Tahtien sota / Hämeenlinnan Teatteri

Tahtien sota / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 1.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Syrjä ja Riku Suokas
Kapellimestari Antti Paranko
Koreografia Markku Nenonen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Pasi Lehtinen
Videosuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Mikko Töyssy, Sami Hintsanen, Katariina Kuisma-Syrjä, Aleksi Aromaa, Sinikka Salminen, Birgitta Putkonen, Maiju-Riina Huttunen, Johanna Reilin, Jarkko Tiainen, Maksim Pavlenko, Pirita Kervinen ja Timo Lindstén

Tanssijat : Maksim Pavlenko, Tanja Kunnari, Heidi Iisalo, Riku Koskinen ja Elias Husgafvel

Bändi : Aleksi Aromaa, Antti Paranko, Lauri Malin ja Kalle Penttilä

 Elokuu vaihtui syyskuuksi kuin varkain, takana oli pari vapaapäivää ja vietin ne Tampereella parin ensi-illan merkeissä. Pientä hyytymistä oli jo ilmassa ja tuskaa siitä, että tätäkö tämä syksy nyt tulee taas olemaan. Töissä käydään välillä ja mitään ei ehdi kirjoittamaan aiemmista jutuista, kun uutta esitystä puskee päälle ja taas on lähdettävä. Tähän ahdinkoon töiden ja suihkun jälkeen kietaisin nopeasti yhden siiderin, joka humahti päähän. Poskia kuumotti vielä saapuessamme teatterille enkä uskaltanut koskea viineihin enkä muihinkaan tarjottaviin, jotta olisin katsomossa skarppina. Tosin musiikkikomediapläjäyksen katsominen "pienissä seitinohuissa" olisi voinut olla vieläkin tajuntaaräjäyttävämpi kokemus!?

 Combo Heikki Syrjä/Riku Suokas on vastuussa Työviksen Vuonna 85-hittimusikaalista ja tässä Tahtien sodassa on siirrytty ajassa vuoteen 1995, jossa meno on vähän toisenlaista kuin mitä minä muistan. Seinäjoen Tangomafia hallitsee tiukalla otteella koko Suomea, lätkän MM-kullasta ei ole tietoakaan sillä tietyt pelaajat olivat jämähtäneet aikoja sitten Roskapankin terassille ja musiikiksi kelpaa vain ja ainoastaan tango ja iskelmä. Kammoksuttu SeiPo vaanii ja vahtii kansan toimintaa, ettei missään vaan rokki raikaa. Toisinkuuntelijoita (heheh mikä ilmaus!) rankaistaan armotta ja Tohtori Randelinin käsittelystä palaa väkeä, jolla päässä ikuinen hittipotpuri pelkkää iskelmää. Tässä vaiheessa mietin, milloinkohan itse olen ollut salaa Randelinin vastaanotolla aivopestävänä.

 Tangomarkkinoilla kuningattareksi on kruunattu Tarjaa Tarjan perään (ja mikäpäs siinä, hieno nimi jota itsekin kannan virallisissa yhteyksissä mukanani nyt entistä suuremmalla ylpeydellä), tangokuninkaiden kohtalo on ollut vähän surkeampi ja on menty ns. hirveen. Sama meininki tuntuu jatkuvan ja uudet skabat ovat tuloillaan, vahvana ennakkosuosikkina itsensä Keisarinnan (Johanna Reilin) tytär Tarja (kas kas mikä nimi, roolissa Maiju-Riina Huttunen). Olisiko tätä koodia mahdollista mitenkään murtaa? Löytyisikö kenties jostain joku nuori sankari, joka pelastaisi Suomen ja joka saisi ajattelemaan/kuuntelemaan toisin? Löytyykö jostain se Voima, jonka avulla voisi muuttaa kaiken?

 Vastarintaliikettä ja maanalaista toimintaa näissä oloissa on tietysti. Rytöpirtissä bändi soittaa Stray Catsia pienellä volyymillä, ettei SeiPo vaan kuule. Bändin kuvankauniista, sanoisinko jopa poikabändimäisen söpöstä solistista Teposta (Aleksi Aromaa) jos saa silmänsä irti, kannattaa katse suunnata soittimiin ja etenkin rumpalin vehkeisiin. Loota Percussion, jestas mikä viritelmä! Rytöpirttiä ja maanalaista toimintaa johtaa Anneli (Katariina Kuisma-Syrjä) ja lattialuukusta pölähtää paikalle kapinahenkinen Hansu (Sinikka Salminen), joka on mm. tottunut kiertämään maata karaoke-emäntänä. Moinen hupi on maassa ankarasti kielletty (mikä on toisaalta ihan hyväkin), vaan jostain on löytynyt vielä karaokevehkeet ja Hansu vetäisee malliksi Eppu Normaalin hitin "Nuori poika".

Anneli (Katariina Kuisma-Syrjä) 

 Rytöpirtin siivooja, nuori Petri (Mikko Töyssy) jää karaokelaitteen kera hetkeksi yksin ja loppu onkin sitten historiaa. Tässä on mahdollinen pelastaja! Vielä pitäisi löytää mystinen hahmo Crazy-Topi Oinonen (Sami Hintsanen), jolla saattaisi olla tietoja Petrin isästä ja jolta saattaisi irrota oppeja ja neuvoja. Teppo ja Petri lähtevät pelottavalle matkalle kohti Akaan Erämaata, jossa Crazy-Topin huhutaan majailevan... Matkalla kuullaan monenlaisia ääniä ja nähdään aavemaisina välähdyksinä kuvia kielletyistä menneiden aikojen staroista. Törmätään myös helsinkiläisiin freelance-jazzmuusikoihin ns. storyvilleihin sekä hillittömiin Kaustisiin; tanhuaviin iloluontoisiin emäntiin.

 Ja onhan muuten näyttävä sisääntulo Crazy-Topi Oinosella! Leopardilegginseihin ja muuhun asiaankuuluvaan sonnustautunut liehuvakutrinen starba vetäisee korkealta ja kovaa mitäs muuta kuin Dion "The Last in Line" ja meikäläisellä tuntuu lentävän paikat hampaista tästä riemusta. Lähemmällä tutkailulla selviää, että Crazy-Topi ei ole ihan entisessä vedossa, käsi vispaa ja hamuaa juotavaa, kasvot elämän ahavoittamat ja lannekaan ei vatkaa vanhaan malliin... CTO suostuu Petrin valmentajaksi ja henkiseksi mentoriksi, Petri kun aikoo osallistua Rytöpirtillä järjestettäviin tangokarsintoihin, vetäistä tangoa, kruunautua kuninkaaksi ja sitten laulaisikin jotain aivan muuta.

The Last in Line 

 Saamme kunnian nähdä ja kuulla oikeaoppista valmentautumista tangolauluun (mm. niele seiväs, muista käsiliike, vibraa loppuun). Myöhemmin saamme nähdä ja varsinkin kokea kaikki kuuluisat "kielletyn tyylin" liikkeet, joista mieleeni jäi etenkin yhdistelmä tupladickinson + ozzy. Hyvä tietää myös se, miten toimitaan jos unohdetaan sanat ja mitä tehdään, jos käännytään selin yleisöön. Tärkeitä elämänohjeita!

Elvis-liike 

 Onhan tämä nyt ... mitenköhän sen sanoisi ... aika mieletöntä! Toisaalta täysin älytöntä, mutta silti hiton hauskaa ja toimivaa. Iskelmä ja rock ottavat yhteen ennenkuulumattomalla tavalla, nähdään mm. biisibattle "Heaven´s on Fire" vs "Ei tämä tyttö lempeä anele". Kerrassaan upeita biisejä mm. Annelin laulama "Tuhkaa" ja tyrmäävän hieno sovitus "Lanka palaa"-biisistä. Bändi soittaa mitä tahansa tyylillä ja taidolla, sehän nyt on selvä. Mikko Töyssy ja Sami Hintsanen kun kunnolla pääsevät revittelemään, ei katsomossa voi muuta kuin naatiskella. Tanssit ja tanssijat toivat mukavaa lisämaustetta, huomioni kiinnittyi etenkin Riku Koskiseen ja toisaalta myös Jarkko Tiaisen hallittuun kokonaisuuteen lyhyine puntteineen.

 Eeppinen sankaritarina, rokkikliseitä, asennetta, viittauksia populaarikulttuuriin ja ajankuvaan, huonoakin huumoria ja täysin yliampuvia hahmoja, näyttäviä asukokonaisuuksia (tangoväen kuteet varsinkin, musta toimii aina), porilaisia, Lemmynkäinen (!!!), Tapio Lasimäki & The Tigercakes, hienoja sovituksia... Hittimusikaalin ainekset! Musiikin ilosanomaa riittää jaettavaksi, ja itsellenihän jäi ainakin kotimatkan ajaksi Tarja Ylitalon hitti korvamadoksi. Kotona soi päässä Lanka palaa.

Kaustiset 

 Jäin kaipaamaan tuulikonetta kitara-ja tukkajumala Antti Parangon kutreja hulmuttelemaan ja ihmettelen myös sitä, miksi teatterin sivuilla kehutaan musiikin kulkevan "Siks oon mä suruisesta Run to the Hillsiin", jos kumpaakaan biisiä ei kuulla? Laidasta laitaan musiikkia kyllä, mutta joku saattaa odottaa juuri näitä. Jälkimmäistä odotin minä, tupladickinsonin kera tai ilman. Vähän jäi kaivelemaan myös se, että tekstissä vilisi mainioita heittoja runsain mitoin ja puolet jo unohdin. Pitää siis mennä uudestaan katsomaan!

 Jännä huomio oli myös se, että kotiuduttuamme katselin kelloa ja totesin, että "Tähän aikaan viikon kuluttua Jyväskylän Hairin ensi-ilta on ohi ja päässäni soi takuulla Let the Sunsine In". Laulelin sitä pätkän ja vasta silloin tajusin, että ei hitto, tämähän on sama kuin Lanka palaa! Kaikkea sitä oppii.

ps. Ensi-illassa oli tietysti tunnelmaa ja bonuksena yleisön joukossa mm. legendaarisen Horsepowerin kaksi jäsentä ja Eppujen Juha Torvinen.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka .fi ! Teatterit yhdestä osoitteesta!

Kaksi puuta / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

Kaksi puuta / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

Ensi-ilta 30.6. 2018, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Osku Valve ja Otto Kanerva
Ohjaus Otto Kanerva
Tuotantoassistentti Ola Tuominen
Musiikin sovitus Antti Vauramo
Lavastus Oskari Löytönen
Puvustus Elina Vättö
Kampaus ja maskeeraussuunnittelu Pirjo Leino
Valot ja äänet Harri Savolainen
Käyttöpäällikkö Veikko Pulli

Orkesteri : Antti Vauramo/Kalle Penttilä (kapellimestari ja koskettimet), Peter Engberg/Jaakko Rossi (kitara), Jukka Mänty-Sorvari (rummut) ja Henri Savolainen (basso)

Rooleissa : Ria Kataja, Otto Kanerva, Hanna Vahtikari, Mikko Töyssy, Veera Tapanainen ja Miikka J. Anttila

 Huom. Näin esityksen ensi-iltaa edeltävässä ennakkonäytöksessä  

 Uusi hieno katettu katsomo ja Juha Tapion biiseihin perustuva romanttinen komedia, siinäpä pari kovaa houkutinta Hämeenlinnan Uuteen Kesäteatteriin, Kaupunginpuistoon. Kansallisen kesäteatteripäivän kunniaksi vettä oli satanut enemmän ja vähemmän pitkin päivää ja kotikulmillani satoi vielä lähtöhetkellä, mutta ihana käänne säässä tapahtui jälleen juuri ennen h-hetkeä ja saimme nauttia esityksestä kastumatta. Niin, olisimme toki muutenkin saaneet nauttia, sillä uusi katettu katsomo on juuri niin hieno kuin luvattiinkin. Kyllä meidän nyt kelpaa, ja vanhasta lavastakin oli maltettu vihdoin luopua. Outoa oli tosiaan se, että ensimmäistä kertaa ihmiset eivät marssineet suoraan jonottamaan sisään vaan pyörivät puffetin puolella ja kauppa kävi.

Ria Kataja ja Otto Kanerva 

 En ole juurikaan perehtynyt Juha Tapion tuotantoon, olen kyllä kuullut joitakin biisejä radiosta ja osannut bongata varsin tunnistettavan soundin. Ymmärrän kyllä miksi mies on niin suosittu, jotain konstailemattoman aitoa ja rehellistä hänen olemuksessaan ja kappaleissaan on. Tuttua ja turvallista, suomalaista. Ihme, ettei hänen tuotantoonsa ole aiemmin kesäteattereissa tartuttu! Onneksi nyt sitten HUK:n puuhamies Otto Kanerva tarttui, ja niin saa ihan kohta ensi-iltansa romanttinen komedia Kaksi puuta.

 Ihan alkuun saamme kuulla selkokielisiä uutisia Tuomisen Olan äänellä ja sitten saamme kunnian tutustua nuohoojamestari Harriin (Otto Kanerva), joka on tietysti yksinäinen poikamies. Ei ole ollut onnea rakkaudessa, vaan mistäkös mahtaa johtua. Heti kättelyssä Harri törmää kämppänsä kulmilla hieman oudosti käyttäytyvään ja pyörtyilevään Miraan (Hanna Vahtikari) ja pian saamme kuulla syömäikkunasta ja mojovan paastopierunkin (kesäteatteribingossa olisi melkein saanut ylärivin täyteen tästä näytelmästä, kuvan löydät alempaa). Tuumin, että pieruhuumori toimii aina ja noinkohan se lempi tästä salakavalasti näiden kahden välille leimahtaa. Väärässä olin! Viereiseen asuntoon on muuttanut varsin verevä ja värikäs ilmestys, rotunainen vertaansa vailla elikkäs taiteilija Marianne (Ria Kataja) ja pian Harri ja Marianne kiertävät toisiaan kuin kissa kuumaa puuroa. Kumpikin kieltää orastavan lemmen, mutta elkeet ovat selkeät katsomon takariville asti ja siitä mistä ei puhuta, siitä lauletaan Juha Tapion kappalein. Ja voi kuulkaas, komeasti lauletaankin ja soitto soi. (Jossain biisissä bändistä tuli jostain syystä U2 mieleeni, oli hyvin samankaltaista soundia.) Kyllä näitä kappaleita kuunnellessa mieli herkistyy erityiselle taajuudelle ja tunnelma on kohdillaan. Minua vähän itkettikin jossain kohdassa, en tosin enää muista missä.

Hanna Vahtikari ja Mikko Töyssy 

Tämän porukan lisäksi paikalla huseeraa Harrin tuttava Ossi (Mikko Töyssy), joka tuntuu olevan varsinainen keksijänero. On Tappara-lippistä takatukalla (mainio lippis!), sadetelttaa ja partavettä, jolla houkutellaan naisia satimeen. "Kuka keksi rakkauden" kysyi muinoin Kaija Koo ja aluksi vaikuttaa siltä, että vastaus ei ainakaan ole tämä keksijä-Ossi. Vaan väärässä olin taas! Ossin ja Miran katseet kohtaavat ratkaisevasti, ja se on menoa sitten. Mukana hääräämässä on myös varsin rempseä ja pirtsakka Amor (Veera Tapanainen) ohi lentelevine nuolineen ja inhimillisine paheineen, Amor se taitaa vetäistä myös illan komeimmat biisit ja etenkin Ohikiitävää on upeaa kuultavaa. Sen kappaleen tiesin sentään nimeltä... Biisin aikana kiidetään kirjaimellisesti ohi ja jälkiä piirretään hiekkaan. Amor muutenkin keimaili kivasti yleisön kanssa ja otti kontaktia.

Veera Tapanainen 

 Varsinaisen yllätyksen tarjosi sitten Miikka J. Anttila, joka aluksi nähdään kilpailevana freelancer-nuohoojana Mariannen röörejä rassaamassa ja myöhemmin niin näyttävänä ilmestyksenä, että sillä lookilla sopisi mennä Pride-kulkueen etujoukkoihin marssimaan rinta rottingilla ylväänä vaikka heti. Uuteen olemukseen tottui ihmeen nopeasti ja upealta hän näytti etenkin tummaverikkönä.

Miikka J. Anttila keskellä 

 Kuka muuten vastasi koreografioista? Paikalta bongasin Sami Vartiaisen, olisiko hän ollut asialla? Oli kyllä vauhdikkaita tanssikuvioita, tarkoituksellisen huvittaviakin paikoitellen. Tykkäsin.

 Puheissa vilisi pientä piikittelyä Hämeeseen, toiminnassa puuhattiin taiteen ja sukkiksien parissa ja rakkautta koitettiin vältellä, ajeltiin fillarilla ja rättisitikalla. Ja ryypättiin niin kahvia, olutta, skumppaa, kossua kuin sahtiakin. Perinteiset kesäteatteriainekset siis ilmassa. Kukaan ei sentään pyllyillyt ilkosillaan, eikä se tähän olisi oikein sopinutkaan.

 Varsin viihdyttävä kokonaisuus ja muutama yhteislaulun paikkakin. Allsång på Kaupunginpuisto? Parhaimmillaan esitys minulle toimi vahvoissa lauluissa ja hieman haikeansuloisissa tunnelmissa. Lippukauppa on käynyt jo kuumana ja tulee käymään. Ja jos Juha Tapion kappaleet eivät sitten kiinnosta yhtään, lähde edes katsomaan Sitä Kuuluisaa Uutta Katettua Katsomoa. Sitä kelpaa tulla katsomaan niin paikalliset kuin kauempaakin.

Esityskuvat (c) Hanna Kanerva

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HUK ja menestyksekästä kesää!)

Kesäteatteribingo by Siiri Liitiä

Puhtaana käteen / Hämeenlinnan Teatteri

Puhtaana käteen / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 14.10. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Michael Cooney
Suomennos Tiina Puumalainen
Ohjaus Jukka Keinonen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Valosuunnittelu Jari Vuori

Rooleissa : Jukka Peltola, Lotta Huitti, Mikko Töyssy, Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg, Birgitta Putkonen, Juha Haanperä, Aleksi Aromaa, Johanna Reilin, Maiju-Riina Huttunen ja pesukone sekä puhelinvastaajan äänenä Liisa Peltonen

Visa antaa hartiahierontaa Erkille? 

 Missäköhän sijaitsee ihmisen päässä ns. naurukeskus? Minulla nimittäin jomotti takaraivoa taas melkoisen paljon ensi-illan jälkeen ja juilintaa jatkui pitkälle yöhön. Mitä enemmän nauraa, sitä enemmän kiristää. Ehkä takaraivossani sijaitsee se kuuluisa naurusulake, joka oli jälleen kerran kärvähtämisvaaran alla. Miten mahtavaa, että tämä tapahtui kotikentällä Hämeenlinnassa! Minulla on enemmän tai vähemmän huonoja kokemuksia etenkin rahaan liittyvistä farsseista täällä (kuka muistaa sellaisenkin kulttimainetta nauttivan taideteoksen kuin Jättipotti? Minä muistan, valitettavasti) ja kieltämättä hieman kauhunsekaisin tuntein katsomoon jälleen menin. Ta-daa, farssikirous poistui ainakin minun kohdaltani, ja olen viimeksi nauranut Hämeenlinnassa näin paljon silloin, kun "Ei ketään kotona" pyöri ohjelmistossa ja murtovarkaita oli yllättäen lavalla kolme.

 Ennen esityksen alkua avecini ihasteli lavasteiden hienoja tapettikuvioita ja aikoo hankkia meille kotiin samanlaiset ja tapiseerata koko kämpän samalla kuosilla. Näyttämölläkin satoi kaatamalla vettä, ei nyt ihan niin autenttisesti olisi tarvinnut tapahtumapaikkaa näihin oloihin siirtää. Ovia piisaa ja niitä hetki valaistaankin. Kohta ovista tullaan ja mennään, se on varma se.

 Juonesta ei nyt ihan hirveästi pysty edes kertomaan, sillä sen verran sekavaa on meininki eikä perässä meinaa pysyä. Saamme kunnian tutustua Erkki Lehtiseen (Jukka Peltola), joka on ollut jo parin vuoden ajan työttömänä, vaimonsa tietämättä. Pienen sekaannuksen vuoksi Erkille on tarjoutunut aikoinaan tilaisuus nauttia toiselle ihmiselle kuuluvia etuuksia ja hommat ovat sittemmin lähteneet lapasesta, kun rahaa niin hövelisti tuntuu sossusta irtoavan. Nyt Erkki meinaa laittaa koko touhulle stopin, mutta eipä se olekaan niin helppoa, koska peitetarina on jo niin pitkällä, ettei siitä ota selvää enää itse Erkkikään. Mukaan sotketaan vielä alivuokralainen Visa Muikku (Mikko Töyssy) ja Vertti-setä (Lasse Sandberg). Eikä tässä vielä kaikki. Tietysti ovesta lappaa sisään lisää porukkaa, kuten sosiaalitarkastaja Jaatinen (Katariina Kuisma-Syrjä), läheiskriisipalvelun vapaaehtoistyöntekijä Jutta (Birgitta Putkonen), väärään aikaan kotiin tullut Erkin vaimo Liisa (Lotta Huitti), parisuhdekonsultti Kuitunen (Juha Haanperä), hautausurakoitsija Ala-Kulo (Aleksi Aromaa), pahamaineinen sossun ylitarkastaja Tikkinen (Johanna Reilin), huolestunut Visa Muikun tuleva morsian Reetta (Maiju-Riina Huttunen) sekä villiintynyt pesukonekin.

Vertti-setä, Visa ja Erkki. Ei hyvältä näytä. 

 Ajai, alussa ollaan hyvinkin rauhallisissa merkeissä ja pohjustetaan tulevaa. Katsomossa pystyi vielä jotenkuten hengittämäänkin. Selitysten ja sotkujen lisääntyessä kierrokset kuitenkin nopeutuvat, ja parastahan on se, että katsomossa ollaan askeleen edellä koko ajan. Tai sitten ei. Välillä meni Erkit ja Vertit ja Muikut ja porot sekaisin meikäläiselläkin, mutta on se nautinnollista saada lamppu syttymään päässään vain hetkeä ennen kuin roolihahmot ovat kaivelleet itselleen vielä syvemmän kuopan, jonka reunalla jo ollaan kovaa vauhtia menossa -ja sitten ovesta tupsahtaa sisään juuri se henkilö, joka sieltä ei missään tapauksessa saisi paikalle tulla. Loppupuolella oli aivan poskettoman hysteerinen hässäkkä meneillään ja katsomo suorastaan ulvoi naurusta. Mikäpä näillä keleillä olisikaan parasta terapiaa?

 Hahmogalleria on taas kerrassaan mainio kauttaaltaan. Jukka Peltolan olen nähnyt lavalla vain kerran aiemmin, ja silloinkin aika reippaasti erityylisessä jutussa (Che - Hän elää!? / Teatteri Vanha Juko). Mikä verraton pokerinaamainen koomikko hänestä kuoriutuikaan! Jostain syystä tuli mieleeni välillä Steve Carell - ja mitä ihmeen hyppyaskelia Erkki veteli näyttämön poikki! En tiedä oliko syynä ne viikset vai kalsarit/buutsit-yhdistelmä vai mitkä, mutta Lasse Sandberg ansaitsisi jo jonkinsortin diplomin Vertti-sedän tulkitsemisesta. Mikä habitus! Kenellekään ei varmasti jäänyt epäselväksi, mitä tarkoittaa termi manspreading (suomeksi äijähaara). Ja se look ... mikä lie köyhänmiehen versio Burt Reynoldsista, ja samalla sekoitus Viiksi-Vallua, James Hetfieldiä ja 70-luvun pornoleffojen himoköyrijää. Kyllä, olen sen verran nähnyt että osaan sanoa.

 Entäs sitten hautamanu Ala-Kulo kuin suoraan leffasta V niin kuin verikosto, ja ruttonaamarit siihen päälle vielä. Avecini tosin oli sitä mieltä, että näyttivät naamareissaan ihan pingviineiltä. Jaloviinapäissään hilluva Katariina Kuisma-Syrjän tarkastaja Jaatinen, joka turhaan kärttää tärkeää allekirjoitusta ja pääsee sitten kyllä lausumaan viimeisen sanan. Ja yltiöempaattinen kaikkien kaveri, vapaaehtoistyöntekijä Jutta Yli-Polvi... Johanna Reilinin ylitarkastaja Tikkinen sitten ns. räjäytti pankin. Johan oli naisella näyttävä sisääntulo! Ammattitaitoa on sekin, että pokka pitää... Olisi kiva tietää, miten paljon harjoituksissa on repeilty.

Ylitarkastaja Tikkinen ja Erkki

 Nopea oli oppimaan käskyjä seksiterapeutti parisuhdekonsultti Kuitunen, sen verran napakasti Erkin Liisa-vaimo häntä käskytti istumaan. Tässä vauhdissa kihditkin parantuvat, kuolleet nousevat kävelemään, salaiset tyttöilyhaaveet paljastuvat, häät peruuntuvat ja kadonneet aistit palautuvat.

 Tämä oli kyllä varsinainen jättipotti, ihan sanan varsinaisessa merkityksessä! Erinomaisen hyvä rytmi, joka säilyi alusta loppuun. Muutenkin Hämeenlinnan Teatterin syksy on ollut erittäin onnistunut. Reilun parin viikon sisällä olen nähnyt peräti viisi erilaista juttua (vierailuesityksiäkin) ja kaikki ovat olleet varsin herkullista seurattavaa. Jos kaipaat kunnon nauruterapiaa ja haluat väriä/valoa elämääsi, kannattaa suunnata Hämeenlinnan Teatteriin. Täältä pesee ja linkoaa, vaahdon kera!

Ruttovaara!

 Lisäpointseja hauskasta käsiohjelmasta, joka oli kuntoutustukipäätöksen muodossa. Tästä päätöksestä ei kannata valittaa! "Hän on nyt paremmassa paikassa." "Jaa Turengissa?"

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!) 

Naisia hermoromahduksen partaalla / Hämeenlinnan Teatteri

Naisia hermoromahduksen partaalla / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Suomen kantaesitys 14.9. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Perustuu Pedro Almodóvarin samannimiseen elokuvaan

Käsikirjoitus Jeffrey Lane
Sävellys ja sanoitus David Yazbek
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Maiju Sallas
Koreografia Jens Walentinsson
Kapellimestari Antti Paranko
Lavastussuunnittelu Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Videosuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Sinikka Salminen, Lasse Sandberg, Katariina Kuisma-Syrjä, Matti Leino, Lotta Huitti, Liisa Peltonen, Birgitta Putkonen, Mikko Töyssy, Emppu Jurvanen, Johanna Reilin, Maiju-Riina Huttunen, Petja Lähde, Maksim Pavlenko, Aleksi Aromaa, Miikka J. Anttila/Juha Haanperä ja Kirsi-Kaisa Sinisalo (videolla)

Muusikot : Antti Paranko, Lauri Malin, William Suvanne/Jari Jämsä, Kalle Penttilä, Jussi Seppälä ja Petja Lähde

Pepa (Sinikka Salminen) keskellä lääkärin käsittelyssä

 Varsin miesvoittoinen on ollut tämä teatterivuoteni toistaiseksi (on ollut Tuntematonta sotilasta ja sen Seitsemää veljestä, molempia pariinkin otteeseen), mutta nythän siihen pläjähti kunnon käänne. Naisia hermoromahduksen partaalla -musikaali (ja tulevalla viikolla vielä Pentinkulman naiset, samassa teatterissa sekin)! Sivistin itseäni ennakkoon katsomalla kesällä samannimisen elokuvan, ja siinä rytäkässä opettelin, miten kirjoitetaan Pedro Aldomovarin nimi oikein vai olikos se nyt Almodóvar sittenkin? Tutuksi tuli myös caspatsho elikkäs gazpacho. Leffan nähtyäni olin vielä enemmän sekaisin mitä aiemmin. Tolkutonta pajatusta espanjaksi ja hullunhauskoja käänteitä. Mietin päätäni pudistellen, että millainenkohan musikaali tästä sekoilusta oikein saadaan aikaan!

 Jaa millainen! Täysin sekopäisen överi ja ehkäpä hulluinta menoa, mitä aikoihin on nähty. Ja kaikki tämä positiivisessa mielessä. Käsiohjelmaa yleisölämpiössä tiiraillessani taisin sanoa parikin kertaa ääneen "Ei helvetti minkä näköistä porukkaa", sydän täynnä lämpöä kuitenkin. En tiedä mitä se minusta tai maustani kertoo, mutta saan jotain outoja kicksejä huvittavannäköisistä peruukeista, viiksistä ja pastellisävyisistä miesten housuista. Ehtymätön inspiraationlähteeni näköjään, ja sitä settiä olen suureksi ilokseni saanut kokea viimeaikoina aika paljonkin.

Taksikuskin ja muiden jorausmeiningit 

 Mistäköös tämä musikaali sitten kertoo? No naisista hermoromahduksen partaalla tietysti! Ja vähän miehistäkin. Kaiken alku ja juuri on tapanikansamaisin elkein entréen tekevä näyttelijä Iván (Lasse Sandberg taas oikein elementissään), joka on aiheuttanut pahemmanluokan sydänsuruja kanssanäyttelijätär Pepalle (Sinikka Salminen unelmaroolissaan) eli mennyt ja hylännyt tämän. Ivánilla on toki vaimo Lucia (Katariina Kuisma-Syrjä) ja poikakin, Carlos (Matti Leino, leffassa tässä roolissa nuori Antonio Banderas...), mutta niistä herra ei tunnu piittaavan. Mukana menossa myös Pepan paras ystävä, mallitypykkä Candela (täysin hillitön tapaus Liisa Peltonen) ja tämän nuori, salskea rakastaja Malik (Emppu Jurvanen), joka osoittautuu etsintäkuulutetuksi. No, kuvissa lappaa myös kaikensorttista muuta karvapäätä, eli dubbausohjaaja Hectoria (Aleksi Aromaa, kiitos tästä hahmosta!), pälvikaljuista lääkäriä kaksteholaseineen (Petja Lähde), punkkaria (Miikka J. Anttila) sekä tietysti torttutukkainen taksikuski (Mikko Töyssy), joka sattuu aina sopivasti paikalle silloin, kun pitäisi siirtyä paikasta toiseen. Muutakin porukkaa lavalla pyörii, kaikki omalla omituisella tavallaan enemmän tai vähemmän karikatyyrimäisiä hahmoja. Sketsihahmokisoissa pärjäisi muutamakin...  Ja sitten ne 60-luvun tanssivat miehet pastelliasuissaan, hoh hoh mitä silmäkarkkia!

Lucia ja 60-luvun miehet... 

 Pepa yrittää saada tärkeää viestiä toimitetuksi Ivánille, mutta eipä siitä oikein meinaa tulla mitään, kun kaikki menevät koko ajan ristiin ja rastiin, ja puhelin vastaajineen rikotaan muutamaan otteeseen. Sänky syttyy palamaan, poliisit tekevät ratsioita, välillä kekkuloidaan pakarat paljaina ja välillä sukkiksissa ja riipaistaan mekko päältä useammankin kerran. Pepa valmistaa erinomaista gazpachoaan, johon tällä kertaa lykätään kourallinen Valiumia mausteeksi ja porukkaa lakoaa kesken lauseen ja yksikin estynyt neito Marisa (Lotta Huitti) pääsee vähän irroittelemaan kunnolla.

 Väliajalla kuulen useammankin sanovan, että aika sekavaa. No jos on liuta naisia hermoromahduksen partaalla, niin ihan taatusti on sekavaa! Sehän on selvä. Mutta miten ihanan värikästä ja mehukasta menoa! Väliajan jälkeen meinasin saada hermoromahduksen minäkin, kun takanani istunut mies rapisteli vaikka kuinka kauan jonkun karkkipussin kanssa korvani juuressa (siltä se ainakin kuulosti). Yritin kuitenkin käyttäytyä, vaikka mieleni teki kääntyä, tempaista pussi miehen käsistä ja huutaa kovaa "Johan nyt perkele loppui se rapina!"

Iván, kaikkien naisten unelma? 

 Musiikillisesti on eksoottista menoa ja rytmiä alusta loppuun, bändi on huippuvedossa (kuten aina) ja mahtavaa tässäkin, että ovat näkösällä koko ajan. Kokonaisvaltaista elämystä tukee lavastus projisointeineen sekä valo-ja äänimaailma. Ihan kuin oltaisi ulkomailla oikeastikin. Tanssikuvioista pidin äärettömän paljon. Heti alussa oli nautinnollista menoa, kun väki kiemurteli näyttämön poikki lanteet keinuen useampaan otteeseen. Mikä parkettien partaveitsi muuten Aleksi Aromaasta on kehkeytynyt!

 Sinikka Salminen on kyllä huikea pääroolissa, täydellinen roolisuoritus! Kovasti mieleeni oli myös Liisa Peltosen Candela, Liisa on kyllä mahtava komedienne ja laulu, jossa soitellaan muutama puhelu Pepan vastaajaan on m-i-e-l-e-t-ö-n! Roolisuoritukset kauttaaltaan ovat onnistuneita, ei moitteen sanaa mistään.

Candela soittaa puhelun, Malik ottaa suihkun

 Eka puolisko oli täyttä tykitystä, mutta väliajan jälkeen meno hiukan lässähti ja jäi junnaamaan paikoilleen. Hyvin piti pokka kyllä oikeussalissa tuomareilla, kun yhdestä nuijasta lensi nuppi irti... Keskittymistäni häiritsi se rapiseva karkkipussikin (jonka luulin jo olevan mielikuvitukseni tuotettakin, sillä vieressäni istunut mieheni ei ollut moksiskaan eikä ollut kuullut mitään!).

 Jos kuvailisin tätä musikaalia viinitermein, olisi tämä runsaan hedelmäinen, rönsyilevä, notkea, värikäs. Tanniinisuus vähän tuli läpi loppupuolella, mutta jälkimaku oli antava ja messevä. Korkkaisin toisenkin pullollisen tätä samaa!

 Kaikkineen varsin onnistunut väriläiskä syksyn harmaisiin hetkiin. Varoitus! Saattaa innostaa miehet laulamaan "Blaa bla blaa blaa"-lauluja matalalla äänellä. Toivottavasti innostaa myös kasvattamaan viikset, hankkimaan afroperuukin, ostamaan vaaleansiniset housut ja menemään kansalaisopiston salsaryhmään (voi salsata tanssin tai kastikkeen muodossa, ihan miten vain).

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!) 

Mies, joka ei osannut sanoa ei / Viikinsaaren kesäteatteri

Mies, joka ei osannut sanoa ei / Viikinsaaren kesäteatteri, Tampere

Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Jussi Kylätasku
Näytelmäksi kirjoittanut Matti Kuikkaniemi
Sovitus Perttu Pesä
Ohjaus Ola Tuominen
Lavastaja Juha Mäkipää
Pukusuunnittelija Tiina Helin
Äänet Simo Savisaari
Musiikki Kaj Chydenius
Tunnusmusiikki Antti Paranko
Kapellimestari Antti Paranko

Rooleissa : Janne Kallioniemi, Ilkka Heiskanen, Ria Kataja, Mikko Töyssy, Birgitta Putkonen, Jarkko Tiainen ja Saara Lehtonen

Orkesteri : Antti Paranko, Aleksi Aromaa, Lauri Malin ja Jussi Liimatainen/Tuomas Hautala

Tässäpä troikka! Kataja-Heiskanen-Kallioniemi 

 Kylläpä olimme osanneet valita sopivan päivän kesäteatterireissullemme Viikinsaareen! Sateista ei ollut tietoakaan ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Kävellessämme parkkitalosta kohti Laukontoria tuli bongattua heti yhden paljulautan kannelta paljaat äijäpakarat grillaushommista, sen verran oli katsottava tarkemmin että ihan nakusillaanko oltiin. Grilliessu löytyi sentään, onneksi. Viikinsaareen oli lähtemässä kerralla peräti kaksi laivaa, sillä jono oli melkoinen ja esitys loppuunmyyty, mikä ilahduttaa mieltäni erityisesti. Teatterikärpäsenä on vallan hienoa nähdä hyväntuulista, kesämielistä kansaa jonottamassa teatteriin. No, kaikki eivät välttämättä olleet matkalla esitystä katsomaan, sillä kesäkeidas Viikinsaari tarjoaa kyllä monenlaista aktiviteettia muutenkin.

 Edestakainen laivamatkahan sisältyy teatterilipun hintaan, joten sen suhteen ei tarvitse stressata, ja laivoja lähtee Laukontorilta aina tasatunnein (ja saaresta puolelta takaisin). Meidän näytöksemme oli alkamassa klo 16 ja klo 15 istuimme sitten laivassa. Ai että, kyllä siinä oli kesäfiilis korkealla, kun samalla sai katsella kauniita rantamaisemia ja bongailla ihmisiä kesäpuuhissa niin rannoilta kuin vesiltäkin. Paljulautta pakaroineenkin tuli ohitettua, ja Pyynikin kesäteatteri "takaapäin". Ihan kuin ulkomailla olisi ollut, kotimaanmatkaillessakin sopii leikkiä turistia. "Tuolla näkyy Pyynikin näkötorni, kas tuolla siintää Pispala".

 Ennen esitystä tuli ostettua kahvilan puolelta juotavaa ja täytettyä vesipullo. Kovassa helteessä pitää huolehtia nestetasapainosta, etenkin kun lavalla olisi nähtävissä monensortin könsikästä, joiden karisman edessä saattaa herkimpiä katsojia muutenkin heikottaa ja polvet lyödä vatkulia.

Liuta bändikönsikkäitä 

 Reilu viikko sitten olin seuraamassa tämän proggiksen harjoituksia (tästä voi tsekata tarinan) ja vihjasin siinä salaisuudesta, jonka paljastaisin nähtyäni esityksen. Nyt siis voin kertoa, mitä harkoissa tapahtui. Esityksen alkua hiottiin toimivammaksi hiljalleen, jotain poistettiin ja jotain lisättiin, ja ykskaks kaikki palaset loksahtivat kohdilleen. Linnut laulavat, muuten on hiljaista. Lavan takaa estradille saapuu tarinan kertojahahmo, suomenhevonen Oskari (Ilkka Heiskanen). Olemus on hiukan kulahtanut ja elämää nähnyt, ja juuri siksi niin sympaattinen ja rakastettava. Oskari kuulostelee lintuja ja tunnelmia rauhassa (jos tämä olisi Disney-piirretty, editse lentäisi taatusti kaunis perhonen ja saattaisi laskeutua Oskarin turvan päälle lepuuttamaan siipiään), ei ole kiire mihinkään. Hiljalleen pieni kaupunki, Käpymäki asukkaineen, alkaa heräillä uuteen päivään. Tunnusmusiikki alkaa soida kuin varkain. Ykskaks huomaan olevani jotensakin herkässä mielentilassa, nyt ollaan äärimmäisen hienon tunnelman keskiössä. Kyllä, minua alkoi tuosta noin itkettää ihan älyttömästi. Toivoin, ettei kukaan lavaltakäsin vain huomaisi ja samalla toivoin, että kunpa huomaisikin. Tietäisivät, että ovat harjoituksissa oikeilla jäljillä kun meikäläinen jo kyynelehtii, vaikkei ensimmäistäkään repliikkiä oltu lausuttu vielä...

 Varsinaisessa esityksessä en samaan tunnelmaan päässyt, sillä jossain takanani höpötti joku pariskunta ja rikkoi lumouksen. Tästä jaksan aina marista. Esitys ei ala siitä kun ensimmäinen repliikki lausutaan, muistakaa nyt jo vähitellen! Oskari-humma alkaa esitellä kaupungin asukkaita. On ompelija Milla (Ria Kataja), kauppias Kake (Jarkko Tiainen) kera vaimonsa Annan (Birgitta Putkonen) sekä hiukan viinaanmeneväinen maalari Renlund (Mikko Töyssy) kera tyttärensä Marin (Saara Lehtonen). Lisäksi nähdään kaupunginjohtaja Rautavuori (Töyssy), estoton poliisi Pirkko (Lehtonen) sekä statukseltaan mystiseksi jäänyt Reino (Tiainen), joka suunnitteli täydellistä murhaa kirjan muodossa. Idylliä kerrakseen.

Kake ja Anna

Renlundin isä ja tytär

 Sitten paikalle saapuu paluumuuttaja ja pastori Aimo Niemi (Janne Kallioniemi), jonka olisi määrä harjoittaa paikkakunnalla parisuhdeneuvontaakin. Aimo haluaa olla kaikkien kanssa kaveri ja välilöissä, ja tämä tietysti aiheuttaa monensortin omituisia tilanteita ja väärinkäsityksiä. Vähän oman elämänsä Mr Bean on hän. Lempikin roihuaa tulisena suunnassa jos toisessakin, ja välissä kaupunginjohtaja yrittää vehkeillä vilunkihankkeilla Käpymäkeä maailmankartalle. Onnistuuko hanke? Kuka saa kenet? Mitä tästä kaikesta Oskari tuumaa?

 Väärinkäsitysten ja pienoisen yhteiskuntakritiikin aallokossa yrittää Aimo pysytellä pinnalla kykyjensä mukaan. Janne Kallioniemen lempeän katseen alla saattaisin minäkin intoutua parisuhdeneuvoja hakemaan tai jaffaa juomaan. Varsin vakuuttava on perinteinen humalakohtaus, toistaiseksi vakuuttavin kesäteatterikännipresentaatio tähän mennessä! Tämän esityksen hauskuus ei onneksi jää kännäyksen tai ilman housuja pyllyilyn varaan, lempeää pilkettä silmäkulmasta löytyy etenkin niille, jotka malttavat seurata Oskarin pikku puuhasteluja sivummalla. Välillä intoutuu Oskarikin vähän vikuroimaan ja sivuhypyillä askeltamaan, ja kansa kehrää.

 Muutenkin yleisö oli lähtenyt matkaan oivallisella asenteella varustettuna, väliaplodeja piisasi ihan kaikille ja nauru helisi jatkuvasti. Ja ne biisit! Antti Paranko on sovittanut Kaj Chydeniuksen sävelistä hienoja herkkupaloja, ja bändihän on varsin iskukykyinen vaatetusta myöten. Aina yhtä tyylikästä! Illan komeimmat aplodit ansaitsi syystäkin Saara Lehtonen Nuoruustangon kera, siinä ollaan jotenkin tärkeän äärellä kun edessäni istunut iäkkäämpi pariskunta tarttuu hellästi toisiaan kädestä ja Saara laulaa "kun sinun saan vain olla täysin ja kokonaan". Kaikki saivat tilaisuuden esitellä laulutaitojaan vuorollaan, tyyli vähän vaihteli mutta laatu ei. Mieleeni oli kovasti Ilkka Heiskasen rouheasti vetäisemä Euroopan syrjäkylät eikä mielessä käynyt kertaakaan, että voiko hevonenkin muka laulaa! Tietysti voi! Loppulaulu Jos rakastat oli myös ihastuttava ja oli mukava lähteä odottelemaan paluulaivaa kappaletta makustellen ja miettiä, kenen kuvan piirtäisi piirtäisi hiekkaan.

Aimo ja Milla 

 Alussahan lauletaan, että "on tässä kaupungissa vaikeaa". Eipä muuten ole! Helppoa kuin heinänteko. Nyt menet tästä näin Viikinsaaren kesäteatterin kotisivuille ostamaan lippua ja sitten marssit Laukontorille ja astut laivaan. Jaa luvattiin vesisadetta? Sittenpähän luvattiin. Sen kesä kuivaa minkä kasteleekin, ja katsomohan on katettu. Mars mars.

 Kotiinpalattuani hokasin, että tämä oli tiettävästi 900. näkemäni teatteriesitys, sikälimikäli laskelmani pitävät paikkansa. Hieno etappi, tästä on hyvä jatkaa lievästi käsistälähtenyttä harrastustoimintaa!

Esityskuvat (c) Kai G. Baer

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Viikinsaaren kesäteatteri!)

Viikinsaaren kesäteatterin harjoituksissa

Joskus muinoin esitin sellaisen hiljaisen toiveen ja salaisen haaveen, että kunpa joskus pääsisi seuraamaan Ola Tuomisen ja Ilkka Heiskasen yhteistyötä. Jotenkin oli sellainen kutina, että tällä kaksikolla synkkaisi varsin eeppisellä tasolla. No, täytyy näemmä jatkossa varoa mistä haaveksii, sillä ei mennyt kauaakaan kun selvisi, että Viikinsaaren kesäteatterin tulevan kesän näytelmänä olisi monelle elokuvanakin tuttu "Mies, joka ei osannut sanoa ei", ohjaajana kukas muukaan kuin Ola Tuominen ja näyttelijäporukassa hevosen roolissa Ilkka Heiskanen. Tämä on nähtävä.

 Pestasin sitten itseni lähes väkisin harjoituksia seuraamaan. En ollut aiemmin visiteerannut koko Viikinsaaressa (nyt ollaan siis Tampereella), joten muutenkin tarjoutui oivallinen tilaisuus korjata tämä virhe. Koko näyttelijäporukkakin osoittautui "vanhoiksi tutuiksi" (Janne Kallioniemi, Ria Kataja, Saara Lehtonen, Ilkka Heiskanen, Jarkko Tiainen, Mikko Töyssy ja Birgitta Putkonen) ja 3/4 bändistäkin (Antti Paranko, Lauri Malin, Aleksi Aromaa ja Jussi Liimatainen/Tuomas Hautala) oli tuttua sakkia, joten tulisin tuntemaan oloni varsin kotoisaksi eikä tarvitsisi turhia jännittää.

 Sitten ei muuta kuin suunnaksi Tampere, kuskiksi/seuralaiseksi uskollinen Teatteripaarma ja auto läheiseen parkkihalliin. Käppäilimme Laukontorille ja samalla mietimme, että milläköhän laivalla sitä Viikinsaareen suuntaisimme. Tuttuja hahmoja näkyi torikahvilassa ja kas, siellä kaksikko Tuominen-Heiskanen jo istui kahvikupit kourissaan tarinoimassa ja turinoimassa. Lyöttäydyimme yllätyksellisesti sekaan juttukerhoon ja ei mennyt minuuttiakaan kun mietin, että kävi harjoituksissa miten tahansa, tämä reissu on osoittautunut menestykseksi. Olimme nimittäin tarinankerronnan äärellä hyvin vahvasti ja siinä tuli kuultua monenlaista juttua niin lihapiirakoiden syvimmästä olemuksesta kuin Ilkka Heiskas-vahanukestakin. Onnistunut reissu jo tässä vaiheessa. Saimme yllättyneitä ilmeitä osaksemme muun työryhmän saapuessa kahvittelemaan - suurimmalla osalla kun ei ollut aavistustakaan, että minä tuppaan samaan laivaan ja harjoituksiin mukaan tällä kertaa.

 Neitsytmatkani laivalla sujui mukavasti kannella istuskellessa ja maisemia tiiraillessa. Samalla tuli leikittyä, että olisimme Ruotsinlaivalla ja vähän olin kyllä pettynyt buffetin antimiin sekä tax free-osaston valikoimaan. Samalla Jarkko Tiainen kertoi viimeisimmät kuulumiset metallinetsintäharrastuksestaan sekä tarinoi vähän Viikinsaaren historiasta. Tuulesta johtuen historiikista en kuullut juuri mitään, mutta nyökyttelin sujuvasti. Perillä saaressa Aleksi Aromaa kertoi ohittamistamme rakennuksista tyyliin "tämä kappeli tässä on ... kappeli". Tiesin entistä vahvemmin, että tästä tulee erittäin hyvä päivä, satoi tai paistoi.

 Kesäteatteri sijaitsi lyhyehkön kävelymatkan päässä ja asetuimme sopiville kyttäyspaikoille katettuun katsomoon. Tunnin kuluttua olisi alkamassa virallinen lehdistötilaisuus ja näyttelijät sonnustautuivat kaikki roolivaatteisiinsa lehdistön arvovaltaisia edustajia varten. Treenattiin muutamaan kertaan tanssikuvioiden kera "Tottelisinko?"-nimistä kappaletta, haettiin oikeita stemmoja. "Varsin viehättävä koreografia tässä!" totesi Ilkka Heiskanen sivummalla musiikin tahtiin kevyen jäntevästi hytkytellen. Erimielisyyttä tuli siitä, millä jalalla kukakin lähtee ja onko sillä nyt niin väliä, jos vähän menee eri tahtiin. Sovittiin nyt kuitenkin, että lähdetään vasemmalla.

"Mies, joka ei osannut sanoa ei" kertoo pastori Aimo Niemestä (Janne Kallioniemi), joka palaa ulkomaanvuosien jälkeen takaisin Suomeen ja pestataan pikkukaupungin seurakunnan ensimmäiseksi parisuhdeneuvojaksi. Kommellustahan siitä seuraan monenmoista, se on selvä. Kertojahahmona toimii iäkäs suomenhevonen Oskari (roolissa kuitenkin nuori ja lahjakas uusi kyky Ilkka Heiskanen). Muistan nähneeni tämän samaisen näytelmän Hämeenlinnan kesäteatterissa vuonna luu ja nahka, pastorina taisi olla Mika Kujala ja hevosena eräskin Ola Tuominen. Onko siis näin, että parinkymmenen vuoden kuluttua vielä perustamattomassa kesäteatterissa jossain päin Suomea esitetään tämä sama näytelmä Heiskas-Ilkan ohjaamana ja hevosen roolissa joku tuleva nuori karpaasi, esimerkiksi Heikki Kinnunen? Se jää nähtäväksi, haluan nekin harjoitukset kyllä nähdä.

Ola tekee korjauksia tekstiin pastilli suussa 

Nuori ja lahjakas Heiskanen

 Viime vuonna näin tämän näytelmän Pesäkallion Kesäteatterissa Lahdessa ja pidin kovasti näkemästäni. Tästä versiosta proggis erosi sillä, että musiikkina oli Tuure Kilpeläisen kappaleita. Tässä taas ainoat Kilpeläiset istuivat katsomossa. Näytelmä sisältää 10 Kaj Chydeniuksen rakastettua kappaletta, joista sovitusgandalf-tukkajumala-kitaravelho Antti Paranko on loihtinut raikkaita versioita "70-luvun hengessä". Ajan henki huokuu vaatetuksestakin jälleen varsin väkevällä tavalla, väkisinkin kävi taas mielessä, että josko bändin asut valitaan sillä silmällä, että meikäläinen niistä erikoismaininnan lataa. Kaunista on, kaunista. Vai mitä sanotte näistä asukokonaisuuksista? Kyllä silmä lepää.

Antti 

Aleksi

 Lehdistötilaisuus oli alkamassa hetken kuluttua. "Lehdistötilaisuus katkaisee ikävällä tavalla harjoitukset", tuumii Ola ja samalla miettii ääneen, mitä aikoo kohta lehdistölle puhua. "Aion kertoa synkästä lapsuudestani ja siitä, mikä kumma sai minut ajautumaan tähän teatteritaiteen upottavaan lettosuohon." Muisteltiin myös erästä tilaisuutta Ruotsista vuodelta ´86, ja tarinaan liittyivät vahvasti kanankoivet sekä Kari Kihlström. Ennen lehdistön saapumista paikalle asteli Mikko Töyssy, tuo könsikkäiden könsikäs ja vähän epäilytti, että laivamatkan aikana on laulettu Pete Parkkosen "Kohta sataa"-hittiä, sillä lehdistö saapui ja samalla alkoi sade. Näin. Mikko ohimennen huomasi minut katsomossa ja huikkasi, että olenko ollut paikalla paikkaamassa hänen poissaoloaan? Jo vain.

Mikko, Saara ja Ria joraavat 

 Virallisen tilaisuuden alkajaisiksi Birgitta Putkonen toivotti kaikki tervetulleiksi, esitteli upea-asuisen bändin (ai että mitä silmäkarkkia!) ja antoi sitten puheenvuoron Olalle. Suureksi pettymyksekseni Ola alkoikin puhua näytelmän teemoista eikä lapsuudestaan, toki hän alkuun mainitsi, että epävakaat sääolosuhteet eivät ole menoa haitanneet. "Lämmittelemme toisiamme hyvillä kokkapuheilla" (mikä on kyllä tullut havaittua jo aamun aikana) ja tästä aasinsiltana voisi mainita, että lämminhenkisyys korostuu näytelmän teemassakin. Tarkoituksena on tarjoilla ihmisiltä ihmisille sopivanmittainen viihdyttävä kesäpala kera loistavan bändin ja loistavien näyttelijöiden. Mitäpä sitä pieni katsoja voisi muuta kesäteatteriesitykseltä toivoakaan? Ehkä makkaraa väliajalla, ja kahvia hyvän pullan kera.

Aimo ja Kake (huomatkaa Pomarfinnin popot) 

 Maistiaisiksi esitettiin sitten aluksi harjoiteltu "Tottelisinko?", ja jälkkäriksi sai haastatella työryhmän jäseniä. Toki oli tarjolla myös kahvia ja viineriä. Minäkin kannoin korteni kekoon haastatteluhommissa. Onko sillä sitten niin väliä mitä kysellään kunhan kysellään? Aleksi Aromaan kanssa juttelimme palindromeista, Rasputin-musikaalista, syksyn proggiksista sekä siitä, että jatkossa mies tunnetaan nimellä "mies joka ei osannut sanoa ei mansikkaviinerille". Janne Kallioniemeä jututin vuosientakaisesta taustatanssijahommasta ja Mikko Töyssyn kanssa muistelimme erästä neuletta, jonka sain lahjoituksena. Kuka mainitsi hyvät kokkapuheet? Ei kukaan maininnut, että tarkoitus olisi jutella tästä kyseisestä kesäteatteriproggiksesta... Ainakin erotun näillä jutuillani muista artikkeleista (ja ihan oikeista toimittajista).

The Tökä

 Lehdistön poistuttua harjoitukset jatkuivat. Suunniteltiin yhteistuumin postiluukun paikkaa ovessa ja sitten lähdettiin vetämään ykköspuolta alusta alkaen kokonaan läpi. Olan toiveissa oli, että ykköspuoliskosta saataisi seuraavana päivänä ensimmäinen kunnon läpimeno aikaiseksi vaatteineen kaikkineen. Orkesterin taimauksia soviteltiin linnunlauluun ja muihin merkkeihin, uusintojen myötä alku muuttaa muotoaan hiljalleen ja löytyy juuri passeli tunnelma. Pieni kaupunki heräilee hiljalleen, hötkyilemättä taas uuteen päivään. Pienillä, lähes huomaamattomilla muutoksilla kohtaus saatiin sujuvammaksi. Tärkeää on myös se, milloin musiikki alkaa ja milloin loppuu. Tunnelman lämminhenkisyys sai konkreettisen esimerkin siitä, kun kesken kaiken Mikko Töyssy kantoi minulle lisää vilttejä ja kulahtaneen toppatakkinsa, jottei katsomossa olisi niin viluisaa. Arvostin tätä elettä kovasti ja samalla kerroin Mikolle pienen salaisuuden jo nähtyyn alkukohtaukseen liittyen. Kerron siitä enemmän vasta nähtyäni varsinaisen esityksen ensi viikolla. "On tässä kaupungissa vaikeaa..."

 Janne Kallioniemi intoutui laappaamaan näyttämöltä sadevesiä lastan kera ja bändin soitellessa oivallista taustamusiikkia saimme nähdä pienimuotoisen, mutta varsin eloisan shown. Toinen show nähtiin sitten Mikko Töyssyn saapuessa paikalle kaupunginjohtajana nuijineen ja uusintaottoja nähtiin nauruntyrskähdysten kera useampaan otteeseen. Olisinpa älynnyt ottaa kyseisen vedon videon muodossa! Samalla testattiin bändin reaktionopeutta monessakin mielessä ja sitä, onko rumpali iskukykyinen. Reippasti pojat huusivat ainakin "Hyvää huomenta!"

 Ruokatauko alkoi lähestymään ja me päätimme siinä vaiheessa hipsiä paikalta pois. Mieleeni jäi päällimmäisenä näistä harjoituksista erityisesti lämmin, positiivinen ilmapiiri ja vahva me-henki. Kaikki arvostavat toinen toisiaan, kysytään-kuunnellaan-ehdotellaan avoimesti ja testataan heti käytännössä, katsotaan toista rehellisin mielin silmiin ja keskustellaan ongelmakohdista. Vähän haikein mielin mutta hymyssäsuin poistuimme katsomosta ja paluulaivalla takaisin Laukontorille.

 Teatteri on parhaimmillaan hyviä tarinoita ja hetkiä ihmisiltä ihmisille. Nyt oltiin juuri oikeanlaisten asioiden äärellä, ja odotan innolla sitä, että pääsen ensi viikolla valmista esitystä katsomaan.

 Mies, joka ei osannut sanoa ei ensi-illassa 15.6. 2017, lisätietoa tästä linkistä.

Kaikki kuvat (c) Teatterikärpänen

Suomi sataa ja tuulee / Hämeenlinnan Teatteri

Suomi sataa ja tuulee / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 16.2. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Henna-Maija Alitalo ja Kirsi-Kaisa Sinisalo
Ohjaus Ari Numminen ja Kirsi-Kaisa Sinisalo
Koreografi Ari Numminen
Tekstit Lea Karmala
Musiikin sävellys Petri Tiainen
Laulujen sanat Jarkko Martikainen
Sovitus ja taustanauhat Antti Paranko
Lavastussuunnittelu Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Naamiointi Liisa Sormunen

Rooleissa : Pekka Heikkinen, Henna-Maija Alitalo, Lotta Huitti, Maiju-Riina Huttunen, Matti Leino, Anneli Ranta, Otto Rantanen ja Mikko Töyssy

Bändi : Antti Paranko, Lauri Malin ja William Suvanne/Roope Löflund

 Kotomaamme satavuotisjuhliin on teattereissa valittu ohjelmistoon niin Tuntematonta sotilasta kuin Niskavuortakin, Täällä Pohjantähden alla tietysti, Mielensäpahoittajaa ja Tom of Finlandiakin noin niin kuin esimerkeiksi. Hämeenlinnan Teatterin "Suomi sataa ja tuulee" -kantaesitys erottuu kyllä joukosta, etenkin jos huomaa musiikkipuolen takaa löytyvät YUP-bänditoverukset Jarkko Martikaisen ja Petri Tiaisen. Hämeenlinnan Teatteri on tällä esityksellä myös mukana Teatterimuseon kanssa järjestetyssä Teatterin ABC-pilottihankkeessa, jossa alueemme koululaisia opastetaan liki kädestä pitäen teatterin ihmemaailmaan. Ties vaikka siellä uusi sukupolvi teatterikärpäsen puraisemia jo olisi kasvamassa...

 Itseäni jännittää erityisellä tavalla aina nämä kantaesitykset, kun yhtään ei tiedä mitä sieltä tuleman pitää, mikä on toisaalta hyväkin. Eihän sitä muutenkaan tiedä, vaikka teksti olisi kuinka tuttu. Lopputulos on aina yllätys ja monen asian summa. Niin tälläkin kertaa.

 Jaahas, Sibelius-monumentti näemmä revitty auki ja lätkäisty eri puolille lavaa... vähän liian helppo ratkaisu. Aluksi Pekka Heikkinen rullasi kevyesti estradille ja esitteli itsensä kaikkien sotien veteraaniksi ja kertojahahmoksi. Tykästyin Pekan hahmoon ja läsnäoloon välittömästi, hänestä huokui tietynlainen rauha hyvin voimakkaasti. Esitys käynnistyi varsin vakuuttavasti ja railakkaasti Kalevalan alkutekstillä, lauluvoima toi mieleeni Värttinän ja tanssiaskelien poljento oli varsin messevää. Kiinnitin huomioni taidokkaisiin asuihin, joissa oli viitteitä kansallispuvuista ja "vanhoista ajoista" with a little twist. Jatkossa pääsimme sitten seuraamaan poliittista vääntöä pitkän pöydän ääressä ja Kalevala-tekstit jatkuivat Lemminkäisen äidin muodossa. Myönnettävä on että hitusen tylsistyin pitkien puheiden ääressä, tiivistämisen varaa kun olisi ollut reilusti. Minulla tuppaa ote herpaantumaan, jos tuntuu että olennaisin asia on jo mainittu ja tietty piste kun ylitetään, en jaksa keskittyä kuuntelemaan kunnolla vaan alan miettiä ihan muita juttuja. Toki niitäkin pitkähköjä monologeja on nähty, jossa intensiteetti on pitänyt otteessaan ihan loppuun asti ja saanut janoamaan lisääkin. Aina ei kuitenkaan osu ihan kohdalleen. Väliaika tulikin kiitolliseen paikkaan.

Maahanmuuttajien ilakointia 

 Toinen puolisko nousikin sitten ihan uusiin sfääreihin ja biiseinä kuultiin sellaisia helmiä, että morjens. Matti Leinon monityöläisen tilittämä "Camelia en osta" oli hemmetin osuva ja entäs sitten ihan oikeasta uutispätkästä napattu suljetun paperitehtaan pääluottamusmiehen rehellinen "Monet kovat kännit", josta Mikko Töyssy sai jälleen ansaitusti illan komeimmat aplodit. Taustalla vielä eteeriset naiset tanssimassa. Suomalaista naista ja suomalaista miestä ruodittiin molempia vielä erikseen. Ai että, Matti Leinon letkeitä lanteita oli ilo seurata ja muutenkin pidän kovasti hänen tavastaan liikkua ja ylipäätään olla lavalla. "Ennen oltiin vaan" pisti miettimään omaakin ruuduntuijotteluaikaansa, ja tulevaisuuden vanhainkodin näkymät olivat täysosuma. Lopun kruunasi tulevaisuuden mies vuodelta 2037 (Otto Rantanen), joka lakaisi varmoin ottein edelliset sotkut pois silmistä. Eihän tässä oikeastaan ole mitään hätää!

 Esityksen aikana tuli huomattua se, että jotenkin naisten äänet soivat yksittäisinä liian kovina ja "metallisina" minun korviini, mutta kun nelikko lauloi yhdessä, kuulosti se upealta. Välillä tuli jopa Lapualaisooppera mieleeni, sen verran tymäkkää tavaraa korviini kantautui.

 Ihan erikseen täytyy jälleen mainita se asia, että Hämeenlinnan Teatterissa on eittämättä Suomen tyylikkäin bändi. Näyttivät mokomat pirun hyviltä jälleen ja soitto kulki kuin juna Hämeenlinnan ohi. Tätä bändiä ei totisesti piilotella mihinkään, vaan koko ajan olivat näkyvillä ja musisointi oli varsin monipuolista ja yllättävääkin. Tältä porukalta kaikki tyylilajit hoituvat, ja katsomossa voikin istua luottavaisin mielin. Antti Paranko-Lauri Malin-William Suvanne on laadun tae, aina.

Bändi ja Pekka 

 Olisin kaivannut ehkä enemmän huomioita siitä, mitä suomalaisuus tänä päivänä on. Lauluissa tuli monenlaista tarinaa kyllä. Käsiohjelma oli mukavaa luettavaa, oli kiintoisaa lukea työryhmän ajatuksia Suomen juhlavuoteen liittyen. Mieleeni jäi etenkin porukan juniorin Otto Rantasen hieno mietelmä "Itsenäinen, satavuotias Suomi merkitsee minulle kotia. ... Se merkitsee asenteita ja niiden muuttumista toivottavasti parempaan. Olemme vasta nuori kansakunta ja meillä suomalaisilla on paljon opittavaa. Opittavaa on muilta, mutta myös itseltämme ja omista virheistämme."

Siitäpä ohjenuoraa itse kullekin. Opiskelun lomassa voi vaikkapa riipaista kovat kännit tästä.

Erityiskiitos siitä, että mukana oli Yrjö Jylhän hieno "Kaivo"-runo.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Kalenteritytöt / Hämeenlinnan Teatteri

Kalenteritytöt / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 3.9. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Tim Firth
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Olka Horila
Lavastus Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Videosuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Johanna Reilin, Birgitta Putkonen/Katariina Kuisma-Syrjä, Lotta Huitti, Leena Viitanen, Liisa Peltonen, Ria Kataja, Lasse Sandberg, Mikko Töyssy, Saska Pulkkinen, Maiju-Riina Huttunen ja Henna-Maija Alitalo/Birgitta Putkonen (pieniä roolivaihdoksia Katariina Kuisma-Syrjän sairastumisen vuoksi)

 Kalenteritytöt sai Hämeenlinnassa ensi-iltansa jo liki kaksi kuukautta sitten. Ensi-iltapäivänä olin vähän yllättäen ihan toisella paikkakunnalla ja sain kyllä kuulla kunniani, mutta näin jälkikäteen ajateltuna tämä myöhäisempi ajankohta oli monessakin mielessä tärkeä ja ainutlaatuinen. Siitä myöhemmin lisää.

 Näytelmän tapahtumat sijoittuvat alunperin Englantiin, mutta tässä tarina on sovitettu Suomeen ja Koivulan koulun vanhempainyhdistyksen touhuihin. Ratkaisu toimiikin hienosti ja tuo kaiken lähemmäksi ja tutummaksi, vaikka lapsettomana minulla ei olekaan omakohtaisia kokemuksia vanhempainyhdistysten puuhista. Oli kuitenkin helppoa ajatella, että noin se varmaankin menee. Naisporukka suunnittelee ja ideoi koko ajan uutta varainhankintamielessä, on jo kokeiltu söpöjä siilikalentereita ja erinäisiä leipomuksia tursuaa joka tuutista. Mokkapalat on se kovin juttu, sehän on selvä. Päällepäsmärinä toimii Pauliina (Ria Kataja), joka lavastuksenkin näkökulmasta tuntuu olevan muita ylempänä, ainakin omasta mielestään, ja sanoo aina viimeisen sanan.

 Naisporukan touhuja ja jutustelua on mukava seurata. Kaikki ovat omanlaisiaan persoonia : joukossa on touhuavaa tättähäärää, edustusrouvaa, kilttiä ja hiljaista hiirulaista. Jokaisella on ollut ja tulee olemaan oma roolinsa tilaisuuksien järjestelyissä. Popcornien tarkka pussituskin on tärkeää hommaa, jos joku niin on sanonut. Anna (Birgitta Putkonen) on kuitenkin normaalia hiljaisempi, ja pian syykin selviää. Hänen miehensä Juha (Lasse Sandberg) on sairastunut syöpään ja hoidot eivät enää tehoa. Viimeisenä toiveenaan ja mielet herkistävässä lähtöpuheessaan hän jakaa kaikille auringonkukansiemeniä kylvettäväksi. Kukat kun kääntyvät aina valoa kohti. Kirsi (Johanna Reilin) saa idean kalenterista, jossa vanhempainyhdistyksen naiset poseeraisivat ilkosillaan rekvisiitan keskellä ja kalenterin tuotolla hankittaisiin uusi sohva syöpäklinikan aulaan. Kaikki eivät suhtaudu ideaan innolla, mutta moni on valmis poseeraamaan, pidetyn Juhan muistoa kunnioittaen. Tuumasta toimeen, kalenteri tehdään ja siitä nousee valtava mediakohu.

Juha (Lasse Sandberg) ja Anna (Katariina Kuisma-Syrjä) 

 Useasti näytelmän aikana käy mielessä, että tämä on naisten vastine Housut pois-jutulle. Molemmissa kun on kyse muustakin kuin riisumisesta kaiken kansan edessä. On kyse yhteisöstä, ystävyydesta, itsensä voittamisesta, menettämisen pelosta, ennakkoluuloista ja niiden purkamisesta. Ajatukseni täytti myös valtavan suuri ylpeys etenkin useiden upeiden naisroolien vuoksi. Varsinkin Birgitta Putkosen vähäeleinen ja hienovireinen roolityö Annana teki minuun suuren vaikutuksen, samoin räiskyvä Johanna Reilin nauruineen ja Liisa Peltosen kokonaisvaltainen kehonkieli. Mitä askellusta ja epäryhdikyyttä! Väliajalle mentäessä olin sitä mieltä, että Liisan pitäisi perustaa yhdennaisen klovneriaryhmä.

 Onnenkyyneleet kihosivat silmiini naisten kalenterikuvia esiteltäessä. Miten upeita, hehkuvia naisia, ja jokainen sai ansaitut wau-huudot katsomosta ja väliaploodit.

 Kalenteritytöt toi ansaittua piristystä pimenevään syksyyn, sopivassa suhteessa haikeutta ja huumoria. Pidin myös kovasti Aimokoulun oppilaiden piirroksista, jotka pääsivät seinille useaan otteeseen. Niin, ja näytelmän esitysoikeuksiinhan on kirjattu, että yhden esityksen tuotto on ohjattava syövän tutkimukseen. Näin myös Hämeenlinnassa.

Etualalla Johanna Reilin 

 Näkemäni esitys 22.10. 2016 oli myös Johanna Reilinin 30v-taiteilijajuhlanäytös, jonne sain suuren ilon ja kunnian osallistua kutsuvieraana. Yleisölämpiössä oli nähtävillä kuvia Johannan roolitöistä vuosien varrelta, ja esityksen jälkeen kokoonnuimme aulaan kohottamaan maljan hienolle uralle. Puheita pidettiin. Itse herkistelin vähän liiankin kanssa. Ympärillä oli paljon ihmisiä, jotka ovat "syyllisiä" siihen, että minua aikoinaan teatterikärpänen puraisi, Johanna Reilin luonnollisesti yksi heistä. Ilman tätä teatteria, ilman näitä ihmisiä minä en olisi välttämättä se mikä olen nyt, ja on ollut etuoikeus seurata monen hienon näyttelijän vaiheita täällä kotikentälläni. Olen siitä ikuisesti kiitollinen.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Johanna Reilin ja kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Finnhits / Hämeenlinnan Teatteri

Finnhits / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 8.10. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Kari Hotakainen
Ohjaus ja sovitus Sakari Kirjavainen
Koreografia Sari Louko
Kapellimestari Antti Paranko
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Valosuunnittelu  Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Pasi Lehtinen
Kampaukset, peruukit ja maskit Liisa Sormunen

Rooleissa : Birgitta Putkonen, Mikko Töyssy, Saska Pulkkinen, Maiju-Riina Huttunen, Lasse Sandberg, Lotta Huitti ja Anneli Ranta/Katariina Kuisma-Syrjä

Bändi : Lauri Malin, Antti Paranko/Marko Karhu, Kalle Penttilä, Aleksi Aromaa ja William Suvanne

 Nykynuorisolle sana Finnhits ei taida sanoa yhtikäs mitään, mutta voi pojat, meikälikankaltaiselle 70-luvulla syntyneelle sanoo ja paljon. Välittömästi muistuu mieleeni se, kuinka naapurissa kateellisena hypistelin varmaankin Fazerin Musiikkikerhosta kestotilauksella saapuneita Finnhits-levyjä, joissa hitti seurasi toistaan. Levy soimaan ja niin on veivattu omaa showta vuorotellen kaverin kanssa keskellä olohuoneen lattiaa, hyppynarun pää mikrofonina. Levyjä tuli soitettua niin paljon tuohon aikaan, että vieläkin osaan tuosta noin ulkoa yhtä sun toista jo unholaanpainunutta Finnhits-klassikkoa. Jotain kertoo se, että yhtään en osaa tähänkään nyt nimetä, mutta auta armias jos satun kuulemaan alkutahdit esim. Radio Nostalgiasta, johan lähtee tämä likka laulamaan mukana. Sisäinen jukeboxini on siis jatkuvassa valmiustilassa ja valmiina aktivoitumaan ihan milloin tahansa, useimmiten myös työssäni kaupan kassalla. Iloksenne voin ilmoittaa, että säännöllisin väliajoin kaupassa asioi myös eräs miespuolinen asiakas, jolla on sama "ongelma". Niinpä vaihdammekin aina päivän biisejä lennossa ja aina ei ole vaihto miellyttänyt, puolin ja toisin.

Jorma (Lasse Sandberg) elementissään 

 Jännällä tavalla nämä Finnhitsit vievät aikaan, jolloin kaikki tuntui olevan paljon paremmin. Vai oliko? Ainakin olo oli paljon huolettomampi. Riitti se, että Heikki Hietamies toivotti telkassa "oikein hyvää iltaa" ja lauantai oli pelastettu. Istuin risti-istunnassa (nykyään en edes saa itseäni moiseen asentoon) telkan edessä lattialla ja yritin bongata tuttuja tanssiparketilta linssiluteilemasta. Riitti se, että saunan jälkeen sai pienen pullon Sittistä ja läpinäkyvässä muovissa olleen Brunbergin suklaalevyn puoliksi iskän kanssa. Riitti se, että synttäreillä kahvipöydässä oli tarjolla tiikerikakkua ja Fazerin suklaanapeilla koristelu kakku. Riitti se, että sai aina uusimman Jippo-lehden numeron ja pääsi nikkaroimaan jotain jännää. Isompia asioita ei ollut tarvetta edes haikailla, näin oli hyvä.

 Finnhits-näytelmä koostuu Kari Hotakaisen kirjoittamista lyhyistä tuokiokuvista ja tilanteista muutaman ihmisen elämässä. Muistan omistaneeni joskus äänikirjan näistä? Pitäneekö paikkansa? Koskaan en ehtinyt juttuja kuunnella, sillä ehdin kaiketi myymään sen pois kirpparilla, hyllystäni sitä ei nimittäin enää tähän hätään löytynyt. Nyt harmittaa. Hotakaisella kun on taito kiteyttää isoja asioita muutamaan sanaan, ja nytkin näyttämöllä kuultiin liuta kuolemattomia ajatelmia, joita olisi mukava ollut makustella pitempäänkin. Sanoin vierustoverilleni muutamankin kerran "Muista toi!" ja hetken kuluttua olin jo unohtanut, mitä piti muistaa kun tuli uutta briljanttia ajatusta tilalle. Mieleen jäi ainoastaan se, että joku oli "Perseestä kotoisin, mutta kirjoilla Espoossa" ja se, että olo on sellainen, kuin olisi jatkuvasti sovituskopissa ja ylänappi ei mene vieläkään kiinni. Tuttu tunne. Kirja kädessä olisi voinut tekstiin jämähtää makustelemaan sen vivahteita ja palata samaan yhä uudelleen, mutta niinhän se taitaa olla, että tosielämässäkin usein kuulee kaikenlaista ainutlaatuista ja nerokasta, johon ei voi enää palata kelausnappia painamalla tai sivuja taaksepäin selaamalla. Se hetki meni jo ja menee jatkossakin, jos ei osaa pitää silmiään, korviaan ja sydäntään auki.

Kale (Mikko Töyssy) ja Minna (Lotta Huitti) 

 Näytelmän tapahtumapaikkana toimii Teboilin kahvila, jonka pöydissä ihan tavalliset ihmiset toisiaan kohtaavat ja ilot ja surut jaetaan. Tapahtumapaikkana voisi toimia myös mikä tahansa lähiökuppila, ei kuitenkaan mikään trendikahvila, jossa baristat loihtivat erikoiskahveja asiakkaan toiveiden mukaisesti. Kaikki haikailevat jonkun asian perään - yksi menneiden aikojen, toinen kadotetun rakkauden. Tai sen, ettei koskaan ole oikein edes rakastanut. Haaveet ja toiveet ovat luokkaa "sitten kun saan tehtyä sen ja sen" tai konditionaalissa tekisin ja menisin. Ajatukset pyörivät menneessä tai tulevassa, mutta ei juurikaan nykyhetkessä tässä ja nyt. Johonkin haikailu on enemmän sääntö kuin poikkeus. Mutta sitten kun tuttu kappale lähtee soimaan, silmiin syttyy uudenlainen palo ja roolihahmot saavat uutta eloa ja energiaa...

 Ei siis Finnhits-näytelmää ilman kuolemattomia Finnhitsejä, joista kylläkin tukka-ja kitarajumalaksikin jo vuosia sitten nimeämäni Antti Paranko on tehnyt uusia ja erikoisiakin sovituksia, ja nehän piru vieköön toimivat! "Jätkän humppa" ja "Moottoritie on kuuma" saavat ainakin täysin uudenlaisen kiintoisan käsittelyn. Jätkän humpasta tuli vieläpä jotenkin semieroottinen, kun Hämeenlinnan oma Cisse Häkkinen eli Aleksi Aromaa basson varressa miehekkäästi kähisi lauseita sinne Minnan (Lotta Huitti) veikoittelevaan versioon. Tunnustettava on sekin, että useampaankin kertaan jämähdin varsinaisen näyttämön tapahtumien tai tapahtumattomuuden sijaan tuijottamaan bändin jätkiä ja varsinkin U2-henkistä rumpalia, joka tästä lähin kulkekoon nimellä Lauri Malin Jr, eli melkein kuin U2-mies itsekin. Basisti Aromaan übercool ilme ja look veivät minun aika useinkin jostain syystä Ruotsinlaivan tunnelmiin... Melkein jo odotin, milloin tulee kuulutus siitä, monelta Tax Free aukeaa.

 Suureksi harmikseni roolihenkilöistä en ihan saanut kaipaamaani otetta. Alkupuoliskolla olin jopa hivenen tylsistynyt ja aloinkin siinä vaiheessa tuijotella bändiläisiä, vaikka katseeni kyllä eksyi aika usein myös Juhiksen (Saska Pulkkinen) nyöritoppiin ja lattarilanteisiin. Koreografiat olivat aika outoja paikoitellen, hitaita yritelmiä parrasvaloihin ja niiden rajoilla. No, sellaista se meillä useimmilla taitaa koko elokin olla ... rimpuilua jossain reunamilla muttei ihan siellä keskipisteessä, vaikka kuinka haluaisi. Jokainen sai vuorollaan loistaa parrasvaloissa ja hienoja hetkiä sekä persoonallisia tulkintoja saimme todistaakin. Mieleeni jäi etenkin Seijan (Anneli Ranta) veto "Kapakkaenkeli", Miran (Maiju-Riina Huttunen) "Cuba" ja Juhiksen "Paint it Black", jonka aikana mieleni teki riisua päälivaatteet pois, tuli sen verran kuuma sitä menoa katsellessa. Jälkimmäinen lienee suomiversiona nimeltään Mustaa ja esittäjänä kukas muu kuin Kai "Kuju" Hyttinen... Itse kyllä muistin, että Kirka olisi sitä laulellut.

Tässä on kuumaa muutakin kuin moottoritie, Mira ja Juhis

 Läpi koko näytelmän baarin ja elämän nurkkapöydässä tuntui istuskelevan Kale (Mikko Töyssy). Karaokessakin usein käy niin, että muut laulavat monta kierrosta antaumuksella ja ujostelematta, sen yhdenkin tyypin tekee mieli jotain laulaa mutta tuntuu, että rahkeet eivät mitenkään riitä. Olen itse ollut kerran erään paikallisen kuppilan lauantaikaraokessa paikalla todistamassa tilannetta, jossa tunnelma alkaa olla jo melkoisen väsynyttä ja porukka nuokkuu pöydissään. Elämän valttikortit on levitetty pitkin pöytää ja lattioita, valomerkki on jo ilmassa. Ja sitten se koko illan jossain varjoissa istunut ruutupaitainen tavisheppu huomaa tilanteensa tulleen, ja menee ja vetäisee Hectorin "Jäävalssin" sellaisella draivilla, että koko kuppila sähköistyy sekunnissa. No, näinhän se käy tässäkin näytelmässä ja Mikko Töyssy saa kunnian vetäistä erään klassikon ja aploodien paineaalto saa Sunny Car Centerin tolpan surullisen mainoslakanan jäänteetkin lepattamaan. Illan paras veto.

 Poislähteissä olin oikein mukavissa fiiliksissä. Kokonaisuudesta jäi kuitenkin päällimmäiseksi mieleeni pieni keskeneräisyys, osittainen hitaus, liika pituus ja tarinanpätkien irrallisuus. "Ihan jees", joka riittänee monelle muulle varmaankin mainiosti. Mukavasti näin yön yli nukkumisen jälkeen esitys herätti kaikenlaisia muistoja mieleeni menneiltä ajoilta, mutta kun mieluummin haluaisin katsella eteen enkä taakse. Samat pienetsuuret haaveet ne ihmisiä tosin liikuttaa, ollaan sitten missä kymmenluvulla tahansa. Sellaisia me ihmiset ollaan.

Esityskuvat (c) Tommi Kantanen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)