Haastattelussa Elina Aalto

Elina Aallon tapasin Public Corner -baarissa Helsingissä huhtikuun alussa 2017.

Vuonna 1982 syntynyt Elina on horoskooppimerkiltään oinas. ”Mä oon kotoisin Espoosta. Koulujani oon käynyt monessa paikassa, ekan ja tokan luokan kävin Espoossa, kolmannelle luokalle menin Helsingin Saksalaiseen Kouluun. Sitten kävin Tapiolan Musiikkilukion ja sieltä pääsin ylioppilaaksi. Oon asunut myös Turussa, ensin kiinnityksellä Turun Kaupunginteatterissa vuoden ja sen jälkeen freelancerina vielä toisen vuoden."

Mitä harrastat? ”En oikein tiedä, että onko mulla harrastuksia - mä oon tehnyt kaikista harrastuksistani ammatin. Oon harrastanut teatteria, oon harrastanut laulamista, oon harrastanut pianonsoittoa… nyt kaikki tuo kuuluu duuniini, mikä on kyllä itse asiassa ihanaa. Kaikenlaista harrastusta kyllä aina virittelen. Mä aloittelin viulunsoittoa 1,5v sitten, olin pitkään haaveillut siitä ja menin ostamaan itselleni viulun. En mä sitten käynyt tunneilla kuin puoli vuotta. No, nyt mulla on viulu. Sitten mä sain kaverilta vanhan järkkärin ja päätin aloittaa valokuvaamisen. Se innostus kesti kolme kuukautta. Mä oon tämmöinen, vaihtelen koko ajan sitä mitä vapaa-ajallani teen. Liikuntaa voin sanoa ihan oikeasti harrastavani jatkuvasti – rakastan kävelemistä, juoksen, käyn salilla, uin, joogaan. Jossain vaiheessa harrastin runokirjojen keräilyä ja lukemista. Mulla on niitä hirveät kasat, mutta nyt en ole enää moneen vuoteen lukenut niitä. Mielenkiinnon kohteet vaihtelee, en taida olla noissa asioissa kauhean pitkäjänteinen”, naurahtaa Elina ja kertoo vielä, että joskus on kokeillut ratsastamistakin, mutta hevosta ei sentään tullut hankittua.

Elina Aalto (c) Annika Miettinen Photography

Osaatko soittaa muita soittimia kuin pianoa (ja vähän viulua)? ”Pianoa oon soittanut nelivuotiaasta asti. Totta kai mulla on myös kitara, mutta en mä osaa soittaa sitä hahah! Pianonsoiton aloitin yksityisellä ja myöhemmin pääsin Espoon Musiikkiopistoon, 15 vuotta soitin tosi aktiivisesti. Jossain vaiheessa soitettavat kappaleet alkoivat olla massiivisia ja niitä olisi pitänyt harjoitella todella paljon. Ajattelin etten jaksa enää, kun mikään ei tule valmiiksi ellen harjoittele kolmea tuntia päivässä. Tajusin, ettei musta tule pianistia ja lopetin soittamisen. Kyllä mä vieläkin osaan pianoa soittaa, se taito ei ole ruostunut tässä vuosien saatossa. Lavaklubilla oli alkuvuodesta ”Ystävä”-niminen juttu ja siinä mä soitin vähän rumpuja, se oli ihan mahtavaa!”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi? ”Tarkoitatko ihmisenä vai näyttelijänä? Mä oon rehellinen ja luotettava. Olen myös hyvin innostuva – mä innostun ihmisistä ja asioista ja lähden mielelläni mukaan kaikenlaisiin kiinnostaviin juttuihin.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kyllä se viulunsoitto, ihan oikeesti, on sellainen. Oon haaveillut viulusta varmasti kymmenvuotiaasta asti. Lapsena aloitin viulutunnit, mutta mulla kävi vähän huono tuuri opettajan suhteen ja se ei ollut kauhean motivoivaa. Lopetin soittamisen vuoden kuluttua. Siitä lähtien mulla on silti ollut vahva tunne, että se olisi just mun soittimeni. Olinkin vähän pettynyt kun viulun hankittuani soittohommat ei sujuneetkaan suunnitelmieni mukaan, mulla oli samaan aikaan pari proggista meneillään ja ei vaan ollut tarpeeksi aikaa harjoitella. Haluaisin oppia soittamaan niin hyvin, että voisin soittaa näyttämölläkin viulua, edes jotain yksinkertaista. Siihen on toki vielä paljolti matkaa, mutta hiljaa hyvä tulee!”

”Lisäksi mä haluaisin olla ihan äärettömän hyvä laulaja. Varmasti ikuisuusprojekti, kaikki laulajat haluavat kehittyä ja tulla paremmiksi. On tässä pitkä matka jo kuljettukin! Teininä mun äänenkäyttöni oli niin surkeata, että jouduin jatkuvasti puheterapiaan ja mulla lähti ääni. Tein ihan älyttömästi töitä, selätin ongelmat ja nykyään puhun ja laulan ammatikseni!

Mikä on ollut isoin ammatillinen haasteesi toistaiseksi? ”Ehdottomasti Sylvian rooli Helsingin Kaupunginteatterissa. Mä sain Sylvian tekstin luettavakseni, enkä tiennyt jutusta etukäteen muuta, kuin että se on romanttinen komedia. Ekat kaksikymmentä sivua luettuani olin todella ihmeissäni - tietyt jutut vaikuttivat todella omituisilta. Sitten vasta tajusin, että Sylvia on koira! Otin roolin riemuissani vastaan, mutta samalla mietin, että eihän mulla ole mitään kokemusta koirista kun itse oon vielä kissaihminen. Pahinta olisi olla epäuskottava koira ja koko hommasta tulisi hirveä floppi, jos en saisi kehonkieltä haltuun. Mä tein tosi paljon töitä, jotta ymmärtäisin ”koiruutta”. Luin hirveän kasan kirjoja, katsoin leffoja ja koirankoulutusvideoita, ulkoilutin kavereiden koiria – upotin itseni koiratietoon. Pari kuukautta konttailin kotonakin pitkin lattioita ja kissani katseli ihmeissään, että mitä tuo oikein touhuaa. Mä pistin kaiken aikani Sylvian rooliin ja oli se kyllä todella palkitsevaakin. Parasta palautetta mulle oli se, kun katsojat tulivat sanomaan ”ihan kuin meidän koira!” Kyllä kannatti tutkailla koiranelämää tarkemmin.”

Sylvia (c) Tapio Vanhatalo 

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ketään, joka ihan ammatikseen olisi tehnyt. Isoisäni soitti haitaria, enoni taas soittaa haitaria, kitaraa ja laulaa. Hän on eläkkeellä ruvennut aktiivisesti keikkailemaan - vetänyt yhteislaulutilaisuuksia ja käynyt tanssiorkestereiden kanssa esiintymässä.”

Mikä sinut sitten sai kiinnostumaan teatterista/ esiintymisestä/ näyttelemisestä? ”Ollessani Espoon Musiikkiopistossa äitini bongasi opiston seinältä ilmoituksen Musiikkiteatteri Mutterin pääsykokeista ja kysyi, kiinnostaisiko mua. Olin silloin 9-vuotias. Hain mukaan ja pääsin, ja paras kaverinikin pääsi. Siellä sitä tehtiin sitten musiikkiteatteria monta vuotta, meitä oli tiivis kymmenisen hengen porukka. Ajattelin sitä siinä vaiheessa hyväksi harrastukseksi, samaan aikaan harrastin myös judoa ja koripalloa, olin tosi liikunnallinen. 17-vuotiaana sain pääroolin tv-sarjasta ”Siamin tytöt”, joka oli nuorille suunnattu kuusiosainen draamasarja live-roolipelaamisesta. Puoli vuotta kuvattiin ja oli jännittävää tajuta, että tätähän voisi tehdä työkseenkin. Mukana oli paljon porukkaa, josta on tullut myöhemmin ammattinäyttelijöitä mm. Elsa Saisio, Teemu Palosaari, Marja Salo, Arttu Kapulainen ja Mervi Takatalo. "

”Mulla oli myös lääkärinura haaveena pitkään, suvussani on paljon terveydenhoitoalan ihmisiä. Kipuilin sen kanssa, että tuleeko musta näyttelijä vaiko lääkäri. Lukiossa luin kaikki pitkät kurssit luonnontieteitä. Hain TeaKiin enkä päässyt, mutta sain roolin toisesta tv-sarjasta. Pari vuotta mietin että lääkäri-näyttelijä-lääkäri-näyttelijä, enkä osannut päättää kumpaa haluan enemmän. Päätin hakea molempiin. Olin hakemassa kolmatta kertaa TeaKiin ja ensimmäistä kertaa lääkikseen. Pääsin TeaKiin (lääkikseen en) ja vielä juuri ennen koulun alkua tuumin, että jos mä en tykkääkään tästä, mä haen seuraavana vuonna lääkikseen. Tykkäsin TeaKista ihan älyttömästi ja jäin sinne, se oli lopulta itsestäänselvyys jäädä sinne. Pääsin TeaKiin vuonna 2004 ja valmistuin 2009.”

Mikä oli kirjallisen lopputyösi aiheena? ”Sen nimi oli ”Neiti E ja äänenkäyttö”, sain erikoisluvan tehdä pidemmän lopputyön ja siitä tuli liki 160-sivuinen järkäle. Mua kiinnosti äänenkäyttöasiat todella paljon ja samana keväänä mä löysin Estill-mallin. Olin tutkinut asioita ja äänenkäytön anatomiaa jo aiemmin. Mä kirjoitin fiktiivisen tarinan Neiti E:stä, joka kävi teatterikoulua ja jolla oli ääniongelmia. Se oli vähän sellainen fantasiatyyppinen tarina, mukana oli kaikenlaisia hahmoja opettajista lähtien ja Neiti E oli tietenkin minä itse. Liitteenä oli 20-sivuinen teoriaosuus, johon yksi piirtäjäkaverini piirsi mm. lihaksiston ja kaikenlaisia kaavioita. Se oli sellainen tieteellis-taiteellinen kokonaisuus.”

Miksi olet näyttelijä? ”Jos mä olisin vuonna 2004 päässyt molempiin kouluihin, en tiedä kumman olisin valinnut. Ehkä olisin valinnut teatterin, koska TeaKiin olisi myöhemmin ollut varmaan ihan turha hakea uudestaan, jos olisi kerran kieltäytynyt paikasta. Näin jälkikäteen kun miettii, en haluaisi enää olla lääkäri, koska näyttelijänä mä saan toteuttaa itseäni. Luulen, että lääkärin duuni olisi ollut mulle liian kovaa. Teatterissa saa olla sellainen kuin on, herkkä ja tunteva ihminen. Kun mä menen aamulla teatterille töihin, mun ei pidä mennä sinne vaan mä saan mennä sinne. Se on parasta. Teatteri on mulle toinen koti."

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/ keneltä se on tullut? ”Mä vastaan muutamankin jutun. Yksi, minkä teatterissa oon oppinut, on täsmällisyys. Ollaan treeneissä ajoissa, ei tehdä puolittaisesti vaan kunnolla ja tosissaan. Harva tulee laiskottelemaan näihin töihin. Täsmällisyys toimii mulla muutenkin elämässä ja myös muissa duuneissani. Tarzan-musikaalissa opin Eero Saariselta ihan älyttömästi, hän näytteli siinä isääni. Eero on tehnyt paljon improa niin kuin minäkin ja meillä synkkasi hyvin ihan siitäkin syystä. Oon näyttelijänä improvisaatioteatteri Riskiryhmässä, joka perustettiin 2008. Mun vuosikurssini on koulutettu näyttelijöiksi aika pitkälti improvisaation oppien pohjalta, kurssivastaavana oli Tiina Pirhonen ja näyttelijäntyön lehtorina oli Kari-Pekka Toivonen. Me improttiin koko kouluaika ja mä perustan oman näyttelijäntyöni aika pitkälti juurikin impron oppeihin. Tiinan kanssa jutellessa on avautunut se, että improvisaation ohjenuoria voi käyttää myös ihan omassakin elämässä, se antaa tietynlaisen flown ja vapauden elämään. Sitä mä oon pyrkinyt hyödyntämään paljon niin näyttämöllä kuin siviilissäkin."

”Sitten vielä Andriy Zholdakin ohjaama Anna Karenina Turun Kaupunginteatterissa. Mä olin juuri puoli vuotta aiemmin valmistunut TeaKista ja kun oli kolme kuukautta harjoiteltu Anna Kareninaa, musta tuntui kuin olisi käynyt teatterikoulun uudestaan - proggis opetti mulle tosi paljon, enkä osaa sanoa mitään yhtä tiettyä asiaa."

Onko sinulla omia ns. ”esikuvia”, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Mä ihailen tosi montaa kollegaa, tosi montaa näyttelijää ja mä näen lähtökohtaisesti kaikki näyttelijät hirveän ihanina. Sitten on muutamia, jotka vaan on niin pirun hyviä. Silloin kun pääsin TeaKiin, Tiina Lymi ja Eero Aho ja olivat mulle tosi iso juttu. En mä osaa nimetä muita yksittäisiä. Mä oon valmis vaikuttumaan ihan kenestä tahansa hienon roolityön edessä, ja usein vaikutunkin. Mä uskon, että sopivan hetken tullen kaikki näyttelijät pystyvät yllättämään”, sanoo Elina.

Missä eri teattereissa olet näytellyt? "Helsingin Kaupunginteatterissa, Kansallisteatterissa, Turun Kaupunginteatterissa, Samppalinnan Kesäteatterissa, Turun Kesäteatterissa Vartiovuorella, Linnateatterissa, Kouvolan Teatterissa, Teatteri Jurkassa, Kruununpuiston Kesäteatterissa Imatralla ja syksyllä Teatteri Imatrassa. Olen vieraillut myös mm. Rakastajat-teatterissa Porissa, Tampereen Teatterikesässä ja Hämeenlinnan Teatterissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Olin TeaKin tokalla vuosikurssilla ja silloin tein Samppalinnan Kesäteatterissa Viulunsoittaja katolla-musikaalissa Tzeitelin roolin, se oli mun ensimmäinen ammattiteatterijuttuni ja ihan jo pelkästään siksikin mulle hirvittävän rakas ja tärkeä työ. Anna Karenina on mainittava ehdottomasti. Helsingin Kaupunginteatterin Tarzan-musikaali ja siinä Janen rooli oli mulle yhden unelman täyttymys - olin 15-vuotiaasta asti haaveillut HKT:n suuren näyttämön naispääroolista. Ekassa soolobiisissäni istahdin etunäyttämölle ja lauloin ensimmäiset säkeet: ”Tää hetki täyttää kaikki toiveet, kauan odottaa mä sain”. Ah, niin totta! Tarzanin jälkeen mieleenpainuvimmat proggikset ovat olleet Kouvolan Teatterin Love Story -musikaali ja HKT:n Sylvia", sanoo Elina.

Tarzan (Saska Pulkkinen) ja Jane (c) Mirka Kleemola 

Kuka olisi unelmiesi vasta- tai kanssanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Riippuu kyllä hirveästi siitä, millainen proggis olisi kyseessä… Mun mielestäni mä oon saanut jo tehdä unelmieni vastanäyttelijöiden kanssa töitä! Nylundin Jukan kanssa oli ihan käsittämättömän hyvä näytellä Love Storyssa - meillä jotenkin vaan loksahti kaikki hienosti yhteen. Jukan kanssa näyttelisin milloin tahansa uudestaan tosi mielelläni. Saarisen Eeron kanssa oli erityisen helppoa, hauskaa ja myös opettavaista näytellä. En osaa vastata unelmieni vastanäyttelijäksi ketään sellaista, kenen kanssa en olisi jo näytellyt. En voi tietää, miten meidän vuorovaikutuksemme oikeasti toimisi siinä tilanteessa.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Oi mä haluaisin laulaa Laura Alajääsken kanssa vielä. Teatterikouluaikoina lauloimme Jekyll and Hyde -musikaalin duettoa ”In His Eyes” kaikki päivät, me oltiin Lauran kanssa koulussa kuin paita ja peppu. Me oltiin eri vuosikursseilla, mutta se ei menoa haitannut. Ihana ystävä, mukavat muistot, hyvä kappale – ja Laurahan on hemmetin hyvä laulaja! Tai ehkä mä vaan kuuntelisin kun Laura laulaa”, Elina nauraa.

Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Mulle teatterin taika on sitä, että kun mä menen teatteriin (oli tuuleni sitten millainen tahansa), niin asiat rauhoittuu. Ei välttämättä ratkea, mutta siinä hetkessä ei ole huolia eikä murheita. Teatterissa yksi mun lempiasioistani on maata tyhjällä näyttämöllä ja katsella lamppuja. Näyttämö on rauhoittava paikka. Katsojana teatterin taika on mulle läsnä silloin, jos esitys vetää mut mukaansa. Joskus mä oon turhankin analyyttinen katsomossa ja silloin taika jää saavuttamatta. Viime lauantaina kävin katsomassa Tom of Finland -musikaalin Turussa ja se oli kyllä yhtä juhlaa alusta loppuun. Olin suu messingillä koko esityksen ajan!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Toiset ihmiset ja musiikki. Mulla on nyt pari kuukautta ollut sellainen kausi päällä, että mun on ollut ihan pakko kuunnella Apulantaa koko ajan. En tiedä miksi. Mulla voi mennä niin, että voin kuunnella yhtä ja samaa artistia puoli vuotta putkeen. Musiikki antaa mulle voimaa! Mua inspiroi myös kaikenlaiset positiiviset lausahdukset, välillä etsin niitä netistä ja kirjoitan paperille ylös."

Podetko ramppikuumetta/ esiintymisjännitystä? ”Joskus kyllä, mutta ihan normaalissa mittakaavassa. Mä valmennan esiintymistaitoa ja olen luennoinut esiintymisjännityksestä. Oon kuullut paljon ihmisten tarinoita jännittämisestä, ja oon antanut heille neuvoja ja kertonut mitä itse teen vastaavassa tilanteessa. Jos mua jännittää, mulle tulee energiapiikki. Ennen Sylvian näytöksiä mä tanssin ja lauloin kulisseissa, ja lavalle mennessäni olin jo valmiiksi energiatilassa. Toisethan on sellaisia, että menevät rauhoittumaan yksinään jonnekin. Mä en pysty ollenkaan sellaiseen, sitten mua vasta alkaisikin jännittää! Mun on pakko purkaa jännitys sosiaaliseen kanssakäymiseen tai tanssimiseen tai laulamiseen. Mähän oon myös aikamoinen valmistautuja, ehkä se on myös mun tapani käsitellä jännitystä. Käyn esityspäivinä aina tekstit ja biisit läpi, vaikka osaisinkin ne aivan varmasti."

Love Storyssa kera Jukka Nylundin (c) Marja Seppälä

Onko sinulla mitään omia rutiineja tai rituaaleja esityksiin liittyen? ”Riippuu paljon esityksestä. Sylvian näytöksiin mä aina kävelin, siihen meni vajaa tunti. Teatteri Jurkan Snap! -esityksissä taas kaikki lämmittelimme kimpassa ennen esitystä, improtessa lämmitellään aina yhdessä. Jokaiseen proggikseen muodostuu oma rutiininsa, josta sitten yleensä pidän kiinni. Yksi juttu mulla on, jonka teen aina ennen esitystä kuin esitystä – käyn lavalla ja käyn tärkeät paikat läpi.”

Kerrohan tähän väliin lisää yritystoiminnastasi! ”Joo, mielelläni! Mä aloitin valmentamisen 12 vuotta sitten vuonna 2005. Yksi tuttuni pyysi mua valmentamaan esiintymistaitoa opiskelijoille silloiselle TKK:lle. En ollut koskaan tehnyt vastaavaa, mutta otin haasteen vastaan. Vedin yhden kurssin ja siitä tykättiin paljon, ja siitä tuli sitten vuosittainen juttu. Sain hyvää palautetta ja sana alkoi levitä, ja opiskelijoita tuli enemmän ja enemmän. Vedin sitten enemmän kursseja useampana päivänä ja ne pidentyivätkin kestoltaan. Opetin myös äänenkäyttöä mm. Turun Taideakatemiassa ja laulutuntejakin pidin. Kuusi vuotta sitten mun opiskelijani silloisessa Aalto-yliopistossa olivat sitä mieltä, että mun pitäisi perustaa oma yritys. Vuoden mä mietin ja totesin, että miks ei! Kävin pari yrityskurssia ja pistin toiminimen pystyyn. Yritykseni on nimeltään Capella Training. Ekat vuodet tein valmennuksia säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta nyt viimeisen parin vuoden aikana kysyntä on kasvanut ihan hurjasti ja valmentamisesta on tullut mulle toinen ammatti. Teatterissa musta on ihanaa olla fokuksessa, mutta tykkään myös, että fokus siirtyy välillä johonkin toiseen ihmiseen. Silloin kun mä valmennan, fokus on valmennettavissa. Valmennusten kautta oon myös itse oppinut esiintymisestä ja ihmisestä ihan äärettömän paljon.

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Kolme vuotta sitten tehtiin Verkossa-näytelmää Studio Pasilaan. Näytelmähän käsitteli Wikileaksia. Jari Pehkonen näytteli siinä rikostutkijaa, mä näyttelin toista niistä ruotsalaisnaisista, jotka liittyivät Julian Assangen seksiskandaaliin. Kohtauksessa oli todistusaineistona käytetty kortsu, ja meitä oli useampi ihminen lavalla. Pehkiksellä oli kynän päällä se kortsu roikkumassa, ja puhutaan asiasta. Yhtäkkiä se kortsu tippuu kynän päältä lavan alle pienestä rakosesta. Pehkiksen seuraava repliikki meni vielä ”Mutta se kondomi! Missä se on?” ja sitä ei sitten oikeasti ollutkaan missään. Kaikki näyttämöllä revettiin nauramaan ja yleisö myös. Piti todella koota itsensä, että pystyi pokkana jatkamaan. Käsittämätöntä, että se katosi rakosesta jota ei pitänyt edes olla!”

Kerro joku hyvä muisto. ”Tämä ei oo nyt mikään yksittäinen muisto. Lapsuudessani meillä ei ollut omaa kesämökkiä, mutta vanhemmillani oli tapana aina vuokrata viikoksi Ahvenanmaalta kesämökki. Mulla on sellainen olo, että olisin viettänyt kaikki lapsuuteni kesät Ahvenanmaalla, vaikken ole. Oon viettänyt siellä viikon kerrallaan. Yhtenä kesänä kohtasin siellä ihanan ruotsalaisen pojan…olin 13-vuotias silloin. Kadotin pojan osoitteen harmillisesti!”

Tulevia roolejasi? ”Imatralle tulee lokakuun lopussa ensi-iltaan musikaali ”Pop! 60-luvun kultaiset kimulit” (engl. Shout! The Mod Musical).”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla, ja miksi? ”Hassu kysymys! Mulle tuli ekana mieleen sarjakuva ”Kamala luonto” ja siinä se ylivilkas kettu, se on huikee!”

Elina ja Talle Kansallisteatterin edessä 

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi hahmosi nimi ja supervoimasi? ”Mä olisin ajatustenlukija. Mä lukisin ihmisten ajatuksia ja ratkoisin kaikki asiat, koska tietäisin sitten ihmisten todelliset motiivit. Mun nimi olisi Meedio-Elina eli lyhyesti Melina. DJ Melina!”

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Mä juoksisin puolimaratonin ja kattoisin pääsisinkö kovempaa kuin yleensä!"

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin Netflixin, suklaata, salmiakkia ja kissani. Rooibos-teetä, ja kissalle ruokaa. Voileipiä! Ja vichyä.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Rakentaisin sen aika matalalle, ekaan puunhaaraan niin, että sieltä voisi hypätä alas. Majassa olisi ainakin kahvinkeitin, joten siellä olisi sähköt. Siellä pitäisi olla kaikenlaista pehmeää, eli sen pitäisi olla sellainen paikka, missä voisi loikoilla ja kahvitella. Ensin kahvittelisi ja sitten ottaisi päikkärit, ja sitten sama uudestaan. Paljon erivärisiä tyynyjä ja iso, peltinen keksilaatikko!”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, mutta et voisi muuttaa historian kulkua, minne menisit? ”60-luvulle mä haluaisin mennä ihan kauniiden vaatteiden takia, mutta kyllä mua tosi paljon kiinnostaisi myös mennä katsomaan vuotta 0, palata ajanlaskun alkuun ja nähdä mitä kaikkea oikeasti tapahtui. Tietysti haluiaisin katsoa myös siitä eteenpäin, miten tarinat muokkaantuvat vuosien varrella. Mikä on totta ja mikä tarua.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisi teatteriesitys, millainen esitys se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se voisi olla komedia, ja mua voisi esittää ihana Alina Tomnikov. Esityksessä olisi paljon yllättäviä käänteitä, koko ajan sattuisi ja tapahtuisi, ja kukaan ei osaisi arvata, miten siinä lopulta käy. Sen kantaesitys voisi olla vaikkapa Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Miten ihminen jaksaa käydä noin paljon teatterissa?”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen opettamaan Musiikkiopisto Juvenalian musiikkiteatterilinjalle näyttelijäntyötä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Joutsen

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Ripuli

- Mikä sytyttää sinut? - Läheisyys

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Välinpitämättömyys

- Mikä on suosikkikirosanasi? - Saatana

- Mitä ääntä rakastat? - Tummaa miehen ääntä

- Mitä ääntä inhoat? - Moottoripyörän ääntä

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Lääkäri

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Puhelinmyyjä

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Kahvia?

Elinan nettisivut löytyvät osoitteesta www.elinaaalto.fi , käy tutustumassa!

Love Story / Kouvolan Teatteri

Love Story / Kouvolan Teatterin suuri näyttämö

Pohjoismainen kantaesitys 4.9. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Alkuperäistarina Erich Segal
Musikaalikäsikirjoitus ja laulujen sanat Stephen Clark
Sävellys Howard Goodall
Suomennos Aino Piirola
Laulut suomentanut Anna Sirén

Ohjaus Henrik Timonen
Kapellimestari Iikka Kahri
Koreografia Seppo Välinen
Lavastus Sanna Halme
Pukusuunnittelu Riitta Anttonen-Palo
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Kari Mitikka

Rooleissa : Elina Aalto, Jukka Nylund, Sami Kosola, Satu Taalikainen, Veli-Matti Karén, Regina Chevakova, Sasu Junkkari ja Rebecca Viitala sekä Veera Lehtinen, Vilma Keisala ja Kasper Vuorinen

 Viikko sitten torstaina junailin itseni päivänäytökseen Kouvolaan, koska iltanäytöksestähän en olisi enää päässyt mitenkään takaisin saman päivän aikana. Kyllä oli tungosta Kouvolan Teatterin aulassa, kun paikalle oli saapunut useampi bussilastillinen hiukan vanhempaa väkeä ja joku koululuokkakin. Selvisi sitten aika nopeasti, että samaan aikaan oli alkamassa toinen näytelmä pienemmällä näyttämöllä ja se kantoi nimeä Rakkauslaulu. Selvähän se, että sekaannuksia tämä aiheutti... Aika hassua jotenkin, että ohjelmistossa on kaksi nimiltään samansuuntaista juttua ja vaikka kieli on eri, piti minunkin pari kertaa oikein tarkistaa että varmasti olen menossa oikeaan paikkaan.

 Love Story ei ollut minulle tuttu muuten kuin tunnussävelmänsä suhteen (äitini sitä on silloin tällöin antaumuksella hoilannut) ja 70-luvun alkupuolen elokuvasta olen nähnyt vain kuvia. Jotenkin on ollut sellainen kutina, että kyseessä on oikein lässynlää yltiösuperhypersiirappisromanttinen tarina, joiden ystävä en oikein ole. Olen siinä mielessä vähän kyyninen tapaus. No, ensimmäisessä kappaleessa oltiin sanattomia ja muisteltiin kaiholla edesmennyttä tyttöstä ja minulla olisi ollut ripsarit poskilla, jos käyttäisin ripsaria. Kyllä vaan, kyynelehdin kovasti heti ensimmäisen kappaleen aikana kun oli niin haikeaa ja ihanaa. Ja kaunista laulua, olen siinä uskossa edelleen että se herkisti mieleni.

Ihanat Jenny ja Oliver 

 Tarina itsessään on aika perustavaraa. Tyttö Jenny (Elina Aalto) ja poika Oliver (Jukka Nylund) tulevat hiukan eri lähtökohdista, mutta Amor kun ampuu nuolensa niin se on menoa sitten. Vain rakkaudella on väliä, ja näillä kahdella sitä kyllä riittää. Jenny on valmis luopumaan pitkäaikaisista unelmistaan musiikin suhteen, Oliver Barrett IV taas luopuu mieluummin perinnöstään kuin rakkautensa kohteesta, ja suksethan siinä menee ristiin.

 Olen tainnut nähdä Elina Aallon aiemmin HKT:n Tarzanin Janen roolissa, mutta tässä hän kyllä teki minuun kunnon vaikutuksen säteilevällä olemuksellaan ja etenkin tuikkivilla silmillään, jotka syttyivät vielä lisää neidon puhjetessa laulamaan. Sitä oli ilo seurata ja muutenkin nuoren lemmenparin välillä oli hienoa kemiaa. Joku taisi aiemmin mainita sen, että aika paljon tässä pussaillaan ja ollaan lähekkäin, ja se tuntui teineihin uppoavan aika hyvin pienestä takaani kuuluneesta supinasta päätellen. Pienemmistä rooleista minuun teki vaikutuksen taustalla lempeänä ja rauhallisena tyttärensä menoa seuraileva upean punatukkainen Jennyn äiti (Regina Chevakova).

 Jossain vaiheessa aloin mietiskelemään sitä, miksi lavastuksessa on niin paljon ketjumaisia elementtejä ja lenkintapaisia yksityiskohtia. Sama teema tuntui toistuvan siellä sun täällä, ja loppupuolella sain ahaa-elämyksen (joka tosin saattoi mennä ihan metsään) , että viitattaisikohan tässä rakkauteen, joka yhdistää lenkin tavoin ja pitää nämä lujasti kiinni toisissaan. Ja kun lenkkejä on tarpeeksi monta, se yhdistää paljon enemmän kuin arvaammekaan? Kuin "silta joka kantaa". Odotin, että taustalle heijastetussa sillassa olisi roikkunut edes pieni rakkauslukko... Jennyn isä ja Oliverin vanhemmatkin joutuvat nöyrtymään nuorten rakkauden edessä, kun ei ole oikein muutakaan mahdollisuutta.

 Vähän oudoille koreografioille ja esimerkiksi ravintolan turhan elokuvamaisille tupakoitsijahahmoille en kauheasti lämmennyt. Ikävä uutinen tuli kerrotuksi vähän töksäyttäen myös, tosin lienee osalla lääkäreistä tapakin. Tahatonta komiikka minulle nostatti Jennyn isän Philin (Veli-Matti Karén) laulelu pizzalapio kädessään ja pääparin pastalaulu söpöstelykokkailuineen. Oikeasti hupaisaa oli sitten se, kun Jenny ilmoitti topakasti tuoreelle siipalleen, että "illalla ei mennä minnekään koska ilottelu loppuu avioliittoon" (tai vastaavaa) ja tässä kohtaa yleisössä joku sai tästä kiinni ja hihkaisi jotain aplodien kera. Vaikutti vanhemmalta mieheltä. Teiniosastoa sen sijaan huvitti ekstrana jonkun joukossaan päästämä hupaisa pieni aivastus. Ainakin toivon niin, että se oli aivastus.

 Eipä tämä niin siirappinen ollut kuin pelkäsin, eikä myöskään hirmuisen surullinen vaan pikemminkin lohdullinen. Vähän haikea mieli oli esityksen päätyttyä, etenkin kun tiesi taas että joku minuakin kotosalla odottaa ja sinne päästäkseni pitää vaihtaa junaakin pariin otteeseen. Joku kuitenkin odotti ja tuli asemalle vastaankin, ei siis tarvinnut palata reissultaan yksinäiseen tyhjään kotiin. Tämmöisiä ajatuksia heräsi Love Story-reissusta. Kannatti käydä!

(näin esityksen kutsuvieraana)

esityskuva Marja Seppälä

Tarzan / Helsingin Kaupunginteatteri

Tarzan / Helsingin Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 20.3. ja 22.3. 2014, kesto noin 2h 25min (väliaikoineen)

Sävellys ja laulujen sanat Phil Collins

Käsikirjoitus David Henry Hwang

Perustuu Edgar Rice Burroughsin tarinaan "Tarzan, apinain kuningas" ja Disney-elokuvaan "Tarzan"

Suomennos Mikko Koivusalo

Ohjaus Kari Rentola

Rooleissa : Saska Pulkkinen/Jon-Jon Geitel, Elina Aalto, Raili Raitala, Sari Haapamäki, Haza Hajipoori, Pekka Hiltunen, Sara Hirn, Annamaria Karhulahti, Jimi Kettunen, Petrus Kähkönen, Matti Leino, Sanna Majuri, Kari Mattila, Hanna Mönkäre, Unto Nuora, Emilia Nyman, Kaisa Pesonen, Tuukka Raitala, Matti Olavi Ranin, Eero Saarinen, Inka Tiitinen, Panu Vauhkonen, Mikko Vihma, Sakari Saikkonen, Jeffrey Kam, Ville Seivo, Luka Haikonen/Wiljami Miettunen/Pablo Ounaskari

 Mikä yhdistää laulaja Freemania ja minua? No ainakin se, että molemmat olemme hämeenlinnalaisia ja kumpikin voi nyt laulaa "Minä tulin viidakosta..." Meidät bloggaajat oli kutsuttu HKT:n toimesta tutustumaan hiukan lähemmin teatterin toimintaan, yleisötyövastaavan sujuvalla opastuksella meitä kierrätettiin niin lavasteissa, lavastamossa kuin puvustamossakin, ja samalla kuulimme hiukan kiintoisaa knoppitietoa. Hämmästytti se pukujen määrä etenkin. Tapasimme myös ohjaaja Kari Rentolan sekä illan Tarzanin, Saska Pulkkisen. Koskapa omistan "huippukameran", en saanut napatuksi yhtäkään valokuvaa kierroksen aikana. Keskityinkin vain fiilistelemään tunnelmia. Meikäläinen voi nyt kehua olleensa HKT:n Suurella näyttämöllä ihan lavalla seisoksimassa. Kiitokset HKT:lle tästä mahdollisuudesta ja kakkutikkaritkin olivat kiintoisa kokemus.

Tarzan (Saska Pulkkinen) ja Jane (Elina Aalto) / (c) Mirka Kleemola, Imagenary Oy

 Pelkkään kulissikierrokseen ei reissu sentään jäänyt, vaan kaiken tämän päälle katsoimme joukolla sitten vielä illan esityksenkin. Katsomossa oli ilahduttavan paljon lapsiakin todistamassa taas tätä teatterin taikaa. Johan siinä riitti hämmästelemistä, kun heti alussa tapahtui haaksirikko ja nuori perhe rantautuu viidakkoon. Häijyt kissapedot listivät niin apinavauvat kuin pienen ihmistaimen vanhemmatkin, kiiluvasilmäinen leopardi oli kyllä aika näky ja saattoi vähän jopa pelottaa pienempiä katsojia.  Apinaäiti Kala (mainio Sanna Majuri) pelastaa itkevän vauvan ja näin tuttu tarina saa alkunsa. Poika varttuu apinalauman joukossa, kunnes tulee vahingossa tehneeksi jotain sellaista, joka saa apinoiden johtaja Kerchakin (Mikko Vihma) kokemaan tämän uhkana laumansa turvallisuudelle. Tarzan saa lähtöpassit apinaporukasta, ja peräänsä Kalan, jonka äidinrakkaus voittaa kaiken muun. Leopardihan siihen sitten taas tarvitaan, jotta Tarzan pääsee takaisin omiensa pariin ja sattumalta hän törmää viidakossa myös Janeen (Elina Aalto), joka on isänsä (Eero Saarinen) kanssa tutustumassa viidakon monipuoliseen luontoon, ja mitäs sitten sattuikaan...

 Positiivisia fiiliksiä tämä musikaali herätti minussa todella paljon! Viidakon äänimaailma ja kekseliäs lavastus kulkivat hyvin käsi kädessä, kiipeilyyn ja temppuiluun suorastaan kutsuvia tasoja oli lavantäydeltä. Ja tietenkin liaaneita, niitähän ei sovi unohtaa. Musiikkipuoli oli oikein jees, ei mitään hienostelua eikä kikkailuja, vaan sellaista menevää, vaivattomasti eteenpäin soljuvaa rytmittelyä. Balladeja, duettoja ja muutama räväkämpikin veto.

 Viime viikolla katselin Avarassa luonnossa paviaanilauman edesottamuksia ja nytpä olikin hauska nähdä vastaavaa meininkiä livenä. Jestas sentään sitä apinaporukkaa! Mahtavaa liikekieltä ja eleitä, välillä ei oikein tiennyt, että ketä olisi seurannut katseellaan, kun jokaisella tuntui olevan omanlaisensa meno päällä. Erityisesti kiinnitin huomiotani kunnioitustaherättävään gorillaäitiin (Annamaria Karhulahti), jolla poikanen pysyi matkassa mukana milloin selässä, milloin etupuolella. Kerchak tietysti oli jyhkeä ja vähän pelottavakin hahmo ääntä myöten, hienosti vedetty rooli Mikko Vihmalta. Pidin myös Terkin (Matti Leino) letkeänrennosta tyylistä, lauman mellastus leirissä Terkin johdolla oli etenkin hupaisaa seurattavaa väliajan jälkeen. Tuli siinä pieni mukava näpäytys siitä kännykänkäytöstäkin väärään aikaan...

"Tääl on bileet kaikki sileeks" / (c) Mirka Kleemola

 Lapsiin upposi varmasti ainakin hieno viidakon värimaailma, apinoiden kohkaaminen (olihan se "Mitä jäbä duunaa" mukana myös) ja seikkailuhenkisyys. Kukapa pikkupoika (-tai tyttökin) ei olisi puuhun kiivetessään kuvitellut olevansa apinain kuningas. Aikuisia tuntui sitten huvittavan enemmän muutamatkin sanaleikit, Janen hämmentävät kommentit puolialastoman villimiehen edesottamuksista, Tarzanin kielenopiskelut ja muut. Itseäni huvitti suuresti omituiset valtavat viidakon kukkaset (mikä ihme lonkerohässäkkä from outer space se yksi oikein oli!?) ja jättiperhoset. Puvussa paikalle ilmestynyt Tarzan oli kuin Johnny Deppin Willy Wonka suoraan  Jali ja suklaatehdas-leffasta, Clayton (Kari Mattila) oli taas hyvin taidolla tyypitelty Disneyn pääpahis ulkomuotoa ja kukkoilua myöten. Herkullinen roolihahmo muutenkin! Päähäni iskostui legendaarinen lausahdus "puhutaan kuin mies apinamiehelle" ja hieno keskusteluhan siitä muodostui.

 Alunperin minun ei pitänyt tätä musikaalia mennä edes katsomaan, mutta yksi syy sai minut lähtemään viidakkoon. Saska Pulkkinen. Hänen suorituksensa Verkossa-näytelmässä sai minut viime vuonna vakuuttuneeksi siitä, että tästä nuorukaisesta tullaan vielä kuulemaan ja mielipiteeni vahvistui lisää. Tarzanin kasvu pikkupojasta salskeaksi nuoreksi mieheksi oli varsin hienosti toteutettu, ja kun Tarzan singahti lannevaatteessaan hiukset hulmuten paikalle, olin myyty. Laulutaidon lisäksi hänestä loisti vahva läsnäolo kohtauksissa, ja taidokkaasti hän otti tilanteet haltuun olematta kuitenkaan mitenkään röyhkeä tai kukkoileva. Voisi luulla, että pelkässä lannevaatteessa heiluminen voisi lipsahtaa myös pullistelun puolelle, mutta ei tässä tapauksessa. Tämä Tarzan on ilo silmälle myös siksi, että kun tämä Tarzan hymyilee, se valaisee synkimmänkin päivän! (pääroolissa siis vuorottelee Jon-Jon Geitel ja Saska Pulkkinen)

 Lähdin katsomosta suu messingillä ja "hyvä pöhinä" oli katsomosta poistuttaessa muillakin. Mukavaa, että tätä musikaalia voi taas lähteä vaikka koko perhe katsomaan, ja tekstityslaitteita on tarjolla useammallekin kielivaihtoehdolle.

 Olisiko muuten muutama apina voinut käydä riekkumassa väliajalla yleisölämpiönkin puolella, ja innostaa lapsikatsojia (ja yllytyshulluja aikuisiakin...) vähän hulluttelemaan? Niin ja uskokaa tai älkää, meikäläinen on lapsena ollut haka mitä tulee puihinkiipeilemiseen. Ongelmat ovat liittyneet lähinnä alastuloon. Tämä nostatti minussa taas hauskan seikkailuhengen ja lapsuusmuistot, tosin enää ei ketterästi kiivetä yhtään mihinkään, mutta mielikuvituksessaan voi heilauttaa itsensä näppärästi oksalta toiselle ja päästää jonkinmoisen tarzanhuudon.

 Tarzanille vahvat neljä tähteä ****

(näin esityksen kutsuvieraana)

Tarzan, Kala ja Kerchak / (c) Mirka Kleemola

Verkossa - Wikileaksin nousu ja uho / Helsingin Kaupunginteatteri

Verkossa - Wikileaksin nousu ja uho / Helsingin Kaupunginteatteri, Teatteristudio Pasila

Kantaesitys 12.12. 2013, kesto 2h 20min väliaikoineen

Ohjaus Milko Lehto

Rooleissa : Niko Saarela, Rosanna Kemppi, Matti Laine, Tiia Louste, Sauli Suonpää, Jari Pehkonen, Saska Pulkkinen, Leena Rapola, Elina Aalto, Sara Welling ja Timo Ruuskanen

Taustaa : Wikileaks on Julian Assangen vuonna 2006 perustama paljastussivusto, jossa on julkaistu erinäisiä arkaluonteisia asiakirjoja niin viranomaisilta kuin yrityksiltäkin. "Kaiken tiedon on saatava olla vapaata", julistaa ukkosenjohdattimeksi itseään tituleeraava Assange ja melkoisen myrskyn sivuston paljastukset maailmalla ovat aiheuttaneetkin ja tulevat aiheuttamaan. Aikamoisen myrskyn on nostattanut myös Assangen yksityiselämän kuviot, joiden johdosta häntä epäillään seksuaalirikoksista Ruotsissa ja hän majailee tälläkin hetkellä Lontoossa Ecuadorin suurlähetystössä turvapaikassa. Oma lukunsa on sitten tapaus Bradley Manning. Irakissa tietoanalyytikkona palvellut nuorukainen kopioi vuonna 2009 satojatuhansia asiakirjoja ja muuta materiaalia mm. Afganistanista ja toimitti materiaalin Wikileaksille julkaistavaksi. Manning vangittiin vuonna 2010 ja hänet on tuomittu 35 vuodeksi vankeuteen Yhdysvaltojen historian suurimmasta tietovuodosta. Tätä kaikkea on Verkossa-näytelmä. Elokuussa Kaupunginteatterilla syyskauden esittelytilaisuudessa pohdin, että kuinkahan tämä mahtaa näytelmämuotoon taipua, kun maailmalla tuntuu tapahtuvan asian tiimoilta koko ajan ja loppua ei näy...

kuva Charlotte Estman-Wennström / HKT

Plussaa : Itse en ole Wikileaksin kuvioihin juurikaan aiemmin perehtynyt muuten kuin uutisotsikoiden myötä, joten ihan ensiksi kiitoksen paikka käsiohjelmasta vastaaville. Melkoinen tietopaketti oli se ja taustoitti sopivasti henkilöitä ennen näytelmän alkua. Pelkät nimet sitten muuttuivat näyttämöllä lihaksi ja tapahtumat saivat konkreettisen muodon. Aluksi oli vain tyhjä näyttämö, jossa valoista muodostui mystinen verkko. Mieleeni tuli myös Mission Impossible-leffat, ja vaarallista peliä tämäkin oli, sillä tietovuotojen tapahduttua oli päivänselvää, että kaikki tahot eivät moisesta tule pitämään. Näytelmän informatiivisesta puolesta pidin kovasti ja heräsi mielenkiinto tutkia asiota lisää verkon kätköistä. Julian Assange (Niko Saarela) on kyllä kiehtova tapaus, toisaalta tuli mieleeni joku iso rokkistara lausumassa kommentteja mikrofoniin salamavalojen loisteessa (ja vaaleat hiukset vielä korostivat miehen olemusta jotenkin mysteerimäisenä hahmona) ja toisaalla hän toi mieleeni Jeesuksen opetuslapsineen... "Hovi" naputteli antaumuksella läppäreitään naamiot kasvoilla, ja tekstit ja numerot vilisivät taustalla. Wikileaksin työntekijöistä Daniel Domscheit-Berg (Sauli Suonpää) oli eniten äänessä ja suhtautui ainakin omalta osaltaan melkoisella energialla ja innolla kaikkeen mahdolliseen. Vaikuttavimman roolisuorituksen teki kuitenkin Saska Pulkkinen sotamies Bradley Manningina. Sankari vai maanpetturi, se jää jokaisen itsensä pääteltäväksi. Pala nousi kurkkuun, kun tapahtumien edetessä muualla valot suuntaavat jälleen etualalle ja tajuaa, että nuori mies on ollut koko sen ajan paikoillaan ilman rihmankiertämää. "Mikä on kunto?" kysellään jatkuvasti. Henkistä väkivaltaa, nöyryytystä. Antakaa nyt miesparalle edes viltti lämmikkeeksi, ajattelin mielessäni. Videolla amerikkalaissotilaat ampuvat siviilejä kuin tietokonepelissä. Kyllä vetää hiljaiseksi, ja siltä osin Verkossa saavutti kohteensa hyvin.

kuva Charlotte Estman-Wennström

Miinusta : Mitä ihmettä tapahtui sitten Ruotsissa? Miksi kaikki seksiin viittavaa oli vedetty aika lailla överiksi? Käytetyn kondomin kanssa temppuiltiin liiankin kanssa, huohotus-ja voihkimiskuoro säesti epämääräisiä sänkysessioita. Kyllähän se tiettyyn pisteeseen huvitti, mutta aika pian kääntyi ketutuksen puolelle. Ja mitä energiajuomaa kuuluisa hakkeri ja Manningin ilmiantaja Adrian Lamo (Timo Ruuskanen) mahtaa litkiä? Oli sen verran erikoista menoa hänellä... Taisi olla Domscheit-Bergillä myös vähän ylilatausta ensi-illassa. Rauhallisempi tyyli olisi sopinut ehkä paremmin.

Muuta : Jos unohdetaan tämä koominen puoli, joka mielestäni ei oikein toiminut, ja keskitytään muuhun osastoon, niin Verkossa on erittäin kiinnostava ja ajankohtainen näytelmä niin aiheeltaan kuin toteutukseltaankin. Visuaalisesta puolesta pidin kovasti, tosin muutamat projisoinnit olisi taas voinut jättää käyttämättä. Mutta suosittelen! Varmaa näyttelijäntyötä monelta osin, useimmat vielä huhkivat monessa eri roolissa.

Verkossa saa neljä tähteä ****.