Hiljaiset sillat / Hämeenlinnan Teatteri

Hiljaiset sillat / Hämeenlinnan Teatteri, päänäyttämö

Ensi-ilta 27.2. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Perustuu Robert James Wallerin romaaniin "The Bridges of Madison County"

Sovitus Sari Niinikoski
Ohjaus Kirsi-Kaisa Sinisalo ja Ilkka Heiskanen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu ja musiikin sävellys Harri Kuittinen

Rooleissa : Sinikka Salminen, Lasse Sandberg, Aleksi Aromaa, Katariina Kuisma-Syrjä, Jarkko Tiainen ja Birgitta Putkonen

 Hiljaisilla silloilla tuntui olevan vähän mutkia matkassaan aluksi. Ensi-iltaa siirrettiin viikolla ja ohjaajakin vaihtui loppumetreillä Sinisalosta Heiskaseksi. Tuntui hyvältä asialta päästä katsomaan esitystä hiukan myöhemmässä vaiheessa, sitten kun se olisi saanut enemmän vahvistusta perustuksiinsa esityskertojen myötä. Minua kehoitettiin ottamaan nessuja mukaan mutta enpä ottanut, koska minut saa kyynelehtimään ihan toisenlaiset asiat kuin "koskettavat nyyhkyjutut". Olen selvinnyt Hiljaiset sillat -elokuvastakin kuivin silmin (päärooleissa muuten Meryl Streep ja Clint Eastwood), joten varmasti selviäisin tästäkin.

Lasse Sandberg ja Sinikka Salminen

 Aikuiset lapset Michael (Aleksi Aromaa) ja Carolyn (Katariina Kuisma-Syrjä) saapuvat lapsuudenkotiinsa maatilalle äitinsä Francescan (Sinikka Salminen) menehtymisen jälkeen. Isä on kuollut jo aiemmin. He löytävät kirjeen sekä valokuvan, jossa äitinsä poseeraa hehkeänä erään lähistöllä sijaitsevan sillan luona. Äitinsä on yllättäen toivonut polttohautausta ja sitä, että hänen tuhkansa siroteltaisiin juuri tuolta sillalta. Kirjeessä hän pyytää lapsiaan lukemaan päiväkirjansa, josta selviäisi kaikki. Michael ei pidä tätä lainkaan hyvänä asiana, ties mitä hirveyksiä päiväkirjasta tulisi paljastumaan. Carolynillä taas silmät syttyvät ja sisäinen romantikko taitaa herätä. Päiväkirja löytyy ja kaunis tarina herää jälleen eloon. Palataan ajassa vuosien taakse...

Aleksi Aromaa ja Katariina Kuisma-Syrjä 

 Francesca olisi jäämässä muutamaksi päiväksi yksin kotiin. Perheen isä Richard (Jarkko Tiainen) ja lapset ovat suuntaamassa maatalousnäyttelyyn. Vihdoinkin vähän omaa aikaa, ei jatkuvaa hälinää. Saisi tehdä kotitöitä omassa rauhassaan ja ehkä olla vaan, ihanaa olisi sekin. Naapurin hösläävä Marge (Birgitta Putkonen) saattaisi omenapiirakoineen päivittäin piipahtaa, mutta siihen on Francesca jo tottunut. Muita vieraita ei olisi odotettavissa. Kukapa tänne kulmille nyt vahingossa tupsahtaisi?

 Vaan kuinkas käy. Sisään astelee yllättäen Robert Kincaid (Lasse Sandberg) kameroineen. Mies on kuvaamassa kiintoisia siltoja National Geographicille ja lähistöllä kuulemma sijaitseva katettu silta olisi oivallinen kuvauskohde, mutta siltaa ei tunnu löytyvän. Ystävällinen Francesca ei vierasta pois aja ja lähtee näyttämään siltaa. Reissun jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Näiden kahden välillä on jotain selittämätöntä kemiaa ja Francesca antaa itselleen luvan rakastua palavasti Robertiin. Onko se tapa, jolla Robert häntä katsoo? Mielenkiintoiset keskustelut? Se, että tuntee vihdoin elävänsä muullakin kuin säästöliekillä? Aviomies ja lapset palaisivat muutaman päivän kuluttua ja kaikki jatkuisi ennallaan? Mikään ei kuitenkaan tämän kohtaamisen jälkeen jatku ennallaan, se on selvä.

 Kiehtovaa karismaa on Lasse Sandbergin Robertissa ääntä myöten, vaan erityisen tyytyväinen olen jälleen kerran Sinikka Salmisen herkkään roolisuoritukseen. Hienovarainen, vähäeleinen muutos hiukan pidättyväisestä perheenäidistä rakkautta hehkuvaksi Naiseksi on upeaa katsottavaa. Erityisesti jäi mieleeni kohtaus, jossa Francesca seisoi ujona hiukan kauempana Robertista, perhosia vatsassa ja hän piteli vasenta kättään vatsansa päällä - ja kädessä kimalteli vihkisormus. Valot osuivat käteen ja sormukseen juuri sopivasti - tarkoituksella vai vahingossa? Kaunis häviävä hetki, jossa yhdistyi paljon asioita.

 Avoimesta lavastuksesta jotenkin tuli mieleeni se, että tilaa on kyllä ympärillä mutta silti jokin selittämätön ahdistaa. Jokin, mistä ei vielä edes tiedä. Kohtaamisen jälkeen koko tila tuntuu vapautumiselta, kun koko sielu ja sydän on auki ja kaikki on mahdollista edes muutaman päivän ajan. Keskellä silta, jota pitkin kulkea toista kohti - myös kuoleman jälkeen. Nyt olemme perillä.

 Selvisinkö kuivin silmin? Selvisin. Tietynlaisen haikeuden se mieleeni jätti kaihertamaan kuitenkin. Onhan tämä nyt kaunis tarina ja hienosti toteutettu. Suosittelen romantiikannälkäisille ja hyvän tarinan ystäville, ja liialliset vertailut leffaan kannattaa unohtaa. Tämä on oma, erityinen versionsa ja varsin onnistunut sellainen.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Tahtien sota / Hämeenlinnan Teatteri

Tahtien sota / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 1.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Syrjä ja Riku Suokas
Kapellimestari Antti Paranko
Koreografia Markku Nenonen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Pasi Lehtinen
Videosuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Mikko Töyssy, Sami Hintsanen, Katariina Kuisma-Syrjä, Aleksi Aromaa, Sinikka Salminen, Birgitta Putkonen, Maiju-Riina Huttunen, Johanna Reilin, Jarkko Tiainen, Maksim Pavlenko, Pirita Kervinen ja Timo Lindstén

Tanssijat : Maksim Pavlenko, Tanja Kunnari, Heidi Iisalo, Riku Koskinen ja Elias Husgafvel

Bändi : Aleksi Aromaa, Antti Paranko, Lauri Malin ja Kalle Penttilä

 Elokuu vaihtui syyskuuksi kuin varkain, takana oli pari vapaapäivää ja vietin ne Tampereella parin ensi-illan merkeissä. Pientä hyytymistä oli jo ilmassa ja tuskaa siitä, että tätäkö tämä syksy nyt tulee taas olemaan. Töissä käydään välillä ja mitään ei ehdi kirjoittamaan aiemmista jutuista, kun uutta esitystä puskee päälle ja taas on lähdettävä. Tähän ahdinkoon töiden ja suihkun jälkeen kietaisin nopeasti yhden siiderin, joka humahti päähän. Poskia kuumotti vielä saapuessamme teatterille enkä uskaltanut koskea viineihin enkä muihinkaan tarjottaviin, jotta olisin katsomossa skarppina. Tosin musiikkikomediapläjäyksen katsominen "pienissä seitinohuissa" olisi voinut olla vieläkin tajuntaaräjäyttävämpi kokemus!?

 Combo Heikki Syrjä/Riku Suokas on vastuussa Työviksen Vuonna 85-hittimusikaalista ja tässä Tahtien sodassa on siirrytty ajassa vuoteen 1995, jossa meno on vähän toisenlaista kuin mitä minä muistan. Seinäjoen Tangomafia hallitsee tiukalla otteella koko Suomea, lätkän MM-kullasta ei ole tietoakaan sillä tietyt pelaajat olivat jämähtäneet aikoja sitten Roskapankin terassille ja musiikiksi kelpaa vain ja ainoastaan tango ja iskelmä. Kammoksuttu SeiPo vaanii ja vahtii kansan toimintaa, ettei missään vaan rokki raikaa. Toisinkuuntelijoita (heheh mikä ilmaus!) rankaistaan armotta ja Tohtori Randelinin käsittelystä palaa väkeä, jolla päässä ikuinen hittipotpuri pelkkää iskelmää. Tässä vaiheessa mietin, milloinkohan itse olen ollut salaa Randelinin vastaanotolla aivopestävänä.

 Tangomarkkinoilla kuningattareksi on kruunattu Tarjaa Tarjan perään (ja mikäpäs siinä, hieno nimi jota itsekin kannan virallisissa yhteyksissä mukanani nyt entistä suuremmalla ylpeydellä), tangokuninkaiden kohtalo on ollut vähän surkeampi ja on menty ns. hirveen. Sama meininki tuntuu jatkuvan ja uudet skabat ovat tuloillaan, vahvana ennakkosuosikkina itsensä Keisarinnan (Johanna Reilin) tytär Tarja (kas kas mikä nimi, roolissa Maiju-Riina Huttunen). Olisiko tätä koodia mahdollista mitenkään murtaa? Löytyisikö kenties jostain joku nuori sankari, joka pelastaisi Suomen ja joka saisi ajattelemaan/kuuntelemaan toisin? Löytyykö jostain se Voima, jonka avulla voisi muuttaa kaiken?

 Vastarintaliikettä ja maanalaista toimintaa näissä oloissa on tietysti. Rytöpirtissä bändi soittaa Stray Catsia pienellä volyymillä, ettei SeiPo vaan kuule. Bändin kuvankauniista, sanoisinko jopa poikabändimäisen söpöstä solistista Teposta (Aleksi Aromaa) jos saa silmänsä irti, kannattaa katse suunnata soittimiin ja etenkin rumpalin vehkeisiin. Loota Percussion, jestas mikä viritelmä! Rytöpirttiä ja maanalaista toimintaa johtaa Anneli (Katariina Kuisma-Syrjä) ja lattialuukusta pölähtää paikalle kapinahenkinen Hansu (Sinikka Salminen), joka on mm. tottunut kiertämään maata karaoke-emäntänä. Moinen hupi on maassa ankarasti kielletty (mikä on toisaalta ihan hyväkin), vaan jostain on löytynyt vielä karaokevehkeet ja Hansu vetäisee malliksi Eppu Normaalin hitin "Nuori poika".

Anneli (Katariina Kuisma-Syrjä) 

 Rytöpirtin siivooja, nuori Petri (Mikko Töyssy) jää karaokelaitteen kera hetkeksi yksin ja loppu onkin sitten historiaa. Tässä on mahdollinen pelastaja! Vielä pitäisi löytää mystinen hahmo Crazy-Topi Oinonen (Sami Hintsanen), jolla saattaisi olla tietoja Petrin isästä ja jolta saattaisi irrota oppeja ja neuvoja. Teppo ja Petri lähtevät pelottavalle matkalle kohti Akaan Erämaata, jossa Crazy-Topin huhutaan majailevan... Matkalla kuullaan monenlaisia ääniä ja nähdään aavemaisina välähdyksinä kuvia kielletyistä menneiden aikojen staroista. Törmätään myös helsinkiläisiin freelance-jazzmuusikoihin ns. storyvilleihin sekä hillittömiin Kaustisiin; tanhuaviin iloluontoisiin emäntiin.

 Ja onhan muuten näyttävä sisääntulo Crazy-Topi Oinosella! Leopardilegginseihin ja muuhun asiaankuuluvaan sonnustautunut liehuvakutrinen starba vetäisee korkealta ja kovaa mitäs muuta kuin Dion "The Last in Line" ja meikäläisellä tuntuu lentävän paikat hampaista tästä riemusta. Lähemmällä tutkailulla selviää, että Crazy-Topi ei ole ihan entisessä vedossa, käsi vispaa ja hamuaa juotavaa, kasvot elämän ahavoittamat ja lannekaan ei vatkaa vanhaan malliin... CTO suostuu Petrin valmentajaksi ja henkiseksi mentoriksi, Petri kun aikoo osallistua Rytöpirtillä järjestettäviin tangokarsintoihin, vetäistä tangoa, kruunautua kuninkaaksi ja sitten laulaisikin jotain aivan muuta.

The Last in Line 

 Saamme kunnian nähdä ja kuulla oikeaoppista valmentautumista tangolauluun (mm. niele seiväs, muista käsiliike, vibraa loppuun). Myöhemmin saamme nähdä ja varsinkin kokea kaikki kuuluisat "kielletyn tyylin" liikkeet, joista mieleeni jäi etenkin yhdistelmä tupladickinson + ozzy. Hyvä tietää myös se, miten toimitaan jos unohdetaan sanat ja mitä tehdään, jos käännytään selin yleisöön. Tärkeitä elämänohjeita!

Elvis-liike 

 Onhan tämä nyt ... mitenköhän sen sanoisi ... aika mieletöntä! Toisaalta täysin älytöntä, mutta silti hiton hauskaa ja toimivaa. Iskelmä ja rock ottavat yhteen ennenkuulumattomalla tavalla, nähdään mm. biisibattle "Heaven´s on Fire" vs "Ei tämä tyttö lempeä anele". Kerrassaan upeita biisejä mm. Annelin laulama "Tuhkaa" ja tyrmäävän hieno sovitus "Lanka palaa"-biisistä. Bändi soittaa mitä tahansa tyylillä ja taidolla, sehän nyt on selvä. Mikko Töyssy ja Sami Hintsanen kun kunnolla pääsevät revittelemään, ei katsomossa voi muuta kuin naatiskella. Tanssit ja tanssijat toivat mukavaa lisämaustetta, huomioni kiinnittyi etenkin Riku Koskiseen ja toisaalta myös Jarkko Tiaisen hallittuun kokonaisuuteen lyhyine puntteineen.

 Eeppinen sankaritarina, rokkikliseitä, asennetta, viittauksia populaarikulttuuriin ja ajankuvaan, huonoakin huumoria ja täysin yliampuvia hahmoja, näyttäviä asukokonaisuuksia (tangoväen kuteet varsinkin, musta toimii aina), porilaisia, Lemmynkäinen (!!!), Tapio Lasimäki & The Tigercakes, hienoja sovituksia... Hittimusikaalin ainekset! Musiikin ilosanomaa riittää jaettavaksi, ja itsellenihän jäi ainakin kotimatkan ajaksi Tarja Ylitalon hitti korvamadoksi. Kotona soi päässä Lanka palaa.

Kaustiset 

 Jäin kaipaamaan tuulikonetta kitara-ja tukkajumala Antti Parangon kutreja hulmuttelemaan ja ihmettelen myös sitä, miksi teatterin sivuilla kehutaan musiikin kulkevan "Siks oon mä suruisesta Run to the Hillsiin", jos kumpaakaan biisiä ei kuulla? Laidasta laitaan musiikkia kyllä, mutta joku saattaa odottaa juuri näitä. Jälkimmäistä odotin minä, tupladickinsonin kera tai ilman. Vähän jäi kaivelemaan myös se, että tekstissä vilisi mainioita heittoja runsain mitoin ja puolet jo unohdin. Pitää siis mennä uudestaan katsomaan!

 Jännä huomio oli myös se, että kotiuduttuamme katselin kelloa ja totesin, että "Tähän aikaan viikon kuluttua Jyväskylän Hairin ensi-ilta on ohi ja päässäni soi takuulla Let the Sunsine In". Laulelin sitä pätkän ja vasta silloin tajusin, että ei hitto, tämähän on sama kuin Lanka palaa! Kaikkea sitä oppii.

ps. Ensi-illassa oli tietysti tunnelmaa ja bonuksena yleisön joukossa mm. legendaarisen Horsepowerin kaksi jäsentä ja Eppujen Juha Torvinen.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka .fi ! Teatterit yhdestä osoitteesta!

Kuin ensimmäistä päivää / Hämeenlinnan Teatteri

Kuin ensimmäistä päivää / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 10.2. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Anna Krogerus
Ohjaus Pekka Heikkinen
Lavastussuunnittelu Marko Karvonen
Pukusuunnittelu Elina Vättö
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Koreografia Tanja Kunnari
Nykytanssin ja Tango D´Amoren musiikki Tuula ja Kalle Penttilä

Rooleissa : Katariina Kuisma-Syrjä, Lotta Huitti, Maiju-Riina Huttunen, Matti Leino, Aleksi Aromaa, Maksim Pavlenko, Sinikka Salminen, Birgitta Putkonen, Jarkko Tiainen, Lasse Sandberg, Emppu Jurvanen ja Saimi Penttilä/Sofia Kynsilehto

Ryhmäpotretti 

 Tämän esityksen kanssa ei meinannut olla onni myötä millään, vasta kolmannella varauskerralla onnistui näkeminen. Ensin peruttiin esitys sairastapauksen vuoksi, sitten olin itse kipeänä ja vaikutti jo yhdessä vaiheessa siltä, että tämähän jää näkemättä kokonaan! Toisin kuitenkin kävi. Onneksi.

 "Kuin ensimmäistä päivää" kertoo Lepolan hoitokodin arjesta ja tarkemmin ihmisistä, jotka tavalla tai toisella kohtaavat työn tiimellyksessä ja työvuorojen vaihtuessa. Keskeisimmässä roolissa on Ritva ( Katariina Kuisma-Syrjä), joka on jo 30 vuotta toiminut kutsumusammatissaan, on työssään hyvä ja voisi sanoa, että Ritva on kiltti ihminen. Hän vaihtaa vuoroja jos tarpeeksi kauniisti pyytää, hän on valmis venymään ja tekemään pitkää vuoroa, hän juttelee ja kuuntelee hoitokodin asukkien tarinoita, pitää kädestä ja kampaa hiuksia. On aidosti läsnä. Vaan miten käy kun Ritva alkaa tunnistaa omat rajansa ja opettelee sanomaan "EI"?

 Olen nähnyt tämän näytelmän muutamia vuosia sitten Tampereen Teatterissa, jossa se pyöri pitkään loppuunmyydyille katsomoille. Silloin päällimmäisenä asiana jäi mieleen ikääntyminen ja riittämättömyyden tunne, hoivatyön raskaus ja epätietoisuus tulevaisuudesta. Nyt nousi pintaan vielä uusia asioita - maahanmuuttajien aiempi työkokemus ja sen täydellinen sivuuttaminen, yksinhuoltajan arki huolineen ja rakastumisineen, työn tehokkuusvaatimukset ja painostus ylemmältä taholta ... ja se, että vaikka kaikenlaiset kolotukset ja vaivat painavat ryhtiä kasaan ja askel ei enää nouse niin kuin ennen, silti voi juttu luistaa, ja muistoissa ja ajatuksissa liihottelee vielä se nuori neito tangon pyörteissä vaikkapa itsensä Eino Grönin kanssa. Paljon tärkeitä asioita ja aiheita tässä, enemmän kuin alunperin muistinkaan. Niistä riittää pohdiskeltavaa ihan jokaiselle.

 Vaikka hoivatyön arki ei minulle tuttua olekaan, samat asiat ne vaivaavat mieltä alalla kuin alalla ja miten helposti sitä onkaan lähtenyt oravanpyörään pyörimään, osittain omaa syytään ja siksi että on kiltisti hyväksynyt kaikki asiat, mitään kyseenalaistamatta ja omia rajojaan tunnistamatta. Ritvoja löytyy joka työpaikasta, ja niin löytyy Minnoja ja Seikkuja ja Marojakin.

 Erityisesti jäi mieleeni pieniä hetkiä - valon siivilöityminen ikkunoista kauniisti, Ritva silittämässä hiljaa Unton (Lasse Sandberg) hiuksia ja rauhoittelemassa levotonta mieltä, Adamin (Matti Leino) ja Taimin (Sinikka Salminen) välitön kohtaaminen ja rupattelu vessassa, Maksim Pavlenkon intensiivinen taidepläjäys tanssiesityksen muodossa, Eino Grönin (Aleksi Aromaa) komeaa laulantaa, hoivakodin asukkaiden, iäkkään pariskunnan, jatkuva sanailu ja nälvintäkin. Herkkiä hetkiä ja muistoja, ja hyväntahtoista, lämminhenkistä huumoria.

Ritva, Grönin Eikka ja Taimi tanssaamassa 

 Katariina Kuisma-Syrjä on Ritvan roolissa loistava, sehän on selvä. Lisäksi eniten osui ja upposi Lasse Sandbergin Unto-papparainen, ehkäpä siksi että hän muistutti jotenkin etäisesti edemennyttä pappaani. Käden vapina, hidas töpsyttely sukissa... (Jarkko Tiaisen Toivo-ukkelista taas tuli mieleeni ikääntynyt Tuomas Kyrö...)

 Suosittelen lämmöllä kaikille. Isoja ja pieniä asioita vankalla otteella. Esityksiä on toukokuun alkuun, joten vielä ehtii hyvin katsomaan. Lisätietoja tästä linkistä.

 Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Puhtaana käteen / Hämeenlinnan Teatteri

Puhtaana käteen / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 14.10. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Michael Cooney
Suomennos Tiina Puumalainen
Ohjaus Jukka Keinonen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Valosuunnittelu Jari Vuori

Rooleissa : Jukka Peltola, Lotta Huitti, Mikko Töyssy, Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg, Birgitta Putkonen, Juha Haanperä, Aleksi Aromaa, Johanna Reilin, Maiju-Riina Huttunen ja pesukone sekä puhelinvastaajan äänenä Liisa Peltonen

Visa antaa hartiahierontaa Erkille? 

 Missäköhän sijaitsee ihmisen päässä ns. naurukeskus? Minulla nimittäin jomotti takaraivoa taas melkoisen paljon ensi-illan jälkeen ja juilintaa jatkui pitkälle yöhön. Mitä enemmän nauraa, sitä enemmän kiristää. Ehkä takaraivossani sijaitsee se kuuluisa naurusulake, joka oli jälleen kerran kärvähtämisvaaran alla. Miten mahtavaa, että tämä tapahtui kotikentällä Hämeenlinnassa! Minulla on enemmän tai vähemmän huonoja kokemuksia etenkin rahaan liittyvistä farsseista täällä (kuka muistaa sellaisenkin kulttimainetta nauttivan taideteoksen kuin Jättipotti? Minä muistan, valitettavasti) ja kieltämättä hieman kauhunsekaisin tuntein katsomoon jälleen menin. Ta-daa, farssikirous poistui ainakin minun kohdaltani, ja olen viimeksi nauranut Hämeenlinnassa näin paljon silloin, kun "Ei ketään kotona" pyöri ohjelmistossa ja murtovarkaita oli yllättäen lavalla kolme.

 Ennen esityksen alkua avecini ihasteli lavasteiden hienoja tapettikuvioita ja aikoo hankkia meille kotiin samanlaiset ja tapiseerata koko kämpän samalla kuosilla. Näyttämölläkin satoi kaatamalla vettä, ei nyt ihan niin autenttisesti olisi tarvinnut tapahtumapaikkaa näihin oloihin siirtää. Ovia piisaa ja niitä hetki valaistaankin. Kohta ovista tullaan ja mennään, se on varma se.

 Juonesta ei nyt ihan hirveästi pysty edes kertomaan, sillä sen verran sekavaa on meininki eikä perässä meinaa pysyä. Saamme kunnian tutustua Erkki Lehtiseen (Jukka Peltola), joka on ollut jo parin vuoden ajan työttömänä, vaimonsa tietämättä. Pienen sekaannuksen vuoksi Erkille on tarjoutunut aikoinaan tilaisuus nauttia toiselle ihmiselle kuuluvia etuuksia ja hommat ovat sittemmin lähteneet lapasesta, kun rahaa niin hövelisti tuntuu sossusta irtoavan. Nyt Erkki meinaa laittaa koko touhulle stopin, mutta eipä se olekaan niin helppoa, koska peitetarina on jo niin pitkällä, ettei siitä ota selvää enää itse Erkkikään. Mukaan sotketaan vielä alivuokralainen Visa Muikku (Mikko Töyssy) ja Vertti-setä (Lasse Sandberg). Eikä tässä vielä kaikki. Tietysti ovesta lappaa sisään lisää porukkaa, kuten sosiaalitarkastaja Jaatinen (Katariina Kuisma-Syrjä), läheiskriisipalvelun vapaaehtoistyöntekijä Jutta (Birgitta Putkonen), väärään aikaan kotiin tullut Erkin vaimo Liisa (Lotta Huitti), parisuhdekonsultti Kuitunen (Juha Haanperä), hautausurakoitsija Ala-Kulo (Aleksi Aromaa), pahamaineinen sossun ylitarkastaja Tikkinen (Johanna Reilin), huolestunut Visa Muikun tuleva morsian Reetta (Maiju-Riina Huttunen) sekä villiintynyt pesukonekin.

Vertti-setä, Visa ja Erkki. Ei hyvältä näytä. 

 Ajai, alussa ollaan hyvinkin rauhallisissa merkeissä ja pohjustetaan tulevaa. Katsomossa pystyi vielä jotenkuten hengittämäänkin. Selitysten ja sotkujen lisääntyessä kierrokset kuitenkin nopeutuvat, ja parastahan on se, että katsomossa ollaan askeleen edellä koko ajan. Tai sitten ei. Välillä meni Erkit ja Vertit ja Muikut ja porot sekaisin meikäläiselläkin, mutta on se nautinnollista saada lamppu syttymään päässään vain hetkeä ennen kuin roolihahmot ovat kaivelleet itselleen vielä syvemmän kuopan, jonka reunalla jo ollaan kovaa vauhtia menossa -ja sitten ovesta tupsahtaa sisään juuri se henkilö, joka sieltä ei missään tapauksessa saisi paikalle tulla. Loppupuolella oli aivan poskettoman hysteerinen hässäkkä meneillään ja katsomo suorastaan ulvoi naurusta. Mikäpä näillä keleillä olisikaan parasta terapiaa?

 Hahmogalleria on taas kerrassaan mainio kauttaaltaan. Jukka Peltolan olen nähnyt lavalla vain kerran aiemmin, ja silloinkin aika reippaasti erityylisessä jutussa (Che - Hän elää!? / Teatteri Vanha Juko). Mikä verraton pokerinaamainen koomikko hänestä kuoriutuikaan! Jostain syystä tuli mieleeni välillä Steve Carell - ja mitä ihmeen hyppyaskelia Erkki veteli näyttämön poikki! En tiedä oliko syynä ne viikset vai kalsarit/buutsit-yhdistelmä vai mitkä, mutta Lasse Sandberg ansaitsisi jo jonkinsortin diplomin Vertti-sedän tulkitsemisesta. Mikä habitus! Kenellekään ei varmasti jäänyt epäselväksi, mitä tarkoittaa termi manspreading (suomeksi äijähaara). Ja se look ... mikä lie köyhänmiehen versio Burt Reynoldsista, ja samalla sekoitus Viiksi-Vallua, James Hetfieldiä ja 70-luvun pornoleffojen himoköyrijää. Kyllä, olen sen verran nähnyt että osaan sanoa.

 Entäs sitten hautamanu Ala-Kulo kuin suoraan leffasta V niin kuin verikosto, ja ruttonaamarit siihen päälle vielä. Avecini tosin oli sitä mieltä, että näyttivät naamareissaan ihan pingviineiltä. Jaloviinapäissään hilluva Katariina Kuisma-Syrjän tarkastaja Jaatinen, joka turhaan kärttää tärkeää allekirjoitusta ja pääsee sitten kyllä lausumaan viimeisen sanan. Ja yltiöempaattinen kaikkien kaveri, vapaaehtoistyöntekijä Jutta Yli-Polvi... Johanna Reilinin ylitarkastaja Tikkinen sitten ns. räjäytti pankin. Johan oli naisella näyttävä sisääntulo! Ammattitaitoa on sekin, että pokka pitää... Olisi kiva tietää, miten paljon harjoituksissa on repeilty.

Ylitarkastaja Tikkinen ja Erkki

 Nopea oli oppimaan käskyjä seksiterapeutti parisuhdekonsultti Kuitunen, sen verran napakasti Erkin Liisa-vaimo häntä käskytti istumaan. Tässä vauhdissa kihditkin parantuvat, kuolleet nousevat kävelemään, salaiset tyttöilyhaaveet paljastuvat, häät peruuntuvat ja kadonneet aistit palautuvat.

 Tämä oli kyllä varsinainen jättipotti, ihan sanan varsinaisessa merkityksessä! Erinomaisen hyvä rytmi, joka säilyi alusta loppuun. Muutenkin Hämeenlinnan Teatterin syksy on ollut erittäin onnistunut. Reilun parin viikon sisällä olen nähnyt peräti viisi erilaista juttua (vierailuesityksiäkin) ja kaikki ovat olleet varsin herkullista seurattavaa. Jos kaipaat kunnon nauruterapiaa ja haluat väriä/valoa elämääsi, kannattaa suunnata Hämeenlinnan Teatteriin. Täältä pesee ja linkoaa, vaahdon kera!

Ruttovaara!

 Lisäpointseja hauskasta käsiohjelmasta, joka oli kuntoutustukipäätöksen muodossa. Tästä päätöksestä ei kannata valittaa! "Hän on nyt paremmassa paikassa." "Jaa Turengissa?"

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!) 

Naisia hermoromahduksen partaalla / Hämeenlinnan Teatteri

Naisia hermoromahduksen partaalla / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Suomen kantaesitys 14.9. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Pedro Almodóvarin samannimiseen elokuvaan

Käsikirjoitus Jeffrey Lane
Sävellys ja sanoitus David Yazbek
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Maiju Sallas
Koreografia Jens Walentinsson
Kapellimestari Antti Paranko
Lavastussuunnittelu Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Videosuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Sinikka Salminen, Lasse Sandberg, Katariina Kuisma-Syrjä, Matti Leino, Lotta Huitti, Liisa Peltonen, Birgitta Putkonen, Mikko Töyssy, Emppu Jurvanen, Johanna Reilin, Maiju-Riina Huttunen, Petja Lähde, Maksim Pavlenko, Aleksi Aromaa, Miikka J. Anttila/Juha Haanperä ja Kirsi-Kaisa Sinisalo (videolla)

Muusikot : Antti Paranko, Lauri Malin, William Suvanne/Jari Jämsä, Kalle Penttilä, Jussi Seppälä ja Petja Lähde

Pepa (Sinikka Salminen) keskellä lääkärin käsittelyssä

 Varsin miesvoittoinen on ollut tämä teatterivuoteni toistaiseksi (on ollut Tuntematonta sotilasta ja sen Seitsemää veljestä, molempia pariinkin otteeseen), mutta nythän siihen pläjähti kunnon käänne. Naisia hermoromahduksen partaalla -musikaali (ja tulevalla viikolla vielä Pentinkulman naiset, samassa teatterissa sekin)! Sivistin itseäni ennakkoon katsomalla kesällä samannimisen elokuvan, ja siinä rytäkässä opettelin, miten kirjoitetaan Pedro Aldomovarin nimi oikein vai olikos se nyt Almodóvar sittenkin? Tutuksi tuli myös caspatsho elikkäs gazpacho. Leffan nähtyäni olin vielä enemmän sekaisin mitä aiemmin. Tolkutonta pajatusta espanjaksi ja hullunhauskoja käänteitä. Mietin päätäni pudistellen, että millainenkohan musikaali tästä sekoilusta oikein saadaan aikaan!

 Jaa millainen! Täysin sekopäisen överi ja ehkäpä hulluinta menoa, mitä aikoihin on nähty. Ja kaikki tämä positiivisessa mielessä. Käsiohjelmaa yleisölämpiössä tiiraillessani taisin sanoa parikin kertaa ääneen "Ei helvetti minkä näköistä porukkaa", sydän täynnä lämpöä kuitenkin. En tiedä mitä se minusta tai maustani kertoo, mutta saan jotain outoja kicksejä huvittavannäköisistä peruukeista, viiksistä ja pastellisävyisistä miesten housuista. Ehtymätön inspiraationlähteeni näköjään, ja sitä settiä olen suureksi ilokseni saanut kokea viimeaikoina aika paljonkin.

Taksikuskin ja muiden jorausmeiningit 

 Mistäköös tämä musikaali sitten kertoo? No naisista hermoromahduksen partaalla tietysti! Ja vähän miehistäkin. Kaiken alku ja juuri on tapanikansamaisin elkein entréen tekevä näyttelijä Iván (Lasse Sandberg taas oikein elementissään), joka on aiheuttanut pahemmanluokan sydänsuruja kanssanäyttelijätär Pepalle (Sinikka Salminen unelmaroolissaan) eli mennyt ja hylännyt tämän. Ivánilla on toki vaimo Lucia (Katariina Kuisma-Syrjä) ja poikakin, Carlos (Matti Leino, leffassa tässä roolissa nuori Antonio Banderas...), mutta niistä herra ei tunnu piittaavan. Mukana menossa myös Pepan paras ystävä, mallitypykkä Candela (täysin hillitön tapaus Liisa Peltonen) ja tämän nuori, salskea rakastaja Malik (Emppu Jurvanen), joka osoittautuu etsintäkuulutetuksi. No, kuvissa lappaa myös kaikensorttista muuta karvapäätä, eli dubbausohjaaja Hectoria (Aleksi Aromaa, kiitos tästä hahmosta!), pälvikaljuista lääkäriä kaksteholaseineen (Petja Lähde), punkkaria (Miikka J. Anttila) sekä tietysti torttutukkainen taksikuski (Mikko Töyssy), joka sattuu aina sopivasti paikalle silloin, kun pitäisi siirtyä paikasta toiseen. Muutakin porukkaa lavalla pyörii, kaikki omalla omituisella tavallaan enemmän tai vähemmän karikatyyrimäisiä hahmoja. Sketsihahmokisoissa pärjäisi muutamakin...  Ja sitten ne 60-luvun tanssivat miehet pastelliasuissaan, hoh hoh mitä silmäkarkkia!

Lucia ja 60-luvun miehet... 

 Pepa yrittää saada tärkeää viestiä toimitetuksi Ivánille, mutta eipä siitä oikein meinaa tulla mitään, kun kaikki menevät koko ajan ristiin ja rastiin, ja puhelin vastaajineen rikotaan muutamaan otteeseen. Sänky syttyy palamaan, poliisit tekevät ratsioita, välillä kekkuloidaan pakarat paljaina ja välillä sukkiksissa ja riipaistaan mekko päältä useammankin kerran. Pepa valmistaa erinomaista gazpachoaan, johon tällä kertaa lykätään kourallinen Valiumia mausteeksi ja porukkaa lakoaa kesken lauseen ja yksikin estynyt neito Marisa (Lotta Huitti) pääsee vähän irroittelemaan kunnolla.

 Väliajalla kuulen useammankin sanovan, että aika sekavaa. No jos on liuta naisia hermoromahduksen partaalla, niin ihan taatusti on sekavaa! Sehän on selvä. Mutta miten ihanan värikästä ja mehukasta menoa! Väliajan jälkeen meinasin saada hermoromahduksen minäkin, kun takanani istunut mies rapisteli vaikka kuinka kauan jonkun karkkipussin kanssa korvani juuressa (siltä se ainakin kuulosti). Yritin kuitenkin käyttäytyä, vaikka mieleni teki kääntyä, tempaista pussi miehen käsistä ja huutaa kovaa "Johan nyt perkele loppui se rapina!"

Iván, kaikkien naisten unelma? 

 Musiikillisesti on eksoottista menoa ja rytmiä alusta loppuun, bändi on huippuvedossa (kuten aina) ja mahtavaa tässäkin, että ovat näkösällä koko ajan. Kokonaisvaltaista elämystä tukee lavastus projisointeineen sekä valo-ja äänimaailma. Ihan kuin oltaisi ulkomailla oikeastikin. Tanssikuvioista pidin äärettömän paljon. Heti alussa oli nautinnollista menoa, kun väki kiemurteli näyttämön poikki lanteet keinuen useampaan otteeseen. Mikä parkettien partaveitsi muuten Aleksi Aromaasta on kehkeytynyt!

 Sinikka Salminen on kyllä huikea pääroolissa, täydellinen roolisuoritus! Kovasti mieleeni oli myös Liisa Peltosen Candela, Liisa on kyllä mahtava komedienne ja laulu, jossa soitellaan muutama puhelu Pepan vastaajaan on m-i-e-l-e-t-ö-n! Roolisuoritukset kauttaaltaan ovat onnistuneita, ei moitteen sanaa mistään.

Candela soittaa puhelun, Malik ottaa suihkun

 Eka puolisko oli täyttä tykitystä, mutta väliajan jälkeen meno hiukan lässähti ja jäi junnaamaan paikoilleen. Hyvin piti pokka kyllä oikeussalissa tuomareilla, kun yhdestä nuijasta lensi nuppi irti... Keskittymistäni häiritsi se rapiseva karkkipussikin (jonka luulin jo olevan mielikuvitukseni tuotettakin, sillä vieressäni istunut mieheni ei ollut moksiskaan eikä ollut kuullut mitään!).

 Jos kuvailisin tätä musikaalia viinitermein, olisi tämä runsaan hedelmäinen, rönsyilevä, notkea, värikäs. Tanniinisuus vähän tuli läpi loppupuolella, mutta jälkimaku oli antava ja messevä. Korkkaisin toisenkin pullollisen tätä samaa!

 Kaikkineen varsin onnistunut väriläiskä syksyn harmaisiin hetkiin. Varoitus! Saattaa innostaa miehet laulamaan "Blaa bla blaa blaa"-lauluja matalalla äänellä. Toivottavasti innostaa myös kasvattamaan viikset, hankkimaan afroperuukin, ostamaan vaaleansiniset housut ja menemään kansalaisopiston salsaryhmään (voi salsata tanssin tai kastikkeen muodossa, ihan miten vain).

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!) 

Kalenteritytöt / Hämeenlinnan Teatteri

Kalenteritytöt / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 3.9. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Tim Firth
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Olka Horila
Lavastus Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Videosuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Johanna Reilin, Birgitta Putkonen/Katariina Kuisma-Syrjä, Lotta Huitti, Leena Viitanen, Liisa Peltonen, Ria Kataja, Lasse Sandberg, Mikko Töyssy, Saska Pulkkinen, Maiju-Riina Huttunen ja Henna-Maija Alitalo/Birgitta Putkonen (pieniä roolivaihdoksia Katariina Kuisma-Syrjän sairastumisen vuoksi)

 Kalenteritytöt sai Hämeenlinnassa ensi-iltansa jo liki kaksi kuukautta sitten. Ensi-iltapäivänä olin vähän yllättäen ihan toisella paikkakunnalla ja sain kyllä kuulla kunniani, mutta näin jälkikäteen ajateltuna tämä myöhäisempi ajankohta oli monessakin mielessä tärkeä ja ainutlaatuinen. Siitä myöhemmin lisää.

 Näytelmän tapahtumat sijoittuvat alunperin Englantiin, mutta tässä tarina on sovitettu Suomeen ja Koivulan koulun vanhempainyhdistyksen touhuihin. Ratkaisu toimiikin hienosti ja tuo kaiken lähemmäksi ja tutummaksi, vaikka lapsettomana minulla ei olekaan omakohtaisia kokemuksia vanhempainyhdistysten puuhista. Oli kuitenkin helppoa ajatella, että noin se varmaankin menee. Naisporukka suunnittelee ja ideoi koko ajan uutta varainhankintamielessä, on jo kokeiltu söpöjä siilikalentereita ja erinäisiä leipomuksia tursuaa joka tuutista. Mokkapalat on se kovin juttu, sehän on selvä. Päällepäsmärinä toimii Pauliina (Ria Kataja), joka lavastuksenkin näkökulmasta tuntuu olevan muita ylempänä, ainakin omasta mielestään, ja sanoo aina viimeisen sanan.

 Naisporukan touhuja ja jutustelua on mukava seurata. Kaikki ovat omanlaisiaan persoonia : joukossa on touhuavaa tättähäärää, edustusrouvaa, kilttiä ja hiljaista hiirulaista. Jokaisella on ollut ja tulee olemaan oma roolinsa tilaisuuksien järjestelyissä. Popcornien tarkka pussituskin on tärkeää hommaa, jos joku niin on sanonut. Anna (Birgitta Putkonen) on kuitenkin normaalia hiljaisempi, ja pian syykin selviää. Hänen miehensä Juha (Lasse Sandberg) on sairastunut syöpään ja hoidot eivät enää tehoa. Viimeisenä toiveenaan ja mielet herkistävässä lähtöpuheessaan hän jakaa kaikille auringonkukansiemeniä kylvettäväksi. Kukat kun kääntyvät aina valoa kohti. Kirsi (Johanna Reilin) saa idean kalenterista, jossa vanhempainyhdistyksen naiset poseeraisivat ilkosillaan rekvisiitan keskellä ja kalenterin tuotolla hankittaisiin uusi sohva syöpäklinikan aulaan. Kaikki eivät suhtaudu ideaan innolla, mutta moni on valmis poseeraamaan, pidetyn Juhan muistoa kunnioittaen. Tuumasta toimeen, kalenteri tehdään ja siitä nousee valtava mediakohu.

Juha (Lasse Sandberg) ja Anna (Katariina Kuisma-Syrjä) 

 Useasti näytelmän aikana käy mielessä, että tämä on naisten vastine Housut pois-jutulle. Molemmissa kun on kyse muustakin kuin riisumisesta kaiken kansan edessä. On kyse yhteisöstä, ystävyydesta, itsensä voittamisesta, menettämisen pelosta, ennakkoluuloista ja niiden purkamisesta. Ajatukseni täytti myös valtavan suuri ylpeys etenkin useiden upeiden naisroolien vuoksi. Varsinkin Birgitta Putkosen vähäeleinen ja hienovireinen roolityö Annana teki minuun suuren vaikutuksen, samoin räiskyvä Johanna Reilin nauruineen ja Liisa Peltosen kokonaisvaltainen kehonkieli. Mitä askellusta ja epäryhdikyyttä! Väliajalle mentäessä olin sitä mieltä, että Liisan pitäisi perustaa yhdennaisen klovneriaryhmä.

 Onnenkyyneleet kihosivat silmiini naisten kalenterikuvia esiteltäessä. Miten upeita, hehkuvia naisia, ja jokainen sai ansaitut wau-huudot katsomosta ja väliaploodit.

 Kalenteritytöt toi ansaittua piristystä pimenevään syksyyn, sopivassa suhteessa haikeutta ja huumoria. Pidin myös kovasti Aimokoulun oppilaiden piirroksista, jotka pääsivät seinille useaan otteeseen. Niin, ja näytelmän esitysoikeuksiinhan on kirjattu, että yhden esityksen tuotto on ohjattava syövän tutkimukseen. Näin myös Hämeenlinnassa.

Etualalla Johanna Reilin 

 Näkemäni esitys 22.10. 2016 oli myös Johanna Reilinin 30v-taiteilijajuhlanäytös, jonne sain suuren ilon ja kunnian osallistua kutsuvieraana. Yleisölämpiössä oli nähtävillä kuvia Johannan roolitöistä vuosien varrelta, ja esityksen jälkeen kokoonnuimme aulaan kohottamaan maljan hienolle uralle. Puheita pidettiin. Itse herkistelin vähän liiankin kanssa. Ympärillä oli paljon ihmisiä, jotka ovat "syyllisiä" siihen, että minua aikoinaan teatterikärpänen puraisi, Johanna Reilin luonnollisesti yksi heistä. Ilman tätä teatteria, ilman näitä ihmisiä minä en olisi välttämättä se mikä olen nyt, ja on ollut etuoikeus seurata monen hienon näyttelijän vaiheita täällä kotikentälläni. Olen siitä ikuisesti kiitollinen.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Johanna Reilin ja kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Miehiä ja ihmisiä / Hämeenlinnan Teatteri

Miehiä ja ihmisiä / Hämeenlinnan Teatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 27.2. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Olli Jalosen samannimiseen romaaniin

Dramatisointi ja ohjaus Hannu Matti Tyhtilä
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni

Rooleissa : Harri Ekonen, Juha Haanperä, Ilkka Heiskanen, Maiju-Riina Huttunen, Katariina Kuisma-Syrjä, Lotta Huitti, Birgitta Putkonen, Sinikka Salminen, Mikko Töyssy, Markus Virtanen ja Mikko Virtanen

 Minulle on käynyt useammankin kerran niin, että olen teatterireissulta kotiuduttuani avannut välittömästi tietokoneen ja kirjoittanut blogiini heti tuoreeltaan, etenkin täällä Hämeenlinnassa nähdyistä esityksistä. Kotikenttäetu. Lauantaina kotiuduin posket innosta hehkuen ja istahdin koneen ääreen, mutten saanut aikaiseksi yhtään mitään. Havahduin monta kertaa tuijottelemasta jonnekin kaukaisuuteen ja tekstiä en saanut aikaiseksi. Mikael Saari lauloi Euroviisuissa "On It Goes". Niin se kuluu, aika. Nyt on jo maanantai, enkä vieläkään tunnu saavan mitään järkevää aikaiseksi.

 Viime vuonna näihin samoihin aikoihin oli "Sibelius - Kohtalonyhteydet" -näytelmän odotettu ensi-ilta. Minua jostain syystä jänskätti niin paljon, että unohdin kokonaan olevani alkuvuoden "tipattomalla" ja menin juomaan lasillisen valkoviiniä! Tälläkin kertaa löysin itseni viinilasi kourassa yleisölämpiöstä. Olin viime vuoden puolella hypistellyt Helsingin rautatieaseman pokkarikaupassa "Miehiä ja ihmisiä"-pokkaria ja miettinyt, että uhka vaiko mahdollisuus. Otin sen mahdollisuutena ja ostin kirjan, luinkin sen. Mietin lukiessani, että miten tämä ja tämä kohtaus mahtaa taipua teatterin lavalle, vai taipuuko ollenkaan. Onko koko kohtausta edes mukana. Mutta kuulkaas, eniten jännitti (tai ei nyt jännitti, vaan "kihelmöitti") se, että lavalla nähtäisiin combo Veljekset Virtanen. Vihdoinkin. Kolme vuotta sitten tekemässäni haastattelussa veljeksistä vanhempi, Mikko, totesi tekemässäni haastattelussa, että unelmiensa vastanäyttelijä olisi velipoika Markus. Että ehkä se päivä joskus koittaa. Tästä muutaman kuukauden kuluttua Markus totesi samassa tilanteessa, että kyllä Mikon kanssa olisi hienoa olla pitkästä aikaa lavalla.

Poika ja isä 

 Ja nyt se päivä sitten koitti. Miehiä, ihmisiä oli katsomon täydeltä. Eletään vuotta 1972. Tarinan päähenkilö on poika nimeltä O (Markus Virtanen), lukion toista luokkaa käyvä aikuisuuden kynnyksellä oleva nuorukainen. Edessä on mahdollisuuksia täynnä oleva kesäloma. Kaikki on auki. Koko maailma ja elämä on auki. Sitten isä (Ilkka Heiskanen) saa sydärin, ties monennenko, ja sitä kautta potkut töistä. Parin käänteen kautta poika saa kesäduunia Lampisen (Juha Haanperä) firmasta ja sitä kautta tutustuu duunareiden meininkeihin. Ja Rekkuun (Mikko Töyssy), joka osaa kaikki maailman sanat ja niiden synonyymit, ja jonka suosikkikirja on John Steinbeckin "Hiiriä ja ihmisiä". Mukana heiluu duunariporukan lisäksi myös paras kaveri Jukka (Mikko Virtanen) ja tämän pikkusisko Karina (Maiju-Riina Huttunen).

Jukka, O ja Karina 

 70-luvun musiikkia. Taustaprojisointeja, jotka vievät tuttuihin maisemiin ja tienvarsiin. Elämänmakuinen tarina. Duunarihuumoria. Ikäviä sotamuistoja. Luvattomia radiolähetyksiä. Ensirakkaus. Toinenkin ensirakkaus. Ystävyys. Pikaviinit. Toisesta välittäminen. Kasvu pojasta mieheksi. Tulevaisuus?

 Kolme tuntia myöhemmin olin pala kurkussa ja sydän täynnä niin paljon lämpöä ja ylpeyttä, ettei mitään rajaa. Olin spontaanisti halannut ja katsonut silmiin edessäni istunutta miestä, jolla silmät kimmelsivät aivan erityisellä tavalla. Olin ylpeä hänenkin puolestaan, ja koko teatterin. Olin vaikuttunut siitä, millaisella herkkyydellä ja otteella Markus Virtanen roolinsa vetää. Pieni ja hento ote, siinä kaikki. Olin vaikuttunut siitä maagisesta pienestä hetkestä ja katseesta, jolla Ilkka Heiskanen isänä katsoi poikaansa ja katosi ajatuksissaan muistoihinsa, niin sota-aikaan kuin yhteiseen Helsingin reissuunkin. Pojasta isän sairaalavuoteen äärellä, tai silittämässä Rekun hiuksia. "Heiluttelemassa lakanoita" Siljan kanssa tai syleilemässä haparoivin käsin Karinaa. Miettimässä sitä, miten mummo on salaa vanhentunut ja muut siinä sivussa ei.

Niemi ja Lampinen vievät Rekkua 

 Roolihenkilöistä mieleeni jäivät varsinkin Mikko Töyssyn Rekku (niin liikkis etten kestä), Birgitta Putkosen Rekun äiti, Mikko Virtasen duunari Niemi, Lotta Huitin Silja, Harri Ekosen kansanmies Ala-Seppälä ja kaikissa rooleissaan Juha Haanperä, jota oli suuri ilo nähdä pitkästä aikaa teatterinlavalla. Sinikka Salmista myös, mutta piipahti niin pieniä hetkiä vainen.

 Kritisoitavaakin löytyi. Miksi ihmeessä tähänkin piti ympätä turhaa laulamista? Eikö pelkkä tarina olisi riittänyt? Musat soimaan taustalle ja sillä siisti, ei mikrofoneja käteen kaveruksille eikä varsinkaan iloista "Kyllä maalla on mukavaa"-rallia heinätöiden lomaan. Siinä vaiheessa ajattelin, että "eiiiii, ei näin!". Ja kun Poika O silitteli rauhoitellen Rekun hiuksia, olisi kohtausta voitu hieman pitkittää eikä rientää kiirellä seuraaviin asemiin. Muutama muukin kohtaus olisi kaivannut mielestäni jonkinlaista "hiljentymistä", muutaman sekunnin taukoa jotta voisi katsoja fiilistellä. Ja Rekun isä meni aluksi hiukan komiikan puolelle liikaa...

 Hämmentävää oli sitten loppukumarruksissa vielä se, miten paljon Markus Virtanen ja kirjailija Olli Jalonen toisiaan muistuttivat. Sekin liikutti. Mainitsinko jo, että vaikutuin? Ja liikutuin. Syvästi. Haluan mennä uudestaan katsomaan tämän.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

Marjana tämä on metsämansikka. Ja mustikka. Ja vadelma. Heinänkorressa.

(näin esityksen kutsuvieraana)

On It Goes

Kaninkolo / Hämeenlinnan Teatteri

Kaninkolo / Hämeenlinnan Teatterin Päänäyttämö

Suomen kantaesitys 3.10. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus David Lindsay-Abaire

Ohjaus ja suomennos Juha Rosma

Lavastus Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni

Rooleissa : Lotta Huitti, Turkka Mastomäki, Katariina Kuisma-Syrjä, Maiju-Riina Huttunen ja Antti Tiensuu

 Kaninkolo (Rabbit Hole) oli minulle aiemmin tuttu muutaman vuoden takaisena elokuvana. Aihe oli tuoreessa muistissa, mutta muut muistikuvat esimerkiksi leffan yleisestä tunnelmasta olivat sopivasti hälvenneet.

Lotta Huitti ja Turkka Mastomäki (c) Tommi Kantanen, HML Teatteri

 Becca (Lotta Huitti) ja Howie (Turkka Mastomäki) ovat ihan tavallinen amerikkalainen aviopari. Heitä on kuitenkin kohdannut suuri suru; suurin mitä vanhemmat voivat koskaan kohdata. Ikävästä onnettomuudesta on kulunut näytelmän alussa kahdeksan kuukautta. Hiljalleen on päästy jälleen jaloilleen ja elämän syrjästä kiinni. Koti on kuitenkin täynnä muistoja - piirroksia seinillä, leluja ja kirjoja pöydillä, Pokemon-julistetta pojan huoneessa. Beccan sisko Izzy (Maiju-Riina Huttunen) tupsahtaa tapojensa mukaan kyläilemään ja tällä kertaa hänellä on uutisiakin, joiden kertomista sisarelleen vähän jännittää. Sisarusten äiti Nat (Katariina Kuisma-Syrjä) hössöttää omia juttujaan Kennedyn ja Onassiksen suvuista, etsii selitystä erinäisille onnettomuuksille.

Etualalla Katariina Kuisma-Syrjä (c) Tommi Kantanen, HML Teatteri

 Puhetta riittää asiasta ja asian vierestä, välillä lipsautetaan vahingossa jotain, joka nostaa taas hetkeksi tunteet enemmän pintaan. Avioparilla on hyvin erilaiset tavat surra ja yrittää eteen päin, välillä tiet lähtevät ajatuksen tasolla aivan eri suuntiin - palatakseen sitten samalle radalle. Howie käy vertaistukiryhmässä ja katselee kotivideoita, joissa pellavapäinen pikkupoika kirmailee iloisena. Becca on pessyt kaikki lastenvaatteet ja suunnittelee lahjoittavansa ne muualle, pois silmistä. Yllättävä yhteydenotto tuo erilaisen näkökulman ja ajatuksen, joka miellyttää Beccaa erityisellä tavalla.

 Pidin näytelmän tunnelmasta kovasti. Haikeus ja ikävä häivähtivät tämän tästä etenkin avioparin kasvoilla, mutta elo oli silti arkista ja tulevaisuus näytti valoisalta. Erityisen paljon pidin siitä, että eri kohtausten välillä oli selkeä tauko, jonka aikana pystyi hetken makustelemaan juuri kuultua ja nähtyä. Ei siis kiiruhdettu suinpäin heti seuraavaan kohtaukseen, hienosti annettiin tilaa katsojan omillekin ajatuksille. Rytmi pysyi tasaisena läpi koko esityksen. Jännitin ennalta aiheen olevan liian raskas ja kenties ahdistavakin, mutta sehän kääntyikin erilaiseksi surutyöksi. Ketään ei syytetty tapahtuneesta eikä syyllisiä hakemalla haettu vihan ja huutamisen kautta. Se vaihe oli kenties käyty läpi jo aiemmin.

Antti Tiensuu ja Lotta Huitti (c) Tommi Kantanen, HML Teatteri

 Hieno, kaunis näytelmä, jonka olisin ehkä mieluummin halunnut nähdä Verstaan puolella. Kaninkolosta on älyttömän, suorastaan törkeän vähän esityksiä! Täällä(kin) kun yleisö tuppaa lähtemään vähän hitaasti liikkeelle, niin pahoin pelkään että moni tajuaa erheensä vasta sitten, kun viimeinen esitys on takanapäin. On toimittava siis nyt eikä marraskuun puolella!

(näin esityksen vapaalipulla)

Kalle Aaltonen / Hämeenlinnan Teatteri

Kalle Aaltonen-musikaalikomedia / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 5.9. 2015, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Tatu ja Aino Pekkarinen

Ohjaus Kari Arffman

Rooleissa : Saska Pulkkinen, Maiju-Riina Huttunen, Markus Virtanen, Lotta Huitti, Turkka Mastomäki, Mikko Töyssy, Aleksi Aromaa, Lasse Sandberg, Katariina Kuisma-Syrjä, Birgitta Putkonen ja Johanna Reilin

Kapellimestari Antti Paranko

S/S Wellamon orkesteri : Kalle Penttilä, William Suvanne, Antti Paranko, Jussi Seppälä ja Lauri Malin

 Sanotaan se heti kärkeen : Hämeenlinnan Teatterin syyskausi käynnistyi häpeämättömän viihdyttävissä merkeissä! Ensi-iltapäivä oli näillä seuduilla hyvin sateinen ja ennustin päivällä, että kyllä tämä tästä iltakuuteen mennessä vielä iloksi muuttuu. Olin oikeassa, sillä väki lähti ensi-illasta suu messingillä ulos, ja sadekin oli esityksen aikana päättänyt väistyä syrjään.

 Pekkarisen pariskunnan käsikirjoittama Kalle Aaltonen lienee monelle elokuvana tuttu (Kalle Aaltosen morsian tuli jokin aika sitten telkustakin, en tosin katsonut) ja itse Kalle tuttu Alfred J. Tannerin reippaasta kupletista, jossa ei tippaakaan kehuta. Pieni nostalgiatrippi on siis luvassa. Tarinassa lähdetään s/s Wellamon matkassa seilaamaan Helsingistä kohti Aleksandriaa, ja laivalla on mukana niin yli-kuin aliperämiehiäkin, reumatismivaivainen kapteeni (jota ei vaivojensa vuoksi edes nähdä), harmoonisiskot,  merenkulkuneuvoksen tytär sekä leskirouva serkkunsa kera. Sellaisella porukalla saadaan vauhdikas merimatka aikaiseksi ja maissakin käydään ainakin vesipiippua polttelemassa. Lempikin leiskahtaa moneen suuntaan.

Menoa ja meininkiä (c) Tommi Kantanen

 Vauhtiin päästään oikeastaan siinä vaiheessa kun on noustu laivaan. Toki aluksi on tutustuttu etenkin merenkulkuneuvos Hallermaahan (Markus Virtanen sellaisessa lookissa, etten meinannut aluksi edes häntä tunnistaa) ja hänen viehättävään, hemmoteltuun tyttäreensä Kaarinaan (Maiju-Riina Huttunen). Neito päättää laivareissulla vähän 'pelata masqueraadia' sisäkkönsä Marjan (Lotta Huitti) kanssa, ja nämä sitten vaihtavatkin rooleja. Kaarina astuu laivaan siivoojana ja Marja merenkulkuneuvoksen hienostelevana tyttärenä. Aliperämies Kalle Aaltosen (Saska Pulkkinen) ja Kaarinan välillä on ilmassa heti väreilyä ja töykeähkö yliperämies Kourula (sairaustapauksen vuoksi roolinpaikkaushommissa Ilkka Heiskanen) tarjoaa herrasmiesmäisiä otteita ainostaan Marjalle.

 Tämän tästä pistetään tanssiksi ja lauluksi, ja harvoin on nähty koko näyttelijäporukkaa pistämässä jalalla koreasti näin runsain määrin. Koreografioista vastannut Jens Walentinsson ei ole päästänyt porukkaansa helpolla, ja mukavan ilmavasti lavalla liikutaankin joka ilmansuuntaan. Liikunnallisia taitojaan esittelee lisäksi etenkin Saska Pulkkinen, joka napsii väliaplodeita niin käsilläkävelystä kuin sarjatuotantona suoritetuista kärrynpyöristä. Helppoa kun sen osaa! Musiikkipuolella kuullaan svengaavaa menoa Cole Porterista Toivo Kärkeen ja siltä väliltä, ja soundissa on kapellimestari Parangon mukaan haettu sellaista Olavi Virran 50-luvun levytysten meininkiä. Minulle tuli mieleeni myös tv-sarja Velipuolikuun musiikki ja se jos mikä saa hymyn huulille. Antti Parangolle pitäisi antaa kyllä joku laatusertifikaatti, sillä miehen orkesteriin ja sen musiikilliseen laatuun voi aina luottaa täydellisesti. Erityispinnoja nerokkaasta Stomp-instrumentaalista, jossa väki pisti luudat ja ämpärit käsissään rytmit tanaan.

 Ihan oma lukunsa on sitten Lasse Sandbergin esittämä verevä leskirouva Saarnila. Selvästi Lasse näytti nauttivan suunnattomasti hahmon esittämisestä... Jo Taiteiden yön avoimissa harjoituksissa pistin merkille mieheni hymynkareen rouvan liehakointia seuratessaan ja sama meno jatkui ensi-illassakin. Kaipa hän kuvitteli itsensä Mikko Töyssyn tilalle, kun rouwa keimaillen esitti Big Spenderiä... Taisi saada sydämen kukkumaan!

Sutinen on iskenyt silmänsä rouwa Saarnilaan... (c) Tommi Kantanen

 Meinasin saada totaalisen hepulikohtauksen silloin, kun liehuvissa kaavuissa muka salaa hiippailevat tyypit yrittivät vuorotellen varastaa käsilaukkua. Toiselle puolella lavaa laulettiin potpuria, mutta musiikit ja laulut menivät minulta tyystin ohi. Voi jestas mitä tyyppejä Aleksi Aromaa ja Mikko Töyssy verhojen välistä estradille toivat! Aivan käsittämätön oli sekin Töyssyn päällä ollut kankaanpalanen, jossa oli yhdistetty haaremihousut ja käsineet samaan asusteeseen. Mistä sellaisen saisi itselleenkin?

 Olen varma siitä, että tämä musikaalikomedia uppoaa kansan syviin riveihin ensinnäkin siksi, että se saa äärimmäisen hyvälle tuulelle. Toisekseen, on ihanaa seurata monilahjakkaita, aurinkoisia, salskeita ja kauniita nuoria ihmisiä herkistelemässä, tanssimassa ja laulamassa. Tulkoon vettä tai räntää, tämän merimatkan aikana paistaa takuulla aurinko!

Maiju-Riina Huttunen ja Saska Pulkkinen (c) Tommi Kantanen

 Erikoismaininnan haluan tällä kertaa ojentaa Markus Virtaselle, jota en ole aiemmin nähnyt musikaalin parissa enkä liioin kolmoisroolissakaan. Merenkulkuneuvos varsinkin on todella herkullinen hahmo. Pistäkää mieleen myös herra peräherraa tulkinnut nuori ja nouseva kyky Ilkka Heiskanen, joka meinasi pariin otteeseen varastaa koko shown. Hänestä kuullaan vielä...

Heleijaa! Horioppia Kalle Aaltosta katsomaan! Tämänkaltaista tiiatteria pelataan tänä syksynä Hämeenlinnassa, kannattaa lähteä vaikkapa pikkujouluporukalla tsekkaamaan.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Sibelius - Kohtalonyhteydet / Hämeenlinnan Teatteri

Sibelius - Kohtalonyhteydet / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 12.2. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Antti Vihinen

Ohjaus Sakari Kirjavainen

Rooleissa : Ilkka Heiskanen, Katariina Kuisma-Syrjä, Birgitta Putkonen, Lasse Sandberg, Tommi Rantamäki, Mikko Töyssy, Matti Nurminen, Turkka Mastomäki ja Maiju-Riina Huttunen

 Tämä näytelmä on nostattanut positiivista kohinaa jo pitemmän aikaa, ja teatterilla oli ennen h-hetkeä ilmassa suuren kulttuurijuhlan tuntua ja jännittyneen odottavainen tunnelma. Minäkin otin lasin valkoviiniä hermostuksissani ja unohdin kokonaan, että vietin tipatonta alkuvuotta. Taiteilijaelämä otti minusta vallan siis jo kauan ennen esiripun avautumista!

 Esiripun noustua edessämme nähtiin toisiinsa hekumoissaan kietoutunut pari, ja omena. Janne ja Aino, umpirakastunut pari. Mikään ei voi heitä erottaa, vai voiko? Jannella on toinen elämä, joka vie mennessään tämän tästä, vaikka hänen läsnäoloaan ja panostaan tarvittaisiin kotonakin. Jokaisella paratiisilla on käärmeensä.

 Pian visiitille saapuu runoilijakolmikko raamit kaulassa. Eino Leino (Lasse Sandberg) viitanliepeet hulmuten, mukanaan Pentti Saarikoski (Mikko Töyssy) ja Arto Melleri (Tommi Rantamäki) sekä mystinen kivi. Tämä kyläreissu ei tunnu lainkaan hullummalta, sillä teatterissahan kaikki on mahdollista. Sekin, että paikalle karauttaa pian myös itse Mannerheim (jylhänarvokas Matti Nurminen), mies on lähtenyt iltalenkille sillä Kiasman edessä patsastelu ja ratsastelu on jäykistänyt paikat. Nerokasta! Käy ilmi, että Sibeliuksen sulosointujen voimalla on voitettu sodassakin ja että miksi kännyköiden soittoääninä ei kuulla enemmän Sibeliuksen musiikkia. Itsellään kuulemma on Sillanpään Satulinna... Aika hillitöntä ajatusleikkiä käydään ja onhan puheissa tolkkua, kas kun itse Mannerheim on puhujana. Patsastelu jäi mukavasti roikuskelemaan ilmaan, niin moni tuntui väliajallakin aikansa kuluksi vain patsastelevan portaikossa muita odottamassa ja se piti oikein ääneen sanoa.

Heiskanen tulkitsee / (c) Tommi Kantanen

 Myöhemmin lähdetään vähän pitemmälle kävelylenkille Gustav Mahlerin (Turkka Mastomäki) kanssa. Avaruudellisissa sfääreissä liikutaan hienon keskustelun yhteydessä ja itse huomaan viimeistään tässä vaiheessa kadottaneeni täysin ajan-ja paikantajuni. On vain tämä hetki, tässä ja nyt. Kaikki ympäröivä unohtuu, seuraan lumoutuneena Ilkka Heiskasen käsien liikettä ja jokaista elettä ja ilmettä. Tuntui siltä, että koko katsomo olisi istunut kuin hypnoosissa, jossa Heiskasella on valta ja voima pienelläkin eleellä hallita kaikkea mitä salissa tapahtuu - milloin hengitetään ja milloin aplodeerataan. Harvalla on sellainen taito hyppysissään, ja harvoin on sellaista nähty tässä kaupungissa.

 Samaan syssyyn Ainolaan tulee visiitille itse Göbbels (Mikko Töyssy), jonka hahmosta tulee mieleeni ykkösinhokkini Risto Mäkelä. Mikko Töyssy vetää roolinsa kyllä mainiolla tavalla. Viimeinen kyläilijä Alma Rosé (Maiju-Riina Huttunen) vetäisee Sibeliuksen natsikytkökset uudelle tasolle ja katsomossa on jälleen niin hiljaista, että kukaan ei uskalla edes yskäistä.

 Väliajalla lueskelin käsiohjelmaa ja pohdiskelin omaa suhdettani Sibeliukseen. Päässäni soi Jääkärinmarssi. Paljasjalkaisena hämeenlinnalaisena hävettää tunnustaa, että Sibeliuksen syntymäkodissa tuli käytyä ensi kertaa vasta muutama vuosi sitten. Jotenkin sitä on pitänyt itsestäänselvyytenä, Sibeliuspuiston läpi on tuosta noin oikaistu lukuisia kertoja ja siinä se syntymäkotikin on ollut iät ja ajat, Sokoksen ja Centrumin takana. Pari vuotta sitten koin valaistumisen, kun istuin yläparvella Verkatehtaalla Sibeliuksen syntymäpäiväkonsertissa silmät kiinni Finlandiaa kuunnellen ja koin jotain niin suurta, ettei sitä voi edes sanoin kuvailla. Ymmärsin, että minulla on juuret ja ne ovat täällä.

 Tänään, reilut pari tuntia sitten, olin samanlaisen kokemuksen äärellä tällä kertaa teatterikatsomossa. Olin mykistynyt ja vaikuttunut liikutukseen asti, ja niin oli moni muukin. Heiskasen lisäksi pidin kovasti etenkin Katariina Kuisma-Syrjän hienosta läsnäolosta lavalla Ainona (tossuissa ja ilman) sekä Turkka Mastomäen Mahler-tulkinnasta. Vaikken kaikesta näkemästäni pitänytkään, en antanut sen latistaa lopullista fiilistä. Sibelius- Kohtalonyhteydet meni suoraan sieluun niin, että eihän tästä osaa edes järkevästi kirjoittaa. Parasta siis lopettaa tähän.

 Julkinen tunnustus tähän loppuun vielä... Ilkka Heiskanen, sydämeni on sinun!

 Täydet pinnat Sibeliukselle *****.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Havannan kuu / Hämeenlinnan Teatteri

Havannan kuu / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 4.9. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Kirsi-Kaisa Sinisalo

Kapellimestari ja taustanauhat Antti Paranko

Rooleissa : Lasse Sandberg, Mikko Töyssy, Satu Silvo, Reidar Palmgren, Ilmari Saarelainen, Ushma Karnani, Sinikka Salminen ja Katariina Kuisma-Syrjä

 Hämeenlinnalaisen kirjailijan Tapani Baggen tilaustyönä kirjoittama Havannan kuu on musiikkipitoinen komedia parista Jukolan ghetossa majailevasta pikkurikollisesta, jotka päättävät yksissä tuumin kidnapata monimiljonäärin Sairiossa asustavan Taina-tyttären (Ushma Karnani)  ja vaatia tämän jälkeen "lunttilappua" eli lunnaita. Kumpikaan Häkkisen veljeksistä (Lasse Sandberg ja Mikko Töyssy) ei ole ihan penaalin terävimpiä kyniä, joten sählinkiä riittää. Veljekset majailevat Cittarin lihatiskillä työskentelevän Piken (Katariina Kuisma-Syrjä) luona, ja juonenkuvioissa ovat mukana vielä Jukolassa hautaustoimistoa pyörittävä Juuli (Satu Silvo), tämän narkolepsiasta ajoittain kärsivä apuri Hoss (Ilmari Saarelainen), paikallinen karaokekuningas Allu (Reidar Palmgren) sekä tämän poliisivaimo Leila (Sinikka Salminen).

 Haaveissa siintää Havanna, ja sinne matkattaisiin lunnasrahojen turvin. Miten mahtanee käydä? Onnistuuko panttivankisuunnitelmat, vai löytyykö onni sittenkin omalta sohvalta pizzalaatikon ja kaljatölkin äärestä?

Jamppa ja Make / (c) Tommi Kantanen

 Hahmot ovat kuulemma tuttuja Baggen aiemmista teoksista ja siten kirjoja lukeneille hyvinkin tuttuja tyyppejä. Minä en ole Baggen tuotantoon koskaan tutustunut. Paikallisuudesta plussaa, pystyin hyvinkin kuvittelemaan etenkin veljekset istumaan Jukolan Jussiin tuopin ääreen ja taustalle paikallisen allun tulkitsemaan omaan tyyliinsä karaokebiisejä. Aluksi vähän karsastin "musiikkinäytelmä"-otsaketta, mutta kun mukana on The Antti Paranko yhdenmiehenorkestereineen, on katsomossa viihtyminen taattua. Musiikkinumerot olivatkin varsin viihdyttäviä, mutta toisaalta veivät sitten jotenkin pohjaa itse tarinalta. Hoss ja Juuli jäivät ainakin minulle vähän liian etäisiksi hahmoiksi, eikä Jukolassa sijaitseva hautaustoimisto tuntunut ajatuksena kovin uskottavalta. Paitsi jos siihen K-Supermarketin tiloihin sitten vuodenvaihteen jälkeen, hmmmm?

 Veljekset sen sijaan olivat vallan mainio parivaljakko. Vähän hömelöitä, mutta hyvin sympaattisia tyyppejä. Jampalla (Lasse Sandberg) pysyi sitä paitsi hyvin käsissä niin vispilät kuin siivousvälineetkin, Make (Mikko Töyssy) taas keskittyi enemmän pitelemään oluttölkkiä. Aivan ehdoton suosikkini roolihahmoista oli kuitenkin Reidar Palmgrenin antaumuksella ja kokonaisvaltaisesti tulkitsema Allu. Mikä kehonkieli, mikä asenne ja etenkin tyyli! "Paha vaanii" kun lähti soimaan, olin myyty! Olisin halunnut nähdä Allua lavalla ehdottomasti enemmän, hänen ja Leila-vaimon keskinäisessä suhteessa oli mukava ristiriita, joka jäi myös vähän puolitiehen.

Suosikkini Allu / (c) Tommi Kantanen 

 Varsin viihdyttävähän tämä oli ja kepeän rento avaus Hämeenlinnan teatterin syksylle, kuten myös Kirsi-Kaisa Sinisalon ohjauspuolellekin. Aika meni kuin siivillä enkä vilkuillut kertaakaan kelloa, sitä kun nyt olen harrastanut parissakin viimeksi näkemässäni näytelmässä. Muutaman erikoismaininnan haluan lopuksi todeta : kitaravirtuoosi ja tukkajumala Antti Paranko, Ushma Karnanin pirtsakka roolityö ja ihanan värikkäät vaatteet, kuumaakin kuumempi Ushman ja Mikon duetto pesukoneen päällä, lähes samaan tahtiin menevät yhtenäiset tanssikuviot sekä Satu Silvo Kissanainen-asussaan. "Laskekaa aseet!"-kommentti naurattaa edelleen ja se, mitä sen jälkeen tapahtui.

 Viihdyin sen verran hyvin, että vähän löyhäksi jääneistä henkilöhahmoista ja tarinasta huolimatta voisin mennä vaikka uudestaakin katsomaan. Pakko mainita lopuksi, että olen ollut muinoin Jukolan Jussin karaokeillassa ja illan viimeisenä biisinä eräskin nuorehko mies lauloi laastari otsassa, silmä mustana "Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin" ja jotenkin liikuttavaa oli, miten hän tulkitsi kohdan "kuinka meidän kunnon miesten käy?"

 Havannan kuulle neljä tähteä ****, joista iso osa menee veljeksille, Allulle ja kitarasankarille sekä sille, että koko porukasta välittyi erittäin hyvä tekemisen meininki ja ilo.

 Voisikohan Häkkisen veljekset ja Allu seikkailla jatkossakin teatterin lavalla?

(näin esityksen kutsuvieraana)

Juuli ja Hoss / (c) Tommi Kantanen

Kersantti Karoliina / Hämeenlinnan Teatteri

Kersantti Karoliina / Verkatehtaan Vanaja-sali, Hämeenlinnan Teatteri

Kantaesitys 13.2. 2014, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Anna-Leena Härkönen

Ohjaus Heikki Paavilainen

Sävellys Costello Hautamäki

Sanat Costello Hautamäki ja Anna-Leena Härkönen

Rooleissa : Sinikka Salminen, Jani Koskinen, Ushma Karnani, Harri Ekonen, Birgitta Putkonen, Lasse Sandberg, Katariina Kuisma-Syrjä, Lauri Kukkonen, Mikko Töyssy, Jyri Ojansivu, Konsta Reuter ja Ville Mäkinen

Tanssijat : Sari Marin, Jani Rasimus, Matvei Ojansuu, Timo Tamminen, Oona Sihvonen, Iina Sihvonen, Jemina Pekkonen, Kreeta Kallio, Konsta Reuter ja Ville Mäkinen

Orkesteri : Ali Ahmaniemi, Jukka Riitaluoma, Sami Ruusukallio ja Jimi Hautamäki

 Kersantti Karoliina on tarina siitä, mitä tapahtuu kun kahden pienen lapsen äiti päättää lähes hetken mielijohteesta lähteä armeijaan, kun se nyt on naisillekin mahdollista. Karoliina (Sinikka Salminen) on kadottanut itsensä ja parisuhteensa arjen harmauteen ja kakkavaippojen sekaan, ja päättää astua hyvän ystävänsä Anun (Ushma Karnani) kanssa armeijan harmaisiin. Sukupuolirooleja ja asenteita pistetään kerralla uusiksi, ja romantiikkaakin on ilmassa.

 Oli sitten Popeda-fani tai ei, Kersantti Karoliina lienee kaikille tuttu biisi juurikin tästä aiheesta ja se tietysti kuullaan lopussa. Aina on positiivista se, että vaivaudutaan tekemään myös täysin uusia biisejä, koskapa ns. jukebox-musikaaleja alkaa tulla jo korvista. Biisien sävellyksistä on vastuussa Costello Hautamäki, ja tämä on kyllä silkkaa hunajaa herran faneille. Tarttuvia melodioita, vahvaa kitarointia, herkkiä balladeja. Mikään Popeda-musikaali tämä siis ei ole, mutta samassa kategoriassa mennään ja sen tyylilajin ystäville Kersantti Karoliina on musiikillisesti napakymppi. Lavalla kaiken aikaa olevassa bändissäkään ei ole moitteen sijaa, napakka ote ja meininki säilyy alusta loppuun.

 Mutta sitten... Aihe on erittäin mielenkiintoinen ja alku vaikutti hyvin lupaavalta, mutta olin ensi-illan päätyttyä enemmän kuin hämilläni ja harmistunut. "Annaleenahärkösmäinen" nasevuus, purevuus ja dialogin jipot puuttuivat tekstistä lähes täysin! Siellä sun täällä niitä välähdyksenomaisesti tuli esiin, mutta vain käväisemään ja lopputuloksesta tuli jotenkin tasapaksu ja kökkökin. Loppu oli ennalta-arvattavissa, eikä ohjauksellisestikaan tämä mitään suuria yllätyksiä tarjonnut missään vaiheessa. Vaaleanpunaisten lasien sijaan istuin nyt näköjään kriitikkolasit päässä, sillä minua ei ainakaan järin huvittanut esimerkiksi toimittaja suoraan Kummelista tai Putouksesta tutun sloganin täysin turha käyttö. Lavastuksesta ei juuri jälkipolville mainittavaa jäänyt, tasojen päällä hypeltiin tai istuttiin ja sängyt hoitivat sitten loput. Koreografioissa ja tanssijoilla oli paikoitellen oikein hyvä meininki ja silkkaa taitavuuttakin, mutta esimerkiksi sängyssä keikkumiset ja villagepeoplet saivat minut lähinnä kiemurtelemaan vaivautuneena penkissä (messevistä tekoviiksistä toki pisteitä aina...), samoin Elisabeth Rehnin vessareissu, vaikka sillä nyt ei tanssin kanssa mitään tekemistä ollutkaan.

(c) Tommi Kantanen, HMLn teatteri

Näyttelijäntyöllisesti ei tämä tarjonnut mitään huippuhetkiä oikein missään vaiheessa myöskään, niin paljon lepäsi biisien varassa. Sinikka Salminen oli oikein pätevä nimiroolissa ja laulupuolikin onnistui hienosti, eikä siitä toki ollut epäilystäkään. Musikaalin pääroolista huolimatta hän ei kuitenkaan noussut mihinkään seuraavalle "levelille", hyvää työtä hän on tehnyt ennenkin. Teatterille iso plussa siitä, ettei esim. päärooliin palkattu ketään talon ulkopuolelta lipputuloja hankkimaan. Yksi dynamo tässä kuitenkin oli, jonka puuttumista heti jäi kaipaamaan, nimittäin Jani Koskinen Karoliinan Antti-miehenä. Mies on niiiiin kotonaan tämäntyylisissä biiseissä ja se näkyi ja kuului kyllä Vanaja-salin takariviin asti. Janin huikeaa ääntä olikin jo vähän ikävä. Enemmän tuli kuitenkin ikävä viimevuotista lemppariani, Pojat-musiikkinäytelmää, seuratessani tutun poikakolmikon tämänkertaista suoritusta...

 Lähdin musikaalia katsomaan vailla minkäänlaisia odotuksia ja aika tyhjin käsin myös poistuin. Olen kuitenkin varma siitä, että sana kiirii menevistä biiseistä ja sen suhteen ihmiset saavat kyllä rahoilleen vastinetta. Riehakasta fanitusta oli ilmassa jo nyt. Minun juttuni tämä ei ollut, ja se vähän jopa harmittaa.

Joudun antamaan vain kaksi tähteä, toinen tähti Sinikalle ja Janille ja toinen Costellon sävellyksille. **

(esitys nähty kutsuvieraana)