Teatterikärpänen lukee : Tandem-kentauri / Markus Kajo

 Täällä on kerrottu lähinnä teatteriin liittyvistä kirjoista mutta hei, minun blogini ja minun sääntöni, joten aina voidaan vähän lipsua mainion kirjan sattuessa kohdalle!

Ilahduin suunnattomasti huomattuani, että Markus Kajolta eli tuttavallisemmin Kettuselta on ilmestynyt uusi jo ties kuinka mones kirja! Teos on tietysti nimeltään "Tandem-kentauri eli Kettusen jo mones kirja", mikäs muukaan. Olen ollut Kettusen vinksahtaneen huumorin ystävä jo pitkään, ihan niistä alkuaikojen tv-ohjelmista lähtien. Lyhyissä pätkissä hän ihmetteli maailman menoa ja lausahteli lakoniseen tyyliinsä kaikenlaisia huomioita ympäröivästä maailmasta - asioita, joita ei itse tullut koskaan miettineeksi ja tuntuivat kyllä sitten ihan järkeviltä, kun Kettunen niin sanoo.

 Kaikki aiemmat kirjat olen lukenut ahmimalla ja useampaan otteeseen, muistan jopa ulkoa pätkiä sieltä sun täältä. Troglodyyttien kosto. Kiihkoa etelän yössä paljon (jossa kaunis nainen huusi kuin hiomalaikka ja kojootit ulvoivat yössä kuin kojootit yössä, tahi hyytävästi kuin liivate). Oravien uintiretki. Vet inte pystytti på svenska.

 "Vaikka uusi, jo monten lukema!" mainostetaan uusimman teoksen kannessa. Kansilehdessä onkin sitten vakavaa ja tärkeää asiaa : tunnista aivoinfarktin ja aivoverenvuodon oireet. Kirjan yhdessä jutussa käy ilmi, että kirjailija koki henkilökohtaisen aivoinfarktin ja pääsi hoitoon erittäin nopeasti, koska osasi ajoissa reagoida oireisiin itse. Hyvä muistutus meille kaikille; itselle tai läheiselle voi vastaavanlaista sattua milloin tahansa ja silloin nopea reagointi ja hoitoonpääsy on kultaakin kalliimpaa. (Laitan loppuun nämä oireet muidenkin luettavaksi)

 Tässä kirjassa on mukana myös Kettusen piirroksia, jotka nekin aika outoja kuten jututkin. Olin havaitsevinani aavistuksen surumielisemmän pohjavireen osassa tarinoita, ja jotkut ajatelmat olivat niiiiiin omituisia, etten saanut niistä oikein otetta. Harvinaista kyllä. Mukana on todella lyhyitä, muutaman lauseen mittaisia ihmettelyitä, pitempiä listauksia (mm. lista valtion autopuutteista, puuttuvista laitteista, miesten ja naisten eroista sekä kärsivällisyyshaasteita) ja useamman sivun mittaisia kolumnityylisiä juttuja, joista ainakin "Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset" oli minulle ennestään tuttu ja hyväksi havaittu.

 Kovasti mieleeni oli esimerkiksi tarina "Nuorisovaroittava esimerkki liiallisesta kotiseuturakkaudesta", jossa bussilastillinen nauvolaisia lähtee tutustumaan Ruokolahden Kummakiveen. Aluksi hyvin järkevänoloinen tarina saa Kettusen tyyliin varsin omituisen käänteen ja loppupuoli on silkkaa absurdismin riemuvoittoa ja on pakko nauraa ääneen. Toinen esimerkki riemastuttavuudesta on ajatus siitä, että jospa hevonen osaisi kääntää päätään samalla tavoin kuin pöllö ja minkälaisia tilanteita siitä syntyisikään... Ei voi muuta sanoa kuin että ei ole Kettusella helppoa! Miettiä kaikenlaisia outouksia yöt läpeensä ja mikä parasta/pahinta, julkaista ne kirjassa ja saada muutkin ajattelemaan absurdeja juttuja. Tässä muuten syyllinen siihen, miksi minäkin mietin välillä tai itse asiassa aika usein toooodella outoja juttuja kuten sitä, että miksi kotona ei ole samanlaista painiketta kuin hotelliaamiaisella, ja josta painamalla saisi hanasta lasillisen ihan mitä tahansa juotavaa. Välillä kun tekee mieli jääkylmää piimää ihan vain lasillisen, ja tuntuu hassulta ostaa koko purkkia koska mieliteko on vain sitä lasillista kohtaan.

 Tietysti saamme tutustua myös Tandem-kentauriin useammankin tarinan verran, ja piirrettynä myös. Taattua Kettustahan tämäkin kirja on, eli täynnä outoja sanamuotoja, kirjainhässäköitä ja todella ennalta-arvaamatonta kerrontaa. Pientä toistoa myös havaittavissa, mutta kun oma tyyli on aikoinaan löytynyt, siitä pidetään kiinni.

Aivoinfarktin ja aivoverenvuodon oireet : Puhe puuroutuu tai sanat eivät löydy, toinen suupieli roikkuu, toisen raajan tai raajaparin voimat katoavat tai raajat puutuvat, näköhäiriöt, äkillinen kova päänsärky. Jos sinulla tai läheiselläsi ilmenee YKSI TAI USEAMPI oireista, soita heti 112.

Markus Kajo : Tandem-kentauri eli Kettusen jo mones kirja 

224 s

Kustantaja Docendo

(Sain kirjasta arvostelukappaleen, kiitos Docendo!)

Teatterikärpänen lukee : Kehveli / Antti Heikkinen

Nytpä tarttui hyppysiini mainio kirja, Antti Heikkisen kirjoittama Kehveli! Jaa miksikös juuri tämä kirja löysi tiensä Teatterikärpäsen blogiin? No siksi, että kirjan kirjoittanut on tullut minulle tutuksi ennenkaikkea teatterin puolelta. Pari kesää sitten visiteerasimme Iisalmen Koljonvirta Teatterissa katsomassa Tuntematonta sotilasta, ja siellä eräskin Heikkinen Rokan roolissa teki suunnattoman suuren vaikutuksen minuun. Heti ajattelin, että siinäpä lahjakas mies! Tänä kesänä samaa monilahjakkuutta pääsi ihastelemaan Kuopiossa Rauhalahti Teatterin Spede Pasasesta kertovassa Pertti-näytelmässä, jossa Heikkinen heilui mm. Ere Kokkosen roolissa. Näyttelemisen lisäksi mies on ansioitunut sekä käsikirjoittajana että ohjaajana, ja varmaan monella muullakin saralla. Kaikkee se mokoma ehtiikin ja mitä kaikkea vielä ehtiikään! 

 Jo vuosi sitten tuli vähän niin kuin puun takaa yllärinä ilmi, että Antti Heikkinen on myös kirjailija ja kirjoittanut mm. elämäkerrat Juicesta ja Heikki Turusesta. Kirjaston valikoimista naksuttelin kaikki teokset "haluan lukea"-listalle, mutta vielä en ole ehtinyt yhtäkään niistä varaamaan luettavakseni.

 Syksyn uutuuskirjojen joukossa ilmestyi sitten tämä Kehveli. Minulla on Bookbeat-jäsenyys ja sovellus puhelimessani, ja syyskuun puolivälissä tein pikavisiitin Lontooseen. Valitsin äänikirjojen joukosta lentokentällä ja lennon aikana kuunneltavakseni juuri Kehvelin, joka oli veijariromaaniksi mainostettu ja lukijana olisi itse Heikkinen. Ettei suuressa maailmassa äidinkieleni vaan unohtuisi nääs. Kylläpä oli makoisaa kuunneltavaa! Minähän olen murrefani ja teksti vilisi kaikensorttisia murrepitoisia ilmauksia ja herkullisen ilmavasti Heikkinen tekstiään vielä luki. Suuri nautinto oli kuunnella Kehvelin ja kumppaneiden edesottamuksista ja aika usein naureskelin itsekseni ääneen, kun korviin kantautui erityisen meheviä käänteitä. Lempparihahmokseni valikoitui Saastamoinen, johon Kehveli törmäsi sodassa ja jolta lainasi kohtuullisen voimakkaasti tuoksuvan rätin päänsä ympärille. Rätti oli nimittäin toiminut siteenä, koska Saastamoisella oli tikku persiissä. Mieleeni jäivät myös nauriit, naurisviina Kiäriäiset, tv-kokkaavat kansansuosikit Vennamo ja Virolainen, basisti Kekkonen tupeineen, Hohla-Elsa - ja mitä tapahtuikaan Kyllikki Saarelle oikeasti! Entä Stalinin kuolema? Mannerheimin ihottuma? Minne katosi kossu?

 Paluumatkalla kuuntelin kirjan loppuun, hörisin itsekseni ääneen lisää koneessa ja kotona selitin hauskimpia käänteitä isännälle siihen malliin, että kirja tuli lopulta lainattua myös kirjastosta ja isäntä luki sen suurella mielenkiinnolla parissa illassa. Ja hän kun ei normaalisti lue juuri mitään! Koska laina-aikaa oli vielä jäljellä (uutuuskirjoilla vain pari viikkoa aikaa), päätin sitten minäkin lukea kirjan toistamiseen ja kaikenlaista uutta sieltä tulikin vastaan. Äänikirjojen kanssa kun tuppaa välillä käymään niin, että kuunteluote joskus herpaantuu ja saattaa siinä hetkeksi tietämättään torkahtaakin, vaikka kirja olisi kuinka hyvä ja mukaansatempaava. Muutama käänne olikin mennyt taivasta katsellessa näemmä ohi. Lukukokemus oli tällä kertaa varsin hassu, sillä paikoitellen kuulin Heikkisen äänen päässäni etenkin dialogikohtauksissa. Mukava lisämauste! Parissa illassa minäkin sain Kehvelin luettua uusiksi. Kiitän sopivan lyhyitä kappaleita ja kappalejakoja, ja olihan teksti muutenkin "helppolukuista" (toisin kuin pienellä paussilla oleva Alastalon salissa, jossa olen päässyt jo puoliväliin asti).

 Historia on harvojen tekemää, mutta tahtoen tai tahtomattaan siinä suurin osa meistä osalliseksi joutuu. Kutakuinkin näin alkaa yksi kappale kirjassa. Kehveli seikkailee läpi sodan ja on osasyyllisenä vaikuttamassa hirmuisen monen yksittäisen tallaajan elämään ja samalla myös Suomen taloudelliseen nousuun, poliittiseen ilmapiiriin ja kansainvälisiin suhteisiin. On kyllä mainio teos, ja jostain syystä mieleni tekee tällä hetkellä kovasti halkaistua, voissa paistettua naurista. Saako niitä enää mistään?

Antti Heikkinen (c) Otto Virtanen 

 Ensimmäisellä kuuntelukerralla mielessäni kävi useampaankin otteeseen vertaus Arto Paasilinnan parhaisiin teoksiin, yllättävät käänteet seurasivat toinen toistaan ja mietin, että tästä jos mistä saisi mainion tv-elokuvankin. Katsoisin! Huumoria, historiaa, mainioita hahmoja ja taustalla pieni surumielinen vire. Toisella lukukerralla vertaus Paasilinnaan vahvistui entisestään, ja outo sattuma oli se, että tismalleen tällä samalla viikolla kirjailija Paasilinna menehtyi ja siitä uutisissa kerrottiin. Heikkisessä on kyllä aineksia manttelinperijäksi.

 Seuraavaksi otan kuunteluun Bookbeatista Heikkisen kirjan "Mummo", lukijana tietysti kirjailija itse.

 Lukekaapa Kehveli! Lisäinfoa tästä.

Kehveli 

Kirjoittanut Antti Heikkinen 

Kustantaja WSOY 

255 s

Teatterikärpänen lukee / Ilu - Ilkka Heiskanen esittää

Kaikenlaista kivaa tämä teatterikärpäsyys ihmiselle teettääkin! Minulla oli nimittäin suuri ilo ja kunnia osallistua suuresti fanittamani ja arvostamani näyttelijä Ilkka Heiskasen elämäkertakirjan julkkareihin 3. lokakuuta, ja siellä sitä vaan meikäläinen istui muina Talleina samoissa kekkereissä mm. Vesa Vierikon, Matti Onnismaan, Ria Katajan, Kari Väänäsen, Tapio Liinojan ja Jouni Hynysen kanssa. Meno varmasti yltyi iltaa kohti, mutta minä poistuin paikalta hyvissä ajoin sillä - yllätys yllätys - olin varannut illaksi Herra Puntilaan lipun.

 Hiukan virallisempi osuus oli päivällä Malaga Barissa Jätkäsaaressa, ja aluksi juhlakalu Heiskanen tempaisi taustaorkesteri Aleksi Aromaan ja Antti Parangon säestämänä biisin "Euroopan syrjäkylät". Hämeenlinnan Teatteri oli muutenkin hyvin edustettuna, sillä seuraavaksi Mikko Töyssy tunnelmoi My Wayn espanjaksi, ja se jos mikä oli samettia kaikkien korville. Väliin sitten pieni haastattelutuokio. Tuomas Marjamäki jututti niin Ilkkaa kuin toimittaja-kirjailija Liisa Talvitietä (joka myös sattuu olemaan Ilkan veljen vaimo) kirjan syntyprosessista ja muutama humoristinen anekdoottikin tuli kerrottua "ohimennen". Liikaa ei kuitenkaan paljastettu, vaan kehotettiin lukemaan itse teos, joita olikin lämpimäisinä vino pino sivupöydällä. Siinä vaiheessa jo malttamattomana hieroskelin käsiäni yhteen ja odotin hetkeä, milloin minä saan kirjan hyppysiini. Virallisen osuuden päätteeksi duo Paranko-Aromaa vielä esitti "Desperadon", ja seuraavaksi alkoikin yleinen häilääminen ja omistuskirjoitusjonoon asettautuminen.

Liisa ja Ilkka kuuntelevat Mikko Töyssyn laulua (c) Teatterikärpänen 

Kotimatkalla teatterin jälkeen aloin heti lukemaan kirjaa ja aika pitkälle pääsinkin. Runsaat valokuvat siivittivät sujuvaa tarinointia. Joskus on tökkinyt se, miten joissakin elämäkerroissa pompitaan ajasta toiseen ja siinä menee pieni lukija aivan sekaisin päästään. Tällä kertaa sitä pelkoa ei ollut, sillä tarina eteni mukavasti kronologisessa järjestyksessä ja muutenkin tekstiä oli kiva lukea. Ilkan ääni nimittäin kuului paikoitellen päässäni, ja tuli semmoinen tunne, että hän kertoo juuri minulle elämästään. Tulisipa vielä äänikirja tästä, jossa herra itse lukijana! Ilkka Heiskanen tarinoi!

 Vaikka kotiuduin reissultani aika myöhään, oli silti vielä luettava kirja loppuun ennen nukkumaanmenoa. En siis malttanut laskea kirjaa käsistäni lainkaan! Olen lukenut aika paljon näyttelijöiden elämäkertoja ja usein on harmittanut se, että olen ollut myöhäisherännäinen ja useampi kirjoissa mainittu teatteriesitys on jäänyt näkemättä. Nyt olin yhtä hymyä, sillä kirjassa mainittiin monta minullekin "tuttua juttua" - niin teatterista kuin leffapuolelta. Kaikenlaista legendaarista kuviota ja muuta tarinaa joukkoon mahtuu myös, Ilkkahan on tunnettu moottoriturpa ja tarinaniskijä parhaasta päästä. Muutama vuosi sitten itsekin jututin Ilkkaa blogiini (olin juuri muutamaa päivää aiemmin nähnyt hänet Sibeliuksena Hämeenlinnan Teatterissa ja menettänyt sydämeni täysin, hiukan jännitti muuten soittaa tapaamisesta!) ja pikkuisen lähti jutut lentoon jo siinä vaiheessa. Kirjassakin on mukana muistelo Vaasasta, jossa vastanäyttelijällä juuttui ruoto hampaiden väliin. Kaikenlaista. On oltu mm. vaihto-oppilaana Jenkeissä, rodeoklovnina, Teatterikoulussa Turkan aikaan, vetäisty lopputyönä monologi "Ilkka Heiskanen esittää", viinan kanssa läträtty, tavattu tuleva vaimo ja tultu suurperheen isäksi. Elämää! Varsinaisia suuria yllätyksiä kirja ei minulle tarjonnut, se toki syvensi minun kokemustani karismaattisesta, hurmaavasta herrasta ja taiteilijasta nimeltään Ilkka Heiskanen. Olen entistä ylpeämpi siitä, että minullakin on ollut ilo tutustua häneen muutakin kuin katsomon suunnasta. Kerran pääsin muuten ihan privaattikyydillä Tampereelta kotiovelle, kun viimeinen juna meni justiinsa ja olisin jäänyt sille reissulle. Matkalla puhuimme lähinnä variksista ja ehkä vähän teatteristakin.

 Näytelmä-ja leffakuvien lisäksi kirjassa on upeita Harri Hinkan ottamia kuvia tyylikkäästä herrasta ja lopussa listaus eri roolitöistä. Oli mukava bongailla sieltä kaikkea tyyliin "Haa, tuonkin olen nähnyt!" Teatterimuisteloita ja anekdootteja olisin toivonut olevan mukana vielä enemmän, mutta kyllä tämäkin minun tiedonjanoni sammutti. Kyllä Ilu on kirjansa ansainnut, vaikka sitä aluksi epäilikin.

 Pakko kertoa lopuksi yksi hauska muisto Ilkkaan liittyen... Reilu vuosi sitten oli Hämeenlinnan Teatterin yleisölämpiössä pieni runoilta, jossa teatterinjohtaja Kirsi-Kaisa Sinisalo ja Ilkka Heiskanen sekä Juha Haanperä esittivät yleisön ennaltatoivomia runoja luontoteemaan liittyen. Kirsi-Kaisalla meni senat vähän sakaisin ja hän esitteli tulevan runon seuraavalla tavalla : "... ja sitten Ilkka Heiskanen lausuu Saarikosken runon "Pentti, olen siirtänyt kirjoituskoneen" ... " pieni tauko "... anteeksi, siis Pentti Saarikosken runon "Olen siirtänyt kirjoituskoneen". Eipä tarvittu kuin yksi katse ja kaikki repesivät nauramaan. Ilkka yritti lausua runoa, Kirsi-Kaisa puri huulta ja yritti pitää pokkaansa samalla lattiaan katsellen, minä istuin eturivissä ja purin huulta myös sillä nauratti aivan älyttömästi, ja yritin olla katsomatta silmiin ketään. Kyllä siitä sitten lopulta selvittiin!

Kansalaiset, lukekaa tämä kirja! Ja käykää teatterissa! 

Itseäni lämmittää piiitkään saamani omistuskirjoitus ja pieni piirretty varis. Kiitos Ilu!

Ilu - Ilkka Heiskanen esittää 

Kirjoittanut Liisa Talvitie (Apu-lehden toimittaja, kirjoittanut aiemmin kirjat mm. Sinikka Sokasta sekä Asko Sarkolasta)

Kustantaja Docendo 

200 s 

Teatterikärpänen lukee / Helsingin henget - opas aaveiden pääkaupunkiin

Teatterikärpäsen lukunurkasta syksyinen tervehdys. Mikäs sopisikaan paremmin näihin pimeneviin syysiltoihin kuin Helsingin aaveista kertova kirja! Kummitustarinat ovat viehättäneet ja kiehtoneet minua aina, ja tämän kirjan avulla pääsee halutessaan oikein kartan kera kiertelemään pääkaupungissamme, tietysti mahdollisimman synkkään ajankohtaan jolloin tunnelma on varmasti kohdillaan.

 Kirjassa kerrotaan ensinnäkin hyvin tiivistetysti ensin Helsingin historiasta ja sitten kummitustarinoiden synnystä noin yleisellä tasolla. Kiintoisaa taustatietoa toki, mutta tämä osio vei kirjasta lähestulkoon puolet ja itse jo kovasti odotin, että milloin tässä mahdollisesti mennään ns. asiaan eli varsinaisiin aavetarinoihin. Teksti on kyllä kaunista ja helppolukuista, muutenkin pidin kirjan yleisilmeestä ja "tuntumasta". Sitä oli oikein mukava pidellä käsissään ja hypistellä kantta. Extrapisteitä kannen kartoista ja valokuvista, jotka toivat mukavan tuulahduksen menneiltä ajoilta (kuvat kun eivät olleet ihan sieltä tuoreimmasta päästä, kiitos siitä!).

 Tarkemmin kirjassa tutustutaan pariinkymmeneen henkimaailman olentoon ja luonnollisesti itseäni kiinnosti eniten teattereiden kummittelijat (siksipä tämä kirja täällä lukunurkassa esitelläänkin). Aleksanterin teatterissa majailee levoton sotamies, Svenskanissa sen seitsemän aavetta ja Kansallisteatterissa lukuisia tyyppejä myös. Parhaiten kolahti sitten se tieto, että kuulemma itse Tauno Palo kummittelee Harakan saaren taiteilijatalossa, jossa on aiemmin toiminut puolustusministeriön kemiallinen koelaitos ja jossa Tauno Suuri työuraansa aikoinaan aloitteli! Tämä oli täysin uutta tietoa minulle ja lisämaustetta toi vielä se, että muutama vuosi sitten kävin katsomassa juurikin kyseisessä taiteilijatalossa esitettyä "Tapaus Hamlet"-näytelmää ja tunnelma paikassa oli varsin mystinen, ja mielikuvitukseni lähti sillä reissulla laukalle muutenkin... (lue vaikka tästä). Oliskohan Tauno ollut katsomassa samaa esitystä myös?

 Pari iltaa kului "rattoisissa merkeissä" Helsingin henkien parissa ja ehkäpä aktivoidun vierailemaan muutamassa kirjassa esitellyssa kohteessa, jos uskallan.

 Kirjoittajista : Vanessa Kairulahti on toiminut Helsingin kaupunginmuseon kummitusvastaavana ja Karolina Kouvola on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Helsingin henget - opas aaveiden pääkaupunkiin 

Kirjoittajat Vanessa Kairulahti ja Karolina Kouvola 

128 s 

Kustantaja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

(Sain kirjasta ilmaisen arvostelukappaleen, kiitos SKS!)

Teatterikärpänen lukee / Jack Witikka - Suomalaisen teatterin suurmies

 Hyvää tammikuun loppupuolta täältä Teatterikärpäsen lukunurkasta. Monenlaista teosta olen ehtinyt tässä vuoden alkajaisiksi jo lukea (teatteri ei ole ehtinyt vielä viedä vapaa-ajastani omaa osuuttaan, ensi viikolla asiat ovat taas toisin) ja yksi niistä on Maria-Liisa Nevalan kirjoittama kirja Jack Witikasta. Itse muistan herran vain ja ainoastaan elokuvaohjaajana (ja myös Tea Istan aviomiehenä), jännä ettei yhtään soitellut muuten kellojani, vaikka olin lukenut esimerkiksi Pentti Siimeksen ja Jussi Jurkan elämäkerratkin ja nimen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tulla siellä vastaan. No, lisää lukemalla oppii lisää ja taas se tuli todistettua.

 Jack Witikka (s. 1916 - k. 2002) tuli tunnetuksi ohjaajana niin oopperoissa, elokuvissa kuin teatterissakin (ja kansainvälisellä kentällä myös, kiitos laajan verkostonsa). Lisäksi hän toimi Kansallisteatterissa talouspäällikkönä, apulaisjohtajana ja johtajana, ja oli perustamassa Pientä näyttämöä sekä Willensaunaa. 80-luvulla hän toimi myös Svenska Teaternin johtajana ja urallaan ohjasi myös muissa teattereissa.

 Kirjassa kerrotaan suhteellisen tarkasti siitä, millainen Jack Witikka oli ohjaajana ja onnistumisista (ja epäonnistumisista) kerrotaan lähinnä runsaina otteina eri kritiikeistä. Aika usein arvon kriitikot olivat täysin eri mieltä esitysten laadusta, ja arvostelut tuntuivat menevän muutamaa poikkeusta lukuunottamatta täysin ristiin. Otteita kritiikeistä oli mielestäni vähän liikaakin, osasta kun oli vielä ruotsinkielinen pätkä ja sama perään suomennettuna.

 Lisävalaistusta itse Witikan persoonaan ei juurikaan tullut, kirja mielestäni kertoikin enemmän hänen ohjaamistaan näytelmistä ja niiden vastaanotoista, samoin kuin Kansallisteatterin historiasta (mikä on kyllä pirun kiintoisaa). Parissa päivässä kirjan kuitenkin ahmin, oli erittäin mielenkiintoista lukea näytelmistä ja niiden synnystä myös. Maria-Liisa Nevala on tehnyt kyllä valtavan urakan eri lähteistä arvioita yhdistellessään, ja loppupuolen listauksesta pystyi vielä käymään kaiken kronologisesti läpi. Valokuvaliite oli varsin onnistunut myös.

 Heräsi valtava mielenkiinto nähdä Samuel Beckettin "Leikin loppu". Vaihteeksi voisi sen ottaa Kansallisteatterissa ohjelmistoon...?

 Kirjoittaja Maria-Liisa Nevala on kirjallisuuden professori, FT ja toimi mm. myös Kansallisteatterin johtajana vuosina 1992-2010.

Jack Witikka - Suomalaisen teatterin suurmies 

Kirjoittanut Maria-Liisa Nevala 

381 s. 

Kustantajan Minerva 

(Sain kirjasta arvostelukappaleen, kiitos Minerva!)

Teatterikärpänen lukee / Juha Muje - näyttämöllä ja kulisseissa

Teatterikärpänen löysi tänä vuonna sisältään aikamoisen lukutoukan ja ehti lukemaan peräti 163 kirjaa kuluvan vuoden aikana! Osa äänikirjoina ja e-kirjoina Bookbeatin kautta, osa omasta hyllystä ja suurin osa kirjastosta, jonne tein comebackin useamman vuoden tauon jälkeen. Luin erittäin paljon teatterireissujen aikana, kirjan parissa bussi-ja junamatkat vierähtivät hurauksessa ja usein mitä milloinkin odotellessa asemilla ja teattereiden lämpiössä luin kirjaa mieluummin kuin surffasin kännykällä netissä.

 Viimeisimpänä luettavanani ahmin muutamassa tunnissa näyttelijä Juha Mujeen elämäkerran, joka ilmestyi jo syyskuussa. Nämä elämäkerrat tuntuvat menevät lähes aina saman kaavan mukaan - ensin kerrotaan lapsuudesta ja nuoruusajoista sekä siitä, mistä teatteri-innostus lähti. Uraa ja yksityiselämää käydään suhteellisen seikkaperäisesti läpi, välissä paksu valokuvaliite. Juha Heiskasen kirjoittama "Juha Muje - näyttämöllä ja kulisseissa" olikin sitten piristävä poikkeus joukossa! Kirjassa ei paljoakaan kerrottu Juhan lapsuusvuosista tai kerrottu sukutarinaa alusta alkaen, vaan mentiin aika suoraan asian ytimeen eli teatteriin. Toki mainittiin ensimmäinen rooli, kun tyynyhaitarilla soiteltiin yllättäen... Erillistä valokuvaosiota ei ollut, vaan kuvat oli yhdistetty tekstin joukkoon.

 Juha (syntynyt 1950) pääsi Teatterikouluun samana päivänä kun täytti 18v, ja valmistuttuaan hänet kiinnitettiin samantien Turun Kaupunginteatteriin, jota luotsasivat tuolloin Kalle Holmberg ja Ralf Långbacka. Alkoi kuusi vuotta kestänyt ns. "Kotkien kausi" ja Turussa nähtiin monia ikimuistoisia näytelmiä kuten Seitsemän veljestä, jossa Juha oli Eeron roolissa. Myöhemmin Juhaa on voinut nähdä myös KOM-teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa sekä Suomen Kansallisteatterissa sekä muutamissa elokuvissa ja tv-sarjoissakin.

Kirja oli varsin helppolukuinen, kappaleet eivät olleet pitkiä ja kappaleiden alussa oli aina hauskoja kuvia ilmeikkäästä päähenkilöstä (kuvat Jouni Harala). Vaikka tekstiä oli suhteellisen paljon, kirjoitustyyli vei sulavasti eteen päin ja sai janoamaan lisää. "Jos nyt luen vielä seuraavan jutun..." Mukana paljon tarinoita kulissien takaa ja esitysten sekä roolitöiden syntyhistoriasta, lopussa vielä kattava lista rooleista eri teattereissa. Itsekin olen päässyt onneksi näkemään Juha Mujeen muutaman kerran livenä. Ensimmäisen kerran taisin nähdä hänet Helsingin Kaupunginteatterissa vuonna 1994 Piukat paikat -musikaalin Jerryn/Daphnen roolissa, oli muuten melkoisen viehkeä ja vauhdikas Daphne! Vieläkin muistan kohtauksen, jossa Daphne kertoo päässeensä kihloihin ja liihotteli ruusu suussaan leninginhelmat korvissa onnellisena pitkin hotellihuonetta. Lisäksi olen nähnyt hänet Kansallisteatterissa näytelmässä Tuulta päin sekä musiikkispektaakkeleissa Homo! ja Slava! Kunnia. Kuluvana keväänä näin hänet Tampereen Työväen Teatterissa näytelmässä Kissa kuumalla katolla (joka ennakkosuunnitelmien vastaisesti ei jatkunutkaan syksyllä enää ohjelmistossa ja tästä Juha vähän avautuu enemmänkin).

 Pieni yllätys oli se, että tämä bloginikin tulee kirjassa ilmi ja vieläpä hauskalla tavalla, kun Juhan poika Samuli kertoo siitä, tuleeko häntä verrattua useinkin isäänsä ja Samuli kertoo, että nimien kanssa on ollut pientä sekaannusta, ja pieni ote blogistani löytyvästä Samulin haastattelusta tulee loppupuolella mainituksi. Kuka mahtaa olla mystinen Juhani Muje?

 Tämän kirjan parissa ei ollut hetkeäkään tylsää, joten suosittelen tutustumaan!

Juha Muje - näyttämöllä ja kulisseissa 
Kirjoittanut Juha Heiskanen 
207 sivua 
Kustantaja Docendo 

(Sain kirjasta arvostelukappaleen, kiitos Docendo!)

Teatterikärpänen lukee / Katja Kiuru - Palasina ja kokonaisena

Teatterikärpäsen lukunurkasta jälleen, päivää! Katja Kiuru? Ensimmäisenä hänestä tulee mieleeni 90-luvulla nähty Ruusun aika -tv-sarja ja siinä Merin hahmo (en muuten pitänyt kyseisestä hahmosta lainkaan). Seuraavaksi tulee mieleeni vuosi 2007 ja Tampereen Teatterissa nähty "Oikoteitä"-näytelmä, josta pidin kovasti. En vielä blogannut silloin, joten suurempia muistikuvia ei kyseisestä näytelmästä jäänyt valitettavasti. Sen muistan, että tuon jälkeen tiesin, että Kiuru on näyttelijänä paljon muutakin kuin Ruusun ajan Meri.

 Syyskuussa ilmestynyt Palasina ja kokonaisena on erittäin mielenkiintoinen kirja. Ensinnäkin se on taidokkaasti kirjoitettu ja avasi silmiäni monessakin mielessä. Kirja tuo jälleen yhden, osittain uudenlaisenkin näkökulman Turkan ajan teatterikouluaikoihin ja miten sen jälkeen ihminen rakentuu palasista uudelleen - uusien työstentelytapojen ja työryhmien kautta. Naamioteatteri, Stanislavskin "Systeemi" ja muut tulivat kiintoisalla tavalla tutuksi. Välillä kyllä putosin kärryiltä totaalisesti, meni monta sivua etten tiennyt yhtään mistä on kyse ja liikaa outoja sanoja tuli vastaani. Kirjasta saakin varmaan enemmän irti, jos on itsekin ollut näyttämöllä joskus. Katsojalle osa termeistä oli täyttä hepreaa... Kokonaisuutena kuitenkin erittäin mielenkiintoinen kirja, jota suosittelen lämpimästi kaikille teatterista kiinnostuneille!

Katja Kiuru - Palasina ja kokonaisena 

Kustantaja Kirjapaja 

232 sivua 

(Sain kirjasta arvostelukappaleen, kiitos Kirjapaja!)

Teatterikärpänen lukee / Sylvi Salonen -Viimeinen diiva

Aika usein olen manannut sitä, että teatterikärpänen ei ole puraissut minua heti kun se olisi ollut mahdollista, niin paljon on jäänyt näkemättä ja kokematta. Legendaarinen Sylvi Salonenkin olisi ollut mahdollista nähdä lavalla 80-ja 90-luvulla, mutta kun ei... Minulle Sylvi Salonen oli tuttu vain ja ainoastaan Tankki täyteen -sarjan Emmi Vilénin roolista (ja pitkään kesti aikoinaan muutenkin,  ennen kuin tajusin, että hei näitä "teeveestä tuttujahan" voi nähdä teatterin lavalla) ja tämän elämäkerran luettuani haluaisin oitis matkata aikakoneella Tampereelle näytökseen, jossa yleisö aloitti aplodeerauksen aina kun Sylvi astui lavalle. Mikä persoona!

 "Sylvi Salonen - Viimeinen diiva" -kirjan ovat kirjoittaneet yhdessä Pirkko Vekkeli sekä Ismo Loivamaa, toimittajia ja tietokirjailijoita molemmat. Aiemmin heiltä on ilmestynyt mm. elämäkerrat Ansa Ikosesta sekä Eeva-Kaarina Volasesta.

 Kirjassa käydään hyvin mielenkiintoisella tavalla läpi Sylvi Salosen elämän ja uran tärkeitä vaiheita, kronologisessa järjestyksessä. Mukana on myös paljon kuvia ja erillinen kuvaliitekin, ne tuovat mukavan lisän lukukokemukseen. Sylvi syntyi vuonna 1920 Porissa ja aloitti Porin Teatterissa harjoittelijana 1936. Tampereen Teatteriin hän siirtyi 1943 ja Tampereen Työväen Teatteriin 1949. Työviksen vakituiseen näyttelijäkuntaan hän kuului vuoteen 1985 asti, jonka jälkeen hän vieraili mm. Helsingin Kaupunginteatterissa. Sylvi Salonen menehtyi Hatanpään sairaalassa vaikean sairauden murtamana loppuvuodesta 2003. Toinen kansan rakastama näyttelijä, Sylvin pahin kilpakumppani ja "rakas vihollinen" Veikko Sinisalo menehtyi viikoa aiemmin.

 Sylvi Salonen ei koskaan ollut naimisissa eikä hänellä ollut lapsia. Teatteri oli hänen suuri rakkautensa. Miesystäviä hänellä tietysti oli, olihan hän näyttävä nainen ja viihtyi juhlissa. Mm. presidentti Kekkonen oli hänen läheinen ystävänsä. Sylvi osteli mielellään uusia vaatteita ja uusinta kodintekniikkaa ja esitteli ostoksiaan usein lehtien sivuilla kotonaan tehdyissä haastatteluissa, joissa kaikissa näkyi eräs tietty lahjaksi saatu iso peili. Mieleeni jäi lause "Vaikka olenkin romanttinen, opin jo nuorena, että vain elokuvateatterissa soivat viulut kun suudellaan. Näyttämöllä jouduin käsittelemään elämän suuria kysymyksiä; oliko niistä omassa elämässäni apua? Ei."

 Kirja on täynnä mehukkaita anekdootteja ja tarinoita kulisseista ja kulissien takaa, teatterihistoriaa parhaimmillaan. Tarinoita Sylvistä ovat kertomassa mm. kollegat Eila Roineesta Ilmari Saarelaiseen.
Sylvillä oli tapana töksäytellä asioita, eikä hän välttämättä ajatellut, että moisista kommenteista tulisi jollekin paha mieli. "Kauhee puku, mutta sulle se kyllä sopii" on tästä hyvä esimerkki. Tai lavan takana todettu "Mitä ne siellä nyt taputtaa, enhän minä ole vielä edes lavalla".

 Itse ahmin kirjan parissa päivässä. Oli erittäin kiehtovaa lukea erilaisista rooleista "muijarooleista" Sarah Bernhardtiin ja Bernarda Alban taloon. Myös Sylvin yksityiselämä kiinnosti, millainen persoona hän oli teatterin ulkopuolella. Hän saattoi valita lyhyttäkin kaupunkireissua varten pukua tuntikausia peilin edessä mallaten, ja kun sopiva vihdoin löytyi, sillä tehtiin lyhyt pyrähdys ulkona ja tultiinkin vielä vaihtamaan. Suuri diiva, läheinen ystävä ja rakastettava persoona. Paljon muutakin kuin se teeveestä tuttu Emmi Vilén.

 Sylvi Salosen siunauksen toimitti piispa Juha Pihkala. "Jokaisella on monta roolia elämässään. Silti ihminen ei ole vain rooliensa summa, vaan jotain olennaista niiden takana."

Sylvi Salonen - Viimeinen diiva 
Kustantaja Minerva Kustannus Oy 
Kirjoittajat Pirkko Vekkeli ja Ismo Loivamaa 
250 s. 

(Sain kirjan arvostelukappaleena, kiitos Minerva Kustannus!)

 Lisäinfoa tästä linkistä.

Teatterikärpänen lukee / Oskari Katajisto : Tunnustuksia

Hyvää (vaikkakin kovin sateista) iltaa täältä Teatterikärpäsen lukunurkkauksesta! Taas on valvottu öitä nenä kiinni kirjassa, ja tällä kertaa hyppysiini tarttui Oskari Katajiston "Tunnustuksia"-teos, jonka on kirjoittanut Arto Leivo.

 Olen lukenut näyttelijöiden elämäkertoja aika paljonkin (viimeisimmistä mainittakoon Leo Jokela, Jussi Jurkka, Esko Roine ja Asko Sarkola) ja kirjoissa on ollut aimo annos kiintoisaa teatterihistoriaa. Lisäksi minua on aina kiehtonut se, mistä kiinnostus teatteria kohtaan on aikoinaan herännyt, eli miten pahasti teatterikärpänen puraisi. Näyttelijöiden värikäs yksityiselämä sen sijaan minua ei ole kauheasti jaksanut innostaa ja olen aina ollut sitä mieltä, että "tavikset" osaavat hölmöillä ja sotkea asiansa ihan yhtä taidokkaasti ellei pahemminkin, niistä ei lehtien lööpeissä kuitenkaan huudella sillä ketäpä kiinnostaisi? Ehkäpä jotkut saavat kunnon kicksejä siitä, että "taas tuo ja tuo on törttöillyt", jotenkin siinä kai samalla tuntee itsensä paremmaksi ihmiseksi vai mikä lie?

 Oskari Katajiston kirjan nimi "Tunnustuksia" nosti ensimmäisenä mieleeni kaikenlaista hömppäosastoa, tunnustuksen paikka itselleni tässä näköjään myös. Mietin hetken, että jaksaisiko juuri tämä kirja kiinnostaa minua enemmänkin. Mukana olisi varmasti Seiskan kannesta silmiini osuneita kohujuttuja (Seiskaahan EN lue muualla kuin parturissa, oikeasti, mutta koska työkseni olen kaupantäti, en pysty välttymään kansikuvilta ja kohuotsikoilta oikein mitenkään), mutta taatusti myös sitä janoamaani teatterihistoriaa ja tarinoita näytelmiin liittyen - ja vieläpä ajalta jolloin minullakin olisi ollut mahdollisuus mennä katsomaan! Ja tässä nyt ollaan, "Tunnustuksia" luettujen pinossa.

 Oskari Katajisto pääsi Teatterikorkeakouluun kolmannella yrittämällä vuonna 1986. Noihin aikoihin TeaKissa sattui ja tapahtui, oli Jouko Turkkaa ja Jussi Parviaista ja Jumalan teatteria (kannattaa muuten lukea myös näyttelijä Eppu Salmisen kirja Lasten ristiretki). Katajisto valmistui vuonna 1990, sai kiinnityksen Helsingin Kaupunginteatteriin ja pääsi heti kättelyssä tekemään isoja, kriitikoiden ylistämiä ja katsojien rakastamia rooleja. Kylläpä muuten taas harmittaa, etten ollut 90-luvulla vielä kovin valveutunut teatterissakävijä. Sen verran kovaa kamaa on Helsingissä tuolloin nähty.

 Omista muistiinpanoistani löytyy kalenterimerkintä vuodelta 2001. Oskari Katajiston monologi, vierailu Hämeenlinnassa. Kyseessä taisi olla ensimmäinen näkemäni monologi ja muistan edelleen sen, miten ison vaikutuksen esitys minuun teki. Yleisö seurasi hiirenhiljaa esitystä, kukaan ei rapistellut eikä yskiskellyt, muuta en sitten muistakaan. Kirjan luettuani selvisi, että kyseessä oli Pekka Laihon ohjaama Enoch Arden -monologi. Myöhemmin näin Oskarin lavalla HKT:n suurella näyttämöllä näytelmässä "Nuoruuden suloinen lintu" ja muutama vuosi sitten komediassa "Kolme apinaa" sekä draamassa "Kipupiste". Ihmeen vähän olen siis häntä lavalla nähnyt. Jotenkin en edes huomannut, että häntä ei noiden näytelmien jälkeen missään näkynyt ja minulle tulikin täytenä yllätyksenä se, että hänet on kolmen varoituksen jälkeen irtisanottu työsuhteestaan alkoholinkäytön vuoksi. Tästä kirjasta asiasta vasta luin. Ehkä siitä on ollut lehdissä juttua, ehkä ei...

 Oskarilla on kyllä tarinankerronnan lahja ja sana hallussa. Minulle kirjan parasta antia olivat lapsuus-ja nuoruusmuistelot (Oskarilla on ilmiömäinen muisti!), TeaKin rääkki sekä ensiaskeleet ammattilaisena. Miltä tuntuu olla kaikkien ylistämä, Marlon Brandoonkin verrattu nuori kyky? Mahtaako suosio kihahtaa päähän? Kihahtihan se, ja kaikesta tästä Katajisto kertoo kyllä hyvin rehellisesti ja avoimesti. Alamäkiosasto tarjosi sitten kyllä kylmää kyytiä ja hiukan niissä oli ehkä selittelyn makua. Jotenkin minulla aina nousee niskakarvat pystyyn, jos aletaan kertoa syitä juomiselle.

 Olin autuaasti unohtanut surullisenkuuluisan "Haluatko filmitähdeksi?" -ohjelman, jossa Oskari toimi päätuomarina. Seurasin kyllä aikoinaan sarjaa, mutta minulla oli sellainen tunne, että Oskari on tuomarina yhdensortin roolihahmossa, eli ei omana itsenään ja hänet on pistetty laukomaan asioita päin kilpailijoiden naamaa. No, kirjassa tämäkin episodi tuli kerrottua ja kyllä pistää vihaksi.

 Naisjutut ja tappelut eivät minua liiemmin kiinnostaneet tälläkään kertaa, mutta suorastaan ahmin kaikki teatteriin ja näyttelijyyteen liittyvät jutut. Kirjan luettuani toivoisin, että joku teatteri antaisi Katajistolle mahdollisuuden näyttää, että peli ei ole vielä menetetty. Haluaisin nähdä hänet jossain isossa, hienossa draamassa kantavassa roolissa. Sellainen minulta aikoinaan jäi näkemättä, kun siitä "Nuoruuden suloinen lintu"-näytelmästäkään en mitään muista.

 Mukana on myös pari kuvaliitettä niin lapsuusajoilta kuin teatterivuosiltakin. Ne syventävät mukavalla tavalla lukukokemusta, tämänkaltaisissa kirjoissa pitää aina olla paljon kuvia ja jos ei ole, jää monikin henkilö kaivelemaan.

Oskari Katajisto : Tunnustuksia 
Kirjoittanut Arto Leivo 
280 s , ilmestynyt elokuu 2017 
Kustantaja Minerva

Sain kirjasta arvostelukappaleen, kiitos Minerva-kustannus!

Teatterikärpänen lukee / Särkyneen pyörän karjatila

Silloin kun Teatterikärpänen ei istu katsomossa, se istuu/makaa kotona nenä kiinni kirjassa. Kyllä, meikäläiseltä on lähtenyt lukuhommatkin tässä parin vuoden aikana pahasti lapasesta ja olen löytänyt lukemisen ilon uudestaan! Tänä vuonna olen ehtinyt jo lukea liki 130 kirjaa, kirjastosta on lainassa jatkuvasti kymmenkunta teosta, omassa hyllyssäkin on luettavaa varmaankin pariksi vuodeksi ja menin lataamaan BookBeat-sovelluksenkin uudestaan. Lukeminen on kivaa! Niin teatterissa kuin kirjoissakin on pitkälti kyse samasta asiasta - tarinoista ja tarinankertojista. Minä janoan tarinoita, jotka saavat minut nauramaan, liikuttumaan, miettimään asioita uudelta kantilta ja oppimaan uutta.

 Eilen laskin käsistäni Peter Franzénin kirjoittaman kirjan "Särkyneen pyörän karjatila". Aloittelin kirjaa lukemaan jo elokuun lopussa, mutta homma keskeytyi teatterisyksyn pyörähdettyä käyntiin, enkä päässyt siinä paria ensimmäistä lukua pidemmälle. Pari päivää sitten tartuin kirjaan uudestaan, aloitin kokonaan alusta ja se olikin menoa sitten. Kirja on ns. yhdenpäivänromaani (tapahtuu yhden päivän sisällä), minulla siinä meni kuitenkin kaksi päivää... Sain samalla kuitattua yhden kohdan tämänvuotisesta Helmet-lukuhaasteestakin, enkä onneksi joutunut turvautumaan Alastalon salissa-teokseen (jonka kyllä aion selättää joskus).

 "Särkyneen pyörän karjatila" on Franzénin kolmas romaani, ja nyt pompataan täysin eri tyylilajiin kuin miehen aiemmat, osin omaelämäkerralliset "Tumman veden päällä" (2010) ja "Samoilla silmillä" (2013). Esikoisromaanista olen nähnyt Janne Reinikaisen ohjaaman hienon teatteriversionkin Kansallisteatterissa, ja myöhemmin ilmestyi koskettava elokuvakin, jonka ohjasi Franzén itse.

 Tässä kirjassa vietetään suvun matriarkka Kainon 80-vuotisjuhlia ja juhlinnat lähtevät enemmän tahi vähemmän lapasesta. Paikalle saapuvat aikuiset lapset vaimoineen, miehineen ja lapsineen (ja yksi odottamaton yllätysvieraskin) ja yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä mitenkään, kun suku on koolla samassa paikassa pitkästä aikaa. Mustasukkaisuus nostaa päätään ja vaiettuja, piilotettuja salaisuuksia paljastuu. Mitäpä ei juhlinta myös olisi ilman kahvittelua, saunomista, viinan kanssa läträämistä, himokasta köyrimistä ja tappelunnujakoitakin... Varsin hupaisaa on meno aika useinkin, mutta vastapainoksi kirja tarjoaa myös hienoja, hauraankauniita hetkiä vähän muistisairaan äidin ja lastensa välillä. Sisarusten väliset suhteet on myös herkullisesti kuvattu.

 Franzénin kieli on hyvin eläväistä ja täynnä mukavia murreilmaisuja. Mielikuvitukseni lähti laukkaan kirjaa lukiessani ja mietin, että tästä saisi mainion tv-elokuvankin (ohjaajaksi vaikkapa Markku Pölönen tai Matti Ijäs). Jäi vielä sellainen kutina, että osaan hahmoista haluaisi tutustua vielä uudestaankin ja enemmän. Miten elo mahtoi jatkua näiden juhlien jälkeen? Miten kävi Marin ja Eemelin, entä nuorison?

 Runsaahkosta sivumäärästään (323 s.) huolimatta kirja oli varsin nopealukuinen, sillä kappaleet olivat paikoitellen hyvinkin lyhyitä ja lukiessa tuli sellainen fiilis, että "no vielä yksi kappale" ja kuin varkain olikin menty taas 50 sivua eteen päin. Huomasin myös, että BookBeatissa on mahdollista kuunnella äänikirjana kaikki kolme teosta ja vieläpä miehen itsensä lukemana. Taidan kuunnella tämänkin jossain vaiheessa uusiksi, mielelläänhän Peterin ääntä kuuntelee.

(c) Marika Rosengård

 Tammen sivuilta tästä linkistä voit käydä lukemassa näytteen ja sivulla on myös linkkejä, mistä kirjan voi itselleen tilata.

Särkyneen pyörän karjatila
Kustantaja Tammi 
Ilmestynyt elokuussa 2017
Sivumäärä 323 s.  

(Sain kirjasta arvostelukappaleen, kiitos Tammi!)

ps. Minullahan on ollut suuri ilo ja kunnia tavata Peter Franzén itsekin, ensitapaamisemme tapahtui Lahden Kirjamessuilla muistaakseni vuonna 2010 ja silloin sain sanotuksi pari lausetta ja pyydettyä parin Peterin tähdittämän leffan dvd:n kansipapereihin nimmarit (Koirankynnen leikkaaja ja Emmauksen tiellä). Mieheni taas pääsi kysymään legendaarisen kysymyksen juurikin Emmauksen tiellä-elokuvaan liittyen, eli "Mitenkäs niille mopokengille oikein kävi?"

 Ehkäpä suurin tähtihetkeni sitten toteutui muutama vuosi myöhemmin, kun pääsin haastattelemaan Peteriä teatterista, elokuvista ja kirjoittamisestakin. Jos et ole vielä lukenut, mukavan juttuhetken voit lukea täältä. Suurella lämmöllä muistelen edelleenkin tuota päivää!

(c) Teatterikärpänen