Miehiä ja ihmisiä / Hämeenlinnan Teatteri

Miehiä ja ihmisiä / Hämeenlinnan Teatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 27.2. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Olli Jalosen samannimiseen romaaniin

Dramatisointi ja ohjaus Hannu Matti Tyhtilä
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni

Rooleissa : Harri Ekonen, Juha Haanperä, Ilkka Heiskanen, Maiju-Riina Huttunen, Katariina Kuisma-Syrjä, Lotta Huitti, Birgitta Putkonen, Sinikka Salminen, Mikko Töyssy, Markus Virtanen ja Mikko Virtanen

 Minulle on käynyt useammankin kerran niin, että olen teatterireissulta kotiuduttuani avannut välittömästi tietokoneen ja kirjoittanut blogiini heti tuoreeltaan, etenkin täällä Hämeenlinnassa nähdyistä esityksistä. Kotikenttäetu. Lauantaina kotiuduin posket innosta hehkuen ja istahdin koneen ääreen, mutten saanut aikaiseksi yhtään mitään. Havahduin monta kertaa tuijottelemasta jonnekin kaukaisuuteen ja tekstiä en saanut aikaiseksi. Mikael Saari lauloi Euroviisuissa "On It Goes". Niin se kuluu, aika. Nyt on jo maanantai, enkä vieläkään tunnu saavan mitään järkevää aikaiseksi.

 Viime vuonna näihin samoihin aikoihin oli "Sibelius - Kohtalonyhteydet" -näytelmän odotettu ensi-ilta. Minua jostain syystä jänskätti niin paljon, että unohdin kokonaan olevani alkuvuoden "tipattomalla" ja menin juomaan lasillisen valkoviiniä! Tälläkin kertaa löysin itseni viinilasi kourassa yleisölämpiöstä. Olin viime vuoden puolella hypistellyt Helsingin rautatieaseman pokkarikaupassa "Miehiä ja ihmisiä"-pokkaria ja miettinyt, että uhka vaiko mahdollisuus. Otin sen mahdollisuutena ja ostin kirjan, luinkin sen. Mietin lukiessani, että miten tämä ja tämä kohtaus mahtaa taipua teatterin lavalle, vai taipuuko ollenkaan. Onko koko kohtausta edes mukana. Mutta kuulkaas, eniten jännitti (tai ei nyt jännitti, vaan "kihelmöitti") se, että lavalla nähtäisiin combo Veljekset Virtanen. Vihdoinkin. Kolme vuotta sitten tekemässäni haastattelussa veljeksistä vanhempi, Mikko, totesi tekemässäni haastattelussa, että unelmiensa vastanäyttelijä olisi velipoika Markus. Että ehkä se päivä joskus koittaa. Tästä muutaman kuukauden kuluttua Markus totesi samassa tilanteessa, että kyllä Mikon kanssa olisi hienoa olla pitkästä aikaa lavalla.

Poika ja isä 

 Ja nyt se päivä sitten koitti. Miehiä, ihmisiä oli katsomon täydeltä. Eletään vuotta 1972. Tarinan päähenkilö on poika nimeltä O (Markus Virtanen), lukion toista luokkaa käyvä aikuisuuden kynnyksellä oleva nuorukainen. Edessä on mahdollisuuksia täynnä oleva kesäloma. Kaikki on auki. Koko maailma ja elämä on auki. Sitten isä (Ilkka Heiskanen) saa sydärin, ties monennenko, ja sitä kautta potkut töistä. Parin käänteen kautta poika saa kesäduunia Lampisen (Juha Haanperä) firmasta ja sitä kautta tutustuu duunareiden meininkeihin. Ja Rekkuun (Mikko Töyssy), joka osaa kaikki maailman sanat ja niiden synonyymit, ja jonka suosikkikirja on John Steinbeckin "Hiiriä ja ihmisiä". Mukana heiluu duunariporukan lisäksi myös paras kaveri Jukka (Mikko Virtanen) ja tämän pikkusisko Karina (Maiju-Riina Huttunen).

Jukka, O ja Karina 

 70-luvun musiikkia. Taustaprojisointeja, jotka vievät tuttuihin maisemiin ja tienvarsiin. Elämänmakuinen tarina. Duunarihuumoria. Ikäviä sotamuistoja. Luvattomia radiolähetyksiä. Ensirakkaus. Toinenkin ensirakkaus. Ystävyys. Pikaviinit. Toisesta välittäminen. Kasvu pojasta mieheksi. Tulevaisuus?

 Kolme tuntia myöhemmin olin pala kurkussa ja sydän täynnä niin paljon lämpöä ja ylpeyttä, ettei mitään rajaa. Olin spontaanisti halannut ja katsonut silmiin edessäni istunutta miestä, jolla silmät kimmelsivät aivan erityisellä tavalla. Olin ylpeä hänenkin puolestaan, ja koko teatterin. Olin vaikuttunut siitä, millaisella herkkyydellä ja otteella Markus Virtanen roolinsa vetää. Pieni ja hento ote, siinä kaikki. Olin vaikuttunut siitä maagisesta pienestä hetkestä ja katseesta, jolla Ilkka Heiskanen isänä katsoi poikaansa ja katosi ajatuksissaan muistoihinsa, niin sota-aikaan kuin yhteiseen Helsingin reissuunkin. Pojasta isän sairaalavuoteen äärellä, tai silittämässä Rekun hiuksia. "Heiluttelemassa lakanoita" Siljan kanssa tai syleilemässä haparoivin käsin Karinaa. Miettimässä sitä, miten mummo on salaa vanhentunut ja muut siinä sivussa ei.

Niemi ja Lampinen vievät Rekkua 

 Roolihenkilöistä mieleeni jäivät varsinkin Mikko Töyssyn Rekku (niin liikkis etten kestä), Birgitta Putkosen Rekun äiti, Mikko Virtasen duunari Niemi, Lotta Huitin Silja, Harri Ekosen kansanmies Ala-Seppälä ja kaikissa rooleissaan Juha Haanperä, jota oli suuri ilo nähdä pitkästä aikaa teatterinlavalla. Sinikka Salmista myös, mutta piipahti niin pieniä hetkiä vainen.

 Kritisoitavaakin löytyi. Miksi ihmeessä tähänkin piti ympätä turhaa laulamista? Eikö pelkkä tarina olisi riittänyt? Musat soimaan taustalle ja sillä siisti, ei mikrofoneja käteen kaveruksille eikä varsinkaan iloista "Kyllä maalla on mukavaa"-rallia heinätöiden lomaan. Siinä vaiheessa ajattelin, että "eiiiii, ei näin!". Ja kun Poika O silitteli rauhoitellen Rekun hiuksia, olisi kohtausta voitu hieman pitkittää eikä rientää kiirellä seuraaviin asemiin. Muutama muukin kohtaus olisi kaivannut mielestäni jonkinlaista "hiljentymistä", muutaman sekunnin taukoa jotta voisi katsoja fiilistellä. Ja Rekun isä meni aluksi hiukan komiikan puolelle liikaa...

 Hämmentävää oli sitten loppukumarruksissa vielä se, miten paljon Markus Virtanen ja kirjailija Olli Jalonen toisiaan muistuttivat. Sekin liikutti. Mainitsinko jo, että vaikutuin? Ja liikutuin. Syvästi. Haluan mennä uudestaan katsomaan tämän.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

Marjana tämä on metsämansikka. Ja mustikka. Ja vadelma. Heinänkorressa.

(näin esityksen kutsuvieraana)

On It Goes

Silmälläpidettävät / Hämeenlinnan Teatteri

Silmälläpidettävät / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 21.11. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Pentti Järvinen

Ohjaus Jukka Keinonen

Lavastus Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Projisoinnit Veikko Pulli

Rooleissa : Harri Ekonen, Lotta Huitti, Maiju-Riina Huttunen, Johanna Reilin, Lasse Sandberg, Mikko Töyssy ja Markus Virtanen

 Lauantaina ei aluksi oikein innostanut mikään. Töissä meinasin nukahtaa, samoin töiden jälkeen heti kotiuduttuani. Oli kuitenkin sinniteltävä hereillä eikä päivänokosillekaan ollut mahdollisuutta, koska illalla olisi Silmälläpidettävät ensi-illassa. Ennalta esitys ei ollut nostattanut minussa jostain syystä suuria toiveita ja hämmästyttävää kyllä, lähdin teatterille aika vastentahtoisesti ainoana toiveenani, että toivottavasti esitys kestäisi korkeintaan pari tuntia ja olisi hauska edes osittain. Minäkö mietin tämmöisiä? Kyllä vaan. Kuten sanoin, lauantaina ei innostanut oikein mikään. Aluksi.

 Kaikkea sitä oppii! Käsiohjelma tiesi kertoa, että sääksi on toiselta nimeltään kalasääski (muttei kuitenkaan kalasääksi). Sääski taas on hyönteislahko, johon kuuluvat mm. hyttyset. Selvä homma. Ja lisää infoa : "Uhanalaisluokituksen tasot ovat seuraavat : elinvoimainen, silmälläpidettävä, vaaraantunut, erittäin uhanalainen, äärimmäisen uhanalainen, luonnosta hävinnyt ja hävinnyt. Sääksi kuuluu tällä hetkellä silmälläpidettäviin." Kiintoisaa!

 Miten tämä edellämainittu sitten liittyy tähän kyseiseen esitykseen? Antakaas kun kerron. Hauholla (eli Hämeenlinnassa) syntynyt Mirja-sääski eikun sääksi on lähtenyt "lomailemaan" reippasti etelämmäksi ja nyt Mirjan odotetaan palaavan synnyinseuduilleen pesintähommiin. Vanha pesä odottaa ja niin odottaa koko kaupunkikin. Hämeenlinnaan on perustettu oikein Mirja-toimikunta, jonka puheenjohtajana häärää Tellervo Jeesiö (Johanna Reilin) ja melkoinen show on odotettavissa Mirjan paluun kunniaksi. "Meidän Mirja" muuttuu median Mirjaksi. AD & HD Innovations-firman energiset innovaattorit AD (Maiju-Riina Huttunen) ja HD (Markus Virtanen) lyövät useampaan otteeseen viisaat päänsä yhteen visioidessaan sopivia mainoslauseita ja ideoita, jotta saataisiin Hämeenlinnan tori täyteen Mirjan paluuta juhlistavia kansalaisia. Suunnitellaan jopa Ilkka Heiskasta sääksen rooliin, vai lähtisikö Ritva Oksanen esittämään petolintua kaiken kansan eteen? Mirja-siivekäs nostetaan myös legendojen joukkoon, jonne kuuluvat esim. Jim Morrison, Elvis ja Freddie Mercury.

Reska-Reino (Harri Ekonen) 

 Mediahässäkän keskellä touhuaa ja jutustelee kansanmies Reska-Reino (Harri Ekonen), lintututkija Jussi Hämäläinen (Lasse Sandberg), yksinäisyydestä juttua kirjoittava toimittaja Kata Lehmusvaara (Lotta Huitti) sekä Saksasta saapuva sponsori Martin Bauer (Mikko Töyssy). Heti alussa on selvää, että silmälläpidettäviä piisaa kaikenlaisten lajien parissa ja kaikilla ei ole ihan puhtaita jauhoja pussissaan.

 Käsikirjoittaja Järvinen on kyllä hyvin haistanut, mistä langoista kannattaa vetää. Pohdinkin, että mahtaako ulkopaikkakuntalaiset kuinkakin hyvin tarttua syötteihin, mutta paikallisväestöön piikit kyllä osuivat ja upposivat. Niin saivat osansa torin villi perusmeininki, kopiokonekaupat, Engelinrannat, Euroopan suurimman autokaupan mainostolpat, hämeenlinnalaisten taksikäyttäytyminen ja Kantolan tapahtumapuistokin.

 Mirjan lentomatkahan ei suju ihan suunnitelmien mukaan ja väliajalle lähdettiin rytmikkäiden taputusten saattamana. Sattuneesta syystä oli suuri hinku tanssia hieman ripaskaa myös, jos vaan kroppani taipuisi moiseen tanssahteluun. Väsyttikö vielä? No ei todellakaan. Olin silminnähden piristynyt ja virkistynyt, sillä esityshän oli aivan poskettoman hauska! Kaunis metsälavastus ja poluilla tarpominen, hillittömät projisoinnit, alun naakkaparvi ja niiden "säksätys", Reska-Reiskan osuvat kommentit ja tryffelien nuuskiminen, Tellervo Jeesiö skypettämässä sukkahousujen vaihdon lomassa ja puhumassa sujuvaa suomea saksalaisittain Martin Bauerin kanssa. Miten näistä Mikko Töyssyn hämäräperäisistä hahmoista tulee nyt kaikista muuten mieleen Risto Mäkelä? Ja idearikkaat AD ja HD. Melkoisia innovaattoreita... www.juurikinnain.fi

Kansanjuhlaa torilla AD:n ja HD:n malliin

 Loppuaploodien jälkeen kuulin takaani kommentin, että koko Hämeenlinnan kaupunginvaltuuston kannattaisi ja pitäisi tulla esitystä katsomaan. Sen verran hyviä osumia tarjosi tämä, ja peiliinkatsomisen paikka itse kullekin monessakin mielessä. Kotimatkalla kyselin isännältä, milloin hän aikoo tuoda minulle lahjakalan ja milloin menemme eväsretkelle. Mukaan kumpparit, kiikarit, Airamissa kahvia, voipaperiin käärittyjä eväsleipiä.

 Silmälläpidettävät kulkee meillä nyt myös nimellä "Kuninkaan paluu" (ja tällä viitataan Ekosen Harriin ja Kuningas näyttämöllä-vetoon parin vuoden takaa). Hmmmmm. Voisi myös kulkea nimellä "Rengastuksen ritarit" tahi "Kaksi tornia" (joista toinen on Mirjan pesä ja toinen Sunny Car Centerin tolppa). Meikäläinenkin vähän innovoi!

 (näin esityksen kutsuvieraana)

Esityskuvat Tapio Aulu / Precis Oy

Hämäläinen ja Jeesiö metsässä

Kalle Aaltonen / Hämeenlinnan Teatteri

Kalle Aaltonen-musikaalikomedia / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 5.9. 2015, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Tatu ja Aino Pekkarinen

Ohjaus Kari Arffman

Rooleissa : Saska Pulkkinen, Maiju-Riina Huttunen, Markus Virtanen, Lotta Huitti, Turkka Mastomäki, Mikko Töyssy, Aleksi Aromaa, Lasse Sandberg, Katariina Kuisma-Syrjä, Birgitta Putkonen ja Johanna Reilin

Kapellimestari Antti Paranko

S/S Wellamon orkesteri : Kalle Penttilä, William Suvanne, Antti Paranko, Jussi Seppälä ja Lauri Malin

 Sanotaan se heti kärkeen : Hämeenlinnan Teatterin syyskausi käynnistyi häpeämättömän viihdyttävissä merkeissä! Ensi-iltapäivä oli näillä seuduilla hyvin sateinen ja ennustin päivällä, että kyllä tämä tästä iltakuuteen mennessä vielä iloksi muuttuu. Olin oikeassa, sillä väki lähti ensi-illasta suu messingillä ulos, ja sadekin oli esityksen aikana päättänyt väistyä syrjään.

 Pekkarisen pariskunnan käsikirjoittama Kalle Aaltonen lienee monelle elokuvana tuttu (Kalle Aaltosen morsian tuli jokin aika sitten telkustakin, en tosin katsonut) ja itse Kalle tuttu Alfred J. Tannerin reippaasta kupletista, jossa ei tippaakaan kehuta. Pieni nostalgiatrippi on siis luvassa. Tarinassa lähdetään s/s Wellamon matkassa seilaamaan Helsingistä kohti Aleksandriaa, ja laivalla on mukana niin yli-kuin aliperämiehiäkin, reumatismivaivainen kapteeni (jota ei vaivojensa vuoksi edes nähdä), harmoonisiskot,  merenkulkuneuvoksen tytär sekä leskirouva serkkunsa kera. Sellaisella porukalla saadaan vauhdikas merimatka aikaiseksi ja maissakin käydään ainakin vesipiippua polttelemassa. Lempikin leiskahtaa moneen suuntaan.

Menoa ja meininkiä (c) Tommi Kantanen

 Vauhtiin päästään oikeastaan siinä vaiheessa kun on noustu laivaan. Toki aluksi on tutustuttu etenkin merenkulkuneuvos Hallermaahan (Markus Virtanen sellaisessa lookissa, etten meinannut aluksi edes häntä tunnistaa) ja hänen viehättävään, hemmoteltuun tyttäreensä Kaarinaan (Maiju-Riina Huttunen). Neito päättää laivareissulla vähän 'pelata masqueraadia' sisäkkönsä Marjan (Lotta Huitti) kanssa, ja nämä sitten vaihtavatkin rooleja. Kaarina astuu laivaan siivoojana ja Marja merenkulkuneuvoksen hienostelevana tyttärenä. Aliperämies Kalle Aaltosen (Saska Pulkkinen) ja Kaarinan välillä on ilmassa heti väreilyä ja töykeähkö yliperämies Kourula (sairaustapauksen vuoksi roolinpaikkaushommissa Ilkka Heiskanen) tarjoaa herrasmiesmäisiä otteita ainostaan Marjalle.

 Tämän tästä pistetään tanssiksi ja lauluksi, ja harvoin on nähty koko näyttelijäporukkaa pistämässä jalalla koreasti näin runsain määrin. Koreografioista vastannut Jens Walentinsson ei ole päästänyt porukkaansa helpolla, ja mukavan ilmavasti lavalla liikutaankin joka ilmansuuntaan. Liikunnallisia taitojaan esittelee lisäksi etenkin Saska Pulkkinen, joka napsii väliaplodeita niin käsilläkävelystä kuin sarjatuotantona suoritetuista kärrynpyöristä. Helppoa kun sen osaa! Musiikkipuolella kuullaan svengaavaa menoa Cole Porterista Toivo Kärkeen ja siltä väliltä, ja soundissa on kapellimestari Parangon mukaan haettu sellaista Olavi Virran 50-luvun levytysten meininkiä. Minulle tuli mieleeni myös tv-sarja Velipuolikuun musiikki ja se jos mikä saa hymyn huulille. Antti Parangolle pitäisi antaa kyllä joku laatusertifikaatti, sillä miehen orkesteriin ja sen musiikilliseen laatuun voi aina luottaa täydellisesti. Erityispinnoja nerokkaasta Stomp-instrumentaalista, jossa väki pisti luudat ja ämpärit käsissään rytmit tanaan.

 Ihan oma lukunsa on sitten Lasse Sandbergin esittämä verevä leskirouva Saarnila. Selvästi Lasse näytti nauttivan suunnattomasti hahmon esittämisestä... Jo Taiteiden yön avoimissa harjoituksissa pistin merkille mieheni hymynkareen rouvan liehakointia seuratessaan ja sama meno jatkui ensi-illassakin. Kaipa hän kuvitteli itsensä Mikko Töyssyn tilalle, kun rouwa keimaillen esitti Big Spenderiä... Taisi saada sydämen kukkumaan!

Sutinen on iskenyt silmänsä rouwa Saarnilaan... (c) Tommi Kantanen

 Meinasin saada totaalisen hepulikohtauksen silloin, kun liehuvissa kaavuissa muka salaa hiippailevat tyypit yrittivät vuorotellen varastaa käsilaukkua. Toiselle puolella lavaa laulettiin potpuria, mutta musiikit ja laulut menivät minulta tyystin ohi. Voi jestas mitä tyyppejä Aleksi Aromaa ja Mikko Töyssy verhojen välistä estradille toivat! Aivan käsittämätön oli sekin Töyssyn päällä ollut kankaanpalanen, jossa oli yhdistetty haaremihousut ja käsineet samaan asusteeseen. Mistä sellaisen saisi itselleenkin?

 Olen varma siitä, että tämä musikaalikomedia uppoaa kansan syviin riveihin ensinnäkin siksi, että se saa äärimmäisen hyvälle tuulelle. Toisekseen, on ihanaa seurata monilahjakkaita, aurinkoisia, salskeita ja kauniita nuoria ihmisiä herkistelemässä, tanssimassa ja laulamassa. Tulkoon vettä tai räntää, tämän merimatkan aikana paistaa takuulla aurinko!

Maiju-Riina Huttunen ja Saska Pulkkinen (c) Tommi Kantanen

 Erikoismaininnan haluan tällä kertaa ojentaa Markus Virtaselle, jota en ole aiemmin nähnyt musikaalin parissa enkä liioin kolmoisroolissakaan. Merenkulkuneuvos varsinkin on todella herkullinen hahmo. Pistäkää mieleen myös herra peräherraa tulkinnut nuori ja nouseva kyky Ilkka Heiskanen, joka meinasi pariin otteeseen varastaa koko shown. Hänestä kuullaan vielä...

Heleijaa! Horioppia Kalle Aaltosta katsomaan! Tämänkaltaista tiiatteria pelataan tänä syksynä Hämeenlinnassa, kannattaa lähteä vaikkapa pikkujouluporukalla tsekkaamaan.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Humiseva harju / Hämeenlinnan Teatteri

Humiseva harju / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 19.11. 2014, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Dramatisointi Emily Brontën romaanin pohjalta Lija Fischer

Ohjaus Maiju Sallas

Koreografia Jens Walentinsson

Musiikin sävellys ja sovitus Antti Paranko

Rooleissa : Liisa Peltonen, Jerry Mikkelinen, Markus Virtanen, Maiju-Riina Huttunen, Sami Hokkanen (2015 Turkka Mastomäki), Johanna Reilin, Reidar Palmgren, Sinikka Salminen (2015 Lotta Huitti), Jens Walentinsson ja Aleksi Aromaa

 Alunperin piti kirjoittaa teksti heti näytöksestä kotiin päästyäni, mutta olin sen verran muissa sfääreissä, että päätin sulatella hiukan ajatuksiani ja nukkua ensin yön yli. Virhe! Klo 5 aamulla havahduin levottomaan oloon, sillä olin nähnyt unessani jonkun kulkevan valkoisessa yöpaidassa kynttelikkö käsissään tutunoloista melodiaa hyräillen. Oli siis noustava ylös kirjoitushommiin.

 Heti alkuun on todettava, että esiripun sulkeuduttua lyhyt matka narikoille oli outoa kulkea. Tuntui kuin olisin leijunut ilmassa enkä oikein tajunnut mitä ihmiset minulle puhuivat. Samanlainen olo oli pari kuukautta sitten Kansallisteatterin Vanja-enon ensi-illan jälkeen, olin ikään kuin teatterin lumouksen ympäröimänä ja se tunne on mahtava, kuin huumetta. Mitä oikein tapahtui, missä minä taas oikein kävin?

 Humiseva harju on todistettavasti rankattu maailman parhaimmaksi rakkaustarinaksi, eikä ihme. Cathy ja Heathcliff tuntevat sielujen sympatiaa jo lapsina, varttuvat ja rakastuvat. Cathy kuitenkin menee naimisiin Rastaslaakson kartanon Edgarin kanssa paremman elämän toivossa. Vuosikausia myöhemmin vaurastunut Heathcliff palaa takaisin ja Cathyllä menee pasmat totaalisesti sekaisin. Mies on jotenkin muuttunut, mutta silmät ja kädet ovat samat kuin ennenkin. Pitäisi tehdä valinta, joko Edgar tai Heathcliff. Molempia ei voi saada. Cathy ei pysty tekemään ratkaisua, vaan riutuu, sairastuu ja kuolee. Hän leijuu kuitenkin aaveena etsien tietään kotiin, Humisevaan harjuun. Kaikki ei kuitenkaan pääty tähän, vaan seuraava sukupolvi astuu kuvioihin mukaan ja tismalleen sama meininki jatkuu. Saako kukaan koskaan sitä, mitä eniten janoaa ja kaipaa?

Heathcliff, Cathy ja Edgar (c) Tommi Kantanen

 En ole lukenut Brontën alkuperäisteosta (elokuvan olen toki joskus nähnyt) enkä ole pateettisten rakkausdraamojen vannoutunut ystävä. Mieli voi kuitenkin muuttua tuosta noin. Onhan se nyt raastavaa, kun tempoillaan ja juostaan kahden vaiheilla kädet ojossa ja pitkät hiukset hulmuten. Moista menoa ei tuolla tuulisilla kaduilla tosielämässä näe. Rakkaudessa pettyneet ja rypeneet lukittautuvat neljän seinän sisälle ja vetävät peittoa korville, syöden suklaata sydänsuruihin. Valitsi miten tahansa, aina on joku joka joutuu pettymään. Teatterissa kaikki on toisin. Näyttämöllä on samaan aikaan toisiaan kiihkeästi syleilevä pari, sydämenlyönnit voi kuulla ja tuntea, ja taustalla surumielinen hahmo, joka näkee kaiken tämän ja tuntee suurta tuskaa. Hyvä kun muistin hengittää!

 Pidin äärettömän paljon eläväisistä kasvoista, tuikkivista ja palavista silmistä, hulmuavista helmoista ja hiuksista. Sanojen, lauseiden ja eleiden toistosta yli sukupolvien. "Nyt. Nyt. Nyt!" Tuulen viuhunasta, ikkunaluukkujen paukkeesta. Kynttilöistä. Keijutoffeesta ja maailman katsomisesta sadun silmin. Lämmöstä ja lemmestä. Lempeästä ja vähän hassustakin huumorista, jota väläyteltiin tämän tästä kaiken kurjuudenkin keskellä. Tansseista ja tanssin liikekielestä ilmaisussa. Lattialuukusta, jonne eri tyyleillä kiepsahdettiin ja tultiin pudotetuksi. Jättikokoisesta isähahmosta. Lumisateesta ja höyhenistä tyynyn sisällä. Erityisen paljon pidin musiikista. Kunnon tunnelmointia juuri oikealla tavalla ja hetkellä. Ja se Kate Bushin kappaleen suomennos, hieno! (suomennos Maiju-Riina Huttunen)

 Olihan tässä sellaisiakin hetkiä, jolloin putosin kärryiltä. Esimerkkinä Heathcliffit, Haretonit ja Hindleyt menivät niminä tämän tästä sekaisin, Onneksi näyttelijät omalla väkevällä roolityöllään nostivat minut takaisin mukaan. Koko porukkahan vetää roolinsa sellaisella palolla, jota harvemmin näkee. Koin suuria ylpeyden hetkiä monta kertaa, kotikentällä kun ollaan. Erityisesti mieleeni jäivät ärsyttävän ilkeä Hindley (Sami Hokkanen), rauhaa huokuva kertoja ja taloudenhoitaja Nelly (Johanna Reilin) ja hyväsydäminen Edgar (Reidar Palmgren). Korostan kuitenkin sitä, että kaikki tekivät todella hienoa työtä, jota oli suuri ilo ja kunnia seurata.

Maiju-Riina Huttunen ja Liisa Peltonen (c) Tommi Kantanen

  Erikseen on kuitenkin mainittava se, että koskaan aiemmin en ole katsomossa kyyneleitä vuodattanut silkasta onnesta ja jälleennäkemisen riemusta. Musiikki maalasi taustoja (taisi olla piano?) ja upea, ihana Liisa Peltonen Cathynä julisti tunnemyrskyään keskellä näyttämöä. Olen kaivannut häntä takaisin tositoimiin niin paljon ja olin suorastaan pakahtua siitä onnentunteesta, jota tuolla maagisella hetkellä koin.

 Saattoihan tässä olla kaikenlaista viilattavaakin vielä, mutta kriitikkolasit jäi tällä kertaa tyystin kotiin ja suorastaan antauduin tunteiden ja tarinan vietäväksi. Kirjoittakoot muut niistä, koska minä en ole kriitikko.

Humiseva harju saa täydet viisi tähteä *****. Haluan uudelleen katsomaan!

(näin esityksen kutsuvieraana)

Mio, poikani Mio / Kouvolan Teatteri

Mio, poikani Mio / Kouvolan Teatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 22.2. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Marielle Eklund-Vasama

Lavastus ja pukusuunnittelu Sanna Halme

Valosuunnittelu Esa Kurri

Projisoinnit Alisha Davidow

Äänisuunnittelu Riku Hämäläinen

Rooleissa : Markus Virtanen, Jose Viitala, Maija Sydänmaanlakka, Arimo Haltsonen, Sami Kosola, Heljä Heikkinen, Elina Ylisuvanto, Veli-Matti Karén ja Siiri Karén/Erika Rinne

 Astrid Lindgrenin vuonna 1955 julkaistu kaunis, mutta surumielinen tarina "Mio, poikani Mio" on satu yhdeksänvuotiaasta orvosta Jussi-pojasta, joka ei oikein viihdy ottovanhempiensa luona. Parin taianomaisen käänteen ansiosta Jussi matkustaa Kaukaisuuden maahan, jossa häntä odottaa Kuningas. "Mio, poikani Mio!" lausuu Kuningas lempeästi Jussin ensi kertaa nähdessään ja selviää, että Jussi onkin prinssi Mio, jolle on aikojen alussa tuhansia vuosia sitten määrätty tärkeä tehtävä. Kaukaisuuden maassa Mio ystävystyy heti Jum-Jumin kanssa ja saa upean Miramis-ratsun, kaikki on ihastuttavaa ja kaunista. Tarjolla on leipää, joka vie nälän; vettä, joka vie janon ja satuja iltaisin kertova kaivo. Jostain kuitenkin kuuluu haikea surulinnun laulu, joka kertoo tarinaa varastetuista lapsista. Puheissa vilahtaa pelottava Ritari Kaamo, joka Mion pitäisi kohdata ja halkaista ritarin kivinen sydän tätä tarkoitusta varten taotulla erityisellä miekalla. Alkaa jännittävä seikkailu, jossa ystävyys, sankaruus ja omien pelkojen voittaminen ovat vahvasti läsnä.

Mio (Markus Virtanen) ja Kuningas (Sami Kosola) / (c) Marja Seppälä

Melkoinen arjen seikkailu oli myös minun tieni Kouvolaan syksyisen koleana toukokuisena aamuna. Kello viiden aamuheräämisen, parin junanvaihdon ja kaatosateen siivittämänä löysin kuin löysinkin itseni teatterin katsomosta kera monikymmenpäisen lapsijoukon - koululaisnäytös kun oli kyseessä! Mio, poikani Mio oli minulle aiemmin tuttu ainostaan nimenä, eli minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä tuleman pitää. Esityksen lavasteet, värimaailma ja taidokkaat projisoinnit veivät mennessään heti kättelyssä ja olin satumaailman lumoissa ihan täysin. Hyvin nopeasti mieleen tupsahti usempiakin yhtymäkohtia Taru sormusten herrasta-maailmaan (kiintoisaa, sillä Lindgrenin alkuperäisteos on ilmestynyt samoihin aikoihin Tolkienin tarinan kanssa) ja näin päässäni Mion alaviitteellä "Kuninkaan pojan paluu"...

 Lapsetkin malttoivat keskittyneesti seurata seikkailun kehittymistä, ja jännän tarinan lomaan oli lisätty muutamia huvittavia osasia, joihin nuorempi väki tirskuen reagoi. Lettujen heittely kuningasta päin taatusti naurattaa, samoin kuin huonojalkainen mummo, joka poistuukin tanssahdellen paikalta. Jännä kontrasti saatiin mielenkiintoisesti toteutetuista hämähäkin lailla liikkuvista urkkijoista, joiden olemus oli aika iljettävä, mutta tarkkakorvaiset kuulivat kähisevien äänien joukosta tuttuakin materiaalia. Hienosti heräteltiin mielikuvia synkästä Ritari Kaamosta, valo-ja äänimaailma tummeni hetkessä ja musta jättimäinen viitta heilahti taustalla. Kääk! Kun hahmo sitten lopulta lavalle saapui, tuli mieleeni heti jonkinsorttinen Lordin ja Darth Vaderin risteytys. Repikää siitä!

 Tarina eteni varsin sulavasti ja tarjosi sopivassa määrin jännitystä ja pieniä suuri sankaritekoja. Yllättäviä käänteitä ja pelastumisia tuli matkan varrelle tämän tästä, juuri kun tuntui siltä että nyt pienet sankarimme Mio (Markus Virtanen) ja Jum-Jum (Jose Viitala) ovat pahassa pulassa eivätkä mitenkään pysty tästä pinteestä enää selviytymään. Kiintoisissa tarinoissa ja teatterissa on ihan parhautta se, että kaikki on mahdollista. Pienet linnut tekevät sankaritekoja oman henkensä uhalla, satulangasta kudottu kangas muuttaa näkymättömäksi tuosta noin, nokkahuilun avulla löytyy kadonnut ystävä. On lupa tunnustaa pelkonsa ja pienuutensa ja vaikka vähän itkeäkin, jos siltä tuntuu.

Mio ja Kutojatar (Elina Ylisuvanto) / (c) Marja Seppälä 

 Koko porukka niin lavalla kuin lavan takanakin puhalsi loistavasti yhteen hiileen, ja mieleeni jäi erityisesti joka paikkaan ehtivä urkkijaryhmä, sydämellinen ja lempeä Kuningas (Sami Kosola) sekä tarkasti ja lämmöllä pienen pojan sielunmaisemaa tulkinnut Markus Virtanen.

 Näytelmän käsiohjelmassa mainittiin hienosti se, että "Astrid Lindgrenin suosion salaisuus piilee kaiketi myös siinä, että hän kirjoitti ajatuksissaan sille lapselle, joka itsekin joskus oli. Hän muisti lapsen tunteet, toiveet ja pelot ja yhdisteli todellisia lapsen elämän suuria kysymyksiä ikiaikaisiin sadunaineksiin. Myös pieni ja heikko voi olla sankari, ja voittaa omat pelkonsa ja maailman pahuuden." Juuri näin. Katsomosta poistuessani edessäni kulki pikkuinen poika, joka rehvakkaasti totesi toiselle pojalle "Tää oli aika mälsä" ja sitten narikoiden luona julisti opettajalleen, että "Oli muuten hyvä!"

 Kyllä kannatti lähteä aamujunalla Kouvolaan! Mio, poikani Mio oli sangen lumoava tarina ja varsinkin toteutus, ja herätti mielenkiinnon lukea tämän myös kirjana.

 Mio, poikani Mio saa vahvat neljä tähteä ****.

 Esitykset jatkuvat vielä syksyllä! Lisätietoja täältä. 

(näin esityksen pressilipulla)

Haastattelussa Markus Virtanen

Markus Virtasen tapasin Ravintola Vltavassa Helsingissä helmikuun loppupuolella 2013, ennen Perhosia askelten alla-näytelmän ennakkonäytöstä.

Markus on syntynyt 1986 ja horoskooppimerkiltään hän on härkä. ”Olen syntynyt Bremenissä Saksassa, mutta sanoisin olevani Hämeenlinnasta kotoisin. Tällä hetkellä asun Helsingissä.”

Mitä harrastat? ”Mä harrastan lenkkeilyä, leffojenkatselua, pleikkarilla pelaamista, kirjojen lukemista ja yleistä oleskelua kavereiden kanssa. Leffoista viimeisin näkemäni on tuo Tarantinon Django Unchained”, Markus kertoilee.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Varmaankin se on erityistaito, että mä olen juossut kolme kertaa maratonin! Sitä ei kai ihan kaikki näyttelijät oo tehny. Sit varmaan sellainenkin erityistaito voisi olla, että mä olen kyllä aika periksiantamaton tyyppi. Hei, ja mä osaan heiluttaa korviani! Heh, mä ootan sitä hetkee kun mä voin käyttää tätä taitoa jossakin”, nauraa Markus.

Minkä erityistaidon haluaisit osata? ”No kyllähän kaikkea voisi tietty osata enemmän noin niinkun liittyen tuohon näyttelijäntyöhön, mutta sellainen, jota pyrin kehittämään paljon on fysiikka ja kehonhallinta. Siihen olen kiinnittänyt nyt paljon huomiota.”

Löytyykö suvustasi muita tällä alalla olevia? ”Veljeni Mikko näyttelee Kokkolan kaupunginteatterissa tällä hetkellä ja myös hänen vaimonsa Essi, ja vanhempani näyttelevät hämeenlinnalaisessa Eräs Teatterissa harrastuspohjalta.”

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”No kitaraa vähän. Silloin kun mä olin Jyväskylän kaupunginteatterissa vuoden, niin siellä mä ostin kitaran. Mun pukukoppikaverina oli Grönstrandin Hiski, joka on tosi kova kitaristi ja hän sai mut kannustettua ostamaan sen kitaran. Kyllä mä sitä aika paljon jaksoin treenatakin siellä! Nyt se on sitten jäänyt vähän vähemmälle, ehkä täytyisi taas aloittaa”, Markus tuumailee.

Markus ja värikäs lapanen / kuva Teatterikärpänen

Milloin olet kiinnostunut teatterista ensimmäistä kertaa? ”Mikko taisi kertoa sen Robin Hood- stoorin, eikö? Olin sillä samalla reissulla mukana, eli sitä Robin Hoodia oltiin katsomassa ja sitten mä olin ilmoittanut vanhemmilleni sen jälkeen, että musta tulee näyttelijä. Olin silloin jotain 6-7- vuotias, koska Miniteatteriin mä oon mennyt sitten 7-vuotiaana. 1993 syksyllä menin sinne, eli mullahan on itse asiassa 20-v taiteilijajuhla tänä vuonna! Järjestän jonkun korvienheilutteluperformanssin jossain. No joo, siitä Robin Hoodista siis syntyi se ajatus, tosin muhun teki eri kohtaus vaikutuksen kuin Mikkoon. Mulla oli se, kun Robinia oltiin viemässä mestattavaksi ja näyttämölle tuli pyöveli, jolla oli tietenkin huppu päässään. Mä olin ensin ihan kauhuissani, että nyt se Robin Hood kuolee, kun enhän mä lapsena osannut sillai aatella, että eihän ne sankaria tietenkään tapa. Sitten se pyöveli ottaa sen hupun pois ja siellä onkin Pikku-John, joka pelastaa Robinin siitä tilanteesta, ja sitten tuli se mieletön riemu siitä, että Robin säilyi sittenkin hengissä. Se oli jotenkin sellaista äärimmäisten tunteiden vuoristorataa, sellaista olen pyrkinyt ehkä jotenkin tavoittelemaan sen jälkeenkin, koska se on niin vahvassa tunnemuistissa, että miltä se tuntuu kun tuollaista tapahtuu. Se oli teatterin taikaa parhaimmillaan!”

”Niin, Miniteatterissa viimeinen juttu, missä olin mukana oli sellainen ”Tapaus Allu Salminen”, se oli vuonna 2004. Siinä välissä mä olin muutamaa Aulangon satuteatterin kesäjuttua lukuunottamatta kaikissa jutuissa mukana.”

Opiskelet siis Teakissa tällä hetkellä? ”Kyllä, nyt on viides vuosi menossa ja periaatteessahan mun pitäisi nyt valmistua, mutta oikeestaan mä en oo ollut tuolla koulussa melkein kahteen vuoteen nyt. Sen jälkeen kun mä valmistuin kandiksi, mä oon ollut sen verran töissä, että nyt mulla on vielä vuosi jäljellä. Tavoitteenani on valmistua 2014. Mä pääsin silloin neljännellä yrittämällä sisään. Nätyyn mä en ole hakenut koskaan, en edes tiedä miksi. Vuoden olin Helsingin evankelisessa opistossa sellaisella draamalinjalla 2007-2008, just sen vuoden ennen kuin pääsin Teakiin. Ja onhan tietysti ala-ja yläasteella sekä lukiossa ollut aikoinaan jotain ilmaisutaitojuttuja, mutta ei sitten muuta.”

”Koulunäytelmissä mä en ollut koskaan mukana, sain ne aina Miniteatterin kautta hyväksiluettua ja sit mulla oli jotenkin sellainen olo, että se on pelkkää leikkimistä siellä koulussa, kun Miniteatterissa tehtiin ns. oikeeta teatteria. Koulussa pyrin jotenkin myös aina välttelemään esiintymistä eri tavoin”, Markus muistelee.

Katse kohti tulevaa...

Miksi haluat näyttelijäksi ja ovatko ajatuksesi näyttelijäntyöstä muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Ei se sillai varmaan oo muuttunut, että kyllä varmaan se pohjimmainen syy on edelleen se tunne, jonka saa kun kaikki menee nappiin ja jotenkin siitä treeniprosessista alkaen yhdistettynä siihen esitykseen ja kaikkeen mikä siihen liittyy... se vaan on jotain sellaista mitä ei saa mistään muualta! Tietenkin siihen on ihan hirvittävän monta syytä, että miksi näyttelen, mutta varmaan siinä on myös se, että kun mä 7-vuotiaana aloitin niin itse asiassa mä en edes muista aikaa jolloin en olisi ollut jotenkin teatterin kanssa tekemisissä tai näytellyt itse. Kai se on sitten niin, että sen kanssa on vaan kasvanut ja sitten siitä on tullut iso osa mun elämää, on vaikeeta kuvitella että tekisin jotain muuta. Kyllähän se niin on, ja sen tietää katsojanakin, että teatterin taika on joskus ihan täysin sanoinkuvaamatonta. Sen aistii myös sieltä lavalta, milloin se taika on todella läsnä siinä tilanteessa.

Ja kyllä ehdottoman tärkeänä asiana on ollut ihan sieltä Miniteatterin ajoista lähtien myös kaverit. Teatterissa tapaa niin hienoja tyyppejä, joiden kanssa saa tehdä hommia. En tiedä kauheen montaa näyttelijää, jotka haluaisi vaan himassa näytellä yksinään...Kyllä siihen tarvitaan ne ihmiset ympärille!”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia? ”Ihan todella paljonhan on hyviä näyttelijöitä. Lapsena mä ihailin Dustin Hoffmania, muistan joskus nähneeni Sademiehen ja pidin siitä hirveesti. Sit ulkomaisista tietenkin Robert DeNiro, Al Pacino, Daniel Day-Lewis, Jack Nicholson... Kotimaisista mä oon nyt viime aikoina tykännyt tosi paljon Eero Ahon duunista. Myös Hannu-Pekka Björkman on uskomaton. Robin Svartström, joka on Ryhmäteatterissa, on myös tehnyt vaikutuksen muhun tässä viime aikoina. Suomessa on kyllä tosi paljon hyviä näyttelijöitä!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja omasta mielestäsi onnistuneimmat roolityösi? ”Oon näytellyt Miniteatterissa, Eräs Teatterissa, Helsingissä Kellariteatterissa, Jyväskylän Kaupunginteatterissa ja

Kansallisteatterissa, ja tietysti koululla Teakin jutuissa. Miniteatterin ajoista on tietenkin jäänyt mieleeni se Rajatapaukset, jossa mä näyttelin Augustia. Se oli aika rankka rooli ja vanhemmat, ei siis omani, meni jotenkin ihan sekaisin siitä, että miten noin pieni poika voi näytellä noin rankkaa roolia. Se oli näin jälkeenpäin aateltuna tietenkin merkki siitä, että mä tein sen hyvin, koska siitä nousi sellainen haloo. Se kertoi sellaisesta koulukodista se esitys, Peter Hoegin kirjoittama juttu, ja August oli 12-vuotias poika, jota vanhemmat pahoinpiteli ja sitten hän tappoi ne ja ui muutenkin aika syvissä vesissä siinä näytelmän aikana ja päätyy vielä itsemurhaan siinä lopussa. Se on todella hieno stoori ja mä olin itsekin silloin 12-13- vuotias ja totta kai mä sen ymmärrän, että siitä aikuiset vähän meni shokkiin, koska siinä oli tosi rankkoja juttuja ja sitä sitten mietittiin, että meneekö mulla jotenkin järki päästä kun teen tuollaista roolia noin nuorena. No nyt voi todeta, että menihän se, kun tällä alalla ollaan vieläkin! Ei vaan, se oli kyllä ikimuistoinen homma. Sellaiset roolit on jotenkin kivoja, missä joutuu vähän haastamaan itseään ja astumaan sellaiselle alueelle, missä ei ehkä normaalisti näyttelijänä ole. Esimerkiksi tuolla Jyväskylän Kaupunginteatterissa ”33 variaatiota” mä näyttelin Schindleriä, joka nimitti itseään Beethovenin ystäväksi, mutta oli käytännössä hänen orjansa. Se oli hyvin sellainen kohotettu ja kepeä roolihahmo, siinä pääsi jotenkin niinku tutkimaan sellaista puolta itsestään, mikä ei oo mulle ominaista. Sitten oli myös se, kun kolmoskurssilla tehtiin monologit kouluun ja siinä mä näyttelin sellaista 6-7- vuotiasta pikkupoikaa. Tein tuosta Peter Franzénin Tumman veden päällä-kirjasta sen monologin ja Olli Jalosen Poikakirjaa yhdistelin vähän siihen myös. Siinä oli hirveen mielenkiintoista etsiä sitä lapselle ominaista leikkisyyttä, mikä tietyllä tavalla aikuiselta katoaa. Ainahan sitä tosin sanotaan, että näyttelijät on ikuisesti lapsia kun ne leikkii, mutta se lapsen leikkiminen on kuitenkin erilaista ja sen puolen etsiminen oli todella mielenkiintosta”, Markus kertoo.

”Tässä Perhosia askelten alla – jutussa olen päässyt kans sillai hyvällä tavalla omalta mukavuusalueelta pois. Nukketeatteri on ollut mulle ihan tuntematon tyylilaji aikaisemmin ja se on kuitenkin hyvin erilaista. Siinä on paljon sellaista uutta, mistä tulee olemaan varmasti sitten hyötyä myös tulevaisuudessa, vaikka ei nukketeatteria enää tekisikään. Voi olla että teen, voi olla että en tee. Siinä on kyllä kanssa sellaisia taikuuden hetkiä, kun ne nuket oikeesti herää eloon.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Tää sijoittuu tuonne 50 vuoden päähän suunnilleen, eli tuo Willy Loman Kauppamatkustajan kuolemassa. Mä oon jotenkin päättänyt omassa päässäni, että sen mä sitten joskus teen. 70v-taiteilijajuhlaroolina, joo!”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Kyllä mä veljeni Mikon kanssa haluan näytellä, siitä on nyt jo kymmenen vuotta kun me ollaan viimeksi näytelty yhdessä. Miniteatterissa sekin oli, eli ollaan kuljettu molemmat kyllä pitkä matka. Kuten aiemmin sanoin, Suomi on täynnä loistavia näyttelijöitä, mutta jos yksi pitäisi valita niin se olisi kyllä Mikko.”

Oletko koskaan katunut uravalintaasi? ”En todellakaan. Voihan se olla, että jossain vaiheessa tajuaa, että olisi pitänyt valita joku muu homma.”

Mikä on parasta teatterissa? ”No just se tunne, mikä siitä tulee ja se taianomainen hetki yleisön ja esiintyjien välillä. Sitten se, että näyttelijänä pääsee tutkimaan ihmistä. Mä oon pohjattoman kiinnostunut ihmisistä, on todella kiinnostavaa tutkia erilaisten ihmisten ajattelutapoja ja pyrkiä ymmärtämään erilaisia ihmisiä mitä ite on. Sitten tietenkin nää ihmiset, joiden kanssa tätä saa tehdä. Upeita tyyppejä! Tosi erilaisia, mutta kaikki kuitenkin tietyllä tavalla samanlaisia. Ja sitten on niitä vähän narsistisempiakin lähtökohtia, eli saa huomiota ja hyväksyntää ja pääsee olemaan esillä.”

Entä mahdollisia miinuspuolia? ”Enskariviikolla ei oikein nuku öisin ja pyörii päässä toi juttu,

se on kyllä miinuspuoli. Nukkuminen on kuitenkin niin kivaa! Ja sitten se on miinuspuoli myös, että itse ei ehdi teatteriin niin paljon ja niin usein kuin haluaisi.”

Millaisessa roolissa olet omimmillasi? "Mä ainakin toivon, että olisin niin monipuolinen, että pystyisin näyttelemään sitä mitä tarjotaan. Kaikki käy!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Kanssanäyttelijät, ehdottomasti!”

Kärsitkö esiintymisjännityksestä ja miten se sinulla ilmenee? ”Kyllä mä sitä poden, totta kai. Taisin kirjoittaa mun kandityöhön, että mulla on kaikki mahdolliset jännittämisen oireet mitä vaan voi keksiä. Mä oon kyllä sellainen sekä fyysinen että henkinen jännittäjä. Toisaalta mä kyllä jännitän elämässäni muutenkin kaikkee, että en mä tiedä eroaako se esiintymistilanne siitä kauheesti. Kyllä mua jännittää tää haastattelukin! Onhan se jännittäminen myös merkki siitä, että tää on tärkeä asia, että se ei oo ihan sama miten se menee.”

Onko sinulla mitään omia rituaaleja, joita huomaat toistavasi ennen esityksiä? ”Monesti se vaihtelee esityksestä riippuen sillai, että jos on hirveen fyysinen juttu, niin silloin pitää tehdä kunnon fyysiset lämmittelyt, mutta se mikä on joka esityksessä mulla on se, että kattoo omat rekvisiitat läpi, vähän niinku tavallaan muistelee läpi sen oman ratansa siinä esityksessä, ja sitten jotain 15 minuuttia ennen esitystä alkaa se semmoinen henkinen keskittyminen siihen, siirrytään siihen maailmaan pikku hiljaa. Joihinkin juttuihin sopii tosi hyvin se, että ihan viimeiseen asti heitetään läppää muiden näyttelijöiden kanssa ja sit vaan mennään näyttämölle. Se on niin jutusta kiinni.”

Onko sinulla jotain taikauskoon liittyviä juttuja? ”Onks se sitten taikauskoa, jos pyrkii tietoisesti rikkomaan ne kaikki taikauskoon liittyvät jutut? Jos ja kun jotain odottamatonta aina välillä tapahtuu, mikä on tietenkin myös yksi hieno osa tätä hommaa, niin ei sitä ehkä laiteta sen piikkiin että nyt tuli laitettua se vasen sukka jalkaan ennen oikeaa”, Markus nauraa.

Oletko nähnyt Kansallisteatterin kummitusta? ”En, mutta Kansis on kyllä kuumottava paikka joskus iltaharjoitusten jälkeen, jos huomaat että oho, mä oonkin yksin täällä ja kun sen tietää, että siellä kuitenkin on niitä kummituksia ja mä uskon niihin ihan täysin, niin kyllä siellä aika nopeesti sitten pistää pukkarissa vaatteet päälle ja lähtee ulos.”

Kerro joku sattumus tai kommellus! “Tää tapahtu mun siskon häissä muutama vuosi sitten. Olin lupautunut laulamaan kirkossa ja kun tuli mun vuoro menin sinne ihmisten eteen aloittamaan laulua, kun kanttori alkaa soittaa jo seuraavaa välisoittoa. Se oli siis hypännyt sen mun biisin yli ja meni jo ohjelmassa eteenpäin. Seison siinä häävieraiden edessä täpötäydessä kirkossa ja mietin hetken mitä teen. No, sit kun kanttori oli saanut oman välisoittonsa päätökseen, alotin sen mun biisin ja lauloin a’cappellana ekan säkeistön samalla kun kanttori varmaan mietti että mitä ihmettä siellä tapahtuu. No, onneks se tajus ja tuli sit tokaan säkeistöön mukaan. Siskolle ja hänen miehelleen oli ainakin mennyt ihan täydestä että noin sen biisin pitikin mennä eli loppu hyvin kaikki hyvin, mutta hetkellisesti se oli aika kuumottava tilanne.”

Kerro joku hyvä muisto! ”Ne on ollu kyllä hienoja noi Miniteatterin kanssa tehdyt ulkomaanreissut ja muutenkin se, kun on päässyt ulkomailla näyttelemään. Upeita juttuja ja muistoja! Ja kyllä hieno muisto oli se, kun oli ensimmäisessä ammattilaisproggiksessa mukana silloin Jyväskylässä. Muistan silloin ensi-illassa kun tultiin kumartamaan, silloin mietin että kyllä tässä on Miniteatterin poika päässyt pitkälle. Tuollaiset jutut yleensäkin, jotka tapahtuu ensimmäistä kertaa...eka ensi-ilta Kansiksessa, toteutuneet unelmat.”

Mitäs tulevia rooleja on luvassa kenties? ”Mä heittäydyn tuohon näyttelijäopiskelijan rooliin, eli palaan koulunpenkille, mikä on tosi kivaa. Oon saanut siihen tiettyä etäisyyttä ja kyllä mä sen kuitenkin haluan saada loppuun sen koulun ja saada ne maisterinpaperit sieltä. Se ei oo työnsaannin kannalta sillain tärkeetä, mutta itselleni se on. Koululle tulee varmaan jotain demoja ja esityksiäkin, mutta en niistä tiedä sitten vielä sen enempiä.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Jaa sellainen, jonka mukaan mä pyrin elämään vai? Kyllä mä sillai pyrin elämään, että kohtelisi muita niin kuin itseään haluaisi kohdeltavan. Se on kai aika hyvä.”

Mistä haaveilet? ”No vaikka Oscar-pystistä, nehän oli just ne Oscarit. Aika realistinen haave, eikö?”

Mitä muuta mahdollisesti haluaisit sanoa? ”Muuta en halua sanoa, kuin että HPK ottaa mestaruuden tänä vuonna!” (Eipä ottanut.)

Mitä haluaisit sanoa katsojille? ”Käykää paljon teatterissa! Ottakaa myös lapset mukaan, olisi hienoa, että nuoret myös löytäisivät tiensä katsomoon.”

Osaatko imitoida ketään? ”Pokkaklubillahan on se imitaatiotehtävä, mutta ei siellä multa kyllä mitään rautaisia imitaatioita koskaan tule!”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Ehdottomasti Batman. Se olisi pitänyt tajuta myös vastata siihen roolihaave-kohtaan! Se on vaan jotenkin ollut aina mun suosikki noista, se on niin kiinnostava tyyppi, kun se on jotenkin niin ristiriitainen hahmo ja sillä on myös aika siistejä vastustajia.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Kyllä mä varmaan ensin tutustuisin kehooni ja siitä lähtis päivä hyvin käyntiin, ja sit vois lähteä vaikka kokeilemaan, että onko miehen iskeminen helppoa. Ja sit tietenkin seksiä lopulta. Päivän aikana ehtis kyllä kaikkee!”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Mä ottaisin varmaan The Wire-sarjasta jonkun boxin mukaan, kaikki on hehkuttaneet sitä ja mulla on ihan kokonaan se näkemättä. Sit ottaisin läppärin tai telkkarin, jolla voisi katsoa sitä. Sit ottaisin sipsejä, ne on tosi hyviä ne uudet Furious-sipsit. Vichyä ottaisin ja ehkä pari olutta myös. Ei siellä pelkkiä kalsarikännejäkään jaksaisi vetää koko talvee. Pikku hönössä kattelis The Wiree ja söis sipsejä!”

Jos voisit mennä aikakoneella jonnekin menneisyyteen tiettyyn hetkeen, minne menisit? ”Kun puhuttiin tuosta Daniel Day-Lewisista, niin mua kyllä kiinnostaisi tosi paljon se kun hän voitti toisen Oscarinsa siitä There will be blood-elokuvasta, joka mun mielestä roolisuorituksena hipoo täydellisyyttä. Haluaisin mennä seuraamaan sitä kuvausprosessia.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Aamuyö (se on sanana kaunis ja ajankohtanakin)

Mistä sanasta pidät vähiten? - Räkärihma

Mikä sytyttää sinut? - Katse

Mikä sammuttaa intohimosi? - Negatiivisuus

Suosikkikirosanasi? - Perseenvittu

Mitä ääntä rakastat? - Läheisten naurua

Mitä ääntä inhoat? - Ruuan maiskutusta

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Rokkitähti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Lappuliisa tai lipuntarkastaja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Hyvin

meni!

Perhosia askelten alla / Kansallisteatteri

Perhosia askelten alla / Kansallisteatterin Omapohja

Ensi-ilta ja Suomen kantaesitys 1.3. 2013, kesto 55min (ei väliaikaa)

Ohjaus Anne Rautiainen

Lavastus, nuket, puvut ja valokuvaus Janne Siltavuori

Rooleissa Jouko Keskinen, Karin Pacius ja Markus Virtanen

Taustaa : Ranskalaiskirjailija Jean Cagnardin alkuperäisteos on nimeltään "Des papillons sous les pas" ja se on kirjoitettu nukeille, eli kyseessä on siis nykynukketeatteria. "Tarina, joka pian kuullaan, on jossain päin totta, jossain nykymaailman kolkassa. Iso maa syö pienempää : hyvää ruokahalua!" Poika nimeltä Chorten on pakomatkalla pois pahantahtoisten valloittajien hallitsemasta kotimaastaan. Oppaanaan hänellä on vanhempi mies, Banbousha. Yhdessä he kävelevät vaivalloista tietä pitkin vuoristossa, välillä piinaa kylmyys ja kova tuuli ja jatkuva uhka ja pelko vihollisista takanaan. Matkallaan he kohtaavat jakkihärän ja kaksi kauan eksyksissä harhaillutta pakolaislasta, ja yhdessä he jatkavat kohti tuntematonta määränpäätä ja parempaa paikkaa elää. Pääsevätkö he uuteen kotiin?

Markus Virtanen ja Jouko Keskinen / kuva Janne Siltavuori, Kansallisteatteri

Plussaa : Yleisön saapuessa paikalle näyttelijät loivat jo tunnelmaa lavalla, valuttamalla käsistään hiekkaa ja piirtämällä siihen kuvioita, muodostaen vuorenhuipun. Pidin lavastuksesta todella paljon, aika pelkistettyä mutta pienillä muutoksilla, valoilla ja varjoilla saatiin koko ajan uusia ulottuvuuksia esiin. Pidin Jouko Keskisen (Banbousha) rauhoittavasta, rauhallisesta puhetyylistä ja Markus Virtasen (Chorten) uteliaisuudesta ja innosta. Nuket olivat hienoja ja ne heräsivät eloon taitavasti. Tarinassa oli valtavasti lämpöä ja kauniita, viisaita ajatuksia, tuli paikoin jopa "Pikku prinssi" mieleeni. Tarinassa toivo paremmasta jaksoi kantaa vaikeiden hetkien yli, pieniä ilonpisaroitakin nähtiin. Karin Pacius (pakolaistyttö Song ja pikkuveljensä) oli myös taitava. Esityksessä ei hötkyilty yhtään, kaikki tehtiin tarkasti ja kunnioittavasti. Yleisö seurasi hiirenhiljaa. Tämä oli sellainen pieni suuri tarina, joka ansaitsi tulla toteutetuksi juuri näin. Teatterin taikaa parhaimmillaan, periaatteessa yksinkertaisin keinoin saadaan jotain niin lumoavaa aikaan, että katsoja uppoutuu taikavoiman pauloihin täysin. Pikkuveljen noustessa lentämään minä kyynelehdin oikein kunnolla, ja perhoset, voi jestas ne perhose!. Juuri tämänkaltaisten kokemusten vuoksi rakastan teatteria niin paljon! Elävä tuli lopussa vielä, toimii minulla aina.

Oikealla Karin Pacius / kuva Janne Siltavuori, Kansallisteatteri

Miinusta : ei moitittavaa

Muuta : Olin katsomassa ennakkonäytöksessä paria päivää ennen ensi-iltaa. Samalla reissulla tapasin Markus Virtasen, jonka haastattelu on luvassa täällä jossain vaiheessa kevättä. Nukketeatteria näkee harvoin Suomessa, on kyllä sellainen teatterin muoto, jota haluaisin itse nähdä paaaaljon enemmänkin!

Perhosia askelten alla osui suoraan sydämeen ja siitä täydet viisi tähteä ***** .

Pahuus / Kansallisteatteri

Pahuus / Kansallisteatterin Pieni näyttämö

Ensi-ilta 5.9. 2012, kesto noin 1h 50min väliaikoineen

Ohjaus ja dramatisointi Pasi Lampela

Rooleissa : Juhani Laitala, Karin Pacius, Johannes Holopainen, Kalle Lamberg, Aija Pahkala, Saska Pulkkinen, Asko Vaarala, Vesa Vatanen, Jesse Vinnari, Markus Virtanen, Aaro Wichmann ja Esko Salminen (rehtorin äänenä)

Pahuus / kuva Yehia Eweis

Taustaa : Ruotsalaisen Jan Guillou´n suosittu ja palkittu teos on ilmestynyt 1981 ja vuonna 2003 siitä tehtiin myös menestyksekäs elokuvaversio. Tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Ruotsiin. "Pahuus" kertoo nuoresta Erik-pojasta (Vesa Vatanen), joka hakkaa muita koulussa ja saa itse selkäänsä tämän tästä tyrannimaisen isänsä toimesta kotona. Poika saa potkut koulusta hölmöilyidensä takia, rehtorin sanoin "Sinä olet itse pahuus ja sinunlaisesi on tuhottava". Äiti yrittää pelastaa poikansa, ja lähettääkin tämän maineikkaaseen Stjärnsbergin sisäoppilaitokseen, jossa opiskelee ns. eliitin poikia. Oppilaitoksessa vallitsee "toverikasvatuksen periaate", joka on kuitenkin kaikkea muuta kuin toverillista, sillä eräät koulun oppilaat - tulevaisuuden vallankäyttäjät- käyttävät sitä erittäin häikäilemättömästi simputtaen, alistaen ja nöyryyttäen muita mielivaltaisella tavalla. Opettajat sulkevat kaikelta silmänsä... Erik on päättänyt lopettaa väkivaltaisen käytöksensä ja keskittyä kunnolla opiskeluun, mutta ajautuu vaikeuksiin heti ensimmäisenä iltanaan ja se onkin vasta alkua. Jotain positiivistakin sentään, Erik ystävystyy huonetoverinsa Pierre Tanguyn kanssa (Kalle Lamberg) ja kokee myös ensirakkauden alkuhuuman koulun suomalaisen siivoojatyttö-Marjan kanssa (Aija Pahkala). Pitääkö aina kostaa paha pahalla vai onko muitakin keinoja nousta pahuutta vastaan?

Etualalla Vesa Vatanen ja Johannes Holopainen / kuva Yehia Eweis

Plussaa : Kiinnostuin näytelmästä jo keväällä syyskauden tarjontaa tutkiessani, aihe jo sinällään kiinnosti ja etenkin se, että näyttelijöinä olisi nuoria teatterikoululaisia. Lahjakkuuksia on aina ilo bongailla ja etenkin näin varhaisessa vaiheessa! En myöskään malttanut odottaa syksyyn asti, vaan vuokrasin leffan kesällä ja pidin hyvin paljon siitä. Tiesin siis mitä odottaa teatteriversioltakin ja siksi ja silti olin erittäin vaikuttunut näkemästäni. Ensinnäkin aivan huikeaa näyttelijäntyötä nuorilta! Vesa Vatanen etenkin veti pääroolissa sellaisella asenteella ja sydänverellä että oksat pois! Hän oli toisaalta kova, toisaalta taas hyvin herkkä ja haavoittuvainen, ja kaikki hänen eleensä, ilmeensä, äänenkäyttönsä... Kalle Lamberg oli liikuttavan symppis silmälaseineen huonetoveri Pierrenä, kiltti ja alistuva ja hänelle ei haluaisi tapahtuvan mitään pahaa. Sydämeni oli pakahtua kun Pierre haastettiin ”ruutuun”, pala kurkussa ja kyyneleet silmissä olin pitkään ja tuli erittäin surullinen olo kaikkien liian kilttien ja hiljaisten ihmisten puolesta, olen itsekin nuorempana kuulunut heidän sankkaan joukkoonsa. Tappelukohtaukset olivat hyvin aidontuntuisia ja hyvin toteutettuja, oli pakko tosin sulkea silmät välillä. Neuvoston jäsenet olivat täynnä uhoa ja vallanhimoa huvittavuuteen asti, etenkin "lauantai-sunnuntai" - sääntöineen. Moinen sai yleisöltä useimmat naurut (ennakkonäytöksessä oli paljon nuorisoa katsomassa, mikä on aina hyvä juttu ja etenkin tämän näytelmän kohdalla) , mutta loppua kohden kyllä nauru jäi monella kurkkuun ja hymy hyytyi... Hui sentään, Jesse Vinnari oli Otto Silverhielminä pelottava! Miten nuorukainen muuttuikaan tarinan edetessä, hullunkiilto silmissä mentiin... Hienoa työtä! Samoin Johannes Holopainen oli mielettömän hyvä Bernhard von Schrantzina (jo pelkkä esittely sai naurunpyrskähdyksiä aikaan salissa...). Eihän tässä ollut heikkoa lenkkiä lainkaan! Juhani Laitala isänä oli hyytävän hyvä heti alussa, miten poika erehtyikään puhaltamaan pölyhiukkasia kesken ruokailun... Äiti (Karin Pacius) oli jo alistunut omaan kohtaloonsa, mutta halusi silti pelastaa poikansa suurelta häpeältä. Pidin myös Aija Pahkalasta (suomalainen Marja). Nuorten rakkaustarina oli hyvin herkkä ja kauniisti tulkittu, saipa suutelokohtaus muutamia vislauksiakin aikaan. Lavastus oli hyvin toimiva, vaikkei sitä juuri edes ollut. Sama tila muuntui niin uima-altaaksi kuin poikien huoneeksi ja kaikkea siltä väliltä, valaistus vain muuttui tarpeen mukaan.

Vesa Vatanen / kuva Yehia Eweis

Jännä oli havaita se, että millaisia tuntemuksia itsessä heräsi tarinan edetessä. Aluksi istuin hyvinkin rentona, mutta välillä huomasin purevani hampaita yhteen tukahdetusta kiukusta ja välillä pureskelin kynsiäni hermostuneena! Monesti mietti itseään Erikin asemaan ja huomasi pohtivansa, miten itse toimisi vastaavassa tilanteessa. Erikoista, en ole sentään aiemmin samaistunut moisella tavalla. Ehkä näytelmä herätti sisälläni jotain suurempaa, jota en ole vielä edes tajunnut? Sen kyllä sanon, että kaikkien tulisi nähdä tämä. Kaikkien. Etenkin niiden, jotka kuvittelevat olevansa kaikkien muiden yläpuolella ja havittelevansa arvostusta ja valtaa muiden nöyryyttämisellä ja aliarvioimisella. Tapahtumat voisivat sijoittua nykyaikaankin, minne vain.

Kalle Lamberg / kuva Yehia Eweis

Miinusta : Miinusta ei tule mistään muusta kuin siitä, että kohtausten välillä valot räpsivät lavalla vähän liiankin pitkään. Tuli ajatus, että syttyykö ne nyt ollenkaan...

Muuta : Esitystä suositellaan yli 13-vuotiaille. Ihan syystäkin. Aika rajua on meininki, mutta toivo elää. Näistä nuorista kuullaan vielä ja useasti, ja aion tasan olla paikanpäällä katsomassa mahdollisimman usein ja useita!

Teatterikärpänen mietti syntyjä syviä koko kotimatkan ja Pahuudelle täydet viisi tähteä *****



Vesa Vatanen / kuva Yehia Eweis