Ylpeys / Teatteri Jurkka

Ylpeys / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 14.4. 2018, kesto noin 1h 20min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Pekka Laiho
Ohjaus Pasi Lampela
Valosuunnittelu Saku Kaukiainen

Näyttämöllä : Pekka Laiho

 Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon nyt : Teatteri Jurkka on yksi lemppariteattereistani. Missään muualla ei ole vastaavaa tunnelmaa ja heti ovesta sisään astuttaessa voi aistia, että näiden seinien sisäpuolella on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Usein tunnen oloni epämukavaksi eturivissä, mutta Jurkassa olen istunut aina lähes samassa paikassa eturivissä tarkkailemassa todelliselta lähietäisyydeltä näyttelijöiden ilmeitä, eleitä ja etenkin silmiä.

 Valkealla näyttämöllä on vain tuoli ja pöytä, jonka päällä pieni laatikko täynnä kaikenlaisia papereita. Pian tuolilla istuu Veikko Antero Lajusenniemi, 75-vuotias mies, joka on kärsimässä tuomiota pahoinpitelystä. On tilinpäätöksen aika. Pimeydestä tuijottavat ja jotain koko ajan jotain odottavat kasvot eivät jätä miestä rauhaan (tässä vaiheessa voi todeta, että tämä on 53-vuotisen näyttelijäuran tahkonneen Pekka Laihon viimeinen työ lavalla...) ja hän alkaa kertoa tarinaansa, ihan sieltä lapsuudesta asti. Vuodet merimiehenä, naiset, väkivallanteot, muusikkoajat - kaikki käydään läpi.

 Huomaan, etten osaa mitenkään samaistua 75-vuotiaan miehen elämänvaiheisiin ja samaan hengenvetoon mietin, miksi pitäisi samaistua? Minun elämänkokemukseni ja vaiheeni eivät riittäisi edes lyhyeen monologiin, mutta kuuntelijaksi ja katsojaksi minusta kyllä on. Olen yksi niistä pimeydessä tuijottavista kasvoista, mutta synninpäästöä minulta ei tässä tapauksessa odoteta. Veikko Lajusenniemi käy asioita läpi itselleen löytääkseen syyn, miksi on toiminut niin kuin on toiminut. Mies istuu pääasiassa pienen pöytänsä ääressä, mutta sisäinen levottomuus saa hänet ponkaisemaan pystyyn kerta toisensa jälkeen ja kiertämään huonetta ympäri, uudelleen ja uudelleen. Valot ja varjot seinillä kertovat viitteitä ulkomaailmasta - jossain tuolla kaltereiden takana on vapaus, mutta riittääkö se, jos kaikki kahleet painavat pään sisällä ryhtiä kumaraan. Olisiko joskus mahdollista astua ulos selkä suorana, kaikin tavoin vapaana miehenä?

Miten samat kädet pitelevät hellästi tuoreen vaimon kasvoja tai näppäilevät herkin sormin kitaraa, ja sekunnin sadasosassa puristuvat nyrkkiin ja lyövät. Miten kerrotaan kaihoisasti mustarastaan yllättävästä vierailusta ja äkillisestä, silmittömästä raivonpuuskasta. Miten muistellaan hymy huulilla, tuttu pilke silmäkulmissa mukavia hetkiä menneistä ajoista. Fakta ja fiktio sekoittuvat. Unohdan ajoittain olevani teatterissa. Havahdun, kun ulkoa kuuluu ohiajavien autojen ääniä. Välillä näen edessäni Veikko Lajusenniemen, välillä Pekka Laihon. Samanikäisiä miehiä molemmat, takana elettyä elämää ja uraa enemmän kuin minulla ikää. Viimeiset sanat jäävät kaikuna päähäni.

Kiitos ja hyvästi.

 Teatteri Jurkassa enää neljä esityskertaa jäljellä, lisäinfoa tästä linkistä. Vierailuesityksiä kuitenkin luvassa syksyllä, ainakin Turun Kaupunginteatterissa. Suosittelen, esitys piti kyllä otteessaan alusta loppuun ja jos mielii vielä nähdä Pekka Laihon lavalla tositoimissa, niin lippuja varailemaan siitä heti.

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

Kenraali ja Casanova / Helsingin Kaupunginteatteri

Kenraali ja Casanova / Helsingin Kaupunginteatteri, Pengerkadun näyttämö

Kantaesitys 31.8. 2016, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Pasi Lampela
Lavastus ja puvut Markus Tsokkinen
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Eradj Nazimov
Naamiointi Tuula Kuittinen

Rooleissa : Santeri Kinnunen, Pekka Laiho, Saija Lentonen, Sanna-June Hyde, Rauno Ahonen ja Jouko Klemettilä

Cembalisti : Aura Visala

 Muutaman vuoden sisällä olen nähnyt monta Pasi Lampelan kirjoittamaa ja/tai ohjaamaa näytelmää, jotka kaikki ovat menneet ihon alle tavalla tai toisella. Siksi HKT:n syksyn uutuus, tositapahtumiin perustuva Kenraali ja Casanova meni heittämällä niiden näytelmien listalle, jotka on pakko nähdä niin pian kuin mahdollista. Toinen syy oli sitten Pekka Laiho. Välillä olen harmitellut sitä, että olen syntynyt väärälle vuosikymmenelle ja mitä kaikkea onkaan jäänyt näkemättä tämän miehen roolitöistä (etenkin keljuttaa Othellon Jagon roolin missaaminen). Nyt otetaan sitten vahinko takaisin ja siellä missä Laiho näyttämöllä, siellä minä katsomossa, oli näytelmän aihe sitten mitä tahansa. Voin sitten vuosikymmenten päästä kehuskella nuoremmille, että "Kyllä vaan, MINÄ olin Kenraalin ja Casanovan ensi-illassa! Oli elokuun viimeinen päivä vuonna 2016, kaunis aurinkoinen hyvästijättö menneelle kesälle, syksy jo kurkotteli kulman takana..."

Kenraali ja Casanova (Santeri Kinnunen ja Pekka Laiho) 

 Näytelmässä liikutaan ajallisesti 1700-1800 -lukujen taitteessa, aluksi böömiläisessä Teplitzin kylpylässä ja lopuksi Pariisissa vallankumouksen jälkimainingeissa. Kenraali Yrjö Maunu Sprengtporten (Santeri Kinnunen) kohtaa jo elonsa loppukaarteessa olevan, muistelmiaan kirjoittavan Giacomo Casanovan (Pekka Laiho), joka toimii samalla kirjastonhoitajana. Casanova esittelee Sprengtportenin ranskalaiselle markiisitar de Bois´lle (Saija Lentonen) ja tunnelma teatterisalissakin sähköistyy. Markiisitar on hyvinkin tietoinen omasta viehätysvoimastaan, ja samalla kuitenkin tuo ilmi sen, ettei hän ole niin helposti vietävissä. Rakastua häneen ei saa, se on ehdoton sääntö.

 Myönnän sen, että olen vähän huono näissä todellisiin historiallisiin henkilöihin viittaavissa jutuissa. Olisi pitänyt olla paremmin hereillä historiantunneilla, mutta kun ei. Laiskuus kostautuu nyt. En tarkoita sitä, että olisin ollut paremmin kärryillä tästäkin näytelmästä, jos olisin pitänyt 30v sitten esitelmän kenraali Sprengtportenista, vaan että yleinen ymmärrys siitä, kuka teki mitäkin ja miksi loisi jonkinlaista pohjaa teatterikokemukselle(kin). Siitä saisi enemmän irti noin niin kuin kokonaisuutena. Se on kuitenkin varmaa, että hyvien tarinoiden ystävä olen aina ollut ja sitähän tämä nimenomaan oli. Paljon puhetta, josta osa meni täysin ohi ja osa jäi kaivelemaan syvemmälle ovelalla tavalla. Onnellisista rakkaustarinoista harvemmin saa aikaiseksi hyvää tarinaa. Tarvitaan luopumista, pettymystä, menetystä ja tarinan päähenkilöille oikeanlaiset tulkitsijat.

Kenraali ja markiisitar 

 Olen nähnyt Santeri Kinnusta lavalla aika paljon, mutta jostain syystä lähinnä farsseissa. Vanja-enossa näin sitten toisenlaisen Kinnusen ja vakuutuin viimeistään silloin, että vakavempikin tyylilaji häneltä luonnistuu hienosti. Nyt olen entistäkin varmempi tästä asiasta. Kenraalina hän tekee hienon, ehjän ja hyvin uskottavan roolityön. Saija Lentonen markiisittaren roolissa oli itkettävän herkkä ja ulkoisesti varsin näyttävä ilmestys.

 Mitäpä sitten osaisin sanoa Pekka Laihosta... tai miten osaisin pukea ajatukseni sanoiksi. Hauras Casanova kulkee kepin kanssa köpötellen, mutta kun puheenaiheeksi vaihtuu naiset, syttyy miehen silmiin liekit ja koko olemus saa uutta ryhtiä. Miehen kaiholla kertoessa, miten onnellinen olisi jos saisi vielä kerran olla sängyssä sylikkäin kauniin nuoren naisen kanssa, menee luihin ja ytimiin. "Luuhun asti", kuten Casanova itse repliikissään sanoo. Yllättäen tätä kohtausta katsellessani kyyneleet nousivat silmiini ja pala kurkkuun. Nousi kiitollinen olo siitä, että saan olla tässä juuri nyt, katsomassa ja kokemassa kaiken tämän, minä. Pekka Laiho näyttää ilmaisukykynsä-ja voimansa tarvittaessa vaikka vain yhdellä lauseella, jopa pelkällä katseella. On yleisön edustajalle sanoinkuvaamattoman suuri nautinto katsella, miten Kokemus puhuu. Toki nuorempikin sukupolvi näyttää, että täältä pesee tarvittaessa.

 Kokonaisuutena olin hiukan hämilläni Kenraalista ja Casanovasta, etenkin kohtauksissa joissa Suuri Maagikko ja oopperalaulaja Herman Götz (Jouko Klemettilä) oli vauhdissa. Mies vastasi koomisesta puolesta aivan täysin poskettomalla hahmollaan (ja kirjaimellisesti hampaattomallakin), takapuolenkaivelullaan ja tempuillaan. Jotenkin hänestä tuli mieleeni Ruuvit löysällä-sarjan iäkäs humalainen ukkeli, jonka jutuista ei saanut muuta selvää kuin "and I was very very drunk"...

 Markus Tsokkisen kädenjälki on hurmannut monesti aiemminkin, tällä kertaa hän vastasi niin puvuista kuin lavastuksestakin. Pidin kovasti lämpimästä, lempeästä värimaailmasta ja taustalla soi hienosti livenä cembalo, josta ehdottomasti pisteet. Valo-ja äänimaailma muutenkin toimi hienosti, tosin maagikon tempun aikana tuntui että lentääkö koko näyttämö ilmaan. Raskaista esiripuista ja viitoista tuli vähän tunkkainen olo, pölystä huolimatta nämä ihmiset olivat kuitenkin vahvasti elossa (kuka enemmän, kuka vähemmän).

 Kenraali ja Casanova jätti näytelmänä hiukan mietiskeleväisen olon, vaatisi ehkäpä toisen katsomiskerran. Näyttelijäntyöllisesti tämä kuitenkin oli mieletöntä herkkua. Harvoin näkee jotain sellaista, joka lähes salpaa hengityksen. Jos tämä olisi esitetty esimerkiksi Teatteri Jurkassa ja olisin istunut eturivissä, olisin varmasti saanut jonkinsortin kohtauksen. Osittain kävi mielessäni myös Lampelan käsikirjoittama ja ohjaama Markiisin unet, joka tuli nähtyä nimenomaan Jurkan intiimissä tilassa parisen vuotta sitten.

Esityskuvat (c) Yehia Ewais

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Putoaminen / Teatteri Jurkka

Putoaminen / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 23.9. 2015, kesto noin 1h 15min (ei väliaikaa)

Lavalla Pekka Laiho

Taiteellinen konsultointi Pasi Lampela

Valosuunnittelu Roy Boswell

 Teatteri Jurkasta on kuin varkain tainnut tulla minun suosikkipaikkani kaikista teattereista (anteeksi vaan kaikki muutkin ihanat teatterit, mutta näin se vaan on). Tunnelma siellä on aina jotenkin niin erityinen ja intiimi monellakin tavalla. Näyttelijöistä voisi käden ojennuksella halutessaan napata takinliepeestä tai helmasta kiinni eturivissä istuessaan, ja siinä onkin lempipaikkani. Itselleni nautinnollisinta on kuitenkin seurata t o d e l l a läheltä ilmeitä, eleitä, silmien paloa. Isommilla estradeilla ei niin hienovaraista ja yksityiskohtaista työskentelyä pysty tarkkailemaan, ja se on Teatteri Jurkan ehdoton valttikortti.

(c) Teatteri Jurkka 

 Albert Camus´n 'Putoamisen' piti alunperin olla Pekka Laihon 50v-taiteilijajuhlaesitys aiemmin tänä keväänä, mutta se nyt sitten siirtyi syksymmälle. Teksti ei ollut minulle millään tavalla tuttu aiemmin. Minulla oli pitkään kuitenkin vahva tunne, että teksti vaatii aivan erityisenlaista otetta ja pohjalle rutkasti elämänkokemusta ja olin varma siitä, että Pekka Laiho jos kuka on omiaan tulkitsemaan ja raottamaan puolustusasianajaja Jean Baptiste Clamencen sielunmaisemaa.

 Lavalla on vain pöytä, tuoli, pullollinen punaviiniä ja lasi. Ollaan varmaankin jossain ranskalaisen ravintolan nurkkapöydässä. Puheensorinan voi aistia taustalta. Herra Asianajaja saapuu pöydän ääreen, esittäytyy ja alkaa kertoa elämästään ja sen moninaisista käänteistä. Jotain ratkaisevaa on tapahtunut, "ja siitä olen pakotettu kertomaan Teille kohta". Mutta sitä ennen jotain aivan muuta, naisista ja asiakkaista ja rakkaudesta (jonka syvin kohde lienee herra itse). Mies istuu tuolilla, ottaa katsekontaktia kuulijoihinsa. Välillä noustaan tuolilta ylös, koska kertomus vaatii suurempaa ilmaisua ja kierretään ehkä tuolin ympäri. Tämän herran seurassa tuntisin itseni ihan maan matoseksi, niin ylivertaiselta hän vaikuttaa ... ja silti miehen charmi ja puhelahjat vievät minutkin mennessään. Ajatuksissani kumarrun penkilläni hieman eteen päin, jotta kuulisin paremmin mitä tuleman pitää. Teksti pitää otteessaan ja mielessään jo pohtii tulevaa käännettä. Mitä miehellä mahtaa olla omallatunnollaan? Miksi itsellenikin tulee pirun syyllinen olo välillä? Poskia alkaa kuumottaa ja tulee paikoitellen jopa vaivaantunut olo. Kiusallisen tarkkoja osumia herra Clamence heittelee. Itsestäänhän hän pääasiassa kertoo, vai onko näin?

 Silti en vaihtaisi paikkaani kenenkään kanssa enkä lähtisi mistään hinnasta pois. Valot vaihtavat välillä sävyään, samalla koko miehen olemus muuttuu. Synkkä hahmo oviaukossa on vangitseva näky. Vähän pelottavakin. Katsomo seuraa tarkasti jokaista liikettä, välillä naureskellaankin vapautuneesti. Itse olen sen verran puulla päähän lyöty, etten aina älyä edes nauraa.

 Loppukumarruksissa tekisi mieleni nousta seisomaan. Jalat ovat kuitenkin kuin sementtiä ja olen jämähtänyt tuoliini aplodeeraamaan. Vähän itkettääkin. Tajuan samalla, että tämähän oli minullekin eräänlainen juhlapäivä. Koska esitysten määrä vuosittain alkaa huidella satasen luokkaa, tuli jälleen yksi mittari täyteen. 500. ja 600. "varma tapaus" esitysmääristä tuli täyteen kahtena aiempana syksynä ja sattumalta kahdessa ison satsauksen musikaalissa. 'Putoaminen' oli minun 700. esitykseni ja onko hienompaa tapaa sitä juhlistaa kuin tämä! Tässä ei kuohuviinilaseja tarvittu, ei massiivisia orkestereita eikä suuria joukkokohtauksia, ei lauluja joita rallatellaan kotimatkalla. Tässä oli minun teatteriani, pientä mutta silti niin suurta, ajatuksia herättävä teksti ja sen loistava tulkitsija, suuresti arvostamani Pekka Laiho. Mies, jolla syttyy silmiin tietynlainen polte lavalla ja se osuu syvälle sieluuni. Aina silloin tällöin jotain-sinne-päin onnistun näkemään, mutta ei mitään täysin samankaltaista.

 Onnistuin näkemään 'Putoamisen' viimeisen esityksen ainakin tällä erää, mutta saattaapi hyvinkin olla, että esitystä nähdään myöhemmin muillakin paikkakunnilla. Toivottavasti! Tiedätte sitten ainakin, mitä kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan.

Pekka Laiho - 50 vuotta estradilla / Teatteri Jurkka

Pekka Laihon 50v-taiteilijajuhla Teatteri Jurkassa 12.2. - 14.2. 2015

Kesto noin 1,5 h (ei väliaikaa)

Haastattelijana Pasi Lampela

Estradilla Pekka Laiho

 Viikonloppuna minulla oli suuri ilo ja kunnia olla mukana Pekka Laihon 50v-taiteilijajuhlanäytöksessä, joita juhlittiin kolmena peräkkäisenä päivänä Teatteri Jurkan ihastuttavan intiimeissä tiloissa. Ystävänpäivänä saavuimme seuralaiseni kanssa hyvissä ajoin paikalle, koska lämpiössä oli hyvinkin nopeasti varsin tiivis tunnelma ja eturiviin oli päästävä nautiskelemaan tästä harvinaisesta herkusta. Ei sitä ihan joka vuosi olla mukana 50v-taiteilijajuhlissa, kunnioitettava luku sinänsä!

 Ohjaaja-käsikirjoittaja Pasi Lampela toimi siis haastattelijana. Hän toivotti kaikki tervetulleeksi ja kutsui "päivänsankarin" sisään. Pekka singahti paikalle kitaran kanssa ja aloitti laulamaan "Love me tender". Erikoinen aloitus kieltämättä, vaan ensitahtien jälkeen Pekka totesi nauraen, että ei nyt sentään tämmöistä! Istahti tuoliin - ja täytti karismallaan koko huoneen viimeistä nurkkaa myöten.

 Seuraavan puolitoistatuntisen aikana saimme kuulla Pekan värikkäistä vaiheista niin yksityiselämän kuin teatteritaiteen puolellakin. Jutut lähtivät välillä hyvällä tavalla rönsyilemään (vähän samoin kuin "erään" tekemissä näyttelijähaastatteluissa välillä tuppaa käymään...), se toi vain mukavan lisämausteen. Osa tarinoista oli tuttua jo "Poika ja kapakkasaatana"-elämäkerrasta, jonka itse luin yhdeltä istumalta aikoinaan. Rennon jutustelun lomassa nähtiin ja kuultiin sitten sellaista, joka itselleni kuuluu sarjaan "Teatterikärpäsen tähtihetket". Pasi Lampela siirtyi hiukan sivummalle ja Pekka tarjosi maistiaisia pitkän ja monipuolisen uransa varrelta. Kuultiin mm. pätkä Lapualaisoopperasta ja jostain selkäytimestä mieletöntä tulkintaa mm. Jagon, Hietasen ja Don Juanin rooleista. Jos minä saisin aikakoneella huristaa vuosien taakse, haluaisin ehdottomasti nähdä Helsingin Kaupunginteatterin Othellon ja siellä Pekka Laihon Jagon roolissa. Oli sen verran veretseisauttava kokemus tämä nimittäin, vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Mitä kaikkea sitä onkaan jäänyt näkemättä! Olen syntynyt liian myöhään? Pekan mainitsemista näytelmistä olen minäkin sentään nähnyt niin Tampereen Teatterin upean "Juhlat" kuin Turun Kaupunginteatterin "Aavesonaatinkin", ja mitä kaikkea onkaan vielä tulossa...

Pekka Laiho HKT:n Geneve-näytelmässä (c) Charlotte Estman-Wennström

 Teatteri Jurkan intiimi tila mahdollisti vielä sellaisen huomion, että joka kerta Pekan noustessa tuolistaan ylös tai muuten tulevaan roolimaistiaiseen hetken valmistautuessaan tietynlainen palo syttyi miehen silmiin ja sitten tekstiä ja eläytymistä alkoi tulla. Huimaa seurata sellaista niin läheltä, isommilla estradeilla vastaava jää usein pitkän etäisyyden vuoksi täysin huomaamatta. Toisenlainen palo syttyi hänen silmiinsä rakkaasta kihlatustaan puhuessaan ja sitäkin oli mahtava seurata. Rakkauden voima on niin suuri!

 Puolitoistatuntinen meni ihan liian nopeasti, Pekan juttuja olisi kuunnellut vielä pitempäänkin. Hieno kokemus (lue = elämys) oli tämä, voi voi teitä jotka ette paikalle tulleet! Eipä siellä kyllä kauheasti tilaakaan olisi ollut, taisivat kaikki vedot olla loppuunmyytyjä.

Tämä oli täyden viiden tähden elämys!

(näin esityksen kutsuvieraana)

Haastattelussa Pekka Laiho

Pekka Laihon tapasin Turun Kaupunginteatterissa teatterinjohtajan huoneessa maaliskuun puolivälissä 2013, kahden Aavesonaatti-näytöksen välisellä tauolla. Pekalla oli tavattaessa roolihahmonsa, Ukko Hummelin, maskitkin vielä kasvoillaan...

Pekka Laiho on syntynyt Helsingissä 1943 ja horoskooppimerkiltään hän on härkä. ”Mä synnyin sodan aikaan. Neuvostoliittolaiset pommitti kotia ja mä olin siellä sisällä silloin, pienenä vaille yksivuotiaana lapsena. Aika hurjaa. Mä olen tosiaan syntynyt Helsingissä, mutta koko suku metsäsikaa myöten on Somerolta. Siellä on mun juureni. Tällä hetkellä mä asun Turussa”, Pekka kertoo.

Mitä harrastat? ”Soitan kitaraa ja kirjoitan. Kirjoittaminen on mulle osittain työtäkin. Lisäksi mä luen hyvin paljon ja olen Facebook-fani. Mä olen oikein sellainen ekshibitionistinen F-bookmies, kerron siellä kyllä kaikki mahdolliset jutut! Kun yksin asuu, niin se on kyllä yllättävänkin sosiaalinen juttu, on kuin juttelisi niiden ihmisten kanssa siellä. Välillä mä suutunkin siellä kunnolla, se on se mun luontoni. Tällainen mä olen! Sen takia mä olen tän ammatinkin valinnut, tai se valitsi kyllä minut. Niin ja jalkapallon katsominen on mulla kyllä se ihan ykkönen. Mulla on kaikki maksukanavat mitä vaan voi olla, se on ainut asia mihin mä tuhlaan rahani. Kaikki futiskanavat löytyy! Niitä mä jaksan kattoo, vaikka viisi matsia samana päivänä. Se on mun intohimoni”, Pekka innostuu.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Silloin kun mulla oli polvi vielä jotakuinkin kunnossa, eli ennen vuotta 1994, niin olin hyvin liikunnallinen. Varsinkin nuorena miehenä mä olin lähes akrobaatti, ja mullahan on jalkapallotausta. Nythän mulla on tekopolvi ja hyvä kun pystyn välillä liikkumaan, mutta en nyt sentään niin heikossa hapessa ole kuin roolihahmoni tässä Aavesonaatissa. Sanotaan näin, että mun erityistaitoni on nyt se, että mä osaan olla aika luonteva, oli teksti sitten miten krumeluurinen tahansa. Mun mielestä sellainen luontevuuden ja läsnäolon hallitseminen on mun parhaita puolia.”

Entä minkä taidon haluaisit osata? ”Olisin aina halunnut osata laulaa. Oon kyllä laulanut päärooleja musikaaleissa Suomen suurimmassa teatterissa ja oon ollut muutenkin laulamassa joka paikassa, televisiossa ja keikoillakin kitaran kanssa, mutta mä en oo koskaan osannut laulaa. Mun on tarvinnut tehdä hirveästi töitä sen eteen. Mulla ei oo mikään luonteva hyvä ääni, eikä kovin tarkkakaan. Sinne päin se menee, rimaa hipoen mä olen niistä selviytynyt. Sellaisen italialaisen tenorin äänen mä olisin halunnut, niin että laulaisi tuosta noin vaan. Sellainen kuin Olavi Virta! Oon muuten näytellyt Pyynikin kesäteatterissa Olavi Virtaa vanhana, ja mä lauloin kitarani kanssa pari biisiä aika hiljaa ja melko matalalta, ja niihin mä olin kyllä tyytyväinen ja yleisökin tuntui tykkäävän”, Pekka muistelee.

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? Kitaraa ilmeisesti ainakin? ”Joo kitaraa osaan kyllä aika hyvin soittaa, se ei putoo multa kädestä. Pianoa osaan soitella vähän sillai falskisti. Silloin kun join vielä, niin Tampereella Tillikassa tuli pimputeltua evergreenejä välillä ja sain siitä tuoppeja. Kitaraa mä soitan ihan nuoteista, klassisiakin ja jazzbändissäkin olen soittanut ja kyllä multa rokkikin taipuu.”

Pekka Laiho Ukko Hummelina / kuva Teatterikärpänen 

Löytyykö suvustasi muita teatterialan ihmisiä tai muita taiteellisia lahjakkuuksia? ”Samuli-poikani on muusikko, hänhän oli Hearthill-bändissä kitaristina, ja sitten Miro-pojallani on oma media-alan yritys, ja hän on erittäin hyvä ohjaaja ja näyttelijä myös. Vanhin poikani Mikko asuu Englannissa ja toimii siellä lasten draamaopettajana.”

Milloin kiinnostuit teatterista ja kuka tai mikä sytytti kipinän? ”5-vuotiaana mä syöksyin Kauniaisten suomalaisen kansakoulun pikkujoulujen lavalle. Kukaan ei tiennyt mitä mä teen siellä! Mä riemastuin niin paljon niistä esityksistä siellä, ”mäkin haluun tonne”. Heitin tekstiä ilmaan tajuamatta mistään mitään ja pelleilin siellä ja kiljahdin niin kovaa kuin ikinä jaksoin loppuun ”Pekka Matias Laiho!”, kädet pystyssä. Yleisö huusi ja taputti. Ai että se tunne mikä siitä tuli... Äiti siitä myös innostui, hän oli hyvä lausuja vaikkei ollutkaan mikään ammattilainen. Hän alkoi mua sitten prepata, ja mm. Kauniaisten sotavammasairaalassa kävin usein lausumassa Yrjö Jylhän runoja. Eli mikä sytytti kipinän? Äiti ja se pieni kaaosperhonen, joka leväytti ensimmäiset siiveniskunsa siellä pienessä koulussa vuonna 1948. Se on ollut mulle se alkuunpaneva voima. Sit tietenkin Kari Franck, joka oli Helsingin toisessa lyseossa samaan aikaan kuin minä ja vei mut väkisin toimintaan mukaan. Perustettiin teatteri sinne ja mentiin Teiniteatteriin ja Ylioppilasteatteriin sen jälkeen ja oli Lapualaisoopperat ja muut. Ja sit mä pääsin suoraan pystymetsästä Mainostelevisio-teatteriin, joka perustettiin 1965. Mulla aukes taivas. Sitä mä olin aina halunnut tehdä ja siitä lähtien mä olen tätä tehnyt.”

Mitä alan opintoja olet suorittanut? ”Teatterikouluahan mä en ole käynyt. Oon käynyt vaikka minkälaisilla yksityistunneilla ja Mainostelevisio-teatteri järjesti meille akrobatiatunteja ja puhetekniikantunteja, ja sit mä kävin ensimmäisen jatkokoulutusseminaarin Teatterikoulussa 1974, se kesti neljä kuukautta. Lisäksi mulla on ollut laulunopettaja melkein 30 vuotta, sen kanssa mä taistelin aina kun mä näyttelin niitä laulurooleja. Mä oon tehnyt hirveesti yksityisesti töitä, et mä en oo vaan mennyt ja ollut hirveen hyvä. Mulla oli luontevuutta ja lahjakkuutta selvästi, mutta sen kanssa sai tehdä kaksinkertaisen työn näihin teatterikoululaisiin verrattuna.”

Haitko koskaan Teatterikouluun? ”En oo ikinä hakenut mihinkään. Mulla oli mahdollisuuteni! Mua pyydettiin muodolliseen kokeeseen. Silloin oli niin, että otettiin enemmän oppilaita, ja mut tiedettiin sekä Teiniteatterista että Ylioppilasteatterista, ja nää opettajat soitti mulle, että olis varattuna syksyllä aika sinä ja sinä päivänä, että tuutko muodolliseen testiin niin kirjataan sut kouluun sisään. Edellisenä päivänä vaimoni ilmoitti, että hän odottaa toista lasta ja viikkoa sitä ennen oli Mainostelevisio-teatterista mulle soittanut Ville Salminen, että ”sinä pääset suoraan näyttelijäksi.” Näin lähellä oli se, että mä olisin mennyt Teatterikouluun! Sieltähän pudotettiin silloin vuoden aikana porukkaa pois, et se oli kyllä aika raakaa peliä. Sinne otettiin enemmän ja pudoteltiin sitten matkanvarrella pois. On se kyllä vähän kakspiippuinen juttu, kun mä oon itsekin ollut siellä valitsemisvaliokunnissa. Joskus livistää vähän lahjattomammat sisään ja lahjakkaammat jää ulkopuolelle, mutta ne sitkeimmät pyrkii sitten uudelleen ja uudelleen. Eija Vilpaskin pyrki vissiin kuusi kertaa. Itse voin sanoa, että en mä sieltä olis kyllä pudonnut! Kyllä mussa sen verran oli lahjoja ja intohimoa. Se intohimo tehdä tätä, se on hyvin tärkeä osa koko hommaa. Pätee melkein mihin tahansa työhön”, Pekka summaa.

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Mahdollisesti voisin olla mainosalalla, siihen aikaan se oli kovinta muotia. Joku tämmöinen mainosten kirjoittaja, toimittaja tai vaikkapa taidehistorioitsija... Muusikkoahan mä kovasti yritin esittää siinä jossain vaiheessa, mutta mä itse rupesin huomaamaan, että enhän mä mitään osaa soittaa ja lopetin sen. Luulen, että kyllä mä kirjoittaja ehkä olisin nyt. Jonkunsortin kirjailija, en vaan tiedä että mitä kirjoittaisin.” (rämäkkää naurua)

Oletko ollut myös ns. ”kunniallisissa töissä”? ”Voi vaikka kuinka monessa eri paikassa. Mä en tossa kirjassani niitä viittinyt edes luetellakaan. Mä tein kaikki kesät töitä ja sit sen jälkeen kun pääsin armeijasta mä olin huonekalukauppiaana ja sitä ennen olin laudankantajana, satamassa mä oon ollut töissä, rakennuksilla kaksi kesää ja sit mä oon kantanut postiakin. Isäni oli taksikuski ja sitäkin hommaa mä harkitsin jossain vaiheessa, siinäkin olisi ollut yksi mahdollisuus.”

Miksi olet näyttelijä tänä päivänä ja miten ajatuksesi sen suhteen ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Tätä sanaa käytetään halveksuvassa muodossa useinkin, mutta kyllä mä ihan rehellisesti tunnustan olevani ekshibitionisti. Mä haluan, että ihmiset näkee ja tietää mitä mä ajattelen. Ja tämmöinen esilläoleminen. Jos se on suurta itsekkyyttä niin selvä, olkoon niin, mutta mä oon pienenä ollut jo sellainen, että ”kattokaa kun mä oon tämmöinen!” Mulla on ollut suuri halu siihen, että ihmiset katsoo mitä mä teen. Syy miksi kirjoitin tuon kirjankin on se, että ihmiset näkis millaisen elämän mä olen elänyt. Se mitä tää sitten tuo ja mitä kaikkea tää vaatii multa, on sitten ihan eri asia, siinä on sitten syvällisempää kamaa mukana. Mutta se alkuperäinen ajatus on ollut se voimakas tarve olla esillä, eikä se ole mihinkään kadonnut.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia, tai kenen uraa arvostat eniten tai ihailet muuten? ”Kyllä Lasse Pöysti on ihan ykkönen Suomessa mulle, mä oon ihan pienestä pitäen tykännyt hänestä, siis jo silloin kun hän esitti Suomisen Ollia. Hänen karriäärinsä on aivan huikee. Sit toinen on Jussi Jurkka, jota muuten osaan helvetin hyvin matkia vielä tänä päivänäkin. Mullahan oli sellainen imitaatio/stand-up – show aikoinaan, mutta mä menetin sen kyvyn kolmisenkymmentä vuotta sitten. Ääni jotenkin sammaloitui ja rasittui jotenkin. Mä olin nuorena erittäin hyvä imitaattori. Mutta miten me nyt tästä ruvettiin puhumaan, mikä se sun kysymys olikaan? Ai niin siis Lasse Pöysti ja Jussi Jurkka Suomesta, ja ulkomailta sanon Anthony Quinn, musta siinä on äijää. Olisin halunnut itsekin olla enemmän sellainen rosoisen äijämäinen! Mä oon ollut liian kiiltokuvapoika ja kun mun vanhoja kuvia kattoo, niin oonhan mä aika söötti poika kyllä ollut, mutta mun luonne ei oo koskaan ollut semmoinen. Oon joutunut sen takia vähän ristiriitaisiin tilanteisiinkin. Ylioppilaskuvassani näytän esimerkiksi ihan sellaiselta hymypojalta, ja mulla on lapsi jo siinä ja toinen tulossa, ja lisäksi orastava alkoholiongelma! Et ei mee ihan yksyhteen ihmisen ulkonäkö ja todellisuus. No nyt vanhemmiten on tullut sitä rosoisuutta ulkonäköönkin ja se on hyvä asia. Kaikkein ikävystyttävintä minusta on ollut näytellä sellaisia sankarirooleja, jotka ovat vain sankareita mutta luonne ja särmä puuttuu. Sellaiset vähän vinksahtaneet roolityöt ovat olleet paljon mielenkiintoisempia tehdä!”

Mitäs mieltä olet näistä ”uusista kyvyistä”, löytyykö sieltä ihailun kohteita? ”Mä oon kauhean pahoillani siitä, että mulla on mennyt täysin maku esimerkiksi Putoukseen. Ne on varmasti hyviä näyttelijöitä, mutta samalla ollaan sitten kaikenmaailman pelleilyhommissa mukana. Mä en oikein usko niihin enää! Suomi on niin pieni maa ja niiden on pakko tehdä noin, koska muuten ei tule rahaa, mutta mä en pysty oikein ihailemaan niitä enää. Kari Väänänen käveli Kaupunginteatterin ovesta kerran sisään samaan aikaan kuin minä ja sanoi, että ”Mä olen valinnut tuon taiteilijan tien, mä en lähde tollai mukaan niin kuin sinä.” Olin silloin mukana Merirosvoradiossa ja vaikka missä ja mainostin K-Kauppaa. Kari on pitänyt sen linjan koko elämänsä, ja mä pidän häntä kyllä ihan ykkösnäyttelijänä, mitä tulee itteeni nuorempiin henkilöihin. Pellonpään Matti oli myös huikea ja hyvä ystävänikin, ja sekin teki hyvin harkiten kaikkia pelleilyjuttuja. Tuollainen suurkuluttaminen noissa yleisön viihdeohjelmissa, et joka helvetin paikassa ollaan sitten mukana! Tajuan kyllä kuinka hyviä ja hauskoja ja charmantteja ne on, mutta en voi sanoa arvostavani tai ihailevani heitä.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”MTV-teatteri 1965-67, Tampereen Teatteri ´67-´71, Helsingin Kaupunginteatteri ´71-2008 ja sitten olen vieraillut Tampereen Teatterissa ja Turun Kaupunginteatterissa ja Ylioppilasteatterissa”, Pekka luettelee.

Mitkä ovat olleet omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Kyllä mä lähden Othellon Jagosta liikkeelle. Se oli kovan taistelun jälkeen kovan näyttelijän Esko Salmisen kanssa tehty juttu. Upea parivaljakko oltiin näyttämöllä, vaikka itse sanonkin. Sit TT:n Romeon ja Julian Romeo siksi, että siinä mun haaveeni toteutui ja sain kokea ensi kertaa, että miten yleisön mukanaolo nosti roolini lentoon. Mainittakoon vielä Ibsenin Brand, joka oli hyvin vaikea rooli. Sit mainitsen vielä My Fair Ladyssa Henry Higginsin roolin, se on yksi lempirooleistani ja ainoa musikaalirooli, jossa mä olen ollut todella hyvä. Sitten kaikki Pasi Lampelan kanssa tehdyt työt ja tämä Aavesonaatti.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Tästä on ollut puhettakin parin teatterinjohtajan kanssa, mutta ovat menneet sitten toisiin teattereihin johtajiksi ratkaisevalla hetkellä, eli Kauppamatkustajan kuolema ja Willy Lomanin rooli. Se olisi ihana tehdä! Se on sellainen höpöttäjä ja luuseri, ai ai sitä olisi kiva näytellä! Sen mä pystyisin vielä tekemään. Oikeestaan mä oon saanut tehdä kaikki, mitä tän kokoinen ja näköinen ja ikäinen mies aina kulloinkin saa ja pystyy tekemään.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Toi on perhanan vaikee, mutta hyvä kysymys! Saako se olla ulkomaalainen? Kyllä se sitten olisi Marilyn Monroe. Se oli musta todella loistava näyttelijä ja erittäin seksikäs nainen.”

Entä kenen kanssa laulaisit dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Ohoh! Se olisi Juice Leskisen ”Viidestoista yö” ja kaverina olisi Peltsi-vainaa. Me esitettäis se tosissamme, sillai niin kuin Juice sen on aikoinaan kirjoittanut.”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”En oo koskaan katunut, mutta silloin kun mun kuuluisuus oli ylimmillään eli silloin kun kaikki tunnisti mut, niin silloin mua harmitti se julkisuus, kun sitä oli tarpeeks kauan tullut. Se alkoi ottaa pannuun, kun mitään ei voinut tehdä. Siinä 80-luvun taitteessa se oli pahimmillaan. Onneks ei ollut kännykkäkameroita ja Seiskoja silloin, huh huh! Olis ollut meinaan materiaalia. Silloin mua harmitti nimenomaan se julkisuus, mutta itse ammatinvalinta ei koskaan. On tää ollut niin kivaa ja rakas ammatti minulle.”

Mikä on parasta työssäsi? ”Kyllä se paras asia on se, että mä saan tonkia mieltäni koko ajan, koska mä teen töitä niin, että mä haen itsestäni ne kaikki roolit. Sieltä täytyy löytyä ne kaikkein inhottavimmatkin teot, se mahdollisuus täytyy olla mussa itsessä, muuten mä en usko itteeni näyttämöllä. Se, että pystyy ne mustatkin puolet itsestään kaivamaan, käsittelemään niitä ja hyväksymään sen, että on ihmisenä just sellainen kuin on, on pirun vaikeaa. Näyttelijän työ on auttanut mua siinä. Päinvastoin kuin yleensä luullaan, niin mä oon tullut koko ajan rehellisemmäksi itseäni ja muita kohtaan, ja aidommaksi ja vähemmän näytteleväksi siviilissä, kun mä olen saanut kaivella noita puolia itsestäni irti, eli tutustua omaan itseeni, sanotaan kauniisti ja hienosti näin.”

Entä miinuspuolia? ”No toi julkisuus, mutta kyllä tässä on sekin, että mulla on vähän sellainen esilläolon pakkomielle. Joskus voisi olla porukassa vähän hiljaisempikin. Voi olla, että siinä on tän ammatin mukanaantuomaa ”minäminäminä”-juttua myös mukana”, pohtii Pekka.

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Ristiriita! Se on aina sellainen, että se synnyttää inspiraatiota mussa, että se tyyppi jota tekee ja se näytelmä, jota se käsittelee ei oo joko musta tai valkoinen, vaan että siinä on niinku ristiriitaisuuksia. Ihminen on ristiriitainen pohjimmiltaan, kukaan ei ole hyvä eikä paha eikä mustavalkoinen. Sellainen ristiriita, mikä on kirjoitettu oikein ja myöskin se, että tulee ohjaajan ja näyttelijänkin välille sellainen, ettei olla ihan samaa mieltä ja nyökitä, vaan välille tulee sellainen luova pieni ristiriitaisuus. Se inspiroi ja saa yrittämään! Mutta sen pitää olla hyvässä hengessä, se ei saa pitää vihaa sisällään.”

Kärsitkö esiintymisjännityksestä? ”Mä oon potenut joskus esiintymiskauhua ja samaan aikaan rakastanut esiintymistä. Se oli hirveetä! Kerron tossa kirjassakin siitä, että mulla oli joskus valtava kammo esiintymiseen. Sain jopa semmoisia paniikkihäiriökohtauksia, ja silti mulla oli kauhea vimma mennä. Se häipyi vasta Tampereen Teatterissa Romeon ja Julian ensi-illan aikoihin, kertalaakista kaikkosi sellainen vääränlainen jännittäminen. Nykyään mulla on sellainen luonnollinen pieni ensi-iltajännitys.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja, joita teet ennen esitystä? ”Jossain vaiheessa mä harrastin sellaista mietiskelyjoogaa, mut sit se jäi pois. Mä meen näyttämölle 10min ennen esityksen alkua ja kattelen sitä lavastusta, en ajattele mitään että ”eläydyn tähän”, vaan olen siinä tilassa. Mun täytyy olla siinä tilassa hyvissä ajoin riippumatta siitä, missä vaiheessa astun itse näytelmässä esiin.”

Entä onko sinulla mitään taikauskoon liittyviä juttuja? ”On mulla sellaisia, että jos plari putoo lattialle, niin sitä pitää sylkiä kaksi kertaa ja istua sitten sen päälle. Ja viheltää ei saa missään nimessä näyttämöllä! Tiedätkö muuten mistä syystä? Se johtui siitä, että ruotsalaisessa teatterissa oli aikoinaan paljon näyttämömiehiä, jotka oli merimiehiä ja ne vihelteli toisilleen sitä, että kuka vetää mitäkin narua. Jos näyttämöllä joku vihelsi, niin se sotki tän kommunikaation ja saattoi tapahtua hirveitä onnettomuuksia. Ja sit mulla on vielä sellainen, että ei saa vastata kiitos, kun joku toivottaa hyvää ensi-iltaa.”

Kerro jokin hauska kommellus! ”Kyllä mun täytyy kertoa se, kun kerran meni sähköt poikki kesken mun lauluni My Fair Ladyssa. Valot menee pois ja bändi vaikenee, ja minä selitän vaan sitä laulua yleisölle suorasanaisesti ja laulankin muutamia pätkiä ja tätä jatkuu minuuttitolkulla. Sit tulee valot takaisin, bändi soittaa loppunumeron ja mä huudan ”Unkarilainen prinsessa!” Sillä hetkellä mä tajusin, että jotain isoa on tapahtunut ja olen ylittänyt jonkun rajan. En ole sen jälkeen koskaan joutunut vastaavaan tilanteeseen. Esitystä ei keskeytetty vaan se jatkui, ja yhtään ei tiennyt, että tuleeko valot vai ei. Aattelin, että minusta se ei oo ainakaan kii ja pistin menemään. Joku sanoikin jälkikäteen, että pitää sitä eräänlaisena sankaritekona. Semmoista. Sit olen nähnyt, kun näytelmässä Puuvillaprinsessa Ritva Valkama putosi orkesterimonttuun keinutuolin kanssa. Se oli vaarallisen näköistä touhua!”

Oletko koskaan nähnyt teatterin kummitusta? ”En oo nähnyt, mutta mä olen joskus varmaan itse ollut se. Join vielä silloin ja mä jäin joskus nukkuun pukuhuoneeseen ja seikkailin siellä sitten pimeillä käytävillä etsiessäni vessaa. Siellä oli yövahti koiran kanssa ja se piti mua varmaan teatterin kummituksena. En mä usein sitä tehnyt, mutta pari kertaa siellä tuli vietettyä yö kun myöhästyin viimeisestä junasta”, Pekka kertoo nauraen.

Kerro joku hyvä muisto! ”Kyllä se menee Somerolle ja isoäidin ja äidin lapsuuskotiin. Kesäinen päivä ja setäni Juha, joka oli puuseppä ja mehiläishoitaja, tuo mulle hunajaa, jonka se on just ottanut siitä vadista, sillä on vielä päässään se mehiläsihoitajan verkkokin. Juha antaa mun maistaa sitä hunajaa, olin kai 3-4-vuotias silloin, mehiläinen pörräsi siinä ympärillä, muttei tehnyt mitään. Ne on mulle tänäkin päivänä rakkaimpia eläimiä, kiitos näiden lapsuusmuistojen. Se maku mikä siitä tuli, sain ensimmäistä kertaa elämässäni maistaa hunajaa, tuoretta hunajaa. Kaunis kesäinen päivä. Ei kauniimpaa kokemusta voi olla! Muistan sen maun ja sen tuoksun ja sedän rauhallisen leppoisuuden. Mulla oli kyllä niin onnellinen lapsuus, siitä olisikin voinut kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan”, Pekka huokaa ja hiljentyy hetkeksi.

Käytkö itse katsomassa teatteria muiden tekemänä? ”Lampelan Pasin juttuja on ollut kolme viimeistä, mitä mä olen nähnyt. Työviksessä oli se Viettelysten vaunu, täällä Turussa Sopukassa oli se Ingmar Bergmanin juttu ja Kansallisteatterissa oli se Pahuus. Pasin jutut mä käyn aina katsomassa. Tampereen Teatterissa ja Työviksessä mä käyn välillä, Helsingissä mä käyn lähinnä Kansallisteatterissa ja Teatteri Jurkassa. Helsingin Kaupunginteatterissa en ole käynyt sen jälkeen kun lähdin sieltä. En avaa sen teatterin ovea! Saatte vain arvailla miksi, en kerro vaikka kiduttaisitte!”

Kertoisitko vähän kirjaprojektistasi, ”Poika ja kapakkasaatana”. Miksi kirja ja millainen oli syntyprosessi? ”Kirja pyöri mun mielessäni pitkin mun uraani kahdestakin syystä. Toinen oli siksi, että mä olen aina halunnut kirjoittaa romaanin ja toinen oli se, et kun mä kerroin mun urastani Lampelan Pasille junamatkoilla Helsingistä Tampereelle ja joka paikassa, niin Pasi kehoitti mua kirjoittamaan muistelmat. Hän on suurin syyllinen siihen, että mä sitten rupesin tosissaan kirjoittamaan. Sit mä innostuin siitä ja suorastaan haltioiduin. Se varsinainen prosessi oli kokonaisvaltainen, se oli 24h/vrk. Mä keräsin hirveästi materiaalia, mulla oli äidin ja isän salaa 25v ajalta keräämät albumit, jotka on täynnä valokuvia ja haastatteluja ja arvosteluja. Ne antoi ne mulle yllättäen 50v-lahjaksi. Sit mä soittelin eri paikkoihin ja teattereihin ja samalla kirjoitin koko ajan. Lähetin välillä Pasille tekstiä luettavaksi ja se antoi palautetta ja hyviä neuvoja. Mä kirjoitin sen pariin kertaan uusiksi ja sit tuli kustannustoimittaja, joka tutustui rakenteeseen ja teki lyhennysehdotuksia ja parannusehdotuksia. Se prosessi oli vuoden mittainen ja 24h/vrk, mulla oli silloin mahdollisuus siihen , kun en ollut silloin missään töissä.”

Huom! Pekka Laihon kirja ”Poika ja kapakkasaatana” tilattavissa esim. tämän linkin kautta.

Tulevia roolejasi? ”Ensi vuodelle on vähän suunnitelmissa sellainen ruotsinkielinen näytelmä, jonka on kirjoittanut Benjamin Laustiola. Tuomisen Olan kanssa on ollut vähän puhetta, että hän ohjaisi jotain, ehkä mun kirjoittaman monologin. Ja tämä Aavesonaatti jatkuu syksyllä täällä Turun Kaupunginteatterin Sopukassa.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Kiva olla olemassa! Vakavan sairauden jälkeen tuo lause on saanut entistä suuremman merkityksen.”

Mitä muuta haluaisit mahdollisesti sanoa? ”Minä en ymmärrä niitä teatterinjohtajia, jotka eivät älyä käyttää minua isoissa päärooleissa!” (naurua)

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Menisin yleiseen saunaan ja sit mä menisin vaateostoksia tekemään sellaisiin paikkoihin, missä naisilla on yhteiset sovituskopit. Ja sit kävisin kaikki naistenvessat läpi mitä vaan voi ja ehtii käydä.” Lisää naurua.

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Jos siellä näkis lukea, niin ottaisin monta hyvää kirjaa ja Reissumies-leipää ja Aura-juustoa. Juomaksi saisi olla jotain vähähiilihappoista Aquaa tai vastaavaa.”

Jos voisit palata menneisyyteen aikakoneella, minne menisit? ”Mä menisin Michelangelon aikaan eli 1500-luvun vaihteeseen , johonkin Italiaan, en tosin haluaisi tulla tapetuksi siellä, koska se oli aika levotonta seutua ja aikaa. Henkivartijat pitäisi olla mukana. Se aika kiinnostaa mua todella paljon, taide-elämä kukoisti.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Perseenreikä (hysteeristä naurua)

Mikä sytyttää sinut? - Seksikäs nainen

Mikä sammuttaa intohimosi? - Tyhmä nainen

Suosikkikirosanasi? - Voi vittujen kevät!

Mitä ääntä rakastat? - Sellon ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Huonosti soitettua viulua

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kirjailija

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Sellainen, joka käyttäisi väärin valtaansa työntekijöitään kohtaan

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kiitos rehellisyydestäsi!

Aavesonaatti / Turun Kaupunginteatteri

Aavesonaatti / Turun Kaupunginteatterin Sopukka

Ensi-ilta 22.11. 2012 , kesto n. 2h 15min väliaikoineen

Ohjaus Juha Siltanen

Rooleissa : Pekka Laiho, Markus Riuttu, Laura Eriksson, Ulla Koivuranta, Kimmo Rasila, Ari Piispa, Riitta Selin, Juhani Niemelä, Eila Halonen, Mervi Takatalo, Jukka Soila, Marja Pesonen ja Ulla Reinikainen

Taustaa : Ruotsalaisen kirjailijan August Strindbergin (1849-1912) Aavesonaatti on aiemmin tehty Suomessa vain muutamia kertoja, ja ohjaaja Siltasen mukaan se avautuu eri ikäkausina eri tavalla. Esimerkiksi Ingmar Bergman ohjasi näytelmän neljä kertaa, jäi tavallaan "nalkkiin" siihen. Tapahtumat alkavat, kun salaperäinen johtaja Hummel (Pekka Laiho) kohtaa sattumalta kadulla ylioppilas Arkenholzin (Markus Riuttu). Pojan isä on menettänyt aikoinaan omaisuutensa johtaja Hummelin takia. Hummel saa kuitenkin houkuteltua pojan palvelukseensa ja soluttautumaan vieraaksi läheiseen taloon. Ohjaajan sanoin alkaa "nuoruuden ja vanhuuden välinen tilinteko, luurankoja vainoava ihmissuhdedraama ja heleä kehtolaulu, synnintunnustus ja manaus pahan häivyttämiseksi".

Markus Riuttu ja Kimmo Rasila / kuva Robert Seger , Turun  Kaupunginteatteri

Plussaa : Olen nyt ihan rehellinen. Enpäs ole aikoihin ollut näin pihalla minkään näytelmän seuraamisen suhteen... Aluksi ihastelin lavasteita ja pidin kovasti siitä, että Ukko Hummel istui jo valmiiksi pyörätuolissaan väen saapuessa katsomoon, ja siitä sitten kääntyi yleisöön päin, pelottavassakin maskissaan. Muutama katsoja sai kunnian istua näyttämön sivustalla, ikään kuin tapahtumissa mukana ja seurata hyvinkin lähietäisyydeltä näyttämön tapahtumia. Mielenkiintoinen ratkaisu oli se, ohjaajanko idea? Aluksi talon pienoismallia katseli hyvinkin nykyaikaisen näköinen nuorukainen, joka kuitenkin katosi pian ja sama tyyppi palasi takaisin 1900-luvun alun tyyppisesti pukeutuneena. Lavasteet sisälsivät paljon portaita ja niitä pitkin tultiin ja mentiin vähän mystiselläkin tavalla, paljon liikettä ja vähän puhetta tapahtui nimenomaan portaissa. Yläkatsomon (jossa itsekin istuin) vieressä roolihahmoja kävi päivystämässä välillä, ja kaikki seurasivat lavan tapahtumia. Siinä jo mietiskelin, että mikä tässä on totta ja mikä unenkaltaista. Symboliikkaa aika tavalla ja osa meni ihan ohi varmasti. Aluksi olin tapahtumissa vielä jotenkuten mukana, ymmärsin aavenäyt ja muut, mutta sitten kun Ukko Hummel saapui ilman pyörätuolia paikalle... Mitä pitemmälle mentiin, sen enemmän olin hieman hämilläni siitä että nyt menee yli hilseen. Oli Muumiota (Eila Halonen) kaapissa ja Buddhapatsasta hyasinttien keskellä. Lopulta en enää edes yrittänytkään pysyä kärryillä, keskityin seuraamaan puhtaasti fiiliksellä tätä unenkaltaista näytelmää ja nauttimaan loistavista näyttelijäsuorituksista etenkin. Pekka Laiho oli mahtavaa nähdä tositoimissa lavalla pitkästä aikaa, ammattimies on ammattimies ja hänen karismansa ulottui kirjaimellisesti jokaiseen sopukkaan tällä näyttämöllä. Markus Riuttu nuorena ylioppilaana oli onnistunut suoritus myös, samoin nöyryytetty eversti Juhani Niemelä ja lisäksi mieleeni jäi vielä vispilää ahnaasti lipova keittäjätär (Ulla Reinikainen). Arnold Böcklinin kuuluisaa Kuolleiden saari-maalausta käytettiin myös paljon näytelmässä ja kuvahan on oudon kiehtova. Lavastusta muutettiin myös esityksen aikana useasti ja tapahtumat tuntuivat tulevan lähemmäksi koko ajan. Että vähän niin kuin kuolema hiipisi salakavalasti lähemmäs? Lisäpointseja vielä puvustuksesta ja maskeista, vaikka kaikki yksityiskohdat eivät ihan sinne yläkatsomon takimmaisille penkkiriveille ulottuneetkaan. Käsiohjelma oli sangen informatiivinen ja sen luettuani tajusin vielä lisää, että ymmärsinköhän minä tästä yhtikäs mittää...

Pekka Laiho / kuva Robert Seger, Turun Kaupunginteatteri

Miinusta : Vaikeaa sanoa suoraltakädeltä miinuksia kuitenkaan. Aika tavalla skarppinahan tässä täytyi katsojankin olla koko ajan, vaikkakin se ei ainakaan omalta osaltani auttanut siihen että pysyinkö mukana. Haastava tämä oli, positiivisella tavalla kuitenkin. En suosittele ihan ensikertalaiselle, enemmänkin sellaiselle joka on jo Strindberginsä lukenut ja ... tai kenties suosittelenkin juuri sellaiselle, joka ei ole paljon teatteria nähnyt? Ties mitä juttuja tästä aukeaakaan, ja ehkä itsellenikin uusintakatselmus voisi tehdä hyvää.

Muuta : Strindbergin näytelmistä muutamaa kutsutaan "uninäytelmäksi" ja mieheni ilmeisesti tästä syystä ansiokkaasti pilkki etenkin ennen väliaikaa, heh. Lisäksi voin ylpeänä mainostaa, että esityksen jälkeen minulla oli huikea tilaisuus tavata Pekka Laiho, ja hänen haastattelunsa on luvassa täällä myöhemmin keväällä.

Teatterikärpänen antaa Aavesonaatille neljä tähteä kaikesta hämmennyksestä huolimatta. Kaikkea ei tarvitse aina ymmärtää, voi vain nauttia! **** 

kuva Robert Seger / Turun Kaupunginteatteri