Idän pikajunan arvoitus / Hämeenlinnan Teatteri

 Näin Idän pikajunan arvoituksen ensi-illassa kutsuvieraana. 

Enpä ole aiemmin ollut tämänkaltaisessa tilanteessa, että olen nähnyt saman näytelmän vajaan kahden viikon sisällä kahdessa eri kaupungissa! Ensimmäistä kertaa näin Idän pikajunan arvoituksen muutama vuosi sitten Tampereen Teatterissa ja reilu viikko sitten Kuopion Kaupunginteatterissa (leffaversio oli tuttu jo reippaasti aiemmin), joten itse tarina oli minulle varsin tuttu. Yritin mahdollisuuksien mukaan nollata päätäni aiemmilta versioilta, jotta katsomiskokemukseni ei lässähtäisi liialliseen tuttuuteen tai eri versioiden vertailuun - osittain onnistuin ja osittain en. Tässä tekstissä en kuitenkaan laita näkemiäni esityksiä paremmuusjärjestykseen tai muutenkaan vertaile eroavaisuuksia, se ei olisi reilua eikä järkevääkään. Hämeenlinnan ensi-illassa tein kuitenkin sellaisen havainnon, että katsomossa nauru raikasi yllättävän usein. Mysteerinratkonta on totista hommaa, mutta tässä tapauksessa matkaan lähdetään enemmän tai vähemmän silmää iskien ja tarkoituksellinen koomisuus näyttäytyy tyylikkäiden hahmojen elkeiden, yksittäisten lausahdusten ja reaktioiden mennessä hallitusti överiksi. Pardon, saattaa tämä tekstinikin ajoittain lipsua koomisen puolelle. 

Hercule Poirot (Kristo Salminen) 

 Onkohan muuten jossain päin maailmaa tehty (vai mahtaako olla edes luvallista tehdä) tästä farssiversiota Idän pikajunan arvoitus joka menee pieleen? Alkuperäiskielellä Murder on the Orient Express that goes wrong? Siinä kuuluisa juna lähtisi Istanbulista kohti Calais´ta ja pääsisi perille aikataulustaan reippaasti etuajassa ja mitään murhaa ei edes tapahtuisi. Tylsähköä katsottavaa, otaksun. Kaikki matkustajat elelisivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Helen Hubbard (Sinikka Salminen) ja Hector MacQueen (Janne Kataja)

 Lyhyt juonitiivistelmä : Kuuluisa Orient Express -juna lähtee Istanbulista kohti Pariisia kyydissään kirjava joukko matkustajia ja mukana myös belgialainen yksityisetsivä Hercule Poirot (häkellyttävän charmikas Kristo Salminen). Parrakkaana! Kurjien sääolosuhteiden vuoksi juna puksuttaa päin valtavaa lumikinosta ja jämähtää niille sijoilleen keskelle Jugoslaviaa keskellä yötä, ja aamun valjettua eräästä hytistä löytyy ruumis. Hengestään on päässyt Samuel Ratchett (Jyri Ojansivu) ja sieti päästäkin, olipas meinaan kohtalaisen ärsyttävä tyyppi! Poirot´lle tulee muutakin hommaa kuin viiksivahan lämmitystä, ja miekkonen ryhtyy ratkomaan arvoitusta murhaajasta. Johtolankoja putkahtelee esiin sieltä sun täältä, vaan kaikilla matkustajilla tuntuu olevan alibi. Onko junassa joku salamatkustaja pahojaan tekemässä? Tuleeko lisää ruumiita? Pysyykö Poirot´n viikset mintissä? Miten pieni Daisy Armstrong ja alussa kuultu ääninauha tähän liittyy? Miksi Jugoslavian poliisin ei toivota ehtivän paikalle lainkaan?

Tuleva ruumis Ratchett (Jyri Ojansivu) ja Poirot 

 Kuinkahan paljon katsomossa oli väkeä, jolle tämä oli ihan ensimmäinen kerta Idän pikajunan kyydissä? Raksutus nimittäin kuului, kun harmaat aivosolut tekivät hommiaan. Kaltaisilleni tarinan tunteneillekin tämä oli herkullista katsottavaa. Tyylikästä, tarkkaa, sujuvaa. Äänimaailmaltaan sopivan kihelmöivää ja painostavaa, juuri kuten parhaissa jännäreissä kuuluukin tunnelman tiivistyessä. Veturin valot alussa häikäisemässä, ikoninen hahmo yksin hämärän keskeltä astelemassa esiin, Poirot´n ääni kuin samettia. Kiihtyessään aksenttikin katosi! Kätevästi pyöri vaunuosasto ja muuntui tuosta noin niin ravintolasaliksi kuin makuuhyteiksikin. Kerrassaan mainioita hahmoja kaikki matkaajat, ja suosikeikseni nousivat enemmän tahi vähemmän maggiesmithmäinen prinsessa Dragomirova (Henna-Maija Alitalo) ja hersyvän överi Helen Hubbard (Sinikka Salminen) iskuyrityksineen ja kyselyineen naposteltavista ja tsipseistä. Tarkalla silmällä seurailin alun köpöttelevää tarjoilijaa (Lasse Sandberg) ja salaa odottelin, että tarjottimelta lentäisi tavarat takavasemmalle Illallinen yhdelle -tyyliin. Korviani miellytti eversti Arbuthnotin (Jyri Ojansivu) omalaatuinen puhetyyli. Erittäin tyylikästä sakkia niin naiset kuin miehetkin, asukokonaisuuksineen ja kampauksineen. 

Takana kreivitär Andrenyi (Natalil Lintala) ja Monsieur Bouc (Mika Piispa) 

 Takkia narikasta odotellessa "viihdytin" tuttaviani puhumalla ranskalaisella aksentilla, sen kun jättää sanojen alusta h-kirjaimet lausumatta niin voilà! Kerroin myös siitä, kun yli 30 vuotta sitten olin Ranskassa luokkaretkellä ja olimme viinitilalla töissä, ja eräänä aamuna rättisitikkamme jämähti keskelle idyllistä maaseutua ja minut laitettiin läheiseltä maatilalta apuja pyytelemään mukanani kielitaidottoman luokkatoverini isältään lainaama sanakirja "Vaivatonta ranskaa matkailijoille". Se on taas toinen tarina se, mutta matka jatkui!

 Très bien, Hämeenlinnan Teatteri! Lämmin suositus Idän pikajunan arvoitukselle!

Ilmeikäs prinsessa Dragomirova (Henna-Maija Alitalo) 

 ~

IDÄN PIKAJUNAN ARVOITUS / Hämeenlinnan Teatteri 

Ensi-ilta 28.1. 2026, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Rooleissa : Kristo Salminen, Janne Kataja, Mika Piispa, Natalil Lintala, Jutta Järvinen, Sinikka Salminen, Lasse Sandberg, Henna-Maija Alitalo, Jyri Ojansivu ja Liisa Peltonen

Alkuperäisteos Agatha Christie, sovitus Ken Ludwig, suomennos Laura Raatikainen, ohjaus Pekka Laasonen, lavastussuunnittelu Oskari Löytönen, pukusuunnittelu Marjo Haapasalo, valosuunnittelu Veikko Pulli, äänisuunnittelu Olli Lintuniemi, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Liisa Sormunen sekä videokuvaus- ja editointi Veikko Pulli 

Esityskuvat (c) Tapio Aulu / Mainostoimisto Precis

Juoksuhaudantie / Red Nose Company

 Hei te hurmaavat Mike ja Zin! 

 Siitä on liki 12 vuotta kun astuin jännittynein mielin ensimmäistä kertaa Teatteri Avoimien Ovien avoimista ovista sisään katsomaan juuri ensi-illassa ollutta Juoksuhaudantietä. Lavalla veikeät punanenäiset klovnit, joiden kujeista ja tyylistä minulla ei ollut minkäänlaista aavistusta. Mikäs juttu tämä tämmöinen on? Kari Hotakaisen samanniminen teos oli minulle ennestään tuttu elokuvana, kirjana en muistaakseni ole lukenut sitä vieläkään. 

 Se oli menoa ja rakkautta ensisilmäyksellä. Mikä vilpitön uteliaisuus, outouskin, kaikki eleet ilmeet äännähdykset. Zinin ote kitarasta ja hypnoottinen laulutyyli, jolla otetaan haltuun niin Bonon elkeet kuin Johnny Cashit ja Neil Youngit. Miken kazoo-pillin sointi ja herkkyys pianon ääressä. Kontakti yleisöön, alkuperäisteoksen pääpiirteet ja kaikki sivupolutkin. Ensikohtaamisemme jälkeen olemme tavanneet Don Quijoten äärellä ja tutuksi ovat tulleet myös Punainen viiva, Keisarin uudet vaatteet ja Aleksis Kiven koko tuotanto pariinkin kertaan. Neljässä eri kaupungissa, viidessä eri teatterissa!

(c) Tero Ahonen

 

Teatteriesityksissä minua usein surettaa se, että lankean johonkin tiettyyn hahmoon, jota en sitten enää koskaan näe esityksen poistuttua ohjelmistosta. Mikä ilo ja onni onkaan ollut kohdata teidät aina uudelleen ja uudelleen eri teosten parissa! Kuin tapaisi vanhan ystävän, pitkänkin paussin jälkeen. Jälleennäkemisen riemua. Harvinaista herkkua on myös nähdä sama esitys yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, osittain muuttuneena niin itse esitys kuin katsojakin. Teillä sitä virtaa ja energiaa edelleen riittää, ja marraskuun ankea synkkyys tuntui taas hetken valoisammalta. 

 Hämmentävää oli muuten se esityksen juoksemisen määrä, kas kun tässä välissä olin nähnyt elokuvan vuodelta 1962, Loneliness of the Long Distance Runner (suomeksi Kaikista kapinallisin), jossa nuori Tom Courtenay pistelee menemään juosten aika paljon ja muistuttaa ihan Ziniä ilman meikkejä! Juoksuhaudantiellä on juostava.

 Arvatkaas mitä! Kotiinpäästyäni kaivoin eteisen lipaston laatikosta oranssin kazoo-pillini esiin ja soitin Ring of Firen intron olohuoneessa isännän riemuksi. Hyvin lähti! Soitellaanko joskus yhdessä? 

 Nähdään taas, ihan missä vaan! 

Rakkain terveisin teatterikärpänen ja klovnikuiskaaja Talle  

Zin ja Mike (c) Jouko Siro, 2014

  ~

JUOKSUHAUDANTIE / Red Nose Company 

Vierailu Hämeenlinnan Teatterissa 12.11. 2025

Ensi-ilta 24.1. 2014 Teatteri Avoimet Ovet, kesto noin 2h (väliaikoineen) 

Näyttämöllä Tuukka Vasama (Mike) ja Timo Ruuskanen (Zin) 

Teksti Kari Hotakainen ja työryhmä, ohjaus Otso Kautto 

Yhteistuotanto Red Nose Company ja Teatteri Quo Vadis

Kuvat (c) Tero Ahonen ja (c) Jouko Siro

#klovnikuiskaajat #klovnikuiskaus 

Irwin - Mies joka valitsi väärin / Hämeenlinnan Teatteri

 "Taas syksy on, on jo lokakuu, koivikon lehdet kellastuu..."

 Laskeskelin nähneeni ainakin neljä eri Irwin-aiheista näytelmää viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, kaksi eri Irwiniä ja viidessä eri paikassa. Täytyy tunnustaa, että ensin huokaisin syvään nähdessäni ensimmäiset mainoskuvat Hämeenlinnan Teatterin syksyn toisesta kantaesityksestä. Ei kai nyt taas Irwiniä! Sitten kiinnostuinkin ja annoin mahdollisuuden, sillä tässähän tuntuisi olevan hiukan toisenlainen tulokulma hänen elämänvaiheisiinsa.

Lautturi ja Irwin 

 Alkutilanteessa ollaankin Chevy Vanin takapenkillä alkuvuodessa 1991. Olin muuten noihin aikoihin juuri aloittanut hotellivirkailijaopinnot Vaasassa ja muistan saaneeni äidiltäni postitse kortin, jossa kuulumisten päätteeksi kerrottiin ilmoitusluonteisesti Irwinin kuolemasta. Hämmentävää oli se, että hän oli kuollessaan vain 48-vuotias. Minä kun olin pitänyt häntä vähintään kuuskymppisenä! Raskas työ, raskaat huvit. Irwin (Lasse Sandbergin upean sielukkaasti tulkitsemana ja sisäistettynä) joutuu jonkinmoiseen välitilaan, josta mystinen Lautturi (Jyri Ojansivu) hänet kyytiinsä poimii. On toistaiseksi epäselvää minne Irwin/Antti on matkalla lopulta, ja Lautturin pestinkin pitäisi päättyä tähän kyyditettävään. 

 On kuumottavaa ajatella, että Tuonelan lautturin kyydissä saisit katseltavaksesi oman elämäsi käänteitä, niin riehakkaita kuin ikäviäkin, ja joutuisit miettimään, että olisiko käynyt toisin, jos olisit tietyissä tilanteissa toiminut eri tavalla. Irwin saa katseltavakseen niin lapsuusmuistot kuin Syksyn sävel -kilpailut, rakkaudet, verokikkailut, ryypiskelyt, pakkohuutokaupat. Hamppari (Petja Lähde aina yhtä mainion svengaavine jalkoineen) hyppää kehiin ja saa heti kättelyssä pikkupoikana Vexi Salmelta (kerrassaan verraton Johanna Reilin) köniinsä. Siitä saa alkunsa pitkä ystävyys ja yhteistyö. 

Vexi ja Umpivintti 

 Erittäin ansiokasta duunia on tehnyt Antti Paranko tuttujen biisien sovitusten kanssa, ja on mukava kuulla vähän toisenlaisiakin versioita. "Äiti" herkistää mieleni täydellisesti ja kuullaanpa myös yksi kappale, jonka kuulin ensimmäistä kertaa - "Maskin takana". Menevämpien rallien kohdalla yleisökin intoutuu taputtamaan rytmikkäästi mukana. Että niille ihmisille tiedoksi, jotka odottavat kuulevansa Irwinin tuotantoa - kyllä löytyy, ja bonuksena saa mukaansa kotiinviemisiksi paljon muutakin. Ja nähdäänpä hahmogalleriassa mm. Temusta tilattu Kerberos sekä Markut Veijalainen ja Aro. 

 Loppu tuli näytelmässä vähän yllättäen. Niinhän se on elämässäkin. 

  Olen kokenut poikkeuksellisen haastavaksi tästä musiikkinäytelmästä kirjoittamisen. Ei oikein tunnu lähtevän. Tekstiä nimittäin. Tarkempaa havainnointia. Arki on rullannut omalla painollaan, pieniä ja suuria ilonaiheita aika-ajoin toki, mutta välillä on iskenyt suunnaton haikeus. Reilu kuukausi sitten saimme todella surullisia uutisia, kun näyttelijä Tomi Alatalo menehtyi äkilliseen sairaskohtaukseen. Hänen oli alunperin tarkoitus olla nuoren Irwinin roolissa, vaan toisin kävi. Yritin parhaani mukaan olla ajattelematta häntä esityksen aikana - välillä onnistuin, välillä en. Kauniisti oli huomioitu Tomi käsiohjelmassakin ja kuulemma ensi-illan loppukiitoksissa, jossa en siis ollut katsomassa. Tänään sitten tajusin sen, että Tomia on lupa ajatella ihan milloin vain, vaikka kesken esityksen. Kukaan ei voi sitä minulta kieltää. Hän on varmasti työryhmänkin ajatuksissa läsnä. Elämä jatkuu ja show must go on. 

"Vain elämää, ei sen enempää, sun muistos koitan säilyttää"

~

IRWIN - MIES JOKA VALITSI VÄÄRIN / Hämeenlinnan Teatteri 

Kantaesitys 22.10. 2025, kesto noin 2h (väliaikoineen) 

Rooleissa : Lasse Sandberg, Petja Lähde, Natalil Lintala, Jutta Järvinen, Birgitta Putkonen, Jyri Ojansivu ja Johanna Reilin 

Käsikirjoitus ja ohjaus Petja Lähde, koreografia Elina Lähde, lavastussuunnittelu Oskari Löytönen, pukusuunnittelu Satu Suutari, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Liisa Sormunen, äänisuunnittelu Sakari Kiiski, valosuunnittelu Immanuel Pax, videosuunnittelu Veikko Pulli sekä musiikin sovitus ja taustanauha Antti Paranko 

Esityskuvat (c) Eetu Keränen / Luala 

Näin esityksen kutsuvieraslipulla 24.10. 2025, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!

Madaamit / Hämeenlinnan Teatteri

Madaamit / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 12.10. 2019, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Tuomas Parkkinen
Lavastussuunnittelu Marko Karvonen
Pukusuunnittelu Satu Suutari
Äänisuunnittelu Harri Kuittinen
Valot Veikko Pulli

Rooleissa : Liisa Peltonen, Sanni Haahdenmaa, Tuija Vuolle, Johanna Reilin, Sauli Suonpää ja Minerva Salomäki/Kerttu Suonperä

Marika (keskellä) on tässä ollut raskaana ehkä 6 minuuttia

 Hämeenlinnan Teatterin syksyn toista ensi-iltaa pääsimme mieheni kanssa juhlistamaan erityisenä päivänä - samalla nimittäin vietimme 12v-hääpäivää! Ensimmäisten treffiemme päätteeksi tuli aikoinaan puhetta harrastuksista ja tuleva aviopuolisoni lausui kuolemattomat sanat "Teatterissa tykkään kyllä käydä ja kävisin enemmänkin, jos olisi joku kenen kanssa käydä!" Sitä saa mitä tilaa näemmä, ja aika monta teatterireissua on näihin yhteisiin vuosiin mahtunut.

 "Roisi komedia Madaamit" lukee teatterin sivuilla, ja tästä saimme esimakua jo aika alussa, kun asioita ei turhaan kierrellä ja ruma sana sanotaan niin kuin se on. Ronskit ilmaisut tuntuivat kirvoittavan hyviä nauruja katsomossa, itseäni tosin alkoi muutaman jälkeen jo puuduttamaan, mutta asiaan...

 Ei ole Jaakolla (Sauli Suonpää) helppoa, ei. Äidin helmoista (kirjaimellisesti, äidin nimi kun on Helma ja roolissa aina upea Tuija Vuolle) ei olla kunnolla pyristelty vielä irti, kun kuvioihin mukaan tulee kertakihlauksella lisää naisväkeä. Tuore kihlattu Marika (Liisa Peltonen), tämän vierasperäisissä sanoissa sekoileva Sirkka-äiti (Johanna Reilin) sekä uhkea perhetuttu Linda (Sanni Haahdenmaa), joista jälkimmäinen on tuore äiti ja tuosta noin tempaisee varoittamatta ryntäät esiin ja imetyshommiin kesken Tupperware-kutsujen. Jaakon suu lupsuttaa mainiosti mukana myös imetyksen aikana...

 Eipä aikaakaan kun Jaakko ja Marika muuttavat yhteen ja *pim*, pian Marika odottaa lasta. Ohjeita satelee joka suunnasta. Ajassa mennään kätevästi reilu harppaus eteenpäin ja mitä kotona odottaakaan, kun väsynyt ambulanssikuski Jaska saapuu pitkän työpäivän jälkeen kotiin. Odottaako kotona hehkeä kotiäiti valmiina hieromaan miehensä rasittuneita jalkoja ja tuo jääkaappikylmän oluen suoraan käteen? Ehei, kotona odottaa silmänaluset tummina ja tukka rasvaisena uupunut zombienkaltainen hahmo, joka villasukat jalassa raahustaa pyykkikorin päälle istumaan ja lähes valahtaa korin sisälle. Liisa Peltonen on tässä kohtauksessa kyllä elementissään, ja yleisön joukosta kantautuu hysteeristä naurua. Taitaa kohtaus tuoda muistoja mieleen heille, jotka ovat tai ovat olleet pienten lasten äitejä.

Väsynyttä kotoilua 

 Asunnonvaihtoa, rintamamiestalon jatkuvaa remonttia (nyt on silmänaluset tummina vuorostaan Jaakko), erouhkaa, ruuhkavuosia, Helma-äidin surumielisiä puheluita ja epätoivoisiakin yrityksiä tavata poikaansa, matkalaukun pakkaamista ja lähdön tunnelmaa. Tätä kaikkea on Madaamit. Ronskeja puheita ja otteita, teräviä, ilkeitäkin sivalluksia sanoin ja paikoin hetkiä, jotka toivat minulle jotenkin kiusaantuneen olon. En aluksi tuntunut saavan otetta oikein mistään enkä kenestäkään, enkä lapsettomana osannut samaistua äitiyspuheisiin. Vaan annas olla, loppua kohti älysin minäkin katsoa pintaa syvemmälle ja samaistumiskohtia alkoi ropisemaan laariin enemmänkin. Olenhan minäkin lapsi ja minulla on iäkkäät vanhemmat, joiden luona onneksi tuli käytyä kahvilla ja korttia pelaamassa juuri ennen ensi-iltaa. Muuten olisi alkanut omatuntoa kolkuttelemaan oikein huolella ja olisi tullut tarve kyläillä tai vähintään soittaa heti esityksen päätyttyä. Esitys siis onnistui ainakin minun kohdallani herättämään ajatuksia ja tehtävä on silloin suoritettu oikein.

 Lapsiakin näyttämöllä nähdään, mainio Ilona-neitokainen (ensi-illassa ilmeisesti roolissa Kerttu Suonperä) topakkana komentamassa ja ulkoista olemustaan myöten kuin suora kopio Marika-äidistään. Liikutukselta ei moni voi välttyä, kun "Äideistä parhain" lauletaan heleällä äänellä. Näytelmän lomaan on ujutettu ovelasti muitakin äitiaiheisia kappaleita.

 Toistetaanko sitten samaa kaavaa sukupolvesta toiseen? Siinä missä itse antoi aikoinaan pakit Fazerin pojalle, voi oma tytär antaa pakit Tapolan pojalle ja niin on joulu pilalla...

 Näyttelijöistä etenkin Sauli Suonpää pääsee revittelemään laajalla skaalalla, ja sitähän Saulilta löytyy. Mies taipuu venymään ilmeikkäästi moneen suuntaan, erityisen herkullinen on miehekäs tsemppaus kylppärin peilin edessä ja kohtaus saa ansaitut aplodit. Muutenkin oli erityisen mieluisaa nähdä "oman kylän poika" piiiitkästä aikaa kotikulmillaan estradilla.

 Ensimmäiset aplodit irtosivat kuitenkin sille ihmeelle, että Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämölle on rakennettu pyörönäyttämö! Huraa, ja hieno onkin! Ensimmäinen liikkeellelähtö sai aikaan spontaanit aplodit ja siinä oli jotain suuren maailman meininkiä.

 Biologiselle kellolle, väriävaihtavalle mekolle ja haikaralle pisteet kotiin myös.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Helma-äiti pien´, yksin koko maailmassa...

Gabriel, tule takaisin! / Hämeenlinnan Teatteri

Gabriel, tule takaisin! / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 5.9. 2019, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Teksti Mika Waltari
Ohjaus Jukka Keinonen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu, musiikin sävellys ja videoprojisoinnit Harri Kuittinen

Rooleissa : Johanna Reilin, Sinikka Salminen, Jane Kääriäinen ja Lasse Sandberg

Osaisitko sinä vastustaa tätä karismaa? 

 Pitkästä aikaa tuli visiteerattua "kotikentällä" ja vähän jälkijunassa. Gabrielin ensi-illan jälkeen oli korviini kantautunut ennenkuulumatonta hehkutusta ja ylistystä näytelmän tiimoilta, joten odotukset olivat sangen korkealla. Olin nähnyt Gabrielista tätä ennen kolme versiota, viimeisin niistä vuosi sitten Kansallisteatterissa. Jännästi sitä hakeutuu katsomaan samaa näytelmää, jossa varsinaiset käänteet eivät enää tulisi yllätyksenä - kiinnostavuus syntyykin sitten itse toteutuksesta.

 Ennen esityksen alkua saimme lueskella esiripusta "henkilökohtaista"-palstan kirjeenvaihtoilmoituksia ja täytyy myöntää, että niitä itsekin mielenkiinnolla lehdistä aina lueskelen. Muutamaan lauseeseen pitäisi tiivistää kovin tärkeitä asioita niin itsestään kuin unelmien seuralaisesta. Mieleeni on jäänyt usein toistunut ilmoitus paikallislehdestämme, jossa "kaunis ja seksikäs insinööri" etsi seuraa, ja yhteydenottoaika oli rajattu yhteen iltapäivän tuntiin. Nyt ei ilmoituksia ole enää näkynyt, eli kai löytyi sitten Se Oikea tai sitten hän luovutti.

 Iäkkäät sisarukset Ulriikka (Johanna Reilin) ja Kristiina (Sinikka Salminen) asustavat samassa talossa ja pyörittävät ohessa pientä paperikauppaa. Talo vaikuttaa aikamoiselta lukaalilta, seinät ovat pullollaan potretteja kenties menneistä sukupolvista ja paraatipaikalla tuijottaa charmantin ja äveriään oloinen isä, jonka perintöä tässä nyt vaalitaan. Saman katon alla asustaa myös Raili (Jane Kääriäinen), edesmenneen sisaren tytär. Raili edustaa kaikin tavoin nuoruutta, elinvoimaisuutta ja railakasta kapinahenkeä - siinä missä sisarista huokuu se, ettei vaan nyt missään tapauksessa maine menisi ja vähän jo reumatismisalvakin saattaa tuoksahtaa nenään. Siskoista vanhempi Ulriikka edustaa sellaista niskavuorelaista jämäkkyyttä ja "jöötä", paksu avainnippu kaulassaan hän vastaa niin taloudesta kuin näemmä nuoremman siskon itsetunnostakin. Kristiina on vähän semmoinen "anteeksi että olen olemassa"-tyyppi ja herkästi siskon tahtoon ja mielentilaan alistuvainen, tuntuu hiukan jopa pelkäävän vahvatahtoista Ulriikkaa. Näyttelijöiden kehonkieltä on valloittavaa seurata! Ilman sanojakin käy hyvin selvästi ilmi, millaisessa asemassa kukin tässä taloudessa on. Raili kyllä härnää tietoisesti minkä ehtii, raivostuttavan fiksunoloinen likka!

Ulriikka, Kristiina ja selin Raili 

 Ja kas, jotain outoa on ilmassa. Kristiinalla olisi tärkeää asiaa kerrottavanaan, kampaajallakin on käyty aiemmin päivällä ja se jo herättää hiukan kysymyksiä. Mistäs nyt tuulee... Käy ilmi, että ihan näillä näppäimillä ovesta astelisi sisään kapteeni Lindström, Gabriel (Lasse Sandberg), johon Kristiina on sattumalta törmännyt Helsingin-reissunsa yhteydessä ja se on ollut rakkautta ensisilmäyksellä. No nyt on maailmankirjat sekaisin, eikä siinä ehditä edes hajusuolaa nuuskimaan kun herra jo pölähtää ovesta sisään takinhelmat liehuen. Mikä pitelemätön charmi ja maailmanmiehen elkeet, vilkkusilmät ja pehmeä ääni onkaan tällä Gabrielilla ja täytyy todeta, että Hämeenlinnan Teatterin kiinnitetyistä miesnäyttelijöistä Lasse on täydellinen valinta tähän rooliin. Gabriel ei ole enää mikään nuori hurmuri vaan elettyä elämää on takana, ja kokemuksen syvällä rintaäänellä mies tietää kyllä mitä haluaa. Rahaa, hitoksiin rahaa tämä mies haluaa. Sitä saadakseen on vedettävä roolia, jossa joutuu vähän vastentahtoisesti suuteloimaan kiihkeästi niin että vastapuolen tekohampaat lonksuvat. Sääli vaan, että pikku Kristiina kuvittelee miehen haluavan kanssaan naimisiin ja ennenkaikkea kypsän, tosin kokemattoman naisen rakkautta. Ulriikkakin lämpenee ja suorastaan sulaa Gabrielin karisman edessä, Raili ainoana tajuaa heti mikä on homman nimi...

"Gabriel" eli Osku ja Raili 

 Onhan tämä nyt herkullista pyöritystä kertakaikkiaan, turhaan ei ole tätä versiota kehuttu! Erityisesti minuun teki vaikutuksen kehonkieli ja äänenkäyttö - miten esimerkiksi Kristiina aina Gabrielille puhuessaan suorastaan nojaa miestä kohti kuin valmiina antautumaan kaikin tavoin, ja toisaalla Raili vaihtaa hienovaraisesti asentoaan ja ilmeitään musiikin rytmin mukaan. Kokonaisvaltaista toimintaa, sano! Ulriikan jämäkäntopakat puheet ja sitten pikkutyttömäinen kihertely viinihiprakassa ja helmat rullalla. Gabrielin lipevät lirkuttelut kielenlipomisineen, ällöttävä kähmijätyyppi ja touhuihinsa jo hiukan leipääntynyt sarjahurmaaja avautumassa menneisyydestään sohvalla. Mukaan on saatu sopivasti thrillerimäisiäkin elementtejä valoilla ja äänimaailmalla, ja kolkko nauru kaikuu pitkään jostain seinien takaa. Se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa...

 Mainiosti rytmitetty toteutus, jota oli nautinnollista seurata. Kovasti nauratti, välillä säälitti ja etenkin viihdytti. Lopussa tuli pari käännettä, joita aiemmissa versioissa en ole havainnut. Kaupunkiprojisoinnitkin toivat mukaan tietynlaista elämää ja vauhtia - vaikka sisarusten talossa tuntuu aika vähän jämähtäneen ja etenee omalla painollaan, ulkopuolella on "paha maailma" kaikkine houkutuksineen ja ansoineen, johon kokemattoman on tuskallisen helppo hairahtua. Kukapa ei haaveilisi kaiken muuttavasta rakkaudesta ja uusista kuvioista, kypsemmälläkin iällä.

Gabriel kertoo maatilasta, Kristiinalla kenties suudelma mielessään

 Kovin lohduttomalta vaikutti sisarten elämä kaiken tämän pyörityksen ja salamarakkauden jälkeen, mutta yhtä kokemusta rikkaampana vaikka muuten köyhempänä... Saavutus sekin, ja taisi sisarten keskinäisissä valta-asetelmissa tapahtua pienoinen muutos. Ainakin uskon ja toivon niin.

" Gabriel, tule takaisin! Minulla on vielä rahaa!"

ps. Erityispointsit oivaltavasta käsiohjelmasta, joka oli samalla sinetöity kirje!

Esityskuvat (c) Tommi Kantanen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Hiljaiset sillat / Hämeenlinnan Teatteri

Hiljaiset sillat / Hämeenlinnan Teatteri, päänäyttämö

Ensi-ilta 27.2. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Perustuu Robert James Wallerin romaaniin "The Bridges of Madison County"

Sovitus Sari Niinikoski
Ohjaus Kirsi-Kaisa Sinisalo ja Ilkka Heiskanen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu ja musiikin sävellys Harri Kuittinen

Rooleissa : Sinikka Salminen, Lasse Sandberg, Aleksi Aromaa, Katariina Kuisma-Syrjä, Jarkko Tiainen ja Birgitta Putkonen

 Hiljaisilla silloilla tuntui olevan vähän mutkia matkassaan aluksi. Ensi-iltaa siirrettiin viikolla ja ohjaajakin vaihtui loppumetreillä Sinisalosta Heiskaseksi. Tuntui hyvältä asialta päästä katsomaan esitystä hiukan myöhemmässä vaiheessa, sitten kun se olisi saanut enemmän vahvistusta perustuksiinsa esityskertojen myötä. Minua kehoitettiin ottamaan nessuja mukaan mutta enpä ottanut, koska minut saa kyynelehtimään ihan toisenlaiset asiat kuin "koskettavat nyyhkyjutut". Olen selvinnyt Hiljaiset sillat -elokuvastakin kuivin silmin (päärooleissa muuten Meryl Streep ja Clint Eastwood), joten varmasti selviäisin tästäkin.

Lasse Sandberg ja Sinikka Salminen

 Aikuiset lapset Michael (Aleksi Aromaa) ja Carolyn (Katariina Kuisma-Syrjä) saapuvat lapsuudenkotiinsa maatilalle äitinsä Francescan (Sinikka Salminen) menehtymisen jälkeen. Isä on kuollut jo aiemmin. He löytävät kirjeen sekä valokuvan, jossa äitinsä poseeraa hehkeänä erään lähistöllä sijaitsevan sillan luona. Äitinsä on yllättäen toivonut polttohautausta ja sitä, että hänen tuhkansa siroteltaisiin juuri tuolta sillalta. Kirjeessä hän pyytää lapsiaan lukemaan päiväkirjansa, josta selviäisi kaikki. Michael ei pidä tätä lainkaan hyvänä asiana, ties mitä hirveyksiä päiväkirjasta tulisi paljastumaan. Carolynillä taas silmät syttyvät ja sisäinen romantikko taitaa herätä. Päiväkirja löytyy ja kaunis tarina herää jälleen eloon. Palataan ajassa vuosien taakse...

Aleksi Aromaa ja Katariina Kuisma-Syrjä 

 Francesca olisi jäämässä muutamaksi päiväksi yksin kotiin. Perheen isä Richard (Jarkko Tiainen) ja lapset ovat suuntaamassa maatalousnäyttelyyn. Vihdoinkin vähän omaa aikaa, ei jatkuvaa hälinää. Saisi tehdä kotitöitä omassa rauhassaan ja ehkä olla vaan, ihanaa olisi sekin. Naapurin hösläävä Marge (Birgitta Putkonen) saattaisi omenapiirakoineen päivittäin piipahtaa, mutta siihen on Francesca jo tottunut. Muita vieraita ei olisi odotettavissa. Kukapa tänne kulmille nyt vahingossa tupsahtaisi?

 Vaan kuinkas käy. Sisään astelee yllättäen Robert Kincaid (Lasse Sandberg) kameroineen. Mies on kuvaamassa kiintoisia siltoja National Geographicille ja lähistöllä kuulemma sijaitseva katettu silta olisi oivallinen kuvauskohde, mutta siltaa ei tunnu löytyvän. Ystävällinen Francesca ei vierasta pois aja ja lähtee näyttämään siltaa. Reissun jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Näiden kahden välillä on jotain selittämätöntä kemiaa ja Francesca antaa itselleen luvan rakastua palavasti Robertiin. Onko se tapa, jolla Robert häntä katsoo? Mielenkiintoiset keskustelut? Se, että tuntee vihdoin elävänsä muullakin kuin säästöliekillä? Aviomies ja lapset palaisivat muutaman päivän kuluttua ja kaikki jatkuisi ennallaan? Mikään ei kuitenkaan tämän kohtaamisen jälkeen jatku ennallaan, se on selvä.

 Kiehtovaa karismaa on Lasse Sandbergin Robertissa ääntä myöten, vaan erityisen tyytyväinen olen jälleen kerran Sinikka Salmisen herkkään roolisuoritukseen. Hienovarainen, vähäeleinen muutos hiukan pidättyväisestä perheenäidistä rakkautta hehkuvaksi Naiseksi on upeaa katsottavaa. Erityisesti jäi mieleeni kohtaus, jossa Francesca seisoi ujona hiukan kauempana Robertista, perhosia vatsassa ja hän piteli vasenta kättään vatsansa päällä - ja kädessä kimalteli vihkisormus. Valot osuivat käteen ja sormukseen juuri sopivasti - tarkoituksella vai vahingossa? Kaunis häviävä hetki, jossa yhdistyi paljon asioita.

 Avoimesta lavastuksesta jotenkin tuli mieleeni se, että tilaa on kyllä ympärillä mutta silti jokin selittämätön ahdistaa. Jokin, mistä ei vielä edes tiedä. Kohtaamisen jälkeen koko tila tuntuu vapautumiselta, kun koko sielu ja sydän on auki ja kaikki on mahdollista edes muutaman päivän ajan. Keskellä silta, jota pitkin kulkea toista kohti - myös kuoleman jälkeen. Nyt olemme perillä.

 Selvisinkö kuivin silmin? Selvisin. Tietynlaisen haikeuden se mieleeni jätti kaihertamaan kuitenkin. Onhan tämä nyt kaunis tarina ja hienosti toteutettu. Suosittelen romantiikannälkäisille ja hyvän tarinan ystäville, ja liialliset vertailut leffaan kannattaa unohtaa. Tämä on oma, erityinen versionsa ja varsin onnistunut sellainen.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Elmo / Hämeenlinnan Teatteri

Elmo / Hämeenlinnan Teatteri, Verstas-näyttämö

Ilkka Heiskasen vierailu

Ensi-ilta syksyllä 2018 Teatteri Vantaa, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Juhani Peltosen romaanista dramatisoinut Ilkka Heiskanen
Ohjaus Ilkka Heiskanen
Tuotanto Otto Kanerva/Iltama.fi

Lavalla : Ilkka Heiskanen

 Elmosta minulla tulee ensimmäisenä mieleen 10-ottelija Petri Keskitalo, joka sai lempinimensä Juhani Peltosen romaanin nimihenkilön mukaan. Moni varmasti muistaa Elmo-kuunnelman, minä en. Vaan millainen mahtaa olla monologiversio tästä ilmiömaisestä urheilijasta, kun tulkitsijana on Ilkka Heiskasen kaltainen virtuoosi? Lähdin ottamaan siitä selvää Hämeenlinnan Teatteriin ja Verstas-näyttämölle, missä Elmo vierailee viiden esityksen verran.

(c) Teatterikärpänen 

 Ilmassa oli suuren urheilu-ja kulttuurijuhlan tuntua heti alkuunsa, näyttämöllä vain Suomen lippu ja maapallo. Paikalle astelee Heiskanen, muuta ei tarvita ja seuraava parituntinen on yhtä tarinankerronnan ja tulkinnan juhlaa.

 Pikkuinen poika kera viiden hiuskiehkuran meinaa humalaisen papin toimesta saada kasteessa nimekseen Tapion sijaan Tappion. Lopulta poika saa nimekseen Elmo. "Tuosta pojasta tulee vielä jotain suurta". Pääsemme tutustumaan pojan ystäviinkin ja yllättävä kohtaaminen Aliisan kanssa. Ensirakkaus, joka kaihertaa mielessä pitkään. Elmo lähtee merille ja seilaa ympäri maailman, ja tuosta noin osallistuu sattumalta erääseen juoksukilpailuun voittaen suvereenisti kaikki. Tästä se lähtee.

 Elmo voittaa kaiken mahdollisen urheiluun liittyvän, kahmii mestaruuksia ja tehtailee maailmanennätyksiä edustaen Kainalniemen Hikeä, valmentajanaan Reijo "Rymy" Petkelström. Selostajat Immo ja Lyly ovat liekeissä yksin ja yhdessä, katsomossakin meinaa tulla hiki pelkästä kuuntelemisesta. Tekee mieli huikata väliin, että vedä nyt hyvä mies henkeä välillä. Elmon erikoisimpia saavutuksia on kaatuminen satasen juoksussa ja siitä huolimatta tuli uusi ennätys! Hän myös ehtii ottamaan tirsat kesken hiihtokisan ja voittaa sangen suvereenein ottein jääkiekko-ottelun, yksin. Keihäs lentää liki 130 metriä. Uskomattomia saavutuksia. Vaan Aliisa pyörii mielessä. Urheilussa mies saavuttaa kaiken, mutta entä rakkaudessa...? Lähellä sydäntä ovat myös aksolotlit (minäpä tiesin mitä ovat!) ja omenat. Kehtolaulu.

 Tarinaa tulee hengästyttävällä tahdilla, ei voi muuta kuin ihailla ja ihmetellä Ilkka Heiskasen menoa. Ensin on naurettu itsemme lämpimiksi, sitten pienenpieni hengähdystauko ja tunnelma on muuttunut täysin. Herkistynyt. Käsinkosketeltava. Olen todennut tämän ennenkin, mutta harvalla on sellainen taito. Yksi käden liike, yksi katse, yksi sana - ja nauru on juuttunut kurkkuun puristamaan.

 Loppu koskettaa. Hiljaisuus. Käsissä koko maailma.

 On se kova tekijä, tuo Elmo. Ja niin on Ilkka Heiskanenkin. Menkää ja vaikuttukaa. Elmo vierailee pitkin kevättä ympäri Suomea, lisäinfoa tästä linkistä.

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Kahvi mustana / Hämeenlinnan Teatteri

Kahvi mustana / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 28.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Agatha Christie
Suomennos Tuula Nieminen
Sovitus ja ohjaus Olka Horila
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää ja Allu Vienola
Pukusuunnittelu Tiina Joutsen
Valosuunnittelu Veikko Pulli
Äänisuunnittelu ja musiikin sävellys Harri Kuittinen

Rooleissa : Hannu Huuska, Ilkka Heiskanen, Jarkko Tiainen, Aleksi Aromaa, Maiju-Riina Huttunen, Johanna Reilin, Sinikka Salminen, Birgitta Putkonen, Maksim Pavlenko ja Tatu Siivonen

Hercule Poirot (Hannu Huuska) 

 Joskus nuorempana on tullut luettua Agatha Christien kirjoja ja katsottua niistä sovitettuja tv-elokuvia, jostain syystä eivät ole sitten juurikaan napanneet näin "kypsemmällä iällä". Verkkainen kerrontatyyli vai mikä lie syynä siihen, etten ole Poirot-leffojakaan kauheasti nähnyt. Tiedän kyllä millainen (ja etenkin minkänäköinen) heppeli itse Poirot on - ne pienet harmaat aivosolut ja varsinkin ne viikset ovat jääneet mieleeni. Dekkareita ei teatterin lavoilla ole kauheasti aiemmin nähty, tämä "Kahvi mustana" nähdään nyt ensimmäistä kertaa ammattiteatterin esittämänä. Ensi-iltahulinoihin emme töiden takia ehtineet, mutta olimme sitten paikalla heti seuraavassa näytöksessä.

 Keksijä Sir Claud Amoryn (Jarkko Tiainen) kartanossa on väkeä joka lähtöön - niin kuin näissä dekkarimysteereissä usein tuppaa olemaan. Eipä se kovin kiintoisaa olisi, jos joku menisi yksistään privaattivierailulle hulppeaan kartanoon ja toinen paikallaolijoista löytyisi myöhemmin hengettömänä. Olisi helppo arvata, kuka on teon takana. Tai sitten ei! Aina, korostan aina, tulee eteen joku yllättävä käänne ja murhaaja onkin joku, jota ei osannut edes ajatella. No, sir Amory on saanut valmiiksi atomipommin kaavan, mutta senpä onkin joku pöllinyt kassakaapista! Miten törkeä teko! Herra kutsuu kaikki paikallaolijat samaan tilaan ja kertoo, että junalla on ihan kohtsillään saapumassa pari miekkosta tutkimaan katoamisasiaa, mutta tarkempia tutkimuksia ei olisi luvassa, jos kaavan napannut palauttaa sen takaisin pöydälle sillä aikaa kun valot ovat hetken sammuksissa. Huone pimenee (katsojat kyllä näkevät kaikkien salissaolijoiden kirmailevan huoneessa sinne sun tänne, ja kaikki käyvät tietysti vuorollaan pöydän luona).

 Tadaa, valot syttyvät jälleen, oveen koputetaan, Poirot (Hannu Huuska) kävelykeppeineen, viiksineen ja apuri kapteeni Hastingseineen (Ilkka "Nöpö" Heiskanen) astuvat sisään - ja sir Amory löydetään hengettömänä pöytänsä äärestä. Onko hetkeä aiemmin tapahtuneella kahvittelulla osuutta asiaan vai onko herran sydän pettänyt? Poirot saa hommia harmaille aivosoluilleen ja Hasting avustaa parhaansa mukaan, sikälimikäli suinkin ehtii, sillä hänellä on muutakin puuhaa kun pitää kävellä puutarhassa viehättävän Barbara Amoryn (Sinikka Salminen) kanssa jatkuvasti.

Poirot ja Hastings 

 Vähän vaikuttaa siltä, että ihan jokaisella paikallaolijalla on jotain vilunkia mielessään ja kaikilla olisi vuorollaan mahdollisuus vehkeillä milloin mistäkin syystä lääkeputeleiden kanssa. Katsomossa tietysti aivosolut surraavat yhtälailla. Tekikö sen Richard Amory (Aleksi Aromaa), keksinäneron rahapulassa oleva poika? Vai salaperäisiä viestejä lueskeleva Richardin vaimo Lucia (Maiju-Riina Huttunen)? Vai vähän höpsö, mutta tilanteen mukaan skarppaava sir Amoryn iäkäs sisko Caroline (Johanna Reilin)? Vai uskollinen hovimestari Tredwell (Maksim Pavlenko)? Vai luotettava sihteeri Edna (Birgitta Putkonen)? Vai mafiapomolta näyttävä italialainen lääkäri Carelli (Tatu Siivonen)? Vai Hastingsin pauloihinsa heti kättelyssä saanut railakkaanoloinen Barbara?

Lucia, Carelli ja hovimestari 

 Oli kiehtovaa arvailla muiden mukana murhaajaa omassa pienessä mielessään ja kutsuttakoon tätä esitystä nyt sitten myös nimellä "Teatterikärpäsen erehdys", eli pieleen meni kyllä minun arvaukseni! Tunnelma salissa tiivistyi sopivasti ja valoilla, äänillä ja musiikilla korostettiin milloin ketäkin tyyppiä ja saatiin katse siirtymään juuri toivottuun roolihenkilöön. Pidin siitä, että ikkunan takana hiippaili väkeä tämän tästä ja sai taas ajatukset kääntymään toiseen suuntaan. Lavastuksessa tykkäsin etenkin nurkassa piileksivästä karttapallosta.

 Hannu Huuska oli kyllä varsin tyylikäs Poirot, juuri sopivan vähäeleinen ja sopi kyllä mainiosti rooliinsa. Tohtori Carellilla ja kapteeni Hastingsilla oli yksin ja keskenään mahtavaa silmäpeliä. Jotenkin tykkäsin Sinikka Salmisen Barbarasta erityisesti, aina tarvitsee porukassa olla mukana joku räväkämpi irrottelija. Tällä kertaa erityismaininnan saavat Jarkko Tiaisen kolmoisrooli niin sir Amoryna, tohtori Grahamina (mitkä pulisongit!) kuin ylikomisario Jappina (miten hienot viikset!) sekä Aleksi Aromaan tyylillä kannettu slipoveri.

 Lippukassalla voisi olla myynnissä Poirot-viiksiä (tai käsiohjelmassa olisi voinut olla irrotettavat viikset). Mikä olisikaan tyylikkäämpää kuin upea viiksimeri yleisön joukossa, arvostaisin! Kohtahan on Movemberkin.

 Oikein passeli mysteeri pimeneviin iltoihin!

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Tahtien sota / Hämeenlinnan Teatteri

Tahtien sota / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Kantaesitys 1.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Heikki Syrjä ja Riku Suokas
Kapellimestari Antti Paranko
Koreografia Markku Nenonen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Pasi Lehtinen
Videosuunnittelu Veikko Pulli

Rooleissa : Mikko Töyssy, Sami Hintsanen, Katariina Kuisma-Syrjä, Aleksi Aromaa, Sinikka Salminen, Birgitta Putkonen, Maiju-Riina Huttunen, Johanna Reilin, Jarkko Tiainen, Maksim Pavlenko, Pirita Kervinen ja Timo Lindstén

Tanssijat : Maksim Pavlenko, Tanja Kunnari, Heidi Iisalo, Riku Koskinen ja Elias Husgafvel

Bändi : Aleksi Aromaa, Antti Paranko, Lauri Malin ja Kalle Penttilä

 Elokuu vaihtui syyskuuksi kuin varkain, takana oli pari vapaapäivää ja vietin ne Tampereella parin ensi-illan merkeissä. Pientä hyytymistä oli jo ilmassa ja tuskaa siitä, että tätäkö tämä syksy nyt tulee taas olemaan. Töissä käydään välillä ja mitään ei ehdi kirjoittamaan aiemmista jutuista, kun uutta esitystä puskee päälle ja taas on lähdettävä. Tähän ahdinkoon töiden ja suihkun jälkeen kietaisin nopeasti yhden siiderin, joka humahti päähän. Poskia kuumotti vielä saapuessamme teatterille enkä uskaltanut koskea viineihin enkä muihinkaan tarjottaviin, jotta olisin katsomossa skarppina. Tosin musiikkikomediapläjäyksen katsominen "pienissä seitinohuissa" olisi voinut olla vieläkin tajuntaaräjäyttävämpi kokemus!?

 Combo Heikki Syrjä/Riku Suokas on vastuussa Työviksen Vuonna 85-hittimusikaalista ja tässä Tahtien sodassa on siirrytty ajassa vuoteen 1995, jossa meno on vähän toisenlaista kuin mitä minä muistan. Seinäjoen Tangomafia hallitsee tiukalla otteella koko Suomea, lätkän MM-kullasta ei ole tietoakaan sillä tietyt pelaajat olivat jämähtäneet aikoja sitten Roskapankin terassille ja musiikiksi kelpaa vain ja ainoastaan tango ja iskelmä. Kammoksuttu SeiPo vaanii ja vahtii kansan toimintaa, ettei missään vaan rokki raikaa. Toisinkuuntelijoita (heheh mikä ilmaus!) rankaistaan armotta ja Tohtori Randelinin käsittelystä palaa väkeä, jolla päässä ikuinen hittipotpuri pelkkää iskelmää. Tässä vaiheessa mietin, milloinkohan itse olen ollut salaa Randelinin vastaanotolla aivopestävänä.

 Tangomarkkinoilla kuningattareksi on kruunattu Tarjaa Tarjan perään (ja mikäpäs siinä, hieno nimi jota itsekin kannan virallisissa yhteyksissä mukanani nyt entistä suuremmalla ylpeydellä), tangokuninkaiden kohtalo on ollut vähän surkeampi ja on menty ns. hirveen. Sama meininki tuntuu jatkuvan ja uudet skabat ovat tuloillaan, vahvana ennakkosuosikkina itsensä Keisarinnan (Johanna Reilin) tytär Tarja (kas kas mikä nimi, roolissa Maiju-Riina Huttunen). Olisiko tätä koodia mahdollista mitenkään murtaa? Löytyisikö kenties jostain joku nuori sankari, joka pelastaisi Suomen ja joka saisi ajattelemaan/kuuntelemaan toisin? Löytyykö jostain se Voima, jonka avulla voisi muuttaa kaiken?

 Vastarintaliikettä ja maanalaista toimintaa näissä oloissa on tietysti. Rytöpirtissä bändi soittaa Stray Catsia pienellä volyymillä, ettei SeiPo vaan kuule. Bändin kuvankauniista, sanoisinko jopa poikabändimäisen söpöstä solistista Teposta (Aleksi Aromaa) jos saa silmänsä irti, kannattaa katse suunnata soittimiin ja etenkin rumpalin vehkeisiin. Loota Percussion, jestas mikä viritelmä! Rytöpirttiä ja maanalaista toimintaa johtaa Anneli (Katariina Kuisma-Syrjä) ja lattialuukusta pölähtää paikalle kapinahenkinen Hansu (Sinikka Salminen), joka on mm. tottunut kiertämään maata karaoke-emäntänä. Moinen hupi on maassa ankarasti kielletty (mikä on toisaalta ihan hyväkin), vaan jostain on löytynyt vielä karaokevehkeet ja Hansu vetäisee malliksi Eppu Normaalin hitin "Nuori poika".

Anneli (Katariina Kuisma-Syrjä) 

 Rytöpirtin siivooja, nuori Petri (Mikko Töyssy) jää karaokelaitteen kera hetkeksi yksin ja loppu onkin sitten historiaa. Tässä on mahdollinen pelastaja! Vielä pitäisi löytää mystinen hahmo Crazy-Topi Oinonen (Sami Hintsanen), jolla saattaisi olla tietoja Petrin isästä ja jolta saattaisi irrota oppeja ja neuvoja. Teppo ja Petri lähtevät pelottavalle matkalle kohti Akaan Erämaata, jossa Crazy-Topin huhutaan majailevan... Matkalla kuullaan monenlaisia ääniä ja nähdään aavemaisina välähdyksinä kuvia kielletyistä menneiden aikojen staroista. Törmätään myös helsinkiläisiin freelance-jazzmuusikoihin ns. storyvilleihin sekä hillittömiin Kaustisiin; tanhuaviin iloluontoisiin emäntiin.

 Ja onhan muuten näyttävä sisääntulo Crazy-Topi Oinosella! Leopardilegginseihin ja muuhun asiaankuuluvaan sonnustautunut liehuvakutrinen starba vetäisee korkealta ja kovaa mitäs muuta kuin Dion "The Last in Line" ja meikäläisellä tuntuu lentävän paikat hampaista tästä riemusta. Lähemmällä tutkailulla selviää, että Crazy-Topi ei ole ihan entisessä vedossa, käsi vispaa ja hamuaa juotavaa, kasvot elämän ahavoittamat ja lannekaan ei vatkaa vanhaan malliin... CTO suostuu Petrin valmentajaksi ja henkiseksi mentoriksi, Petri kun aikoo osallistua Rytöpirtillä järjestettäviin tangokarsintoihin, vetäistä tangoa, kruunautua kuninkaaksi ja sitten laulaisikin jotain aivan muuta.

The Last in Line 

 Saamme kunnian nähdä ja kuulla oikeaoppista valmentautumista tangolauluun (mm. niele seiväs, muista käsiliike, vibraa loppuun). Myöhemmin saamme nähdä ja varsinkin kokea kaikki kuuluisat "kielletyn tyylin" liikkeet, joista mieleeni jäi etenkin yhdistelmä tupladickinson + ozzy. Hyvä tietää myös se, miten toimitaan jos unohdetaan sanat ja mitä tehdään, jos käännytään selin yleisöön. Tärkeitä elämänohjeita!

Elvis-liike 

 Onhan tämä nyt ... mitenköhän sen sanoisi ... aika mieletöntä! Toisaalta täysin älytöntä, mutta silti hiton hauskaa ja toimivaa. Iskelmä ja rock ottavat yhteen ennenkuulumattomalla tavalla, nähdään mm. biisibattle "Heaven´s on Fire" vs "Ei tämä tyttö lempeä anele". Kerrassaan upeita biisejä mm. Annelin laulama "Tuhkaa" ja tyrmäävän hieno sovitus "Lanka palaa"-biisistä. Bändi soittaa mitä tahansa tyylillä ja taidolla, sehän nyt on selvä. Mikko Töyssy ja Sami Hintsanen kun kunnolla pääsevät revittelemään, ei katsomossa voi muuta kuin naatiskella. Tanssit ja tanssijat toivat mukavaa lisämaustetta, huomioni kiinnittyi etenkin Riku Koskiseen ja toisaalta myös Jarkko Tiaisen hallittuun kokonaisuuteen lyhyine puntteineen.

 Eeppinen sankaritarina, rokkikliseitä, asennetta, viittauksia populaarikulttuuriin ja ajankuvaan, huonoakin huumoria ja täysin yliampuvia hahmoja, näyttäviä asukokonaisuuksia (tangoväen kuteet varsinkin, musta toimii aina), porilaisia, Lemmynkäinen (!!!), Tapio Lasimäki & The Tigercakes, hienoja sovituksia... Hittimusikaalin ainekset! Musiikin ilosanomaa riittää jaettavaksi, ja itsellenihän jäi ainakin kotimatkan ajaksi Tarja Ylitalon hitti korvamadoksi. Kotona soi päässä Lanka palaa.

Kaustiset 

 Jäin kaipaamaan tuulikonetta kitara-ja tukkajumala Antti Parangon kutreja hulmuttelemaan ja ihmettelen myös sitä, miksi teatterin sivuilla kehutaan musiikin kulkevan "Siks oon mä suruisesta Run to the Hillsiin", jos kumpaakaan biisiä ei kuulla? Laidasta laitaan musiikkia kyllä, mutta joku saattaa odottaa juuri näitä. Jälkimmäistä odotin minä, tupladickinsonin kera tai ilman. Vähän jäi kaivelemaan myös se, että tekstissä vilisi mainioita heittoja runsain mitoin ja puolet jo unohdin. Pitää siis mennä uudestaan katsomaan!

 Jännä huomio oli myös se, että kotiuduttuamme katselin kelloa ja totesin, että "Tähän aikaan viikon kuluttua Jyväskylän Hairin ensi-ilta on ohi ja päässäni soi takuulla Let the Sunsine In". Laulelin sitä pätkän ja vasta silloin tajusin, että ei hitto, tämähän on sama kuin Lanka palaa! Kaikkea sitä oppii.

ps. Ensi-illassa oli tietysti tunnelmaa ja bonuksena yleisön joukossa mm. legendaarisen Horsepowerin kaksi jäsentä ja Eppujen Juha Torvinen.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka .fi ! Teatterit yhdestä osoitteesta!

Viiru muuttaa / Hämeenlinnan Teatteri

Viiru muuttaa / Hämeenlinnan Teatteri, Verstas-näyttämö

Ensi-ilta 3.5. 2018, kesto noin 45min (ei väliaikaa)

Teksti Sven Nordqvist
Suomennos Tittamari Marttinen
Ohjaus ja sovitus Reija Isosuo
Nuket Taina Maria Savimäki
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu ja päähineet Satu Suutari
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Tarpeistonvalmistus Karoliina Käppi

Rooleissa : Raimo Viitanen, Henna-Maija Alitalo ja Taina Maria Savimäki

 Verstas-näyttämöllä on taas melkoista herkkua tarjolla lapsille ja lapsenmielisille. Ennen esitystä oli myös tarjolla yleisölämpiössä mehua ja keksejä, ja se jos mikä on iloinen asia. Nuori seuraneitoni oli ensimmäistä kertaa Verstaan puolella ja sekös vähän jännitti, ja tunnelma oli varsin tiivis siinä sisäänpääsyä odotellessa. Millään ei olisi jaksanut odottaa minuuttiakaan enää. Vihdoin ja viimein ovet aukenivat, ja siellähän jo Pesonen (varsinainen look-a-like Raimo Viitanen) ja Viiru-kissa (Henna-Maija Alitalo) pötköttelivät vuoteissaan. Kiinnitin heti huomioni taidokkaaseen, lämpöä hehkuvaan lavastukseen, joka oli täynnä kiinnostavia yksityiskohtia ja siinä riitti hämmästeltävää niin pienille kuin isommillekin katsojille. Ihmettelin myös valtavankokoisia porkkanoita ja perhosia.

 Viiruhan se sitten ponkaisee pystyyn vieterin lailla aamuvarhaisella ja pomppii sängyssään edestakaisin vähän liiankin pirteänä. Tämäkös ukko Pesosta pännii, kun taas kerran makoisat yöunet keskeytettiin liian aikaisessa vaiheessa. Pesonen latelee kissalleen sellaiset ehdot, että joko pomppiminen loppuu tai sitten on muutettava muualle koko kissanretaleen. Mitä tekee Viiru? Haluaa muuttaa muualle! Vastaus tulee Pesoselle vähän yllärinä, mutta ei auta ei auta. Vanhasta ulkohuussista remontoidaan oloisa uusi majapaikka kissalle, ja siellä saa temmeltää ja loikkia vaikka kuinka aikaisin. Vanhasta ampiaspesästäkin taiteillaan hieno lamppu, ja muutenkin sisustetaan. Viiru on lähellä, mutta kuitenkin niin kovin kaukana. Pesosen elo ja olo onkin aluksi kovin yksinäistä, ja asunto tuntuu niin kovin hiljaiselta. Viiru se pistää uudessa majassaan ranttaliksi, mutta kuinkas mahtaa käydä kun seudulla havaitaan hiippailemassa ovelaakin ovelampi kettu (Taina Maria Savimäki) pahat mielessään...

 Mitä nerokkain asia oli se, että Viirun ja Pesosen touhut uudessa kämpässä kuvattiin nukkien kautta, ja olivat upeat nuket kyllä niin yks yhteen esikuviensa kanssa. Bravo! Nukettamalla pystyttiin kuvaamaan sellaisia liikkeitä, jotka muuten eivät olisi oikein luonnistuneet. Kissa heitteli melkoisia voltteja ja ukko kiipeili sulavasti pitkin seiniä. Hauska idea kerrassaan! Seuraneitoani huvitti kovasti se, kun kaverukset kiersivät huussia ympäri ja Viiru samalla huiski kärpäslätkän kanssa Pesosta peffaan. Aika levotonta oli paikoitellen katsomossa meininki noin muuten, monenlaista älämölöä ja huutelua ja tuntui siltä, että kaikki katsojat eivät oikein jaksaneet keskittyä tapahtumiin. No, lastenteatteriin kuuluu äänekäskin kommentointi asiaan eikä se häirinnyt, mutta jotenkin tunnelma oli paikoin sellainen, että kohta joku ryntää lettuja syömään lavalle katsomosta. Kyllä, esityksessä paistettiin ihan oikea lettunen ja kylläpä alkoikin tehdä lättyjä mieli meikäläiselläkin. 

 Muuten esitys oli jotenkin sympaattisen rauhallinen ja "vanhanaikainen", Pesonenkaan ei puheillaan turhia hötkyillyt. Minulla alkoi ote välillä vähän herpaantumaan ja vauhtia olisin kaivannut ehkä enemmän, mutta varsinaiseen kohderyhmään tämä tuntui uppoavan mainiosti ja se jos mikä on tärkeintä. Huippua, että lapsille tehdään ihan oikeaa teatteria! Lyhyestä kestosta huolimatta on panostettu kunnolla asuihin ja muutenkin kokonaisuuteen. 

 Kevään viimeiset esitykset ovat näillä näppäimillä ja lisäksi taitaa olla muutama koululaisnäytös jäljellä, mutta eipä hätää. Esitykset jatkuvat taas syksymmällä ja tästä linkistä voi tsekkailla päivämääriä, valinnanvaraa vielä on. Kannattaa mennä vaikkapa koko perheen voimin katsomaan, mummut ja papatkin mukaan. Jospa vaikka saisi sitten lettuja ja mansikkahilloa esityksen jälkeen, jos osaa oikein vihjaista...

Esityskuvat (c) Tomi Pietilä

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

***
 Näkemäni esityksen päätteeksi Hämeenlinnan Teatterikerho jakoi puheenjohtajansa Aarne Kaurasen johdolla perinteisen Aku-patsaan, jonka saaja tällä kertaa oli tämänkin näytelmän ohjannut ja monessa muussa teatterihommassa jo neljänä eri vuosikymmenenä työskennellyt Reija Isosuo. Reijan yhdeksi ansioksi luettiin monipuolinen lastenteatteriin panostaminen ja siitä osoituksena mm. tämä hieno näytelmä. Onnea, Reija!

Kuin ensimmäistä päivää / Hämeenlinnan Teatteri

Kuin ensimmäistä päivää / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 10.2. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Anna Krogerus
Ohjaus Pekka Heikkinen
Lavastussuunnittelu Marko Karvonen
Pukusuunnittelu Elina Vättö
Valosuunnittelu Hannu Suutari
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Koreografia Tanja Kunnari
Nykytanssin ja Tango D´Amoren musiikki Tuula ja Kalle Penttilä

Rooleissa : Katariina Kuisma-Syrjä, Lotta Huitti, Maiju-Riina Huttunen, Matti Leino, Aleksi Aromaa, Maksim Pavlenko, Sinikka Salminen, Birgitta Putkonen, Jarkko Tiainen, Lasse Sandberg, Emppu Jurvanen ja Saimi Penttilä/Sofia Kynsilehto

Ryhmäpotretti 

 Tämän esityksen kanssa ei meinannut olla onni myötä millään, vasta kolmannella varauskerralla onnistui näkeminen. Ensin peruttiin esitys sairastapauksen vuoksi, sitten olin itse kipeänä ja vaikutti jo yhdessä vaiheessa siltä, että tämähän jää näkemättä kokonaan! Toisin kuitenkin kävi. Onneksi.

 "Kuin ensimmäistä päivää" kertoo Lepolan hoitokodin arjesta ja tarkemmin ihmisistä, jotka tavalla tai toisella kohtaavat työn tiimellyksessä ja työvuorojen vaihtuessa. Keskeisimmässä roolissa on Ritva ( Katariina Kuisma-Syrjä), joka on jo 30 vuotta toiminut kutsumusammatissaan, on työssään hyvä ja voisi sanoa, että Ritva on kiltti ihminen. Hän vaihtaa vuoroja jos tarpeeksi kauniisti pyytää, hän on valmis venymään ja tekemään pitkää vuoroa, hän juttelee ja kuuntelee hoitokodin asukkien tarinoita, pitää kädestä ja kampaa hiuksia. On aidosti läsnä. Vaan miten käy kun Ritva alkaa tunnistaa omat rajansa ja opettelee sanomaan "EI"?

 Olen nähnyt tämän näytelmän muutamia vuosia sitten Tampereen Teatterissa, jossa se pyöri pitkään loppuunmyydyille katsomoille. Silloin päällimmäisenä asiana jäi mieleen ikääntyminen ja riittämättömyyden tunne, hoivatyön raskaus ja epätietoisuus tulevaisuudesta. Nyt nousi pintaan vielä uusia asioita - maahanmuuttajien aiempi työkokemus ja sen täydellinen sivuuttaminen, yksinhuoltajan arki huolineen ja rakastumisineen, työn tehokkuusvaatimukset ja painostus ylemmältä taholta ... ja se, että vaikka kaikenlaiset kolotukset ja vaivat painavat ryhtiä kasaan ja askel ei enää nouse niin kuin ennen, silti voi juttu luistaa, ja muistoissa ja ajatuksissa liihottelee vielä se nuori neito tangon pyörteissä vaikkapa itsensä Eino Grönin kanssa. Paljon tärkeitä asioita ja aiheita tässä, enemmän kuin alunperin muistinkaan. Niistä riittää pohdiskeltavaa ihan jokaiselle.

 Vaikka hoivatyön arki ei minulle tuttua olekaan, samat asiat ne vaivaavat mieltä alalla kuin alalla ja miten helposti sitä onkaan lähtenyt oravanpyörään pyörimään, osittain omaa syytään ja siksi että on kiltisti hyväksynyt kaikki asiat, mitään kyseenalaistamatta ja omia rajojaan tunnistamatta. Ritvoja löytyy joka työpaikasta, ja niin löytyy Minnoja ja Seikkuja ja Marojakin.

 Erityisesti jäi mieleeni pieniä hetkiä - valon siivilöityminen ikkunoista kauniisti, Ritva silittämässä hiljaa Unton (Lasse Sandberg) hiuksia ja rauhoittelemassa levotonta mieltä, Adamin (Matti Leino) ja Taimin (Sinikka Salminen) välitön kohtaaminen ja rupattelu vessassa, Maksim Pavlenkon intensiivinen taidepläjäys tanssiesityksen muodossa, Eino Grönin (Aleksi Aromaa) komeaa laulantaa, hoivakodin asukkaiden, iäkkään pariskunnan, jatkuva sanailu ja nälvintäkin. Herkkiä hetkiä ja muistoja, ja hyväntahtoista, lämminhenkistä huumoria.

Ritva, Grönin Eikka ja Taimi tanssaamassa 

 Katariina Kuisma-Syrjä on Ritvan roolissa loistava, sehän on selvä. Lisäksi eniten osui ja upposi Lasse Sandbergin Unto-papparainen, ehkäpä siksi että hän muistutti jotenkin etäisesti edemennyttä pappaani. Käden vapina, hidas töpsyttely sukissa... (Jarkko Tiaisen Toivo-ukkelista taas tuli mieleeni ikääntynyt Tuomas Kyrö...)

 Suosittelen lämmöllä kaikille. Isoja ja pieniä asioita vankalla otteella. Esityksiä on toukokuun alkuun, joten vielä ehtii hyvin katsomaan. Lisätietoja tästä linkistä.

 Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Arvoituksellisia muunnelmia / Hämeenlinnan Teatteri

Arvoituksellisia muunnelmia / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta HKT:n Studio Pasilassa 30.8. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Teksti Érik-Emmanuel Schmitt
Suomennos Leo Kontula
Ohjaus Sakari Kirjavainen
Lavastus Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Petteri Unkila
Äänisuunnittelu Janne Auvinen

Lavalla : Ilkka Heiskanen ja Heikki Kinnunen

 Arvoituksellisia muunnelmia on syntynyt yhteistuotantona Helsingin Kaupunginteatterin, Hämeenlinnan Teatterin, Riihimäen Teatterin, Turun Logomon ja Kuopion Kaupunginteatterin kesken. Ensi-iltansa Helsingissä näytelmä sai elokuun lopulla ja Hämeenlinnassa lokakuussa. Marraskuussa on vuorossa Riihimäki ja ensi keväänä helmikuussa Logomo ja Kuopio. Mielestäni tämänkaltainen yhteistuotanto (kuten Pesärikkokin) on tervetullut juttu, niin tekijöiden kuin katsojienkin näkökulmasta.

 Itse suuntasin näytelmää katsomaan Hämeenlinnan Teatteriin lokakuun loppupuolella. Oli varsin ankean pimeä ilta, ja levoton naakkaparvi lenteli tuttuun tyyliinsä Verkatehtaan yläpuolella. Olivat linnut varmaankin levottomia siksi, että tiesivät talossa olevan Heikin ja Ilkan, eivätkä itse pääse katsomaan legendoja.Vaan minäpä pääsin.

 Näytelmässä pikkukaupungin lehden paikallistoimittaja Erik Larsen (Ilkka Heiskanen) saapuu tapaamaan syrjäiselle saarelle majoittunutta Nobel-kirjailija Abel Znorkoa (Heikki Kinnunen) haastattelun merkeissä. Haastattelu ei oikein ota tuulta alleen, Znorko kun vastailee ylimalkaisesti ja ylimielisesti kaikkiin kysymyksiin, jos ylipäätään edes vastaa. Larsen pakkaa haastattelukamansa ja vaatteensa moneen otteeseen, sillä homma ei tunnu edistyvän ja muutenkin on varsin ikävä ilmapiiri. Aina hän palaa kuitenkin takaisin, ja hiljalleen koko tilanne onkin kääntynyt päälaelleen.

 En halua paljastaa itse juonenkulusta sen enempää, sillä se pilaisi yllätyksen. Käänteitä on luvassa nimittäin useampaankin kertaan. Miesten dialogi on herkullista ja ajatuksia herättävää. Keskustellaan rakkaudesta, himosta, valheesta ja totuudesta, ihmisyydestä yleensäkin. Mieleni teki kirjoittaa ylös muutamiakin lauseita, jäin niitä hetkeksi makustelemaan. "Miten nerokkasti ilmaistu!" Väliajalla kirjoitin kännykkäni muistiinpanoihin ylös yhden lauseen :

Totuus tuottaa aina pettymyksen 

Toinen kiintoisa lause löytyi onneksi Hämeenlinnan Teatterin sivuilta, "Mysteerissä on kauneinta juuri sen sisältämä salaisuus, ei totuus jonka se kätkee." Juuri näin. Kiehtovaa! Osittain siksi näin lyhyt tekstikin...

 Lyhyestä virsi kaunis. Pidin tästä näytelmästä äärimmäisen paljon, vielä kun tulkitsijoina herrat Heiskanen ja Kinnunen, tuo karismaattinen parivaljakko. Mielelläni olisin katsellut herroja vieläkin lähempää, intiimimmässä tilassa kenties? Verstas-näyttämölle mahtuu vaan niin turkasen vähän porukkaa, joten siinä mielessä päänäyttämö oli osuvampi valinta, mutta tunnelman puolesta...

Esityskuva (c) Aki Loponen, Pictuner Oy

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!) 

Puhtaana käteen / Hämeenlinnan Teatteri

Puhtaana käteen / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 14.10. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Michael Cooney
Suomennos Tiina Puumalainen
Ohjaus Jukka Keinonen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Äänisuunnittelu Timo Pönni
Valosuunnittelu Jari Vuori

Rooleissa : Jukka Peltola, Lotta Huitti, Mikko Töyssy, Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg, Birgitta Putkonen, Juha Haanperä, Aleksi Aromaa, Johanna Reilin, Maiju-Riina Huttunen ja pesukone sekä puhelinvastaajan äänenä Liisa Peltonen

Visa antaa hartiahierontaa Erkille? 

 Missäköhän sijaitsee ihmisen päässä ns. naurukeskus? Minulla nimittäin jomotti takaraivoa taas melkoisen paljon ensi-illan jälkeen ja juilintaa jatkui pitkälle yöhön. Mitä enemmän nauraa, sitä enemmän kiristää. Ehkä takaraivossani sijaitsee se kuuluisa naurusulake, joka oli jälleen kerran kärvähtämisvaaran alla. Miten mahtavaa, että tämä tapahtui kotikentällä Hämeenlinnassa! Minulla on enemmän tai vähemmän huonoja kokemuksia etenkin rahaan liittyvistä farsseista täällä (kuka muistaa sellaisenkin kulttimainetta nauttivan taideteoksen kuin Jättipotti? Minä muistan, valitettavasti) ja kieltämättä hieman kauhunsekaisin tuntein katsomoon jälleen menin. Ta-daa, farssikirous poistui ainakin minun kohdaltani, ja olen viimeksi nauranut Hämeenlinnassa näin paljon silloin, kun "Ei ketään kotona" pyöri ohjelmistossa ja murtovarkaita oli yllättäen lavalla kolme.

 Ennen esityksen alkua avecini ihasteli lavasteiden hienoja tapettikuvioita ja aikoo hankkia meille kotiin samanlaiset ja tapiseerata koko kämpän samalla kuosilla. Näyttämölläkin satoi kaatamalla vettä, ei nyt ihan niin autenttisesti olisi tarvinnut tapahtumapaikkaa näihin oloihin siirtää. Ovia piisaa ja niitä hetki valaistaankin. Kohta ovista tullaan ja mennään, se on varma se.

 Juonesta ei nyt ihan hirveästi pysty edes kertomaan, sillä sen verran sekavaa on meininki eikä perässä meinaa pysyä. Saamme kunnian tutustua Erkki Lehtiseen (Jukka Peltola), joka on ollut jo parin vuoden ajan työttömänä, vaimonsa tietämättä. Pienen sekaannuksen vuoksi Erkille on tarjoutunut aikoinaan tilaisuus nauttia toiselle ihmiselle kuuluvia etuuksia ja hommat ovat sittemmin lähteneet lapasesta, kun rahaa niin hövelisti tuntuu sossusta irtoavan. Nyt Erkki meinaa laittaa koko touhulle stopin, mutta eipä se olekaan niin helppoa, koska peitetarina on jo niin pitkällä, ettei siitä ota selvää enää itse Erkkikään. Mukaan sotketaan vielä alivuokralainen Visa Muikku (Mikko Töyssy) ja Vertti-setä (Lasse Sandberg). Eikä tässä vielä kaikki. Tietysti ovesta lappaa sisään lisää porukkaa, kuten sosiaalitarkastaja Jaatinen (Katariina Kuisma-Syrjä), läheiskriisipalvelun vapaaehtoistyöntekijä Jutta (Birgitta Putkonen), väärään aikaan kotiin tullut Erkin vaimo Liisa (Lotta Huitti), parisuhdekonsultti Kuitunen (Juha Haanperä), hautausurakoitsija Ala-Kulo (Aleksi Aromaa), pahamaineinen sossun ylitarkastaja Tikkinen (Johanna Reilin), huolestunut Visa Muikun tuleva morsian Reetta (Maiju-Riina Huttunen) sekä villiintynyt pesukonekin.

Vertti-setä, Visa ja Erkki. Ei hyvältä näytä. 

 Ajai, alussa ollaan hyvinkin rauhallisissa merkeissä ja pohjustetaan tulevaa. Katsomossa pystyi vielä jotenkuten hengittämäänkin. Selitysten ja sotkujen lisääntyessä kierrokset kuitenkin nopeutuvat, ja parastahan on se, että katsomossa ollaan askeleen edellä koko ajan. Tai sitten ei. Välillä meni Erkit ja Vertit ja Muikut ja porot sekaisin meikäläiselläkin, mutta on se nautinnollista saada lamppu syttymään päässään vain hetkeä ennen kuin roolihahmot ovat kaivelleet itselleen vielä syvemmän kuopan, jonka reunalla jo ollaan kovaa vauhtia menossa -ja sitten ovesta tupsahtaa sisään juuri se henkilö, joka sieltä ei missään tapauksessa saisi paikalle tulla. Loppupuolella oli aivan poskettoman hysteerinen hässäkkä meneillään ja katsomo suorastaan ulvoi naurusta. Mikäpä näillä keleillä olisikaan parasta terapiaa?

 Hahmogalleria on taas kerrassaan mainio kauttaaltaan. Jukka Peltolan olen nähnyt lavalla vain kerran aiemmin, ja silloinkin aika reippaasti erityylisessä jutussa (Che - Hän elää!? / Teatteri Vanha Juko). Mikä verraton pokerinaamainen koomikko hänestä kuoriutuikaan! Jostain syystä tuli mieleeni välillä Steve Carell - ja mitä ihmeen hyppyaskelia Erkki veteli näyttämön poikki! En tiedä oliko syynä ne viikset vai kalsarit/buutsit-yhdistelmä vai mitkä, mutta Lasse Sandberg ansaitsisi jo jonkinsortin diplomin Vertti-sedän tulkitsemisesta. Mikä habitus! Kenellekään ei varmasti jäänyt epäselväksi, mitä tarkoittaa termi manspreading (suomeksi äijähaara). Ja se look ... mikä lie köyhänmiehen versio Burt Reynoldsista, ja samalla sekoitus Viiksi-Vallua, James Hetfieldiä ja 70-luvun pornoleffojen himoköyrijää. Kyllä, olen sen verran nähnyt että osaan sanoa.

 Entäs sitten hautamanu Ala-Kulo kuin suoraan leffasta V niin kuin verikosto, ja ruttonaamarit siihen päälle vielä. Avecini tosin oli sitä mieltä, että näyttivät naamareissaan ihan pingviineiltä. Jaloviinapäissään hilluva Katariina Kuisma-Syrjän tarkastaja Jaatinen, joka turhaan kärttää tärkeää allekirjoitusta ja pääsee sitten kyllä lausumaan viimeisen sanan. Ja yltiöempaattinen kaikkien kaveri, vapaaehtoistyöntekijä Jutta Yli-Polvi... Johanna Reilinin ylitarkastaja Tikkinen sitten ns. räjäytti pankin. Johan oli naisella näyttävä sisääntulo! Ammattitaitoa on sekin, että pokka pitää... Olisi kiva tietää, miten paljon harjoituksissa on repeilty.

Ylitarkastaja Tikkinen ja Erkki

 Nopea oli oppimaan käskyjä seksiterapeutti parisuhdekonsultti Kuitunen, sen verran napakasti Erkin Liisa-vaimo häntä käskytti istumaan. Tässä vauhdissa kihditkin parantuvat, kuolleet nousevat kävelemään, salaiset tyttöilyhaaveet paljastuvat, häät peruuntuvat ja kadonneet aistit palautuvat.

 Tämä oli kyllä varsinainen jättipotti, ihan sanan varsinaisessa merkityksessä! Erinomaisen hyvä rytmi, joka säilyi alusta loppuun. Muutenkin Hämeenlinnan Teatterin syksy on ollut erittäin onnistunut. Reilun parin viikon sisällä olen nähnyt peräti viisi erilaista juttua (vierailuesityksiäkin) ja kaikki ovat olleet varsin herkullista seurattavaa. Jos kaipaat kunnon nauruterapiaa ja haluat väriä/valoa elämääsi, kannattaa suunnata Hämeenlinnan Teatteriin. Täältä pesee ja linkoaa, vaahdon kera!

Ruttovaara!

 Lisäpointseja hauskasta käsiohjelmasta, joka oli kuntoutustukipäätöksen muodossa. Tästä päätöksestä ei kannata valittaa! "Hän on nyt paremmassa paikassa." "Jaa Turengissa?"

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)