Tom of Finland / Hämeenlinnan Teatteri, Verkatehdas

 (Näin esityksen kutsuvieraana ensi-illassa.)

 Iltapäivällä ensi-iltaa kohti kotoa ajellessamme Verkatehtaan yllä hehkui todella kaunis sateenkaari kirkkaine väreineen, kuin tilauksesta. Liikutuin heti. Ikään kuin tuolta jostain ylempääkin olisi opastettu, että kaikki tänne nyt. Rohkeasti vaan. Tule sellaisena kuin olet. Tervetuloa! Ja joka suunnasta väkeä virtasikin tasaiseen tahtiin paikalle. Ihailtavan paljon mustaa nahkaa, paljasta pintaa, koppalakkeja, viiksiä, asennetta ja tyyliä. En tiedä minne olisin katseeni suunnannut. Erinomaista pöhinää ja jytkettä oli Verkatehtaan Lasipihalla jo valmiiksi, ja se jos mikä oli hienoa! Tunnelma oli jotenkin erilainen kuin aiemmissa enskareissa. Iloisempi, kuplivaisempi, vähemmän pönötystä. Juuri edellisessä blogipostauksessani totesin, etten oikein jaksa innostua ennakkoon nykyään mistään. Ensin pitää itse nähdä ja kokea, sitten vasta intoilen. No, tätä ensi-iltaa odotin yli vuoden. Olin vähintäänkin innoissani kun uutinen musikaalista julkistettiin. En voinut uskoa, että meillä täällä Hämeenlinnassa olisi Tom of Finland -musikaalin toinen tuleminen. Kantaesityshän oli Turun Kaupunginteatterissa keväällä 2017, näin sen pari kertaa. "Me tulemme tulemme taas!" Meillä! Täällä! Minun kotikaupungissani! Odottavan aika tuntui todella pitkältä, mutta niin se tämäkin päivä koitti. En osannut päivällä keskittyä oikein mihinkään eikä ruokakaan maittanut, kävin siis enemmän tai vähemmän ylikierroksilla.

Touko Laaksonen (Olli Rahkonen) 

 En millään muista, että missä yhteydessä ja milloin näin Touko Laaksosen alias Tom of Finlandin piirrosjälkeä ensimmäistä kertaa. Muistan kyllä sen, että heeetkinen, nämä jätkäthän on kuin suoraan Village Peoplesta. Mistä lie senkin poppoon ulkoinen habitus vaikutteita saanut... Luulin myös, että Tom of Finland on se hävyttömän komea nahka-asuinen uros, joka vaihtaa sitten asusta toiseen ihan vaan koska tietää näyttävänsä hyvältä merimiehenä tai raksaäijänä ja koska huvittaa. Leikittelee, mokoma. Muistan kuitenkin sen, että eräänä iltana tuli telkasta hyvin myöhään dokkari Daddy and the Muscle Academy, katselin sitä silmät tapillani ja aluksi mietin, että tämähän ei ole minulle tarkoitettu ollenkaan tämä aihe, mutta niin vaan vei mukanaan ja koin eräänlaisen herätyksen sen myötä. Mietin, että miksi Touko Laaksosesta ei kohkata täällä enempää! Eipä aikaakaan kun miehen ikonisia piirroshahmoja nähtiin postimerkeissä, kahvipaketeissa, sisustustekstiileissä. Tuli elokuvaa ja musikaalia, massiivista näyttelyä Helsingin Taidehallissa ja myöhemmin Kiasmassakin. Kolusin muuten läpi molemmat näyttelyt, posket innosta hehkuen ja vähän salaa ympärilleni vilkuillen, että ei kai vaan kukaan huomaa, että miten kauan tuijotan tätäkin piirrosta ja mietin, että onko tuommoiset muodot edes fyysisesti mahdollista. Fantasiaahan nämä, varsin kutkuttavaa kuvastoa. Ainakin noin mielikuvituksen kannalta. Tuli tuhma olo, ihan vain katselusta. Kyllä siellä vieno puna poskilla kiersi muutkin, niin miehet kuin naisetkin. 

Nuori Touko (Rasmus Koskinen)

 Asiaan! Nuori Touko (Rasmus Koskinen) bongaa pellonreunassa salskean rengin (Jonas Saari) saapikkaineen, ja oitis joulupukille kirjoittelemaan lahjatoivetta. Ovela, nopea siirtymä hieman vanhemmaksi Toukoksi (Olli Rahkonen) ja rintamalle. Kyynelehdin ensimmäistä kertaa, kun Touko laulaa murtunein mielin siitä, miten piirtää elämänviivaa ja kynä olkoon jatkossa aseensa. Olisikin noin helppoa. Me katsojat saamme myös lyhyen oppitunnin miestenvälisestä koodistosta puistoissa ja yleisten vessojen kulmilla. Pyydä tulta tai tiedustele aikaa, huonolla onnella saatat saada turpiisi, hyvällä onnella saatat saada. Touko ja elämänsä rakkaus Veli (Antti Lang) kohtaavat ensimmäistä kertaa, toistakin ja sitten hän tulee jäädäkseen. Taas kyynelehdin, kun Touko silittää hellästi Velin hiuksia. Syleilevät. Ole siinä, lähellä, turvassa, mutta kukaan ei saa tietää. Samassa taloudessa asuu myös Toukon sisko Kaija (Natalil Lintala), siinäpä oivallinen kolmikko. Kolmas pyörä, vaan sehän selviää vasta myöhemmin.

Kaija (Natalil Lintala) 

 Miten ja mistä piirrokset saivat alkunsa, ja millainen vaikutus niillä oli maailmanlaajuisestikin? Entä kuka on Markus Palin (Lauri Ketonen) ja mitä hän oikein yrittää todistaa itselleen ja muille, silläkin uhalla, että menettää jotain todella arvokasta? Vaimo (Liisa Peltonen) puhuu viisaita. Tämän musikaalin julkistuksen jälkeisenä kesänä intoilin nyt eturivissä istuneelle ystävälleni, että Palinin laulamassa En ole niitä -biisissä on mainion törkeät sanat ja lauloin siinä ääneen, jostain syystä samalla porkkanaa mutustellen. Tämä meinasi kostautua ja tarinan opetus on se, että älä laula hävyttömyyksiä porkkana suussa. 

Markus Palin (Lauri Ketonen) lehtiostoksilla

 Onhan tässä kaikkea. Oikea runsaudensarvi, jos näin voi sanoa. Housuissa ja noin muutenkin. Paljon nahkaa ja juuri oikeita paikkoja korostavia asuja, ajan hengen mukaista pukeutumistakin. Tykkejä biisejä ja soundeja (muutama uusikin), herkistävää rauhallisempaa otetta myös. Jukka Haapalaisen tyylikkäitä ja kujeileviakin koreografioita, joissa ketkutetaan lannetta juuri sopivasti yksin tai yhdessä, kunnon porukalla. Miespareja tangon pyörteissä. Joukkokohtauksissa on imua ja liikettä myös, kateellisia lukupiirin naisia ja muita. En ole aina perustanut projisoinneista, vaan nyt on jotain aaaaivan muuta. Piirrokset heräävät eloon, pullistuvat sieltä sun täältä, pistävät tanssiksi, yksikin lihaskimppu puhuu Jonas Saaren äänellä! Ja entäs sitten Kake, Tom of Finlandin ehkä ikonisin piirroshahmo. Komea kuin mikä, pilkettä silmissä juuri sopivasti ja oivallinen esikuva ja tsemppaaja myös. Hyvällä itsetunnolla varustettu roolimalli. Severi Saarinen elementissään, niin hieno rooli. Tokihan tässäkin on joukko tukkipoikia. Nuo salskeat uroot muhkeissa peruukeissaan ja etumuksissaan, hymy herkässä. Huumoria piisaa, ja käyttökelpoisia ronskimpia lausahduksia. Mummelit ja Tummelit, ykköset ja kakkoset sulassa sovussa. Gospelkuorokin! Niin, ja mitähän eroa on Muumeilla ja Tom of Finland -hahmoilla? Minäpä tiiän. 

Tukkipojat, keskellä iloitsee Pekka (Jonas Saari)

 Turussa liki kymmenen vuotta sitten näin Olli Rahkosen ensimmäistä kertaa isossa roolissa (aiemmin olin nähnyt hänet kerran TeaKissa), silloinkin Touko Laaksosena. Hänen rauhallisen varma ja hötkyilemätön roolisuorituksensa hämmensi minut silloin hyvällä tavalla täysin, ja niin hämmensi monen muunkin. Loistava esimerkki siitä, että syvän vaikutuksen tehdäkseen ei tarvitse mitään sen kummempia kikkoja tai näyttäviä muuveja. Sen kun vaan on, seisoo ryhdikkäänä tekemisensä takana ja astuu esiin juuri oikealla hetkellä. Mikä läsnäolo, mikä ääni, mikä rauha. Tämäkin menee suoraan sieluun ja sydämeen, vielä enemmän kuin aiemmin. 

Touko ja Veli (Antti Lang)

 Kotimatkalla myhäilin ja hyrisin tyytyväisyyttäni. En suuremmin hehkuttanut tai suu vaahdossa julistanut musikaalin erinomaisuutta. Silti oli kiitollinen olo, ja onnellinen. Kyllä kelpaa! Miten hyvältä tuntuu olla vilpittömästi ylpeä koko työryhmästä ja samalla koko kaupungistakin. Hyvä me! Ajoitus meni nappiin. Tässä on niin paljon tärkeitä aiheita ja teemoja, joista riittää pureksittavaa pitkäksi aikaa, ja osa nousee pintaan takuulla viiveellä. Tämä pitää siis nähdä uudestaan (ja näenkin, ihan pian). Kunpa jokainen voisi elää omanlaistaan elämää ilman pelkoa, häpeää, nöyryytystä, salailua, itsepetosta. Rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ja vaikka eläisitkin yksin, olet silti kokonainen ihminen. Sinä pärjäät, sinä riität, sinä kelpaat. Asenteiden ja yleisen ilmapiirin suhteen maailma ei ole läheskään valmis, ja tuskin tulee koskaan olemaankaan. Juuri siksi Tom of Finland sopii tähänkin päivään ja tuleviin. Aina on aihetta juhlaan, ja kaartukoon jatkossakin kaunis sateenkaari Verkatehtaan ylle, satoi tai paistoi.

Kake (Severi Saarinen) saapuu näyttävästi prätkällä

 Mieleeni jäi käsiohjelmasta ohjaaja-käsikirjoittaja Tuomas Parkkisen sanat. "Ilo on ihmisen vahvimpia aseita, sillä se jättää henkiin."

 Sitä mietiskellessä voi suunnata lippukaupoille vaikkapa tämän linkin kautta. Aulassa on muuten myynnissä ToF-jääkaappimagneettia, kangaskassia, mukia... Parina iltana voi minutkin bongata myyntitiskin takaa!

ps. Mainitsin aiemmin Helsingin Taidehallissa olleen Tom of Finland -näyttelyn. Aulassa oli kuvauspiste, jossa pystyi ikuistamaan itsensä My inner Tom -teeman mukaisesti aiheeseen sopivissa lakanoissa. Minäkin tietysti menin kuvauttamaan itseni jakkaralla seisten, vaan kuinkas kävikään. Tästäkin minut kyllä tunnistaa... 

ps. Teatterinna-blogin Susanna kävi kuuntelemassa ja katselemassa Tomppaa pari viikkoa ensi-illan jälkeen. Linkki blogitekstiin tässä. 

~

TOM OF FINLAND / Hämeenlinnan Teatteri

Ensi-ilta 3.9. 2026 Verkatehtaan Vanaja-salissa, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Olli Rahkonen, Antti Lang, Natalil Lintala, Rasmus Koskinen, Lauri Ketonen, Severi Saarinen, Sara Soikkeli, Henna-Maija Alitalo, Katariina Kuisma-Syrjä, Mikko Matikka, Marko Maunuksela, Jyri Ojansivu, Pablo Ounaskari, Samuli Pajunen, Liisa Peltonen, Jonas Saari, Lasse Sandberg, Aleksi Seppänen, Iina Sihvonen ja Jaakko Wuolijoki

Käsikirjoitus, ohjaus ja laulujen sanat Tuomas Parkkinen, sävellys Jussi Vahvaselkä ja Jori Roosberg, kapellimestari Aleksi Laukkonen, koreografia Jukka Haapalainen, lavastussuunnittelu Teemu Loikas, pukusuunnittelu Tuomas Lampinen, valosuunnittelu Juha Rouhikoski, videosuunnittelu Alex Hautamäki, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Petriina Suomela, äänisuunnittelu Olli Lintuniemi, saliäänisuunnittelu Sakari Kiiski ja hahmojen animointi Király Production Oy 

Esityskuvat ja trailerivideo (c) Tapio Aulu, Tomi Pietilä, Mainostoimisto Precis

Katri - musikaali / Suomen Kesäteatteri, Valkeakosken Apianniemi

 Kesäperinteitä pitää olla, ja niihin kuuluu ehdottomasti visiitti Valkeakosken Apianniemeen Suomen Kesäteatteriin. Matkalla mennen tullen etelän suunnasta voi ihastella Sääksmäen sillan upeita järvimaisemia ja perillä ennen esitystä herkuttelut tietysti Mokkapirtissä, joka on käsite jo sinänsä. Jonosta päätellen moni muukin oli samoilla suunnitelmilla lähtenyt liikenteeseen. 

Katri Helena (Natalil Lintala)

 Myönnän heti alkuun, etten ole koskaan ollut Katri Helenan varsinainen "fani", vaikka toki kunnioitan hänen hienoa ja pitkää uraansa. Tohmäjärven tyttö lauloi puhelinlangoista jo vuosia ennen syntymääni ja tuntuu siltä, että useat hänen kappaleistaan ovat olleet tavalla tai toisella elämässäni aina mukana. Kävi heti esityksen alkupuolella nimittäin niin, että tutun laulun sävelten kajahtaessa ilmoille minua alkoi täysin yllättäen itkettää. Tuli jokin välitön muisto suoraan lapsuuteeni, aikaan jolloin ei ollut huolta huomisesta ja kesät kesti ikuisuuden. Nostalgiapisteitä ropisikin laariin lähes jokaisen kappaleen myötä, ja tuttuja lauluja tulkitsivat vuorollaan muutkin kuin Katri Helena (Natalil Lintala, jolla paikoin hämmentäväkin yhdennäköisyys). 

 Sen verran usein olen Valkeakoskella katsomossa istunut, että tietää mitä tuleman pitää, niin hyvässä kuin pahassakin. Loistava bändi ja upeita tulkintoja, aika vauhdilla käänteestä toiseen etenevä käsikirjoitus, menestyksiä ja menetyksiä sekä muutama sivuhahmo nauruja irrottamassa. Kylänmiehen (Mikko Huoviala) pitää piipahtaa lavalla, mutta Reetu... No, suurinta osaa yleisöstä tuntui Reetunkin kohkaus huvittavan, ja pääasia että kansa viihtyy. Ilkat Sysimetsä ja Lipsanen on kyllä nähty jo niin moneen kertaan, samoin Toivo Kärki ja Junnu Vainio. Toki ymmärrän sen, että heillä on ollut todella suuri merkitys etenkin uran alkutaipaleella monelle artistille. Piristävänä "uutena hahmona" lavalla piipahti Jyrki Hämäläinen (Rasmus Koskinen).

Rasmus Koskinen

 Erityisen mieleenpainuva ja itselleni koskettavin kohtaus koettiin Rasmus Koskisen toimesta (Juha-pojan roolissa). "Lintu ja lapsi" on mielestäni yksi maailman kauneimmista lauluista ja kosketti minua kovasti pikkutyttönä jo ilmestymisvuonnaan 1977. Taas minua vietiin ja luulin ennalta, että herkistyisin eniten vaikkapa kappaleiden "Ei kauniimpaa", "Mun sydämeni tänne jää" tai "Syysunelma" myötä. Niihinkin liittyy paljon lapsuusmuistoja, toki olen letkajenkankin tahdissa joskus hypellyt.

 Aiemmiltakin vuosilta tuttua porukkaa nähdään ja kuullaan lavalla, ja itselleni tämä on se Valkeakosken suurin vetonaula ja syy vetää ostohousut jalkaan. Takuuvarmaa laatua, jonka työskentelyä on suuri nautinto seurata. Nimiroolissa siis loistaa valovoimainen Natalil Lintala. Joni Leponiemi oli ihanan inha joka suuntaan flirttaileva Panu Rajala ja toisaalta symppis Rautavaaran Tapsa, Lauri Mikkola taas vakuutti suurena rakkautena Timo Kalaojana ja "kalakaveri" Tommina. Rotunaisia kolmin kappalein edustivat Heidi Kirves (äiti ja Paula Koivuniemi), Ushma Olava (toimittaja ja Marion Rung) ja Leea Lepistö (tytär ja Lea Laven). Harri Penttilä herkisti laulullaan isän roolissa.

Leidit lavalla (vasemmalta Marion, Lea Laven, Katri Helena ja Paula Koivuniemi)

 Loppupuolella yllätti rajuhko vesisade, mutta mikäs meillä oli katoksen alla ollessa. Sekin hyvä puoli Valkeakoskella on, että ei ole huolta kastumisesta, ei katsomossa eikä lavallakaan. 

 Jos Kaija Koo kehottaa tempaisemaan korkkarit kattoon, Katri Helena toteaa napakasti "töpseli seinään" ja se onkin maanläheisempi ilmaus sille, että nyt tehdään eikä meinata. Siksi kai kansa häntä niin paljon rakastanut onkin. Tästä innostuneena aion vihdoinkin katsoa Yle Areenasta konserttitallenteen Katri Helenan viimekesäisestä viimeisestä konsertista.

 Valkeakoskella esityskausi jatkuu 8.8. asti. Lisäinfoa tästä linkistä. 

 ~

KATRI - MUSIKAALI / Suomen Kesäteatteri 

Ensi-ilta 11.6. 2026 Apianniemessä Valkeakoskella, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Natalil Lintala, Joni Leponiemi, Lauri Mikkola, Harri Penttilä, Rasmus Koskinen, Mikko Huoviala, Heidi Kirves, Leea Lepistö ja Ushma Olava

Ohjaus Heikki Paavilainen, käsikirjoitus Tuomas Marjamäki ja Heikki Paavilainen, koreografia Katri Riihilahti, kapellimestari ja laulujen sovitus Ali Ahmaniemi, puvustus Arja Sahno, kampaukset ja maskeeraus Pirjo Laihiala, lavastus Heino Pekkarinen sekä äänisuunnittelu Samuel Merisalo ja Jesse Soini

Orkesteri : koskettimet Ali Ahmaniemi/Kalle Ruusukallio, kitara Sampsa Rättäri/Marko Karhu, rummut Jimi Hautamäki/Kristian Suninen, basso Teemu Broman ja puhallinsoittimet Antti Hynninen

Esityskuvat (c) Kimmo Mäkiselkä 

Idän pikajunan arvoitus / Hämeenlinnan Teatteri

 Näin Idän pikajunan arvoituksen ensi-illassa kutsuvieraana. 

Enpä ole aiemmin ollut tämänkaltaisessa tilanteessa, että olen nähnyt saman näytelmän vajaan kahden viikon sisällä kahdessa eri kaupungissa! Ensimmäistä kertaa näin Idän pikajunan arvoituksen muutama vuosi sitten Tampereen Teatterissa ja reilu viikko sitten Kuopion Kaupunginteatterissa (leffaversio oli tuttu jo reippaasti aiemmin), joten itse tarina oli minulle varsin tuttu. Yritin mahdollisuuksien mukaan nollata päätäni aiemmilta versioilta, jotta katsomiskokemukseni ei lässähtäisi liialliseen tuttuuteen tai eri versioiden vertailuun - osittain onnistuin ja osittain en. Tässä tekstissä en kuitenkaan laita näkemiäni esityksiä paremmuusjärjestykseen tai muutenkaan vertaile eroavaisuuksia, se ei olisi reilua eikä järkevääkään. Hämeenlinnan ensi-illassa tein kuitenkin sellaisen havainnon, että katsomossa nauru raikasi yllättävän usein. Mysteerinratkonta on totista hommaa, mutta tässä tapauksessa matkaan lähdetään enemmän tai vähemmän silmää iskien ja tarkoituksellinen koomisuus näyttäytyy tyylikkäiden hahmojen elkeiden, yksittäisten lausahdusten ja reaktioiden mennessä hallitusti överiksi. Pardon, saattaa tämä tekstinikin ajoittain lipsua koomisen puolelle. 

Hercule Poirot (Kristo Salminen) 

 Onkohan muuten jossain päin maailmaa tehty (vai mahtaako olla edes luvallista tehdä) tästä farssiversiota Idän pikajunan arvoitus joka menee pieleen? Alkuperäiskielellä Murder on the Orient Express that goes wrong? Siinä kuuluisa juna lähtisi Istanbulista kohti Calais´ta ja pääsisi perille aikataulustaan reippaasti etuajassa ja mitään murhaa ei edes tapahtuisi. Tylsähköä katsottavaa, otaksun. Kaikki matkustajat elelisivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Helen Hubbard (Sinikka Salminen) ja Hector MacQueen (Janne Kataja)

 Lyhyt juonitiivistelmä : Kuuluisa Orient Express -juna lähtee Istanbulista kohti Pariisia kyydissään kirjava joukko matkustajia ja mukana myös belgialainen yksityisetsivä Hercule Poirot (häkellyttävän charmikas Kristo Salminen). Parrakkaana! Kurjien sääolosuhteiden vuoksi juna puksuttaa päin valtavaa lumikinosta ja jämähtää niille sijoilleen keskelle Jugoslaviaa keskellä yötä, ja aamun valjettua eräästä hytistä löytyy ruumis. Hengestään on päässyt Samuel Ratchett (Jyri Ojansivu) ja sieti päästäkin, olipas meinaan kohtalaisen ärsyttävä tyyppi! Poirot´lle tulee muutakin hommaa kuin viiksivahan lämmitystä, ja miekkonen ryhtyy ratkomaan arvoitusta murhaajasta. Johtolankoja putkahtelee esiin sieltä sun täältä, vaan kaikilla matkustajilla tuntuu olevan alibi. Onko junassa joku salamatkustaja pahojaan tekemässä? Tuleeko lisää ruumiita? Pysyykö Poirot´n viikset mintissä? Miten pieni Daisy Armstrong ja alussa kuultu ääninauha tähän liittyy? Miksi Jugoslavian poliisin ei toivota ehtivän paikalle lainkaan?

Tuleva ruumis Ratchett (Jyri Ojansivu) ja Poirot 

 Kuinkahan paljon katsomossa oli väkeä, jolle tämä oli ihan ensimmäinen kerta Idän pikajunan kyydissä? Raksutus nimittäin kuului, kun harmaat aivosolut tekivät hommiaan. Kaltaisilleni tarinan tunteneillekin tämä oli herkullista katsottavaa. Tyylikästä, tarkkaa, sujuvaa. Äänimaailmaltaan sopivan kihelmöivää ja painostavaa, juuri kuten parhaissa jännäreissä kuuluukin tunnelman tiivistyessä. Veturin valot alussa häikäisemässä, ikoninen hahmo yksin hämärän keskeltä astelemassa esiin, Poirot´n ääni kuin samettia. Kiihtyessään aksenttikin katosi! Kätevästi pyöri vaunuosasto ja muuntui tuosta noin niin ravintolasaliksi kuin makuuhyteiksikin. Kerrassaan mainioita hahmoja kaikki matkaajat, ja suosikeikseni nousivat enemmän tahi vähemmän maggiesmithmäinen prinsessa Dragomirova (Henna-Maija Alitalo) ja hersyvän överi Helen Hubbard (Sinikka Salminen) iskuyrityksineen ja kyselyineen naposteltavista ja tsipseistä. Tarkalla silmällä seurailin alun köpöttelevää tarjoilijaa (Lasse Sandberg) ja salaa odottelin, että tarjottimelta lentäisi tavarat takavasemmalle Illallinen yhdelle -tyyliin. Korviani miellytti eversti Arbuthnotin (Jyri Ojansivu) omalaatuinen puhetyyli. Erittäin tyylikästä sakkia niin naiset kuin miehetkin, asukokonaisuuksineen ja kampauksineen. 

Takana kreivitär Andrenyi (Natalil Lintala) ja Monsieur Bouc (Mika Piispa) 

 Takkia narikasta odotellessa "viihdytin" tuttaviani puhumalla ranskalaisella aksentilla, sen kun jättää sanojen alusta h-kirjaimet lausumatta niin voilà! Kerroin myös siitä, kun yli 30 vuotta sitten olin Ranskassa luokkaretkellä ja olimme viinitilalla töissä, ja eräänä aamuna rättisitikkamme jämähti keskelle idyllistä maaseutua ja minut laitettiin läheiseltä maatilalta apuja pyytelemään mukanani kielitaidottoman luokkatoverini isältään lainaama sanakirja "Vaivatonta ranskaa matkailijoille". Se on taas toinen tarina se, mutta matka jatkui!

 Très bien, Hämeenlinnan Teatteri! Lämmin suositus Idän pikajunan arvoitukselle!

Ilmeikäs prinsessa Dragomirova (Henna-Maija Alitalo) 

 ~

IDÄN PIKAJUNAN ARVOITUS / Hämeenlinnan Teatteri 

Ensi-ilta 28.1. 2026, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Rooleissa : Kristo Salminen, Janne Kataja, Mika Piispa, Natalil Lintala, Jutta Järvinen, Sinikka Salminen, Lasse Sandberg, Henna-Maija Alitalo, Jyri Ojansivu ja Liisa Peltonen

Alkuperäisteos Agatha Christie, sovitus Ken Ludwig, suomennos Laura Raatikainen, ohjaus Pekka Laasonen, lavastussuunnittelu Oskari Löytönen, pukusuunnittelu Marjo Haapasalo, valosuunnittelu Veikko Pulli, äänisuunnittelu Olli Lintuniemi, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Liisa Sormunen sekä videokuvaus- ja editointi Veikko Pulli 

Esityskuvat (c) Tapio Aulu / Mainostoimisto Precis

Irwin - Mies joka valitsi väärin / Hämeenlinnan Teatteri

 "Taas syksy on, on jo lokakuu, koivikon lehdet kellastuu..."

 Laskeskelin nähneeni ainakin neljä eri Irwin-aiheista näytelmää viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, kaksi eri Irwiniä ja viidessä eri paikassa. Täytyy tunnustaa, että ensin huokaisin syvään nähdessäni ensimmäiset mainoskuvat Hämeenlinnan Teatterin syksyn toisesta kantaesityksestä. Ei kai nyt taas Irwiniä! Sitten kiinnostuinkin ja annoin mahdollisuuden, sillä tässähän tuntuisi olevan hiukan toisenlainen tulokulma hänen elämänvaiheisiinsa.

Lautturi ja Irwin 

 Alkutilanteessa ollaankin Chevy Vanin takapenkillä alkuvuodessa 1991. Olin muuten noihin aikoihin juuri aloittanut hotellivirkailijaopinnot Vaasassa ja muistan saaneeni äidiltäni postitse kortin, jossa kuulumisten päätteeksi kerrottiin ilmoitusluonteisesti Irwinin kuolemasta. Hämmentävää oli se, että hän oli kuollessaan vain 48-vuotias. Minä kun olin pitänyt häntä vähintään kuuskymppisenä! Raskas työ, raskaat huvit. Irwin (Lasse Sandbergin upean sielukkaasti tulkitsemana ja sisäistettynä) joutuu jonkinmoiseen välitilaan, josta mystinen Lautturi (Jyri Ojansivu) hänet kyytiinsä poimii. On toistaiseksi epäselvää minne Irwin/Antti on matkalla lopulta, ja Lautturin pestinkin pitäisi päättyä tähän kyyditettävään. 

 On kuumottavaa ajatella, että Tuonelan lautturin kyydissä saisit katseltavaksesi oman elämäsi käänteitä, niin riehakkaita kuin ikäviäkin, ja joutuisit miettimään, että olisiko käynyt toisin, jos olisit tietyissä tilanteissa toiminut eri tavalla. Irwin saa katseltavakseen niin lapsuusmuistot kuin Syksyn sävel -kilpailut, rakkaudet, verokikkailut, ryypiskelyt, pakkohuutokaupat. Hamppari (Petja Lähde aina yhtä mainion svengaavine jalkoineen) hyppää kehiin ja saa heti kättelyssä pikkupoikana Vexi Salmelta (kerrassaan verraton Johanna Reilin) köniinsä. Siitä saa alkunsa pitkä ystävyys ja yhteistyö. 

Vexi ja Umpivintti 

 Erittäin ansiokasta duunia on tehnyt Antti Paranko tuttujen biisien sovitusten kanssa, ja on mukava kuulla vähän toisenlaisiakin versioita. "Äiti" herkistää mieleni täydellisesti ja kuullaanpa myös yksi kappale, jonka kuulin ensimmäistä kertaa - "Maskin takana". Menevämpien rallien kohdalla yleisökin intoutuu taputtamaan rytmikkäästi mukana. Että niille ihmisille tiedoksi, jotka odottavat kuulevansa Irwinin tuotantoa - kyllä löytyy, ja bonuksena saa mukaansa kotiinviemisiksi paljon muutakin. Ja nähdäänpä hahmogalleriassa mm. Temusta tilattu Kerberos sekä Markut Veijalainen ja Aro. 

 Loppu tuli näytelmässä vähän yllättäen. Niinhän se on elämässäkin. 

  Olen kokenut poikkeuksellisen haastavaksi tästä musiikkinäytelmästä kirjoittamisen. Ei oikein tunnu lähtevän. Tekstiä nimittäin. Tarkempaa havainnointia. Arki on rullannut omalla painollaan, pieniä ja suuria ilonaiheita aika-ajoin toki, mutta välillä on iskenyt suunnaton haikeus. Reilu kuukausi sitten saimme todella surullisia uutisia, kun näyttelijä Tomi Alatalo menehtyi äkilliseen sairaskohtaukseen. Hänen oli alunperin tarkoitus olla nuoren Irwinin roolissa, vaan toisin kävi. Yritin parhaani mukaan olla ajattelematta häntä esityksen aikana - välillä onnistuin, välillä en. Kauniisti oli huomioitu Tomi käsiohjelmassakin ja kuulemma ensi-illan loppukiitoksissa, jossa en siis ollut katsomassa. Tänään sitten tajusin sen, että Tomia on lupa ajatella ihan milloin vain, vaikka kesken esityksen. Kukaan ei voi sitä minulta kieltää. Hän on varmasti työryhmänkin ajatuksissa läsnä. Elämä jatkuu ja show must go on. 

"Vain elämää, ei sen enempää, sun muistos koitan säilyttää"

~

IRWIN - MIES JOKA VALITSI VÄÄRIN / Hämeenlinnan Teatteri 

Kantaesitys 22.10. 2025, kesto noin 2h (väliaikoineen) 

Rooleissa : Lasse Sandberg, Petja Lähde, Natalil Lintala, Jutta Järvinen, Birgitta Putkonen, Jyri Ojansivu ja Johanna Reilin 

Käsikirjoitus ja ohjaus Petja Lähde, koreografia Elina Lähde, lavastussuunnittelu Oskari Löytönen, pukusuunnittelu Satu Suutari, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Liisa Sormunen, äänisuunnittelu Sakari Kiiski, valosuunnittelu Immanuel Pax, videosuunnittelu Veikko Pulli sekä musiikin sovitus ja taustanauha Antti Paranko 

Esityskuvat (c) Eetu Keränen / Luala 

Näin esityksen kutsuvieraslipulla 24.10. 2025, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!

Pätkä pääroolissa / Suomen Kesäteatteri

Pätkä pääroolissa / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Ensi-ilta 11.6. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Heikki Paavilainen

Koreografia Jani Rasimus

Kapellimestari Jukka Hänninen

Rooleissa : Mikko Töyssy, Otto Kanerva, Joni Leponiemi, Ushma Karnani, Natalil Lintala, Mikko Huoviala, Petra Paavilainen, Anna-Liisa Bergström/Tanja Huotari ja Jani Rasimus

 Viime vuonna tuli kuluneeksi sata vuotta Masa Niemen syntymästä. Eipä tuosta merkkipaalusta tainnut olla minkäänlaista mainintaa mediassa, itse en ainakaan huomannut. Tänä vuonna taas tulee sata vuotta täyteen säveltäjämestari Toivo Kärjen syntymästä, ja mikäs onkaan luontevampaa, kuin yhdistää nämä kaksi taituria samaan kesäiseen näytelmään. Syntyi näytelmä Masa Niemen elämästä Toivo Kärjen sävelin.

 Esityksen runko on kovin tuttua kauraa ja siten taattua Paavilaista : näytelmän päähenkilö syntyy, menee naimisiin, uran käännekohtia käydään läpi ja lopussa kuolee. Ei mitään suuria yllätyksiä siinä mielessä, paitsi että minulle tuli kyllä täytenä yllärinä Masa Niemen vaiheet taikurina ja varsinaisena temppumaakarina. Viime kesän näytelmässä Mikko Töyssy veivasi Bollywood-henkistä tanssia ja lauloi hindiksi reippaan rallin, tällä kertaa hän teki narutemppuja ja sahautti itsensä kahtia, ja sokeriksi kakun päälle vielä lauloi muutamalla "kielellä". Mitäköhän mies mahtaa ensi vuonna tempaista?

Päivää että Pätkähti! (c) Rami Marjamäki

 Masan tarinaan liittyy läheisesti monta muutakin hahmoa, joista mainittakoon etenkin Joni Leponiemen tulkitsemat Esa Pakarinen sekä lyhyen visiitin estradilla tehnyt Tapio Rautalapio eikun Rautavaara. Kovasti huvitti Esa Pakarisen alias Pekka Puupään viäntämä "Ooppa hiljoo"-kappale. Ihan tässä odottelen, milloin isäntä kotiutuu "kauppareissulta" samaa kappaletta laulellen. Toivo Kärjen roolissa aiemminkin nähty Otto Kanerva oli mainio tulkinta mestarista ja oikein muikeaan vetoon ylsi myös Mikko Huoviala Repe Helismaana. "Meksikon pikajuna" oli yksi illan vauhdikkaimmista vedoista ja sai yleisön hykertelemään mielihyvästä.

 Ja ah nuo ihanat naiset Ushma Karnani ja Natalil Lintala! Neiti Raikkaana liihotteleva Natalil on tosiaankin kuin raikas tuulahdus kesäisestä päivästä ja Ushma hänestä tummempi versio. Ushma oli oikein mainio myös topakkana Justiinana, kun filmasivat Pekka ja Pätkä-elokuvia. Suunnattoman paljon nautin myös tansseista, joista etenkin Jani Rasimuksen ja Ansku Bergströmin yhteiset hetket olivat upeaa seurattavaa.

 Ihania kappaleita kuultiin tietysti paljon, Kärjen sävelin kun mentiin. En tiedä mikä siinä on, mutta olo tulee todella nostalgiseksi tiettyjä kappaleita kuullessaan ja jopa liikutukseen asti, vaikka laulut ovat syntyneet vuosikymmeniä ennen omaa syntymääni! Geeneissäkö se on vai missä, jännä ja ihana tunne kuitenkin. Esimerkiksi Ushma Karnanin laulama "Anna kaikkien kukkien kukkia" on yksi ikisuosikeistani ja kyyneleet nousi silmiin sen kuultuani. "Minne tuuli kuljettaa" tuli muuten kuultua saman viikon aikana kahdessa eri kesäteatterissa ja samaan tyyliin esitettynä...

Koko porukka Apianniemen maisemissa (c) Rami Marjamäki

 Aiemmin narisin siitä, että rooleissa käytetään tunnettuja iskelmätähtiä, kun laulutaitoisia näyttelijöitäkin olisi saatavilla. Tällä kertaa estradilla piipahtaa myös vierailevia tähtiä yhden kappaleen verran ja se heille nyt suotakoon. Olin tämän asian unohtanut täysin ja iloinen yllätys olikin, kun meidän esityksessämme vieraileva "nouseva kyky" (samaa kaavaa käytettiin myös Villit vuodet-musikaalissa, mihinkäs sitä hyväksihavaittua reseptiä vaihtamaan...) oli kukas muu kuin Veeti Kallio, joka esitti kappaleen "Kaikessa soi blues". Tulevissa esityksissä nähdään mm. Eino Grön, Jani Koskinen ja eräskin Pate Mustajärvi. (Suomen Kesäteatterin nettisivuilla on nähtävissä lista vierailijoista, muutokset ovat kuitenkin mahdollisia.)

 Tuttu ja turvallinen on kupletin juoni Valkeakoskella, mutta pirun viihdyttävähän tämä oli! 28:ssa elokuvassa urakoinut Masa Niemi sai nyt ansaitsemansa pääroolin. Vuonna 1960 itsemurhan tehnyt Niemi oli jättänyt viimeisen viestin "Hyvä olla, kun on nolla. Hyvästi. T.Masa". Pilven reunalta katsoo nyt, ettei elämänsä mikään turha ollut! Samana vuonna valmistui muuten myös elokuva "Pekka ja Pätkä neekereinä", josta loppuun parikin lentävää lausetta yhdistettynä:

Asiahan ei tietysti minulle kuulu, mutta jeespox holirei!

(näin esityksen vapaalipulla)

Kesäillan valssi / Suomen Kesäteatteri

Kesäillan valssi / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Ensi-ilta 12.6. 2014, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Ohjaus Heikki Paavilainen

Käsikirjoitus Heikki Paavilainen (pohjautuu Hannu Lemisen ja Usko Kempin samannimiseen elokuvakäsikirjoitukseen)

Rooleissa : Natalil Lintala, Ilkka Koivula, Meiju Suvas, Matti Esko, Pia Vaittinen, Mikko Töyssy, Jarno Hyökyvaara, Mikko Huoviala, Sujitha Thyagarajan, Petra Paavilainen, Daniel Paul, Santhosh Sudhakaran sekä lapset Joakim ja Milena

Orkesteri : Jukka Hänninen, Jimi Hautamäki, Jouni Hokkanen ja Arto Piispanen

 Kas, löysin kuin löysinkin itseni Valkeakoskelta tänä kesänä! Kesäillan valssi on minulle tuttu vain lauluna, elokuvaa en ole koskaan nähnyt joten minkäänlaisia ennakko-odotuksia suuntaan tai toiseen ei itse tarinan suhteen ollut. Kupletin juonihan on se, että nuori maisteri Lauri (Ilkka Koivula) saapuu kylille opettajaksi ja saa oppilaikseen joukon laululintusia, joista rakastuu palavasti Anniinaan (Natalil Lintala). Tyttö on vähän niin kuin  luvattu jo toiselle ja perhe ei ole lemmentouhuista oikein hyvillään, ja niin nuoripari pakkaa matkalaukut ja pakenee muille maille. Onnea varjostaa Laurin näön heikkeneminen. Käsikirjoitusta on tosiaan pikkuisen viilattu, sillä tässä versiossa seikkailee mukana niin James Bondit kuin Bollywood-tanssijatkin, ja Laurikin pestautuu Ruohosen veljesten matkaan soittohommiin.

(c) Rami Marjamäki

 Olin onnistunut valitsemaan kunnon hellepäivän, mutta katoksen alla oli onneksi sopivan vilpoista ja kesäinen tunnelma oli huipussaan, kun pikkupoika pomppi hyppykepillä rytmikkäästi pitkin lavaa, Anniina ilakoi Kesän lapsi-kappaleella ja takaoikealta uimarannalta kantautui iloista lasten riemua vesileikkien parissa. Kesämieli on taas ihan vallaton! Hymyilytti, huomasin viihtyväni kuin varkain. Luulin, että olen nähnyt jo kaiken mitä tulee miehiin naisten vaatteissa ja vähän kyllästynytkin moiseen kikkaan, mutta tässä nähdään sellainen tyttökolmikko että oksat pois. Ehkä kiitos Itävallan viisuvoitolle, mutta jostain syystä parrakas nainen mekko päällä ei näyttänyt lainkaan hassummalta, Jarno Hyökyvaara oli Hildana varsinainen köyhänmiehenconchitawurst. Havaitsin myös sen, että tässä pitkiä hiuksia kasvattaessani luultavasti tulen hiukset auki näyttämään ihan Mikko Töyssyn esittämältä Huldalta. Sitä en vielä osaa sanoa, onko se hyvä vai huono asia...

 Monenlaista kappalettahan tähän oli mukaan saatu ängettyä aina Goldfingeristä astioidentiskaamislauluun, moni kyllä valitettavasti tuntui aivan täyterallilta ja ympätty mukaan vain yleisöä huvittamaan. Esityksen  upeimmista vedoista vastasi ehdottomasti Natalil Lintala, jonka ääni kaikui joka niemeen ja notkoon puhtaana ja kauniin heleänä. Natalil teki vaikutuksen myös monipuolisuudellaan. En jotenkin osannut kuvitella Ilkka Koivulaa kovin nuoreksi ja se teki vähän ristiriitaisen olon, lisäksi hänen hahmostaan tuli lakki päässä liikaa mieleen ylioppilas Larvanto. Pakollisista huumorikuvioista vastasi sitten kolmikko Mikko Töyssy-Mikko Huoviala-Jarno Hyökyvaara. MattiTeppoSeppo oli ehkä vähän jo liikaakin, mutta ulosottomiehen (Jarno Hyökyvaara) valitusvirsi huvitti kyllä ja Mikko Huovialan "kylänmies", joka onnistui keskeyttämään esityksen pariin otteeseen. Hänenkaltaisiaan tapaan työssäni lähes päivittäin, harmiton hahmo. Mutta Mikko Töyssy!! Huh huh!! Vaatii melkoista talenttia vetäistä hindinkielinen ralli ja vielä niin että se toimii ihan täydellisesti! Miehestä on muutenkin alkanut muodostua yksi suosikeistani, Mikon näkeminen ja kuuleminen sai minut tälläkin kertaa erityisen hyvälle tuulelle.

" kaddii saddii galii bhulii..." (c) Rami Marjamäki

 Ennakkomainoksia aikoja sitten nähtyäni kummastelin, että miten ihmeessä Bollywood-tanssijat ja Kesäillan valssi sopii muka yhteen. Ihme ja kumma, sopii se! Daniel Paulin hienot koreografiat toivat vauhtia ja etenkin väriä kappaleisiin, ja ihmeistä suurin tapahtui esityksen jo päätyttyä, kun me jäyhät ja jäykät suomalaiset yhdessä tanssia hytkytettiin Danielin ohjeiden mukaan, siinä ei mummoillakaan paljoa nivelvaivat haitanneet kun pistettiin jalalla koreasti. Muutaman tanssikuvion näytin heti tuoreeltaan parkkipaikalla miehelleni, joka töiden keskellä oli tullut minua vastaan.

 Mutta sitten... mitenköhän tämän nyt muotoilisi... Arvostan kyllä artisteina sekä Matti Eskoa että Meiju Suvasta, mutta suutari pysyköön lestissään. Minulle heidän mukanaolonsa ei tuonut mitään lisäarvoa esitykseen, kävi melkein päinvastoin. Jos on Matti Esko paikalla, pitäähän siihen semmoinen kohtaus kirjoittaa, jotta toinen pääsee vetäisemään Rekkamiehen. Ja Meijulla Pure mua. Henkilökohtaisesti vähän karsastan näitä roolivalintoja, kun tarjolla olisi laulutaitoisia näyttelijöitäkin. Eli jos minulta kysyttäisi, niin ei kiitos iskelmätähdille näillä lavoilla.

 Loppupeleissä Kesäillan valssista jäi aika sekava kokonaiskuva, melkoinen sillisalaattihan se oli etenkin kappaleiden puolesta. Sylvian joululaulu sai takanani jonkun ulvomaan naurusta, ja olihan se aika omituinen veto. Ja miksi Pia Vaittisella oli niin järkyttävä asukokonaisuus? Rohkea temppu oli laittaa intialaistyttö laulamaan Olen suomalainen-kappale loppuun, alkuhämmennyksen jälkeen yleisö aplodeerasi kunnolla niin kuin pitikin. Siinä oli ehkä pieni yhteiskunnallinenkin pointti, että suomalaisuus voi olla nykyään myös tätäkin? Juoni tuntui jotenkin absurdilta välillä, mutta kun jälkikäteen netin kätköistä elokuvan juonta tsekkasin, niin menihän se niin kuin pitikin, vähän extramausteilla tosin.

 Kesäillan valssille kokonaisuutena kolme tähteä ***.

(näin esityksen vapaalipulla)

ps. Mikon vetäisemä hindinkielinen hittibiisi on nimeltään "Sadi Gali" ja voit vaikka laulaa tämän linkin myötä mukana...

Natalil Lintala 

Olen suomalainen-kappaleesta tuli mieleen, että mikähän instanssi ensimmäisenä tekee Kari Tapio-aiheisen "Myrskyn jälkeen"-musikaalin? Vai onko jossainpäin jo tehty?

Haastattelussa Natalil Lintala

 Natalil Lintalan tapasin heinäkuun alkupuolella 2013 Ravintola Pippurissa Valkeakoskella, kahden On kesäyö – näytöksen välisellä tauolla.

Seinäjoelta kotoisin oleva ”Natsku” on syntynyt 1987 ja horoskooppimerkiltään hän on vaaka. ”Tällä hetkellä asun Helsingissä. Olen asunut parisen vuotta myös Tampereella ollessani kiinnityksellä Tampereen Teatterissa.”

Mitä harrastat? ”Harrastan aika paljon sellaisia ammattiani tukevia juttuja, tanssia, kuntoilua, lukemista ja leffoja. Kirjojen ja leffojen suhteen mä olen kyllä kaikkiruokainen”, Natalil kertoo.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi noin ammatillisessa mielessä ja minkä taidon haluaisit osata? ”Näyttelijänä tanssi ja laulu on kyllä mun erityistaitoni. Mä olen haaveillut siitä, että pääsisin ratsastamaan. Lapsena se ei jotenkin mahtunut mun harrastuksiini ja nyt mietin täällä, että voisin yrittää päästä käymään jossain talleilla. Totta kai kaikki tukee aina näyttelijäntyötä, mutta tuo ratsastaminen voisi olla sellaista, että se voisi olla myös totaalinen irroittautuminen. Se voisi olla kiva harrastus!”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla olevia tai taiteelliselle alalle suuntautuneita? ”Kummatkin vanhempani ovat olleet muusikoita ja äitini on toki edelleen, isäni on kuollut. Serkkuni on Teakista valmistunut dramaturgi ja yksi toinen serkkuni on kuvataiteilija, eli kyllä suvusta löytyy taiteellisuutta.”

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”Alunperin musta piti tulla viulisti, tässä Valkeakosken jutussakin soitan viulua, ja sitten huilu on toinen soittimeni. Oon ollut Etelä-Pohjanmaan Musiikkiopistossa ja teiniaikoina soitin Seinäjoen Kaupunginorkesterissa, se oli mun eka sellainen ”virallinen” duunini”, muistelee Natalil.

Milloin kiinnostuit teatterista? ”Mun äitini on laulunopettaja ja hän opetti Seinäjoen Kaupunginteatterin näyttelijöitä ja 6-vuotiaana aloitin siellä lapsiroolien tekemisen, ja siitä lähtien mä olen sitten tätä hommaa tehnyt. Mulla oli pitkät letit ja niiden avulla mä pääsin yhteen lapsirooliin. Se oli menoa sitten. Naureskelinkin tuossa, että ensi vuonna tulee 20 vuotta ammattiteatterissa täyteen!”

Olitko koulussa näytelmissä mukana lapsena? ”Mä ohjasin ala-asteella. Aika paljon oli sellaista, että ohjasin, käsikirjoitin ja näyttelin itse pääroolit, mutta sitten oli myös sellaista, että pelkästään ohjasin. Mulla oli lapsena tanssiharrastus myös tosi vahva, kavereiden kanssa tehtiin tosi paljon koreografioita ja tehtiin muille juttuja. Se oli sellaista leikkiä ja harrastusta, ja tulevaisuuden ammattia tukevaa totta kai myös.”

Natalil / kuva Teatterikärpänen

Mitä alan opintoja olet suorittanut ja milloin valmistuit? ”Pääsin Teakiin 2006 ja valmistuin sieltä keväällä 2012. Sitä ennen harrastin aktiivisesti balettia, steppiä ja viulua. Koulussa kävin ja mulla oli rooleja Seinäjoen Kaupunginteatterissa, ja sit Helsingissä mä olin Aleksanterin teatterissa Sevillan parturi – oopperassa mukana. Olin 18-vuotias kun pääsin Teakiin, ja aika onnekaskin kyllä. Kävin mä 16-vuotiaanakin kokeilemassa, mutta ne sanoi, että tule sitten uudestaan kun olet täysi-ikäinen, ja sitten mä pääsinkin. Samana vuonna mä hain Nätyyn myös ja Teak sitten tärppäsi.”

Mikä oli lopputyösi aiheena? ”Se oli ”Leikkimässä näyttelijää”, se kertoi siitä mun kahdesta vuodestani kiinnityksellä Tampereen Teatterissa.”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? Oletko tehnyt muun alan töitä aiemmin? ”Kaikki on aina jotenkin pyörinyt tän ympärillä. Ajattelin joskus, että suuntautuisin musiikkiin tai tanssiin. Se tavallaan haki sitä, että mikä se sitten on se pääpiste... Oikeestaan ikinä ei ole ollut mitään sellaista taiteen ulkopuolelta olevaa selkeetä muuta vaihtoehtoa. Kyllä mä joskus ajattelin, että musta tulisi vaikkapa poliisi, mutta se olisi niin vitsi kyllä, eli se ei olisi ehkä realistinen juttu. Se Seinäjoen Kaupunginorkesterin viulistina oleminen on mun ”kaukaisin” työni tästä alasta, muuten olen tehnyt kyllä ihan pelkästään teatteria.”

Miksi olet näyttelijä? ”Mulle se on ehkä se kollektiivinen yhdessäkokemisen jännittävyys ja se, että mitä siellä syntyy silloin kun ihmiset kertovat tarinoita, ja se miten teatterissa kaikki on mahdollista. Siellä on myös mahdollista tarkastella elämää eri näkökulmista ja jotenkin jakaa ilot ja surut.”

Miten ajatuksesi näyttelijäntyöstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Ehkä eniten sillai, että mä en ota sitä liian vakavasti. Se on leikkimistä, ja sitä ei pidä ottaa liian vakavasti, koska se ei ole mikään elämän ja kuoleman kysymys. Silloin kun aloitin koulussa kaikki oli mulle pelkkää teatteria ja jopa mun oma identiteettini rakentui sen varaan. Mutta kun näyttämöllä ollaan, niin totta kai teen kaiken aina täysillä, mutta että se on vain teatteria”, selvittää Natalil.

Ketkä ovat omia esikuviasi? ”Mä olen kyllä niin Seela Sella-fani, että! Miehistä Hannu-Pekka Björkman ehdottomasti. Olin H-P Björkmanin ja Elina Knihtilän mestarikurssilla, se oli kyllä aika käänteentekevä kurssi. Ne on kyllä molemmat niin hienoja näyttelijöitä! Ulkolaisista elokuvatähdistä mun suosikkini on Liv Ullmann, häntä mä siteerasin tosi paljon mun opinnäytetyössänikin. Hänen kirjoissaan on paljon sellaisia ajatuksia, jotka on kolahtaneet mulle.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Nyt on vaikee, en oo ikinä ajatellut tätä! Kyllä mä ehkä sen Seela Sellan kanssa haluaisin päästä samalle lavalle. Jude Law voisi olla se miespuolinen sitten...”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Seinäjoen Kaupunginteatteri, Seinäjoen Kesäteatteri, Tampereen Teatteri, Teatteri Takomo, Aleksanterin Teatteri, Linnateatteri ja tämä Valkeakoski eli Suomen Kesäteatteri. Ilmajoen Musiikkijuhlilla olen ollut myös.”

Mitä sanoisit omasta mielestäsi tärkeimmiksi roolitöiksesi? ”Tampereen Teatterissa varmaankin tuo ”Hämähäkkimiehen kosto”, se oli sellainen parisuhdejuttu, ja sitten Linnateatterin ”Monsteri olohuoneessa” on kyllä toinen. Musikaalipuolella toi RENT on kyllä tärkein.”

Freelancer vai kiinnitys, ja miksi? Olet tällä hetkellä ilmeisesti free? ”Kyllä, mä tykkään siitä vaihtuvuudesta ja ehkä tärkein syy on se, että mä haluan asua Helsingissä enkä halua muuttaa sieltä muualle. Freenä on myös paljon mahdollisuuksia tehdä, voi vähän valita mitä tekee ja myös tehdä monipuolisemmin.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Joskus niitä aina tulee, mutta ajan myötä ne on alkaneet hälvetä. Kyllä toi Phantom of the Operan Christinen rooli olisi kyllä yks sellainen, jonka haluaisin joskus tehdä...”

Mikä on parasta teatterissa? ”Se kun se kollektiivinen yhdessäolo synnyttää siinä tilanteessa jotain ja kuplii näyttämöllä täysin ennalta-arvaamattomasti. Ja se kun ihmiset kohtaavat toisensa!”

Entä miinuspuolia? ”Ehkä se, että välillä ei ole tarpeeksi aikaa valmistaa sitä roolia, aina on vähän kiire.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Positiiviset elämänmyönteiset ihmiset, sellaiset jotka ottavat riskejä eivätkä pelkää. Rohkeus ja ennakkoluulottomuus on valttia!”

Podetko ramppikuumetta ennen esityksiä? ”Joo, aina ensi-illan tienoilla, mutta sitten se alkaa helpottaa siitä. Se ilmenee mulla sillai, että mä rupean niinku kontrolloimaan ja varmistelemaan asioita, en uskalla heittäytyä ja luottaa. Epävarmuus nousee ja läsnäolo katoaa. Se fiilis saattaa tulla puolta tuntia ennen ensi-iltaa tai sitten se saattaa tulla ennakossa silloin kun on eka yleisö. Se jännitys ei tule heti aamusta, mutta kun sen tietää, että se tulee sitten siellä näyttämöllä, niin se täytyy yrittää jollain lailla prosessoida etukäteen. Jos yleisön joukossa on joku tuttu, niin siitä saan kyllä sellaista hyvää energiaa. Mä haluunkin kaikki lähimmät aina ensi-iltaan just sen takia, että ne helpottaa sitä jännitystä”, kertoo Natalil.

Onko sinulla jotain omia ”rituaaleja”, joita huomaat toistavasi ennen esitystä? ”Olen pyrkinyt kaikenlaisista rituaaleista eroon just sen takia, ettei ne rupeisi kahlitsemaan, koska sitten kun niistä tulee sellainen pakkomielle, niin niistä tulee taakka. Tietysti aina tulee jotain esityskohtaisia juttuja.”

Kerro jokin kommellus, joka on sattunut näyttämöllä! ”Kyllähän sitä kaikenlaista...Tampereellahan tää meni lehteenkin, kun mä sain ripulin kesken esityksen ja esitys jouduttiin keskeyttämään väliajalla. Mulla oli kauhea tuskanhiki ja väliajan jälkeen mä en päässyt lavalle enää, olin niin huonossa hapessa. Yleisölle ei tarkemmin kerrottu mistä on kyse ja se aiheutti vähän turhaakin spekulaatiota. Koko työryhmä kävi myöhemmin sen saman taudin sitten läpi.”

Oletko koskaan nähnyt teatterin kummitusta? ”En ole nähnyt, mutta olen kuullut hänen askeleensa Tampereen Teatterissa. Yhtenä maanantaina naisten pukkarikerroksessa olin just lähdössä treeneistä, olin siellä siis yksin, ja sellaiset todella raskaat askeleet kuuluivat mun perässäni. Käännyin katsomaan, muttei siellä ollut ketään. Se oli kyllä niin selkeä juttu ja sen jälkeen olin heti että ”Ok, se on täällä!” Kävin sillä yhdellä sillalla juttelemassakin sille ja musta tuntuu, että mä olin sen kanssa ihan hyvissä väleissä.”

Kerro jokin erityisen hyvä muisto! ”Tää liittyy myös teatteriin. Mun paras ystäväni asuu Seinäjoella ja hän on kahden pienen pojan äiti, ja kerran hän yllätti mut ihan täysin. Meillä oli RENTin ensi-ilta eikä meillä ollut ollut siitä sen enempää puhetta, ja yhtäkkiä mä saan kiitoksiin ison kukkakimpun, ystäväni oli lähettänyt sen. Se oli jotenkin niin ihanaa ja tuntui niin hyvältä, mä rupesin itkemään. Kun tekee tiiviisti työtä, niin välillä tulee muistutus siitä, että elämässä on muutakin tärkeetä.”

Käytkö katsomassa itse teatteria ja mikä on ollut viimeisin esitys, joka on jäänyt mieleesi? ”Käyn kyllä katsomassa jos se vain on suinkin mahdollista, mutta itselläni kun on välillä vain se yksi vapaapäivä viikossa, niin ei tule lähdettyä, mutta kyllä se mua silti inspiroi. Siis nimenomaan se, että käy välillä katsomassa muidenkin juttuja. Tänä kesänä kävin Turun Vartiovuorella katsomassa Risto Räppääjän, se oli kyllä parasta lastenteatteria mitä mä olen ikinä nähnyt!” Natalil hehkuttaa.

Tulevia roolejasi? ”Ainut jonka voin paljastaa on se Lahden Kaupunginteatterin West Side Story, olen siinä Marian roolissa. Syyskuussa on ensi-ilta. Ja sittenhän se Saunalahden Kristal-hahmo elää kyllä edelleen, katsotaan mitä tuleman pitää...” kertoo Natalil hiukan salaperäisenä.

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa jotain? ”Kiinnostaisi kyllä käsikirjoittaa jotain ja kirjoittaa kirja ja tehdä kaikkea! Mulla on koko ajan työn alla jotain käsikirjoitusprojektia.”

Mistä haaveilet? ”Jotenkin elän sellaista urakeskeistä vaihetta nyt, mutta kyllä mä haaveilen kunnon perheestä ja perhe-elämästä. Totta kai töitä voi myös tehdä, mutta tuo olisi kyllä ihan oma maailmansa.”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Lucky Luke, se on ollut mulle lapsesta saakka sellainen sankarihahmo, oon tykännyt siitä kovasti ja lukenut niitä hirveesti. Jotain siinä on sellaista, että mä aina samaistuin siihen. Jos tulisi Lucky Luke – musikaali, niin mä haluaisin olla siinä ehdottomasti pääroolissa!”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Mä ottaisin varmaan kynän ja paperia, jotta voisin kirjoittaa. Ruokapuolesta mä ottaisin pastaa, keittelisin sitä aina kun se on niin hyvää. Juomaksi punaviiniä ja vettä.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mun isoäitini oli Helluntaiseurakunnan evankelista ja myös vankilasaarnaaja, olin tosi nuori kun hän kuoli. Mä voisin mennä jonnekin 30-40-luvulle seuraamaan hänen juttujaan ja hänen elämäänsä. Hänhän ei muuten hyväksynyt teatteria ollenkaan...”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - ?

Mistä sanasta pidät vähiten? - Katkera

Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Itsekkyys

Suosikkikirosanasi? - Vittu (ei oo kyllä suosikki mutta käytän sitä sanaa eniten)

Mitä ääntä rakastat? - Selloa

Mitä ääntä inhoat? - Viulua! Itse soitan sitä, mutta en voi sietää jos sitä soitetaan huonosti

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lentokapteeni

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Patologi

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tästä se lähtee!

On kesäyö / Suomen Kesäteatteri

On kesäyö / Suomen Kesäteatteri, Valkeakoski

Suomen kantaesitys 12.6. 2013, kesto noin 2h 15min väliaikoineen

Ohjaus ja käsikirjoitus Heikki Paavilainen

Rooleissa : Ilkka Koivula, Jani Koskinen, Eino Grön, Natalil Lintala, Merja Koivula, Pia Vaittinen, Mikko Töyssy, Aleksi Seppänen, Mikko Huoviala, Jimi Hautamäki, Katrin Vaskelainen ja Haza Hajipoori

Orkesteri : Jukka Hänninen, Jimi Hautamäki, Seppo "Kala" Alajoki, Antti Tammilehto ja Jyrki Telilä

Taustaa : Topi Sorsakoski (oikealta nimeltään Pekka Tammilehto) lauloi itsensä suomalaisten sydämiin yhdistämällä tangoa, iskelmää ja rockia, ja hänen äänessään kehuttiin olevan samanlaista taikaa kuin Olavi Virralla. 1952 Ähtärissä syntynyt Topi menehtyi vuonna 2011, ja nyt Valkeakoskella nähdään ja kuullaan musikaali hänen elämästään. Kuvitteellisessa tarinassa Topi (Ilkka Koivula) myös kohtaa itsensä Olavi Virran (Jani Koskinen) sekä Eino Grönin (yllättäen itse Eino Grön), ja vilahtaapa siellä pari muutakin legendaarista laulajaa.

Jani, Ilkka ja Eikka / kuva Tommi Käppi

Plussaa : Itse esityspaikka on kyllä yksi viihtyisimmistä ja kauneimmista, katettu katsomo on avara ja valoisa, ja veden läheisyys toimii aina. Esitys itsessäänkin oli hyvin viihdyttävä lauluineen ja tansseineen, juuri passeli tuomaan kesäisen mukavan fiiliksen. Bändi oli rautainen (mukana myös Topin veli Antti) ja soittopuolessa ei ollut moitteen sanaa. Pääosissa on nyt kyllä sellainen kolmikko, ettei voi muuta kuin ihailla ja nauttia! Grönin Eikka punaisissa housuissaan on melkoisessa vedossa kyllä ja ammattimies ottaa lavan haltuunsa tuosta noin. Jani Koskista olen nähnyt Olavi Virtana aiemminkin ja ei voi muuta kuin yhtyä takanani istuneen naisen sanoihin "Ai että!" ja ihaileva huokaus päälle. Väliajalla molemmat herrasmiehet vielä myivät levyjään ja nimikirjoituksia kirjoiteltiin myös ahkerasti. Kiva lisä se! Ja nyt tässä vaiheessa voisi tunnustaa, etten ole koskaan ollut mikään Topi Sorsakosken suuri fani. Olen nähnyt hänet keikalla livenä Aitoon Kirkastusjuhlilla joskus yli 20 vuotta sitten ja joku siinä habituksessa ärsytti suunnattomasti silloin. Hämmentävää olikin sitten nähdä Ilkka Koivula Topina lavalla ja vain tuijottaa lumoutuneena koko pakettia. Jestas sentään. Kyllä on tulkintaa ja eleitä. Ilkka/Topi sai minut syvän hämmennyksen valtaan ja huomaamaan, että karismaa on ja oli. Se ja uskomaton ääni olivat Topin valttikortit, oli sitten habitus mikä hyvänsä. Ilkka ottaa vahvan kiinnityksen nyt Vuoden Hämmentäjä-titteliin! "Surujen kitara" oli niin uskomaton veto, että vieläkin menee kylmät väreet, kun sitä muistelee. Muista mieleeni jäi myös upeaääninen ja muutenkin viehättävä Natalil Lintala, sekä Mikko Töyssy, joka sai yleisön repeämään "Eloon!" kappaleella. Kovimmat aploodit taisi irrota siitä. Nähtiinhän lavalla myös Danny ja Badding, joista jälkimmäinen veti kohtalaisen suvereenisti "Mä jäin kii". Tanssikohtaukset olivat vauhdikkaita ja ammattitaidolla toteutettuja, koreografiasta vastanneelle Aleksi Seppäselle peukut, ja nähtiinhän mies itsekin estradilla jälleen. Kappaleiden välissä nähtiin lyhyitä kohtauksia Topin elämästä, mutta yksittäisistä kohtauksista mieleni perukoille painui ikuisiksi ajoiksi keppien kanssa köpöttelevä vanha ja unohdettu Virran Ola, jonka hiljaista etenemistä seurasin kauan ja unohdin täysin mitä lavalla tapahtuu. Huh.

Natalil, Ilkka ja Merja / kuva Tommi Käppi

Miinusta : Itse tarinastahan ei nyt mitään suuria ylisanoja oikein saa irti, eli musiikki kyllä vie ja tekstipuoli vikisee. Lavastuksena toimi pari tynnyriä ja niihin vähän nojailtiin ja päällekin taidettiin hypätä. Varsinainen lavastus löytyy kyllä koko miljööstä, se ei mitään extraa kaipaa. Välillä häiritsi se, miten pitkiä aikoja Ola ja Eikka vain patsastelivat sivulla ja seurasivat Topin touhuja, ja sieltä sitten vaan mikkiä käteen ja lavalle. Olihan se "Eloon!" hieno veto, mutta vähän ihmetytti se, miksi mukana piti olla myös Tuure Kilpeläistä, vaikka miehessä ei sinällään mitään vikaa olekaan.

Muuta : En osaa tanssia pätkääkään, mutta tämän nähtyäni tuli sellainen fiilis, että nyt olisi pikaisesti pakko päästä johonkin tanssilavalle katsomaan onnellisia ihmisiä keinumassa musiikin tahtiin - ja lavalla Reijo Taipale. Topia saa muuten varmasti kiittää siitä, että hän sai aikanaan uuteen eloon tanssimusiikin ja monikin ihana tanssilava heräsi jälleen eloon hänen ansiostaan. Korjatkaa jos olen väärässä. Olen myös varma siitä, että jossain tuolla ylhäällä Topi ja Ola itsuvat vierekkäin, seuraavat tovin Valkeakosken Kesäteatterin meininkiä, katsovat sanattomina toisiaan silmiin ja nyökkäävät hyväksyvästi. Tämä musikaali tekee kunniaa molemmille.

On kesäyö saa kokonaisuudesta neljä tähteä ****. Ilkalle, Janille ja Eikalle täydet viisi ***** .

ps. tein samalla reissulla Natalil Lintalan haastattelun, joka on luettavissa lähiaikoina täällä.

RENT / Aleksanterin teatteri

RENT / Aleksanterin teatteri, Helsinki

Ensi-ilta 19.10. 2012 , kesto noin 2h 35min väliaikoineen

Ohjaus Marco Bjurström

Koreografia Mindy Lindblom

Kapellimestari Antti Vauramo

Rooleissa : Ilona Chevakova, Saana Liikanen, Natalil Lintala, Mira Luoti, Sonja Pajunoja, Sanna Parviainen, Saga Sarkola, Raine Heiskanen, Ilari Hämäläinen, Panu Kangas, Matti Leino, Heikki Mäkäräinen, Mikko Nuopponen, Peter Pihlström ja Osku Ärilä

Taustaa : Rent- musikaali on Jonathan Larsonin luoma teos, josta tuli suuri hitti New Yorkissa 1996. Tarinan pohjana on Puccinin La Bohème-ooppera, joka kertoo pariisilaisista taiteilijoista. Tässä tarina on sijoitettu New Yorkin East Villageen, jossa näytelmän henkilöt roikkuvat vallitsevien yhteiskuntarakenteiden reunamilla etsien omaa tulevaisuuttaan ja paikkaansa. Kahdeksasta päähenkilöstä neljä sairastaa AIDSia, vuokrat on maksamatta ja ihmissuhteet haasteellisia, mutta siitäkin huolimatta Rent on tarina rakkaudesta ja toivosta. Rentin kolmesta pääparista yksi on naispari, yksi miespari ja yksi perinteinen heteropari. Tämä on ensimmäinen Helsinkiin tehtävä ammattilaisversio tästä legendaarisesta rock-musikaalista!

kuva Lasse Lindqvist

Plussaa : Heti alkuun on tunnustettava, ettei minulla ollut minkäänlaista aiempaa kokemusta tästä musikaalista, eli en ollut nähnyt missään koskaan mitään versiota, en elokuvaa tms. Laulutkin olivat ihan vieraita, eli menin katsomaan jälleen avoimin mielin vailla minkäänlaisia ennakko-odotuksia siitä, millainen Rentin "pitäisi olla". Tukka meinasikin lähteä päästä kun ensimmäinen kunnon rokkibiisi pamahti käyntiin ja Roger (Raine Heiskanen) lähti laulamaan. Huikea karisma miehellä ja tyyli, pidin oikein kovasti koko miehen suorituksesta tässä musikaalissa. Ihan uusi tuttavuus koko Raine, mutta jostainhan se on aloitettava, ollut mukana näemmä vaikka missä... Toinen miespuolinen suosikkini oli Heikki Mäkäräinen Mark Cohenin roolissa, vihdoinkin pääsin kuulemaan ja näkemään häntä oikein kunnolla. Jesh, Heikki laulaa selkeästi ja puhtaasti, oikeastaan aika täydellinen musikaaliääni hänellä kyllä. Tykkäsin ja tykkään! Laulullisesti homma toimi kyllä muillakin ja musiikkihan oli ihan mahtavaa. Yhtään kappaletta ei sen sijaan jäänyt mieleeni, ehkäpä siksi että musikaali ja musiikki ei ollut aiemmin tuttua!? Naisista pidin eniten Sanna Parviaisen esittämästä Maureenista, hänellä oli kunnon meininkiä ja heittäytymistä ja punaiset kutrit leiskuen hän pisti menemään. Mira Luoti strippari-Miminä oli positiivinen yllätys, vaikkakin jatkuva ketkuttelu ja kiemurtelu telineissä alkoi puuduttamaan. Vähempikin olisi riittänyt. Peter Pihlström Angelina oli sangen näyttävä tapaus, tosin oliko hänen tarkoituskin olla niin yliampuva ulkonäöllisesti? Ilmeisesti, tosin lopun herkässä ja kauniisti toteutetussa lähtökohtauksessa oli yliampuvuus kaukana ja minulla kyyneleet silmissä. Musikaalin läpi minulla pyöri ja jäi viimeisenä mieleen ajatus, joka käsiohjelmassakin mainitaan ohjaaja Bjurstömin toimesta "Jokainen meistä syntyy, elää ja kuolee yhden kysymyksen kanssa : Kelpaanks mä? Arvokkainta mitä voimme toisillemme vastata on : Kelpaat ja juuri sellaisena kuin olet". Kaikki etsivät hyväksyntää jollain tapaa, ja rakkautta. Jäi myös mieleen se, että valtavalla intohimolla ja energialla tämäkin musikaali tehtiin ja tässä maassa on paaaaljon lahjakkuutta, jota ei voi muuta kuin ihailla!

Tom ja Angel / kuva Lasse Lindqvist

Miinusta : Vaikka tosiaan menin paikalle ilman suuria ennakko-odotuksia, olin silti pikkiriikkisen pettynyt. En nimittäin kokenut mitään valtavaa tunnekuohua tai sellaista, että tämä pitää ehdottomasti nähdä uudestaan. Joukkokohtaukset olivat aavistuksen sekavia ja varsinaista sekametelisoppaa välillä, en pidä siitä että en saa sanoista selvää! Se kuulemma kuului asiaan ja tämän musikaalin luonteeseen, mutta henkilölle jolle se ei ole tuttua, se ei ole mitään muuta kuin sekavaa ja sellainen laskee pisteitä kyllä. Näyttäviä tanssikohtauksiakin odotin, mutta nekin jäivät aika vaisuiksi.

Muuta : Kaunis tarina, laulajat ja musiikki sitten nostivat pisteitä ja uskallankin suositella tätä kaikille. Huvitti se kohu minkä musikaali sai aikaan jo päiviä ennen ensi-iltaa, "roiseja kohtauksia ja K-18 - materiaalia". Hah! Omat ennakkoluulot vaan romukoppaan ja nauttimaan näistä lahjakkaista esiintyjistä. Rent sai nimittäin lisänäytöksiä keväälle ja se nähdään Aleksanterin teatterissa 27.2. - 16.3. 2013 välisenä aikana. Jos nyt syksyllä jäi näkemättä, niin keväällä sitten!

Teatterikärpäseltä Rentille neljä tähteä ****

I love you because

I love you because / Tampereen Teatteri

Ensi-ilta 7.9. 2011 , kesto 2h 20min

Ohjaus Mikko Viherjuuri

Rooleissa Sami Hintsanen,Mikko Rantaniva,Tomi Alatalo,Natalil Lintala,Minka Kuustonen,Elina Rintala ja bändi

Taustaa : New Yorkiin sijoittuva,"Frendien" musikaaliversioksikin sanottu uutuusmusikaali kertoo sydänsuruista ja rakkaudesta ja sen oikean etsimisestä.

Plussaa : laulupuolella hyvin vahvaa osaamista,Sami Hintsasella etenkin riittää ääntä ja voimaa vaikka minkälaisiin biiseihin.Natalil Lintala ja Minka Kuustonen olivat tosi pirtsakoita ja ihastuttavia,hyvä-äänisiä neitokaisia,en ollutkaan heitä aiemmin missään nähnyt.Mikko Rantaniva toi koomisuutta räväkällä roolihahmollaan,jolla tuntui olevan vain yksi asia mielessään.Mielelläni olisin nähnyt ja kuullut Tomi Alataloa enemmänkin,hänen roolinsa oli turhan pieni (vaikkakin sivurooleja riitti,pizzalähetti etenkin oli hulvaton ja se tanssaava hippipariskunta...)Esitys oli raikas ja viihdyttävä,sai nauraakin.Vanhempiin ihmisiin ei välttämättä kovin kolahda??Mistäs sitä tietää...

Miinusta : laulut oli ihan ok,mutta mitään ei varsinaisesti jäänyt mieleen.Musikaaleissa yleensä jää muutama kappale päähän vielä soimaan,mutta ei tällä kertaa.

Muuta : en oikein saanut kunnon otetta tästä,paketti oli kunnossa kyllä mutta jotain puuttui.En tainnut olla ihan sopivaa kohderyhmää varmaankaan...

Teatterikärpänen antaa kolme tähteä I love you because-musikaalille ***