Täällä Pohjantähden alla ja Väylä

 "JUMALAUTA MÄ NAUTIN TÄSTÄ!" *

Tuplanäytöspäivä teatterin parissa, paras tapa viettää vapaapäivääni. Moni ihmettelee, minulle ihan normaalia. Miksi reissata toiseen kaupunkiin vain yhden näytelmän vuoksi, jos on mahdollista katsoa kaksi? 

 En nyt aio kirjoittaa perinteistä blogikirjoitusta. Minun blogini, minun sääntöni. Muistan ostaneeni molempiin näytelmiin lipun huhtikuun alussa, samana päivänä. Molemmista olin sitä mieltä, että liput tulevat menemään kuin kuumille kiville eli kauppa käy. Ennakointi kannatti, sillä teatteripäiväni molemmat näytökset olivat loppuunmyytyjä. Näytösten välissä tein muuten taas yhden haastattelunkin, josta lisää ehkä jo ensi viikolla. 

(c) Nico Bäckström

 Päivänäytöksessä (tai tarkalleen näytös alkoi klo 12) yksi peruskivistämme - Täällä Pohjantähden alla. Laskujeni mukaan kuudes näkemäni versio ja tällä menolla ehdin nähdä vielä monta ennen kuin minusta aika jättää. Tämä PITÄÄ nähdä ja tehdä aina tietyin väliajoin. Nyt Lauri Maijalan ohjaus. Liki neljän tunnin kesto, kaksi väliaikaa. Katsomo täynnä nuorisoa ja hiukan myös iäkkäämpää väkeä, toki muutama keski-ikäinenkin. Lavalla parhaimmillaan 24 näyttelijää. Siinä on jotain äärimmäisen ylevää kun liput liehuvat, silmät leiskuvat, ääni kohoaa, astellaan yhtenä rintamana ja käsi puristuu nyrkkiin. Teki mieleni itsekin ponkaista pystyyn ja huutaa "Antakaa saatana mullekin lippu mitä heiluttaa!" Julistaa ääni käheänä aatetta ja laulaa työväenlauluja. Ensimmäisellä väliajalla nuoriso hyräilee Akselin ja Elinan häävalssia, toisella väliajalla on hiljaista. Kukaan ei räpellä kännykkää. Iäkäs keppiin tukeutuva herrasmies lähestyy kahta nuorta poikaa, kysyy jotain. Keskustelevat hetken. En kuule tarkemmin, mutta liikutun. Teatteri yhdistää. Takaisin katsomoon. Tässä me olemme suurena joukkona taiteen äärellä, yli sukupolvirajojen. Istumme hiirenhiljaa. Loppuaplodit ovat pitkät. Poskiani kuumottaa kauan, käteni tärisevät. Vaikuttava kokonaisuus ja onnistunut lopputulos silloin, jos ja kun herättää kysymyksiä ja tiedonjanon, syviä mietteitä ja keskustelua. (*lainaus eräästä kohtauksesta)

(c) Juho Uusitalo

 Illaksi piskuiseen Teatteri Jurkkaan, jossa Rosa Liksomin kirjaan perustuva Väylä. Mikko Roihan ohjaus. Näyttämöllä Ella Mettänen, joka on aina ilmiömäisen taitava. Ilmeikäs, ja mikä rauha ja läsnäolo. Arvostan ja ihailen häntä suuresti. Kirja ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta onhan se nyt tämän jälkeen luettava. Nuori tyttö saattaa lehmiä Ruotsin puolelle turvaan Lapin sodan kynnyksellä ja melskeissä. Jestas miten intensiivinen parituntinen monologi, jossa piirtyi elämän koko kirjo ja karuus rujonkauniisti herkullisella murteella maustettuna eteemme, lehmineen kaikkineen. Neito kasvaa naiseksi. Uskallamme tuskin hengittää katsomossa. Unohtuu täysin se, että oven takana autoja ja jalankulkijoita, puheensorinaa. Muu maailma. Hyttysen ininä korvissa, teki mieli huitaista. Runsaat loppuaplodit, hämärässä liikutuksesta kiiluvat silmät. 

 Kaksi hyvin erilaista ja silti samankaltaista näytelmää onnistuin valitsemaan samalle päivälle. Toisessa koko kansakunnan kasvu, toisessa yksilön. Lähihistoriamme tositapahtumien vaikutus tavallisen ihmisen elämään. Suuria ja pieniä tarinoita, molemmat yhtä tärkeitä ja molemmat yhtä mieleenpainuvia. Pistävät ajattelemaan.

 Lähdin kotimatkalle väsyneenä mutta onnellisena, sielu ravittuna. Eläköön teatteri!

(Pohjantähti Kansallisteatterissa ainakin 14.3. asti, Väylä on Jurkan lisäksi mahdollista nähdä myös Lahden Kaupunginteatterissa ja Tampereen Työväen Teatterissa. Hankkikaa liput HETI!)

Riistapolku / Helsingin Kaupunginteatteri

Riistapolku / Helsingin Kaupunginteatteri, Pieni näyttämö

Ensi-ilta 4.9. 2019, kesto noin 1h 35min (ei väliaikaa)

Teksti Franz Xaver Kroetz
Suomennos Vesa Tapio Valo
Ohjaus Lauri Maijala
Lavastus Antti Mattila
Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura
Naamioinnin suunnittelu Henri Karjalainen

Rooleissa : Ella Mettänen, Paavo Kinnunen, Risto Kaskilahti, Ursula Salo ja Pekka Huotari (sekä nauhalla Helena Haaranen ja Ilkka Kokkonen)

Franz ja Hanni 

 En tiennyt esityksestä ennalta yhtikäs mitään, ja silti se oli syksyn ensi-illoista odotetuimpieni joukossa, ellei odotetuin. Miksi? Siksi, että ohjaajana olisi Lauri Maijala ja lavalla nuorina rakastavaisina Ella Mettänen ja Paavo Kinnunen, yhdet suurimmista suosikeistani mitä näyttelijöihin tulee. Kaikki muu, myös lopputulos, olisi pelkkää bonusta. Olin jo valmiiksi vastaanottavaisessa tilassa ja halusin vaikuttua, hämmentyä, häkeltyä, vakavoitua.

 Ennen esityksen alkua tuijottelin jotenkin ällöttävän kelmeää valoa ja sängyssä pötköttävää isä Erwiniä (Risto Kaskilahti), joka näytti oudon vahamaiselta eikä elävältä lainkaan. Lavastuksen kellertävänruskea värimaailma vei minut suoraan 70-luvulle ja tällä kertaa ei noussutkaan minkäänsortin nostalgia-aaltoja, vaikka meilläkin saman väriskaalan tapettia ja sohvakalustoa aikoinaan löytyi. Tuli jotenkin ahdistava olo - sellainen, jota ei osaa edes selittää. Sen vain tuntee. Ihan tavallinen perhe arkisissa puuhissaan, kuin sarja valokuvia vuosien takaa. Vähän tunkkainen fiilis, voisi melkein haistaa ilmassa leijuvan tupakansavun, vaikka näytelmässä ei edes polteta. Valot ja värit sen tekevät.

Äiti ja isä 

 Äiti Hilda (Ursula Salo) ja Erwin aamupuuhissaan, ja sitten tytär Hanni (Ella Mettänen) kouluun valmistautumassa. Matkalla kouluun neito pudottaa vahingossa (vaiko tahallaan?) huivinsa, jonka noukkii Franz (Paavo Kinnunen). Katseita ja sanoja vaihdellaan, onko kenties seurailtu toinen toista sivusilmällä jo aiemmin. Ujoa tutustumista ja treffien sopimista siitäkin huolimatta, että sanomista tulee. Hanni on nimittäin vasta 13-vuotias ja Franz häntä kuusi vuotta vanhempi. Katastrofin paikka, ainakin jos vanhemmat ja etenkin isä saisi tietää. Mutta eihän kenenkään tarvitse tietää, eihän?

 Rakkaus ei nuoria pidättele, ei vaikka poliisilla uhkailtaisiin ja linnareissulla. Pitäisi odottaa vielä monta vuotta, että tämä suhde olisi hyväksytty kaikin tavoin. Mutta kuka jaksaa vuosia odottaa, kun rakkaus on NYT? Nöyryytystä ja ikuista häpeäähän siitä seuraa, vanhemmille nimittäin. Isän puheiden mukaan jopa natsien hirveydet ovat pientä tämän rinnalla ja äiti toivoo, etteivät olisi lasta koskaan edes hankkineet, jos olisivat tienneet, että tämmöistä on luvassa. Tämän kaiken keskellä kärvistelee Hanni, joka haluaa vain rakastaa Franzia. Mikä siinä on niin väärää, mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?

Ella Mettänen 

 Näytelmän edetessä tunnelma tiivistyy ja taidan unohtaa hengittääkin välillä. Huutoa, lyöntejä, verta, ilkeitä sanoja. Mieleeni jää leijumaan telkassa pyörinyt mainos tehosekoittimesta (?), Hannin laulama saksankielinen Maija Mehiläinen, "isi"-sanan käyttö aseistariisujana, punaiset höyhenet, Costa del Sol ja lentokoneet, hiukan rullaantuneet polvisukat ja jalkojen lapsenomaiset asennot, äiti odottamassa ja odottamassa ja odottamassa...

 Riistapolku jätti epämiellyttävän olon ja se oli siinä mielessä harvinaista, että silti koin nähneeni jotain ainutlaatuista, rumaa ja samalla kaunista. Tämänkaltaista teatteria haluan nähdä enemmän! On useimmiten hienoa lähteä teatterista jalat ja pää ilmassa olo kuplien ilosta ja riemusta, mutta helvetti sentään miten mahtavaa on lähteä teatterista vakavana ja pää hiukan raskaana ajatuksista - ja silti sydän sekä sielu täynnä kiitollisuutta siitä, että tulipas taas nähtyä jotain vallan erilaista ja törkeän vaikuttavaa. Olen lisäksi varma siitä, että tämä iskee tajuntaan vielä muutaman päivä päästä ja tuo lisää mietittävää jälkijunassa.

 Ei mitään helppoa katsottavaa tämä, mutta äärimmäisen palkitsevaa! Ja lisäksi vielä loistavaa näyttelijäntyötä. Etenkin Ella Mettänen on täyttä timanttia ja tuntuu onnistuvan ihan jokaisessa roolissaan. Hän näyttelee käsittämättömän herkin kasvoin, kaikki tunneskaalat pienillä nyansseilla ja mitä äänenkäyttöä! Fanitan, ihailen, arvostan.

 Josta tulikin vielä mieleeni, että olisin halunnut nähdä Franzin Dieter-kaveria (Pekka Huotari) hiukan enemmänkin lavalla, enkä ole varmasti ainut. Teki aika lähtemättömän vaikutuksen olemuksellaan...

 Kiinnostuitko? Lisäinfoa teatterin sivuilta tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!

Niskavuoren Heta / Teatteri Jurkka

Niskavuoren Heta / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 12.1. 2019, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Hella Wuolijoki
Sovitus Ella Mettänen, Eero Ojala ja Henri Tuulasjärvi
Ohjaus Henri Tuulasjärvi
Esityksen visualisointi Jenni Nylander ja Henri Tuulasjärvi
Valotekniikka Saku Kaukiainen ja Vilho Micklin

Näyttämöllä : Ella Mettänen ja Eero Ojala

 Nyt Teatterikärpästä hemmotellaan - lempparikaksikkoni lemppariteatterissani koko kevään! Työryhmän edellinen proggis Lokki pyöri muinoin Jurkassa myös, onnistuin erinäisistä syistä sen siellä missaamaan, mutta onneksi pääsin näkemään sen Tampereella. Miten raikas ja yllättävä toteutus, ja yhteistyön jatkuminen oli enemmän kuin tervetullut uutinen. Lokki liihottelee teatterikentällä silloin tällöin edelleenkin, ja tarkoitus olisi lähteä kiertelemään tämän Hetankin kanssa. Mikäs sen hienompaa, siten katsomaan pääsee sellainenkin, jolla ei olisi mahdollisuutta reissata pääkaupunkiin.

 Olin valikoinut katsomisajankohdaksi ihan tavallisen vapaapäiväni, tai niinhän sitä alunperin luulin... Edellisyönä olin nukkunut ehkä kolme tuntia, herännyt aamulla aikaisin, unohtanut hanskani kotiin, tehnyt mielenkiintoisen haastattelun, lähtenyt ajatuksissani metrolla väärään suuntaan ties kuinka monta pysäkinväliä, nukahtanut elokuviin ja tappanut aikaa kahviloissa kolme tuntia. Ja ostanut uudet hanskat. Täytyy myöntää, että virkeystaso ei ollut ihan paras mahdollinen saavuttuani Teatteri Jurkkaan ja yritin esittää skarpimpaa mitä todellisuudessa olin. Epäonnistunut tankkaus ja kisakunnon ajoitus täysin pieleen, näin voisi sanoa. Päivän odotetuin hetki kun oli vasta edessä.

 Teatterin taikaa on monenlaista, mutta yksi niistä on se, että esityksen alettua ja Mettänen/Ojala -kombon päästyä vauhtiin ei meikäläisellä ollut enää väsymyksestä tietoakaan, mitä nyt välillä meinasi haukotuttaa, kun Niskavuoren entinen "trenkipoika" Akustikin (Eero Ojala) niin leveästi leukapieliään revitteli tämän tästä. Niskavuoren Hetan tarina oli minulle ennestään tuttu ja pysyin käänteissä hyvin kärryillä, ja luulen että tässä käsittelyssä tarinaa tuntemattomankin on helppo seurata tapahtumien kulkua. Korskea Heta (Ella Mettänen) naitetaan renkipojan kanssa ja yhdessä aletaan rakentaa niin tulevaisuutta kuin Muumäen tilaakin (tässä tapauksessa Mmmuumäki pitää lausua ikään kuin lehmä ammuisi...). Tai yhdessä ja yhdessä, Heta passuuttaa kaikkia minkä ehtii, ylpeys ei anna myöten edes vesilasin ojentamiseen. Vaan mitä mahtaa piillä Akustin mystisessä arkussa..?

Nuori "onnellinen" morsian Heta 

 Hahmoja on melkoinen määrä ja siinäkin tämän version kiehtovuus tiivistyy - Ellalla hahmoja on viisi, Eerolla peräti kymmenen. Salamannopeita leikkauksia hahmosta toiseen, eleitä, liikekieltä, puheen muunnosta. Silkkaa nerokkuutta, millintarkkaa näyttelijäntyötä ja taitavaa puhetekniikkaa - eihän katsojana voi muuta kuin hyristä tyytyväisyydestä! Ja juuri kun on tuudittautunut siihen, että miten perinteisesti tätä kohtausta on käsitelty (tavallaan perinteistä mutta silti ei sinne päinkään) ja Jurkan pieni tila tuntuu suurenevan ja kaikki prameat pytingit metsineen kohoavat silmiemme eteen, tartutaankin näyttämöllä "kännykkään" ja esitellään tiluksia ja perheenjäseniä puhelimen kautta. Salakavalasti astelee nykyaika kehiin.

 Vuosien saatossa ja tiluksien kasvaessa Hetan asukokonaisuudet komistuvat (näppärästi pelkällä yksinkertaisella kankaalla ilmaistaan se, että tässä on emäntien emäntä ja se, joka sanelee kaapin paikan ja manspreading-tyylinen asentokin tuntuu levenevän entisestään) huvittavallakin tavalla, jostain syystä mieleeni tuli Game of Thronesin Cercei valtaistuimellaan, vieressä viinilasin sijaan pääkalloastiallinen sokeripaloja ja sen kanssa pasteeraamista. Ikääntyvää, yhä periksiantamatonta katkeraa Hetaa seuratessani nousee pala kurkkuun ja mietiskelen itsekseni jälleen kerran, miten onnekas olen kun saan kunnian istua tässä näin, eturivissä lähietäisyydeltä moista herkkyyttä ja tarkkuutta ihaillen.

 Hetan lisäksi muita suosikkejani (jos nyt lempilapsien seasta suosikkeja ylipäätään pystyy nimeämään) olivat piskuinen Jaakko-poika (Ojala), jonka puheesta ei oikein saanut selvää sekä juoruileva kaksikko Iita ja Nikkilän emäntä. Herrjee! Akustin touhuilemista ja touhuilemattomuutta seuratessani tuli yllättäen varsin kotoisa olo. Sohvalla raukeana päivän askareiden jälkeen huilaileva isäntä, kankun nosto ja ilmojen päästely, vaimon pieni kiusoittelu ja kutittelu sekä hellä kosketus nenänpäähän. Onkohan meidän olkkarissa joku valvontakamera? Vielä olisi puuttunut, että Akusti olisi sanonut Hetalle "tästä rouwalle kahvia"...

 Heta poistuu, valot himmenevät hiljalleen. Kyynel nousee silmäkulmaani - onnesta, ei haikeudesta. Taas on taiteella tyydytetty olo, ja pieni suuri helmi nähtynä. Onneksi pääsee uudestaankin katsomaan, varasin varmuuden vuoksi muutamaan muuhunkin näytökseen liput. Tietenkin! Nyt luuria kouraan muutkin ja Jurkkaan varausta soittamaan tahi netin kautta ostelemaan, konstit on monet. Lisäinfoa tästä linkistä.

 Rohkenen tunnustaa, että rakastan tätä kaksikkoa - Ellan ja Eeron mutkatonta, keskinäistä luottamusta henkivää tapaa olla yhdessä näyttämöllä. Pitkä yhteistyö näkyy ja tuntuu.

ps. Hauska lisä oli käsiohjelmaan painettu whatsapp-keskusteluotos, jossa arki ja taide kohtaavat.

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

9 hyvää syytä elää / Ryhmäteatteri

9 hyvää syytä elää / Ryhmäteatteri

Kantaesitys 10.10. 2018, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Anna Krogerus
Ohjaus Kaisa-Liisa Logren
Lavastus-ja pukusuunnittelu Paula Koivunen
Valo-ja videosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Koreografia Kaisa Niemi
Rekvisiitan suunnittelu ja toteutus Viivi Kuusimäki
Maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen

Rooleissa : Ella Mettänen, Santtu Karvonen, Juha Kukkonen, Pihla Penttinen, Minna Suuronen ja Robin Svartström

Klara Harmaa (Ella Mettänen) 

 Sunnuntaisen talviaikaan siirtymisen jälkeen oloni ja eloni on ollut jotensakin tahmeaa, kuin kävelisi tervassa ja silmien edessä sumea kalvo. Tekisi mieli vain nukkua, syödä suklaata ja käpertyä peiton alle vaikkapa hyvän kirjan kanssa (tällä hetkellä luen Markus Kajon uusinta kirjaa "Tandem-Kentauri", on ollut mukava taas huomata, että muillakin on päässään varsin outoja ajatuksia). Sammuttaa valot, pötkötellä pimeässä, vaipua talvihorrokseen ja havahtua sitten ympäröivään maailmaan joskus keväällä. Työ on kuitenkin pakottanut minut liikkeelle pariin otteeseen tällä viikolla, onneksi. Muuten olisi liian helppoa jäädä kotiin, olla kohtaamatta ketään, olla vaihtamatta sanaakaan kenenkään kanssa (vaikka en edes asu yksin).

 Olin 90-luvun alussa tovin täysin toimettomana ja työttömänä, päivärytmini oli aivan sekaisin. Saatoin lukea kirjaa piskuisessa vuokrakämpässäni aamuseitsemään, nukkua kolmeen asti iltapäivällä, jättää reagoimatta ovikellon soittoon (kävin ehkä hissukseen kurkistamassa ovisilmästä, kuka oven takana on ja vielä suuremmalla syyllä jättää avaamatta), käydä pikaisesti lähikaupassa juuri ennen sulkemisaikaa ostamassa juustopatonkia ja Fanny-vanukasta. Kyllä, juuri nämä samat kaksi tuotetta jokaisella kerralla. Ja viime hetkillä kauppaan ihan vaan siksi, että kohtaisi mahdollisimman vähän ihmisiä ja kaupassa ei voisi jäädä kenenkään kanssa suustaan kiinni, koska sulkemisaika ja kova kiire kotiin. Kiire takaisin oman kodin turvaan.

 Tasan 13 vuotta sitten olin juuri eronnut pitkästä parisuhteesta, murtanut nilkkani ja ollut kotona kipsi jalassa kaksi kuukautta, vaihtanut työpaikkaa vastuullisempaan, isompaan yksikköön ja kaikki tietenkin kasautui päälleni samaan aikaan. Koin epäonnistuneeni täydellisesti niin työssäni kuin siviilielämässäni, ja sitten oltiinkin pitkään sairaslomalla ja työpaikka ja -tehtävä vaihtui "iisimpään". Sairasloman aikana liikuin ulkona vain pakolliset kuviot. Onneksi minulla oli silloin koira, jonka kanssa ulkoilu oli päivän kohokohta. Ulkona menin omituisia reittejä, etten vaan törmäisi tuttuihini ja ystäviini. Ettei kukaan katsoisi silmiin ja mikä pahinta, kysyisi "Miten sulla menee?" Päivä kerrallaan mentiin ja pienin askelin palattiin takaisin työelämään ja ihmisten pariin. Usein olen miettinyt, miten lähellä on ollut se, että olisin ns. pudonnut kelkasta kokonaan.

Lumi (Pihla Penttinen) 

 Erakkofiilis nostaa yhä päätään silloin tällöin, se kestää päivän tai kaksi ja toistaiseksi siitä on aina noustu. Tällä viikolla työt ovat katkaisseet hyvinalkaneen talvihorrokseni, kuten jo kerroin. Mutta torstaina oli edessä kolmen vapaan putki, ja niistä joka iltana teatteria... Tunnistan oireet esimerkiksi siitä, että aamulla herättyäni mietin, jaksanko sittenkään lähteä toiselle paikkakunnalle teatteriin. Mieli tekisi olla kotosalla tekemättä yhtikäs mitään, yöpaitasillani tukka sekaisin. Pohdin pitkään, että lähteäkö vai jäädä. Päätin lähteä. Menomatkan aikana mietin vakavissani ties kuinka monennetta kertaa, että lopettaisiko bloginpidon kokonaan ja miten sen tekisin. Hissukseen vai kertarysäyksellä. Kuka jäisi kaipaamaan, unohtuisiko juttuni nopeasti. Uusia kirjoittajia tulisi (on tullut jo), elämä jatkuisi. Näiden aatosten sijaan päätin sitten kuunnella äänikirjaa, joka veikin täysin mennessään ja pian olinkin jo Helsinginkadulla.

 Lippukassalla sain loistavaa palvelua ja ostin kirjankin, Soila Lehtosen koostaman "Draamaa Suomenlinnassa - Hyvän omantunnon kesäteatteria" ja kirjan kanssa tuli heti tilaongelmia, sillä se ei mahtunut laukkuuni. Narikassa sain kuitenkin erinomaista palvelua, kun nuorukainen kipaisi tuosta noin alakerrasta minulle kassin, jonne sain kirjan säilöön. Kahviossa sitten minut huumasi ihana pullantuoksu, ja jo ennen esitystä oli sellainen fiilis, että kyllä kannatti lähteä "isolle kirkolle" ja haukkasin tyytyväisenä pullastani palasen.

 Esityksessä tuettuun vuokra-asuntoon muuttanut Klara (Ella Mettänen) tarkkailee uuden asuntonsa ikkunasta ohikulkevia ihmisiä. Hitaasti, mutta varmasti rollaattorinsa kanssa tepsuttava papparainen (Santtu Karvonen) , laitapuolenkulkijan oloinen kumarainen mies (Robin Svartström) hihnassa tempoilevan koiransa (Juha Kukkonen) kera, kiireinen nainen (Minna Suuronen) painavia kauppakassejaan kantaen, toimelias ja vauhdikas postinkantaja (Santtu Karvonen), nuori tyttö (Pihla Penttinen) leikitellen matkalla kouluun. Kaikilla selkeä suunta jonnekin, kaikki jotenkin huolettomina ja varmoina etenemässä kuka minnekin. Kaikenlaisin askelin, mutta etenemässä kuitenkin. Ja tuonne muiden ihmisten joukkoon pitäisi Klarankin uskaltautua, mutta sepä ei olekaan niin helppoa. Kaupassa pitäisi käydä edes pikaisesti suklaaostoksilla, mutta jo pelkästään asunnon oven avaaminen on aivan ylivoimainen suoritus. Ei auta mielikuvaharjoittelu eikä raphenkiseen supersankarihahmoon tukeutuminen, ei aurinkolasit silmillä, ei touhukkaan äidin (Pihla Penttinen) soittelu eikä omahoitaja Jannen (Robin Svartström) pikavisiitti. "Kyllä sä klaaraat tän homman!" huikkaa Janne iloisesti ovesta kiirehtiessään seuraavan mielenterveyskuntoutujan luo kotikäynnille.

Minna Suuronen 

 Ennen lähtöään Janne on ehtinyt antaa Klaralle kynän ja vihkon, johon tulisi kirjata päivittäin yhdeksän hyvää syytä elää. Listan muodossa Erlend Loe- tyyliin. Alkuun kun pääsee, listan pitäisi syntyä kuin itsestään ja kymmenes syy ei enää suuria ponnistuksia vaadi. Nukkuminen, suklaa, lavuaarissa majaileva kämppis eli hämähäkki... siinäpä ne. Lista jää pahasti kesken. Paikalle porhaltaa vielä Klaran sisko Ursula (Minna Suuronen), jolla riittää elämässään säpinää, menoa, töitä ja rakkautta.

 Lopulta Klara saa itsensä ulos raittiiseen ilmaan ja törmää ensimmäisenä mieheen ja koiraan, joiden touhuja on ikkunastakin seuraillut. Koira tekeekin heti tuttavuutta pienen arastelun jälkeen ja voi sitä iloista hännänheilutusta ja suoranaista tanssahtelua. Väkisinhän tässä suupielet nousevat hymyyn! Miten mainio onkaan tämä Urho-Kalevaksi nimetty sekarotuinen turre! Tekisi itsekin mieleni mennä vähän korvan takaa rapsuttelemaan. Tämän koiruuskontaktin myötä Klarankin tilanne hissukseen etenee, pienin askelin tosin, mutta kuitenkin. Huomaan, että katsekontaktin välttelyn lisäksi hän välttelee myös tietyn kirjaimen lausumista ääneen... Saamme tutustua hiukan tarkemmin myös muiden kanssaihmisten elämäntilanteisiin ja kaikki ei ole sitä miltä äkkiseltään on näyttänyt. Mieleeni nousee Täti ja minä - näytelmän Kempin repliikki, jossa hän toteaa, että "kaikki me täällä tavallaan onnumme, eikö vaan?". Jokaisella on oma tarinansa, omat kipupisteensä, omat syynsä ja seurauksensa.

Klara, Urho-Kaleva ja Oskari 

 Ihana, osittain hyvin surumielinen mutta toivorikas tarina, jossa oivallisia vinkkejä kanssaeläjien huomioimiseen pieninkin teoin ja myös kritiikkiä sote-palveluiden ja muiden vastaavien suuntaan. PsykPolille saa soittaa vaikka keskiyöllä, ja käyntiajan saa jo kolmen viikon päähän. Monelle seuraava aamukin on jo ylitsepääsemätön juttu.

 Minua viehätti lavastuksen minimalistisuus ja avaruus, keskellä ollaan ja reunoilla tapahtuu kaikenlaista ja maailma pyörii ympärillä? Ei pelkästään niin. Kun päästää oman maailmansa sisälle jonkun edes hetkeksi, sillä voi olla kauaskantoisia seurauksia. Viehätyin taustan projisoinneista, sateesta, hämähäkistä, vastapäisen talon ikkunoista... Erityisen suurella ilolla ja nautinnolla seurasin, miten uskottava, tarkka ja pakahduttavan herkkä oli Ella Mettänen Klaran roolissa. Muutkin roolihenkilöt olivat taiten ja suurella sydämellä tehtyjä, vaikka olisi ollut ainesta huvittaviinkin hahmoihin. Suorastaan rakastuin Urho-Kalevaan ja kahvimaitoa hakevaan rollaattoripappaan.

Santtu Karvonen 

 Mitä luulette, saiko Klara listansa kirjoitettua? Minä ainakin sain heti kotimatkalla, ja se syntyi hirmuisen helposti. Jotenkin piristyin tästä reissustani kovasti!

Tallen 9 hyvää syytä elää torstaina 1.11. 2018 :

1. Kiireetön aamu ja vapaapäivä 
2. Saunominen omassa saunassa omaan tahtiin 
3. Maukas ruoka 
4. Kiinnostava äänikirja 
5. Ystävälliset sanat lippukassalla 
6. Erinomainen palvelu narikan nuorukaisella 
7. Tuore, herkullinen pulla 
8. Loistava, ajatuksia herättävä teatteriesitys 
9. Iloiset jälleennäkemiset, lämpimät katseet, halaukset ja ihan oikean koiran rapsutus ja hännänheilutus 

Ja se kymmenes tulee kuin itsestään : kanssaihmiset 

Täällä ei olla yksin, muistetaanhan se.

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen vapaalipulla, suurkiitos Ryhmäteatteri!)

ps. Jos "Draamaa Suomenlinnassa"-kirja kiinnostaa, se on ostettavissa teatterin lippukassalta hintaan 25 €.

1918 Teatteri taistelussa / Tampereen Teatteri

1918 Teatteri taistelussa / Tampereen Teatterin päänäyttämö ja koko talo

Kantaesitys 27.1. 2018, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen
Historia-asiantuntija Tuomas Hoppu
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Valosuunnittelu Raimo Salmi ja Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta
Koreografi Mari Rosendahl
Kampausten ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa : Reino Bragge, Arttu Ratinen, Eeva Hakulinen, Elina Rintala, Ville Majamaa, Markku Thure, Ville Haapasalo, Antti Tiensuu, Jukka Leisti, Risto Korhonen, Mari Turunen, Aliisa Pulkkinen, Ella Mettänen, Esa Latva-Äijö, Kirsimarja Järvinen, Pia Piltz, Martti Manninen, Matti Hakulinen, Elisa Piispanen, Valentin Salo, Loviisa Mounier/Moona Niemi, Aarni Hytönen, Roni Isokääntä, Juho Kurjonen, Tuomas Kylmäkoski, Eero Malila, Santtu Mutanen, Matias Prami, Rasmus Rajakallio, Pekko Rajala, Aapo Savisaari ja Eero Viljanen

(c) Harri Hinkka 

 Lauantaina ensi-illassa ollut 1918 Teatteri taistelussa sai aikaan taas hiukan erilaisen blogikirjoituksen. Ei arvostelua, ei tarinaa siitä, mitä lavalla ja muualla tapahtuu. Halusin jotain henkilökohtaisempaa, ja mikäs sen paremmin toimisi kuin kirje.

  Parahin Iida,

halusin kirjoittaa Sinulle kirjeen, koska minua jäi vaivaamaan se, ettet saanut Kallelta tai Ireneltä vastausta kirjeisiisi ja jäi vaivaamaan sekin, että menivätkö kirjeesi edes koskaan perille ja saivatko he lukea kuulumistasi ja suunnitelmistasi. Iida, välillämme on sata vuotta - se on pitkä aika tai sitten ei. Samat haaveet ja unelmat täällä kaikilla on edelleen, ja toive siitä, että läheisillä olisi kaikki hyvin, missä tahansa he sitten ovatkin. Sitä paitsi kirjeitä on erittäin mukava saada ja lähettää, pitkästä aikaa! 

 Tiedätkö Iida, olen astellut Tampereen keskustorilla vuosien saatossa kymmeniä, ellei satoja kertoja, kiiruhtanut milloin ostoksille, milloin elokuviin, syömään, teatteriin ... miettimättä yhtään sen enempää, että mitä tätäkin toria ympäröivät rakennukset ovat joutuneet vuosikymmeniä sitten todistamaan. Lupaan Sinulle, että seuraavalla kerralla pysähdyn keskelle toria ja katselen kunnolla ympärilleni. Hengitän. Olen elossa. 

 Kymmeniä kertoja olen astellut Tampereen Teatterin ovista sisään, kulkenut portaita ylös tai alas, katsellut seinillä olevia istumapaikkakarttoja ja näyttelijöiden kuvia. Tilannut kahviosta pullaa. Rupatellut seuralaisen kanssa niitä näitä teatteriesityksen alkua odotellessa. Mainitsinko jo pullan? Nauranut, itkenyt, tympääntynyt, nauttinut. Kaikenlaista. Poistunut narikan kautta ovista kiireenvilkkaa jälleen ulos ja suunnannut kotia kohti taas yhtä kokemusta, yhtä tarinaa rikkaampana. Tällä kertaa poikkeuksellista oli se, että yksi tarinankertojista oli teatteritalo itse. Kapeat portaikot, ahtaat käytävät, luodinreiät seinillä, lähestyvien askelten äänet, huudot, piilopaikat, lukitut ovet... Koskaan aiemmin en ole talossa vieraillessani ajatellut, että juuri tässä on joku ammuttu. Juuri tässä näin. Olen kyllä tiennyt, mutta olen sulkenut sen ajatuksen mielestäni pois.

 Unohdetaan hetkeksi punaiset ja valkoiset. Minä näin ihmisiä, ihan tavallisia ihmisiä kaikkine inhimillisine heikkouksineen. Vallanhimoa, pelkoa, rakkauden janoa, viinanhimoa, virhearviointeja, väsymystä, nälkää. Kaatuneita pöytiä, verisiä esiliinoja, tyhjiä ja täysiä pulloja, seksuaalista häirintää, hyväksikäyttöä. Nuoria punakaartilaisia. Tavallisia ihmisiä seisomassa lavalla rivissä ja hätkähtämässä, kun vierestä kaveri ammutaan silmien edessä. Isiä, äitejä, lapsia, siskoja, veljiä. Ihmisiä! 

 Voi Iida, minun muistini on alkanut pätkimään. Olen jo unohtanut osan tapahtumista ja henkilöistä, mutta Sinut minä muistan hyvin. Ja Hannan. Jos voisin täältä kaukaa yhden neuvon antaa, niin kutsu häntä aina Hannaksi, vaikka kuinka etuilisi ruokajonossa. Hän on ihan vaan Hanna. Voi kun muistaisit tämän! 

 Mitäs muuta minä Sinulle kertoisin... Ai niin, tänään varmistui se, että Sauli Niinistö jatkaa Suomen presidenttinä. Toista äänestyskierrosta ei tarvittu. Näillä mennään nyt seuraavat kuusi vuotta. Elo jatkuu samalla mallilla kuin tähänkin asti. Lisäksi sain juuri puhelimeeni viestin, että halutessani voisin perjantaina liittyä mielenosoitukseen, jossa Senaatintorilla Helsingissä vastustetaan aktiivimallia. "Jokaisella on oikeus osallistua", viestissä lukee. Suurta paloa minulla ei tapahtumaan ole. Kuka sitten menisi puolestani töihin? Täältä sadan vuoden päästä, Iida, on myös mahdotonta sanoa, mitä olisin tehnyt keväällä 1918. Aatteen vuoksi, ehkä. En tiedä. Ja onneksi minun ei tarvitse tietää. 

 Lopetan kirjeeni nyt tähän. 

 Voi hyvin, rohkea Iida!

terveisin Talle 

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!) 

Haastattelussa Ella Mettänen

 Ella Mettäsen tapasin kahvila Kaffilassa Tampereella marraskuun alussa 2017.

Vuonna 1989 syntynyt Ella on horoskoopiltaan jousimies. ”Oon syntynyt Helsingissä, ihan paljasjalkainen helsinkiläinen, ja kouluni oon käynyt siellä myös. Parikymppisenä oon muuttanut Helsingistä pois, lisäksi oon asunut Lahdessa ja nyt Tampereella.”

Mitä harrastat? ”Joogaa, lukemista ja ruuanlaittoa. Historia kiinnostaa myös kovasti. Aloitin juuri uuden projektin, Tampereen Teatterista jäi tarpeistonhoitaja Marja-Leena Niittymäki eläkkeelle juuri. Hän ehti olla 50 vuotta talossa. Käyn hänen luonaan juttusilla ja kirjaan ylös muistojaan ja ajatuksiaan, katsotaan mitä tästä seuraa. Tutkin samalla teatterihistoriaakin, ja varmasti tulossa on mielenkiintoisia keskusteluja hänen kanssaan”, Ella kertoo silmät innosta tuikkien.

Ella koulussa eikun kahvilassa (c) Teatterikärpänen 

Entä soittotaito? ”Pianoa soitan. Soitin aikoinaan monta vuotta musiikkiopistossa. Oon mä joskus teatterin lavallakin soittanut, pienimuotoisesti tosin. En ole kovin varma soittaja, mutta hyvä haaste se on, jos soittamista on tarjolla.”

Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? Kiinnostaisiko esimerkiksi vapaaehtoistyö? ”Hmmm, vapaaehtoistyötä mä teen jo seurakuntayhtymän kautta, mutten voi puhua siitä oikein mitään vaitiolovelvollisuuden takia. Antoisaa se on ollut, ihmisläheistä. Haluaisin kyllä tehdä enemmänkin. Seuraava projektini on varmaankin vanhusten parissa. Kahden näyttelijän Lokki-näytelmän kanssa olemme Eero Ojalan kanssa kiertäneet erilaisia palvelutaloja, keikat ovat olleet lähes poikkeuksetta elämäämullistavia kokemuksia. Olemme käyneet mielenkiintoisia keskusteluja ja kuulleet upeita tarinoita. Välillä on tullut sellainen olo, ettei haluaisi lähteä pois lainkaan tai on miettinyt, että miksi tulen tänne vain esittämään teatteria, kun voisin tulla muutenkin. Kirjoitusprojekti Marja-Leenan kanssa on nyt sydäntäni lähellä. Enemmän haluaisin yhteisöllisyyttä elämääni, järjestää juhliain?” kotona ja kutsua ihmisiä kylään.”

Ellan "Suomi-filmi"-tyyli (c) Harri Hinkka, Tampereen Teatteri 

 Mitkä ovat ammatillisessa mielessä sinun vahvuutesi tai erityistaitosi? ”Näyttelijäntyön vahvuudet...hmmm, ne on vähän muuttuneet tässä ja siksi aluksi epäröin vastaukseni kanssa. Lokista muodostui eräänlainen taitekohta, en ole enää varma että onko nämä olleet jo olemassa vai tulleet uusina. Vastaisin nyt, että vahvuutenani on hassuttelu ja leikkimielisyys sekä se, etten pelkää jakaa hyvinkin henkilökohtaisia tunteitani ja ajatuksiani, jos työ sitä sillä hetkellä vaatii. Käyttää niitä työssä, tai jakaa ohjaajan tai vastanäyttelijän kanssa. Leikkimielisyys on nyt uusi juttu, asioiden jakaminen puolestaan vanha.”

”Erikoistaidokseni sanoisin klovnerian, jonka löysin koulun loppupuolella. Teimme dokumenttiteatteria kurssilla, joka oli Nätyn ja TeaKin yhteistyö. Mulla on kroonista hermokipua takareidessä, ja teimme pienen työryhmän kanssa dokumenttiteatteria kroonisesta kivusta. Mietimme, että miten kipua voisi käsitellä näyttämöllä, ja meillä oli juuri ollut Marc Gassot´n klovneriakurssi. Ajattelimme, ettei kipua käsiteltäisi jotenkin pateettisesti ja muistin klovnihahmon, jonka olin kurssilla tehnyt. Siitä tulikin sitten niin tärkeä ja iso juttu, että kävimme Saksassakin pari kertaa keikalla esityksen kanssa. Päätin silloin pyhästi jatkavani projektia, mutta nyt se on jäänyt. Aion kyllä jatkaa jossain vaiheessa ja hahmoni on olemassa ja mielessäni jatkuvasti.”

Kipeä juttu (Riitta Jakomäki, Kontulasta) 

Mikä on ruokabravuurisi? ”Risotto on hyvää aina. Dosa-letut onnistuu myös”.

Ja taas lähtee risottokeskustelu hetkeksi käyntiin…

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Uusi soitin olisi kiva ottaa haltuun – kitara, sello, viulu esimerkiksi. Piispasen Elisa pitää Tampereen Teatterilla maanantaiaamuisin leijuntakerhoa ja oon nyt käynyt siellä pari kertaa, sen mitä kivut sallii ilma-akrobatia kiinnostaa kovasti. Voltteihin mä en pysty, vaikka kuinka haluaisin niitä tehdä.”

Mikä on ollut toistaiseksi haasteellisin roolisi tai proggis? ”Kyllä se oli se klovneria. Se oli aluksi ihan hirveää! Opettaja oli onneksi loistava. Ensimmäinen harjoite oli se, että mentiin ”ilman nenää” lavalle, koitetaan olla siinä mahdollisimman aidosti ja sitten lähdetään lavalta pois. Vaikeaa on! Seuraavalla kerralla tehdään sama uudestaan nenä päässä, ja tarkoitus olisi olla vaan rauhassa ja katsoa, mitä tapahtuu. Olla kontaktissa yleisöön ja olla samalla mahdollisimman aito omalle kokemukselleen ja antaa kaikenlaisten reaktioiden tulla. Kerran kävi niin harjoitetta tehdessämme, että yritin kovasti hauskuuttaa ja kukaan ei nauranut, tietenkään. Tulin lavalta pois ja hajosin täysin, aloin itkeä koko kurssini ja Marcin nähden. Marc kehoitti mua menemään takaisin lavalle nenä päässä, ja mä menin itkien takaisin. Marc sanoi, että kasvata tilannetta vielä ja itke niin paljon kuin suinkin voit, ja niin tehtyäni ihmiset nauroikin. Koko hahmoni syntyi sillä tavalla!”

”Kaikissa jutuissahan on aluksi kovasti haastetta, mutta kyllä isoin juttu on ollut Lokki, ei siitä pääse mihinkään. Koko juttu sai alkunsa jo seitsemän vuotta sitten, kun pääsimme Eero Ojalan kanssa samaan aikaan kouluun Lahden Kansanopistoon. Molempien mielestä Lokki oli todella kiinnostava näytelmä, ja molemmat olimme aiemmin olleet siinä mukana (minä lukiossa ja Eero Oulussa). Eero sitten ehdotti, että tehtäisiinkö Lokki yhteisenä ”lopputyönä” myöhemmin siten, että näyttelisimme koko tekstin kahdestaan. Siitä se lähti, ja muokkautui vuosien myötä sellaiseksi, mitä se on nyt.”

Ella ja Eero Lokissa (c) Janna Räsänen 

 Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Isäni ja veljeni ovat muusikoita. Musiikkia on ollut kotona paljon, mutta teatteria ei niinkään. Mä oon ainut teatterin pariin päätynyt.”

Miten sinä sitten sait teatterikärpäsen puraisun? ”Hahah, nyt tää tulee julki, halusin tai en. Meillä oli kaverini Emman kanssa ala-asteella sellainen näytelmäsarja nimeltään ”Hömppäsen pariskunta”. Koko homma sai alkunsa siitä, että me pukeuduttiin vanhempieni hassuihin vaatteisiin ja kierrettiin naapureilla laulamassa Täti Moonikaa ja muuta. Sitten aloimme esittää niitä hahmojamme koulussakin ja aloimme kirjoittaa näytelmiä, niitä oli yhteensä varmaan toistakymmentä. Kaverit pyysi meitä esiintymään syntymäpäivilleen. Keikkaa pukkasi kovasti. Kirjoitimme myös tilauksesta juhliin uusia juttuja. Siitähän se sitten lähti! Vanhempamme laittoivat meidät sitten teatteriharrastuksen pariin Musiikkiteatteri Mustiin (vaikuttaa edelleenkin Helsingissä, siellä opimme kaikenlaista), eivät varmaan jaksaneet katsella enää sitä meidän alituista pelleilyä kotona. Näin! Sen jälkeen mulla ei oikeastaan ole ollut enää mitään muuta vaihtoehtoa. No, totta kai oon miettinyt, että mitäs jos tästä ei ura urkenekaan, mutta kuitenkin...”

”Musiikkiteatteri Mustissa olin mukana monta vuotta, ja samaan aikaan kävin yhden teatteri-ja kamerailmaisun kaksivuotisen koulutuksen, joka järjestettiin Yle:n tiloissa. Teini-ikäisenä olin mukana parissa minisarjassa Yle:llä, yläaste ja lukio mulla oli ilmaisutaitopainotteisia. Tanssia ja laulua tuli harrastettua myös paljon. Lahden Kansanopistossa olin kaksi vuotta, ja sen jälkeen pääsin Nätylle. TeaKiin mä hain kolme kertaa, Nätylle kahdesti. Valmistuin 2016.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Aiheena oli ”Muuntautumiskyky” - Lokki oli iso osa sitä, samoin se klovnihahmo. Käsittelin siinä mm. sitä, että mitä muuntautumiskyky ylipäätään tarkoittaa ja kuka sen määrittelee, onko näyttelijä onnistunut muuntautumisessaan vaiko ei. Virallista taiteellista lopputyötä mulla ei ollut (sitä ei ollut vielä silloin Nätyllä) mutta halusin silti tehdä Lokin. Työharjoittelussa olin Lahden Kaupunginteatterissa näytelmässä ”Rakkaudesta minuun”. Se oli jostain syystä haastava kokemus myös, en oikeastaan tiedä edes miksi. Ehkä mua jännitti se, että otetaanko mut siellä vastaan ammattilaisena vai koululaisena, ja kun kävi ilmi, että mut otettiin ammattilaisena vastaan, jännitys laukesi. Kyllä mua on välillä vieläkin jännittänyt tämä opintojen jälkeinen ensimmäinen vuosi työelämässä!”

Mitä vaihtoehtoja mietit silloin, kun puntaroit muitakin aloja? ”Olisin varmaankin nuorisotyöntekijä tai vanhusten parissa. Yksi tuttuni on käynyt Turun Taideakatemian ja hän toimii yhdessä palvelutalossa täyspäiväisenä kulttuuritoimenjärjestäjänä. Ihan uskomattoman hienoa, että sellainenkin homma vielä nykyään on!”

Miksi olet näyttelijä? ”Ah! Se liittyy jotenkin sellaiseen luonteenpiirteeseen, jota ei ”normaaliksi koetussa” tai sovinnaisessa käytöksessä sallita. Sellaisen energian purkamiseen, jonka ei ehkä pidäkään olla ok tosielämässä. Esimerkkinä tästä – tosi monet näyttelijät ovat innoissaan siitä, että pääsevät näyttelemään sotaa, ampumaan. Harva saa purkaa sen energiapuolen itsestään tai toteuttaa sitä. Joku tuollainen se syy tällä hetkellä on, sehän voi vielä muuttua. Tällä hetkellä harjoitellaan näytelmää kansalaissodasta ja oon huomannut, miten helppoa on lähteä mukaan joukkohurmokseen. Oon punainen naiskaartilainen ja helvetti sentään että se tuntuu silloin oikealta! Näyttämöllä sen oikein tuntee, toki se haihtuu sitten harjoitusten jälkeen.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut? ”Tämä kyllä henkilöityy Nätyn nykyiseen teatterityön professoriin Pauliina Hulkkoon, jonka lähestymistapa näyttelijöiden koulutukseen on se (tai niin minä ainakin sen koen), ettei ole olemassa mitään tiettyä näyttelijän prototyyppiä (nokkela fyysisesti tai verbaalisesti, notkea, urheilullinen,). Mä haluan viljellä omassa työssäni omaa erityisyyttäni, etsiä omaa ainutlaatuisuuttani. Voin olla höpsö ja absurdi ja outo, ja se on ihan ok. Klovneriassa kiteytyy tämä.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Tähän vois sanoo sata ihmistä. Ammatillisesti ihailemani ihmiset on usein mua vanhempia naisia, esimerkkinä jo mainitsemani Pauliina Hulkko, puheen lehtori Tiina Syrjä sekä Tampereen Teatterissa näyttelevät Ritva Jalonen ja Mari Turunen, Lahdessa Ritva Sorvali, Työviksellä Minna Hokkanen. Lista on piiiitkä. Kaikissa heissä on sellaista omanarvontuntoa, joka mielestäni voi tulla vain ajan myötä. Arvostan ja ihailen aviomiestäni, näyttelijä hänkin, Antti Tiensuu. Käsittämättömän hyvä ihminen.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Jos lähdetään oikein fantasioimaan, vastaan Leonardo DiCaprio – hänen näyttelijäntyössään näkyy jotenkin se hassuttelupuolikin. Eero Ojala on huikea, ja kaikki kurssikaverini – heidän kanssaan on helppoa olla lavalla, katsoa silmiin ja koskettaa. Ja ystäväni näyttelijä Anne-Mari Alaspää, ois jo korkea aika päästä senkin kanssa näyttelemään.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Miks tää on näin vaikee. Haluun sanoo Freddie Mercury, mut en kehtaa. Sehän ois ihan vitsi.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja mainitse muutama tärkeä proggis? ”Tampereen Teatterissa kaikki tekemäni jutut on olleet tärkeitä, Lahden Kaupunginteatterissa oli se Rakkaudesta minuun. Tärkein on Lokki. Tärkeä on myös oma ryhmämme Meriteatteri, jossa oon ollut mukana vuodesta 2015. Koulussa tärkeitä proggiksia oli kandityö ”Mykkänäytelmä” ja ”Kipeä juttu” (se klovnijuttu kroonisesta kivusta). Niin ja Tarinateatteri Vox, sen kanssa on keikkailtu eri tilaajien luona. Siinä yhdistyy ihmisläheinen työ, ollaan käyty mm. omaishoitajien luona ja dementiayksiköissä.”

Meriteatterista (c) Mikko Kelloniemi 

Millaista teatteria itse haluaisit nähdä enemmän? ”Teatteria, jossa koetellaan ”normaalia” ihmisenäolemisen rajaa. Kokeillaan sovinnaisuuden rajoja. Ihmisethän ovat outoja ja erilaisia oikeassa elämässä. Tuntuu siltä, että teatterissa ja elokuvissa ihmiset ovat jotenkin kliinisiä, kokevat tunteita ja puhuvat repliikkejään tunteiden läpi, ja se on siinä. Haluaisin nähdä myös sellaista, missä on yhdistettynä esimerkiksi klovneriaa tai commedia dell´artea johonkin kirjoitettuun dialogiin.”

Osaatko selittää, mitä on ”teatterin taika”? Voiko sitä edes selittää? ”Eihän sitä varmaankaan tyhjentävästi pysty selittämään… Se on muuttuva asia ja jokaiselle erilainen. Mulla se liittyy vahvaan yleisökontaktiin, joissakin esityksessä se on helppo saavuttaa katsomalla silmiin, rikkomalla neljäs seinä. Tapahtuu molemminpuolinen suora kohtaaminen. Lokissa kysymyksiä esitetään suoraan katsojalle, ja vaikka heiltä ei vastausta odotetaakan, joskus kun saa sen nyökkäyksen tai pään pudistamisen, se lunastaa kaiken. Saman olen kokenut itsekin katsomon puolella, on jäänyt sellainen olo, että oon käynyt keskustelua näyttelijän kanssa ilman sanoja. Harvinainen kokemus, mutta tapahtuessaan parasta”, Ella hehkuttaa.

Tässä kohtaa homma kääntyi jostain syystä yllättäen päälaelleen ja Ella alkoi haastattelemaan minua pitkäksi aikaa… Käytiin sitten meikäläisen teatteri – ja bloggaushistoria läpi perusteellisesti!

Mitkä asiat inspiroi sinua? ”Jos töistä puhutaan, niin avoimuus – avoimuus siitä, mitä ohjaaja kokee tai vastanäyttelijä näkee. Se, että nähdään vaivaa hyvän työilmapiirin ja ystävällisyyden eteen. Hassuttelu edelleen! Mua inspiroi suunnattomasti se, jos joku pystyy oikein vaalimaan omaa erityisyyttään. Mä oon tosi romanttinen ja innostuin ensilumesta täysin, kotona laitettiin ruokaa enkä malttanut mennä syömään, kun piti ikkunan ääressä seurata ja oikein odottaa ensilumen satamista!”

Podetko ramppikuumetta? ”Voi kyllä! Riippuu tietysti aina esityksestäkin, mutta esimerkiksi ennen Lokkia mä meinaan oksentaa joka kerta. Mua jännittää niiiin paljon aina! Mulla oli tuossa pitkähkö kausi, ettei jännittänyt yhtään jostain syystä. Nyt se on ohi.”

Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”Kipujeni vuoksi mulla on välillä vaikeuksia hengityksen kanssa ja mun on pakko tavalla tai toisella rauhoittaa itseni, muuten ei tule mistään mitään ja jännitys vie voiton, haukon ilmaa lavalla ja muuta. Olihan mulla sellainen hassu eväsrutiini, teini-ikäisestä Nätylle asti, että mulla oli päärynälimua, muna-riisipasteija ja Fazerin Sinistä eväänä ja niiden avulla mentiin monta tuntia. Nyt ei ole tätä enää, hahah.”

Mykkänäytelmästä (c) Tinja Salmi 

 Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Paavo Kääriäinen teki mulle kauhean källin kouluaikoina, oon yrittänyt kostaa sitä hänelle mutten ole vielä onnistunut. Esitimme Tohvelisankarin rouvaa kiinaksi ja Kiinassa asti, yhdessä Suomen esityksistä tämä tapahtui. On yksi kohtaus, jossa saan luettavakseni testamentin, ja Paavo oli tulostanu Pohjois-Korean diktaattorista kuvan, jossa tämä istui alasti sohvalla ja taisi juoda jotain. Mä hajosin todella pahasti enkä saanut itseäni koottua millään, yritin naamioida sitä itkuksi. Hirvittävä tilanne ja varsinainen yllätys!”

Kerro joku hyvä muisto. ”Ekana tuli mieleeni Nätyn potkiaiset, nuorempi vuosikurssi sen meille järjesti. Potkiaisten lopuksi meidät kuljetettiin pimeässä Teatterimonttuun rinkiin ja ”My Heart Will Go On” soi taustalla, aluksi se nauratti ja sitten itketti rajusti. Tuo muisto käy usein mielessä ja aina liikuttaa yhtä paljon. Meillä oli niin ihana kurssi, hienoja outoja tyyppejä.”

Tulevia roolejasi? ”Tammikuussa Tampereen Teatterissa on ”Teatteri taistelussa – 1918” ensi-illassa ja ”Huojuva talo” jatkaa myös keväällä ohjelmistossa. Meriteatterin ”Kapteeni Aalto ja Villi Silli” vierailee keväällä Teatteri Vanhassa Jukossa Lahdessa ja Lokki-keikkaa on luvassa myös. Syksyllä 2018 on Helsingissä ensi-ilta, ehkä kaksikin, mutta ei niistä nyt enempää.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Tämä ei ole motto vaan pätkä yhdestä runosta, ja runon loppu on mielestäni hieno ja kaunis: Hetkessä tämä päivä muuttaa eilisen päivän.”

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi? ”Sanoisin, että ”löydät kyllä sinun ihmisesi”, monikossa.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Ariel, oon aina halunnut olla merenneito. Meri on jotenkin kiehtova ja samalla pelottava paikka.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi sinun supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Saanko nyt siis keksiä ihan itse uuden hahmon? Mun supervoimani olisi empatia, ei pelkästään ajatustenlukua vaan vielä pitemmälle. Nimeä en nyt tähän hätään keksi.”

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Mun on tietyissä tilanteissa helppo kertoa tosi kipeistäkin asioista. Tutkisin sitä, miten minuun reagoitaisi, jos olisinkin mies. Oon kuullut paljon kokemuksia siitä, että tunteiden näyttäminen ei ole ok.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Kirjoja, kirjoja, kirjoja. Joogamaton. Niillä mä pärjäisin aika pitkälle. Juustonaksuja ja cokista (noloo).”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Se saisi olla aika korkealla, isossa vanhassa tammessa. Näkyis merelle ja yöllä kuuluis aaltojen äänet. Katossa ois reikä, josta näkyy taivas. Sit tulis kyllä vesi sisään.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Just eilen tuli mietittyä tätä asiaa. Tää on mahoton valinta, mutta just nyt päässäni pyörii sisällissota ja Tampereen valtaus ja sodan jälkeiset tapahtumat. En ole kyllä varma, haluaisinko mennä sinne paikanpäälle katsomaan oikeasti. Miten ihmiset ovat voineet tehdä jotain niin pahaa toisilleen? Samassa kaupungissa asuneet edelleen sen jälkeenkin, vaikka hetkeä aiemmin ovat sotineet toisiaan vastaan? Ja kaikki on tapahtunut ihan tässä näin, samoilla kulmilla.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi kenties sinun roolissasi? ”Haluaisin, että sen kantava teema olisi toivo ja ”hyvällä maulla”, minun maullani ihan hirveille asioille nauraminen. Siinä tapahtuisi kaikenlaista paskaa ja lopussa päähenkilö nauraisi räkäisesti ihan kaikelle. Mustaa huumoria toivolla ryyditettynä. Haluaisin antaa roolini ystävälleni ja kurssitoverilleni Vera Veiskolalle.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Oletko koskaan halunnut tehdä itse teatteria? Entä onko sinun mielestäsi Suomen teatterimaailmassa jotain sellaista, mitä et arvosta? Mitä haluaisit muuttaa?”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen teatterille valmistautumaan Lokin näytökseen.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Aalto

Mistä sanasta pidät vähiten? - Raivo

Mikä sytyttää sinut? - Avoimuus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Päteminen

Suosikkikirosanasi? - Vittu se on!

Mitä ääntä rakastat? - Kun paistinpannulle laittaa jotain ja kuuluu sihahdus

Mitä ääntä inhoat? - Ärsyyntyneen ihmisen äänen karheutta

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Eräopas

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Asianajaja, tuomari, poliisi

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Voi perkele! TÄMÄ EI OLLUT VIELÄ VASTAUS hahahhah! ”No mitäs hyvää sitten tehtäisiin?”

Lokki / vierailu Tampereen Teatterissa

Lokki kahdelle näyttelijälle / vierailu Tampereen Teatterissa (Kulttuuriravintola Kivi)

Ensi-ilta 24.11. 2015, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)

Teksti Anton Tsehov
Suomennos Martti Anhava
Ohjaus Henri Tuulasjärvi
Sovitus ja näyttämöllinen konsepti Henri Tuulasjärvi, Ella Mettänen ja Eero Ojala
Puvustus Minna Harjuniemi

Rooleissa : Ella Mettänen ja Eero Ojala

 Minulla on ollut Tsehovin Lokin suhteen enemmän tai vähemmän huonoa tuuria matkassani. Tampereen Teatterissa muutama vuosi sitten nähty Lokki ehti liihottaa ohjelmistosta pois ennen kuin ehdin aktivoitua. Toiveikkain mielin suuntasimme pari vuotta sitten Espoon Kaupunginteatteriin katsomaan Red Nose Companyn versiota. Ei sekään reissu mennyt ihan putkeen. Olimme lähteneet kotoa hyvissä ajoin liikkeelle, mutta ratkaisevalla hetkellä kuski kääntyi väärästä liittymästä, ajelimme täysin eri suuntaan minne piti, navigaattorikin sekosi eikä kuski suostunut ottamaan minulta minkäänlaisia ohjeita vastaan. Loppupeleissä olimme Louhisalin pihalla paria minuuttia ennen esityksen alkua, ja siinä vaiheessa toinen lähti vielä etsimään parkkipaikkaa. Minä juoksin lippukassalle ja selvisi, että pääsemme kyllä vielä sisään, mutta "muiluttamalla" yläovesta tietyn kohtauksen jälkeen. Huvittavaa oli se (vaikka sillä hetkellä ei kauheasti naurattanutkaan), että pääsimme katsomoon tismalleen samalla hetkellä, kun näyttämöllä huudettiin "Portaista kuuluu askelia!" Koko ensimmäinen puoliaika meni sitten katsellessa otsasuonet kiukusta sykkien näytelmää, jonka lähtötilanteesta ja roolihenkilöistä ei ollut mitään käryä. En ollut tutustunut Lokkiin aiemmin, pienestä alustuksesta ei olisi ollut haittaa. Väliajan jälkeen hengitys oli laantunut normaaliksi ja pääsin jotenkuten kärryille tapahtumista, mutta tämä teatterikokemus jäi ymmärrettävistä syistä turhan vajaaksi noin kokonaisuutena. Jälkikäteen on tälle Lokki-reissulle kyllä sitten naurettu ja navigaattorikin päivitetty.

Ella Mettänen ja Eero Ojala (c) Henri Tuulasjärvi 

 Viime syksynä tämä "Lokki kahdelle näyttelijälle" vieraili useamman esityksen verran Teatteri Jurkassa, yhdessä lemppariteattereistani. Minulla oli tietysti varaus ja toiveikas oli jälleen mieleni, mutta sitten töissä joku sairastui ja jouduin edellisenä päivänä perumaan reissuni. Millainen epäonni minua tuntuu seuraavan! Kyllä harmitti, varsinkin kun luin bloggaajakollegoideni ylistäviä kirjoituksia esityksestä. Loput esitykset olivat loppuunmyytyjä, tietenkin. Minua juuri tässä esityksessä kiinnosti erityisesti se, miten runsas henkilögalleria tuotaisiin vain kahden näyttelijän voimin esiin. Ella Mettäsen olin nähnyt ensimmäisen kerran lavalla Nätyn "Näkijä/Tekijä"-jutussa vuonna 2012, vaikuttunut jo silloin ja myöhemmin usempaan otteeseen eri paikoissa, Eero Ojala sen sijaan oli minulle täysi kysymysmerkki. No, tässä vaiheessa voin todeta, että kysymysmerkki on muuttunut huutomerkiksi ja jos olisin nähnyt tämän jo vuosi sitten, olisi pihkaantuminen miehen meininkiin tapahtunut puoli vuotta aikaisemmin ja olisin kesällä viettänyt enemmänkin aikaa Suomenlinnan kesäteatterin veljeskartaan seurassa vaikka väkisin.

 Onnekseni tämän Lokin lento on jatkunut jo vuodesta 2015 ja jatkuu edelleen, ja niin minulle aukesi jälleen kerran mahdollisuus, tällä kertaa Tampereella Kulttuuriravintola Kivessä. Eipä alkanut sekään reissu hyvin, bussi oli jo valmiiksi puoli tuntia myöhässä ja myöhästyin siten eräästä tapaamisesta samaisen puoli tuntia. Parisen tuntia tuli istuttua kahvilan terassilla hämärtyvässä ja salakavalasti viilentyvässä illassa, aika hurahti ja vilusta täristen riensin Kiveen, jossa oli onneksi lämpöinen vastaanotto. Väkeä oli paikalla jo paljon ja eturivin paikkoja olisi ollut runsaasti tarjolla. Minä vähän karsastan eturiviä (paitsi Jurkassa), joten en mennyt paraatipaikalle vaan vähän kauemmas istumaan. Jälkikäteen jäi sitten vähän harmittamaan, sillä kaikki nämä Linnean mainitsemat paljaiden varpaiden kipristelyt jäivät näkemättä, ja olisi saattanut käydä niinkin, että kirjailija Trigorinin pitelemätön, itsetietoinen karisma olisi tehnyt olon jotensakin vaivaantuneeksi ja saanut punastumaan...

 Usein olen hehkuttanut näyttäviä lavasteita ja valoja, mutta kyllä minä olen pienten ratkaisujen ystävä enemmänkin. Näyttelijät luovat tunnelman, hyppysellinen teatterin taikaa - ja minä uskon kaiken. Olen siinä mielessä "helppo". Nyt lavalla on vain rantamaisemataulu, pari tuolia ja pieni patsas. Katossa roikkuu jotain. Luulin sitä ensin lokinraadoksi, mutta se olikin flyygelinmuotoinen pilvi. Tietysti!

 Muuta ei sitten tarvitakaan, paitsi mustiinpukeutuneet näyttelijät ja tarina, josta on karsittu rönsyt ja muutamat hahmot pois. Näyttämöllä nähdään seitsemän eri hahmoa, joiksi Mettänen ja Ojala sulavasti muuntautuvat tuosta noin. Käsien asento, puhetyyli, ryhti, nenän kipristely (se tarttui, itsekin huomasin tekeväni samanlaista liikettä), askellus, katseet... siinä muutama oivallinen tehokeino. Yleisö hykertelee ja hyrisee tyytyväisenä, onhan tämä aika koomista mutta niin traagistakin. Lämpöisestä tunnelmasta huolimatta huomaan välillä taas hytiseväni, kun rakkaudentunnustukset ja toiveikkaat katseet eivät löydä kohdettaan, ja miten julmasti ja eri tavoin voi toisen hauraat unelmat polkea maahan, lokin lailla. "Ihmiset ovat jotenkin niin vauhkoja tänään!" No vähemmästäkin! Kaikki hahmot ovat varsin rakastettavia luomuksia, mutta suosikeikseni nousivat ujona kiemurteleva neitokainen Nina (Ella Mettänen) sekä jo mainittu kirjailija Trigorin (Eero Ojala), joka kyllä tiesi mistä naruista vedellä saadakseen kaikki yleisöä myöten pauloihinsa.

 Lopussa suunnaton lämpö valtasi minut jälleen, kun valot sammuivat ja jäljelle jäi vain kynttilöiden hehku pöydissä. Moni näkemäni esitys tulee ja menee, muttei jätä muistijälkeä. Tämä sen sijaan jäi takuulla kutkuttelemaan ja poreilemaan mieleen pitkäksi aikaa. Hieno tunnelma. Tuli varsin etuoikeutettu olo. Minä olin yksi niistä onnekkaista, jotka tällä kerralla onnistuivat näkemään juuri tämän esityksen. Ei ihme, että esitys on aiheuttanut ihastunutta huokailua missä tahansa on vieraillutkin. Onhan tämä nyt ainutlaatuinen versio Lokista (muuta en itse asiassa enää kaipaakaan) ja molemmat näyttelijät niiiin älyttömän lahjakkaita ja muuntautuvaisia. Ah! Olen täysin myyty. Huomaa kyllä, että Ella ja Eero ovat tehneet tätä pitkään yhdessä - luottamus ja kemia toimii saumattomasti.

 Jos mielit nähdä Lokin, Kulttuuriravintola Kiveen napsahti kaksi lisänäytöstä loka-marraskuun vaihteeseen. Kannattaa kuitenkin toimia nopeasti. Lokakuun alussa esitys vierailee Malmitalossa Helsingissä ja lisäksi lyhyempänä versiona (50min kesto neljällä hahmolla) eri palvelutaloissa Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön kautta.

 Jos taas mielit nähdä Ellaa ja Eeroa lisää, löytyy siihenkin ratkaisu. Tällä hetkellä Ellaa voi nähdä Tampereen Teatterissa näytelmissä Katoava maa sekä Huojuva talo, ja keväällä näytelmässä 1918 Teatteri taistelussa. Eero puolestaan vetää vauva-ja taaperoteatteria Espoossa WeeGeessä, ja loppuvuodesta musikaalia "hiukan" pohjoisemmassa. Joutuuko sitä meikäläinen Rovaniemelle asti lähtemään...?

(Näin esityksen pressilipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Huojuva talo / Tampereen Teatteri

Huojuva talo / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Kantaesitys 31.8. 2017, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Maria Jotuni
Ohjaus ja dramatisointi Antti Mikkola
Valo-ja videosuunnittelu Tiiti Hynninen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Äänisuunnittelu Simo Savisaari ja Antti Mikkola
Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa : Arttu Ratinen, Anna-Maija Tuokko, Antti Tiensuu, Mari Turunen, Ville Majamaa, Ella Mettänen, Aliisa Pulkkinen ja Markku Thure

 Kaunis se oli päältä, koristeineen kaikkineen. Kuin pieni taideteos. Yksi oikeaan paikkaan syvälle osunut isku, ja koko komeus mureni pieniksi palasiksi, joissa silti maistui makeus. Makeus, joka tarttui lopulta kitalakeen kiinni ja alkoi äklöttää.

 Kerroin juuri koreasta väliaikaleivoksesta, joka oli toki kaunis päältä, mutta... Kaunista oli aluksi myös Eeron (Arttu Ratinen) ja Lean (Anna-Maija Tuokko) parisuhde. Ensikohtaaminen tapahtuu discossa tanssiparketilla joraillessa. Eeroon on kohdistanut tutkansa myös Aulikki (Mari Turunen), mutta viime hetkillä Lea omistajan elkein rientää väliin tyyliin "mä näin tämän ensin" ja se on menoa sitten. Tähän hetkeen Eero mielellään varmaankin palaisi ja valitsisi toisin (tosin mies ei mitään valintaa naisten välillä ehtinyt edes tekemään, kun Lea teki valinnan hänen puolestaan ripustautumalla kylkeen ja hukuttamalla tämän ylisanoihin). Tokihan se kenen tahansa itsetuntoa hivelee kun kaunis, seksikäs ja kaikintavoin hurmaava ihminen kohdistaa kaiken huomionsa! Varmasti Eero mielessään kuuluttaa kaikelle kansalle "Katsokaapa millaisen saaliin MINÄ onnistuin saamaan. Minä, ihan tavallinen mies!" , ääneen hän ei moista katso aiheelliseksi kailottaa, vaatimaton ja hiljainen luonne kun on. Rakkaus ja sen tarve saa ihmeitä aikaan, ja tekee myös sokeaksi.

Eero ja Lea kohtaavat 

 Jos Eero olisi päättänyt tehdä toisenlaisen valinnan, juuri tätä näytelmää ei olisi nähty. Toinen eero olisi tullut bongatuksi ennemmin tai myöhemmin. Tälläkin hetkellä jossain näyttää siltä, että elämä on täydellistä ja kulissit kunnossa, rahaa näyttää olevan ja toiset kadehtivat täydellistä paria, perhettä, liittoa. Jossain mies nostaa häpeästä kädet kasvoilleen, pyytää jälleen kerran anteeksi käytöstään, uskoo ja luottaa rakkauden muuttavan kaiken. Me katsomossa ulkopuolisisina tarkkailijoina (ja samalla kuin suuressa terapiaistunnossa terapeutti Ville Majamaan rauhoittavan äänen ja epäuskoisenkin katseen alla) seuraamme hiljaisina tapahtumien vyörymistä. Mieli tekisi huutaa "Lähde pois vielä kun voit!", mutta ei tästä niin vain lähdetä, kun on lapsetkin ja rakastaa, kaikesta tapahtuneesta huolimatta.

 Eero purkaa tapahtumien vyyhtiä terapeutin luona. Käydään läpi suhdetta jo edesmenneeseen isään sekä äitiin ja veljeen. Taustan projisoinneissa kerta toisensa jälkeen Lean kauniit mutta tunteettoman kylmät kasvot pirstoutuvat sadoiksi palasiksi. Silmät tuijottavat palasista, niitä ei pääse pakoon mihinkään. Eero on käynyt läpi perhehelvetin väkivaltaisen ja manipuloivan puolison otteessa. Välillä katsomossakin on tehtävä pienoisia väistöliikkeitä ja ainakin painauduttava tiiviimmin selkänojaa vasten, ainakin minä huomasin tekeväni niin, kun käsi kohoaa ja Lea ryntää päälle jyrän lailla. Miten äärimmäisen nöyryyttävää oli katsoa sitä, millä tavoin Lea käänsi kaiken Eeron syyksi, käski laskemaan housut nilkkoihin ja vei miehisyyden viimeisetkin rippeet. Naurahteluja kuului paikoitellen sieltä sun täältä, niin käsittämättömiä asioita lavalla tapahtuu, niin absurdeja lauseita paukautetaan päin naamaa. Menee niin sanotusti överiksi. Voi kuulkaa jos tietäisitte. Jo kuopatun blogini nimi oli aikoinaan "Elämä on yhtä teatteria". Päätelkää itse. Ei paljoa naurattanut.

 Väliajalla olin kuulevinani sanan "sääli" ja otaksuin sen suuntautuneen Eeroa kohti. Minä olin lähinnä surullinen ja etenkin siksi, että olin tunnistanut itseni molemmista päähenkilöistä. Mieleeni jäi kaihertamaan parikin ajatusta näytelmän alkupuolelta ja taisivat olla Eeron isän lausumia molemmat. Jotta voisi katsoa tulevaisuuteen, pitää katsoa ensin menneisyyteen (tai jotain sinne päin) ja se, että jokaisen ihmisen sisällä on monta ihmistä. Toiset saavat meidän parhaat puolemme esiin, toiset taas ne huonot puolet, jotka vielä korostuvat ja paisuvat hallitsemattomiin.

 Näytelmän jälkeen aulassa takkejaan haki hiljaista porukkaa. Osa ei saanut sanotuksi muuta kuin "huh huh", osa vain tuijotti sanattomana takaisin silmät pyöreinä. Kirjoitin parilla lauseella kotimatkan aikana sosiaaliseen mediaan ja sain kommentin, jossa tiedusteltiin sitä, onko näytelmä liiankin rankka ja saako siitä painajaisia. Rankka on, ja siitä huolimatta ja nimenomaan siksi tämä pitää uskaltaa kohdata.

 Kiitos Antti Mikkola, että käänsit Huojuvan talon perustukset ja roolit toisinpäin. Iso kiitos Arttu Ratiselle koskettavasta roolityöstä (mies on lavalla lähes koko näytelmän ajan, siitä pointsit myös) ja Anna-Maija Tuokko... tosiaankin huh huh! Olen vaikuttunut.

 Näytelmässä olisi aihetta syvenpäänkin tarkasteluun, mutta juuri nyt en siihen pysty. Kovin helposti ihminen alkaa kaivelemaan yhtymäkohtia omasta elämästään ja nyt en halua enkä jaksa. En enää, taaksekatsomisvaihe on jo käyty läpi.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)

Katoava maa / Tampereen Teatteri

Katoava maa / Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Ensi-ilta 19.1. 2017, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Satu Rasila
Ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu Jouni Koskinen
Kampausten ja maskien suunnittelu Ella Lahtela

Rooleissa : Esko Roine, Ritva Jalonen, Ella Mettänen ja Antti Tiensuu

Esko Roine ja Ritva Jalonen (c) Mika Hiltunen

 Teatterivuoteni piti alkaa hiukan toisenlaisissa (ei tosin välttämättä sen kevyemmissä) merkeissä, mutta erinäisistä syistä johtuen neljä aiemmin sovittua esitystä peruuntui niin näyttelijän kuin oman sairasteluni vuoksi. Katoava maa -näytelmää minun ei alunperin pitänyt mennä lainkaan katsomaan, aihe tuntui liian raskaalta - etenkin kun olin juuri pari viikkoa aiemmin jättänyt jäähyväiset läheiselle, jonka viimeiset vuodet olivat muistisairauden vuoksi usvan peitossa. Pitkän välimatkan vuoksi tapaamisvälit venähtivät välillä liiankin pitkiksi. Nyt muistan kuitenkin hyvin viimekesäisen (ja viimeiseksi jääneen) tapaamisemme. "Sinua minä en muista aiemmin tavanneenikaan", hän totesi ja silmät sädehtivät samalla ilosta kun huomasi, että nuorinkin poikansa on näemmä mennyt naimisiin. "Minä muistan kyllä sinut", vastasin ja silitin poskea.

 Minulla on iäkkäät vanhemmat eikä tässä itsekään nuoria ja vetreitä enää olla. Tulevasta ei tiedä. Alzheimer voi iskeä puun takaa ihan kenen kohdalle tahansa. Kai siinä oli yksi syy, miksi itseni Katoavan maan ensi-illasta sitten loppujenlopuksi löysin. Katsomo oli jaettu jälleen siten, että muutama penkkirivi sijaitsi näyttämöllä ja mahdollisti tapahtumien seuraamisen todella läheltä. Minä istuin siis myös tuolla "erikoiskatsomossa" ja se kyllä syvensi katsomiskokemusta, sillä se mahdollisti tarkemman havainnoinnin. Käsien vapinan, huolenrypyt otsalla, hellän katseen.

(c) Harri Hinkka 

 Näytelmässä Helena (Ritva Jalonen) on saanut Alzheimer-diagnoosin. Aluksi kuitenkin etsitään urakalla Aarnen (Esko Roine) kadonneita silmälaseja. "Mihinkäs minä ne nyt laitoin?" Kuulostaa varsin tutulta ja harmittomalta muistin pätkimiseltä, jota sattuu itse kullekin joskus. Helena varjelee vanhaa pahvilaatikkoa kalleinpana aarteenaan. Laatikko on täynnä muistoja menneisyydestä, sisällön avulla pidetään kiinni jostain tärkeästä. Tämän tästä lavalle singahtavat myös nuoret Helena ja Aarne (Ella Mettänen ja Antti Tiensuu). Vaikuttaa siltä, että Helena määrää tahdin ja Aarne komppaa perässä minkä ehtii. Iäkkäämmällä pariskunnalla meno tuntuu kovin tasaiselta. Isoimmat särmät ja rosot on hiottu yhteiselon monien vuosien aallokossa. Jokin kuitenkin menneisyydessä tuntuu hiertävän, ja Aarnella on tarve puhua. Miksi nyt, kun toinen ei aina muista edes omaa nimeään?

 Helenan liekki hiipuu hiljalleen, ja sitä on erityisen koskettavaa seurata. Huolestunut ilme kasvoilla, kun ei itse ymmärrä mitä on tekemässä. Aggressiivisuus, härskit puheet, hätääntyminen siitä, että joutuu kotoaan pois tai pahvilaatikko katoaa. Pidin kovasti muistojen vertaamisesta maatuska-nukkeen - kauimmaisin nukke on pienin ja vaikein tavoittaa, samalla kuitenkin vahvin. Sitä ei pysty enää puolittamaan.

Ella Mettänen ja Antti Tiensuu (c) Harri Hinkka 

 Aarne parhaansa mukaan yrittää pitää Helenan rutiineissa ja elämässä kiinni. Puuroaamiainen, kylpy. Erityisen koskettava oli kohtaus, jossa nuori Aarne harjasi vapisevin käsin vanhan Helenan pitkiä hiuksia - samaan aikaan vanha Aarne harjasi nuoren rakkaansa hiuksia. Menneisyys kulkee meissä aina mukana ja vaikkapa tietty radiosta soiva musiikki herättää taas henkiin sen parkettien partaveitsen, joka joskus oli.

 Olin loppupuolella liikuttunut ja myös hivenen hämmentynyt. Minne katosivat värit ja kaikki kaapit yllättäen?

 Minulle tuli hirmuinen tarve päästä äkkiä kotiin esityksen jälkeen. Oli kovin yksinäistä odottaa rautatieasemalla junaa liki 1,5 tuntia, etenkin kun päässä velloi surumielisiä ajatuksia. Taas takana yksi päivä enemmän tätä elettyä elämää, ja toisaalta taas yksi päivä vähemmän jäljellä. Kotiinpäästyäni teki ensimmäisenä mieli kysyä mieheltäni, mitä haluaa minusta muistaa sitten kun minua ei enää ole. En kuitenkaan kysynyt. Aloin sen sijaan pohtia, mitä hänestä haluaisin muistaa. Sitäkään en osannut sanoa ääneen, vielä.

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Tampereen Teatteri!)