Juhannustanssit / Tampereen Työväen Teatteri

 Olin Juhannustanssien ensi-illassa. Jos odotatte tästä perinteisen tyylin blogikirjoitustani, tulette pahasti pettymään. Lue tai jätä lukematta, oma päätös. Tämä on minun kokemukseni, ei kenenkään muun. Tekstihän on tosin vasta alussa, saas nähdä minne suuntaan se lähtee.

 Vettä vihmoi vaakatasossa päin kasvoja jo lähtöasetelmissa Hämeenlinnan linja-autoasemalla ja vaikka oli lämmintä päällä, oli silti kylmä. Väsytti niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mieleeni tuli vuosientakaisia juhannusmuistoja, kun mökkireissulle autoon pakkautuessa vitutti jo valmiiksi, mutta yritti sitkeästi olla jotain muuta, kun oli tämä reissu nyt näin sovittu ja oli sää mikä hyvänsä. Autenttinen juhannusfiilis. Pimeä, sateinen syksy oli muutenkin ottamassa minusta tiiviimpää otetta. Illan esitykseltä odotin kokonaisvaltaista piristysruisketta, josta saisin energiaa kahlata läpi loppuviikon ja kentien koko loppukuun. Minulla oli sellainen kutina, että nyt ei ole ihan perinteistä menoa luvassa ja osasin odottaa jotain täysin erilaista mitä olen tottunut Työviksen suurella näyttämöllä näkemään. Täytyy tähän väliin myös kertoa, että Hannu Salaman Juhannustansseista minulla ei ollut muuta käryä kuin se, että kohuteos on kyseessä ja jumalanpilkkaa ja semmoista. Kirjasta en ole siis riviäkään lukenut.

 Teatterin aulaan päästyäni jo tuli bussikuski Lasse (Juha-Matti Koskela) samantien käsipäivää sanomaan ja toivottamaan hyvää juhannusta. Ilahduin yllätyksestä. Itsepalvelunaulakon vieressä oli teltta. Odotin, että siellä olisi joku pariskunta muhinoinut, mutta ei. Odotin myös, että joku olisi tullut tarjoamaan taskumatista lämmintä viinaa. Hiukan myöhemmin viinapullon sijaan sain käteeni valkoisen ilmapallon vahtimestari Helmelältä (Jyrki Mänttäri) ja mietin, että mitähän helvettiä nyt ja joutuuko pallolliset jossain vaiheessa lavalle. Yritinkin sitten päästä pallosta eroon kaikin tavoin, mutta kukaan ei sitä huolinut ja lopulta marssin katsomoon ilmapallo kourassa. Onneksi paikkani lähistöllä oli tyhjä penkki, sai siitä pallo lepopaikan.

 Näyttämöllä oli kaksi pientä katsomoa myös ja niissä istui väkeä. Itse esitys pääsi alkuun ja meille tarjoiltiin aika perinteistä vehreänvihreää kesämaisemaa taustalle. Veijo Salorannan (Jussi-Pekka Parviainen) yhtye polkaisi ilmoille ensimmäisen kappaleen, sekahaku ja siitä sitten pokkailtiin kansaa humpalle. Mukavahan sitä oli katsella. Kävi ja ei käynyt kateeksi. Tyylejä oli joka lähtöön, niin kuin elämässä muutenkin.

 Perinteiset meiningit ja mukavuudet loppui aika nopeasti kuin seinään, ja huomasin hyvin pian olevani epämukavuusalueellani, eli keskellä esitystä, josta en tunnu ymmärtävän yhtikäs mitään. Olen aina toitottanut sitä, että välillä pitäisi mennä rohkeasti katsomaan muutakin kuin sitä tuttua ja turvallista, josta tietää jo valmiiksi pitävänsä. Sieltä epämukavuusalueelta niitä ylläreitä ja ns. killereitä tulee, mustia hevosia. Halusin kovasti päästä kiihtyviin kierroksiin mukaan, tempautua penkiltäni näihin karkeloihin ja ihmiskohtaloihin täysillä, mutta mitä pitemmälle päästiin, sen tiiviimmin tunnuin juurtuvan istuimeeni ja sen läpi jonnekin, josta ei ole paluuta. Liikaa nauraessani usein olen todennut, että naurusulakkeeni meinasi kärvähtää. Nyt ylikuumeni sulake siitä vierestä, mikä lie oli se. Tässä oli paljon kaikkea, huusia katsomon perukoilla, jättikokoista sorsaa, alaston villi hanuristi, yksi pari nusaisemassa keskellä katsomoa, roihuavaa kokkoa jonka lieskat ulottuivat lähes takariviin asti, teknoreivimeininkiä ja Maruzellan tahdissa raivohumppaavaa väkeä, yllättävän fiksuja tuosta noin puhuva sorsanaamarinen vapaaehtoinen, lausuntakaraokea, Salaman sensuroituja ja sensuroimattomia puheita, krokettipeliä ja säärileivosta väliajalla. Tässä oli kaikkea minulle liikaa. Olisin halunnut olla yksi niistä, jotka nousivat varmoina ruoto suorana taputtamaan seisaaltaan esityksen päätyttyä ja hämmentyneiden aplodien alettua. Olisin halunnut, että tämä olisi nyrjäyttänyt minun tähänastiset teatterikokemukseni uusille raiteille. Kävi niin, että entistä vahvemmin tiedän omat mieltymykseni ja millainen teatteri minuun parhaiten uppoaa. Pieni estradi, vähän väkeä, puhedraamaa. Ja välillä haluan edelleen pois mukavuusalueelta, se tekee ihmiselle hyvää ja pitää hereillä.

 Luin parit viralliset kritiikit tämän tiimoilta ja niistä nousi kyllä muutamia ahaa-elämyksiä, joita lukiessani nyökyttelin ollessani samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Mielipiteinä ne olivat kuitenkin jonkun toisen, ei minun omia ajatuksiani, joten niitä en lähde kirjoittamaan tähän.

Parviainen, Nummela ja Mäkinen 

 Helmi-Leena Nummela orkesterin Raili-solistina/kertojana ja Minea Lång muurari Hiltusena jäivät parhaiten mieleeni, ja etenkin muutamat Hiltuseen liittyvät lauseet. "Hei, tätä mä teen päivittäin työkseni!" ja se, että "teidän sukupolvi ei tee mitään mitä ei halua" ja esitys jää junnaamaan paikoilleen, jopa näyttelijöiden lakonuhkaa ilmassa, mutta kotona on perhettä ja rahaa tarvitaan, sanoo Miia Selin ja kohtaus saadaan jatkumaan. Ja se, että Verneri Lilja esittää Paavo Kenttäläisen roolia, mutta kuka on se tyyppi, joka esittää päivittäin Verneri Liljaa...? Tämä sai aivot raksuttelemaan ja se, että koko elämä on kuin jatkuva koe-esiintyminen, kun koskaan ei tiedä kuka katselee.

 Jollain selittämättömällä tavalla pidin tästä, näin jälkeenpäin ajateltuna. Pidin erikoisestakin liikekielestä ja rytmistä, jonka mukana kaikki pyöri tai oli pyörimättä ihmisiä myöten. Valoista, musiikista. Lopun hiljaisuudesta. Loppupuolella halusin jo kovasti kotiin ja olin varma siitä, että kello on taatusti yli kymmenen enkä ehdi viimeiseen junaan ja kauhuissani jo mietin, että miten pääsen yöksi kotiin. Olin helpottunut päästyäni peiton alle umpiväsyneenä, pää raskaana kaikesta.

 Tämmöistäkin teatteria saa, voi ja pitää tehdä. Syvä kumarrus siitä, että Työviksen suurella näyttämöllä parhaaseen pikkujoulusesonkiaikaan jotain todella erilaista mihin aiemmin on totuttu. Mietin myös sitä, että näyttelijöille taatusti palkitsevaa ja kiitollista tehdä tämänkaltaista vaihteeksi.

 Aulassa oli villiä pöhinää esityksen päätyttyä, kuului "parasta ikinä" ja "vittu mitä paskaa". Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta esitys pitää ensin nähdä ollakseen siitä jotain mieltä. Muistakaa se. Itse häilyn ties missä, mutta yhtään en kadu, että juuri tämä Juhannustanssit tuli nähtyä. Voi sitten joskus vanhana muistella, että olin siellä minäkin keskellä kokkoa paskahuusin kupeessa.

Juhannustanssit / Tampereen Työväen Teatteri, suuri näyttämö

Ensi-ilta 16.10. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäisromaani Hannu Salama
Käsikirjoitus Juho Gröndahl
Ohjaus Linda Wallgren
Sävellys Joonas Mikkilä
Koreografi Samuli Nordberg
Lavastussuunnittelu Janne Vasama
Valosuunnittelu Eero Auvinen
Pukujen, maskien ja kampausten suunnittelu Marjaana Mutanen
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp ja Paavo Malmberg
Musiikin sovitus, tuotanto ja johto Paavo Malmberg ja Joonas Mikkilä

Näyttämöllä : Verneri Lilja, Eriikka Väliahde, Mika Honkanen, Juha-Matti Koskela, Emmi Kaislakari, Kaisa Sarkkinen, Miia Selin, Jyrki Mänttäri, Minea Lång sekä Salorannan yhtyeenä Jussi-Pekka Parviainen, Helmi-Leena Nummela, Joel Mäkinen, Paavo Malmberg ja Juho Kanervo/Riku Vartiainen

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos TTT!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi kanssa - teatterit yhdestä osoitteesta!

Nuotin vierestä / Pyynikin Kesäteatteri

Nuotin vierestä / Pyynikin Kesäteatteri

Ensi-ilta 14.6. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäiskäsikirjoitus Johanna Hartikainen
Dramatisointi Ola Tuominen, Hanna Suurhasko ja Johanna Hartikainen
Ohjaus Ola Tuominen
Lavastussuunnittelu Tuomo Nakari
Pukusuunnittelu Ulla-Maija Peltola
Koreografi ja ohjaajan assistentti Konsta Reuter
Kampaus-ja maskeeraussuunnittelu Tiia Ahvenjärvi
Äänisuunnittelu Lari Palander
Laulujen harjoitus Juha Antikainen
Taustanauhat Tony Sixström
Tappelukoreografia Marko Keskitalo ja työryhmä

Rooleissa : Juha-Matti Koskela, Tiina Weckström, Irina Vartia, Kaisa Hela, Jarmo Perälä, Samuli Muje, Marko Keskitalo, Seppo Paajanen, Anna Ackerman, Leena Rousti, Hanna Gibson, Karoliina Blackburn, Arttu Soilumo, Juha Antikainen ja Kamarikuoro Näsin laulajia (8 vaihtuvaa kuorolaista/esitys)

Tiina Weckström ja Juha-Matti Koskela 

 Logistisesti onnistunut kesäteatteripäivä on sellainen, missä pystyy saman päivän aikana katsomaan kaksi eri esitystä samassa paikassa ilman, että on tarvetta siirtyä kohteesta välissä muualle. Olin päivällä katsomassa "Tatun ja Patun Suomi"-esityksen ensi-iltaa, jäin istuksimaan kirjan kera katoksen alle pariksi tunniksi ja siitä sitten illan Nuotin vierestä -näytöstä kohti. Seurakin vaihtui välissä. Ihanasti henkilökunta jaksoi olla huolissaan siitä, etten vilustuta itseäni siinä ulkosalla hytistessäni. Sää oli aurinkoinen mutta koleahko, onneksi olin älynnyt ottaa takin mukaan...

 Esitys perustuu samannimiseen elokuvaan, jonka kävin heti tuoreeltaan katsomassa (rooleissa mm. Riku Nieminen ja Leena Uotila). Hirveästi siitä ei muistikuvia jäänyt, josko nyt sitten teatteriversiosta paremmalla onnella jäisi enemmän mieleen. Alussa vietetään hartaita hetkiä uurnanlaskutilaisuudessa, Arton (Juha-Matti Koskelan) isä ja Leenan (Tiina Weckström) aviomies on menehtynyt. Jo tässä tilaisuudessa käy ilmi, että Arton vaimolla Marjukalla (Irina Vartia) on rahat ja oma napa mielessään. Arto on aikamoinen kontrollifriikki ja hermoheikko insinööri, vaimo pompottaa minkä ehtii ja sanelee kuviot ulkopuolelta hyvin pitkälti, mahdollinen perheenlisäys mielessään. Arton selkeästi tekisi mieli vähän vapautua, mutta kun... Ei ole miehellä töissäkään helppoa, tulevaa presentaatiota ilkutaan jo valmiiksi. Harvinaisen ärsyttävä kolmikko on muuten Rainesalo-Fagerholm-Kerminen (Samuli Muje, Marko Keskitalo ja Seppo Paajanen), takuulla entisiä koulukiusaajia kaikki ja kuin Monni sekä Pilli ja Pulla. Yksi mollaa ja kaksi komppaa vieressä.

Arto ja vaimo Marjukka (Irina Vartia) 

 Äiti Leena saa mahdollisuuden osallistua Kotkassa järjestettäviin karaoken SM-kisoihin ja Arto yrittää moisen reissun estää, kas kun Rainesalokin saattaa siellä kulmilla pyöriä ja hän kun inhoaa karaokea ja saattaisi siinä Arton ylenemismahdollisuudet jätevesihommien parissa mennä sivu suun. No, Arto lähtee äidilleen kuskiksi ja loppu onkin historiaa. Kohtalo tuo hänen eteensä Naisen (Kaisa Hela), joka myöhemmin paljastuu kuuluisaksi laulajattareksi ja karaokekisan tuomariksikin. Miten mahtaa käydä Arton urahaaveiden, vaimon viisivuotissuunnitelmien ja Leenan kisamenestyksen?

 Nyt täytyy kyllä todeta, että alkupuolella pitkästyin totaalisesti. Pyörivästä katsomosta huolimatta esitys ei oikein tuntunut lähtevän rullaamaan ja kaikki tuntui kovin väkinäiseltä. En saanut oikein otetta yhdestäkään tyypistä. Muutama hahmo lähinnä ärsytti (toki tarkoituksellakin). Osittain johtunee siitä, että paria tuntia aiemmin oli värikästä ja vauhdikasta menoa samassa paikassa. Mihin katosi kaikki ilo? Jäljellä harmautta ja tylsyyttä. Siirryttiin lasten maailmasta aikuisuuteen suoraan. Katsomosta raikunut nauru ja kupliva kiherrys oli poissa ja huomasin haukottelevani useaan otteeseen.

 Onneksi väliajan jälkeen saatiin sitten enemmän kierroksia karaokekisojen myötä ja muutenkin koko homma sai tavallaan uuden lähdön, ja aloin huomaamattani viihtyä. Itse kisoissa olisin toivonut näkeväni/kuulevani useampia lyhyitäkin suorituksia eri kisaajilta, etenkin olisi kiinnostanut rockhenkisesti pukeutuneen nuoren miehen (Arttu Soilumo) mahdollinen kappalevalinta tanssimuuveineen. Tiina Weckströmin tumma ääni ja sielukas tulkinta "Aikuisesta naisesta" katsomon kyydissä jää takuulla mieleeni, oli sen verran pysäyttävä hetki se. Aistini aktivoituivat myös Kaisa Helan ensiesittäytymisestä liehuvine takinliepeineen, siinä vasta rotunainen! Olisin itsekin saattanut jäädä suu auki tuijottamaan moista näkyä, joten ihmekös tuo että Artokin pisti uuden vaihteen elämässään silmään. Pidin kovasti myös siitä, miten Juha-Matti Koskela tulkitsi hermoilevaa Artoa, ja mikä huomattava muutos miehessä sitten tapahtuikaan kun sai itsevarmuutta lisää ja osasi irrottautua monestakin asiasta. Hyvä! Ja millä käsiliikkeellä auto lukittiin. On tainnut Arto salaa käydä flamencotunneilla?

Susanna (Kaisa Hela) ja näyttävä autostapoistuminen 

 Ylimääräistä hupia tarjosi taustan järvimaisemat ja jostain yllättäen hiljalleen ohilipuva suppailujoukko. Ja kävi myös ilmeisesti niin, että juuri kun kisoissa laulettiin "tahdon oikeesti olla sinun enkä vain leikisti rakastaa", taustalle ilmestyi saunalautta ja sen kannella juhlivaa hääväkeä? Olisiko ollut peräti häävalssi siellä meneillään. Sopi kyllä tilanteeseen enemmän kuin mainiosti.

 Vaan mikä ihme oli tämä hiljainen kalastaja haukineen? Hölkkääjät? Luin myös koko ajan, että hotellin nimi olisi Erikotkanpesä (ei siis "se kuuluisa" Kotkanpesä vaan eri) ja se olikin Merikotkanpesä.

 Päällimmäisenä jäi lopulta mieleeni se, että eletään tässä ja nyt - otetaan ilo irti, ilman suuria suunnitelmia. Nautitaan hetkistä ja elämästä. Irrotellaan ja vähän revitellään. Ei oteta kaikkea niin vakavasti! Löysätään krakaa. Lauletaan kun siltä tuntuu. Positiivisin ajatuksin poistuin, ehdin sateen alta pois bussiin ja aiempaan junaankin. Ei hassumpi päivä sitten lopulta kuitenkaan. Jos mielit itse katsomoon, lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Joonas Järventie

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Pyynikin Kesäteatteri!) 

Haastattelussa Juha-Matti Koskela

Juha-Matti ”Juhis” Koskelan tapasin huhtikuun alussa 2019 Ståhlbergin kahvilassa Tampereen Koskikeskuksessa.
  
Vuonna 1982 Porissa syntynyt Juhis on horoskoopiltaan härkä/kaksonen, ”rajatapaus”. ”Oon syntynyt Satakunnan keskussairaalassa, muistaakseni. Porissa kävin koulut, muutin pois 21-vuotiaana tänne Tampereelle. Töiden perässä on käväisty muissakin kaupungeissa, mutta virallisesti en ole asunut missään muualla.”
  
 Koetko olevasi tamperelainen vai porilainen? ”Mä koen olevani tamperelaistunut porilainen, eli kyllä se Pori aina jossain taustalla piilee.”  

(c) Kari Sunnari 

 Mitä harrastat/teet vapaa-ajallasi? ”Kesäisin tulee harrastettua frisbeegolfia ja moottoripyöräilyä. Lisäksi soitan bassoa, ”sunnuntaisoittelen”. Käyn salilla, pelaan Pleikkarilla ja katselen leffoja. Siinäpä ne. Oon sellainen kesäharrastaja, talvella tulee tehtyä lähinnä töitä. Oon yleensä pyrkinyt pitämään kesät aika vapaana, tuleva kesä on poikkeus kun oon Pyynikillä”, kertoilee Juhis. 

 Tästä yllättäen siirtyi keskustelu Netflixiin ja muihin suoratoistopalveluihin, ja ykskaks puhuimme pitkään Game of Thronesista ja sarjan finaalikauden mahdollisista käänteistä. Kerrankos sitä aihe vaihtuu lennossa… ”Mun suosikkihahmoni on muuten Tyrion Lannister. Jos itse pääsisi näyttelemään tietyn hahmon, se olisi ehdottomasti Jon Snow.”  

 Ja sitten takaisin ruotuun. Soitat siis bassoa. Oletko soittanut myös teatterijutuissa? ”Bassoa soitin ”Bremenin soittoniekoissa” Työviksessä (Rokkikukko oli mun ns. sisääntuloroolini) ja Mikkelissä ”Kävellen kotiin”-nimisessä jutussa. Työviksen ”Kaikki on kohta hyvin”-näytelmässä soitin kitaraa ja erinäisissä Nätyn jutuissa oon soittanut rumpuja. Vaihtelevasti pystyn siis ottamaan bändisoittimia haltuun tarvittaessa.”
  
 Mikä on salainen paheesi? ”Vähän nolottaa tunnustaa, että mulla menee todella paljon tunteja Pleikkarilla pelaamiseen, ja useimmissa peleissä oon vielä todella surkea. Varsinkin nyt harjoitusvapaalla on pelaaminen vienyt enemmän aikaa. Sen ajan voisi käyttää järkevämminkin, mennä vaikkapa salille. Eilenkin päätin, että menen illalla yhdeltätoista nukkumaan ja pöh, pari tuntia meni vielä pelaamiseen sen päälle.” 

Juhis Pyynikillä (c) Joonas Järventie

 Mitkä asiat ovat lähellä sydäntäsi? ”Oon huomannut sen, että kyllä mä oon ns. liiton mies. Epäoikeudenmukaisuus isona teemana on vastenmielistä. Toimin Näyttelijäliitossa luottamustehtävissä ja hoidan tosi mielelläni yhteisiä asioita eteenpäin sen mitä voin. Aika usein oon kuunteluoppilaana, koska ne ovat niin monimutkaisia kokonaisuuksia. Työehtosopimuksista on vääntöä taas. Vaikka oon muuten aika höveli tyyppi niin huomaan, että näiden asioiden kohdalla mä hiillyn aika nopeasti. Totta kai sydäntäni lähellä on myös ympäristöasiat. Yritän olla hereillä siitä, mitä täällä tapahtuu ja äänestämässä kävin tietysti heti kun oli mahdollista.” 

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi näyttelijänä? Entä jotain erityistaitoja? ”Monikäyttöisyys, mut voi tavallaan pistää minne tahansa ja aina yritän parhaani. En lokeroi itseäni mihinkään. Teen töitä niin paljon kuin tarve vaatii. Jos joku tietty juttu ei ole vielä hallussa, mä kyllä teen töitä sen eteen. Evitassa oli todella paljon laulua ja ajattelin ensin, ettei mun ääneni tule kestämään. Tein kunnolla töitä sen eteen sitten ja onnistuin. Porin Teatterinuorissa teimme aikoinaan ”Salto Mortale”-nimisen sirkusnäytelmän ja opettelin kolme viikkoa aamusta iltaan jonglööraamaan, mulla oli näytelmässä muutaman minuutin numero. Steppausta ja tulennielentää on tullut opeteltua ihan vain roolia varten. Avoimuus oppia uutta, se on mun erikoistaitoni!” 

 Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä se taitaa olla akrobatia. Kouluaikoina sitä tuli vähän raapaistua. Kropanhallinta on hieno taito, mutta kun oon vähän kankea ja laiska, sitä ei ole koskaan tullut opeteltua. Vähän harmittaa se, ettei nuorempana ottanut sitä enemmän tosissaan. Nyt olisi hauskempaa, kun voisi tehdä voltteja ja muuta. Kai mun pitäisi mennä johonkin aikuisten akrobatiakurssille...” Juhis tuumaa.

Juhis Evitassa (c) Teppo Järvinen 

  Mikä on ollut toistaiseksi haasteellisin työsi? ”Kyllä se Evita oli. Mä en oo mitenkään varma laulaja edelleenkään, vaikka oon tehnyt musikaalirooleja vuosia. Aina laulaessa joutuu tavallaan hyppäämään syvään päähän. Jotenkin laulaminen on niin henkilökohtainen juttu, siinä tulee paljastaneeksi itsestään aika paljon. Evitassa oli paljon laulettavaa, lavallaoloaikaa ja samalla vastuuta. Teknisesti iso puristus. No juu, ja olihan tuo Agents-musiikkikomedia ”Jykevää on rakkaus” myös haasteellinen. Siinä piti imitoida kulttihahmoja laulamalla ja se tuntui käsittämättömän isolta kynnykseltä, en meinannut aluksi uskaltaa tehdä sitä ollenkaan. Olisin halunnut päästä siinä paljon pidemmälle mihin lopulta pääsin. Olin siinä Badding, Jorma Kääriäinen ja Topi Sorsakoski. Kaikilla oli biisejä ja piti yrittää saada laulusoundia edes sinne päin.”
  
 Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Eipä oikeastaan. Kyllä mä oon suvun musta lammas tämän asian suhteen. Meidän suvussa on perusduunareita ja harrastettukin futista, ei teatteria.” 

 Miten sinä sitten löysit teatterin pariin? ”Yläasteen pihalta! Tein koulussa ihan mielelläni kaikenlaisia esityksiä ja olin mukana jutuissa aina kun pyydettiin. Se oli hauskaa. Ensimmäinen roolini? Itse en tätä muista, mutta päiväkerhossa tehtiin joku juttu, missä vietettiin suutarin tai räätälin häitä ja mä olin se, joka pääsi naimisiin. Tästä on valokuvia, siellä mä olen hattu päässä lavalla. Ei mitään hajua mistä oli kyse, olisiko voinut olla katkelma Viulunsoittajasta? Porin Teatterinuorissa tehtiin ”Tietokoneen vangit”-niminen näytelmä ja siinä mä olin Metsäläinen Ripeä, se oli eka roolini. Ikää oli silloin 13 vuotta. Mut revittiin siis yläasteen välitunnilta ensin näytelmäkerhoon ja sieltä Teatterinuoriin. Sillä tiellä ollaan. Jos ei mimmit välitunnilla olisi tulleet kyselemään ensin kaveriltani Leksalta ja sitten Leksa olisi kysynyt multa, en tiedä missä olisin nyt. Kahdeksan vuotta tuli vietettyä Teatterinuorissa, ja kaikki muut harrastukseni kuihtuivat pois. Nuorempana tuli harrastettua kilpatanssiakin, se jäi teatterin jalkoihin. Bänditouhut pysyivät kyllä mukana.”  

 ”Mä haaveilin teatteriopinnoista vuosia, mutta mulla ei ollut pokkaa hakea mihinkään kuin vasta Tampereelle muutettuani. Tulin tänne opiskelemaan teatterin- ja draamantutkimusta ensin ja ajattelin, että se toimisi porttiteorian mukaan ja kunnolla vihkiytymällä pääsisi joskus näyttelemäänkin. Käytännössähän se oli sitten tutkimuksellisempi enemmän mitä luulin. Kolmessa vuodessa sain aikaiseksi alle 20 opintoviikkoa ja muuten tuli oltua Tampereen Ylioppilasteatterissa. Hain Nätylle ensimmäistä kertaa vuonna 2004, en päässyt sisään ja putosin heti ensimmäisessä vaiheessa. Tuli kuitenkin sellainen fiilis, että mun on ihan pakko hakea uudestaan, koska haluan näyttelijäksi. No, oon ollut kiinnostunut vähän kaikesta ja lukioikäisenä haaveilin mm. arkkitehdin ja akustikon ammateista. Aika leveällä pensselillä vaihtoehtoja, ja kuitenkaan en sitten mihinkään saanut aikaiseksi hakea. TeaKiin tuli Näty-hakujen välissä haettua ainoastaan ohjaajapuolelle, kiinnosti sekin puoli. Nätylle pääsin sitten 2006 ja valmistuin 2011, ja siitä suoraan Tampereen Työväen Teatteriin.” 

Juhis ja Tiina Weckström Pyynikillä (c) Joonas Järventie 

 Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Se oli nimeltään ”Evoluutio – Näyttelijäopiskelijasta ohjaavaksi näyttelijäksi”. Ohjaamista tuli mietittyä silloin kovasti ja ajattelin, että sitä varmaan ehtii tekemään aina silloin tällöin. Käytännössä en oo ehtinyt ohjaamaan juuri mitään, valmistumisvuonna ohjasin kesäteatterijutun Turun Nuoreen Teatteriin. Ohjaaminen kiinnostaa mua kyllä edelleen, mutta se vaatisi paljon enemmän aikaa siihen nähden mitä mulla nyt on käytettävissäni.” 

 Miksi olet näyttelijä? Miksi teatteri? ”Mua kiinnostaa ihmisyys. Jaksan loputtomiin pyöritellä erilaisia ihmiskohtaloita ja rooleja ja katsoa mikä niissä tikittää. Se kiinnostaa mua. Jokainen kuvittelee olevansa aina oikeassa ja oikealla puolella historiaa. Miten se kaikki toimii esimerkiksi synkemmillä hahmoilla ja miten ns. pahikset oikeuttavat asioita itselleen. Jokaisessa jutussa on aina uusi näkökulma, joka kiehtoo mua enkä varmasti pääsisi kokemaan samaa missään muussa ammatissa. Lisäksi yhteistyö ja leikki saavat mut aina vaan hymyilemään.” 

 Kerro joku tärkeä oppi, jonka olet saanut urasi varrella. ”Ensimmäisenä tulee mieleeni yksi asia, josta oli juuri eilen Kaisa Helan kanssa puhetta. Puhuimme suorittamisesta ja luonteenpiirteistämme, jolloin tehdään todella paljon töitä jos ei meinaa oikein sujua. Kaisa kertoi omalta kohdaltaan, että kaltaisensa suorittajatyyppi kun löytää vapauden luovuttaa ja katsoo sitten miten käy, niin niissä hetkissä tulee aivan mahtavia onnistumisia. Hän löysi tämän joogan kautta. Itse oon havainnut saman vapautuneessa, hetkessä elävässä flow-tilassa. Kaikkea tehtyä työtä ei tarvitse miettiä ja se tavallaan unohtuu silloin, vaikka on silti olemassa taustalla. Voi elää juuri siinä tilanteessa mahdollisimman hyvin. Katsoessaan kalenteriaan ja nähdessään loputtoman edessäpäin olevan työmäärän pitäisi muistaa se, että hetki kerrallaan. Juuri se hetki vastanäyttelijän ja yleisön kanssa. Tätä kohti mä yritän tänä vuonna työssäni pyrkiä. Yritän olla miettimättä numeroita ja rivimääriä, koska muuten on äkkiä lukossa. Suuria oppeja on muitakin, mutta tämä on nyt se akuutein ja tuorein.”
  
 Onko sinulla ns. omia esikuvia, joita erityisesti arvostat tai ihailet tai olet seurannut kauan? ”Pitkään mun suosikkini oli Kevin Spacey, mutta nyt kun hänen maineensa on ryvettynyt, omakin mielenkiintoni on kuihtunut täysin. Hänen ammattitaitoaan ei kuitenkaan pysty kieltämään. Katsoin häntä fanilinssien läpi todella monta vuotta ja kävin katsomassa hänen näytelmiään Lontoossakin. Nykyään arvostuksen kohteeni vaihtelevat kausittain ja vähän senkin mukaan, mitä itse oon tekemässä. Jyrki Mänttäri on mainittava tässä yhteydessä, hän on todella kiva työkaveri ja tekee oman duuninsa aina pirun hyvin. Hänen työmoraalissaan on jotain äärimmäisen kunnioitettavaa”, Juhis kehuu kollegaansa. 
  
 Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita maailmasta ihan kenet tahansa? ”Cate Blanchett! Robert Downey Jr. olis tosi kova myös. Al Pacino.” 

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Freddie Mercuryn kanssa, jos nyt oikein fantasioinnin rajoja venytellään. Musta ei varmaan tulisi ääntäkään, olisi jo niin komeaa olla siinä tilanteessa ja samassa tilassa hänen kanssaan. Show Must Go On duettoversiona voisi olla aika kova, sillai että Freddie laulaisi suurimman osan. Mulle riittäisi yksi lause.”

  Missä eri teattereissa olet ollut? ”Mainitsen nyt ne, joista oon saanut palkkaakin. Porin Teatterissa (ennen Nätyä olin avustajana Beatles Storyssa), Mikkelin Kesäteatterissa, 
Turun Nuoressa Teatterissa ja Tampereen Työväen Teatterissa. Kesän jälkeen voin laittaa mukaan Pyynikin Kesäteatterin.” 

 Mainitse muutama itsellesi jollain tavalla tärkeä roolityö tai koko proggis. ”Ihan ekana tulee mieleeni ”Kaikki on kohta hyvin”, Työviksen Kellariteatterissa on aina ihan oma tunnelmansa. Sitä oli todella hieno tehdä. Aihe oli synkkä ja raskas, mutta silti sitä oli kiva tehdä. Siinä oli tietynlainen rauha tekemisessä, ei tullut kiireen tuntua missään kohtaa. Lopputulos oli erittäin onnistunut. (Huom. Näytelmä perustuu Jonas Gardellin kirjaan Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin) Kellariteatteriin tehtiin myös ”Kerjäläinen ja jänis”, siinä oli tosi hyvä meininki myös. Tytöt 1918 ja Viita 1949, molemmat erittäin merkityksellisiä. Jokaisessa treenipäivässä tuntui siltä, että tämä jos mikä on tärkeää ja todella kiva, että teemme tämän juuri näin. Tytöt 1918 etenkin, juuri sillä näyttämöllä juuri sinä vuonna. Tuorein tapaus on sitten tämä Billy Elliot, tuntui hyvin kevyeltä tehdä niinkin iso juttu. Ison lapsikatraan ansiosta me tsempattiin toisiamme ihan uudella tavalla. Kaikki pitivät fiilistä yllä ihan joka hetki. Sitä on nastaa mennä esittämään aina, vaikka takana on jo 60 esityskertaa. Aina ei fiilis ole ollut sama.” 

Kaikki on kohta hyvin (c) Kari Sunnari 

 Millaista teatteria haluaisit itse nähdä enemmän? ”Hyvin tehty musikaali kiinnostaa mua aina. Innolla odotan, että pääsemme porukalla katsomaan huhtikuun lopussa Kinky Bootsia Helsinkiin. Toisessa ääripäässä on hyvin tehty intiimi puhedraama. Harmittaa, ettei ehdi katsomaan riittävän paljon erilaisia juttuja. Tanssiteatteri kiinnostaisi mua myös, on kiehtovaa katsella hyvinliikkuvia ihmisiä. Nyt mulla taitaa olla sellainen vaihe, että haluaisin nähdä joraavia, hikisiä ihmisiä lavalla”, naurahtaa Juhis.
  
 Mitä sinun mielestäsi on teatterin taika? ”Jotain taikaa ja mysteeriä on livekontaktissa – on henkilö, joka tekee jotain ilta illan jälkeen silmiesi edessä. Tai näyttämön suunnasta se, että yleisö on aina uusi. Jonkun toisen kirjoittamia ajatuksia kerrotaan joka ilta uutena havaintona, ja kaikki lähtevät mukaan yhteiseen leikkiin. Siinä on teatterin taikaa. Teatteriksi kaikki muuttuu vasta yleisön läsnäolon myötä. Vaikka kuinka puhuisin hienoja monologeja olohuoneessani yksikseni, se ei ole teatteria. Katsojana mä olen täysin vietävissä ja unohdan sen, että olen itse ammattilainen. Ehkä toisella katsomiskerralla alan kiinnittää huomiota tarkemmin siihen, miten lavalla tehdään ja varastan ehkä ideoita.” 

Tytöt 1918 (c) Kari Sunnari 

 Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat sinut innostumaan? ”Mä inspiroidun aika paljon musiikista. Voin kertoa, että se on osa työtapaani myös. Lukiessani kuuntelen musiikkia ja katson, mihin suuntaan se mua vie ja mitä löytöjä teen. Arjessani yritän kuunnella mahdollisimman paljon musiikkia ja altistua sille. Toinen työtapani on satunnaisuus, jossa arvon itselleni ratkaisuja ja kokeilen sitten niiden toimivuutta. Välillä yllätyn positiivisesti ja välillä mennään ihan metsään. Eli mua inspiroi yllätyksellisyys ja satunnaisuus myös. Taustatarinoiden kehittely on hauskaa, ja katselen ihmisiä välillä ”sillä silmällä”. Se inspiroi myös, jos kävelee suunnittelemattoman reitin tai ajelee bussilla tai vastaavalla jonnekin, missä ei ole aiemmin ollut. Se ruokkii mielikuvitusta mukavasti, kun eteen tulee kaikenlaista yllättävää ja uutta.” 

 Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita teet aina ennen esitystä? ”Jokaiseen esitykseen mulle tulee tietyt rituaalit. En osaa selittää sitä, mitä kaikkea rituaaliksi muodostumiseen vaaditaan, mutta jossain kohtaa aina huomaan, että jaahas tästä on tullut mulle taas rituaali. Tietyt asiat pitää tehdä aina samassa järjestyksessä. Billy Elliotissa oon huomannut sen, että soundcheckin jälkeen menen aina takaisin pukkariin, vaikka ei olisi mitään tarvetta mennä sinne enää. Pyörin siellä yksistäni sitten jostain syystä. Kaikki rituaalit tulevat mukaan aina jotenkin salakavalasti ja niistä on hankala päästä eroon sitten, jos on tottunut tekemään aina saman kaavan mukaan valmistautumisen. Evitan kohdalla lauloin koko materiaalini läpi kahdesti päivässä ennen esitystä, ensin kotona ja sitten teatterilla. Eihän siinä ollut mitään järkeä! Ainahan sitä ei ehtinyt ja heti oli sellainen olo, että tästä ei tule nyt yhtään mitään.”
  
 Kerro joku legendaarinen sählinki. ”Yksi legendaarisimmista on se, että esitystä oli mennyt jo puoli tuntia kun huomattiin, että yksi näyttelijöistä ei ole saapunut töihin ollenkaan ja mun pitäisi seuraavaksi puhua juuri hänen kanssaan lavalla! ”Tekninen häiriö” keskeytti sitten esityksen ja siinä kohdassa näyttelijä oli polkemassa töihin kauhealla kiireellä. En mainitse nyt nimiä enkä esitystä, koska ei ollut yhden ihmisen harteilla tämä tapahtumaketju. Esitystä edeltävä monipolvinen tarkistusketju ei oikein toiminut tässä kohtaa. Näyttelijä kuvitteli, että meillä on iltanäytös ja olikin päiväveto… Niin hirvittävää tilannetta ei ole ikinä tullut näyttämöllä mulle vastaan kyllä, ja toivottavasti ei ikinä enää tulekaan! Täysin inhimillistä kuitenkin. Teatterissa ihan kaikki on mahdollista”, Juhis kauhistelee ja vieläkin menee kuulemma kylmät väreet tätä muistellessa.
   
 Kerro joku hyvä muisto. ”Äitini sanoi ylppärijuhlissani jotenkin niin, että ”Usko vaan unelmiisi, kyllä ne toteutuu!” Koskaan aiemmin hän ei ollut sanallistanut tätä, mutta sen oli kyllä havainnut muussa toiminnassa. Vanhempani mahdollistivat mulle paljon asioita. Se oli mulle todella tärkeä hetki ja erityisen hyvä muisto. Tarkkaa sanamuotoa en muista, mutta muistan hyvin sen, millaisessa mielentilassa otin sanat vastaan. Olin todella otettu. Minuun uskottiin ja minä saan uskoa unelmiini.” 

Yhteiskuva (huom. parta!)  

 Tulevia roolejasi? ”Pyynikin Kesäteatteriin tulee Ola Tuomisen ohjaus ”Nuotin vierestä”, siinä roolihenkilöni insinööri Arto kipuilee vaikean avioliiton ja omien ääneenlausumattomien toiveiden sekä vahvan äidin kanssa kohti omaa kohtaloaan. Ensi-ilta on kesäkuun puolivälissä. Syyskuun alussa on ensi-illassa Työviksessä ”Pikku Vampyyri”, siitä on ollut muutamia koululaisennakoita nyt keväällä jo. Antonin roolissa olen siinä, hän pääsee tutustumaan vampyyriperheeseen. Billy Elliot lämmitetään syksyllä myös, ja lokakuussa vielä ensi-illassa ”Juhannustanssit”. Siitä tulee kyllä hieno juttu! Raflaavaa kamaa luvassa. Kaikenlaista pääsee taas vuoden aikana tekemään – kaivosmaailmaa, karaokea ja vampyyreitä.” 
  
 Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”En tiedä miksi, mutta ensimmäisenä tuli mieleeni Lucky Luke. Länkkärihommat voisi kiinnostaa, eli Tex Willer kävisi myös. Jos joku supersankari pitäisi valita, niin ehdottomasti Wolverine.”
  
 Entäs jos sinusta tehtäisiin supersankari, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Se olisi Sovittelija. Mulle tulisi puhelu aina silloin, jos olisi meneillään riitatilanne, jossa osapuolet eivät kuuntelisi toisiaan ollenkaan. Yrittäisin sitten saada ratkaisun aikaiseksi, menisin paikalle ja kuuntelisin molemmat osapuolet vuorollaan. Menisin riitatilanteeseen puolueettomana. Sovittelijalla olisi päällään tyköistuva kokonaan siniharmaa puku ja se saapuisi paikalle kraka lepattaen. Muuten väritön hahmo, jonka poistuttua mietittäisiin, että minkäsnäköinen kaveri tässä äsken kävi eikä kukaan osaisi sanoa yhtään mitään. Ei mitään muistikuvaa, mutta hyvä että saatiin tämä asia ratkaistua kaikkia tyydyttävällä tavalla. Kävikö täällä ylipäätään joku? Ja jostain kaikuisi vieno krakan lepatuksen ääni...” 

 Naurua ja paljon.  

 Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin jotain todella puuduttavaa luettavaa, jotta nukahtaisin uudestaan. Oon nykyään sairaan huono keskittymään lukemiseen, oon huomannut että lukutaitoni on huonontunut vuosi vuodelta. Jos ei olisi muuta tarjolla, tulisi ehkä luettua. Ottaisin muutamia sellaisia klassikoita, joita en ole aiemmin lukenut. Alastalon salissa ainakin. Evääksi ottaisin järkyttävän määrän mandariineja ja lisäksi seitania ja ruisleipää. Juomaksi punaviiniä ja seljankukkamehua.”
  
 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen fiilistelemään, minne menisit? ”Villiin länteen haluaisin lähteä katsomaan meininkejä, kultakuumeen aikaan. Kävisiköhän tuuri? Yksittäisistä tapahtumista kiinnostaisi Vuorisaarna, oliko se ylipäätään oikea tapahtuma. Paljonko siellä oli porukkaa ja oliko se puhe niin hyvä?” 

 Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se mahdollisesti olisi? ”Se olisi pienoismusikaali, niitä on tullut itsekin tehtyä ja musiikki on ollut osa elämääni pienestä pitäen. Mukana olisi muutamia näyttelijöitä ja siinä olisi pääosin humoristinen sävy, koska ei mulle ole koskaan mitään kovin vakavaa tapahtunut. Totta kai siinä olisi myös synkempiä sävyjä, niin kuin elämässä yleensä. Mun roolissani olisi Jussi Vatanen. Hän on hyvällä tavalla lungi jätkä. Jussi joutuisi kyllä kasvattamaan sitten parran, koska viihdyn parrassa itse. Tosin Antonille ei oikein parta käy...”
  
 Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen kotiin soittamaan bassoa. Meillä on perjantaina treenit Hiskin (Grönstrand) ja Maijun (Saarinen) kanssa.”  

 Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä : 

- Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus 
- Mistä sanasta pidät vähiten? - Ämpäri 
- Mikä sytyttää sinut? - Satunnaisuus 
- Mikä sammuttaa intohimosi? - Epäreiluus, epäoikeudenmukaisuus 
- Suosikkikirosanasi? - PerkeLE! Loppu pitää ns. kohottaa. 
- Mitä ääntä rakastat? - Naurua  
- Mitä ääntä inhoat? - Hanan tippumista  
- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ammattiurheilija, lajilla ei niin väliä  
- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Isojen lukujen pyörittelijä, kirjanpitäjä tms.  
- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa, kylmää olutta löytyy tuolta suunnasta!  

Billy Elliot / Tampereen Työväen Teatteri

Billy Elliot / Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 18.10. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat Lee Hall
Sävellys Elton John
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Joonas Mikkilä/Tony Sikström
Koreografi Jari Saarelainen
Lavastus Jyrki Seppä
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Kampausten ja maskien suunnittelu  Pia Kähkönen
Valosuunnittelu Juha Haapasalo
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Lauluvalmennus Laura Virtala/Joonas Mikkilä/Tony Sikström

Rooleissa : Osku Perkiö/Jiri Rajala/Simo Riihelä, Nuutti Kerppilä/Ilmari Kujansuu/Juho Mönkkönen, Jyrki Mänttäri, Eriikka Väliahde, Kristiina Hakovirta, Jussi-Pekka Parviainen, Jari Leppänen, Petra Karjalainen, Mesihelmi Mänttäri/Leila Ristimäki, Juha Antikainen, Antti Kerosuo, Konsta Reuter, Juha-Matti Koskela, Tommi Rantamäki, Anssi Valikainen, Mika Honkanen, Mikko Jokinen, Arne Nylander, Jouko Enkelnotko, Lauri Ketonen, Jukka Kontusalmi, Riku Lehtopolku, Julius Martikainen, Teemu Sytelä, Laura Virtala, Annamaria Karhulahti, Soile Ojala, Sampo Eerola/Eemeli Korpisaari, Iina Kairus/Ella Korpinen, Nella Koskinen/Isabella Pernice, Marikki Huhta/Kreeta Vierimaa, Meri Junttila/Meri-Ellen Vierimaa, Aliisa Ahola/Sanni Aaltonen, Lila Peltosara/Venla Vaaranmaa, Wilda Pannula/Teresa Savolainen, Jenna Ala-Sorvari/Sanni Tuomi, Myy Puurtinen/Matilda Onikki ja Helmi Linnankylä/Kerttu Ojutkangas

 Ihan ensimmäiseksi näin vuosia sitten elokuvan Billy Elliot ja tunnemyrsky oli melkoinen. Kuulin, että leffan pohjalta on tehty musikaaliversiokin, ja sitä oli sitten pakko lähteä Lontooseen katsomaan. Siellä raavaat miehet kyynelehtivät paidat itkusta märkinä katsomossa ja minäkin muistan katselleeni suurimman osan esityksestä silmät sumeina. Kauheasti ei muita muistikuvia jäänyt, paitsi Billy Elliot-muovikassiin pakattu käsiohjelma. Uhosin jälkeenpäin, että upea musikaali, mutta Suomessa tätä ei tulla koskaan näkemään. Homma kaatuisi siihen, että täällä ei Maggie Thatcherin politiikka kiinnostaisi, ei hetkauttaisi kaivosmiesten lakkoilu eikä löytyisi niin montaa lahjakasta tanssivaa ja laulavaa poikaa vaativaan päärooliin. Piste. Seuraavana vuonna pääsin jo perumaan puheitani, kun Billy Elliot sai Suomen ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa, Linnanmäen Peacockissa. Olin ensi-illassa paikalla ja tykästyin kyllä näkemääni, mutta hirveästi ei jäänyt muistikuvia siitäkään. Jotain jäi puuttumaan - joku mystinen ainesosa, jota on vaikea sanoin määritellä.

Michael (Juho Mönkkönen) ja Billy (Jiri Rajala) 

 Kuluvan vuoden keväällä Tampereen Työväen Teatteri esitteli ystävänpäivän kunniaksi ohjelmallisessa illassa kaikelle kansalle ohjelmistoaan ja illassa esittäytyivät muiden muassa Billy Elliotin nuoret tähdet - kolme Billya ja kolme Michaelia kukin vuorollaan. Minulla meni tavattoman paljon roskia silmiin poikain lavavisiitin aikana ja pohdin jo valmiiksi, että kuinkakohan mahtaa käydä syksyllä varsinaisessa esityksessä! Nyt voin sanoa, että hyvin kävi. Itku ja nenäliinojen tarve ei ollutkaan yllättäen se vahvin tunne, vaan suunnattoman suuri ylpeys koko työryhmän puolesta. Juuri NÄIN tämä homma menee. Näytetään epäilijöille, että täältä pesee ja kaikista ennakkoasenteista huolimatta laitetaan homma toimimaan niin, ettei voi muuta kuin myöntää olleensa totaalisen väärässä. Unelmien tiellä saattaa olla epäilijöitä enemmänkin, mutta jos yksikin uskoo vahvasti ja näkee pelkkiä mahdollisuuksia, silloin tie tähtiin on auki. Sama koskee meikäläisen suhtautumista tämän musikaalin toimimiseen Suomessa, sama koskee tanssista virtaa ammentavaa Billyä pienen työläiskaupungin ja sen asukkien keskellä.

 Lauantain päivänäytöksen Billynä oli vuorossa Jiri Rajala ja Michaelina Nuutti Kerppilä. Minun ja seuraneitoni paikat tuntuivat aluksi olevan kovin kaukana (tekniikkaosaston edessä), mutta heti ensimmäisen kohtauksen jälkeen se taas tapahtui : kaikki ympäröivät ihmismassat ja hahmot katosivat, tunsin istuvani ylhäisessä yksinäisyydessäni katsomon keskellä parhaalla paikalla ja näyttämöllä kaikki tapahtui vain minulle. Oma, yksityinen kokemus eikä kenenkään muun. Jokaisella omansa.

 Jos joku nyt ei tarinaa tiedä, kertaan sen lyhyesti. Nuori Billy (Jiri Rajala) elelee pienessä kaivoskaupungissa isänsä (Jyrki Mänttäri), isoveljensä Tonyn (Jussi-Pekka Parviainen) ja hiukan höpsähtäneen mumminsa (Kristiina Hakovirta) kanssa. Billyn äiti (Eriikka Väliahde) on menehtynyt muutamaa vuotta aiemmin, mutta on arjessa vahvasti läsnä, myös muistoina ja kaipauksena. Billy käy ystävänsä Michaelin (Nuutti Kerppilä) kanssa viikottain nyrkkeilytunnilla, sehän on äijämäistä toimintaa ja siinä jos missä saa ylimääräisiä paineitaan purettua. Kerran sitten Billy jää paikalle kokoamaan kamppeitaan sattumalta hiukan liian pitkäksi aikaa ja samaan saliin kirmaa lauma innosta kiljuvia tyttöjä balettihameissaan kera lakonisia kommentteja heittelevän opettajansa rouva Wilkinsonin (Petra Karjalainen). Ope pistää Billynkin tanssimaan, halusi tämä tai ei, ja loppu onkin historiaa. Rouva Wilkinson havaitsee Billyssä hiomattoman timantin ja selvän lahjakkuuden, tällä pojalla olisi mahdollisuuksia vaikka mihin! Mahdollisuus päästä pois tästä paikalleen jämähtäneestä pikkukaupungista, jossa ei ole muuta kuin katkeruutta, särkyneitä unelmia - ja lakkoilevia kaivosmiehiä.

 Tässä oli niiiin paljon kohtauksia ja hetkiä, jotka saivat aikaan kylmiä väreitä, tunnelman sähköistymistä, käsien puristumista nyrkkiin, pulssin kohoamista, hengityksen pidättelyä, "hyvä, juuri näin!"-ajattelua mielessäni, nyökyttelyä, myhäilyä ja kuten jo todettu, valtavaa ylpeyttä koko työryhmän puolesta. Jostain kaukaa maan alta esiin tallustavat kaivosmiehet ja ruoto suorana rintamassa komeasti laulaminen. Jotenkin aina sykähdyttää nämä tavalliset duunarit haalareissaan, tässä me helvetti seistään eikä anneta periksi! Rouva Wilkinsonin kireän äänensävyn pehmeneminen huomattuaan Billyn kuin varkain täydellisyyttä hipovan tanssiasennon, Billy piruetteineen ja lumoavan kaunis kohtaaminen vanhemman Billyn kanssa, Michaelin ja Billyn mekkokokeilut, yhteiset steppailut ja lämmin ystävyys, joulujuhlien riehakas tunnelma ja väliajan jälkeen kontaktin ottaminen yleisöön (koitin katsomosta heilutella parille kaivosmiehelle, mutta eivätpä niin ylös asti katselleet). Balettikoulun pääsykokeet ja hillittömän odottava tunnelma toisen isän kanssa, tässä Jouko Enkelnotko oikein elementissään! Mummin tilitys juopottelevasta miehestään ja ah, tanssahtelevien miesten huikea kolmikko. Sähköä (Electricity), sivukujan tunnelmaa, uhoa, aitaa ja sähkökitaraa ja hetken ajattelin, että kohta lähtee Michael Jacksonin Beat It ja kaikki poliisit ja kaivosmiehet vetävät kimpassa kunnon muuvit pitkin pihaa. Balettityttöjen innokkuus ja rouva Wilkinsonin hiukan laimeampi into opetushommiaan kohtaan. Billyn äidin kirje ja vastaus. Keskisormen vilautus juuri oikeassa kohdassa. Ei-enää-niin-ruoto-suorassa takaisin maan alle katoavat kaivosmiehet... Ääni kaikuu komiasti ja pitkään, kunnes vaimenee kokonaan. Yllättävä käänne kiitosten aikana, show tuntui jatkuvan ja jatkuvan enkä olisi halunnut sen päättyvän ollenkaan.

Velipoika silmäkulma auki 

Mrs Wilkinson, tytöt ja Billy 

 Sehän on selvä, että Jiri Rajala ja Nuutti Kerppilä olivat varsin hurmaavia lahjakkuuksia rooleissaan, ja nyt haluaisin nähdä kaikki Billyt ja Michaelit lavalla yhdessä ja erikseen! Mitä persoonallisuuksia, ja käsiohjelmasta oli mukava lukea poikien kuulumisista enemmänkin. Ja kaivosmiehet! Ihanan sekalainen sakki nuorta ja vanhempaa lauluvoimaa ja pitelemätöntä karismaa (taisin jo mainita, että olen aika heikkona duunarimiehiin...). Muutenkin tähän on kyllä saatu haalittua melkoinen unelmaporukka, yhteisöllisyyteen ja kimpassa tekemiseen oli helppo uskoa ja toivoa, että tarina päättyisi kaikkien kannalta suotuisissa merkeissä. No, Petra Karjalainen on aina huikea roolissa kuin roolissa, ja olihan se herra Braithwaite (Lauri Ketonen) myös aika irtonainen tapaus...

 Erityisesti sydämeeni otti tällä kertaa combo Billyn isä (Jyrki Mänttäri) ja isoveli Tony (Jussi-Pekka Parviainen). Kaikki se katkeruus, uhoaminen, nyrkeillä puhuminen, huoli ja murhe tulevasta, käsittelemätön suru, ääneenlausumattomat sanat ... ja kovan kuoren alla kuitenkin sykkii lämmin sydän. Etenkin riipaisi veljen käytös Billyn suunnitelmien suhteen. Mitä ovat mahtaneet olla hänen unelmansa nuorempana? Ehkä jotain, mitä ei ole pystynyt ääneen sanomaan ja tänne on jääty kaiken paskan keskelle. Molemmat roolityöt taiten tehtyjä ja varsin uskottavia. Ja kumpaakin hahmoa teki mieli mennä varovasti halaamaan ja sanomaan, että kaikki kyllä järjestyy, ota iisisti.

Billy ja isä 

 Jotenkin tämä nostatti korkealle arjen yläpuolelle, ja kaikki tuo marraskuinen synkkyys ja ankeus on helppo unohtaa tätä spektaakkelia lämmöllä muistellessaan. Siinä mielessä muuten ainutlaatuinen musikaalisyksy meneillään nyt : sekä Helsingissä että Tampereella on tunnelma katossa niin Kinky Bootsissa kuin Billy Elliotissa, glitteriä ja ihan käsittämätöntä talenttia lavan täydeltä. Se mystinen ainesosa mukana kummassakin. Ja molemmissa proggiksissa Samuel Harjanne ohjaajana. Sattumaako vai jotain suurempaa? Tässä jo kutkuttelee, että mikähän mahtaa olla seuraava musikaali, johon hän tarttuu.

 Esityksestä poistuessamme emme suinkaan pyyhkineet kyyneliä silmäkulmistamme, vaan kokeilimme poistua vienosti sipsuttaen portaista. Ei oikein onnistunut, mutta hymy oli korvissa ja fiilis mahtava. Muutama nuori lettipäinen neito jo harjoitteli piruetteja siinä. Toivon, että kotiin päästyään ainakin muutama poika salaa kokeilisi huoneessaan samaa, jos teatterissa ei muiden nähden kehdannut. Hei täähän voisi olla kivaa! Hei täähän tuntuu just mun jutulta! Joten go for it, vaikka muut sanoisi mitä.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Billy (Simo Riihelä) 

The Nether / Tampereen Työväen Teatteri

The Nether / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Suomen kantaesitys 31.8. 2018, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Jennifer Haley (paikalla myös ensi-illassa!)
Suomennos ja ohjaus Tiina Puumalainen
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Paula Varis
Kampauksien ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen
Valo-ja videosuunnittelu Eero Auvinen
Äänisuunnittelu Niklas Vainio

Rooleissa : Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Pentti Helin, Sonja Halla-aho ja Juha-Matti Koskela

 Minulla oli pohjana pari vapaapäivää Tampereella. Edellisiltana olin ollut Tampereen Teatterin Sylityksin-näytelmän ensi-illassa, yöpynyt ystäväni luona, nukkunut vähän liiankin pitkään, liikuttunut kyyneliin Muumimuseossa, käynyt pizzalla ja tarponut tihkusateessa Työvikseen The Netherin ensi-iltaan. Oli jotenkin uuvahtanut olo, mutta yritin parhaani mukaan skarpata, sillä jotenkin oli sellainen kutina, että nyt pitäisi pysyä hereillä ja "kuulolla".

Jari Ahola ja Suvi-Sini Peltola 

 Näytelmä sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen, ei-niin-kauas kuin ehkä toivoisi. Ei ole olemassa enää Internetiä vaan seuraava aste, The Nether, jossa suurin osa kanssakäymisestä ja kaikenlaisesta toiminnasta tapahtuu. Puut ja kasvit ovat kaukaista menneisyyttä, suurta luxusta taitaa olla silloin, jos pääsee kävelemään nurmikolla paljasjaloin. Surullista. The Netherissä kuka tahansa voi olla mitä tahansa, millainen tahansa ja tehdä juuri niitä asioita, joista on aina haaveillut tai fantasioinut. Kiehtova ajatus, ja heti lähti aatokseni liitelemään muihin sfääreihin. Liikemies Simsin (Jari Ahola) ylläpitämästä The Netheristä löytyy myös Kätkö, jossa Vierailija voi toteuttaa pimeämpää puoltaan ja tehdä asioita, jotka "offline-maailmassa" olisivat moraalisesti väärin tai muuten arvelluttavia. Kätköön voi palata halutessaan aina uudelleen ja uudelleen, ja väkihän palaa. Niin koukuttavaa se on. Osa haluaa muuttaa sinne kokonaan. Viittaukset pelimaailmaan (joka on itselleni täysin vieras asia) irrottavat yksittäisiä naurunhörähdyksiä katsomosta sieltä sun täältä. Tietäjät tietää...

 Alkuvaiheessa mielessäni käy, että tämähän on vähän kuin Westworld-sarjan serkku tai sopisi myös Black Mirror-sarjan hyytäväksi jaksoksi. Mitä pitemmälle näytelmässä mennään, sitä kylmäävämpää on kyyti. Sims on poliisikuulusteluissa, tiukkoja kysymyksiä esittämässä on rikosylikomisario Morris (Suvi-Sini Peltola). Sims väistelee minkä ehtii. Se mikä tapahtuu virtuaalimaailmassa tapahtuu vain virtuaalimaailmassa eikä siitä ole kenellekään mitään haittaa. Lisäksi massia virtaa kivasti taskut täyteen, joten mikäpäs siinä. Kuulustelu tapahtuu kirkkaasti valaistussa kuutiossa. Välillä kuulusteltavana Simsin sijasta on myös eleetön, jotenkin surumielinen vanhempi herra Doyle (Pentti Helin). Mitä tekemistä hänellä on Kätkön kanssa? Kuka on Papa?

Pentti Helin ja Suvi-Sini Peltola 

 Kuin tyhjästä näyttämölle syntyy Kätkö, kiehtovasti valoilla kuin kirkkaasta pölystä. Nukkemaisen siro ja hurmaava pikkutyttö Iris (Sonja Halla-aho) hypähtelee lapsekkaasti pitkin näyttämöä helmat hulmuten, keimailee viehkosti Papalle. Minua alkaa puistattaa hellistä kosketuksista, hymyistä ja lempeistä katseista huolimatta - ja juuri siksi. Pian jo saapuukin uusi Vierailija, nuorukainen nimeltään Woodnut (Juha-Matti Koskela), ensikertalainen. On aika Iriksen astua ns. hommiin.

Juha-Matti Koskela ja Sonja Halla-aho 

 Hui olkoon! Mietin, että haluanko katsella tätä ja vastaankin, että haluan. Tämähän on vain teatteria. Olo on paikoitellen epämiellyttävä. Pirullista on, koukussa ollaan. Välillä putoan kärryiltä, seuraavalla kierroksella ollaan taas tukevammin kyydissä vaikka suunta on selkeästi sinne, jonne en haluaisi mennä. Pimeälle puolelle. Omissa ajatuksissakin käy melkoinen kuhina. Mikä on oikein ja mikä on väärin? Fiilistä ei helpota yhtään se, millaisen keskustelun saimme alkuun väliajalla. Entä jos nyt elämme jossain virtuaalimaailmassa ja Tuolla Jossain joku manipuloi ajatuksiani ja liikkeitäni? Ovatko tunteenikin toisen, minulle tuntemattoman hallussa? Entä jos?

 Näytelmän visuaalinen puoli on lumoavaa. Tosin hitaasti esiinpyörivä valokuutio kera tietyntyyppisen musiikin tuo mieleeni ihan ensimmäisenä sen, että kas nyt on alkamassa uudistettu Ajankohtainen kakkonen tai Poliisi-tv:n päivitetty versio. Morris tuijottaisi tiukalla ilmeellä suoraan kameraan ja sanoisi kylmän viileästi "Hyvää iltaa". Ajatus huvittaa, ja siihen huvittavuus sitten jääkin (tosin heitto kirveestä ja parisuhteesta naurattaa hiukan) .

Kohtaaminen Kätkössä 

 Simsin loppupuolella lavan etureunassa kuultu repliikki saa aikaan tunteen, että lävitseni puhaltaa jääkylmä tuuli. Apua! Yöunethan siinä menivät pohdiskellessa. Kerran aiemminkin olen nähnyt Jari Aholalta sellaisen roolisuorituksen, että vielä loppukiitoksissa roolihahmon nähdessäni purin hampaita yhteen ja puristin käsiäni nyrkkiin kun suututti niin paljon. Nyt hiukan pelotti, mutta onneksi loppukiitoksissa näin Jarin, en herra Simsiä.

 The Nether on juuri niitä näytelmiä, jotka pistävät oman aivotoiminnan ja mielikuvituksen laukalle. Osittain hyvä asia, osittain huono. Näinhän myös paljon kauneutta ja herkkyyttä! Onko se väärin?

 Toivoisin, että tämän löytäisivät myös nuoremmat katsojat (suositus tosin yli 16-vuotiaille ja syystäkin). Hyvä keskustelunaihe, jolla saa aivot mukavasti solmuun, kiitos vaan...

Esityskuvat (c) Kari Sunnari, TTT

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Työvis!)

Viulunsoittaja katolla / Tampereen Työväen Teatteri

Viulunsoittaja katolla / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 1.9. 2017, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Joseph Stein
Musiikki Jerry Bock
Laulujen sanat Sheldon Harnick
Suomennos Esko Elstelä
Ohjaus Miika Muranen
Koreografia Petri Kauppinen
Musiikillinen asiantuntija Eeva Kontu
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä, Eeva Kontu
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Lavastus Teemu Loikas
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Eija Mikkola
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Lavalla : Anna Pukkila, Ola Tuominen, Petra Karjalainen, Petra Ahola, Maria Lund, Miila Virtanen, Idalilja Raipia/Helmi Hollström, Ansa Ahola/Karolina Tapala, Juha-Matti Koskela, Annina Rubinstein, Minna Hokkanen, Jari Leppänen, Kake Aunesneva, Pentti Helin, Jaakko Nieminen, Jyrki Mänttäri, Soile Ojala, Antti Nieminen, Merja Koivula, Henna Wallin, Helena Puukka, Maija Pihlajaoja, Olga Lepistö, Anssi Valikainen, Konsta Reuter, Jukka Kontusalmi, Jeffrey Kam, Juha Junttu, Antti Lang, Jari Ahola, Esa Heikkinen, Janne Saarelainen, Lasse Hiltunen, Olli Salo, Timo Ahola, Tino Ahola, Kari Lahtinen ja Tuomas Oittinen

Golde ja Tevje 

 Minun teatterihistoriaani kuuluu kaksi aiempaa Viulunsoittaja katolla-kokemusta (Jyväskylän Kaupunginteatterissa vuonna 2007 ja Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa vuonna 2009). Jyväskylään muistan matkanneeni vain ja ainostaan Leponiemen Jonin vuoksi, muuten olisi tuokin versio jäänyt kokematta. Hämeenlinnan Viulunsoittajan kävin katsomassa jopa kolme kertaa. Esitys oli erittäin lämminhenkinen ja värimaailmaltaan kaunis, ja oli mahtavaa nähdä Tevjen roolissa legenda Matti Nurminen (ja olihan tässäkin Leponiemen Joni mukana!). Teatterirakennuksen katolla istuskeli valtava pahvi-Tevje! Lämpöisiä muistoja tuohon esitykseen liittyy siksikin, että seuraavana vuonna vanha teatterirakennus purettiin ja toiminta siirtyi sillan toiselle puolelle nykyiselle paikalleen. Minun teatterikärpäsyyteni heräsi juuri tuossa vanhassa rakennuksessa, joten vähän haikein mielin sille hyvästit jätin. Vaikka minun Viulunsoittaja-historiaani liittyy pelkkiä hyviä muistoja, tuli silti vähän "hohhoi"-fiilis heti alkuun, kun kuulin että Työviksessä sitä puuhataan vaihteeksi. Hohhoi-ajatus vaihtui kuitenkin mielenkiinnoksi parin seikan vuoksi : ohjaajana Miika Muranen ja Tevjen roolissa Ola Tuominen. Luotin etenkin siihen, että Muranen toisi enemmän liikettä lavalle ja Ola taas ... no, Olaan on vahva luotto aina.

Tyttäriä 

 Ja miten kävikään? Minähän rakastin ihan jokaista hetkeä! Odotukseni täyttyivät ja mentiin jopa yli että heilahti. Tämän jälkeen en halua nähdä enää minkäänlaista Viulunsoittajaa (jos ei nyt sitten rooleihin laiteta ihan ehdottomia lemppareitani). Niinhän se on, että kolmas kerta toden sanoo ja muutama kohtauskin aukeni ihan uudella tavalla. En osaa/halua/jaksa/viitsi tästä sen enempiä kirjoittaa, mutta haluan listata muutamia seikkoja, jotka tekivät minuun erityisen suuren vaikutuksen ja jäivät mieleeni.

* lavastus, koko värimaailma tummanpuhuvine taustoineen, syksynkeltaiset puut (miten nerokas toteutus puun lehdillä) ja loppupuolen lehdettömyys --> aika kulkee ja ympäristö muuttuu
* Viulunsoittaja (Anna Pukkila) katolla ja joka paikassa, ja kommunikoimassa sanattomasti Tevjen kanssa
* se pullotanssi!! Pidätin hengitystäni koko tanssin ajan (ja varmaan vähän sen jälkeenkin), miten tanssiin liittyi mukaan hiljalleen enemmän miehiä ja muut sitten vielä ilakoivat "pullomiesten" välissä ja takana. Kerrassaan nerokasta! Katsoisin tämän milloin tahansa uudelleen (vaikkapa tästä).

The Pullotanssi 

* vanhimpien tytärten luonteet ja eroavaisuudet, vaalea Tzeitel (Petra Ahola), tumma Hodel (Maria Lund) ja punatukkainen Chava (Miila Virtanen), ja kaikki isänsä silmäteriä omalla tavallaan
* Tevjen unikohtaus ja Fruma-Saara (Anna Pukkila), koko meininki kuin suoraan Tim Burtonin leffasta! Ensimmäistä kertaa myös tajusin sen, että tällä "unellahan" Tevje vedätti vaimoaan Goldea siinä, että Tzeitelin sulho vaihtui vaikka muuta oli sovittu
* Tzeitelin ja Motelin häät, ja häävieraat hiljalleen keinumassa musiikin tahtiin "Nousee päivä, laskee päivä"-kappaleessa
* Motelin (Juha-Matti Koskela) uusi ompelukone, suuri ilo ja ylpeys täytti minutkin. Kyllä nyt kelpaa ommella!
* Perchik (Antti Lang) puhumassa hääasiasta Hodelille ja änkyttämässä kuin Hugh Grant konsanaan
* Malja elämälle ja iloinen tanssiva hullunmylly, kun Lazar Wolf (Jari Leppänen) pyysi Tevjeltä tyttären kättä parhaan lypsylehmän sijaan, melkein teki mieli nousta katsomossa itsekin hillumaan ja laulamaan korkealta ja kovaa Aholan Jarin kanssa
* Mua rakastatko -kappale, ja Tevje ja Golde (Petra Karjalainen) istuksimassa portailla
* perinteet ja se, että vanhat kaavat ja ajattelutavat saavat väistyä uusien tieltä. Maailma ja ihminen muuttuu, vaan onko mikään kuitenkaan muuttunut, kun uutisia seurailee?
* äänimaailma kokonaisuudessaan, pauhu ja jyly jostain kaukaa, linnut (oliko niitä vai kuvittelinko vain?), hiljaisuuskin
* vauhdikkaat tanssit, liehuvat helmat ja saapasta lattiaan, mukaansatempaava musiikki muutenkin
* Ola Tuominen Tevjenä : miten sydämellinen, pilkettä silmissä sopivasti, sanoilla makustelu (Olan puhetta kuuntelisin aamusta iltaan muutenkin, artikulaatio on selkeää), välillä kuin vallaton pikkupoika, tukka pystyssä yöpaitasillaan juoksemassa uutisia kertomaan, taipuminen tytärten edessä ja keskustelut Jumalan kanssa (alussa tuntui lause jäävän kesken "voi jumala...!", melkein odotti että sieltä lipsahtaa vielä muutama kirjain loppuun)
* lopun äkkipysähdys ja puristava hiljaisuus, jonka olisi suonut kestävän hitusen kauemmin ennen aplodien tulvaa
* Miika Murasen sanat yhteisön voimasta käsiohjelman aluksi

Hyvästi, Anatevka?

Kiitos tästä!

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Työvis!)

Viita 1949 / Tampereen Työväen Teatteri

Viita 1949 / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Kantaesitys 25.10. 2016, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Heikki Salo
Ohjaus Sirkku Peltola
Musiikin sävellys ja johto Eeva Kontu
Laulujen sanoitukset Lauri Viita ja Heikki Salo
Musiikin sovitus Eeva Kontu, Joonas Mikkilä ja Mikko Renfors
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Koreografia Virve Varjos
Lavastus Hannu Lindholm
Valo-ja videosuunnittelu Eero Auvinen
Pukusuunnittelu Jaana Aro
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen

Rooleissa : Tommi Raitolehto, Petra Ahola, Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Petra Karjalainen, Jyrki Mänttäri, Juha-Matti Koskela/Janne Kallioniemi, Eriikka Väliahde, Santeri Helinheimo Mäntylä, Jari Leppänen, Mika Honkanen ja Laura Hänninen

Orkesteri : Eeva Kontu, Kalle Alatalo, Jani Auvinen/Mikko Renfors, Teemu Broman/Jaakko Luoma ja Harri Topi

Etualalla Lauri Viita (Tommi Raitolehto) 

Viita 1949 oli minulle ehkäpä syksyn odotetuin teatteritapaus, jostain mystisestä syystä tuli taas keväällä näytelmän julkistuksen aikaan sellainen tunne, että "No nyt!" Tunne vahvistui Työväen Teatterin syyskauden avajaisissa, kun saimme kuulla musiikkimaistiaisia siitä, mitä tuleman pitää. Lauri Viidan runo "Alfhild" soi Eeva Kontun sävelin suoraan sieluni ytimeen ja teki sinne pienen pesän. Avajaisista lähtien laskin jännittyinen mielin päiviä lokakuiseen ensi-iltaan, jonne en töitteni vuoksi lopulta sitten edes päässyt.

 Täytyy myöntää, että Lauri Viita on ollut minulle aina täysi mysteeri enkä ole herran tuotantoon koskaan tutustunut. Alfhild-runon kuulin ensimmäistä kertaa viime vuonna Ilkka Heiskasen taiteilijajuhlassa ja "äidit vain, nuo toivossa väkevät" kuultuani lamppu syttyi päässäni tyyliin "ai tästäkös tämäkin lause on lähtöisin". Tampereella oli muinoin muistaakseni sarjakuva- ja oheissäläkauppa Kukonor, mutta en sitäkään nimeä osannut Viitaan yhdistää niihin aikoihin. Tampereen Keskustorin laitamilla taas on kivilaattoja, johon on kaiverrettu nimiä ja lauseita. Viidan tekstin päältä olen usein kävellyt yli ja ohi, jotainhan siinä lukee mutta en muista mitä. Olen nähnyt elokuvan "Putoavia enkeleitä", mutten siitäkään muista muuta kuin pääroolien Tommi Korpelan ja Elina Knihtilän. Jotain luomisen tuskaahan siinä oli ja mielen järkkymistä. Ei mitenkään uniikkia. Kuitenkin on niin, että Pispalasta minulla tulee ensimmäisenä mieleen nimenomaan Lauri Viita ja se, että jos jollakulla "tavallisella duunarilla" raskaan työpäivän ja muutaman tuopin jälkeen runosuoni puhkeaisi, tulisi sieltä ulkomuistista pitkiä pätkiä Viidan tuotantoa, jota lausuttaisi seisten, käsi lujasti nyrkissä, liikutuksen kyynel silmänurkassa. Ja kaikki pöytäseurueesta hiljentyisivät kuuntelemaan.

 Minä en ole juurikaan viettänyt aikaani runoteoksia kahlaten. Sen sijaan olen kasvanut toisenlaista runoutta eli laululyriikoita kuunnellen ja makustellen - Ismo Alankoa, Juice Leskistä, Pauli Hanhiniemeä ja ehkäpä kaikista eniten Heikki Saloa, joka siis vastaa tämän näytelmän käsikirjoituksesta. Odotukset olivat sangen korkealla tästäkin syystä. Ja nyt kun lokakuu on vaihtunut marraskuuksi, päivät niin kuin varisparvi raahautuu ja Viita 1949-näytelmän näkemisestä on kulunut muutama päivä, on aika lennättää sormia näppäimistöllä.

 Paikkani sijaitsi parven toiseksiylimmällä rivillä - en edes tiennyt, että Eino Salmelaisen näyttämölläkin on parvi. Istumapaikkoja permannolle olisi ollut seuraavan kerran tarjolla joulukuussa, mutta sinne asti en jaksanut odottaa, joten otin parvipaikat ja riskin siitä, että mahdanko sieltä edes nähdä mitään. Hienoa, että kiinnostus tätä näytelmää kohtaan on ollut näinkin suurta! Lähes kaikki näyttelijät olivat valmiiksi lavalla ja seurasivat venyttelyidensä ja muiden valmisteluidensa lomassa uteliaina yleisön saapumista saliin. Tuttuja bongailtiin ja niille heiluteltiin. Kuulin omankin nimeni lausuttavan ja muutama vilkutti iloisesti. Ilmaistiin huoli myös siitä, näenkö mitään. Näytin reippaana peukkua, mutta näin jälkikäteen täytyy myöntää, että näkemisellä ja näkemisellä on eronsa. Näin kyllä kokonaisuuden ja kuulin kaiken hyvin, mutta olo oli kuin olisin ollut jossain näköalapaikalla katselemassa alaspäin kaupunkiin, jossa elämä vilisee kaukana ja itse en saa siitä otetta millään. Välimatka on yksinkertaisesti liian suuri.

Alfhild (Petra Karjalainen) 

Jotain kuitenkin kantautui sinne parvellekin asti. Tunnelmat, laulut, äänet, vaikuttava visuaalisuus, sävelet, Viidan jättikokoinen kasvokuva ja hartiat lysyssä kulkeva hahmo, peikkojen Kukunor ja Kalahari jatkuva kikkailu ja ilkikurisuus, liekit, isälle säästetyt rusinat, ääneen luetut vanhat kirjeet. Käsittämättömän pitkä hiljaisuus, kun odotimme kaikki Lempin vastausta kuulustelijoiden kysymykseen. Vahvat, upeat naisroolit. Muistan myös väliajalla bongatut eväsretkeilevät nätyläiset. Välittömästi esityksen päättymisen jälkeen ja paikalta poistuttaessa minulla oli vahva tunne siitä, että haluan kirjoittaa esityksen tiimoilta kirjeen tai runon. Käsin. Ilman Lauri Viidan Kertulle kirjoittamia kirjeitä ei tätä näytelmää ehkä olisi, ei ainakaan tässä muodossa. Runoajatus pyöri päässäni useita päiviä, mutten saanut siihen minkäänlaista muotoa ja lopulta kaikki tuntui kovin väkisinväännetyltä. Kenelle kirjeen olisin kirjoittanut? Lauri Viidalleko? "Terveiset täältä vuodesta 2016". Kiitoskirje Eeva Kontulle? Kehoitus Kukunorille tai Kalaharille ryhtyä kirjeenvaihtoon kanssani? Kiitoskirje Heikki Salolle ja Sirkku Peltolalle? Näytelmä kun on eräänlainen kulttuuriteko ja oli korkein aikakin tehdä Lauri Viidasta Tampereella näytelmä musiikkeineen kaikkineen.

Kalahari (Jari Ahola) ja Kukunor (Petra Ahola) 

 Eipä tullut kirjeestäkään mitään...

 Katsomis-ja kirjoittamiskokemukseeni vaikutti nimittäin myös se, että olin tehnyt taas sen virheen, että olin mennyt lukemaan välittömästi ensi-illan jälkeen moniakin ylistäviä ja hurmioituneita kirjoituksia sekä etenkin tämän, jonka jälkimainingeissa varsinkin Twitter-osastolla alkoi kuhina. Minulla oli vahva mielipide jostain jo ennakkoon, jostain mitä en ollut vielä edes nähnyt. Toivoin, että olisinpa sittenkin ollut ensi-illassa paikalla ja nähnyt kaiken muiden joukossa ilman mitään muuta kuin omat odotukseni päässäni. Mukana kun on kohtaus, jossa peikot kaivavat esiin Viidan luonnoksen näytelmätekstistä "Lindströmin pihvi" ja kehittelevät siitä valmiin näytelmän, jossa joukko lähetyssaarnaajia saapuu alkuasukasheimon pariin. Yritin kovasti suhtautua kohtaukseen siten, että "okei, tämä on kahden villin peikon ideoinnin pieleenmennyt tuotos ja näytelmä näytelmän sisällä, ei mikään totuus ja ollaan vuodessa 1949, eli silloin ajateltiin noin." Siinä ohessa Viita yrittää hakea turvapaikkaa ihmisenä, mutta taiteilijuus puskee läpi koko ajan ja turvapaikka jää vain haaveeksi. Yrittäessäni kehitellä tätä tekstiä se onneton Lindströmin pihvi puski läpi kaiken muun ja jyräsi alleen paljon siitä kaikesta kauniista, jonka ehdin jo hetkeksi tavoittaa. Herää yksi ainut kysymys : Miksi? Miksi tuon kohtauksen pitää välttämättä olla mukana tässä? Käsiohjelman mukaan Heikki Salolle kohtaus on "avainkertomus". Minulle siitä tuli lukko.

 Moni esitys on varmasti jo loppuunmyyty ja lippukauppa käy jatkossakin kuumana ja jos muutama ilmoittaa vakaasti jättävänsä Viita 1949-näytelmän näkemättä tarkoituksella tuon kohtauksen vuoksi, se ei Työviksen taloutta kaada. Asiallinen keskustelu somessa johti kuitenkin siihen, että muutama teatterin vannoutunut ystävä aikoo jättää katsomatta Työviksessä paljon muutakin ja boikotoida koko taloa, ja se jos mikä pitää ehdottomasti ottaa vakavasti.

 Minä jo kertaalleen Viita 1949:n näin ja tällä hetkellä, liki viikko esityksen jälkeen tuntuu siltä, että olinko minä paikalla ollenkaan. Esityksen piti olla minulle jotenkin tajunnanräjäyttävä kokemus (piti ja piti, niin jotenkin odotin ennalta), jonka tulisin muistamaan ikuisesti. Nyt se tuntuu hautautuvan muiden alle, ja oloni on jotenkin surumielinen. Varmaa on se, että Tampereella on nyt tehty jotain ainutlaatuisen hienoa ja onneksi siitä on todisteena cd-levy, jota minäkin ylpeänä mesenoin. Haluaisin mennä katsomaan esityksen uudelleen, joskus ensi vuoden puolella. Haluaisin nähdä kokonaisuuden sijaan yksityiskohtia, eleitä, ilmeitä - ja silmät. Näyttelijöiden silmät. Katsokaapa loppuun asti tämä video, joka on tallennettu Viita 2016-levyn äänityshommissa. Tämä on ehkäpä kaunein kappale, mitä olen vuosikausiin kuullut. Ja kyllä, itse Viita jäi yhtä suureksi mysteeriksi kuin ennenkin, ja aion ottaa miehestä selvää tekemällä toivioretken kirjastoon.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)

Edit 7.11. 2016 : Heikki Salo vastasi meilitse kysymykseeni "Miksi?" Kommenttiosiosta voitte lukea hänen varsin kattavan vastauksensa.