tutustunut aiemminkin ja vähän jo pelästyin, että nytkö on itse Koponen (on muuten rasittavan rakastettava hahmo) kaivettu taas esiin, mutta taisikin olla joku sukulaismies.

Omasta mielestään hauska mies piinaa jutuillaan

 Välillä paikalle kurvataan taas golkärryillä ja tapahtumia kommentoi vanhempi Spede, Kuolema kyydissään. Pieni makoisa balettiesityskin nähdään tältä kaksikolta, onhan Pertti sooloillut Kansallisoopperassa tanssitaiteen parissa... Kova polte on sketsiviihteen ja elokuvien pariin, ja saamme tutustua mm. Ere Kokkoseen (Heikkinen) ja Simo Salmiseen (Harri Husso ja viiksistä lisäpointsit). Välit paukkuvat useaan otteeseen Eren kanssa, ja taas tehdään sovinto ja uusi leffa. Joukko Härski Hartikaisia roudailee muuten lavasteita paikoilleen tämän tästä, aika hauska idea tämä! Ja tietysti kauniita naisia pyörii ympärillä, Spedellä on aina ollut silmää naiskauneudelle. Takavasemmalta kurvataan myös punaisella Mustangilla ja katsomossa kohahtaa syystäkin. Minulla läikähtää mukavasti sydämessä. Naimisiinkin mennään, ja loppu onkin tasapainoilua julkisen Speden ja ei-niin-julkisen Pertin yksityiselämän välillä. Väliin läimästään kakkua naamaan "this is hjuumor"-tyyliin, tutustutaan naisen logiikkaan ja sitten taas vakavoidutaan. Väliajan jälkeen aika karnevalistinen meno muuttuu surumielisemmäksi ja vanhempi, Kuolema vierellään kulkeva herrasmies pohtii mennyttä elämäänsä ja sitä, että miten meni noin omasta mielestä. 

Eren kanssa painiksi, oikealla Simo 

 Hyvä ratkaisu on se, ettei Loiroa nähdä missään kaatuilemassa ja huomiota varastamassa. Tämä näytelmä kertoo Pertistä, saakoon Vesku sitten myöhemmin ihan oman juttunsa (siinäkin on nimittäin aineksia kokopitkäksi näytelmäksi). Lähinnä Jaakko Salon ja Jukka Virtasen kynäilemiä kappaleita näytelmän aikana kuullaan reilut kymmenen, muutamaa en ollutkaan aiemmin edes kuullut. Tatu Siivonen on äänessä eniten ja onhan miehen ääni silkkaa hunajaa, tämä on todettu jo vuosikausia sitten. Suuren vaikutuksen äänellään teki myös Iitu Apell, jumalaisen kaunis, uniikki ääni hänellä. Lauluista huvitti kovasti "Masokistin tango" ja mukavia muistoja toi "Menevä mies ja tuleva", kyseinen kappale kun kuultiin viimeisenä Sappeen Kesäteatterin legendaarisessa Noin 7 veljestä -spektaakkelissa kuusi vuotta sitten.

 Loppukohtaus oli vaikuttava ja nostatti palan kurkkuun. Siinä menneiden aikojen suosikit patsastelivat maisemissa ja Spede niitä kierteli katsomassa. Oli mm. Simoa, Ereä, Marjatta Raitaa ja Leo Jokelaa (Ismo Apell), jolla taisi olla kutimet taskussaan? Oli vihdoin myönnettävä, että nyt on lähdön aika, ja hiljainen porukka vaeltaa näyttämön taakse.

 Pidin hurjan paljon tästä näytelmästä. Sopivassa suhteessa huumoria, vakavuutta, uutta asiaa ja tuttua menoa ja mukavia lauluja. Speden uraputki katkaistiin juuri passeliin kohtaan ja Uuno mainittiin kyllä, mutta ei siitä sen enempää. Muuten olisi tullut tunti lisää pituutta näytelmälle, jos kaikki leffaprojektit ja Speden Spelit olisi väkisin ympätty mukaan. Tässä olisi ollut suuri vaara lipsahtaa liikaa sketsiosaston ja "spedeilyn" puolelle, mutta Spede/Pertti kun oli niin paljon muutakin. Ei mikään sketsihahmo, vaan ihan oikea ihminen. Sopivalla tavalla jäi takuulla kutkuttelemaan miehen edesottamukset mieleen ja jos ei pelkkä googlettelu riitä, suosittelen lukemaan Marjamäen kirjan jälkkäriksi. Näytelmästä löytyy lisäinfoa tämän linkin takaa. Esityksiähän on 11.8. asti, joten hyvin ehtii vielä ja kannattaa ajella kauempaakin!

 Minusta tämä oli hieno ja hyvällä maulla tehty kunnianosoitus miehelle, jonka vain harvat ja valitut tunsivat oikeasti. Pintaraapaisu, joka jätti jäljen syvemmälle. (Ja väliaikamakkara oli niin kuuma, että poltin huuleni...)

Pertti Olavi Pasanen 10.4. 1930 - 7.9. 2001

 Näytelmän jälkeen pääsi halutessaan poseeraamaan Mustangin ja upean Spede-kaksikon viereen, ja ujoimmat tyytyivät ihan vaan räpsimään kuvia. Minäkään en tunkenut yhteiskuvaan, mutta sain sentään otettua tämän kuvan, jossa tarkkasilmäisimmät havaitsevat taustalla outoa toimintaa. Golfkärryhän on muuten juuri sama, jolla Spede ajeli Tahkolla.

 Loppuillasta löysimme itsemme karaokebaarista, josta palasimme vauhdikkaasti pyörätaksin kyydissä! Olipas kokemus sekin. Seuraavana päivänä vähän eksyimme reitiltä (minä nukahdin autoon ja kuski unohti kääntyä yhdestä risteyksestä), mutta eipä hätää, löysimme itsemme vahingossa Varkaudesta Mekaanisen musiikin museosta, ja se taas on eri juttu se. Tähänkin voisi todeta, että olipahan kokemus. Palasimme alkuperäiselle reitille ja tietysti kävimme Tiinan Tuvassa kukko-ostoksilla.

 Näin kesällähän vaihteeksi telkasta tulee sen sadatta kertaa uusintoina Uuno-leffoja ja voisikin vaihteeksi katsoa edes jonkun "sillä silmällä". Kotoa sitten löytyy dvd-hyllystä niin X-Paronia kuin Pähkähullua Suomea... Kukahan muuten tekisi Viu-hah-hah-taja -näytelmäversion? Katsoisin.

Kaikki kuvat omia räpsäisyjäni.

Arvatkaa missä istun? 

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Rauhalahti Teatteri!)

Tästä vielä Speden sketsiklassikkolemppariani kehiin...

Tuntematon sotilas / Koljonvirta Teatteri

Tuntematon sotilas / Koljonvirta Teatteri, Iisalmi

Ensi-ilta 6.7. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Väinö Linna
Ohjaus Ismo Apell
Dramatisointi Antti Heikkinen
Musiikki Nightwish, Janne Tolsa
Erikoistehosteet Markus Reijonen
Äänityöt Esu Hirvonen, Auli Vaalama
Äänikaluston suunnittelu Anssi Aamuvuori
Puvustus Minna Tiukka
Ompelija Yahva Rajabi
Lavastus Harri Husso, Tapani Lappalainen

Rooleissa : Tatu Siivonen, Antti Heikkinen, Santeri Niskanen, Janne Kumpulainen, Jarno Nousiainen, Marko Karhu, Arttu Berg, Hans Åkerlund, Kari Kärkkäinen, Harri Husso, Antti Turunen, Otto Qvick, Lauri Qvick, Mika Julkunen, Kyösti Kauppinen, Pekka Rönkkö, Jouko Partanen, Tero Rönkkö, Tapani Lappalainen, Kaapo Lappalainen, Marika Ruuskanen, Kaarina Tikkanen (kertojaääni) sekä avustajat Lilian Lappalainen, Inkalilja Lappalainen, Elmiina Apell, Joona Repo, Iidaliina Apell ja Iitu Apell-Nevalainen

 Meikäläisen "aktiiviura" teatterikatsojana on kestänyt nyt 20 vuotta. Luulisi, että näiden vuosien kohdalle olisi osunut useampikin versio Tuntemattomasta sotilaasta, vaan ei. Ensimmäisen kerran näin Tuntemattoman Ryhmäteatterissa Suomenlinnassa kesällä 2007 ja toisen kerran kymmenen vuotta myöhemmin, tänä keväänä Porin Teatterissa. Kumpikin versio teki lähtemättömän vaikutuksen. Miksi ihmeessä halusin sitten nähdä saman näytelmän vielä uudestaan kuluvana vuonna? Miksei. Sama teksti, eri tulkinta, eri puitteet. Sattumalta huomasin sosiaalisessa mediassa mainoksen tästä tulevasta proggiksesta, ja varsinkin yksi asia herätti mielenkiintoni. Tässä versiossa pauhaisi taustalla Nightwishin musiikki! No nyt. Siitä se ajatus itse asiassa sitten lähti...

 Lauantaiaamuna klo 7 lähdimme ajelemaan Hämeenlinnasta Iisalmea kohti. Olin edellisiltana ollut iltavuorossa töissä ja jostain syystä tuleva reissu vähän jännitti, joten yöunet jäivät pariin tuntiin. Aamun ensimmäisinä hereilläolotunteina olo oli sellainen, että kylläpä oli muuten järkevä idea tämäkin. Mitä kauemmas päästiin, sen paremmalta koko idea alkoi tuntumaan. Jo oli aikakin lähteä Etelä-Suomesta tutkailemaan vähän uusia seutuja. Hihkuin riemusta, kun Kuopiota ohittaessamme bongasin Puijon tornin. Vaihteeksi muutakin kuin Näsinneulaa! Muutenkin matka sujui varsin joutuisasti parin pysähdyksen taktiikalla, alkumatkan luin kirjaa ja loppumatkan katselin uusia maisemia. Perillä Iisalmessa olimme noin klo 13, ja satamasta löytyi tuleva yöpymispaikkamme Hotellilaiva Wuoksi. Laivalta löytyi myös tuttuja, näyttelijä Tatu Siivonen, joka nähtäisiin kohta Koskelan roolissa tositoimissa. Aika nopeasti suuntasimme kohti varsinaista taistelutannerta emmekä jääneet Poroveden maisemia ja Olvin tehdasta sen enempiä ihmettelemään. Ehtii sitä myöhemminkin. (Teatteriraporttini jälkeen kerron tämän reissun muusta annista, joten loppupuolella lisää.)

Tatu esittelee hienoa paitaansa

 Olimme paikalla sen verran ajoissa, että ehdimme käydä tutkailemassa sodanaikaista valokuvanäyttelyäkin. Silmäkulma jo vähän kostui kuvatekstejä lueskellessa. Aiemmin olen ollut aika kylmähermoinen ja ainakin yrittänyt olla liikoja tunteilematta - mikä lie nyt vanhemmiten sitten iskenyt, kun huomaan liikuttuvani pienistä asioista, tunnelmista, eläytymisestä. Taas jännitti, että mitenköhän mahdan selvitä itse esityksestä, kun Porissa istuin puolet näytelmästä pala kurkussa ja katse sumeana.

Ismo Apell ohjastaa yleisöjoukkoa 

 Ennen h-hetkeä seremoniamestari, ohjaaja Ismo Apell ohjeisti kansaa välittömään ja lupsakkaan tyyliinsä. Katsomoon (joka muuten on katettu) olisi odotettavissa liki 900 ihmistä, kunnioitettava määrä! Tungosta siis saattaisi olla, mutta sopu sijaa antaa. Istuimme keskikatsomoon, jotta saisimme parhaat näkymät joka suuntaan. Kiinnitin huomioni "näyttämön" takaosassa oleviin valkeisiin koivuihin ja muutenkin pohdiskelin, mitenköhän koko miljöötä metsärinteineen ja peltoineen tultaisiin esityksessä hyödyntämään.

 Ja sitten mentiin eikä meinattu. Siinä se taas on, tuttu konekiväärikomppania. Tutut pojat. Lammio (Lauri Qvick) juoksuttaa väkeä eteen ja taakse, ylös ja alas. Koskela (Tatu Siivonen) rauhalliseen tyyliinsä antaa isällisiä neuvoja taustalla. Hietanen (Santeri Niskanen) jaksaa hämmästellä ja kummastella asioita lapsenkaltaisen innokkaana ja uteliaana, Rahikaisella (Marko Karhu) on naiset mielessä jatkuvasti. Kovin tuttuja nämä pojat ja miehet. Ja arvatkaas mitä? Jo vain minua alkoi itkettää kun vain ajattelinkin, että mihin nämä kaikki kohta joutuvat. Tuli jotenkin äidillinen olo ja jokin sisälläni haluaisi huutaa, että "älkää lähtekö!" Huuto ei olisi auttanut kuitenkaan, ei nyt eikä aiemminkaan. Mentävä on. Riitaoja, Lehto, Lahtinen ... monelle vain nimiä muiden joukossa, mutta jollekin isä, poika, aviomies, veli.

Koskela ottaa vähän happea 

 Taistelukohtauksissa totisesti kävi ryske ja pauke, ja maa-ainesta lensi niin korkealle, että vähän teki mieli väistääkin. Alkupuolella musiikki ikään kuin maalaili taustoja eikä siihen juurikaan tullut edes kiinnitettyä huomiota, mutta kaiken paukkeen keskellä Nightwishin mahtipontinen meininki nosti ihokarvat pystyyn ja muutenkin tuntui munaskuissa asti. Musiikin takia tänne alunperin lähdettiin, mutta kuten arvata saattaa, voiton vei jälleen aivan toisenlaiset seikat. Ensinnäkin se, miten koko aluetta todellakin hyödynnettiin. Väki marssi pitkin metsää ja katsomoakin, ja sydämessä läikähtää, kun havaitsee pellon poikki lähestyvän tutunoloisen parivaljakon. Kah, Rokka (Antti Heikkinen) ja Susi (Antti Turunen) sieltä saapuvat, ja Rokka kyllä otti ns. tilanteen haltuun siitä hetkestä, kun ensimmäisen kerran suunsa aukaisi. Taisi Heikkinen mennä tällä roolisuorituksellaan heittämällä kaikkienaikojen suosikki-Rokakseni. Maastosta vielä sen verran, että havaitsinpa pari puskaryssääkin, kirjaimellisesti.

Rokka oikealla 

 Toinen huikea asia liittyy niihin aiemmin mainitsemiini taustan koivuihin. Väliajan jälkeen tein havainnon, joka nosti taas palan kurkkuun ja sinnehän se pala jäi pyörimään loppupäiväksi. En nyt halua spoilata tulevia katsojia kertomalla, mitä niille koivuille tapahtuu. Sen kerron, että paikalla jatkuvasti "päivystäneellä" papilla oli sormensa pelissä, ja kohtalo määräsi hänenkin toimensa.

 Kolmantena haluan ehdottomasti mainita koko porukan. Olen vuosikaudet kolunnut lähes samoja Etelä-Suomen teattereita läpi ja ymmärrettävistä syistä olen nähnyt samoja kasvoja vuodesta toiseen. Osaa katselen milloin vain lisääkin, osa taas on käynyt jo vähän liiankin tutuksi. Voi miten virkistävää onkaan nähdä täysin uusia kasvoja ja nähdä sellaisia roolisuorituksia, jotka yllättävät täysin ja nimenomaan positiivisesti. Syystäkin saa olla ohjaaja Apell ylpeä tästä joukostaan. Aika velikultia, totta tosiaan!

 Ne, joille Tuntematon sotilas on tuttu, odottavat taatusti tiettyjä sutkauksia ja tärkeitä kohtauksia. Kovennettua seistään edelleen, poika kaivetaan esiin ja pistetään tanssiksi, Honkajoki (Tero Rönkkö) saapuu kera jousipyssyn ja antaa tarinan jos toisenkin tulla. Huumoria huumoria, ja sopivasti on pilkettä silmäkulmissa yhdellä jos toisellakin. Jotenkin aina vaan minua lämmittää se tapa, miten Hietanen maailmaa katselee. Sellaisella asenteella pärjäisi pitkälle tässäkin ajassa. Suolasilakkaa pyydetäänkin sitten yllättäen äidiltä, joka unenomaisesti liihottaa tantereen poikki ja on jokaiselle miehelle kaukainen häivähdys toisenlaisesta paikasta ja rakkaasta ihmisestä.

Hietanen ihmettelee, mihin kuulo katosi.

 Laaja alue mahdollistaa myös sen, että autoilla tullaan ja mennään - ja panssarivaunulla! Onpahan näky! Ja Nitvissi soi. Ai että.

 Näyttämölle tuodaan myös liuta lapsia, ja kyllä siinä taas silmäkulmat kostuivat, kun pienet ja vähän isommat paitaressut kirmailivat paljasjaloin pitkin ja poikin. Hyvä muistutus siitä, että sodasta kärsivät myös täysin viattomat.

 Noh, oma lukunsa on sitten se seikka, että yleisön joukossa sattui istumaan eräs sotaveteraani, jonka läsnäolo huomioitiin väliajan jälkeen. Liki 900-päinen yleisö nousi seisomaan ja taputtamaan, kun herralle ojennettiin Suomi100-kunniamerkki. Sumein silmin meni meikäläisellä koko loppuesitys, ja vielä kun viimeiseksi kajahti Veteraanin iltahuuto, oli se taas menoa.

Lehdolta jäi vain lakki jäljelle... 

 Olihan se selvä, että tämänkaltaista esitystä on noustava lopuksi seisten taputtamaan. Näyttelijät eivät onneksi kadonneet heti vaatteidenvaihtoon, ja rohkaisin mieleni ja kävin sanomassa käsipäivää Rokalle ja vaihdoin muutaman sanankin. Hietasta oli oikein halattava, kas hän kun on aina ollut suosikkihahmoni koko porukasta ja niin on edelleenkin. Mukava sattuma oli se, että Hietaseen eli Santeri Niskaseen olen aiemmin törmännyt pariin otteeseen Tampereella teatterin merkeissä. Hän opiskelee Nätyllä, mutta lavalla en ollut häntä aiemmin nähnyt. Onneksi tarjoutui vähän sattumaltakin tämä tilaisuus nähdä häntä "livenä".

 Iloinen yllätys oli sekin, että katsomossa sattui olemaan myös Jussi Vatanen, joka nähdään lokakuussa uuden Tuntemattoman leffaversion Koskelan roolissa. Minulle tarjoutui oivallinen tilaisuus napata yhteiskuva Tatusta, Jussista ja Ismosta - sama kolmikko kun hääri Hämeenlinnan Kesäteatterin Simpauttajassa vuonna 2003. (Tatu Impan, Jussi Oton ja Ismo Simpauttajan roolissa.) Mielenkiinnolla odotan syksyn elokuvaversiotakin, Tuntemattomasta nimittäin.

Jussi ja pari muuttujaa 

 Kannattiko siis lähteä ajelemaan noinkin kauas teatterin perässä vähän niin kuin pistokeikalle? Kyllä ehdottomasti kannatti, ja suosittelen samaa muillekin. On erittäin palkitsevaa lähteä omilta kotokulmilta välillä vähän kauemmaksikin täällä Suomessa, nähdä ja kokea uutta niin matkanvarrella kuin perilläkin. Lisätietoja Koljonvirta Teatterista tästä linkistä. Esityskausi jatkuu 6.8. asti.

 Kaikki valokuvat (c) Teatterikärpänen

(Näin esityksen vapaalipulla. suurkiitos Koljonvirta Teatteri!)

 ***

 Eipä ole tosiaan Jyväskylän yläpuolella aiemmin tullut juuri vierailtua, varsinkaan teatterissa. Mieleeni nousi ajatus, että vastaavanlaisia pikapyrähdyksiä voisi tehdä jatkossakin ja etenkin kesäisin. Välillä on alkanut koko teatteriharrastus ja bloggaaminenkin tökkimään, milloin mistäkin syystä. Nyt sain taas uutta virtaa ja koin jonkinsortin ahaa-elämyksen siitä, että vaakakupissa ei paina nähtyjen esitysten määrä vaan se, että voisi suunnitella reissunsa tarkemmalla seulalla ja silloin voisi useammin tehdä pikaisiakin visiittejä kauemmas, eikä suhata kymmeniä kertoja välillä Helsinki-Tampere.

 Iisalmessa yövyimme siis Hotellilaiva Wuoksessa. Huoneestamme oli suora näkymä Olvin panimoon, oluenystävän unelma siis, vaikken niihin lukeudukaan. On sitä Guinnessin panimonkin vieressä yövytty joskus! Huone toi luonnollisesti mieleeni laivan hytin ja olin havaitsevinani pientä keinuntaa (vaikka ei edes keinunut). Uni kuitenkin maittoi, kunhan nyt isännän kuorsaukselta ensin sain unenpäästä kiinni... Aamiainen oli kohtalaisen pieni mutta riittävän täyttävä. Lueskelin samalla Iisalmen Sanomia ja ainut harmitus tuli siitä, että muroni eivät jutelleet murteella. Aamiaisen ja pienen huoneessapötköttelyn (eli tuli nautittua "köyhän makkeeta") jälkeen oli mukava istuskella aamuauringossa laivan terassilla ja kuunnella isohkon miesporukan hiukan väsyneitä juttuja edellisillan riennoista. Olen useasti tunnustautunut murrefaniksi, ja mikäs siinä oli kuunnellessa...

 Edellisiltana esityksen päätyttyä kävimme syömässä pekoniburgerit läheisessä Iisalmen Olutmestari-ravintolassa. Paikka vaikutti erittäin suositulta. Lähellä oli myös maailman pienin ravintola Kuappi, jonne mahtuu sisään kaksi ja terassille vielä toinen mokoma. Luin jostain, että siellä oli järjestetty hiljakkoin maailman pienimmät rockfestarit, neljä lippua oli myyty loppuun. Hehheheh!

Kuappihan se 

 Wuoksen terassilla olisi sunnuntaipäivää voinut viettää kauemminkin, mutta paluumatka kutsui. Erittäin hyvä mieli jäi kaikkineen. Kotimatkalla koukkasimme Kuopion kautta, jossa tapasimme pari tuttua ja kävimme satamassa kahvittelemassa ja rupattelemassa parin tunnin ajan. Ysitien varressa poikkesimme myös Tiinan Tuvassa, josta isäntä nappasi matkaan Irene Partasen muikkukukon ja minä ostin täytetyn sämpylän, joka on kuulemma jo käsite. Melkoisen ruokaisa sämpylä oli. Vaajakosken ABC:llä nappasimme matkaan erään unohtuneen läppärin, eli jotain hyödyllistäkin tuli tehtyä tällä reissulla.

 Kotona olimme klo 20 jälkeen sunnuntai-iltana, eli koko viikonloppuhan siinä vierähti. Eikä harmita yhtään, päinvastoin! Terassillaistuskelu näköjään kostautui - olin polttanut nenäni ja poskipääni, ja vasemman käsivarteni. Oikean käsivarteni sopivasti käräytin kesälomani aikana, joten nyt on tasaisen kaunis käräytysrusketus rajoineen.

Äidinmaa / Espoon Kaupunginteatteri

Äidinmaa / Espoon Kaupunginteatteri, Revontulihalli

Kantaesitys 8.2. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Annina Enckell
Musiikin sävellys Esa Nieminen ja Niklas Rosström
Ohjaus Maria Sid
Alkuperäistarina Aarni Kuorikoski, Esa Nieminen, Niklas Rosström
Laulujen tekstit Sinikka Svärd ja Annina Enckell
Lavastus, valo-ja videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Pukusuunnittelu Erika Turunen
Äänisuunnittelu Tommi Koskinen
Maskeerauksen suunnittelu Kaarina Kokkonen
Koreografia Peter Pihlström

Muusikot : Eeppi Ursin ja Elisa Järvelä/Lea Tuuri

Rooleissa : Jennie von Storbacka/Maija Rissanen, Pirkko Mannola, Laura Voutilainen/Maija Rissanen, Helmi-Leena Nummela, Mikael Saari, Puntti Valtonen, Vilma Kinnunen, Peter Pihlström, Peter Nyberg ja Tatu Siivonen

 Äidinmaa-musikaalin siemenet kylvettiin jo parikymmentä vuotta sitten maaperään, jossa saivat rauhassa, hitaasti mutta varmasti, kasvaa ja kehittyä täyteen mittaansa. Hyvä niin, sillä jos tämä musikaali olisi tehty esimerkiksi kymmenen vuotta sitten, lavalla nähtävä porukka olisi ollut ainakin suurimmalta osaltaan täysin erilainen. Itse hykertelen tyytyväisyyttä varsinkin siitä syystä, että tekijäporukkaan on saatu mukaan sopivassa mittasuhteessa vankan kokemuksen tuomaa karismaa ja tunnettuja nimiä sekä nuorta lahjakkuutta ja energiaa. Kaikilla on varmasti toisilleen annettavaa, ja katsojana voi ottaa hyvän asennon, rentoutua ja nautiskella tulevasta elämyksestään.

 Roolituksen nimilistaa silmäillessäni musikaalin julkistuksen jälkeen hekumoin jo valmiiksi ajatuksella siitä, miten tämä porukka pistetään yhdessä ja yksin laulamaan. En ole mikään tunnettu musikaali-ja musiikki-ihminen ja alan tietäjä, mutta katsojana ja kokijana minulla on vankka pohja siitä, mikä osuu ja uppoaa ainakin meikäläiseen. Laululla ja lauluilla on ihmeellinen voima, joka nostattaa penkistä ilmaan leijumaan ja välillä tuntuu, että pakahdun siihen olotilaan, jonka tunteella tulkittu kappale saa minussa aikaan. Mieli tekisi laittaa silmät kiinni ja liidellä jossain sfääreissä, mutta eipä sitä teatterissa oikein kannata tehdä, sillä usein on luvassa samaan aikaan kunnon silmäkarkkiakin...

Asiaan! Äidinmaa-musikaalissa seurataan muutaman sukupolven vaiheita aina sodasta 90-luvun lamavuosien alle, ja näkökulma on tällä kertaa naisten. Tarkemmin sukkuloidaan kahdella aikatasolla, ja tarina alkaa 80-luvulta, jossa Laura (Helmi-Leena Nummela) tutkailee isoäitinsä Annin (Pirkko Mannola) kanssa tämän vanhaa kotitaloa perunkirjoitukset mielessään. Vanha talo näyttäytyy unenkaltaisena ja utuisena rakennelmana (harsokankaalla jännästi seinät muodostettu) ja tarkempi katse huomaa, että neliön sisällähän istuu joku. Sehän on nuori Anni (näkemässäni esityksessä roolissa oli Maija Rissanen)! Miltä mahtaa tuntua vanhemmasta Annista nähdä oma itsensä nuorena, kuin häivähdyksenä menneistä ajoista ja lisätä mukaan mausteeksi kaikki muistot, elämänvaiheet ja raskaatkin asiat, jotka tuon hetken jälkeen on saanut kokea? Kiehtova ajatus.

Laura ja Anni 

 Tästä alkuasetelmasta lähdetään sitten sujuvasti aikamatkalle ensin kohti 30-lukua, kuulaita kesäpäiviä, ujoja katseita tansseissa ja hiukan salaperäisiä, kiehtovia nuoria miehiä. Annin äidillä Vienolla (Laura Voutilainen) on oma vahva mielipiteensä kaikesta, niin ihmisistä kuin asioistakin. Kuten nykyäänkin, nuorempi polvi haluaa tehdä itse omat valintansa ja oppia itse virheistään, mutta sota sotkee kauniit suunnitelmat. Komean laulun siivittämänä Annin ja hänen ystävättärensä Sofian (Vilma Kinnunen) salskeat rakkauden kohteet Olavi (Mikael Saari) ja Reijo (Peter Nyberg) lähtevät sotaan, ja naiset jäävät kotirintamalle. Sotaa ei sen enempiä käsitellä tässä (mielenkiintoista olikin nähdä tämä tasan viikko jälkeen Porin Teatterin Tuntemattoman sotilaan ja saada toisenlaista näkökulmaa tuohon aikaan), kaipuu on suuri molemmin puolin ja kirjeet katoavat mystisesti, kuten toinen pojistakin. On tehtävä toisenlaisia päätöksiä turvatakseen oma ja seuraavankin sukupolven tulevaisuus, vaikka sydän sanoisi jotain aivan muuta. Anni joutuu naimisiin Veikko Aarniheimon (Peter Pihlström) kanssa. Veikko on Annin Sofia-ystävän veli, jatkuvasti milloin mistäkin syystä haukuttu ja varsinkin rikkaan isänsä tehtailija Erkki Aarniheimon (Puntti Valtonen) silmissä täysi luuseri. Ei ole helppoa Veikollakaan...

Anni ja Veikko, tuore aviopari 

 Mietiskelin moneen otteeseen esityksen aikana, että jos Laura on Annin tyttärentytär, missä luuraa Annin tytär? Nähdäänkö häntä lavalla ja mikä on hänen osuutensa tässä elämänmittaisessa ketjussa, jossa jokainen lenkki liittyy tavalla tai toisella seuraavaan henkilöön? Sekin kyllä aikanaan selviää. En halua paljastaa mistä on kyse, mutta voin sanoa, että kyseessä on asia, joka saa tänäkin päivänä monet tutkailemaan omia juuriaan ja tuntemuksiaan tarkemmalla syynillä, sikälimikäli edes pystyy. Asia on monelle kipeä ja arka paikka.

 Esitys nosti upealla tavalla esiin naiset ja suomalaisen sitkeyden ja periksiantamattomuuden. Myös sen, että ennen kuin alkaa moittimaan toisten valintoja, on muistettava se, että ajat olivat erilaiset ja mahdollisuuksien kirjo toisenlainen. Katkeruutta on turha siirtää eteen päin ja jossain vaiheessa on oltava itselleen armollinen ja annettava anteeksi menneisyyden käänteet, annettava seuraavalle sukupolvelle parempi ilma hengitettäväksi.

 Miellyttävää oli nähdä lavalla tosiaan sopiva combo konkareita ja nuorempaa kaartia ja lisäksi vahvoja tekijänaisia-ja miehiä siitä välistä. "Virkistävää" oli nähdä Puntti Valtonen vaihteeksi ei-niin-miellyttävässä tehtailijan roolissa, ja Vilma Kinnusenhan näin lavalla ensimmäistä kertaa. Peter Nyberg ansaitsee erikoismaininnan takatukkaisen 80-luvun nuoren jupin/juipin Anteron roolista (ja näin meidän kesken, hän ei paitsi näyttänyt vaan myös tuoksui erittäin hyvätä awink aawink...) ja Maija Rissanen tekee erittäin sielukkaan roolityön nuorena Annina. Laura Voutilaisen monipuolista osaamista soisi käytettävän musikaaleissa enemmänkin. Olen vuosikaudet ollut sitä mieltä, että Siivosen Tatulla on yksi Suomen komeimmista ja uljaimmista lauluäänistä ja vaikka kuinka haluaisin vetää nyt kotiinpäin, niin kyllä sieltä kilpailijoita jo takakaarteessa on niskaan hengittämässä... Mikael Saari! On mahtavaa ollut seurata miehen uraa. Taisin nähdä hänet ensimmäistä kertaa lavalla Lahden Kaupunginteatterin Hair-musikaalissa taustaporukoissa muutama vuosi sitten ja askel kerrallaan hän on ottanut oman paikkansa isoissa musikaaleissa laulamassa "Kuumeen" kaltaisia veretseisauttavia tykkibiisejä, sen suurempaa numeroa itsestään tekemättä. Hän on aarre, jota ei sovi piilotella missään!

The Mikael Saari 

 Hmmm, projisoinneille en tällä kertaa oikein lämmennyt ja ne eivät tuoneet oikein mitään lisäarvoa tarinalle. Miksi taitavia muusikoita piiloteltiin peränurkassa? Olisivat voineet olla esillä koko ajan minun puolestani. Puvustuksesta monta ihastuksenhuokausta (tosin ne kasarivaatteet aiheuttivat toisenlaisia huokauksia). Loppubiisihän oli melkoinen yllätys, melkein teki mieli pompata omalta paikaltaan mukaan joraamaan ja ketkuttamaan lannetta! "Nyt menee lujaa", vaan kohta tulis 90-luku ja menot loppui kuin seinään monella. Se on sitten taas toinen juttu se ja uuden musikaalin aihe, lamavuodet nimittäin.

Suosittelen Äidinmaata etenkin kaikille niille, jotka hiljaa mielessään pohtivat sitä, miksi minä olen juuri minä ja miksi toimin kenties näin. Uusi kotimainen musikaali on myös aina tervetullutta, ja tämä sopii mainiosti osaksi Suomi100-juhlintoja. Kannattaa tulla kauempaakin. Omaan teatterikokemukseeni toi muuten lisämaustetta se, että takanani istui Heikki Kinnunen ja Seela Sella (jonka kanssa pääsin vähän jutustelemaankin esityksen jälkeen, ihana hurmaava Seela).

 Loppuun halusi isäntä eli Teatteripaarma sanoa ytimekkäästi oman tulkintansa : "Musikaalikiintiöni tuli viikko sitten täyteen, mutta Äidinmaan myötä kiintiö teki come backin ja taas mahtuu."

 Lukekaapa muuten tästä linkistä suhteellisen tuore haastattelu Peter Nybergistä! Hänet voi seuraavaksi bongata syksyllä Salon Teatterin Jekyll & Hyde-musikaalin pääroolista, wohooo!

 Esityskuvat (c) Andreas Janett

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Espoon Kaupunginteatteri!)