Koiramäen Suomen historia / Kansallisteatteri

Koiramäen Suomen historia / Kansallisteatteri, Pieni näyttämö

Kantaesitys 7.3. 2019, kesto noin 1h 55min (väliaikoineen)
Perustuu Mauri Kunnaksen samannimiseen kirjaan

Ohjaus Irene Aho
Dramatisointi Eva Buchwald
Lavastus Annukka Pykäläinen
Pukusuunnittelu Merja Levo
Musiikki ja musiikin toteutus Timo Hietala ja Risto Kupiainen
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Ville Leppilahti
Koreografia Irene Aho ja Ninu Lindfors
Naamioinnin suunnittelu ja peruukit Petra Kuntsi ja Minttu Minkkinen
Tarpeiston suunnittelu Sanna Sucksdorff
Miekkailukoreografia Kristo Salminen

Tanssija Ninu Lindfors

Rooleissa : Hannu-Pekka Björkman, Aksa Korttila, Petri Liski, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Heikki Pitkänen, Marja Salo ja Paula Siimes

Pehr Kalm (H-P Björkman) ja Alix (Aksa Korttila) 

 Mauri Kunnaksen rakastettujen värikylläisten kirjojen siirrossa teatterimuotoon on aina haastetta, kirjat kun ovat tulvillaan riemastuttavien yksityiskohtien lisäksi mainioita hahmoja ja tekstiin faktojen joukkoon sulautettuja kielellisiä kikkailuita. Oivaltamisen iloa niin lapsille kuin aikuisillekin, ja kaiken lisäksi pitää kuvista yrittää bongata unissaan seikkaileva Herra Hakkarainen sekä tietysti toinen suosikkini, piskuinen Heikki Hämähäkki kera asiaankuuluvan rekvisiitan. Koiramäen Suomen historia (vuodelta 2017) on pullollaan erinäisiä historiallisia tapahtumia ja hahmoja, ja minun piti lukea se heti kättelyssä pariin otteeseen, kun oli niin paljon asiaa. Kouluaikoina olin todella surkea historiassa. Päähäni jäi kaikenlaisia yksityiskohtia, vuosilukuja ja muuta, mutta en muistanut mihin ne liittyivät. Kirjan teatteriversiosta mietin ennalta, että noinko sieltä kaikkia käänteitä lavalle marssitetaan ja kuinka nopeasti putoan taas kärryiltä.

 Ensi-illassa oli perinteistä kuhinaa ja pulinaa, mutta tällä kertaa hiukan erilaista kuin aiemmin. Miten paljon lapsia, jotka tohkeissaan odottivat esityksen alkua! Itse riemastuin tästä ja siitä, että käsiohjelman välissä oli aukeamallinen tarroja ja vihkonen muutenkin täynnä asiaa ja puuhaa kotiin. Vaan missä oli Heikki-tarra? Luurasiko se jossain? Vieressäni istunut pikkumies kyseli äidiltään huolestuneena, että eihän teatteriesityksestä kuule yhtään mitään kun täällä on näin kauhea meteli! Pulina kyllä laantui valojen himmennyttyä, mitä nyt muutamat kännykänvalot loistivat vielä hetken esityksen jo alettua. Huoh. Aikuiset näyttämässä hyvää esimerkkiä vaihteeksi...

Kolme Kaarlea 

 Ja sitten mentiin. Aluksi ollaan oppitunnilla, jossa oppilas Alix (mainio Aksa Korttila) saa historiankokeesta hylätyn ja marsukin on syönyt kotitehtävät. Tervetullutta ja ymmärrettävää vaihtelua siihen, että koira söi läksyt... Opettaja (Hannu-Pekka Björkman) iskee Alixille paksun kirjan kouraan, kehottaa tutustumaan siihen ja saattaapa sieltä aarrekin löytyä. Varsinainen pyöritys alkaa tästä ja katsomossa huokaillaan ihastuneena visuaaliselle ilotulitukselle, hahmogallerialle ja erityisesti pukuloistolle. Samalla kerrataan erinäisiä historiallisia käänteitä ja taatusti opitaan paljon uutta. Miten syntyi ABC-kirja? Kuka perusti Postin Suomeen? Mikä on opossumi ja mikä on otuksen erityistaito? Miten tämä otus ylipäätään liittyy tähän!? Miten ja nimenomaan miksi Vasa-laiva upposi? Joka välissä lavan poikki kekkuloi Herra Hakkarainen (Ninu Lindfors) ja mikä parasta, myös Heikki Hämähäkki nähdään useampaan otteeseen liikenteessä. Katariina Jagellonicasta (Paula Siimes) tuli mieleeni kuudennen luokan aikoihin piirtämäni sarjakuva, eli jotain muistikuvia sentään historiasta on.

 Miten mainioita ja ovelasti toteutettuja olivat hevoset (Karin Pacius, Petri Liski ja Marja Salo) ja Vasa-laivan uppoaminen! Omia suosikkejani hahmoista olivat eri aikakausilta tyttökuningas Kristiina (Marja Salo) ja hänen palvelijansa (H-P Björkman), kolme tanssivaa Kaarlea (Harri Nousiainen, Petri Liski ja Heikki Pitkänen), opossumi buutseineen (Marja Salo, ja tähän lisähuomio siitä, että pieruhuumori toimii aina), loistavat soittotaidot omaava Kustaa III (Heikki Pitkänen) sekä ihan ehdoton lempparini kasvitieteilijä Pehr Kalm (H-P Björkman), joka esitteli aika suvereenisti iso/pikku/pitkä -viha(nnekse)t ja Viaporin alkuvaiheet. Ihme, että pokka piti! Ja entäs Henriikki Remuliini (Petri Liski), rummuttamalla maailmankartalle, tai ainakin Suomen!

Tyttökuningas Kristiina vauhdissa 

 Musiikkia kuullaan myös paljon ja paikoitellen on lavalla aika karnevalistinen meininki. Vieressäni istunut pikkumies valitteli korviaan pidellen välillä liian kovaa volyymiä ja totta tosiaan, musiikki ja osittain aika pelottavat ääniefektit pauhasivat vähän liiankin kovaa. Oliko syy sitten istumapaikassa (7. rivi) vaiko missä, itse en meinannut saada selvää laulujen sanoista välillä ja se vähän harmitti.

 Loppupuolella aloin olla aika sekaisin siitä, kuka teki mitäkin ja milloin (sanoinko jo, että olen surkea historiassa), mutta onneksi tuli sitten pieni kertaus vielä ja ainahan voi käsiohjelmasta tarkistella faktoja, samalla kun liimailee tarraukkeleita oikeille paikoilleen.

Remuliini rumpuineen keskellä 

 Olihan tämä riemastuttava paketti ja lapsikatsojille ainutlaatuinen kokemus varmasti. Erityiskiitos puvuista ja hahmojen lookeista muutenkin! Aion kyllä tutustua vielä kerran Koiramäen Suomen historia -kirjaankin. Onkohan siihen muuten tulossa jatkoa?

Kustaa III vauhdissa 

"joskus tämäkin päivä on kaukaista historiaa" (Mauri Kunnas)

ps. Kirjailija itse oli ensi-illassa paikalla myös. JEE! Kunnas-fani ´70 on riemuissaan, näin nimittäin ensimmäistä kertaa hänet ihan livenä. Olisi pitänyt mennä kiittämään ihan henk.koht. unohtumattomista hetkistä kirjojensa parissa, ja samalla olisin voinut ulkomuistista laukoa muutamia legendaarisia lainauksia Nyrok City -sarjakuvista. Gouldvinkkeliii, hiis ö män vit ö spaidöös tats. Hii lavs ounli golda, ounli kultakynää, ounli tunafish...

Opossumi 

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen ilmaisella medialipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Kissani Jugoslavia / Kansallisteatteri

Kissani Jugoslavia / Kansallisteatteri, Willensauna

Kantaesitys 16.11. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Teksti Pajtim Statovci
Ohjaus Johanna Freundlich
Dramatisointi Eva Buchwald
Lavastus Katri Rentto
Pukusuunnittelu Emilia Eriksson
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Antti Puumalainen
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi

Rooleissa : Toni Harjajärvi, Ville Tiihonen, Petri Liski ja Sari Puumalainen

 Joskus asioita tapahtuu juuri sopivalla hetkellä. Olin lainannut kirjastosta Pajtim Statovcin kohutun ja kehutun "Kissani Jugoslavia"-kirjan, lukenut sen ahmimalla muutamassa päivässä ja suorastaan rakastunut siihen tyyliin, miten tiukasti teos pitikään otteessaan. Kaunista, maagista, rajuakin. Lukunautinnon jälkeisessä nirvanassa leijuskellessani Kansallisteatteri julkisti syksyn ohjelmiston ja mikäs muukaan siellä komeili kuin Kissani Jugoslavia, ja Bekimin roolissa vielä Toni Harjajärvi, jonka harvinaisen luontevaa näyttelijäntyötä olin aiemmin ilolla seurannut niin Tampereella kuin Kotkassakin.

Bekim ja käärme 

 Lippujen tultua myyntiin ostaa täräytin tarkoituksella vuoden viimeiseen esitykseen lipun, sillä tähän jos mihin olisi hyvä lopettaa teatterivuoteni 2018. Onneksi toimin nopeasti, sillä syyskauden esitykset myytiin loppuun ennen kuin ehti ... hmmmm ... kissaa sanoa. Täytyy myöntää, että pikkuisen jännitti se, miten kirjan paikoin mystinen, useammassa aikatasossa ja paikassa liikkuva maailma saataisiin toimimaan teatterissa.

Bekim ja Käärme 

 Turhaan jännitin, sillä upeastihan kaikki soljui. Bekim istuksi jo näyttämöllä kirjaa lukien katsojien haeskellessa paikkojaan (miten muuten onkin usealle niin hankalaa se, kumpi puoli on vasen ja kumpi oikea?) ja sitten mentiin. Nuori mies hapuilee ja kipuilee ulkopuolisuuden tunteensa kanssa, uppoutuu kirjoihin ja irtonaisiin miessuhteisiin, mutta jotain tuntuu puuttuvan. Maahanmuuttajataustainen mies tuntuu olevan hiukan hukassa, ja yksinäisyyttä lievittämään hän hankkii itselleen valtaisan Käärmeen (Petri Liski). Olipas muuten ovelasti toteutettu kärmes - niin vaan löysi se/hän oman paikkansa terraarionsa ulkopuolelta ja sieltä hiukan hypnoottisellakin, rauhallisella äänellä käy keskustelua Bekimin kanssa, erinäisiä maagisia soittimia soitellen. Se rumpujen yhteissoitto varsinkin, voi miten hienolta kuulosti. Kaikki tuntuu olevan vallan mainiosti, vaan sitten Bekimin ja Käärmeen maailma heilahtaa nurin, kun Bekim kohtaa baarissa omasta viehätysvoimastaan hyvin tietoisen ja itsevarmuutta ja aistikkuutta huokuvan Kissan (Ville Tiihonen) ja äkkiä tunnelma sähköistyy. Kissan ensiaskeleet tanssiparketilla musiikin pauhatessa - kohtaus jonka katsoisin milloin tahansa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Hypnoottista! En ole lähtökohtaisesti kissaihmisiä, mutta pakko sanoa, tämän Kissan liikehdintää ja maukumista seurattuani alan olla hiljalleen toista mieltä. Ja se ääni...

Kissa ns. haku päällä ... 

 Miehen, kissan ja käärmeen erikoista yhteiseloa olisi seurannut vaikka kuinka ja kauan, mutta välissä on näyttämö ehtinyt pyöräyttää toisenlaistakin maailmaa eteemme. Kyllä vaan, Willensaunassa on tässä pyörivä näyttämö ja se mahdollistaa hienosti kahdessa tasossa liikkumisen. Saamme tutustua Emineen (Sari Puumalainen), joka kertoo aluksi vaaleissa sävyissä ja valoissa omaa tarinaansa. Emine on Bekimin äiti, ja alussa nuori neito haaveineen. Mitä useammin näyttämö pyörähtää, sitä enemmän mukaan hiipii punaista ja varjoja, ja viattomuus saa väistyä. Lopulta punainen väri vyöryy päälle kunnolla ja pistää miettimään rakkautta, unelmia, naisen asemaa...

Emine 

 Näytelmän päätyttyä pääni on täynnä sekalaisia ajatuksia kissoista ja käärmeistä, lapsuuden painajaisista, "nahan luomisesta", puristavasta otteesta kehon ja kaulan ympärillä, kietoutumisesta, ripustautumista, kaiken alusta aloittamisesta, suvusta, kulttuuritaustasta, perinteistä, taakasta, arvomaailmasta, Sen Oikean löytämisestä, rauhasta, sodasta, pelosta, turvapaikasta, lämmöstä takin alla, kirjavista sukista, lauluista, luopumisesta, lähtemisestä, jäämisestä, liian pitkistä vähän ujoistakin katseista, vapautuneesta naurusta...

 Kiitos koko Kissani Jugoslavian työryhmä, kauniista kirjasta hieno teatteriversio. Todellinen teatterivuoteni huipennus.

 Ja muuten, kaikki te jotka mietitte, että kuka oikein on tämä Toni Harjajärvi, monelle täysin uusi nimi ja kasvo. Minäpä onnistuin tekemään hänestä juuri sopivalla hetkellä haastattelun, jonka löydät tästä linkistä. Suosittelen lukemaan, kiintoisaa ja hauskaa! Minulle Toni on yksi ns. luottonäyttelijöistäni, joiden näyttelijäntyötä ja sujuvaa, selkeää artikulaatiota on aina ollut jotenkin helppo seurata. Ilo silmille ja korville! Ja vinkkinä, ainakin Bookbeatin kautta löytyy myös äänikirjaversio Kissani Jugoslaviasta, lukijoina Toni Harjajärvi ja Vuokko Hovatta. Lämmin suositus sillekin!

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

Hirttäjät / Kansallisteatteri

Hirttäjät / Kansallisteatterin Pieni näyttämö

Suomen kantaesitys 9.3. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Martin McDonagh
Suomennos Sami Parkkinen
Ohjaus Mika Myllyaho
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simonen
Musiikki Samuli Laiho
Valosuunnittelu Ville Toikka
Äänisuunnittelu Veli-Pekka Lahtela
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen

Rooleissa : Samuli Niittymäki, Petri Manninen, Esa-Matti Long, Paula Siimes, Jani Karvinen, Ilja Peltonen, Timo Tuominen, Tero Koponen, Petri Liski, Heikki Pitkänen, Alina Tomnikov ja Kristo Salminen

 Huom! Kävin katsomassa Hirttäjät toisessa ennakkonäytöksessä

 Meikäläinen muistaa Martin McDonaghin etenkin kirjoittamastaan näytelmästä Inishmaanin rampa, joka keikkuu edelleen top 10:ssä parhaiden näkemieni esitysten listalla. Tuoreessa muistissa on myös McDonaghin ohjaama elokuva Kukkoilijat, jossa kaksi palkkamurhaajaa piileksii Belgiassa. Molemmissa viljellään melkoista hirtehishuumoria ja sanan säilä heiluu, siksi odotukset olivat varsin korkealla tämänkin suhteen. Hangmen on sitäpaitsi sangen tuore tapaus, vuosikertaa 2015.

 Näytelmässä singahdetaan vuoteen 1965, jolloin kuolemantuomio lakkautetaan Britanniassa. Maan toiseksi paras hirttäjä Harry Wade (Petri Manninen) ei ihan työttömäksi ole jäänyt, sillä hän pyörittää pubia kera verevän vaimonsa Alicen (Paula Siimes) ja helposti möksöttävän Shirley -tyttärensä (Alina Tomnikov). Pubin asiakaskuntana on melkoinen joukko kanta-asiakkaita aina komisariosta (Petri Liski) puolikuuroon papparaiseen (Timo Tuominen) ja selvää on, että hirttohommissakin on kimpassa kulta-aikoina häärätty ainakin osan kanssa. Paikalle saapuu toimittaja Clegg (Tero Koponen) tekemään juttua siitä, että miltäs nyt tuntuu kun hirttäminen ei enää onnistukaan. Aluksi Wade kieltäytyy haastattelusta ja minkäänsortin kommenteista aiheeseen liittyen, mutta suostuu kuitenkin koskapa kansikuvassa voisikin komeilla Britannian parhaan hirttäjän ja pahimman kilpakumppanin Albert Pierrepointin (Kristo Salminen) pärstä. Yllättäen pubiin saapuu täysin uusi asiakas, hyypiömäinen ja oudohko höpöttäjä Mooney (Heikki Pitkänen) ja pian katoaa Shirley-tytär. Jotain hämäräperäistä touhua on ilmassa, eiks näin?

Harry Wade vasemmalla 

 Voihan vettu. Aluksi tuntui siltä, että torttukampaukset ovat parasta antia näissä hirttäjäisissä. Juttua tulee kyllä, mutta mihinkään se ei johda ja tunsin hiukan jopa pitkästyväni. Sanailu on kyllä nasevaa ja mcdonagmaista, mutta kaipaan enemmän toimintaa ja outoja käänteitä! Pihkaannuin kuitenkin ohimennen Timo Tuomisen antaumuksella tulkitsemaan harmaapäiseen herraan, jolle piti toistaa kaikki kovemmalla äänellä ja joka tarjosi parhaat kommentit juuri oikealla hetkellä. Miehet kautta linjan olivat kyllä komeaa sakkia, ei käy kieltäminen. Shirley-tytär ryhdikkäine kävelytyyleineen tarjosi myös hauskoja hetkiä sekä rouva Alice viettely-yrityksineen. Tunnelma oli hiukan odottava, ja vasta väliajan jälkeen päästiinkin sitten kunnolla asiaan, kun äijäsakki harrasti hiukan sakinhivutusta. Melkoinen ilmestys oli myös paikalle yllättävällä hetkellä tupsahtanut Pierrepoint takatukkineen. Jostain syystä silmissäni vilahti kulttimainetta nauttiva kotimainen elokuva Rumble ja Dillinger-pitsa. Siinä sitä sitten oli pokassa pitelemistä, kun homma meni hiustenhaisteluksi. Haiseeko tukka kuolemalta vaiko härskiintyneeltä Brylcreemiltä, kas siinäpä kysymys.

Pierrepoint ja Wade ottavat yhteen 

 Tyyppigalleria tarjosi minulle huvittavimmat hetket. Mooney oli melkoinen moottoriturpa, samoin Syd Armfield (Esa-Matti Long) kyseenalaisen kullimenneisyytensä (kyllä vaan, luitte oikein) kanssa. Lähtemättömän vaikutuksen teki myös Samuli Niittymäki epäkiitollisessa roolissa, eikä häntä sattuneesta syystä loppukiitoksissakaan nähty. Puvut, kampaukset ja musiikki veivät suoraan kultaiselle 60-luvulle, ja oltiin kyllä kaikkea muuta kuin Sydämen asialla. Tuntui, että rytmin kanssa oli vielä hiukan hiottavaa ja maukas dialogi ei aina ihan mennyt nappiin, mutta tämä ongelma ratkennee toistojen myötä.

 Väkisinkin tuli mieleeni kaikki katupartioinnit ja nykymeiningit tyyliin "joku teki jotain jossain vai tekikö sittenkään" ja lynkkaushenkinen lietsominen kaikenlaisiin tekoihin, oli sitten syyllinen tai ei. Kannattaa olla tarkkana, ettei tule tehtyä vääriä johtopäätöksiä. Oikeus kun otetaan omiin käsiin, seuraamukset voivat olla kohtalokkaat.

 Hedelmäksi annan kookospähkinän.

(näin esityksen pressilipulla)

Kaikki esityskuvat (c) Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Siiderimies (Heikki Pitkänen) selittelee jotain 

Kolmen kimara Kansallisteatterissa

Ajanpuutteen vuoksi kirjoitan lyhyesti menneestä viikonlopustani, joka tuli hyvin pitkälti vietettyä Kansallisteatterin erinäisillä näyttämöillä... Alunperin reissun piti suuntautua Kotkaan, mutta matka peruuntui yöpymishaasteiden vuoksi ja niinpä suuntasimme Helsinkiin, jossa tuli iskettyä kolme kärpästä samalla kertaa. Myönnettävä on, että vastaavaan hamstraukseen ei kannata kovin usein ryhtyä, joten varoituksen sanana ja muistutuksena itselleni : se kolmas esitys ei välttämättä enää kauheasti inspiroi, jos sitä ennen on tarponut vesisateessa ympäri kaupunkia ihan vain pysyäkseen hereillä!

 Perjantaina kävin katsomassa Kiasma-teatterin puolella 'Vapauden kauhu'-nimistä näytelmää. Esitys oli syntynyt  Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön, Kiasma-teatterin ja Porttiteatterin yhteisessä dokumentaarisessa taideprojektissa, ja siinä käsiteltiin teatterin keinoin kaikkea sitä, minkälaisia ajatuksia, odotuksia ja pelkoja vankilasta vapautuminen vangeille ja siviileille herättää. Erittäin mielenkiintoinen projekti, joka herätti paljon ajatuksia ja toimi hyvänä osoituksena siinä, että elämänsä suuntaa voi halutessaan muuttaa. Lavalla nähtiin kolmen ammattinäyttelijän lisäksi vankilasta vapautuvien teatteriryhmä Porttiteatteri, joka sai alkunsa tämän projektin seurauksena. Videotallenteista seurasimme viiden Kylmäkoskella pitkää kakkua istuvan vangin mietteitä. Välillä aatokset saivat niskakarvat nousemaan, mutta se oli varmaan tarkoituskin... Mieleeni heräsi myös ajatuksia siitä, että vangit ovat paljon muutakin kuin nimiä uutisissa tai erilaisia lukuja tilastoissa. "Miten hyvältä tuntui, kun siviili sanoi hyvää huomenta!" Pidin muuten älyttömän paljon rumpujen käytöstä! Esitykset Kiasma-teatterissa 9.12. asti. (ensi-ilta 13.11. 2015 - kesto 2h 30min - ohjaus ja projektin suunnittelu Jussi Lehtonen - käsikirjoitus ja dramaturgia Asta Honkamaa - esiintyjät Jani Karvinen, Saana Keiski, Tuija Minkkinen, Ilja Peltonen, Taisto Reimaluoto, Sanna Salmenkallio, Antti Tammentie, Josefina Turunen, Petri Valkoma, Pia Vallenius, Jari Valtonen, Mikko Vuorio ja Kari Wiippola)

Vapauden kauhu (c) Kansallisgalleria/Pirje Mykkänen

 Yö tuli vietettyä Cumuluksessa, ja sieltä "vapautumisen" jälkeen oli vuorossa päivänäytös 'Saiturin joulusta'. Esityshän oli ensi-illassa jo neljä vuotta sitten (ja silloin tuli se nähtyäkin tuoreeltaan, pääroolissa oli silloin Kari Heiskanen), mutta nyt se sai uusintaensi-iltansa 4.11. Ihanaa, että näin joulun alla muutamat teatterit ovat aloittaneet uuden perinteen Saiturin joulun muodossa, sillä se jos mikä tuo joulumielen. Tarinassahan nähdään nuiva kitupiikki Ebenezer Scrooge, joka ajattelee ja rakastaa vain rahaa ja vihaa joulua yli kaiken. Jouluyönä Scroogen kotiin ilmestyy hänen entisen yhtiökumppaninsa haamu, joka ilmoittaa kolmen joulun hengen saapuvan jututtamaan häntä. Näin tapahtuu, ja herra Scrooge oivaltaa jotain todella tärkeää. Vesa Vierikko oli pääroolissa varsin verraton tapaus! Ihastelin jälleen lavastusta, yleistä tunnelmaa, Brotherusten sisarusten musisointia, Pikku-Timiä sekä pelottavaa Tero Jarttia tulevan joulun henkenä. Lapsosia oli todella paljon katsomossa, ja se on aina yhtä ilahduttavaa. Päässä soi koko loppupäivän "joulu kuuluu kaikille, juu, kaikille". (Saiturin joulun kesto 2h 10min - ohjaus, sovitus ja suomennos Kurt Nuotio - rooleissa Vesa Vierikko, Jemina Sillanpää, Olli Ikonen, Tero Jartti, Esa-Matti Long, Jouko Keskinen, Petri Liski, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Tero Koponen, Sari Puumalainen, Paavo Kääriäinen, Paula Siimes, Elsa Brotherus, Johannes Brotherus, Robert Brotherus, Amanda Aro, Kaisla Huvinen, Elli Aro, Linnea Lång, Viola Sarsila, Vilma Sippola, Stella Urbanski ja Hannele Sarkki)

Scrooge ei ole jouluihmisiä, aluksi (c) Tuomo Manninen

 Illaksi vielä suuntasin (tai suuntasimme, oli minulla aveckin matkassa koko ajan ja hän olisi halunnut lähteä jo Saiturin joulun jälkeen kotiin...) Pienelle näyttämölle katsomaan 'Luulosairasta'. Sehän oli jo huhtikuussa ensi-illassa ja minun oli kyllä aikaisemmin tarkoitus mennä sitä katsomaan, mutta aina ei suunnitelmat mene ihan putkeen. Molièren komediaklassikossa tapaamme Arganin (Jukka-Pekka Palo), joka on niin sairas niin sairas että. Tarvittaessa mies nousi tuoliltaan uhoamaan ja juoksentelemaan hyvinkin vikkelästi, etenkin vessaan. Argan on lukuisine vaivoineen lääkäri-ja apteekkarikunnan lemmikki, ja kaikenlaista troppia ja hoitoa miehelle onkin annettu ja niistä hyvät rahat laskutettu. "Humpuukia!" olisi voinut edellisen näytelmän saituri Scrooge tähän todeta... Aikamoista vedätystä. Onneksi Arganin rinnalla touhuaa 'rakastava ja hellivä' vaimo Béline (Pirjo Luoma-aho), viehkeä tytär Angélique (Kreeta Salminen) ja lievästi sanoen omituisesti elehtivä ja kävelevä palvelustyttö Toinette (Minttu Mustakallio). Tytär on ihastunut komeaan nuoreen mieheen Cléanteen (Harri Nousiainen) ja toivoo pääsevänsä tämän kanssa vihille, vaan isukillapa on muita suunnitelmia. Valmiiksi on katsottu tuleva lääkäri aviopuolisoksi, ja näin on Arganilla enemmänkin kuin oma lehmä ojassa tässä. Katsomo repeää huutonauruun, kun tuleva sulho Tuomas Diafoirus (Petri Liski) saapuu paikalle esittäytymään isänsä (Antti Pääkkönen) kanssa. Aivan uskomattoman huvittava ja hölmö hahmo on nuoriherra Tuomas! Immo Kuutsa-henkinen otsis kruunaa koko touhun. Muutenkin osa roolihenkilöistä on liioitellun karikatyyrisiä, olo oli välillä kuin Tabu-tallenteita katsoisi ja 'hömppäherra näyttämölle tulikin"... Minun nauruhermooni osui varsinkin Minttu Mustakallion koko olemus sekä eittämättä yksi kaikkienaikojen pöljimmistä hahmoista, Petri Liskin mainio Tuomas Diafoirus. Hän olisi saanut olla lavalla enemmänkin ihan vaan seisoskelemassa vaikkapa (tosin olisi varastanut ainakin minun huomioni virnistelyineen). Jukka-Pekka Palo oli myös mainio luulosairaana ukkelina, roolissa kun pääsee irrottelemaan oikein huolella vaikka osa ajasta meneekin tuolissa voivotellessa. Outoja käänteitä piisasi ja väsymyksestä huolimatta tuli hyvin pysyttyä hereilläkin. Avec ei ihan samaan pystynyt... Täytyy myöntää, että minäkin olisin varmasti nukahtanut, jos esitys olisi ollut hitaamman tyylilajin osastolta. (Luulosairas - kesto 2h 10min - ohjaus Arto af Hällström - lavastus Kati Lukka - pukusuunnittelu Tarja Simonen - rooleissa Jukka-Pekka Palo, Pirjo Luoma-aho, Kreeta Salminen (joka jäi äitiyslomalle tämän esityksen jälkeen), Juha Varis, Harri Nousiainen, Antti Pääkkönen, Petri Liski, Minttu Mustakallio ja Elsa Brotherus/Reetta Ylä-Rautio)

Toinette ottaa asennon vasemmalla (c) Tuomo Manninen

 Vapauden kauhu oli muuten tämän vuoden esitys järjestysnumeroltaan 100. Juu juu, vähentää piti teatterikäyntejä, mutta nyt meni ensimmäistä kertaa satanen rikki. Muutama esityshän on vielä jäljellä. Kesällä tuli nähtyä tavallista enemmän, joten siinä ehkä syyllinen tähän valtavaan määrään. Pääsyyllinen tosin kirjoittaa tätä tekstiä tällä hetkellä, joten...

(näin esitykset pressilipulla)

Haastattelussa Petri Liski

 Petri Liskin tapasin helmikuun loppupuolella 2015 Kansallisteatterin henkilökuntakahviossa, ennen Petos-näytelmän alkua.

Vuonna 1965 syntynyt Petri on horoskoopiltaan vaaka. ”Mistäkö olen kotoisin? Kaikkialta. Oon syntynyt Turussa ja asunut lisäksi Kuopiossa, Oulussa ja Helsingissä suurimman osan elämästäni. Tällä hetkellä asun Lahdessa. Kesiäni oon viettänyt myös Ypäjällä ja ollut kesäteattereissa ympäri Suomea, varsinkin nuorempana. Sielultani olen karjalais-hämäläinen”, Petri tuumaa lopuksi.

Mitä harrastat? ”Mä harrastan kyllä ihan kaikkea, työntekoakin. En koe tätä sillä tavalla työksi. Toisaalta taas voin vastata, että mä en harrasta mitään, teen pelkästään töitä. Elämäni täyttyy teatterista eri muodoissaan – Kansallisteatterissa näyttelemisestä, Tuuloksen VPK:n Ruuttanäyttämöllä ohjaamisesta, freelancer-näyttelijän työkeikoista ja vastaavista. Musiikki on mulle työn ohella hyvin keskeinen intohimon kohde, 9-vuotiaasta alkaen jo. Soittoharrastukseni alkoi noin 13-vuotiaana, eka bändi mulla oli pari vuotta myöhemmin. Bänditoiminta on ollut mulle henki ja elämä siitä lähtien ja säilynyt ihan tähän päivään asti. Puolitoista vuotta sitten perustettiin pop-orkesteri nimeltään Adam & Eve, soitan siinä rumpuja. Palasin rumpaliksi, aiemmin olin laulajana melkein parikymmentä vuotta (1992-2012). Aloin myös tehdä biisejä.”

Osaatko soittaa muutakin kuin rumpuja? ”No auttavasti siten, että pystyn tekemään biisejä. Mä oon aloittanut aikoinaan Oulunkylän pop-jazz- opistossa sähköuruilla, nyt oon ominpäin opetellut soittamaan kitaraa ja bassoa. Teatterissa oon soittanut aika monessakin jutussa kontrabassoa.”

(c) Andreas Janett

 Miten itse asiassa päädyit Tuulokseen ohjaajaksi? ”Appiukko houkutteli! Hän oli mukana siellä harrastamassa ja edellinen ohjaaja (Pertti Roisko, joka oli silloin Lahden Kaupunginteatterissa näyttelijänä) oli jäänyt porukoista pois. Vuoden verran koittivat ensin omin voimin, mutta ei siitä oikein tullut mitään ja pyysivät sitten mua mukaan. Innostuin kovasti, aiemminhan en ollut ohjannut lainkaan. Aluksi vähän nikottelin alkutalvesta siinä, että mites tätä hommaa oikein tehdään. Olin tietysti nähnyt sitä hommaa ja ollut isäni Paavon avustavana assistenttina ohjauksissa mukana. Työn kautta innostuin sitten enemmän ja on ollut kyllä todella antoisaa hommaa. Se on antanut omallekin näyttelijäntyölleni tosi paljon ruutia ja perspektiiviä. Tulossa on nyt seitsemäs kesä. Luvassa on hyvin maanläheistä maalaiskomediaa, jota tehdään tosi hyvässä hengessä”, kertoo Petri.

Mitä sanoisit sinun vahvuudeksesi ammatillisessa mielessä? ”Varmaankin monipuolisuus ja nopeus. Oon saanut tehdä kaikenlaisia rooleja maalaistolloista tragediarooleihin ja animaatioiden prinsseihin, ja nyt tässä iässä oon saanut tehdä aikuisia miehiäkin jopa!”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Moni kollega on pärjännyt aika hyvinkin vaikka Ruotsissa. Kielitaito mulla voisi olla parempi, ja olisi se voinut olla ihan mielenkiintoista suunnata ulkomaille. Toisaalta, mä oon kyllä niin kotimaanrakas, etten ole kokenut mitään suurta kaipuuta muualle. Taitojeni suhteen olen mielestäni jo nyt aika monipuolinen, tietysti niissä voisi aina olla vielä parempi.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Isäni Paavo Liski oli näyttelijä-teatteriohjaaja-teatterinjohtaja-professori. Hän aloitti uransa Turussa vuonna 1963, oli siellä ensin dramaturgi-näyttelijänä ja sitten Kuopion Yhteisteatterissa ohjaaja-näyttelijänä, Oulun Kaupunginteatterissa ja Helsingin Kaupunginteatterissa teatterinjohtajana ja sitten freelancerina.”

Innostuitko sinä teatterista jo ihan lapsena, vai miten se lähti? ”Ehkä voisi sanoa niin, että oon innostunut teatterista siitä huolimatta. Mulla oli nuorena aikuisena pitkään sellainen vastustusvaihe, musiikin piti olla mulle se ykkösjuttu ja vakavissani ajattelin rumpalinuraa ja paria muutakin visuaalisempaa ammattia. Sitten kuitenkin pyrin TeaKiin ja pääsin sisään. Kipuilin Turkan aikakaudella siellä kaksi vuotta, kävin armeijan siinä välissä ja kahdeksi viimeiseksi vuosikurssiksi tilanne oli sen verran seestynyt, että sain paremmin kiinni opiskelusta. TeaKissa olin vuodet 1985-90. Heti valmistumiseni jälkeen sain kiinnityksen Kansallisteatteriin ja täällä oon ollut siitä asti, lukuunottamatta muutamaa Lahden vuottani.”

Mitä tekisit, jos et olisi tällä alalla? ”Kyllä mä musiikkia tekisin. Jaa jos unohdetaan sekin? Mulla oli vahvoja mieltymyksiä sisustusarkkitehdin hommiin ja jonkunverran muodin ja vaatesuunnittelun pariin myös. Ne on jääneet kytemään ja sitä luovuuden saraa oon voinut pikkuisen aina purkaa erinäisissä remonteissa - ja bändikuvioissa vaatesuunnittelua.”

Adam & Eve (c) Jari O. Anttonen 

 Miksi olet näyttelijä? ”Luontaiset ominaisuudet on vähitellen vetäneet mut tähän ammattiin. Ei olisi ollut mahdollista, että olisin mennyt oikeustieteelliseen tai vastaavaan, jossa olisi luettu ja luettu ja luettu. Tässä on vähän semmoinen käsityöammatin tenho, ja esiintymisvietti on myös vetänyt mukaan.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”On helppo muistaa yksittäisiä huonoja kokemuksia, ne on opettaneet tietysti yhtälailla kuin hyvätkin kokemukset. Mä oon aina pitänyt tärkeänä sitä, että tekee kaikkea mahdollisimman paljon ja niin paljon kuin ehtii. Se liittyy tuohon mainitsemaani käsityöläisyyteen, itse on opeteltava ja tehtävä, ja sama koskee myös musiikkia.”

Onko sinulla ollut omia esikuvia? ”Onhan niitä vaikka kuinka paljon. Esiintymiseen mä oon saanut ensikipinän varmaankin Dannylta, 70-luvun alussa Danny oli tosi kova juttu. Esiintyminen ja musiikkiharrastus alkoi siitä, kun sain Dannyn Parhaat ja pystyin samaistumaan häneen valkotukkaisena farkkupukuisena poikana. Mulla oli ”voimahumppaorkesteri” Muukalaislegioona sitten myöhemmin ja Suomi-filmien myötä Tauno Palo levytyksineen osui siihen saumaan. Sen bändin kanssa keikkailtiin kymmenen vuotta ympäri Suomea, muutama levytyskin tehtiin. Maailma on täynnä hyviä tekijöitä, mutta en mä oo sillai henkilönpalvontaan tai vaikutteiden imemiseen lähtenyt mukaan, varsinkaan teatterin saralla. Fanituspuoli on suuntautunut enemmänkin musiikin puolelle – Dallapé, Elvis, Tom Jones, Duran Duran...”

Muukalaislegioona (c) Riitta Sourander 

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Kansallisteatterin ja Lahden lisäksi olen ollut tosi monessa kesäteatterissa mukana, lisäksi sitten pieniä rooleja elokuvissa ja tv-sarjoissa sekä viihde-ja musiikkiviihdeohjelmia, joista Nelosen Mitä maksaa?- visailun juontohommat poiki mulle enemmänkin juontokeikkaa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö, vai pystyykö niitä edes laittamaan tärkeysjärjestykseen? ”Kyllä varmaan haasteellisuutensa vuoksi Kansallisteatterin 'Kolmen pennin ooppera' on kärkikahinoissa mukana, mulla oli siinä päärooli eli Puukko-Mackie. Sitten Lahden Kaupunginteatterin musikaaleista varsinkin 'Laulavat sadepisarat' oli oikein onnistunut ja iso tuotanto. Viimeaikaisista töistäni Pienen näyttämön 'Lauantai' ja siinä anestesialääkäri Jay Straussin rooli tuntuu merkittävältä ja nyt tämä Pinterin 'Petos' ja siinä Robertin rooli on ollut kyllä yksi miellyttävimmistä töistä, joka on osunut kohdalleni. Kokonaisuutena kaikki kesäteatteri-ja freelancerjutut, jotka sain isäni kanssa tehdä vuodesta ´85 alkaen on olleet pieniä herkkuhetkiä ja samalla olleet mulle tavallaan toinen teatterikoulu.”

Puukko-Mackie (c) Leena Klemelä

 Jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa, kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä? ”Huh huh! Parastahan tässä on se, että vastanäyttelijät vaihtuu koko ajan ja saa jatkuvalla syötöllä uusia kokemuksia. Tässäkin kohtaa mainitsen 'Petoksen', me viihdytään todella hyvin keskenämme näyttämöllä (minä, Maria Kuusiluoma ja Marc Gassot).”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Mähän oon laulanut dueton Pandoran kanssa yksissä häissä. Valitettavasti meillä oli vähän eri äänialat, mutta laulettiin kuitenkin. Tällä hetkellä mä oon vähän feidannut tuon laulamisen suhteen, oon keskittynyt enemmänkin biisientekemiseen kuin laulamiseen. Silloin Muukalaislegioonan kanssa mulla oli unelmana, että pääsispä soittamaan Euroviisuihin humppaa! Soitin aikoinaan Päät-nimisessä yhtyeessä rumpuja ja jo viisuihin osallistunut Kaija Kärkinen lauloi siinä taustalaulajana, ja Kaija katsoi mua hiukan pitkään ja totesi, että onpas perverssi haave sulla!”

Miten sinä määrittelisit sanonnan 'teatterin taika'? ”Se on varmaankin muuten yksi asia, joka mut on tälle alalle saanut. Pienenä poikana kun katselin satunäytelmiä, astuit ensin saliin, katsomo pimenee ja aukesi ihan uusi taikamaailma. Lavastus ja valot saivat aikaan jo sen tunnelman ja sen, että nyt siirrytään toiseen aikaan ja paikkaan. Tuo visuaalinen puoli teatterissa on näyttelijäntyön lisäksi kiehtonut mua aina.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Äänet, saan biiseihin ideoita vaikkapa lasinkilahduksesta tai jonkun kännykän soittoäänestä.”

Podetko ramppikuumetta/esiintymisjännitystä? ”En enää mainittavasti. Teatterikouluaikoina se oli jostain syystä vielä kaamea, mutta pääsin siitä ammatin alkuvuosina hyvin äkkiä eroon. Kaikessa tekemisessäni tykkään sellaisesta vahvasta rutiinin noudattamisesta, että harjoitellaan pirusti ja täsmällisesti ja järjestelmällisesti, sillä minimoidaan epäonnistumisen riskit. Ja kun tiedät, että olet harjoitellut tosi hyvin ja käynyt kaikki tilanteet mielessäsi läpi, niin silloin vääränlainen ja liian pitkälle menevä ramppikuume häviää tai sen saa ainakin kuriin. Toki eteen tulee välillä uusia tilanteita, esim. bändin kanssa keikalla tai tavallistakin tavallisemmalla juontokeikalla, joissa et tiedä paikasta tai yleisöstä yhtään mitään etukäteen, niin silloin se saattaa iskeä. Niistäkin on aina selvitty kuitenkin positiivisin fiiliksin.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja/rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”Nykyään kun asun Lahdessa, niin tunnin junamatkan aikana mulle on muodostunut sellainen rutiini, että mä melkein aina kertaan junassa tekstin. Junamatkailu sopii mulle muutenkin hyvin, ennen mä myöhästelin aina ja nykyään mä en ole myöhässä koskaan, tosin minusta riippumattomista syistä on jouduttu esityksen alkua siirtämään puolella tunnilla eteen päin... Taikauskoon liittyviä rituaaleja ei ole, mutta tulikin just mieleen, että isähän testamenttasi mulle onnea tuovan jäniksenkäpälänsä, joten munhan pitääkin ottaa se käyttööni.”

Kerro joku kommellus. ”Akuutti muistamattomuushan toistuu joka kuukausi. Petoksen edellisessä näytöksessä mulle tuli jatkuvasti muistikatkoja, mutta se sopi siihen koska näytelmään on muutenkin kirjoitettu paljon taukoja. Pidin taukoa niin kauan, että replat muistui mieleen... Kerran mä tein Veijarit-nimisessä näytelmässä Petteri Summaselle kunnon pääsiäispilan! Petteri esitti siinä Rudolf Nurejev-parodian, Nurejev oli oikeasti tanssinut joskus balettia rukkaset kädessä. No, ne rukkaset oli pukijalla ns. 'nollassa' eli teatterirampin sivussa, jonne Summanen sitten sipsuttaa kärkitossuissaan. Mä olin laittanut rukkaset täyteen mämmiä pääsiäisen kunniaksi, heheh! Summasen ilme oli hyvin kuvaava, kun hän tunki kätensä rukkasiin ja tunsi, että siellä on jotain mönjää nyt sisällä. Se ei voinut tietää että se oli just mämmiä. Tuo oli hyvin mieleenpainuva tapahtuma!” Petri myhäilee onnistunutta pilaansa.

Kerro joku erityisen hyvä muisto. ”Paljonkin hyviä muistoja liittyy etenkin bänditouhuihin. Varsinkin Muukalaislegioonan kanssa sattui kaikenlaista, kun se oli niin iso ryhmä. Tulliseikkailuista Venäjällä esimerkiksi, mutta niistä ei pysty kyllä julkisesti sen enempiä kertomaan...”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Luulosairas on huhtikuun loppupuolella ensi-illassa (huom. oli ensi-illassa 22.4. Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä) ja siinä mulla on roolina kenties näyttämöhistorian tyhmin tyyppi Tuomas Diafoirus, ja apteekkarin rooli myös. Niin ja 'Saiturin joulu' palaa loppuvuodesta taas ohjelmistoon ja sen tiimoilta pääsen viettämään 25v-taiteilijajuhlaakin. Maanantain 9.11. näytöksen yhteydessä niitä vietetään yhdessä mun syntymäpäivieni kanssa, ensin suurella näyttämöllä ja sitten lämpiön puolella. Tulossa onkin oikein mojovat juhlat! Tuuloksen kesäteatteriesityksen ensi-ilta on 25.6. ja näytelmähän on nimeltään 'Kirkkoväärtin kolmas kortti'. Sitten on tietysti vielä Adam & Even keikat, esimerkiksi elokuussa Lahden Isojanossa ollaan samalla lavalla Elastisen ja Neljän ruusun kanssa.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Pakko siteerata nyt Olavi Virtaa, kun eilen tuli hänestä Teemalta juttua. Hän muisteli elämänsä viime hetkillä uraansa ja mua ohjaa se sama intohimon liekki tekemisissäni, eli teet mitä tahansa, teet sen niin hyvin kuin pystyt.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Mähän OON ollut vuodesta ´87 lähtien Suomen Hessu Hopo. Se on muuten kurkulle aika raskasta...”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Haluaisin laulaa naislaulumateriaalia oikein kunnolla!”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Kitaran ottaisin mukaani ehdottomasti. Ruokaorientoitunut en ole, mutta jos olisi herätessä kova nälkä, niin Saarioisten maksalaatikko rusinoilla ja puolukkahillolla toimii aina.”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä sinne ottaisit mukaan? ”Kyllä siitä pitäisi tulla kunnon hifi-maja! Se olisi viemäröity, lämpöeristetty ja siellä olisi kaikki studiot ja muut.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Mä haluaisin Dallapéen keikalle 30-luvulle ensinnäkin, sit Elviksen keikalle 50-luvulle.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen pukeutumaan samettipukuun.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Biisi

Mistä sanasta pidät vähiten? - V-sanasta

Mikä sytyttää sinut? - Musiikki

Mikä sammuttaa intohimosi? - Lupausten pettäminen

Mikä on suosikkikirosanasi? - Ei ole sellaista

Mitä ääntä rakastat? - Analogisen syntetisaattorin ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Lasten huutoa

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Metsänhoitoa

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Liukuhihnalla

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa Petri, hyvin vedit!

(c) Silja Line

Petrin nettisivut löytyvät tämän linkin alta.

Adam & Even Facebook-sivu löytyy täältä. 

Muukalaislegioonan meininkiä videon muodossa vuodelta ´96...

Petos / Kansallisteatteri

Petos / Kansallisteatterin Willensauna

Ensi-ilta 10.12. 2014, kesto noin 1h 15min (ei väliaikaa)

Ohjaus ja suomennos Arto af Hällström

Rooleissa : Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Marc Gassot sekä Zoran Atanasov

 Näin loppuvuodesta on ollut havaittavissa pientä kohmeisuutta Teatterikärpäsen lennossa, eli siis turnauskestävyys ei oikein ole enää huipussaan. Kolmituntisia spektaakkeleita ei onneksi enää ollut luvassa, vaan Kansallisteatterissa oli tarjolla pienoinen kompakti herkkupala vielä tässä vaiheessa vuotta. Reilu tunti ilman väliaikaa, sopii oikein hyvin (eikä ole pelkoa siitä, että haluaa lähteä väliajalla kotiin kun väliaikaa ei edes ole...).

 Harold Pinterin Petos (Betrayal) on saanut ensi-iltansa vuonna 1978 the National Theatressa Lontoossa. Nokkelasti voi jo nimestä päätellä, mistä näytelmässä on kyse. Ainahan ei nimi kerro ihan kaikkea. Emma (Maria Kuusiluoma) ja Robert (Petri Liski) ovat aviopari. Jerry (Marc Gassot) on Robertin paras ystävä ja hänellä on ollut Emman kanssa sutinaa jo useamman vuoden ajan. Yhteinen vuokra-asuntokin on hankittu, jotta siellä voisi salaisia hetkiä yhdessä viettää. Näytelmä lähtee liikkeelle siitä, että Emma ja Jerry tapaavat suhteen jo päätyttyä. Väkinäistä on jutustelu, kuulumiset kysellään ja tehdään vähän tikusta asiaa. Kuitenkin yksi yllättävä sana tai kosketus herättää vanhat hyvät ajat (niinkö?) mieleen. Selviää, että Robert tietää salasuhteesta. Ja katsoja on koukussa viimeistään siinä vaiheessa, kun tapahtumat eivät etenekään tästä suoraan kronologisessa järjestyksessä, vaan lyhyen "mitä seuraavaksi tapahtuu"-visiitin jälkeen koko vyyhtiä lähdetäänkin punomaan takaperoisessa järjestyksessä. Perin ovelaa, Pinter!

Emma ja Jerry tapaavat pitkästä aikaa / (c) Stefan Bremer

 Valot himmenevät hetkeksi, pahaenteinen kalahdus kuuluu ja jälleen ollaan eri tilassa, eri vuodessa, eri dialogissa. Näyttämöllä nähdään kerrallaan joko Emma ja Robert, Jerry ja Emma tai Robert ja Jerry, koko kolmikko pariin otteeseen. Juttua piisaa. Rivien välistä voi katsoja Willensaunan intiimissä tilassa helposti huomata, että paljon jää myös sanomatta ihmisten välillä. Eleet ja etenkin katseet paljastavat paljon enemmän kuin sanat. Mieleeni jäi etenkin Emman jäätävä katse saatuaan kuulla, ettei pääse mukaan Jerryn ja Robertin squash-iltamiin. Mustasukkaisuutta ilmassa miesten lujasta ystävyydestä!

Pojat eivät ottaneet Emmaa mukaan leikkeihinsä (c) Stefan Bremer

 Käsiohjelmassa on mainittu mainio Pinterin sitaatti muistista : "Menneisyys on se, mitä muistamme, kuvittelemme muistavamme, uskottelemme itsellemme muistavamme, tai teeskentelemme muistavamme." Juuri näin! Tämä ajatus tuli näytelmän edetessä hyvinkin kiehtovalla tavalla ilmi. Yksi muistelee lämmöllä tiettyä tapahtumaa vuodesta toiseen, "En unohda sitä koskaan!" ja kuitenkin samantein käy ilmi, että ei se ihan niin mennytkään. Muutenkin ollaan olettamusten ja luulon varassa. Katkeria hetkiä saamme todistaa etenkin salaisessa pesässä, jota toinen osapuoli kutsuu kodiksi ja toiselle koti on jotain ihan muuta. Käy jo mielessä, että tämä suhde ei tätä menoa kyllä pitkään kestä. Entäs ne muut osapuolet? Jerryn vaimo? Onko hän ihan puhdas pulmunen? Ainakin Jerry on vakaasti sitä mieltä. Entäs itse Robert? Supliikkimiehellä luulisi salaseuraa piisaavan...

 Ensimmäistä kertaa ihana "70-luvun ruskea" väriloisto vaatetuksessa ei aiheuttanut minussa puistatusreaktiota! Puvustaja Auli Turtiaiselle kiitos siitä. Vähemmänmukavia muistoja liittyy minulla etenkin ruskeaan vakosamettiin. Jännää oli se, miten samalla tavalla kolmikko olikaan puettu ja pituutensakin puolesta kaikki olivat kuin samasta muotista. Oliko tähän kätkettynä joku syvällisempikin pointti? En tiedä, mutta minulla kävi samankaltaisuudesta mielessä ohimennen se, että toista katsoessaan näkee myös itsensä ja tekemisiään ja puheitaan peilaa vastapelurin kautta. Kiehtova ajatus noin muutenkin.

Robert ja Jerry (c) Stefan Bremer

 Saumatonta yhteispeliähän Petos jokatapauksessa on, siitä näyttelijöille iso kiitos ja ohjaajalle tietenkin myös. Jokainen tauko tietää paikkansa, jokainen liike ja paljonpuhuva katse tai naurahdus. Katsojana on kiitollinen olo ja reilu tunti hurahti kuin siivillä. Seuralaiseni totesi tyytyväisenä esityksen jälkeen "hyvää pertsaa", eli perusmeininkiä. Ei turhia kikkailuja, ovela teksti, loistavat näyttelijät.

 Petos saa vahvat neljä tähteä ****.

 Kiinnitin huomioni myös siihen, että lähes koko ajan oltiin drinkkilasi kädessä. Onhan lasi kädessä fiinimpää turista small talkia. Hassu ajatus, mutta pyörittelin päässäni myös sitä, että jos kaikki olisi tapahtunut tuntien eikä vuosien sisällä, sillä juomamäärällä olisi väki ollut aika tuiterissa! Robertkin kietaisi pullollisen valkkaria ravintolassa prosciutton äärellä. Ja takaperoisessa järjestyksessä olisi siis käynyt niin, että aluksi ollaan pirunmoisessa hutikassa ja mietitään mitä on tullut tehdyksi, ja siitä sitten hiljaksiin palataan ajassa taaksepäin ja lopulta ollaan täysin selvänä, ja sillä hetkellä salarakkaus leimahtaa! Jokaisen on helppo laskeskella, että rakastuneena ei ihan järkevästi kukaan toimi ja teot ja puheet on sellaisia, jotka sitten saattaa myöhemmin kaduttaa. Ikään kuin humalassa oltaisiin. Eli pointtinsa oli tässäkin ajatelmassani, ainakin uskottelen itselleni niin...

ps. Samaan aikaan esitettiin Pienellä näyttämöllä Pohjalla-näytelmää. Melkoista jyminää sieltä kantautui jossain vaiheessa, samaan aikaan tosin Emma ilmoitti tulevansa yläkerrasta muiden seuraan ja töminä alkoi. Mietin, että kylläpäs näiden kodissa on paljon rappusia!

Frankenstein / Kansallisteatteri

Frankenstein / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Suomen kantaesitys ja ensi-ilta 23.1. 2013, kesto väliaikoineen 2h 15min

Ohjaus Mika Myllyaho

Rooleissa : Esa-Matti Long, Antti Luusuaniemi, Minka Kuustonen, Ismo Kallio, Olli Ikonen, Katja Salminen, Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Heli Haltia ja Amos Brotherus/Lauri Karo/Pablo Ounaskari

Taustaa : Mary Shelleyn englanninkielinen alkuteos "Frankenstein, or the Modern Prometheus" ilmestyi jo vuonna 1818 ja siitä tuli heti menestys. Frankensteinista on laadittu useita elokuva-ja näyttämösovituksia, ja tämä Nick Dearin näytelmä sai kantaesityksensä Lontoossa 2011. Tarina siis kertoo tiedemies Viktor Frankensteinista (Antti Luusuaniemi), joka monenlaisia menetelmiä käyttäen saa luotua Olion (Esa-Matti Long), joka herää eloon "sähköistämällä". Ulkoisesti karu ilmestys oppii asioita nopeasti ja oppii ajattelemaan, ja vasta siinä vaiheessa Viktor ymmärtää mitä onkaan luonut. Onko liian myöhäistä hävittää monivuotisen työnsä tulokset?

Antti Luusuaniemi ja Esa-Matti Long / kuva Stefan Bremer,Kansallisteatteri

Plussaa : Ensimmäisenä kiinnitin jälleen huomioni huikeaan lavastukseen. Kaikkea symboliikkaa taustan seinästä en ymmärtänyt eikä se ollut varmaan oleellistakaan, mutta katosta roikkuvat lamput ja valojen "sykkiminen" sydämenlyöntien tahtiin oli lumoavaa ja nerokasta.Olion herääminen eloon oli hienosti toteutettu ja se, miten hän (vai se?) tutki uutta maailmaa lapsen lailla. Ilahtui vedestä ja kukista ja luonnosta ylipäätään. Teatterin taikavoima oli parhaimmillaan lintujen lennellessä pitkin lavaa, miltei liikutuin siitä miten yksinkertaisella konstilla saatiin jotain maagista aikaiseksi. Olion rujo ulkomuoto pelästytti tietysti kaikki mahdolliset vastaantulevat ihmiset, paitsi vanhan sokean miehen (ihana Ismo Kallio), joka ei tietenkään nähnyt uuden tuttavuutensa ulkonäköä, vaan halusi vilpittömästi auttaa tätä ja opastaa. Olio oppikin nopeasti puhumaan ja lukemaan, ajattelemaan omilla aivoillaan. Esa-Matti Longilla oli kyllä aika vaativa rooli, kekkaloida puolialastomana ensin pitkin lavaa ja sitten kulkea varjoissa ja piilossa kaikkien pelkäämänä ja halveksittavana. Antti Luusuaniemestä pidin myös kovasti, hän on komearaaminen ja sangen taitava näyttelijäkin kyllä. Mikäs häntä on katsellessa! Viktorilla oli vain tieteensä ja omat puuhansa, vaikka ihastuttava morsiamensa Elizabeth (Minka Kuustonen) suorastaan roikkui hänessä kiinni ja riutui vastarakkauden ja läheisyyden puutteessaan. Jännästi oli toteutettu kohtaus, jossa Elizabeth pukeutuu puolittain tulevan miehensä takkiin ja hyväilee itseään kuin toisen käsillä. Aistikasta! Olio ryhtyy äärimmäisiin tekoihin tavatakseen luojansa ja pyytää tätä rakentamaan itselleen morsiamen, jotta saisi rakastaa ja lisääntyä. Kaaostahan siitä syntyy! Pidin lukuisista yksityiskohdista hyvin paljon : taivaalta putoilevista kirjoista, katsomon halkaisevasta rampista (niskojaan joutui tosin vähän kääntelemään liikaa kun istuin aika edessä), kattokruunun heiluriliikkeestä, jääpaloista, Petri Liskin skottiaksentista, tiedemiehen hulluudesta, holvikaaresta loppukohtauksessa... Kaikkea en ihan tajunnut (symboliikkaa lähinnä), mutta kovin viihdyttävä tämä oli ja Kati Lukan huima lavastus ansaitsee kyllä erikoismaininnan. Olio olisi voinut olla vieläkin pelottavampi! Aluksihan se herätti jopa sympatioitakin.

Ismo Kallio / kuva Stefan Bremer,Kansallisteatteri

Miinusta : Tapani Rinteen musiikki oli aika jylhää, mutta paikoitellen se soi aivan liian kovaa ja urkujenkaltaisten tultua lavalle tuntui välillä että pää halkeaa ihan just. Loppukuviot menivät minulta ihan totaalisesti ohi enkä tajunnut miksi kävi niinkuin kävi ja kumpi vei kumpaa. Perusteltiinko ratkaisua siinä jotenkin vai olinko ihan hakoteillä?

Minka Kuustonen ja Antti Luusuaniemi / kuva Stefan Bremer,Kansallisteatteri

Muuta : Koko homman opetushan lienee siinä, että ihmisen ei pidä yrittää ryhtyä Jumalaksi ja luoda jotain, mitä ei sitten loppupeleissä pysty enää hallitsemaan ja hillitsemään. Jos oli joku syvempikin merkitys, se jäi minulta huomioimatta lavasteita ja muita härpäkkeitä ihastellessani. Toki se, että ei pitäisi tuijottaa pelkkää ulkokuorta vaan katsoa asioita syvemmältä kantilta ... Ja entä jos luo jotain tavallaan omaksi kuvakseen ja se osoittautuukin hirviöksi!? Kenen on vastuu? Komeaa katsottavaa jokatapauksessa, eikä kestokaan mikään puuduttava vaan juuri passeli.

Frankensteinille neljä tähteä **** .