Madaamit / Hämeenlinnan Teatteri

Madaamit / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 12.10. 2019, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Tuomas Parkkinen
Lavastussuunnittelu Marko Karvonen
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Äänisuunnittelu Harri Kuittinen
Valot Veikko Pulli

Rooleissa : Liisa Peltonen, Sanni Haahdenmaa, Tuija Vuolle, Johanna Reilin, Sauli Suonpää ja Minerva Salomäki/Kerttu Suonperä

Marika (keskellä) on tässä ollut raskaana ehkä 6 minuuttia

 Hämeenlinnan Teatterin syksyn toista ensi-iltaa pääsimme mieheni kanssa juhlistamaan erityisenä päivänä - samalla nimittäin vietimme 12v-hääpäivää! Ensimmäisten treffiemme päätteeksi tuli aikoinaan puhetta harrastuksista ja tuleva aviopuolisoni lausui kuolemattomat sanat "Teatterissa tykkään kyllä käydä ja kävisin enemmänkin, jos olisi joku kenen kanssa käydä!" Sitä saa mitä tilaa näemmä, ja aika monta teatterireissua on näihin yhteisiin vuosiin mahtunut.

 "Roisi komedia Madaamit" lukee teatterin sivuilla, ja tästä saimme esimakua jo aika alussa, kun asioita ei turhaan kierrellä ja ruma sana sanotaan niin kuin se on. Ronskit ilmaisut tuntuivat kirvoittavan hyviä nauruja katsomossa, itseäni tosin alkoi muutaman jälkeen jo puuduttamaan, mutta asiaan...

 Ei ole Jaakolla (Sauli Suonpää) helppoa, ei. Äidin helmoista (kirjaimellisesti, äidin nimi kun on Helma ja roolissa aina upea Tuija Vuolle) ei olla kunnolla pyristelty vielä irti, kun kuvioihin mukaan tulee kertakihlauksella lisää naisväkeä. Tuore kihlattu Marika (Liisa Peltonen), tämän vierasperäisissä sanoissa sekoileva Sirkka-äiti (Johanna Reilin) sekä uhkea perhetuttu Linda (Sanni Haahdenmaa), joista jälkimmäinen on tuore äiti ja tuosta noin tempaisee varoittamatta ryntäät esiin ja imetyshommiin kesken Tupperware-kutsujen. Jaakon suu lupsuttaa mainiosti mukana myös imetyksen aikana...

 Eipä aikaakaan kun Jaakko ja Marika muuttavat yhteen ja *pim*, pian Marika odottaa lasta. Ohjeita satelee joka suunnasta. Ajassa mennään kätevästi reilu harppaus eteenpäin ja mitä kotona odottaakaan, kun väsynyt ambulanssikuski Jaska saapuu pitkän työpäivän jälkeen kotiin. Odottaako kotona hehkeä kotiäiti valmiina hieromaan miehensä rasittuneita jalkoja ja tuo jääkaappikylmän oluen suoraan käteen? Ehei, kotona odottaa silmänaluset tummina ja tukka rasvaisena uupunut zombienkaltainen hahmo, joka villasukat jalassa raahustaa pyykkikorin päälle istumaan ja lähes valahtaa korin sisälle. Liisa Peltonen on tässä kohtauksessa kyllä elementissään, ja yleisön joukosta kantautuu hysteeristä naurua. Taitaa kohtaus tuoda muistoja mieleen heille, jotka ovat tai ovat olleet pienten lasten äitejä.

Väsynyttä kotoilua 

 Asunnonvaihtoa, rintamamiestalon jatkuvaa remonttia (nyt on silmänaluset tummina vuorostaan Jaakko), erouhkaa, ruuhkavuosia, Helma-äidin surumielisiä puheluita ja epätoivoisiakin yrityksiä tavata poikaansa, matkalaukun pakkaamista ja lähdön tunnelmaa. Tätä kaikkea on Madaamit. Ronskeja puheita ja otteita, teräviä, ilkeitäkin sivalluksia sanoin ja paikoin hetkiä, jotka toivat minulle jotenkin kiusaantuneen olon. En aluksi tuntunut saavan otetta oikein mistään enkä kenestäkään, enkä lapsettomana osannut samaistua äitiyspuheisiin. Vaan annas olla, loppua kohti älysin minäkin katsoa pintaa syvemmälle ja samaistumiskohtia alkoi ropisemaan laariin enemmänkin. Olenhan minäkin lapsi ja minulla on iäkkäät vanhemmat, joiden luona onneksi tuli käytyä kahvilla ja korttia pelaamassa juuri ennen ensi-iltaa. Muuten olisi alkanut omatuntoa kolkuttelemaan oikein huolella ja olisi tullut tarve kyläillä tai vähintään soittaa heti esityksen päätyttyä. Esitys siis onnistui ainakin minun kohdallani herättämään ajatuksia ja tehtävä on silloin suoritettu oikein.

 Lapsiakin näyttämöllä nähdään, mainio Ilona-neitokainen (ensi-illassa ilmeisesti roolissa Kerttu Suonperä) topakkana komentamassa ja ulkoista olemustaan myöten kuin suora kopio Marika-äidistään. Liikutukselta ei moni voi välttyä, kun "Äideistä parhain" lauletaan heleällä äänellä. Näytelmän lomaan on ujutettu ovelasti muitakin äitiaiheisia kappaleita.

 Toistetaanko sitten samaa kaavaa sukupolvesta toiseen? Siinä missä itse antoi aikoinaan pakit Fazerin pojalle, voi oma tytär antaa pakit Tapolan pojalle ja niin on joulu pilalla...

 Näyttelijöistä etenkin Sauli Suonpää pääsee revittelemään laajalla skaalalla, ja sitähän Saulilta löytyy. Mies taipuu venymään ilmeikkäästi moneen suuntaan, erityisen herkullinen on miehekäs tsemppaus kylppärin peilin edessä ja kohtaus saa ansaitut aplodit. Muutenkin oli erityisen mieluisaa nähdä "oman kylän poika" piiiitkästä aikaa kotikulmillaan estradilla.

 Ensimmäiset aplodit irtosivat kuitenkin sille ihmeelle, että Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämölle on rakennettu pyörönäyttämö! Huraa, ja hieno onkin! Ensimmäinen liikkeellelähtö sai aikaan spontaanit aplodit ja siinä oli jotain suuren maailman meininkiä.

 Biologiselle kellolle, väriävaihtavalle mekolle ja haikaralle pisteet kotiin myös.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Helma-äiti pien´, yksin koko maailmassa...

Comeback - räpätessä roiskuu / Helsingin Kaupunginteatteri

Comeback - räpätessä roiskuu / Helsingin Kaupunginteatteri, Arena-näyttämö

Farssi paluukonsertin paineista

Kantaesitys 30.1. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Sakari Hokkanen
Dramaturgi Sanna Niemeläinen
Pukusuunnittelu Laura Dammert
Lavastus Katariina Kirjavainen
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Äänisuunnittelu ja musiikki Joonas Outakoski
Naamiointi ja kampaukset Milja Mensonen
Riimit Sakari Hokkanen ja Ilpo Kehminen

Rooleissa : Peter Kanerva, Sauli Suonpää, Minna Koskela, Janna Räsänen ja Eija Vilpas

 Aaaa (matalalla äänellä), ja siihen päälle parit muuvit. Näin syksyllä unta, jossa istuin yksistäni penkillä ja edessäni Sauli Suonpää esitti freestyle-tyylillä räppiä aikamoisten käsiliikeiden kera. Hyvin piti Saulin pokka, minun ei. Muistan nauraneeni unessa vedet silmissä. Tätä se mun uneni sitten tiesi, kun Comeback - räpätessä roiskuu sai ensi-iltansa Arena-näyttämöllä... Täytyy tunnustaa, että räp ei todellakaan ole sieltä suosituimmasta päästä mitä musiikkimakuuni tulee, mutta niin sitä silti löysin itseni enskarihuumasta seuraamasta, miten käy kun Suomen suosituin räppäri Biiffi (Peter Kanerva) valmistautuu ilmeisen odotettuun paluukonserttiinsa. On siis vain ajan kysymys...

Biiffi ja Mela

 Hotellihuoneessa odottelu on kuin tulisilla hiilillä pomppimista, keikan alkuun enää vaivaiset kolme tuntia ja tunnelma alkaa tiivistyä. Biiffin manageri Taina (tai tässä tapauksessa mamageri, Minna Koskela) yrittää kaikin tavoin tsempata suojattiaan, joka ei malta millään pysyä paikoillaan ja vatsassakin kiertää ikävästi. Kenelläpä ei kiertäisi tärkeän hetken alla, ei Biiffi elikkäs tuttavallisemmin Pasi pysty moiselta välttymään. Varsin inhimillistä siis, ja tällä hän osoittaa olevansa ihan tavallinen kuolevainen eikä mikään jumala. Aaaa. Tietenkin hotellihuoneeseen singahtaa Suomen toiseksi kovin räppäri Mela (Sauli Suonpää) vilkkuvissa kengissään ja parit riimit siinä jo heitetään kimpassa. Minulle tulee vahva déjà vu -fiilis uneeni ja hihityttää kivasti. Melkein edessäni istuva Paleface nyökyttelee tahdissa hyväksyvästi päätään. Toimii. Mela on varsin liikkuvainen tyyppi noin muutenkin, parvekkeella käydään ja sohvalla pompitaan, ja Biiffi tietty ravaa vessassa koko ajan. No, enää ei tarvita kuin yli-innokas piccolo Hanna (Janna Räsänen), joka sattuu samalla olemaan myös suosittu tubettaja ja joka osaa kaikki Biiffin ja Melan biisit ulkoa mennen tullen. Lisäksi yksi tekomummo, yksi oikea mummo, nahkiaisia, flossausta, kylpytakkeja viittoja, vaippoja, hajonneita parvekkeenkaiteita, vähän kristallia ja Spinal Tap -henkistä pienoismallia lavasteista, tuhansista kyyhkysistä ja vierailevista artisteista. Santeri Edelweiss ja Molli Lundholm jäivät mieleeni. Noise of Finland ja Vain kyyneliä -ohjelmat, heheh.

Manageri ja Mela 

 Alkupuoli on silkkaa hysteriaa ja huutonaurua. Jotenkin jäi sellainen olo, että parodian puolelle mennään oikein kunnolla, mutta silti hahmot ovat sydämellä tehtyjä ja mukana on myös kunnioitusta tiettyä skeneä, maneereita ja jotain elämää suurempia tyyppejä kohtaan? Posketonta menoa. Varsin absurdeja tilanteita on luvassa eikä mitään perinteistä ovikohellusta, tässä tapauksessa hauskuus syntyy siitä, millaisia oletamme suosikkiräppäreiden olevan kulissien takana. Kun on pidettävä luomuksestaan ja maineestaan kiinni vaikka housut nilkoissa ja vaikka perhealbumin kuvat uhkaisivat päätyä julkisuuteen. Loppupuolella vauhti jotenkin lässähti ja jännitettäväksi jäi enää se, tuleeko paluukonsertista yhtikäs mitään ja keitä kaikkia lavalle asti loppupeleissä päätyy.

Hanna näyttää mallia 

 Peter Kanerva oli kyllä aikamoisessa vedossa, suorastaan liekeissä. Varsin uskottava ja inhimillinen Biiffi! Hyvin oli maneerit hallussa, sen verran olen minäkin nähnyt räppäyshommista. Sauli Suonpää osoitti taas elastisuutensa ja hiki meinasi nousta pintaan jo omallekin otsalleni. Minna Koskela oli varsin mainio manageri, joka joutui myös varsin kyseenalaisiin hommiin, puhetyyli etenkin huvitti minua suuresti. Ja jumankauta Janna Räsänen mitä settiä! Timanttista menoa ja riimiä! Kovin ketterästi muuten Nakkilan mummona Eija Vilpas pyörähti lattialla ympäri kalsarit vilkkuen. Illan yllätysmomentti.

Pasi ja mummo 

 Olisin halunnut nähdä Melan pahispuolta (Melankolinen) kauemminkin, miehellä selkeästi Jekyll & Hyde -tyylinen puolisko, joka odotti vain sopivaa tilaisuutta päästäkseen irti.

 Varsin virkistävä veto noin kokonaisuutena ja mukaansatempaavia biisejä, joista ihme kyllä tässä tilanteessa tykkäsin. Kaikesta kohkauksesta huolimatta mukana myös ajateltavaa siitä, millaista on olla kuuluisa, kun kaikki tekemiset saattaa päätyä nettiin ja kuka tahansa voi napata kännykällä kuvan ja lähettää juorulehteen palkkion toivossa. Ei ole helppoa ei!

 Lopussa minäkin käsi ilmassa heiluin, eihän siltä voinut välttyä mitenkään. Tähän loppuun vielä ote tulevasta hittibiisistä Bodattu mut yksin :

Mun sydän on jäässä mut riimit pyörii päässä
Mä seilaan eteenpäin ku laiva myrskysäässä 
Nää mimmit sanoo mulle etten osaa rakastaa 
Mut osaan kyllä penkata ja kyykätä ja mavettaa 

Aaaa

 Katsotaanpa sitten muutaman vuoden kuluttua, ehkä kohtaamme uudelleensyntyneenä Hänet!

Esityskuvat (c) Mirka Kleemola

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Pullo cavaa ja aurinkoa / Helsingin Kaupunginteatteri

Pullo cavaa ja aurinkoa / Helsingin Kaupunginteatteri, Arena-näyttämö

Ensi-ilta 12.9. 2018, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Teksti Helena Anttonen
Ohjaus Milko Lehto
Lavastus Katariina Kirjavainen
Pukusuunnittelu Sanna Levo
Koreografia Sari Haapamäki
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Äänisuunnittelu Lauri Koivisto
Naamioinnin suunnittelu Jaana Nykänen

Rooleissa : Heidi Herala, Jaana Saarinen, Aino Seppo, Eija Vilpas, Maija Lang/Sanna-June Hyde ja Sauli Suonpää

 En tiedä, jotenkin tunnen oloni varsin kiusaantuneeksi ja erittäin ulkopuoliseksi esityksissä, jonne muut saapuvat ystäväporukalla tai ainakin parhaan ystävän kera. Vähän tuntui siltä, että taisin olla paikalla ainoa yksinäinen ja muutenkin koin olevani vahvasti epämukavuusalueellani, ei ole ihan minun genreäni nämä "naiset lähtevät yhdessä reissuun paikkaan x ja mitäs sitten tapahtuukaan"-jutut. Joku jo saattaa siellä ihmetellä, että miksi ihmeessä menin sitten katsomaan Pullo cavaa ja aurinkoa? No, välillä sitä täytyy vartavasten tunkea epämukavuusalueelleen, sillä välillä olen yllättynytkin ja ennakkoluuloni ovat ropisseet.

 Ollaan Algarvessa, arkkitehti Laura (Maija Lang) ja miehensä Carlos (Sauli Suonpää) hiovat vielä viimeistä silausta taloon, jossa minäkin saattaisin viihtyä. Käy ilmi, että boheemi väriläiskä Inka (Heidi Herala) on ostanut asunnon ja kaavaillut siitä ystäväporukalle yhteistä kotia eläkepäivien varalle. Nämä eivät tosin tätä vielä tiedä. Naiset ovat saapuneet paikalle viikon lomalle, tai "taidematkalle" ja tämä on jo kymmenes yhteinen reissu tällä porukalla. Ystävyys on sitä luokkaa, että voidaan lempeästi vähän vitsailla toisten omituisuuksille ja ominaislaaduille. Jokainen on oma persoonansa (miten yllättävää...) ; on räväkkä miestennielijä Vonne (Jaana Saarinen), hiljaisempi ja varautuneempi hissukka Tuulia (Aino Seppo) ja jatkuvasti äänessä oleva Anita (Eija Vilpas). Näihin voi sitten samaistua tai olla samaistumatta, parasta lie silloin jos tunnistaa tyypin "hei toihan on ihan kuin meillä". Porukalla on tiukat säännöt reissujen varalle, rahasta ei puhuta eikä lapsenlapsista ja tästä tietysti lipsutaan heti kättelyssä. Joka välissä juodaan hiukan cavaa ja ties kuinka monta pulloa esityksen aikana laseihin ja pöydälle kumotaan - ainakin kolme pullollista!

 Näytelmän edetessä naisista paljastuu kaikenlaista, muistellaan menneitä taidekursseja ja miehiä ja yhtä sun toista. Yleisö tuntuu suurimmaksi osaksi viihtyvän mainiosti, tämä on tämmöistä harmitonta viihdettä ja muutamat lausahdukset saavat minullakin hymyn huulille, mutta muuten tunnen olevani ihan väärässä paikassa. En löydä samaistumispintaa niin mistään ja muutenkin meno on aika kesyä. Tässähän olisi suuretkin kunnon irrottelun mahdollisuudet, mutta jotenkin himmaillaan eikä esitys lähde kunnolla lentoon missään vaiheessa. Ei edes silloin, kun taulukauppoja hiotaan ja paikalle saapuu viiksekäs pohjoisen mies Oula (Sauli Suonpää). Jossain esityksessä viikset olivat kuulemma pudonneet ja tapaus aiheutti kollektiivisen hepulin niin lavalla kuin katsomossakn. Nyt viikset pysyivät valitettavan tiukasti kiinni.

Oula taulukaupoilla 

 Epämukavuusalueella oltiin ja siellä myös pysyttiin, mutta ympäriltäni kantautuvasta naurunremakasta päätellen muulle poppoolle tämä osui ja upposi. Mikäpäs siinä! Muiden viihtyminen ei ole minulta pois. Suosittelenkin paikalle saapumista avoimin mielin ja ystäväporukan kera. Oivallinen tilaisuus vaikkapa pikkujouluille? Ties vaikka viriäisi idea yhteisestä vanhainkodista jossain eksoottisessa paikassa. Ja "Hopeatussu" nimeksi...

 Arena-näyttämön sisääntuloaulassa soi muuten musiikki niin kovalla, ettei keskustelusta lippukassan kanssa meinannut tulla mitään!

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Sudenmorsian / Teatteri Avoimet Ovet

Sudenmorsian / Teatteri Avoimet Ovet

Ensi-ilta 13.2. 2018, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Teksti Aino Kallas
Dramaturgia ja ohjaus Heini Tola
Skenografia, valosuunnittelu ja puvut Raisa Kilpeläinen
Musiikki ja äänisuunnittelu Suvi Isotalo
Koreografinen konsultaatio Jenni Nikolajeff

Rooleissa : Maija Andersson, Suvi Isotalo ja Sauli Suonpää

 Kevätkauden ohjelmistoista Sudenmorsian oli yksi odotetuimmista ja löysi paikkansa myös kevään tärppilistalleni, vaikken tiennyt teoksesta etukäteen yhtään mitään. Aihe kuitenkin poltteli ennakkoon ja menin kirjastosta lainaamaan Aino Kallaksen vuonna 1928 ilmestyneen teoksen. Runollinen, vanhahtavakin kieli tuntui aluksi kovin haastavalta, mutta muutaman sivun jälkeen tarina ja kieli imaisi minut otteeseensa ja suorastaan ahmin kirjan loppuun. Muistan ajatelleeni "Wau!" viimeisen sivun suljettuani, ja jäljelle jäi kummallisen surumielinen olo pitkäksi aikaa. Pohdin myös, että teinkö sittenkin virheen kun menin lukemaan kirjan ennen esitystä, mutta näin jälkikäteen ajateltuna tein juuri oikein. Vahvasti jäi mieleeni pyörimään ajatus siitä, miten kummassa näin maaginen tarina saadaan taipumaan teatterin lavalle...

 Ja upeastihan se taipui! Näyttämöllä ei paljoa lavasteita nähdä eikä tarvitsekaan, juuri tämänkaltaisessa toteutuksessa en niitä jäänyt kaipaamaan. Kaikki on pienissä suurissa asioissa, näyttelijöiden katseissa, eleissä, kehonkielessä, tarkkaan valikoiduissa sanoissa. Sivustalla Suvi Isotalo maalailee musiikillaan taustoja ja tiheneviä tunnelmia, kuiskailee mikrofoniin "Aaaloooo" ja toimii myös tarinankertojana. Aluksi musiikki tuntui vähän vieraalta, mutta kuten usein käy, sekin imaisi täysillä mukaansa ja poimin sieltä niin sydämen jumputtavaa, kiihkeää sykettä kuin sisäisen maailman tempoilua ja levotonta oloa, jota ei voi sanoin selittää. Se on tanssittava ulos.

 Tarinassa on yhtymäkohtia Aino Kallaksen omaan elämään muutaman päiväkirjaotteen muodossa, kielletty rakkaus polttelee - ja Aino muuttuu Aaloksi. Hiukset vapautuvat nutturalta vallattomaksi kiharapilveksi. Aalo (Maija Andersson) on paljasjalkainen kuvankaunis luonnonlapsi ja kohtelee eläimiä eri tavoin kuin muut. Tämän huomaa metsävahti Priidik (Sauli Suonpää) ja tuumii, että tuostapa saan itselleni oivallisen, kiltin ja hyväsydämisen vaimon. Yhteiselo onkin rauhaisaa ja riidatonta, tavallista arkea toistetaan toiston perään kiehtovalla tavalla ja nukahdetaan tiiviisti käsi kädessä. Liikeradat alkavat kuitenkin kulkemaan hitusen toistensa jäljessä ja Aalon katse harhailla jossain toisaalla. Kaikki on näennäisesti hyvin, mutta joku tai jokin polttelee mieltä ja ruumista, ja kutsuu luokseen. Miten nerokkaan yksinkertaisesti onkaan kuvattu sisäistä levottomuutta!

 Aalo vastaa mystiseen kutsuun ja pian alkaa öisin juosta ihmissutena metsissä ja soilla, palatakseen taas aamuksi aviopuolisonsa viereen. Mies ei aluksi osaa aavistaa mitään, mutta jokin on pielessä. Susipuvussahan tässä ei kuitenkaan juoksennella, vaan jorataan sydämen kyllyydestä glittertoppi päällä ja maalataan seinään iskulauseita (rakkaus, elämä, vapaus, luovuus) jumputtavan musiikin tahdissa. Viimeistään tässä vaiheessa koko tarina aukeaa aivan uudella tavalla, eikä tässä ole kyse enää pelkästään Metsän Hengen kutsuun vastanneesta kahlituksi itsensä tunteneesta naisesta vaan paljon isommista jutuista. Jokaiselle katsojalle tarina aukeaa varmaankin eri tavalla, mikä tai kuka kenenkin elämää hallitsee tai kahlitsee, mikä on normienmukaista käytöstä, miten pitkälle voi mennä loukkaamatta toista, mistä saada rohkeutta päästää irti ja antaa toisen mennä. Isoja ratkaisuja joutuvat tekemään niin Priidik kuin Aalokin, kipeitä ratkaisuja.

 Erityisen suuren vaikutuksen liikekielen ja musiikin lisäksi minuun teki Maija Anderssonin Aalon herkkyys ja tietynlainen rauhallisuus, josta huomasi silti, että pinnan alla kuohuu. Sauli Suonpää on kuulunut vuosikausia suosikkinäyttelijöihini ja aina on ilo huomata taas jotain uutta ilmaisussa ja siten jälleen yllättyä, katsoa jatkossa taas uusin silmin. Tämänkaltaista pienimuotoista haluaisin nähdä enemmänkin (loistavana esimerkkinä muutama vuosi sitten Jyväskylän Kaupunginteatterissa nähty "Ruokahissi", joka on yksi parhaimmista näkemistäni jutuista).

 Sudenmorsian on ehdottomasti yksi teatterikevään helmiä, ja suosittelen lämpimästi kaikille! Itsekin haluaisin mennä uudelleen katsomaan.

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen ilmaisella lehdistölipulla, kiitos Teatteri Avoimet Ovet!)

Videohaastattelussa Sauli Suonpää

Blogini piti hiljentyä loppuvuodeksi, mutta laitetaanpa pieni "joululahja" tänne kaikille seuraajilleni.

 Muutama kuukausi sitten sain kiinnostavan yhteydenoton, jossa tiedusteltiin halukkuuttani videohaastattelun/haastatteluiden tekoon jossain vaiheessa. Huhuilin vapaaehtoisia haastateltavia ja kun niitä ei määräajassa ilmoittautunut, kysyin yhdeltä "luottonäyttelijöistäni", että onnistuisiko tämänkaltainen kokeilu. Sauli Suonpää innostui heti, ja niin pieni haastattelu tehtiin videon muodossa. Kuvaajana toimi Jani Vehkalahti, kuvauspaikkana Helsingin Kahvipaahtimo. Lisäksi videolla pyöritään Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämön takatiloissa, kun seurataan Saulin valmistautumista rooliinsa Palkkamurhaajan painajainen -näytelmässä.

 Videon pääset katsomaan tästä linkistä!

Kaikki kommentit otetaan ilolla vastaan! Kiinnostaisiko jatkossakin nähdä haastatteluita videon muodossa? Toiveita aiheen suhteen? Entä haastateltavan?

Sauli valmiina juttuhetkeen (c) Teatterikärpänen 

Nyt toivotan kaikille lukijoilleni antoisia vuoden viimeisiä päiviä!

ps. Saulin voi nähdä seuraavan kerran lavalla keväällä näytelmässä Sudenmorsian, paikkana Teatteri Avoimet Ovet.

Palkkamurhaajan painajainen / Helsingin Kaupunginteatteri

Palkkamurhaajan painajainen / Helsingin Kaupunginteatteri, Arena-näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 6.9. 2017, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)

Teksti Francis Veber
Suomennos Reita Lounatvuori
Ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastus Peter Ahlqvist
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Äänisuunnittelu Mauri Siirala
Naamiointi ja kampaukset Jaana Nykänen

Rooleissa : Santeri Kinnunen, Iikka Forss, Jouko Klemettilä, Antti Peltola, Sanna Saarijärvi ja Sauli Suonpää

Ralph ja Frank 

 Vuosi sitten keväällä minun piti mennä oikein Lontooseen katsomaan farssia nimeltään "The Painkiller", päärooleissa Kenneth Branagh ja Rob Brydon. Ostin lipunkin, ja sitten myöhemmin silmät ristissä keskellä yötä lentoja ostelemaan. Kaikki ok klik juu en tarvitse peruutusmahdollisuutta klik maksa ja varmista klik. Ja sen jälkeen huomasin ostaneeni menomatkalle iltapäivälennon, kun piti ostaa aamulento. Lähdin kuitenkin matkaan tietoisena siitä, että minulle jäisi reilu tunti aikaa ehtiä lentokentältä teatteriin. Kuten arvata saattaa, en ehtinyt. Vartista taisi jäädä kiinni. Päätin, etten ikinä enää lähde ulkomaille katsomaan yhtään mitään ja pysyttelen vastedes kotimaassa (tämän jälkeen sössin vielä yhden toisenkin reissun lentojen takia, siitä ei moni edes tiedä eikä tule tietämäänkään...). Varsinainen Teatterikärpäsen painajainen siis, enkä pitkään aikaan halunnut kuulla sanaakaan tästä näytelmästä.

 HKT:n syksyn ohjelmistoa tutkiskellessani tajusin, että vaikuttaapa jotenkin tutulta nyt nämä juonikuviot ja laskin yksi plus kaksi. Haa, sama näytelmä! Veitsi oli otettu haavasta pois kaivelemasta jo aikaa sitten, joten menoksi. Hotellin vierekkäisiin huoneisiin majoittuu sydänsuruissaan rypevä, itsemurhaa hautova valokuvaaja Frank (Iikka Forss) ja palkkamurhaaja Ralph (Santeri Kinnunen), jolla on tähtäimessään hotellia vastapäätä sijaitseva oikeustalo ja sinne myöhemmin tuotava tärkeä todistaja.

 Enempää juonikuvioista ei sitten oikein pystykään kertomaan. Sen voi todeta, että pieleen menee ja huolella molempien äijien hankkeet. Ihan kaksistaan eivät Kinnunen ja Forss pääse koheltamaan, sillä huoneissa lappaa muutakin väkeä : työintoa uhkuva hotellipalvelija (Antti Peltola), Frankin sydänsurujen aiheuttajat vaimo Laura (Sanna Saarijärvi) ja tämän uusi mielitietty Edgar (Jouko Klemettilä) sekä tietysti vielä poliisikin (Sauli Suonpää), joka saa kylmintä kyytiä osakseen. Kunnon slapstick-tyylistä kohkaamista törmäilyineen ja kaatuiluineen, ja siihen päälle vielä ilmeikkäät herrat päärooleissa ja "varsin tylsä ihminen" Iikka Forss, jonka roolihahmolla on päällä jatkuva puheripuli. "Ihmisripuli!!"-tokaisu huvitti kohtalaisesti. Sääliksi kävi Ralphia, kun moista hölinää joutui koko ajan kuuntelemaan ja siinä vielä erinäisten pistosten aiheuttamien liikekuvioiden kanssa yrittää skarpata ja pestinsä hoitaa. Sääliksi kävi myös raasupaasu poliisia, jolla oli kyllä varsin elastinen meininki noin yleensäkin (kuten allaolevasta kuvasta näkyy...)

 Muutamaankin otteeseen tuntui siltä, että kärvähtää taas naurusulake ja takaraivossa tykytti enteellisesti, sen verran poskettomiin kierroksiin etenkin loppupuolella ylletään. Tämä jos mikä on oivallinen valinta pikkujouluporukoille, sillä kestokin on juuri passeli ja vielä ehtii jonnekin syömään, ja siitä vielä tanssiparketille vetelemään samanlaisia muuveja kuin Ralph. Moni on sanonut, että Kinnunen ja Forss ovat tässä liekeissä, ja meno on kyllä sellaista välillä, että vähän pelkää niin käyvän ihan kirjaimellisestikin.

"Nautinnollista iltaa vaan herroille!"

 Olisipa saanut olla teatterikärpäsenä katossa kun tätä on harjoiteltu... Minulla oli ilo olla katsomassa "Näytelmä joka menee pieleen"-sekoilun harjoituksia Tampereen Teatterissa viime syksynä, ja senhän ohjasi Mika Eirtovaara myös. Oli muuten aikamoista repeilyä harkkojen lomassa!

 "Nautinnollista iltaa!"

Esityskuvat (c) Mirka Kleemola

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Helsingin Kaupunginteatteri!)

Ansa / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Ansa / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 10.9. 2016, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Sirkku Peltola
Laulutekstit Heikki Salo
Musiikki Iiro Rantala
Ohjaus Fiikka Forsman
Kapellimestari Lasse Hirvi
Lavastussuunnittelu Karmo Mende
Pukusuunnittelu Tellervo Syrjäkari
Valosuunnittelu Tuukka Toijanniemi
Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Minttu Minkkinen
Koreografia Sonja Pakalén
Lauluvalmennus Juho Eerola

Rooleissa : Tarja Matilainen, Sauli Suonpää, Taina Reponen, Joni Leponiemi, Saara Jokiaho, Maija Andersson, Piia Mannisenmäki, Anne-Mari Alaspää, Hanna Liinoja, Jukka-Pekka Mikkonen, Jouni Innilä, Henri Halkola, Miikka Tuominen, Jouni Salo, Anna-Leena Järvi sekä Pasi Hanhisalo, Pietari Panula, Pietari Pentikäinen, Kalle Seppänen, Sara Seppänen ja Anna Kinnunen

 Ansa - Musikaali liian hyvästä ihmisestä. Onko sellaisiakin? Musikaali sai kantaesityksensä Tampereen Työväen Teatterissa vuonna 2007 Patukkaooppera-nimisenä ja muutama vuosi sitten se nähtiin Lahden Kaupunginteatterissa Kun tyttö on hyvä -nimisenä. Jotenkin se "patukkaooppera" ei nimenä minua aikoinaan houkutellut lainkaan ja niin jäi näkemättä sekä Työviksen että Lahden tuotannot. Lankesin nyt sitten ansaan oikein kunnolla, sillä tein kohtalaisen radikaaleja päätöksiä ensi-iltaan liittyen. Minulla oli nimittäin liput loppuunmyytyyn Vuonna 85-konserttiin Työvikseen, mutta menin ne myymään ja valitsimme lauantai-illan kohteeksi kuitenkin Ansan. Ironista kyllä, myöhään perjantai-iltana pienen työpaikkani neljästä työntekijästä kaksi makasi kovassa kuumeessa kotona ja näytti siltä, että kauppa menee lauantaina klo 15 kiinni, koskapa ei ole ketään iltavuoron tekijäksi. Entinen minäni olisi perunut menonsa ja mennyt kiltisti töihin (olisi vähän ehkä harmitellut pieleen mennyttä reissua ja jo maksettua hotellia), nykyinen minäni soitti esimiehelleen, että "hankippa joku illaksi töihin" ja lähti teatterireissulle Jyväskylään vailla huonon omantunnon häivääkään. Entinen minäni ei osannut koskaan sanoa ei ja löysi itsensä milloin mistäkin oudosta tilanteesta, töihinkin liittyen. Oli muuten opettelemista siinä sanassa!

Etualalla Ansa Vallittu (Tarja Matilainen) 

 Musikaalin nimiroolin Ansa (Tarja Matilainen) on lapseton kissan kanssa elelevä nainen, joka on tehnyt pitkän työuran ensin siivoojana ja nyt myslipatukkatehtaalla. Ansa viihtyy työssään ja työporukka on mukavaa sakkia, vaikka välillä hän tunteekin itsensä ulkopuoliseksi, kun jutut pyörivät paikoitellen lasten ja somepäivitysten ympärillä. Töiden jälkeen Ansalla riittää vielä virtaa kastelemaan paljon matkustelevan naapurinsa kukkia ja vähän siivoilemaankin, auttamaan omalla tavallaan asunnottomia ja vierailemaan vanhainkodissa äitiään ja muita senioreita katsomassa. Kuoroharjoituksiinkin pitäisi vielä ehtiä ja työkaverin lapsia hoitamaan, jotta Tuulikki (Saara Jokiaho) pääsee vähän rentoutumaan. Ja eikun aamulla takaisin sorvin ääreen, tosin tässä tapauksessa patukkalinjastolle hääräämään.

 Tehtaalla on vauhdikas meininki, kuhinaa on kuin muurahaispesässä. Kaikki ovat joko tulossa tai menossa, viedään tavaraa ja siirrellään paikasta toiseen valmista settiä. Hommat hoituvat, kaikki tietävät paikkansa ja tehtävänsä. Liukuhihnatyötä. Samanlaisista työvaatteista huolimatta erilaiset persoonallisuudet on helppo erottaa joukosta, meitä kun on moneen lähtöön. Joukossa on niin yksinhuoltajaa, rempseää vanhempaa naista, maahanmuuttajaa... Kaikilla meillä on oma paikkamme ja tehtävämme niin työssä kuin elämässä ylipäätään, eikä elämää eletä kuin liukuhihnan päällä kulkien vain tiettyyn suuntaan. Usein kohdalle tulee jotain, joka saa pomppaamaan takuuvarmalta reitiltä pois, ja se joku on useimmiten toinen Ihminen - vaikkapa ystävyyden, rakkauden tai yllätyksen muodossa. Niin käy Ansallekin.

Erkki Ranto hurmaa väkeä 

 Muutos saapuu paikalle varsin näyttävästi konsultti Erkki Ranton (Sauli Suonpää) muodossa ja ensi-iltayleisöstäkin lähtee spontaanit aploodit, sen verran päräyttävä on Erkin sisääntulo. Erkki on varsin sulavaliikkeinen ja karismaattinen sekä omaa komian ulkonäön lisäksi myös puhelahjoja. Mies vetää väkeä puoleensa magneetin lailla. Nyt pitäisi yhdistää työ-ja vapaa-aika ja antaa kaikkensa. "Kaikki peliin!" on konsulttifirman slogan. Työtehoa lisää ja hyvän meiningin tilalle vielä parempi meininki. Ansa kokee ikään kuin uskonnollisen herätyksen ja alkaa sisäistää Erkin puheita kaikista tehokkaimmin, kohtalokkain seurauksin. Enpäs paljasta enempiä, vaikka Totuus pitäisi kertoa. Ei kuitenkaan tässä tapauksessa.

 Esityksen jälkeen olin vähän otsa kurtussa. Pidin tarinasta ja henkilöhahmoista kovin, mutta musiikki kuulosti minun korviini liian sekavalta. Mukana oli kaikenlaista, ja suureksi harmikseni en saanut joukkokohtausten laulunsanoista mitään selvää. Heikki Salon tekstiä kuuntelisin mielelläni, nyt osaa lunttasin käsiohjelmasta ja harmittelin, että ai siinä laulettiin noin! Näyttelijäkaartille Iiro Rantalan monipuolinen musiikki on takuulla mukava haaste, ja lauluja pääsee tulkitsemaan hiukan eri tavalla kuin on totuttu. Tämä siis noin mutu-tuntumalta, mikään musikaaliekspertti kun en ole. Joukossa oli kuitenkin muutama herkkupala, mieleeni jäi etenkin Saara Jokiahon upeasti laulama "Onni ja muita tekosyitä". Tuli myös todistettua, että sauvakävelystäkin saa näyttävän musikaalinumeron, ja lopun kuorokohtaus oli hengästyttävän hieno.

 Roolihahmoista mieleeni jäi taatusti Sauli Suonpään liukasliikkeinen konsultti sekä Tarja Matilaisen vähäeleisesti tulkitsema nimirooli. Maailma on täynnä Ansan kaltaisia ihmisiä, jotka eivät tee itsestään sen suurempaa numeroa ja joita on sitten helppo pompotella paikasta toiseen ja uskotella asioita kirkkain silmin kovien arvojen puolestapuhujien toimesta. Mieleeni jäivät myös vanhainkodin Kaarina (Jukka-Pekka Mikkonen) sekä Mauri (Jouni Innilä), jonka tarinan olisin kyllä halunnut kuulla. Oikeastaan voisin luetella ihan kaikki tähän, koska valaistui sellainen asia, että jokainen meistä on osa kokonaisuutta, jotain suurempaa. Toiset piipahtavat elämässäsi hetken vain, toiset kauemmin. Sillä asenteella painelin Jyväskylän reissusta suoraan iltavuoroon töihin. Työelämässä mikään ei ole varmaa, ja muutoksen tuulet puhaltavat minunkin työpaikallani. Konsultti on jo käynyt vähän toisenlaisessa muodossa, seuraavia ovestatulijoita jännityksellä odotellessa...

...Nordic Nordic Walk...

 Iltavuoron jälkeen isäntä oli saanut kotona sillä aikaa ahaa-elämyksen. Jyväskylässä viriteltiin kuulemma monenlaista ansaa ja kaikki niihin lankesivat vuorollaan, tavalla tai toisella. Tarkemmin kun miettii, niin yhtä ansaahan tämä koko elo meillä on. Kokonaan toinen juttu on se, että osaako niitä vältellä vai meneekö aina saman kaavan mukaan.

 Esityskuvat (c) Jiri Halttunen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Jyväskylän Kaupunginteatteri!)

Ruokahissi / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Ruokahissi / Jyväskylän Kaupunginteatterin Pieni näyttämö

Ensi-ilta 21.1. 2016, kesto noin 1h 15min (ei väliaikaa)

Teksti Harold Pinter
Suomennos Lauri Sipari
Ohjaus Sini Moila
Apulaisohjaaja Jussi Moila
Lavastus ja puvut Karmo Mende
Valot Asko Konttinen
Äänisuunnittelu Tuukka Toijanniemi
Maskeeraus ja kampaukset Minttu Minkkinen

Rooleissa : Henri Halkola ja Sauli Suonpää

 Ruokahissi oli itselleni ehkäpä se kevään odotetuin näytelmä. Olen nähnyt tämän Pinterin absurdin jännärin vuosia sitten hämeenlinnalaisen, nyt jo edesmenneen Teatteri Figuurin esittämänä ja koin mielettömän valaistumisen juuri sen näytelmän aikana. Olen tässä viime aikoina hullaantunut muutamiin musikaaliproduktioihin, näyttäviin lavastuksiin, pukuihin, lauluihin ja suureen ensembleen. Syvällä sisimmässäni olen kuitenkin enemmän pienten, intiimien esitysten ystävä. #MunTeatteri on ennenkaikkea koukuttavaa tekstiä, näyttelijöiden välistä saumatonta yhteispeliä sekä luottamusta ja sitä, että tunnelma vie mennessään niin, että unohtaa hengittää.

 Voi kunpa kanssakatsojatkin hiljalleen ymmärtäisivät sen (niiden riivatut puhelimien sulkemisten lisäksi!), että esitys alkaa jo siitä kun valot himmenevät, ei siitä milloin ensimmäinen repliikki lausutaan. Itse olin jo hiljalleen matkalla esityksen tunnelmaan, kun jossain takanani vielä käytiin kovaäänistä pulinaa ja eturivissähän tietysti pamahti puhelinkin soimaan hiukan myöhemmin ja sitä suljettiin armottoman höpinän siivittämänä. Niin raivostuttavaa, etenkin Ruokahissin kaltaisessa näytelmässä, jossa hiljaisuus ja tiivis tunnelma on suuri osa näytelmän rakenteesta.

Ben (Henri Halkola) ja Gus (Sauli Suonpää) 

 Minulle teatteri on paljon  muutakin kuin edellämainituista (lavastus, puvustus, laulut, musiikki) ja lausutuista repliikeistä muotoutuvaa kokonaisuutta. Se on myös odotusta, taukoja, eleitä, katseita, hiljaisuudessa tiivistyvää tunnelmaa, joka minulla tuntuu välillä sydämen sykkeenä kaulalla niin, että tuntee kuristuvansa ja mieli tekisi höllätä itsekin paidankaulusta, jos se olisi mahdollista. Se saa kädet vapisemaan tai menemään vaistomaisesti nyrkkiin, se saa silmäkulmat kostumaan ja näkymättömän käden puristumaan sydämen ympärille. Jännittää, pelottaa, välillä huvittaa, liikuttaa. Eikä siihen tarvita yhtään repliikkiä. Tarvitaan ensinnäkin teksti, ohjaaja joka luottaa näyttelijöiden kykyyn luoda se tunnelma omalla läsnäolollaan ja tässä tapauksessa kaksi näyttelijää Henri Halkoja ja Sauli Suonpää, joista molemmista näkee että tässä ollaan ajatuksen kanssa mukana. Ei vain pönötetä lausumassa jonkun toisen kirjoittamaa tekstiä. Molemmat tietävät, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, mutta he osaavat pitää salaisuuden loppuun asti ja sen ylikin. Katsojan tehtävänä on virittää aistinsa äärimmilleen ja ainakin minulla lähti mielikuvitus laukkaamaan, vaikka olin nähnyt näytelmän jo aiemmin. Tulkintoja on yhtä monta kuin on katsojia. Miksi-kysymys heräsi moneen otteeseen. Miksi juuri nämä miehet juuri tuossa huoneessa, miksi tulitikut ja omituiset ruokahissin tuomat lappuset, miksi Ben pysähtyi risteykseen matkalla paikanpäälle. Miksi. Miksei. Siksi-vastausta ei koskaan tule, ja esitys jättää rattaat pyörimään ja huolenrypyn otsalle.

 Näytelmässä siis kaksi miestä Ben (Henri Halkola) ja Gus (Sauli Suonpää) odottavat huoneessa toimeksiantajansa jatkokäskyä. Se voi tulla milloin vain ja mahdollinen uhri voi saapua ovesta sisään aivan millä hetkellä hyvänsä. Miehet ovat tehneet pitkään töitä yhdessä ja he ovat yksi linkki tapahtumaketjussa, jossa toiset hoitavat suunnittelun ja toiset sotkujen siivouksen. Ben ja Gus hoitavat tekemisen. Ben on miehistä kylmähermoisempi, vanhempi ja vahvempi niin fyysisesti kuin henkisestikin. Gus on puolestaan levoton, hermostunut kyselijä ja jankkaaja, selvästi herkempi, hiukan koominenkin hahmo. Minulle Gus oli kuitenkin kaikkea muuta kuin koominen, vaikka tietynlainen kohkaaminen kyllä suupielet ylöspäin vetikin. Gus sai minulla palan nousemaan kurkkuun ja koko ajan yritin olla kyynelehtimättä. Tunnelman tiivistyessä Benistäkin paljastuu, ettei hän niin rauhallinen luonne olekaan, mitä alkuun saattaisi luulla. Laatutyötä molemmilta.

 Jotkut näyttelijät ajautuvat tahtomattaan (tai tahtoen) tietyntyyppisiin rooleihin. "Sinä olet hyvä näissä, laitetaanpas sinut taas tämmöiseen rooliin!" Henri Halkolaa olen Jyväskylässä nähnyt vuosien saatossa onneksi monenlaisissa rooleissa, mutta Sauli Suonpäätä siellä sun täällä lähinnä farsseissa ja koomisena temppuilijatyypinä, joka varastaa kohtauksen kuin kohtauksen välillä pelkällä läsnäolollaan. Minulla on kuitenkin aina ollut vahva luottamus siihen, että hän on sellainen kameleontti, että oikean hetken koittaessa nauru hyytyy kurkkuun. Nyt se hetki koitti, kiitos Ruokahissin. Sauli vetäisi sellaisen kokonaisvaltaisen roolityön, että sillä mentiin kirkkaasti kärkeen tämänvuotisessa "Vuoden Roolityö"-skabassa (jos sitä nyt edes kilpailuksi voi sanoa, eihän tämä laji mikään paremmuuskisa ole)  ja taisi mennä Top 10-osastoon ihan kaikista näkemistäni. Kyllä. Kylmä hiki otsalla veti mies vahvalla energialla alusta loppuun, loppukumarrustenkin yli. Lopun musiikki ei yhtään helpottanut surumielistä oloani salista poistuttaessa. Kiitollinen olo oli kuitenkin, ja on edelleen vielä päiviä tämän näkemisen jälkeen.

 Nöyrä kiitos Jyväskylän Kaupunginteatterille siitä, että otitte Ruokahissin ohjelmistoon. Tämänkaltaista teatteria toivoisin näkeväni paljon enemmän, paljon paljon enemmän. Pidän siitä, että katsoja haastetaan käyttämään omiakin hoksottimiaan, vaikka aprikoinnit metsään menisivätkin. Mitään ei kanneta eteen valmiilla tarjottimella, vaan kaikki jujut pitää itse sieltä poimia. Mitään suuren yleisön kassamagneettejahan nämä eivät ole, kun toimivat parhaiten pienissä, intiimeissä tiloissa. Voi miten palkitsevaa katsojalle kuitenkin, ja taatusti näyttelijöillekin.

 Sellaista hedelmää ei olekaan, joka Ruokahissiin sopisi. Tämä menee yli kaikkien luokitusten, joten jätetään hedelmät koriin tällä kertaa.

(näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat (c) Jiri Halttunen

Juhlista jaloin / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Juhlista jaloin / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 30.10. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Alan Ayckbourn
Suomennos Leena Havukainen ja Arto af Hällström
Ohjaus Leena Havukainen
Lavastus Karmo Mende
Pukusuunnittelu Tuovi Räisänen

Rooleissa : Jukka-Pekka Mikkonen, Maija Andersson, Hannu Lintukoski, Jorma Böök, Hanna Liinoja, Piia Mannisenmäki, Sauli Suonpää, Jouni Salo ja Anneli Karppinen

 Tässäpä oivallinen esitys, jos suunnittelette pikkujouluohjelmaa. Väkeä kokoontuu perinteiseen tapaan joulunviettoon Belindan (Piia Mannisenmäki) ja Nevillen (Hannu Lintukoski) luokse. Mukana juhlahumussa on niin ystäviä kuin sisaruksiakin, ja aika tavalla tunnistettavia tyyppejä. Yksi tykkää maistella kaikenlaisia juomia, yksi tuijottaa telkkarista väkivaltaviihdettä (jouluna!), yksi on koko ajan rassailemassa erinäisiä laitteita ja yksi haluaa jälleen kerran järjestää nukketeatteriesityksen lapsosille. Paikalle odotetaan vielä saapuvaksi "kuuluisa kirjailija" Clive (Sauli Suonpää), jolla on ollut jonkinsorttista sutinaa Belindan hiukan erikoisen siskon Rachelin (Anneli Karppinen) kanssa. Selvähän se on, että tarpeeksi monta päivää kun sama porukka saman katon alla viettää, ei yhteentörmäyksiltä voi välttyä.

Belinda, Clive ja Rachel 

 Odotin vauhdikasta farssia - ja alkupuoliskolla meinasin nukahtaa. Näyttämöllä jaariteltiin monenmoista, mutta ei varsinaisesti tapahtunut mitään erikoista. Jouluvalmisteluiden seuraaminen ei ole mielestäni kauhean mielenkiintoista katseltavaa. Ajattelinkin, että tässä nyt alustetaan tulevaa ja hiljalleen alkaa tyypeistä paljastua uusia puolia. Silmä lepäsi kyllä tyylikkäissä vaatteissa ja pulisongeissa. Rattaat lähtivät pyörimään kunnolla vasta Cliven saavuttua paikalle. Jestas, mikä staili nuorella miehellä olikaan! Hänen ja Rachelin keskinäiset keskustelut olivat herkullista seurattavaa, Rachel kun oli varsinainen ryhtiriitta ja käytti vähän omalaatuista elekieltä sanojensa painikkeeksi. Parhaat naurut alkupuoliskolla irrotti kuitenkin joulupaketista paljastunut rummuttava ja pilliin viheltelevä patterikäyttöinen nalle, jonka rytmiä tapailtiin sitten koko väliaika ja vähän kotimatkallakin viihdykkeeksi.

 No, suurena nukketeatterin ystävänä pelkäsin/odotin sitä, että Bernardin (Jouni Salo) nukkeshow lähtee käsistä tai ei mene muuten ihan putkeen, ja onneksi niin sitten kävikin. Saimme nähdä aivan poskettomat kenraaliharkat kolmesta pienestä porsaasta. Mukana oli monenlaista possua ja sekoilua siitä, kuka milloinkin on vuorossa sekä posteljooni ja iso paha susi Häntyli-nimisen koiransa kanssa. Aivan käsittämätöntä menoa ja puhetyylejä! Olin pissata housuihini kun nauratti niin paljon. Ihme, että näyttelijöillä ja Bernardilla etenkin piti pokka. Harjoitusaika lienee ollut melkoisen hupaisaa? Nuket varastivat kyllä koko shown.

Posteljooni ja ensimmäinen porsas tapaavat

 Kyllähän juhlissa sitten muutamia erikoisia käänteitä tuli vastaan, mutta ei ihan sellaista menoa mitä odotin. Ihan niin kuin oltaisi jääty lähtökuoppiin ja juuri kun on saatu vauhti päälle, aletaankin hidastella loppukaarteessa ja sitten ollaankin jo maalissa. Luulenpa kuitenkin, että pikkujoulukansaan tämä uppoaa, etenkin jos on nautiskeltu muutama terästetty glögi ennen esitystä.

 Pointsit rummuttavalle lahjapaketille, nukketeatterille sekä Cliven kokonaisvaltaiselle lookille hiuksia ja kävelytyyliä myöten.

(näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat (c) Jiri Halttunen

Jekyll & Hyde / Jyväskylän Kaupunginteatteri

Jekyll & Hyde / Jyväskylän Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 5.9. 2015, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Teksti ja laulujen sanat Leslie Bricusse
Sävellys Frank Wildhorn
Suomennos Kari Arffman
Ohjaus Anssi Valtonen
Koreografia Sonja Pakalén
Kapellimestari Lasse Hirvi
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Merja Levo
Valosuunnittelu Japo Granlund
Äänisuunnittelu Mika Filpus

Rooleissa : Joni Leponiemi/Henri Halkola, Maria Lund, Saara Jokiaho, Hannu Lintukoski, Jouni Innilä, Miikka Tuominen, Piia Mannisenmäki, Jouni Salo, Sauli Suonpää, Jukka-Pekka Mikkonen, Jorma Böök, Anne-Mari Alaspää, Maija Andersson ja Hannu Hiltunen

Ensemble : Heta Halonen, Anni Hirvonen, Elsa Kalervo, Lauri Kalpio, Roosa Karhunen, Anna Kinnunen, Pietari Panula, Pietari Pentikäinen, Kalle Seppänen ja Rasmus Tirronen

 No niin, nyt kun lähes kaikki musikaalifanaatikot ja paremmin aiheeseen perehtyneet ovat käyneet Jykyllit katsomassa ja kirjoittaneet laadukasta tekstiä, saapuu meikäläinen paikalle yli kaksi kuukautta ensi-illan jälkeen ja luvassa on nyt siis varsin "asiantuntevaa" musikaaliraportointia. Pyydän jo etukäteen anteeksi sitä, että tämäkin menee hyvin pitkälti mutu-tuntumalla. Visiittini Jyväskylään ajoittui näinkin kauas ensi-illasta siksi, että halusin palavasti nähdä nimenomaan Joni Leponiemen pääroolissa ja vasta marraskuusta löytyi sopiva ajankohta. Varmasti Henri Halkolakin suoriutuisi vaativasta pääroolista puhtain paperein, mutta miksi juuri Jonin versio? No siksi, eihän sitä tarvitse minulta enempiä kysellä!

 Heti alkuun on pakko kertoa, että tiedättekös missä kohtasin sanaparin "Jekyll & Hyde" ensimmäisen kerran? Tietenkin Freemanin (hämeenlinnalaislähtöinen hänkin) kappaleessa 'Kaksi lensi yli käenpesän". Tosin kesti vuosikausia ennen kuin tajusin, että siinähän lauletaan "oltiin Bonnie ja Clyde sekä Jekyll ja Hyde" eikä suinkaan joku mystinen parivaljakko Jeku ja Hai. Muutama vuosi sitten Turussa tuli nähtyä ensimmäinen näyttämöversioni Jekusta ja Haista, ja näin jälkikäteen muisteltuna siitä jäi mieleeni etenkin Riku Niemisen hämähäkkimäinen hiippailu pahoilla teillä ja se, kun herra pisti laboratorionsa palamaan sekä tietenkin "Murha, murha" (niitä harvoja musikaalinumeroita, jossa olisin itsekin halunnut olla mukana lavalla ensemblen joukossa heilumassa).

 Homman nimi on siis se, että tiedemies Dr Henry Jekyll (Joni Leponiemi) on kehitellyt seerumin, jolla pystyisi kenties erottamaan hyvän ja pahan toisistaan. Kas meissä kaikissa kun on kaksi puolta, ja jos pahan puolen saisi erilleen, sen pystyisi myös tuhoamaan näppärästi ja niin olisi maailma täynnä pelkkää hyvyyttä. Perin kätevää. Sairaalan nuiva hallitus ei anna Dr Jekyllille lupaa testata seerumia ihmisillä ja niin mies turvautuu äärikeinoihin - hän päättää rohkeasti käyttää koekaniinina itseään, meni sitten syteen tai saveen. Yrittänyttä ei laiteta, ja eihän siinä hyvin käy. Mies tulee vapauttaneeksi pahiksen, joka kutsuu itseään Edward Hydeksi ja viitta hulmuten katoaa yöhön kauhua kylvämään. Kosto elää, ja sairaalan hallituksen päitä putoilee yksi kerrallaan ja polvilumpioita rusahtelee. Kansalla on taas aihetta sanomalehtien levittelyyn ja "Murha, murha" kaikuu Lontoon kaduilla jälleen pahaenteisesti. Ai että, mahtavaa! Katsomosta käsin on turvallista seurata tätä, mutta ollapa itse moisen myllerryksen keskellä...

Peto on irti! 

 Pelkäksi ruumistehtailuksi tämä ei sentään jää, sillä mukana on myös kosolti 'ystävyyttä, läheisyyttä ja poikarakkautta'. Alkupuoliskolla juhlitaan Jekyllin ja näpsäkkään neiti Emma Carew´n (Saara Jokiaho) kihlajaisia. Turun versiosta poiketen nyt mieleeni jäi Emmasta varsin itsenäisen naisen kuva. Isänsä Sir Danvers (Jouni Innilä) kuuluu myös sairaalan hallitukseen ja äänesti tyhjää Jekyllin pyynnön kohdalla, ja hän olisi valinnut tyttärelleen ihan toisen sulhasen, jos olisi saanut päättää. Emmapa onkin ihan itse valinnut sulhon itselleen ja ilmassa on aitoa rakkautta ja lämpimiä tunteita toista kohtaan. Miksiköhän muuten isällä ja tyttärellä on eri sukunimi? Liekö Sir Danvers jotain sukua Rebecca-musikaalin Mrs Danversille? Osaako joku viisaampi vastata tähän?

Vas. Lintukoski, Suonpää, Tuominen, Jokiaho, Innilä 

 Asiaan. Jekyll ja hyvä ystävänsä lakimies Utterson (Hannu Lintukoski) eksyvät ohimennen Red Rat-nimiseen mestaan, jossa tarjoillaan ihan muuta kuin teetä ja pikkuleipiä. Meiningistä vastaa varsin näyttävä ilmestys Lucy Harris (Maria Lund), joka vie ja miehet ympärillä vikisee. Oli hupaisaa seurata, miten kovassa pyörityksessä miesasiakkaat olivat ja sivustalla istuivat Utterson pelosta  jäykkänä, kun taas Jekyllillä jo jalka vähän vispasi ja taputti rytmissä mukana. Lucyn avauksella "Hei, nappisilmä!" olisin minäkin lähtenyt ihan kenen tahansa matkaan, myös Lucyn itsensä. Maria Lund on kyllä melkoinen kissa, jotain aivan tavattoman maagista on tuossa naisessa. Keskiajalla hänet olisi varmaan poltettu roviolla, epäilemättä. No, Henry Jekyll näkee hänessä muutakin kuin ilolinnun ja tarjoaa kirjaimellisesti lämmintä kättä rajumpaan kosketukseen tottuneelle Lucylle. Yhteisissä kohtauksissa on todellista kemiaa ja eroottista väreilyä on ilma täynnä, kyllä käypi kateeksi hitusen kummankin puolesta!

 Etukäteen odotin eniten sitä hetkeä, kun Jekyll ensimmäisen kerran keitoksiaan maistelee ja tuntemuksiaan ylös kirjoittelee. "Olo on varsin lämmin, mutta muuten ei tunnu missään!" Ja ykskaks ryhti muuttuu, ääni muuttuu matalammaksi (jopa murinaksi) ja hengitys raskaammaksi, ja rehti katse petomaiseksi luimisteluksi. "Vihdoinkin VAPAA!" karjaisee herra Hyde ja katoaa musta viitta liehuen yön pimeyteen. Olin niin vaikuttunut tästä, että jämähdin paikalleni koko väliajaksi. Jalat olivat varmaan ihan vatkulia.

 Väliajalla katsomossa pari vanhempaa rouwashenkilöä keskustelee näkemästään. "Minusta tämä on oikein hauska!" loihe toinen lausumaan toiselle. No, näinkin sen voi nähdä. Hauskuus oli tästä kyllä kaukana, paitsi että hitusen huvitti lordi Savage (pettämätön Sauli Suonpää, joka riemukseni on liittynyt Jyväskylän KT:n kiinnitettyjen joukkoon), jonka olemuksessa oli mainio yhdistelmä yläluokkaista Jörn Donneria ja Monty Pythonista tuttua Graham Chapmania. Upper class twit of the year taisi lukea jossain toisessakin blogikirjoituksessa?

 Pidin ihan älyttömän paljon puvustuksesta ja miehenikin katseli taas silmät kiiluen komeita miesten takkeja. Niitä onkin tänä syksynä piisannut yhdessä jos toisessakin produktiossa. Emman turkoosit asukokonaisuudet erottuivat joukosta kyllä, ja väri sopi muutenkin loistavasti punatukkaiselle Saara Jokiaholle. Varjo-Hydet ja herra Hydeä seuraavat viittahahmot olivat kutkuttavan jännä lisä, ja jostain syystä minulla soi nyt päässä Laura Braniganin "Self control". Ensemble oli myös varsin onnistunut ja kaikinpuolin pätevää porukkaa. Sutenööri Lukki (Maija Andersson) jäi jotenkin oudoksi hahmoksi, en saanut oikein otetta hänestä millään.

"Murha, murha!"

 Mutta onhan se nyt saletti, että Joni Leponiemi vetäisee ilmiömäisellä tyylillään niin Jekyllit kuin Hydetkin ja etenkin Hydet. Lauluvoimaa on niin, että munaskuissa tuntui. Mestarillista! Mieleen painui myös surumielisenä työpöytänsä ääressä istuva mies, joka kävi sisäistä kamppailua siitä, kumpi tyyppi on pinnassa ja mielessä kaiveli viimeaikaiset teot, joita ei enää saanut tekemättömäksi. Että loppuisi nyt tämä helvetti. Mietti varmaan, että "Luoja auta, pidä kurissa, kaidalla tiellä poissa kiusauksista.." Ansaitusti osa katsomosta (minä muiden muassa) nousimme seisomaan loppuaploodien aikana, ja tulihan siellä moneen otteeseen väliaploodeitakin.

 Pirullisen viihdyttävä tämä oli ja kaikenkaikkiaan ammattitaidolla rakennettu kokonaisuus. Pyrotekniikan sijaan erityishuomioni sai tällä kertaa ihan eri sfääreihin nousseet Emman ja Lucyn roolihahmot sekä viitastaan epätoivoisesti irti pyristelevä Jekyll. Ja ne petomaiset hyökkäilyliikkeet, huh hei! Orkesterille tietenkin myös kiitosta, ja ihan koko työryhmälle muutenkin.

 Pohdiskelin vielä sitä, että mitä kaikkea maailman laboratorioissa on vuosien saatossa kehiteltykään. Onko joku joskus oikeasti sekoitellut liemen, jolla saisi pahan ja hyvän erilleen? Jos sellainen jostain syystä pääsisi markkinoille, menisitkö testimielessä maistelemaan ja katsomaan mitä tapahtuu? Röyhkenä pistelisit menemään ja aiheuttamaan pahennusta turuilla ja toreilla, ja aamulla et tietäisi "toisen tyypin" tekosista yhtikäs mitään. Hmmm. Luulen, että sellainen liemi on jo kehitelty ja se kantaa nimeä alkoholi. Ei muuta kuin testailemaan...

 ps. pitäsiköhän mennä uudestaan naimisiin ja järkkäisi ihan itse muka yllätyksenä paikalle perinteisen morsiamenryöstön siten, että ovesta saapuisi viitta heiluen tummanpuhuva hahmo, joka puhuisi matalalla äänellä ja veisi väkisin mennessään (mutta ei tilaisuuden tullen kumauttaisi kävelykepillä heti kulman takana ohimoon)?

(näin esityksen vapaalipulla, kiitos Jyväskylän Kaupunginteatterille kutsusta)

esityskuvat (c) Jiri Halttunen

Peppi Pitkätossu / Helsingin Kaupunginteatteri

Peppi Pitkätossu / Helsingin Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 15.1. 2015, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus Milko Lehto

Rooleissa : Anna-Riikka Rajanen/Maija Koivisto, Petrus Kähkönen, Raili Raitala, Ursula Salo, Kaisa Torkkel, Unto Nuora, Panu Vauhkonen, Inka Tiitinen, Tuukka Leppänen, Sauli Suonpää, Iikka Forss, Kirsi Karlenius, Sari Haapamäki, Helena Haaranen, Sofia Hilli, Juha Jokela ja Ilkka Kokkonen

 Pikkutyttönä tuli katsottua hyvinkin tarkkaan ja moneen kertaan kaikki Peppi-elokuvat telkasta. Ihailin Pepin energistä meininkiä, lemmikkiapinaa ja sitä, miten nokkelasti hän tyhmiä aikuisia aina höynäytti jos jonkinlaisella konstilla. Toivoin, että minulla olisi ollut Pepin kaltainen ystävä, joka veisi minut seikkailusta toiseen. Sellaista ei ollut ja oli käytettävä mielikuvitusta, ja kyllä mielestäni koin varsin seikkailupitoisen lapsuuden lemmikkiapinattomanakin. Ihme kyllä, tässä vuosien varrella olen nähnyt vain yhden teatteriversion Pepistä, yhtenä kesänä Hämeenlinnan Miniteatterissa ja se oli kyllä oikein hauska esitys, varsinkin kun rooleissa oli pelkkiä lapsia ja nuoria. Nyt nostalgiamatka lapsuuteen lähti käyntiin Helsingin Kaupunginteatterin lähtöruudun kautta.

Maija Koivisto, takana Kirsi Karlenius (c) Mirka Kleemola

 Mukava fiilis tuli heti aulassa, kun vastaani portaissa vilisti ensimmäinen Peppi-asuun pukeutunut pikkutyttö ja peppimekkoja taskuineen (ja lettejä) oli yhdellä jos toisellakin päällä. Myös itselläni, heh! Moni saattoi olla elämänsä ensimmäistä kertaa teatterissa ja kyllä siinä varmasti hämmästelemistä riitti, kun Huvikumpu liikkui työntövoimalla, Peppi ratsasti Pikku-Ukolla näyttämölle ja ihmeellisellä tavalla putkahti esiin muualta, kun oli juuri sekuntia aiemmin mennyt kauralaariin piiloon. Pepin maailma oli varsin värikylläinen, pidin kovasti ihanasta virkatusta mekosta ja virkatun peitteen sai myös Huvikumpu. Merirosvojen vaatteet tekivät myös vaikutuksen. Erikseen on siis mainittava kiitokset puvuista Riitta Röpeliselle ja lavastuksesta Markus Tsokkiselle.

Juppe, Jeppe ja Peppi / (c) Mirka Kleemola

 Näkemässäni esityksessä Peppinä heilui Maija Koivisto, ja varsin reippaan ja raikkaan tyypin hän Pepistä kyllä loi. Sisäinen aikuiseni huomasi muutaman kerran ärsyyntyvän tytön jatkuvasta lällättelystä ja huutelusta ja paikallaanpysymättömyydestä. Tommi (Petrus Kähkönen) ja Annika (Raili Raitala) olivat kyllä Pepin rinnalla aika tylsiä, täysin hajuttomia ja mauttomia. En saanut hahmoista muutenkaan oikein otetta. En saanut lapsenakaan, mielestäni Tommi ja Annika olivat jo silloin liian lällyjä tyyppejä...

 Näissä koko perheen näytelmissä on kyllä parasta se, kun lapset kikattavat ja eivät malta innoltaan pysyä paikallaan. Sirkuskohtauksessa etsittiin voimamiehelle haastajaa ja edessäni yksikin pikkutyttö viittasi välittömästi! Monenlaista huutelua sieltä täältä kuului, toki myös perinteistä "kauan tää vielä kestää?"-kommenttia. Metrin säteellä minusta myös oksennettiin ja simultaaniselostettiin, eli vaari selosti sylissään istuneelle pikkutytölle lähes kaiken mitä lavalla tapahtui... Antakaa nyt lasten itse kokea oivaltamisen ilo! Hauskaa oli myös se, että aikuiset ja lapset nauroivat usein ihan eri jutuille. Muutama sanaleikki meinasi mennä kokonaan ohi, esimerkiksi poliisin "Älä soita poskea!" kun Peppi oli vastannut kysymykseen "Kuka muu muka?!" Pierutyyny toki naurattaa kaikkia ikään ja kokoon katsomatta, sehän on selvä.

 Parhaat naurut meikäläisellä kuitenkin kirvoitti hulvaton rosvokaksikko Jymy-Juntunen ja Kukkanen (Sauli Suonpää ja Iikka Forss). Mitä liikekieltä ja puheilmaisua! Tankotanssiakin hiukan nähtiin ja painiskelua painavan laukun kanssa, joka sisälsi kultarahoja. Rosmoista Kukkanen oli yhdistelmä hiihtäjälegenda Juha Mietoa ja vahvasti Turkuun viittaavaa murretta, hillitön sekoitus. Yhtä pöhköä meininkiä oli steppaavalla poliisikaksikolla Jeppe ja Juppe (jälleen Iikka Forss herkullisimmillaan ja Tuukka Leppänen), kaksikko tanssaili viitanliepeet liehuen ja etenkin Jepeltä tuli juttua siihen malliin, että pokassa oli pitelemistä näyttämölläkin. Saas nähdä mitä sieltä kauralaarin pohjalta seuraavaksi löytyy... Hupaisa hahmo oli myös rouva Ryppyliini (vai mikä se oli, rouva Ryöppyvaara, lempinimiä oli monta), Ursula Salo pääsi irroittelemaan oikein kunnolla liehuvine helmoineen ja melkoisine etuvarustuksineen.

Merirosvoja ! (c) Mirka Kleemola

Huvikumpu muuntui merirosvolaivaksi niin ovelasti, etten ehtinyt edes tajuamaan moista! Meri luotiin eteemme myös hienolla, yksinkertaisen nerokkaalla tavalla. Koulubussi myös miellytti silmääni kovasti. Pakko mainita myös loistoesimerkki siitä, miten sivuhahmoissakin otetaan ns. tilanne haltuun. Sauli Suonpään koululaisen innolla tokaisema "Jes!" ja housunnauhojen näpräys, toisaalla taas Iikka Forss istumassa järjestäjä-kyltti kaulassaan ja nykyajan miesihannetta kuvaava Keijo Koulunkäyntiavustaja (Unto Nuora) partoineen.

 Pepin tunnari on soinut ärsyttävyyteen asti päässä keskiviikosta lähtien. Suosittelen esitystä kyllä kaikille lapsille ja lapsenmielisille, ja mielelläni menisin katsomaan uudestaankin ihan vain nähdäkseni rosvojen sulavaa liikehdintää portaikossa ja katsomaan, kenellä pettää pokka tällä kertaa.

 Pepille hyvästä meiningistä neljä tähteä ****. Ja käsiohjelmassa mukana staattisia tarroja...

(näin esityksen pressilipulla)

Harjunniemet, Houdinit ja Huijarit

Heipä hei. Pari viikkoa olenkin viettänyt tässä blogin suhteen hiljaiseloa, työrintamalla on ollut sen verran haipakkaa, etten ole juuri koneen ääressä ehtinyt istuskelemaan ja kirjoittamaan. Kulttuuririennoissa on tullut kuitenkin käytyä, ja niistä lyhyt kooste luvassa än yy tee NYT.

 Viime viikon torstaina vietimme kulttuuribloggaajien jo perinteeksi muodostuneita pikkujouluja ensimmäistä kertaa, kokoontumisajot suoritimme Kulttuuriravintola Kivessä Tampereen Teatterin kupeessa. Illan emäntänä toimi Tampereen Teatterin tiedottaja Sanna. Mukana olivat lisäkseni Katri (blogi Paljon melua teatterista), Eija (Taivaannapa), Siiri (Some Superfluous Opinions), Simo (Kulttuurikarppaaja) sekä Laura (One Night in Theatre). Ja olihan meillä ihan äärettömän hauskaa! Keskustelimme tietysti teatterista, mutta paljon oli puhetta myös sääristä (miesten). Aluksi ruokailimme ja siinä vaiheessa tuli jo havaittua, että joillakin vesilinja petti heti alkuunsa ja yksi meistä oli äärimmäisen helppo puhua ympäri. Otin muuten etanoita ruuaksi. Illan kruunasi Tero Harjunniemi Unplugged-konsertti, jossa kuultiin tunnelmallisia kappaleita elävästä elämästä. Jos nimi kuulostaa tutulta, kerron vielä että Terohan oli Tampereen Teatterin Les Misin Jean Valjeanin roolissa, ja esim. ensi syksynä hänet voi bongata tietyissä esityksissä Oopperan kummituksessa Raoulin roolissa. Terolla on kyllä upea ääni, jota mielellään kuuntelee eikä mies itsekään ole hassumman näköinen... Keikan päätteeksi mies tuli meitäkin jututtamaan ja yhteiskuvasta ei voinut kukaan kieltäytyä. Kyllä meidän kelpasi.

Teron enkelit :) / kuvan nappasi Sanna

 Maanantaina minut "pakotettiin" katsomaan Helsingin Kaupunginteatteriin "Huijarin muistiinpanojen" viimeistä näytöstä. Muuten meinasi mennä koko esitys ohi, mutta koska ilta sopi aikatauluihini, lähdin Helsinkiin. Koska esitykset jo päättyivät, en kirjoita nyt perinteistä arviota kyseisestä näytelmästä. Oli kyllä todella hillintöntä menoa lavalla ja yleisökin lämpeni mukavasti. Kaikki vetivät roolinsa niin överiksi, että moista en ole vähään aikaan nähnyt. Kansallisen Vanja-enossa kastuin vedestä, nyt meinasin eturivissä saada käsirasvat ja oreganot päälleni. Kari Heiskasen ohjaus, Pekka Strang mielistelemässä itsensä piireihin, Riitta Havukaisen ilmeet ja yllättävä ooppera-aaria, Sauli Suonpään esittämä pikahahmo rastafarina, Taneli Mäkelän harvinaisen sitkeä pizza ... siinä osa herkkupaloista. Meno oli niin totaalisen absurdia välillä, ei voinut muuta kuin pelätä naurusulakkeen kärvähdystä. Neljä tähteä napsahti Huijarin muistiinpanoille ****.

(c) Tapio Vanhatalo

 Ja sitten se Houdini. Täytyy sanoa, että se päivä ei muutenkaan ollut onnistunut, sillä ihan kaikki meni pieleen heti aamusta alkaen. Siitä huolimatta lähdin suurin odotuksin kohti Helsinkiä, sillä kahlekuningas Houdinihan on kiehtova hahmo, jonka kuvioista saisi varmasti kiintoisaa aikaiseksi. Esitystä oli kulunut noin kymmenen minuuttia kun päätin, että lähden väliajalla kotiin, jos tämä ei tästä yhtään parane. Ei parantunut ei, ja niin tein harvinaislaatuisen vedon ja lähdin kesken kaiken kotiin. Ei harmita yhtään! Leo Honkosesta pidin, samoin muutamista koreografisista kikoista ja bändikin soitti mallikkaasti. Muusta en sitten pitänyt yhtään, eli ei todellakaan ollut minun makuuni tämä juttu. Muutenkin haluan unohtaa koko päivän ja pyyhkiä muististani kaikki siihen liittyvät, joten ei tuosta sen enempää...

 Teatterivuosi 2014 alkaa olla lopuillaan. Vielä olisi luvassa Klassikot lavalla redux (Tampereen Teatteri), Petos (Kansallisteatteri) sekä 24 Hour Plays (Q-teatteri). Taidan myös piipahtaa Hämeenlinnan Keskustalon Joulupuodissa katsomassa Hämeen Kuninkaallisen Nukketeatterin versiota Saiturin joulusta. Näin tuon näytelmän nukkeversion myös vuosi sitten, ja mukavaa että esittävät sitä tänäkin vuonna.

 Mutta sitä ennen vuorossa Verkatehtaalla konsertti Rajaton Joulu. Rajattoman riveissä mukana laulaa myös Jukka Nylund, jota olen haastatellut tänne blogiinkin. Mielenkiintoista!

Ladykillers - Sarjahurmaajat / Helsingin Kaupunginteatteri

Ladykillers - Sarjahurmaajat / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 25.9. 2014, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Ohjaus Neil Hardwick

Rooleissa : Pirkko Mannola, Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti, Mikko Kivinen, Asko Sarkola, Sauli Suonpää, Heikki Sankari, Sari Haapamäki, Helena Haaranen, Hannele Lauri, Leena Rapola ja Eija Vilpas

 Rouva Wilberforce (Pirkko Mannola) majoittaa asuntoonsa viulukotelot käsissään kulkevan rikollisporukan. Porukan pomo professori Marcus (Asko Sarkola) kertoo miesten olevan klassisen musiikin taitureita, ja tämä meneekin rouvaan täydestä. Viulukoteloista löytyy kuitenkin ihan oikeat soittimet, jotta huijaus onnistuisi paremmin. Luvassa olisi huippukeikka, jota on kätevä suunnitella uudesta vuokra-asunnosta käsin, se kun sattuu sijaitsemaan rautatieaseman välittömässä läheisyydessä. Rouva tosin sattuu olemaan klassisen musiikin ystävä, ja pyytääkin herroilta pientä konserttia teekutsujen lomassa. Ja mitäs sitten tapahtuikaan...

Veretseisauttava konsertti / (c) Tapio Vanhatalo, HKT

 Lavastuksen tummanpuhuva ilme miellytti silmääni, vaikkakin samantyylisiä ratkaisuja olen nähnyt useammankin kerran. Ei mitään uutta sillä osastolla siis. Pastellinsävyisissä mekoissaan tepsutteleva herttainen rouva Wilberforce oli oiva vastapari tummalle taustalle. Eniten pidin rosvojoukon erilaisista tyypeistä. Kauniiden mekkojen perään oleva majuri Courtney (Mikko Kivinen), vanhoja naisia inhoava herra Harvey (Rauno Ahonen), "tää olis nyt se herra Lawson"-Lawson (Risto Kaskilahti) sekä levoton siivousintoilija nuorimies Robinson (Sauli Suonpää) olivat kiintoisa porukka, jotka kuitenkin vaikuttivat kaikki liian kunnollisilta ollakseen paatuneita rikollisia. Olisin odottanut enemmän jonkinsorttista synkistelyä alkupuolellakin, jotta olisi käynyt ilmi, että tämän porukan kanssa ei kannata pelleillä.

Pirkko ja sangen taipuisa Sauli papukaijaa ihmettelemässä

 Näytelmän sanotaan olevan mustan farssikomedian helmi. Vai niin. Farssiksi tätä en kyllä kutsuisi, sillä siihen tahti oli liian verkkainen eikä yleisö tuntunut siinä mielessä lämpenevän. Yksittäisiä hekotteluita kuului kyllä sieltä sun täältä. Itseäni huvitti eniten Sauli Suonpään (joka viulu kädessään muistutti hyvin paljon Nigel Kennedyä) kikkailu ja ilmehdintä sekä maaninen eri paikkojen puunaaminen, vähän kyseenalaisella tyylilläkin välillä. Asko Sarkolan tavaramerkiksi on muodostunut vallaton käsien käyttö ( mielessäni kuvittelin usein tahtipuikon Askon käteen, hänestä saisi loistavan kapellimestarin...) sekä omalaatuinen sanojen painotus. Kiinnostavaa seurattavaa, koska kukaan muu ei tee vastaavaa. Tuli siellä kannanottoa taiteen nimissä huijauksesta ja kriitikoiden halveksunnastakin...Olihan se ennen väliaikaa nähtävä (ja kuultava) "konsertti" aikas jäätävä kokemus myöskin.

Asko, Pirkko ja liina / (c) Tapio Vanhatalo

  "Ihan jees" oli mielessäni ensimmäinen ajatus esityksen päätyttyä. Odotukset eivät ihan täyttyneet, enkä edes osaa sanoa mistä kiikasti. Varsin kelvollisia näyttelijäsuorituksia kuitenkin ja itse juoni on herkullinen. Paljon kysymyksiä ja vähän ristiriitaisiakin aatoksia jäi mieleeni pyörimään. Miksi papukaija häkkeineen oli koko ajan sangen keskeisellä paikalla, vaikka sillä ei itse juonen kannalta ollut minkäänlaista merkitystä? Miksi vino taulu ja sen jatkuva suoristelu kiinnitti huomioni? Liikaa kiinnitin huomiotani myös superpitkään kaulaliinaan ja askelkuvioihin sen kanssa. Sinne sun tänne siirtyilevät seinät häiritsivät, samoin junan ylikirkkaat valot ja liian kova ääni. Ja itse näytelmän ulkopuolelta suunnattomasti häiritsi jostain päin katsomoa kuulunut lähes jatkuva simultaaniselostus tapahtumista. "Katso, Asko Sarkola tuli lavalle. Onko tuo Risto Kaskilahti, onhan se. Heheh, nyt se mummo astui liinan päälle." Huoh.

 Kyllähän tämä varmasti houkuttelee väkeä katsomoon, en epäile sitä. Ihan jees on ihan jees, pienillä lisämausteilla näytelmä olisi saanut neljännenkin tähden. Nyt siis kolme ***.

ps. erityismaininta hymyileväiselle narikkanaiselle, joka toivotti minut varsin lämpimästi tervetulleeksi teatteriin. Kahvilassakin sain erityisen mukavan mielen. Hienoa asiakaspalvelua kerrassaan!

(näin esityksen pressilipulla)