Nuotin vierestä / Pyynikin Kesäteatteri

Nuotin vierestä / Pyynikin Kesäteatteri

Ensi-ilta 14.6. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäiskäsikirjoitus Johanna Hartikainen
Dramatisointi Ola Tuominen, Hanna Suurhasko ja Johanna Hartikainen
Ohjaus Ola Tuominen
Lavastussuunnittelu Tuomo Nakari
Pukusuunnittelu Ulla-Maija Peltola
Koreografi ja ohjaajan assistentti Konsta Reuter
Kampaus-ja maskeeraussuunnittelu Tiia Ahvenjärvi
Äänisuunnittelu Lari Palander
Laulujen harjoitus Juha Antikainen
Taustanauhat Tony Sixström
Tappelukoreografia Marko Keskitalo ja työryhmä

Rooleissa : Juha-Matti Koskela, Tiina Weckström, Irina Vartia, Kaisa Hela, Jarmo Perälä, Samuli Muje, Marko Keskitalo, Seppo Paajanen, Anna Ackerman, Leena Rousti, Hanna Gibson, Karoliina Blackburn, Arttu Soilumo, Juha Antikainen ja Kamarikuoro Näsin laulajia (8 vaihtuvaa kuorolaista/esitys)

Tiina Weckström ja Juha-Matti Koskela 

 Logistisesti onnistunut kesäteatteripäivä on sellainen, missä pystyy saman päivän aikana katsomaan kaksi eri esitystä samassa paikassa ilman, että on tarvetta siirtyä kohteesta välissä muualle. Olin päivällä katsomassa "Tatun ja Patun Suomi"-esityksen ensi-iltaa, jäin istuksimaan kirjan kera katoksen alle pariksi tunniksi ja siitä sitten illan Nuotin vierestä -näytöstä kohti. Seurakin vaihtui välissä. Ihanasti henkilökunta jaksoi olla huolissaan siitä, etten vilustuta itseäni siinä ulkosalla hytistessäni. Sää oli aurinkoinen mutta koleahko, onneksi olin älynnyt ottaa takin mukaan...

 Esitys perustuu samannimiseen elokuvaan, jonka kävin heti tuoreeltaan katsomassa (rooleissa mm. Riku Nieminen ja Leena Uotila). Hirveästi siitä ei muistikuvia jäänyt, josko nyt sitten teatteriversiosta paremmalla onnella jäisi enemmän mieleen. Alussa vietetään hartaita hetkiä uurnanlaskutilaisuudessa, Arton (Juha-Matti Koskelan) isä ja Leenan (Tiina Weckström) aviomies on menehtynyt. Jo tässä tilaisuudessa käy ilmi, että Arton vaimolla Marjukalla (Irina Vartia) on rahat ja oma napa mielessään. Arto on aikamoinen kontrollifriikki ja hermoheikko insinööri, vaimo pompottaa minkä ehtii ja sanelee kuviot ulkopuolelta hyvin pitkälti, mahdollinen perheenlisäys mielessään. Arton selkeästi tekisi mieli vähän vapautua, mutta kun... Ei ole miehellä töissäkään helppoa, tulevaa presentaatiota ilkutaan jo valmiiksi. Harvinaisen ärsyttävä kolmikko on muuten Rainesalo-Fagerholm-Kerminen (Samuli Muje, Marko Keskitalo ja Seppo Paajanen), takuulla entisiä koulukiusaajia kaikki ja kuin Monni sekä Pilli ja Pulla. Yksi mollaa ja kaksi komppaa vieressä.

Arto ja vaimo Marjukka (Irina Vartia) 

 Äiti Leena saa mahdollisuuden osallistua Kotkassa järjestettäviin karaoken SM-kisoihin ja Arto yrittää moisen reissun estää, kas kun Rainesalokin saattaa siellä kulmilla pyöriä ja hän kun inhoaa karaokea ja saattaisi siinä Arton ylenemismahdollisuudet jätevesihommien parissa mennä sivu suun. No, Arto lähtee äidilleen kuskiksi ja loppu onkin historiaa. Kohtalo tuo hänen eteensä Naisen (Kaisa Hela), joka myöhemmin paljastuu kuuluisaksi laulajattareksi ja karaokekisan tuomariksikin. Miten mahtaa käydä Arton urahaaveiden, vaimon viisivuotissuunnitelmien ja Leenan kisamenestyksen?

 Nyt täytyy kyllä todeta, että alkupuolella pitkästyin totaalisesti. Pyörivästä katsomosta huolimatta esitys ei oikein tuntunut lähtevän rullaamaan ja kaikki tuntui kovin väkinäiseltä. En saanut oikein otetta yhdestäkään tyypistä. Muutama hahmo lähinnä ärsytti (toki tarkoituksellakin). Osittain johtunee siitä, että paria tuntia aiemmin oli värikästä ja vauhdikasta menoa samassa paikassa. Mihin katosi kaikki ilo? Jäljellä harmautta ja tylsyyttä. Siirryttiin lasten maailmasta aikuisuuteen suoraan. Katsomosta raikunut nauru ja kupliva kiherrys oli poissa ja huomasin haukottelevani useaan otteeseen.

 Onneksi väliajan jälkeen saatiin sitten enemmän kierroksia karaokekisojen myötä ja muutenkin koko homma sai tavallaan uuden lähdön, ja aloin huomaamattani viihtyä. Itse kisoissa olisin toivonut näkeväni/kuulevani useampia lyhyitäkin suorituksia eri kisaajilta, etenkin olisi kiinnostanut rockhenkisesti pukeutuneen nuoren miehen (Arttu Soilumo) mahdollinen kappalevalinta tanssimuuveineen. Tiina Weckströmin tumma ääni ja sielukas tulkinta "Aikuisesta naisesta" katsomon kyydissä jää takuulla mieleeni, oli sen verran pysäyttävä hetki se. Aistini aktivoituivat myös Kaisa Helan ensiesittäytymisestä liehuvine takinliepeineen, siinä vasta rotunainen! Olisin itsekin saattanut jäädä suu auki tuijottamaan moista näkyä, joten ihmekös tuo että Artokin pisti uuden vaihteen elämässään silmään. Pidin kovasti myös siitä, miten Juha-Matti Koskela tulkitsi hermoilevaa Artoa, ja mikä huomattava muutos miehessä sitten tapahtuikaan kun sai itsevarmuutta lisää ja osasi irrottautua monestakin asiasta. Hyvä! Ja millä käsiliikkeellä auto lukittiin. On tainnut Arto salaa käydä flamencotunneilla?

Susanna (Kaisa Hela) ja näyttävä autostapoistuminen 

 Ylimääräistä hupia tarjosi taustan järvimaisemat ja jostain yllättäen hiljalleen ohilipuva suppailujoukko. Ja kävi myös ilmeisesti niin, että juuri kun kisoissa laulettiin "tahdon oikeesti olla sinun enkä vain leikisti rakastaa", taustalle ilmestyi saunalautta ja sen kannella juhlivaa hääväkeä? Olisiko ollut peräti häävalssi siellä meneillään. Sopi kyllä tilanteeseen enemmän kuin mainiosti.

 Vaan mikä ihme oli tämä hiljainen kalastaja haukineen? Hölkkääjät? Luin myös koko ajan, että hotellin nimi olisi Erikotkanpesä (ei siis "se kuuluisa" Kotkanpesä vaan eri) ja se olikin Merikotkanpesä.

 Päällimmäisenä jäi lopulta mieleeni se, että eletään tässä ja nyt - otetaan ilo irti, ilman suuria suunnitelmia. Nautitaan hetkistä ja elämästä. Irrotellaan ja vähän revitellään. Ei oteta kaikkea niin vakavasti! Löysätään krakaa. Lauletaan kun siltä tuntuu. Positiivisin ajatuksin poistuin, ehdin sateen alta pois bussiin ja aiempaan junaankin. Ei hassumpi päivä sitten lopulta kuitenkaan. Jos mielit itse katsomoon, lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Joonas Järventie

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Pyynikin Kesäteatteri!) 

Tytöt 1918 / Tampereen Työväen Teatteri

Tytöt 1918 / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 25.1. 2018, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Perustuu Anneli Kannon romaaniin "Veriruusut" ja aihetta sivuaviin historian lähteisiin

Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola
Sävellys Eeva Kontu
Laulujen sanat Heikki Salo
Musiikin sovitus Mikko Renfors, Eeva Kontu ja Joonas Mikkilä
Musiikkituotanto Mikko Renfors
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Koreografia Marjo Kuusela
Lavastussuunnittelu Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen

Rooleissa : Petra Ahola, Emmi Kaislakari, Eriikka Väliahde, Marketta Tikkanen, Petra Karjalainen, Heidi Kiviharju, Kristiina Hakovirta, Suvi-Sini Peltola, Kaisa Hela, Niina Alitalo, Karoliina Vanne, Salla Korja-Paloniemi/Reetta-Kaisa Iles, Hanna Korhonen/Reetta-Kaisa Iles, Miia Selin, Ola Tuominen, Jari Leppänen, Saska Pulkkinen, Jari Ahola, Mika Honkanen, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Antti Lang, Juha-Matti Koskela, Sampo Kerola, Timo Saari, Joonas Luomala, Antti Nieminen, Konsta Reuter, Annika Junno ja Väinö Muje/Akusti Mänttäri

Orkesteri : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Mikko Renfors/Paavo Malmberg, Saku Mattila/Jaakko Luoma, Teemu Broman, Jani Auvinen, Lotta Laaksonen/Eeva Oksala ja Riku Vartiainen/Hanna Kilpinen

Mukana myös Sympaatti-kuoro

 Minun jutuillani on paha tapa välillä rönsyillä asiasta ja asian vierestä, mutta nyt tulee harvinaisen lyhyt blogiteksti!

 Pelkäsin vähän ennakkoon, että tästä keväästä tulee liian kansalaissotapainotteinen ja käykö liian raskaaksi mieli, vaikka aihe olisi kuinka tärkeä. Onnistuin sitten mielestäni aika fiksusti jakamaan 1918-aiheiset esitykset eri kuukausille - tammikuussa kävin katsomassa Tampereen Teatterissa "1918 Teatteri Taistelussa", helmikuussa KOM-teatterin "Veriruusut" (joka perustuu Anneli Kannon samaan naiskaartilaisista kertovaan kirjaan myös, Valkeakosken ja Lahden tapahtumiin) ja nyt vihdoinkin maaliskuussa Työviksen "Tytöt 1918". Jotenkin tuntui siltä, että kaikki tuttuni olivat musikaalin jo ehtineet nähdä. Aiheesta kiinnostunut mieheni halusi nähdä tämän myös, ja ajankohdaksi valikoitui lauantain iltanäytös siitäkin huolimatta, että ainoat vapaana olevat paikat olivat kaaaaaaukana yläaitiossa.

 En ole koskaan aiemmin istunut missään teatterissa niin kaukana lavasta ja sen tapahtumista, ja sepä johtikin ainakin omasta mielestäni kiintoisaan näkökulmaan. Kokemus oli pysäyttävä. Vaikka istuin silmälasit päässä, en tunnistanut ihmisten kasvoja! Äänet tunnistin (niin laulu- kuin puheäänet) ja Rauhan punaisessa villatakissaan. Vaikka olen istunut suuren näyttämön katsomossa lukuisia kertoja, tuntui siltä kuin olisin koko teatterissa ensimmäistä kertaa. Olo oli ulkopuolinen ja vieras, vaikka olin tutussa paikassa. Näin ihmisiä tanssimassa ja laulamassa, tarttumassa aseeseen ja juoksemassa pakoon henkensä kaupalla. Kaatumassa luodista, itkemässä rakkauden ja rakkaiden perään. En nähnyt yksilöitä, näin joukon naisia ja miehiä jossain kaukana kokemassa hirvittäviä asioita. Tuli samankaltainen tunne kuin olisi katsellut vanhaa valokuvaa, jossa punakaartilaisia seisoo valtavana massana Tampereen Keskustorilla sata vuotta sitten. Minä katselen täältä kaukaa ja yritän ymmärtää, vaikka minulla ei tule koskaan olemaan minkäänlaista aavistusta siitä, millaista elämä sata vuotta sitten oikeasti oli. Vaikka kuinka lukisin aihetta käsitteleviä kirjoja tai kuuntelisin luentoja tai katselisin valokuvia, en tietäisi silti mitään.

 Väliajalla olimme yläparven lämpiössä ja katselimme alas. Lunta sateli hiljalleen, ihmisiä kulki Hämeenpuistossa rauhallisesti. Katselin heitäkin kaukaa ja mietin, että sata vuotta sitten ei olisi ollut mahdollista katsella hissukseen muiden menoa. Oli itsekin mentävä, koska oli pakko. Ei ollut muuta kuin huonoja vaihtoehtoja. Nyt tunsin jotenkin vahvasti olevani elossa ja turvassa.

 Koska musikaalista on kyse, muutama sananen musiikista. Tyylilajien kirjo oli aikamoinen ja osa miellytti minua enemmän, osa vähemmän. Oli sitten mukana muutama kappale, joka sai minut toisaalta nauliintumaan lähes hengittämättä penkkiini ja samaan aikaan kohoamaan ilmaan - "Lumen paino", "Milavidan valot", itkettävän upea "Pakolaiset"-instrumentaali ja varsinkin, korostan VARSINKIN loppupuolella kuultu "Kun jumala jätti Tampereen". Jestas, minulle osui ja upposi täydellisesti! (Tästä linkistä pääsee muuten mesenoimaan Tytöt 1918 -levytystä, minä mesenoin jo aikoja sitten! Liity mukaan! Linkin kautta voi katsella ja kuunnella myös muutamaa musiikkivideota.)

 Haluan kiittää ihan koko porukkaa. Teatteri on yhteispeliä. Minä näin liikkuvan ja laulavan yhteisön eri-ikäisiä naisia ja miehiä, lähempää olisin tuijotellut ns. yksilösuorituksia, nyt katselin kokonaisuutta vaikuttuneena. Ihan jokainen voi olla ylpeä omasta panoksestaan.

ps. Jäi harmittamaan ainoastaan se, etten nähnyt kunnolla Saska Pulkkisen viiksiä...

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)

Viulunsoittaja katolla / Tampereen Työväen Teatteri

Viulunsoittaja katolla / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 1.9. 2017, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Joseph Stein
Musiikki Jerry Bock
Laulujen sanat Sheldon Harnick
Suomennos Esko Elstelä
Ohjaus Miika Muranen
Koreografia Petri Kauppinen
Musiikillinen asiantuntija Eeva Kontu
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä, Eeva Kontu
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Lavastus Teemu Loikas
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Eija Mikkola
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Lavalla : Anna Pukkila, Ola Tuominen, Petra Karjalainen, Petra Ahola, Maria Lund, Miila Virtanen, Idalilja Raipia/Helmi Hollström, Ansa Ahola/Karolina Tapala, Juha-Matti Koskela, Annina Rubinstein, Minna Hokkanen, Jari Leppänen, Kake Aunesneva, Pentti Helin, Jaakko Nieminen, Jyrki Mänttäri, Soile Ojala, Antti Nieminen, Merja Koivula, Henna Wallin, Helena Puukka, Maija Pihlajaoja, Olga Lepistö, Anssi Valikainen, Konsta Reuter, Jukka Kontusalmi, Jeffrey Kam, Juha Junttu, Antti Lang, Jari Ahola, Esa Heikkinen, Janne Saarelainen, Lasse Hiltunen, Olli Salo, Timo Ahola, Tino Ahola, Kari Lahtinen ja Tuomas Oittinen

Golde ja Tevje 

 Minun teatterihistoriaani kuuluu kaksi aiempaa Viulunsoittaja katolla-kokemusta (Jyväskylän Kaupunginteatterissa vuonna 2007 ja Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa vuonna 2009). Jyväskylään muistan matkanneeni vain ja ainostaan Leponiemen Jonin vuoksi, muuten olisi tuokin versio jäänyt kokematta. Hämeenlinnan Viulunsoittajan kävin katsomassa jopa kolme kertaa. Esitys oli erittäin lämminhenkinen ja värimaailmaltaan kaunis, ja oli mahtavaa nähdä Tevjen roolissa legenda Matti Nurminen (ja olihan tässäkin Leponiemen Joni mukana!). Teatterirakennuksen katolla istuskeli valtava pahvi-Tevje! Lämpöisiä muistoja tuohon esitykseen liittyy siksikin, että seuraavana vuonna vanha teatterirakennus purettiin ja toiminta siirtyi sillan toiselle puolelle nykyiselle paikalleen. Minun teatterikärpäsyyteni heräsi juuri tuossa vanhassa rakennuksessa, joten vähän haikein mielin sille hyvästit jätin. Vaikka minun Viulunsoittaja-historiaani liittyy pelkkiä hyviä muistoja, tuli silti vähän "hohhoi"-fiilis heti alkuun, kun kuulin että Työviksessä sitä puuhataan vaihteeksi. Hohhoi-ajatus vaihtui kuitenkin mielenkiinnoksi parin seikan vuoksi : ohjaajana Miika Muranen ja Tevjen roolissa Ola Tuominen. Luotin etenkin siihen, että Muranen toisi enemmän liikettä lavalle ja Ola taas ... no, Olaan on vahva luotto aina.

Tyttäriä 

 Ja miten kävikään? Minähän rakastin ihan jokaista hetkeä! Odotukseni täyttyivät ja mentiin jopa yli että heilahti. Tämän jälkeen en halua nähdä enää minkäänlaista Viulunsoittajaa (jos ei nyt sitten rooleihin laiteta ihan ehdottomia lemppareitani). Niinhän se on, että kolmas kerta toden sanoo ja muutama kohtauskin aukeni ihan uudella tavalla. En osaa/halua/jaksa/viitsi tästä sen enempiä kirjoittaa, mutta haluan listata muutamia seikkoja, jotka tekivät minuun erityisen suuren vaikutuksen ja jäivät mieleeni.

* lavastus, koko värimaailma tummanpuhuvine taustoineen, syksynkeltaiset puut (miten nerokas toteutus puun lehdillä) ja loppupuolen lehdettömyys --> aika kulkee ja ympäristö muuttuu
* Viulunsoittaja (Anna Pukkila) katolla ja joka paikassa, ja kommunikoimassa sanattomasti Tevjen kanssa
* se pullotanssi!! Pidätin hengitystäni koko tanssin ajan (ja varmaan vähän sen jälkeenkin), miten tanssiin liittyi mukaan hiljalleen enemmän miehiä ja muut sitten vielä ilakoivat "pullomiesten" välissä ja takana. Kerrassaan nerokasta! Katsoisin tämän milloin tahansa uudelleen (vaikkapa tästä).

The Pullotanssi 

* vanhimpien tytärten luonteet ja eroavaisuudet, vaalea Tzeitel (Petra Ahola), tumma Hodel (Maria Lund) ja punatukkainen Chava (Miila Virtanen), ja kaikki isänsä silmäteriä omalla tavallaan
* Tevjen unikohtaus ja Fruma-Saara (Anna Pukkila), koko meininki kuin suoraan Tim Burtonin leffasta! Ensimmäistä kertaa myös tajusin sen, että tällä "unellahan" Tevje vedätti vaimoaan Goldea siinä, että Tzeitelin sulho vaihtui vaikka muuta oli sovittu
* Tzeitelin ja Motelin häät, ja häävieraat hiljalleen keinumassa musiikin tahtiin "Nousee päivä, laskee päivä"-kappaleessa
* Motelin (Juha-Matti Koskela) uusi ompelukone, suuri ilo ja ylpeys täytti minutkin. Kyllä nyt kelpaa ommella!
* Perchik (Antti Lang) puhumassa hääasiasta Hodelille ja änkyttämässä kuin Hugh Grant konsanaan
* Malja elämälle ja iloinen tanssiva hullunmylly, kun Lazar Wolf (Jari Leppänen) pyysi Tevjeltä tyttären kättä parhaan lypsylehmän sijaan, melkein teki mieli nousta katsomossa itsekin hillumaan ja laulamaan korkealta ja kovaa Aholan Jarin kanssa
* Mua rakastatko -kappale, ja Tevje ja Golde (Petra Karjalainen) istuksimassa portailla
* perinteet ja se, että vanhat kaavat ja ajattelutavat saavat väistyä uusien tieltä. Maailma ja ihminen muuttuu, vaan onko mikään kuitenkaan muuttunut, kun uutisia seurailee?
* äänimaailma kokonaisuudessaan, pauhu ja jyly jostain kaukaa, linnut (oliko niitä vai kuvittelinko vain?), hiljaisuuskin
* vauhdikkaat tanssit, liehuvat helmat ja saapasta lattiaan, mukaansatempaava musiikki muutenkin
* Ola Tuominen Tevjenä : miten sydämellinen, pilkettä silmissä sopivasti, sanoilla makustelu (Olan puhetta kuuntelisin aamusta iltaan muutenkin, artikulaatio on selkeää), välillä kuin vallaton pikkupoika, tukka pystyssä yöpaitasillaan juoksemassa uutisia kertomaan, taipuminen tytärten edessä ja keskustelut Jumalan kanssa (alussa tuntui lause jäävän kesken "voi jumala...!", melkein odotti että sieltä lipsahtaa vielä muutama kirjain loppuun)
* lopun äkkipysähdys ja puristava hiljaisuus, jonka olisi suonut kestävän hitusen kauemmin ennen aplodien tulvaa
* Miika Murasen sanat yhteisön voimasta käsiohjelman aluksi

Hyvästi, Anatevka?

Kiitos tästä!

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Työvis!)

Mies, joka ei osannut sanoa ei / Viikinsaaren kesäteatteri

Mies, joka ei osannut sanoa ei / Viikinsaaren kesäteatteri, Tampere

Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Jussi Kylätasku
Näytelmäksi kirjoittanut Matti Kuikkaniemi
Sovitus Perttu Pesä
Ohjaus Ola Tuominen
Lavastaja Juha Mäkipää
Pukusuunnittelija Tiina Helin
Äänet Simo Savisaari
Musiikki Kaj Chydenius
Tunnusmusiikki Antti Paranko
Kapellimestari Antti Paranko

Rooleissa : Janne Kallioniemi, Ilkka Heiskanen, Ria Kataja, Mikko Töyssy, Birgitta Putkonen, Jarkko Tiainen ja Saara Lehtonen

Orkesteri : Antti Paranko, Aleksi Aromaa, Lauri Malin ja Jussi Liimatainen/Tuomas Hautala

Tässäpä troikka! Kataja-Heiskanen-Kallioniemi 

 Kylläpä olimme osanneet valita sopivan päivän kesäteatterireissullemme Viikinsaareen! Sateista ei ollut tietoakaan ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Kävellessämme parkkitalosta kohti Laukontoria tuli bongattua heti yhden paljulautan kannelta paljaat äijäpakarat grillaushommista, sen verran oli katsottava tarkemmin että ihan nakusillaanko oltiin. Grilliessu löytyi sentään, onneksi. Viikinsaareen oli lähtemässä kerralla peräti kaksi laivaa, sillä jono oli melkoinen ja esitys loppuunmyyty, mikä ilahduttaa mieltäni erityisesti. Teatterikärpäsenä on vallan hienoa nähdä hyväntuulista, kesämielistä kansaa jonottamassa teatteriin. No, kaikki eivät välttämättä olleet matkalla esitystä katsomaan, sillä kesäkeidas Viikinsaari tarjoaa kyllä monenlaista aktiviteettia muutenkin.

 Edestakainen laivamatkahan sisältyy teatterilipun hintaan, joten sen suhteen ei tarvitse stressata, ja laivoja lähtee Laukontorilta aina tasatunnein (ja saaresta puolelta takaisin). Meidän näytöksemme oli alkamassa klo 16 ja klo 15 istuimme sitten laivassa. Ai että, kyllä siinä oli kesäfiilis korkealla, kun samalla sai katsella kauniita rantamaisemia ja bongailla ihmisiä kesäpuuhissa niin rannoilta kuin vesiltäkin. Paljulautta pakaroineenkin tuli ohitettua, ja Pyynikin kesäteatteri "takaapäin". Ihan kuin ulkomailla olisi ollut, kotimaanmatkaillessakin sopii leikkiä turistia. "Tuolla näkyy Pyynikin näkötorni, kas tuolla siintää Pispala".

 Ennen esitystä tuli ostettua kahvilan puolelta juotavaa ja täytettyä vesipullo. Kovassa helteessä pitää huolehtia nestetasapainosta, etenkin kun lavalla olisi nähtävissä monensortin könsikästä, joiden karisman edessä saattaa herkimpiä katsojia muutenkin heikottaa ja polvet lyödä vatkulia.

Liuta bändikönsikkäitä 

 Reilu viikko sitten olin seuraamassa tämän proggiksen harjoituksia (tästä voi tsekata tarinan) ja vihjasin siinä salaisuudesta, jonka paljastaisin nähtyäni esityksen. Nyt siis voin kertoa, mitä harkoissa tapahtui. Esityksen alkua hiottiin toimivammaksi hiljalleen, jotain poistettiin ja jotain lisättiin, ja ykskaks kaikki palaset loksahtivat kohdilleen. Linnut laulavat, muuten on hiljaista. Lavan takaa estradille saapuu tarinan kertojahahmo, suomenhevonen Oskari (Ilkka Heiskanen). Olemus on hiukan kulahtanut ja elämää nähnyt, ja juuri siksi niin sympaattinen ja rakastettava. Oskari kuulostelee lintuja ja tunnelmia rauhassa (jos tämä olisi Disney-piirretty, editse lentäisi taatusti kaunis perhonen ja saattaisi laskeutua Oskarin turvan päälle lepuuttamaan siipiään), ei ole kiire mihinkään. Hiljalleen pieni kaupunki, Käpymäki asukkaineen, alkaa heräillä uuteen päivään. Tunnusmusiikki alkaa soida kuin varkain. Ykskaks huomaan olevani jotensakin herkässä mielentilassa, nyt ollaan äärimmäisen hienon tunnelman keskiössä. Kyllä, minua alkoi tuosta noin itkettää ihan älyttömästi. Toivoin, ettei kukaan lavaltakäsin vain huomaisi ja samalla toivoin, että kunpa huomaisikin. Tietäisivät, että ovat harjoituksissa oikeilla jäljillä kun meikäläinen jo kyynelehtii, vaikkei ensimmäistäkään repliikkiä oltu lausuttu vielä...

 Varsinaisessa esityksessä en samaan tunnelmaan päässyt, sillä jossain takanani höpötti joku pariskunta ja rikkoi lumouksen. Tästä jaksan aina marista. Esitys ei ala siitä kun ensimmäinen repliikki lausutaan, muistakaa nyt jo vähitellen! Oskari-humma alkaa esitellä kaupungin asukkaita. On ompelija Milla (Ria Kataja), kauppias Kake (Jarkko Tiainen) kera vaimonsa Annan (Birgitta Putkonen) sekä hiukan viinaanmeneväinen maalari Renlund (Mikko Töyssy) kera tyttärensä Marin (Saara Lehtonen). Lisäksi nähdään kaupunginjohtaja Rautavuori (Töyssy), estoton poliisi Pirkko (Lehtonen) sekä statukseltaan mystiseksi jäänyt Reino (Tiainen), joka suunnitteli täydellistä murhaa kirjan muodossa. Idylliä kerrakseen.

Kake ja Anna

Renlundin isä ja tytär

 Sitten paikalle saapuu paluumuuttaja ja pastori Aimo Niemi (Janne Kallioniemi), jonka olisi määrä harjoittaa paikkakunnalla parisuhdeneuvontaakin. Aimo haluaa olla kaikkien kanssa kaveri ja välilöissä, ja tämä tietysti aiheuttaa monensortin omituisia tilanteita ja väärinkäsityksiä. Vähän oman elämänsä Mr Bean on hän. Lempikin roihuaa tulisena suunnassa jos toisessakin, ja välissä kaupunginjohtaja yrittää vehkeillä vilunkihankkeilla Käpymäkeä maailmankartalle. Onnistuuko hanke? Kuka saa kenet? Mitä tästä kaikesta Oskari tuumaa?

 Väärinkäsitysten ja pienoisen yhteiskuntakritiikin aallokossa yrittää Aimo pysytellä pinnalla kykyjensä mukaan. Janne Kallioniemen lempeän katseen alla saattaisin minäkin intoutua parisuhdeneuvoja hakemaan tai jaffaa juomaan. Varsin vakuuttava on perinteinen humalakohtaus, toistaiseksi vakuuttavin kesäteatterikännipresentaatio tähän mennessä! Tämän esityksen hauskuus ei onneksi jää kännäyksen tai ilman housuja pyllyilyn varaan, lempeää pilkettä silmäkulmasta löytyy etenkin niille, jotka malttavat seurata Oskarin pikku puuhasteluja sivummalla. Välillä intoutuu Oskarikin vähän vikuroimaan ja sivuhypyillä askeltamaan, ja kansa kehrää.

 Muutenkin yleisö oli lähtenyt matkaan oivallisella asenteella varustettuna, väliaplodeja piisasi ihan kaikille ja nauru helisi jatkuvasti. Ja ne biisit! Antti Paranko on sovittanut Kaj Chydeniuksen sävelistä hienoja herkkupaloja, ja bändihän on varsin iskukykyinen vaatetusta myöten. Aina yhtä tyylikästä! Illan komeimmat aplodit ansaitsi syystäkin Saara Lehtonen Nuoruustangon kera, siinä ollaan jotenkin tärkeän äärellä kun edessäni istunut iäkkäämpi pariskunta tarttuu hellästi toisiaan kädestä ja Saara laulaa "kun sinun saan vain olla täysin ja kokonaan". Kaikki saivat tilaisuuden esitellä laulutaitojaan vuorollaan, tyyli vähän vaihteli mutta laatu ei. Mieleeni oli kovasti Ilkka Heiskasen rouheasti vetäisemä Euroopan syrjäkylät eikä mielessä käynyt kertaakaan, että voiko hevonenkin muka laulaa! Tietysti voi! Loppulaulu Jos rakastat oli myös ihastuttava ja oli mukava lähteä odottelemaan paluulaivaa kappaletta makustellen ja miettiä, kenen kuvan piirtäisi piirtäisi hiekkaan.

Aimo ja Milla 

 Alussahan lauletaan, että "on tässä kaupungissa vaikeaa". Eipä muuten ole! Helppoa kuin heinänteko. Nyt menet tästä näin Viikinsaaren kesäteatterin kotisivuille ostamaan lippua ja sitten marssit Laukontorille ja astut laivaan. Jaa luvattiin vesisadetta? Sittenpähän luvattiin. Sen kesä kuivaa minkä kasteleekin, ja katsomohan on katettu. Mars mars.

 Kotiinpalattuani hokasin, että tämä oli tiettävästi 900. näkemäni teatteriesitys, sikälimikäli laskelmani pitävät paikkansa. Hieno etappi, tästä on hyvä jatkaa lievästi käsistälähtenyttä harrastustoimintaa!

Esityskuvat (c) Kai G. Baer

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Viikinsaaren kesäteatteri!)

Viikinsaaren kesäteatterin harjoituksissa

Joskus muinoin esitin sellaisen hiljaisen toiveen ja salaisen haaveen, että kunpa joskus pääsisi seuraamaan Ola Tuomisen ja Ilkka Heiskasen yhteistyötä. Jotenkin oli sellainen kutina, että tällä kaksikolla synkkaisi varsin eeppisellä tasolla. No, täytyy näemmä jatkossa varoa mistä haaveksii, sillä ei mennyt kauaakaan kun selvisi, että Viikinsaaren kesäteatterin tulevan kesän näytelmänä olisi monelle elokuvanakin tuttu "Mies, joka ei osannut sanoa ei", ohjaajana kukas muukaan kuin Ola Tuominen ja näyttelijäporukassa hevosen roolissa Ilkka Heiskanen. Tämä on nähtävä.

 Pestasin sitten itseni lähes väkisin harjoituksia seuraamaan. En ollut aiemmin visiteerannut koko Viikinsaaressa (nyt ollaan siis Tampereella), joten muutenkin tarjoutui oivallinen tilaisuus korjata tämä virhe. Koko näyttelijäporukkakin osoittautui "vanhoiksi tutuiksi" (Janne Kallioniemi, Ria Kataja, Saara Lehtonen, Ilkka Heiskanen, Jarkko Tiainen, Mikko Töyssy ja Birgitta Putkonen) ja 3/4 bändistäkin (Antti Paranko, Lauri Malin, Aleksi Aromaa ja Jussi Liimatainen/Tuomas Hautala) oli tuttua sakkia, joten tulisin tuntemaan oloni varsin kotoisaksi eikä tarvitsisi turhia jännittää.

 Sitten ei muuta kuin suunnaksi Tampere, kuskiksi/seuralaiseksi uskollinen Teatteripaarma ja auto läheiseen parkkihalliin. Käppäilimme Laukontorille ja samalla mietimme, että milläköhän laivalla sitä Viikinsaareen suuntaisimme. Tuttuja hahmoja näkyi torikahvilassa ja kas, siellä kaksikko Tuominen-Heiskanen jo istui kahvikupit kourissaan tarinoimassa ja turinoimassa. Lyöttäydyimme yllätyksellisesti sekaan juttukerhoon ja ei mennyt minuuttiakaan kun mietin, että kävi harjoituksissa miten tahansa, tämä reissu on osoittautunut menestykseksi. Olimme nimittäin tarinankerronnan äärellä hyvin vahvasti ja siinä tuli kuultua monenlaista juttua niin lihapiirakoiden syvimmästä olemuksesta kuin Ilkka Heiskas-vahanukestakin. Onnistunut reissu jo tässä vaiheessa. Saimme yllättyneitä ilmeitä osaksemme muun työryhmän saapuessa kahvittelemaan - suurimmalla osalla kun ei ollut aavistustakaan, että minä tuppaan samaan laivaan ja harjoituksiin mukaan tällä kertaa.

 Neitsytmatkani laivalla sujui mukavasti kannella istuskellessa ja maisemia tiiraillessa. Samalla tuli leikittyä, että olisimme Ruotsinlaivalla ja vähän olin kyllä pettynyt buffetin antimiin sekä tax free-osaston valikoimaan. Samalla Jarkko Tiainen kertoi viimeisimmät kuulumiset metallinetsintäharrastuksestaan sekä tarinoi vähän Viikinsaaren historiasta. Tuulesta johtuen historiikista en kuullut juuri mitään, mutta nyökyttelin sujuvasti. Perillä saaressa Aleksi Aromaa kertoi ohittamistamme rakennuksista tyyliin "tämä kappeli tässä on ... kappeli". Tiesin entistä vahvemmin, että tästä tulee erittäin hyvä päivä, satoi tai paistoi.

 Kesäteatteri sijaitsi lyhyehkön kävelymatkan päässä ja asetuimme sopiville kyttäyspaikoille katettuun katsomoon. Tunnin kuluttua olisi alkamassa virallinen lehdistötilaisuus ja näyttelijät sonnustautuivat kaikki roolivaatteisiinsa lehdistön arvovaltaisia edustajia varten. Treenattiin muutamaan kertaan tanssikuvioiden kera "Tottelisinko?"-nimistä kappaletta, haettiin oikeita stemmoja. "Varsin viehättävä koreografia tässä!" totesi Ilkka Heiskanen sivummalla musiikin tahtiin kevyen jäntevästi hytkytellen. Erimielisyyttä tuli siitä, millä jalalla kukakin lähtee ja onko sillä nyt niin väliä, jos vähän menee eri tahtiin. Sovittiin nyt kuitenkin, että lähdetään vasemmalla.

"Mies, joka ei osannut sanoa ei" kertoo pastori Aimo Niemestä (Janne Kallioniemi), joka palaa ulkomaanvuosien jälkeen takaisin Suomeen ja pestataan pikkukaupungin seurakunnan ensimmäiseksi parisuhdeneuvojaksi. Kommellustahan siitä seuraan monenmoista, se on selvä. Kertojahahmona toimii iäkäs suomenhevonen Oskari (roolissa kuitenkin nuori ja lahjakas uusi kyky Ilkka Heiskanen). Muistan nähneeni tämän samaisen näytelmän Hämeenlinnan kesäteatterissa vuonna luu ja nahka, pastorina taisi olla Mika Kujala ja hevosena eräskin Ola Tuominen. Onko siis näin, että parinkymmenen vuoden kuluttua vielä perustamattomassa kesäteatterissa jossain päin Suomea esitetään tämä sama näytelmä Heiskas-Ilkan ohjaamana ja hevosen roolissa joku tuleva nuori karpaasi, esimerkiksi Heikki Kinnunen? Se jää nähtäväksi, haluan nekin harjoitukset kyllä nähdä.

Ola tekee korjauksia tekstiin pastilli suussa 

Nuori ja lahjakas Heiskanen

 Viime vuonna näin tämän näytelmän Pesäkallion Kesäteatterissa Lahdessa ja pidin kovasti näkemästäni. Tästä versiosta proggis erosi sillä, että musiikkina oli Tuure Kilpeläisen kappaleita. Tässä taas ainoat Kilpeläiset istuivat katsomossa. Näytelmä sisältää 10 Kaj Chydeniuksen rakastettua kappaletta, joista sovitusgandalf-tukkajumala-kitaravelho Antti Paranko on loihtinut raikkaita versioita "70-luvun hengessä". Ajan henki huokuu vaatetuksestakin jälleen varsin väkevällä tavalla, väkisinkin kävi taas mielessä, että josko bändin asut valitaan sillä silmällä, että meikäläinen niistä erikoismaininnan lataa. Kaunista on, kaunista. Vai mitä sanotte näistä asukokonaisuuksista? Kyllä silmä lepää.

Antti 

Aleksi

 Lehdistötilaisuus oli alkamassa hetken kuluttua. "Lehdistötilaisuus katkaisee ikävällä tavalla harjoitukset", tuumii Ola ja samalla miettii ääneen, mitä aikoo kohta lehdistölle puhua. "Aion kertoa synkästä lapsuudestani ja siitä, mikä kumma sai minut ajautumaan tähän teatteritaiteen upottavaan lettosuohon." Muisteltiin myös erästä tilaisuutta Ruotsista vuodelta ´86, ja tarinaan liittyivät vahvasti kanankoivet sekä Kari Kihlström. Ennen lehdistön saapumista paikalle asteli Mikko Töyssy, tuo könsikkäiden könsikäs ja vähän epäilytti, että laivamatkan aikana on laulettu Pete Parkkosen "Kohta sataa"-hittiä, sillä lehdistö saapui ja samalla alkoi sade. Näin. Mikko ohimennen huomasi minut katsomossa ja huikkasi, että olenko ollut paikalla paikkaamassa hänen poissaoloaan? Jo vain.

Mikko, Saara ja Ria joraavat 

 Virallisen tilaisuuden alkajaisiksi Birgitta Putkonen toivotti kaikki tervetulleiksi, esitteli upea-asuisen bändin (ai että mitä silmäkarkkia!) ja antoi sitten puheenvuoron Olalle. Suureksi pettymyksekseni Ola alkoikin puhua näytelmän teemoista eikä lapsuudestaan, toki hän alkuun mainitsi, että epävakaat sääolosuhteet eivät ole menoa haitanneet. "Lämmittelemme toisiamme hyvillä kokkapuheilla" (mikä on kyllä tullut havaittua jo aamun aikana) ja tästä aasinsiltana voisi mainita, että lämminhenkisyys korostuu näytelmän teemassakin. Tarkoituksena on tarjoilla ihmisiltä ihmisille sopivanmittainen viihdyttävä kesäpala kera loistavan bändin ja loistavien näyttelijöiden. Mitäpä sitä pieni katsoja voisi muuta kesäteatteriesitykseltä toivoakaan? Ehkä makkaraa väliajalla, ja kahvia hyvän pullan kera.

Aimo ja Kake (huomatkaa Pomarfinnin popot) 

 Maistiaisiksi esitettiin sitten aluksi harjoiteltu "Tottelisinko?", ja jälkkäriksi sai haastatella työryhmän jäseniä. Toki oli tarjolla myös kahvia ja viineriä. Minäkin kannoin korteni kekoon haastatteluhommissa. Onko sillä sitten niin väliä mitä kysellään kunhan kysellään? Aleksi Aromaan kanssa juttelimme palindromeista, Rasputin-musikaalista, syksyn proggiksista sekä siitä, että jatkossa mies tunnetaan nimellä "mies joka ei osannut sanoa ei mansikkaviinerille". Janne Kallioniemeä jututin vuosientakaisesta taustatanssijahommasta ja Mikko Töyssyn kanssa muistelimme erästä neuletta, jonka sain lahjoituksena. Kuka mainitsi hyvät kokkapuheet? Ei kukaan maininnut, että tarkoitus olisi jutella tästä kyseisestä kesäteatteriproggiksesta... Ainakin erotun näillä jutuillani muista artikkeleista (ja ihan oikeista toimittajista).

The Tökä

 Lehdistön poistuttua harjoitukset jatkuivat. Suunniteltiin yhteistuumin postiluukun paikkaa ovessa ja sitten lähdettiin vetämään ykköspuolta alusta alkaen kokonaan läpi. Olan toiveissa oli, että ykköspuoliskosta saataisi seuraavana päivänä ensimmäinen kunnon läpimeno aikaiseksi vaatteineen kaikkineen. Orkesterin taimauksia soviteltiin linnunlauluun ja muihin merkkeihin, uusintojen myötä alku muuttaa muotoaan hiljalleen ja löytyy juuri passeli tunnelma. Pieni kaupunki heräilee hiljalleen, hötkyilemättä taas uuteen päivään. Pienillä, lähes huomaamattomilla muutoksilla kohtaus saatiin sujuvammaksi. Tärkeää on myös se, milloin musiikki alkaa ja milloin loppuu. Tunnelman lämminhenkisyys sai konkreettisen esimerkin siitä, kun kesken kaiken Mikko Töyssy kantoi minulle lisää vilttejä ja kulahtaneen toppatakkinsa, jottei katsomossa olisi niin viluisaa. Arvostin tätä elettä kovasti ja samalla kerroin Mikolle pienen salaisuuden jo nähtyyn alkukohtaukseen liittyen. Kerron siitä enemmän vasta nähtyäni varsinaisen esityksen ensi viikolla. "On tässä kaupungissa vaikeaa..."

 Janne Kallioniemi intoutui laappaamaan näyttämöltä sadevesiä lastan kera ja bändin soitellessa oivallista taustamusiikkia saimme nähdä pienimuotoisen, mutta varsin eloisan shown. Toinen show nähtiin sitten Mikko Töyssyn saapuessa paikalle kaupunginjohtajana nuijineen ja uusintaottoja nähtiin nauruntyrskähdysten kera useampaan otteeseen. Olisinpa älynnyt ottaa kyseisen vedon videon muodossa! Samalla testattiin bändin reaktionopeutta monessakin mielessä ja sitä, onko rumpali iskukykyinen. Reippasti pojat huusivat ainakin "Hyvää huomenta!"

 Ruokatauko alkoi lähestymään ja me päätimme siinä vaiheessa hipsiä paikalta pois. Mieleeni jäi päällimmäisenä näistä harjoituksista erityisesti lämmin, positiivinen ilmapiiri ja vahva me-henki. Kaikki arvostavat toinen toisiaan, kysytään-kuunnellaan-ehdotellaan avoimesti ja testataan heti käytännössä, katsotaan toista rehellisin mielin silmiin ja keskustellaan ongelmakohdista. Vähän haikein mielin mutta hymyssäsuin poistuimme katsomosta ja paluulaivalla takaisin Laukontorille.

 Teatteri on parhaimmillaan hyviä tarinoita ja hetkiä ihmisiltä ihmisille. Nyt oltiin juuri oikeanlaisten asioiden äärellä, ja odotan innolla sitä, että pääsen ensi viikolla valmista esitystä katsomaan.

 Mies, joka ei osannut sanoa ei ensi-illassa 15.6. 2017, lisätietoa tästä linkistä.

Kaikki kuvat (c) Teatterikärpänen

Pukija / Tampereen Komediateatteri

Pukija / Tampereen Komediateatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 25.9. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus (The Dresser) Ronald Harwood

Suomennos Arto af Hällström

Sovitus ja ohjaus Mikko Viherjuuri

Pukusuunnittelu Maiju Veijalainen
Lavastus Oskari Löytönen
Äänisuunnittelu Antti Hyvönen
Valosuunnittelu Hannu Naamanka

Rooleissa : Ola Tuominen, Heikki Kinnunen, Tuija Vuolle, Linda Silvonen, Sanna Majanlahti, Esko Raipia ja Panu Raipia

 Muistan vieläkin sen hetken, kun olin elämäni ensimmäistä kertaa Suomen Kansallisteatterin päänäyttämöllä katsomassa Teatteria (kirjoitin tuon isolla ihan tarkoituksella). Näytelmä oli juuri tämä Pukija, lavalla Esko Salminen (Sir) ja Eero Aho (Norman). Koin siinä jonkinsorttisen valaistuksen ja taisin siinä nähdä molemmat herrat ensimmäistä kertaa myös livenä. Se olikin menoa sitten. Onneksi tuosta on jo muutama vuosi ja itse näytelmä ei ollut enää tuoreessa muistissani. Tekstihän on loistava ja siinä päästään kunnolla herkuttelemaan ja revittelemään kaikella teatteriin tavalla tai toisella liittyvällä. Ihme, ettei Pukijaa ole nähty muiden teatterien ohjelmistossa, vai eikö ole osunut vain silmiini? No, joka tapauksessa, suureksi ilokseni Tampereen Komediateatteri tarttui tähän makupalaan tänä syksynä.

 Pieni teatteriseurue on kiertueella sodanaikaisessa Englannissa esittämässä Shakespearen tuotantoa. Kyseisenä iltana olisi tarkoitus esittää Kuningas Lear ja näytelmän alkuun ei ole enää pitkääkään aikaa. Sali on loppuunmyyty, kansa kaipaa "huvituksia" sodan keskellä. Pukuhuoneessa käy kuhina. Aiemmin päivällä on kaupungilla tapahtunut pieni hässäkkä, jonka seurauksena seurueen tähtinäyttelijä, jo ikääntynyt herra (jota kutsutaan vain nimellä Sir) on passitettu sairaalaan. Pukija/palvelija/jokapaikanhöylä Norman (Ola Tuominen) ja Armon Rouva (Tuija Vuolle) keskustelevat siitä, pitäisikö esitys perua koska herraa ei näy paikalla, ja olisiko hänestä edes lavalle. Perumisen kannalla on myös Maggie (Sanna Majanlahti), jolla on lopullinen päätäntävalta esityksistä.

Sir on saapunut vihdoinkin! (c) Peero Lakanen

 Sir (Heikki Kinnunen) saapuu kuitenkin paikalle, tosin väsyneenä ja valmiina luovuttamaan. Muistikin pätkii. Mikähän on illan näytelmä? Onko se Myrsky vai se, jonka nimeä ei saa ääneen lausua? Yleisölle ei saa kuitenkaan pettymystä tuottaa ja Norman saa maaniteltua kehumalla ja kannustamalla miehen maskipöydän ääreen. On kiehtovaa seurata livenä, miten vanha mies muuttuu muutamalla vedolla vielä vanhemmaksi. On myös selvää, että Norman on paljon muutakin kuin pelkkä pukija, ja mies tuntuu palvovan maata näyttelijän alla. Hän on Normanille kaikki kaikessa, ilman tätä hän ei olisi yhtään mitään. Norman nauttii asemastaan, kun pääsee aitiopaikalta seuraamaan ilta toisensa jälkeen Suuren Tähden valmistautumista rooliinsa. Hän osaa kaikki repliikitkin tuosta noin, jok´ikisestä seurueen ohjelmistossa olevasta näytelmästä.

 Näytelmä alkaa ja samaan aikaan alkaa saksalaisten ilmahyökkäys. Esitystä ei kuitenkaan keskeytetä, vaan jatketaan niin kuin talon ulkopuolella ei muuta maailmaa olisikaan. Jo muutama teatteritalo on pommitettu maan tasalle, mutta tätä eivät saksalaiset meiltä vie! Kuninkaan on pian aika astua lavalle, mutta Kuningas unohtaa jälleen repliikkinsä ja takahuoneessa kyhjöttää täysissä tamineissaan, peruukeissaan ja viitoissaan surullinen hahmo. Jostain hän kuitenkin saa uskoa ja voimaa, ja mies muuttuu silmissä. Täältä tullaan, yleisö! Minä pillahdan itkuun. Kohtaus on äärimmäisen kohottava ja hienosti toteutettu. Tätä on teatteri parhaimmillaan; voimakkaasti tunteisiin vetoavaa.

 Väliajan jälkeen on näytelmässäkin väliaika meneillään, ja pukuhuoneessa käydään erinäisiä keskusteluja monestakin asiasta. Tunnelma on jotenkin sellainen, että nämä keskustelut ja hetket eivät enää tule toistumaan. Sir menee tapansa mukaan vähän huilaamaan sohvalle. Norman löytää vihkosen, johon Sir on aloittanut kirjoittamaan elämäntarinaansa. Ylläreitä on luvassa.

Norman ja Sir (c) Peero Lakanen

 Valot näyttämöllä himmenevät hiljalleen. Vielä vaikuttavampaa olisi, jos raskas esirippu olisi laskeutunut. Tuntuu, että sydämeni meinaa hakata itsensä rinnastani ulos. Huh huh, miten hieno tämä näytelmä onkaan! Ola Tuominen varsinkin on niin jäätävän loistava, ettei sitä pysty edes kunnolla sanoin kuvailemaan. Miehen koko skaala on käytössä, kaikki se replikointi, äänenpainot, eleet ja ilmeet, harmittomasta hepusta muutos pelottavan kylmäksi sekunnin sadasosassa. Hui sentään. Heikki Kinnusen teatraalista menoa on myös hienoa seurata, tosin mielessä vilahti joku takavuosien kähmäti-kähmäti-hahmo pariinkin otteeseen...

 Pukuhuoneen tummasävyisestä, vähän kulahtaneesta lavastuksesta pidin kovasti myös, samoin siitä miten radiota ja sen tuomaa äänimaailmaa käytettiin tunnelmanluojana.

 Ihmiset, menkää katsomaan Pukija! Näyttelijäntyön juhlaa parhaimmillaan!

Avioliittosimulaattori / Pyynikin Kesäteatteri

Avioliittosimulaattori / Pyynikin Kesäteatteri

Kantaesitys 12.6. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Ohjaus Tommi Auvinen

Dramatisointi Veera Niemisen kirjan pohjalta Tommi Auvinen ja Seija Holma

Rooleissa : Mari Turunen, Ville Majamaa, Ola Tuominen, Tommi Auvinen, Samuli Muje, Teija Auvinen, Tom Lindholm, Janne Kallioniemi, Miia Selin, Tommi Rantamäki sekä Jenna Vehka-Aho

 Pyynikille ehdin sen verran myöhäisessä vaiheessa esityskautta, että muutamia henkilövaihdoksia oli tapahtunut sitten ensi-illan. Esko Roineen tilalla Jussin Erkki-setänä nähtiin Tommi Auvinen ja Ainon äitinä Mirjana Teija Auvinen (roolissa alunperin Eija Vilpas).

Jussi ja Aino / (c) Leena Klemelä

 Kaksi ihmistä kun rakastuu, niin sitähän ei sitten pidättele mikään! Jussi (Ville Majamaa) on kotoisin Mynämäeltä, Aino (Mari Turunen) taas Liperistä. Itä ja länsi siis kohtaavat herkullisesti. Aino lähtee Jussin kotikulmille ja tiluksille testaamaan, olisiko hänessä ainesta morsmaikuksi. Ainon aiemmat suhteet ovat olleet hyvin lyhyitä ja kaatuneet milloin mihinkin, eikä tämäkään orastava lempi kovin ruusuiselta aluksi näytä, vaikka pari on umpirakastunut. Varsinainen kulttuurishokkihan se on, kun jatkuvasti höpöttävä Aino kohtaa Jussin hiljaisempaa sorttia olevat sukulaiset. Unto-isä (Ola Tuominen), tämän veli Erkki (Tommi Auvinen) ja Jussin pikkuveli Jaakko (Samuli Muje) puhuvat vain jos on asiaa, jos silloinkaan. Jussin ja Jaakon äiti on menehtynyt pikkuveljen synnytykseen ja tästä etenkin Jaakko tuntee syvää syyllisyyttä. Isä Unto ikävöi vaimoaan ja vaalii tämän muistoa mm. käyttämällä vain ja ainoastaan tietynsortin kahvikuppeja ja kelpuuttaa vain itsetehdyt pullat kahviin topattavaksi. Aino se tietysti erehtyy kantamaan kahvepöytään kaupasta ostettua kääretorttua ja yks jos toinenkin pahoittaa mielensä...

 Jotenkin koin vahvaa samaistumista tähän eri murrealueiden kohtaamiseen, kun hämäläisenä tein muinoin ensivisiitin anoppilaan Kesälahdelle, Kiteen kupeeseen. En mikään tuppisuu itsekään ole, mutta kyllä siinä hyvin nopeasti jäätiin pulinassa toiseksi, kun anoppi alkoi kertoa siitä, että ihan on Kitteeltä kotoisin tämä Nitvissi-pändi. Huumorintajuani testattiin mitä erilaisin keinoin ja ilmeet lopulta paljastivat, että nyt miniäkokelasta vedätetään oikein huolella. En tätä koskaan kokenut minkäänlaisena ongelmana, päinvastoin. Erilaiset luonteenpiirteethän ovat rikkaus, ei mikään uhka vaan mahdollisuus! Sitä vähän ihmettelinkin, että miksi Aino oli niin herkkänahkainen ja oli jo alkuvaiheessa valmista kauraa kävelemään takaisin Liperiin. No, näytelmähän olisi tietysti lässähtänyt heti kättelyssä, jos kaikki olisi alusta asti sujunut kuin Strömsössä ja kaikki olisivat istuneet sulassa sovussa saman pöydän ääressä, lusikalla iloisesti kupinreunoja kilkutellen.

 Moni on hehkuttanut erityisesti mörökölliveljesten eli Unton ja Erkin 'meininkiä'. Minä sen sijaan tykästyin erityisen paljon Tom Lindholmin pitelemättömään ja täysin omanlaiseen tyyliin. Ainon Martti-isä oli kerrassaan mainio hahmo eikä Tompan neroutta osaa edes oikein selittää edes. Se vaan ON ja sillä siisti. Minulla meni miehen touhuja seuratessa täysin ohi se, että mihin hemmettiin se polkupyöräkin ykskaks katosi. Kovasti pidin myös Samuli Mujeen AC/DC-paita päällä synkistelevästä velipojasta, joka tunsi sielujen sympatiaa Ainon kanssa ja oli ensimmäisenä juoksemassa tämän perään, kun neito meinasi häippästä paikalta. Jotenkin ymmärsin sen Jaakon tarpeen paikasta, jossa saisi olla ihan rauhassa edes hetken. Melkoinen moniosaaja oli Rami (Janne Kallioniemi), joka korjasi painepesurit ja piti salaista kotileipomoakin. Oivallista sulhasainesta siis! Ja olihan se Jussi nyt ihana, minäkin olisin halunnut pick-upin lavalle miehen kainaloiseksi. Erityisesti täytyy nostaa hattua Teija Auviselle, joka taisi vetää Mirjan roolin ensimmäistä kertaa aiemmassa päivänäytöksessä. Kyläreissu Mynämäelle oli mainiota seurattavaa ja etenkin piirakoiden esittely. (Itsekin olen muuten tullut Kesälahdelta junalla kotiin, mukanani sata aitoa karjalanpiirakkaa joten Mirja kyllä tiesi mistä puhui!)

Luukkuleikkiä / (c) Leena Klemelä

 Mukavan kepeä, hyväntuulinen ja kesäinen komediahan tämä oli ja viihdyimme loistavasti niin katsomossa kuin väliajallakin. Sääkin suosi ja helli meitä auringolla. Lavastuksessa pidin kovasti aukeavista luukuista (edesmenneestä Tipistä keskustelu varsinkin oli hauska!). Loppukohtaus oli oikein kaunis, kun pariskunta seisoo kivellä sylikkäin ja taustalla hieno kesäinen järvimaisema. Siinä oli tenhoa ja taikaa!

 Samalla tuli opittua muutamat uudet sanat, kuten trekolit ja tikkelperit. Se jäi vähän kaivelemaan, että miksi haitaristi veteli joukkoon mm. Robbie Williamsia?

 (näin esityksen kutsuvieraslipulla)

Maanalainen armeija iskee jälleen / Tampereen Työväen Teatteri

Maanalainen armeija iskee jälleen / Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 17.10. 2013, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)

Suomennos Aino Piirola

Ohjaus Mika Eirtovaara

Rooleissa : Ola Tuominen, Minna Hokkanen, Suvi-Sini Peltola, Soili Markkanen, Heidi Kiviharju, Matti Pussinen-Eloranta, Juha-Matti Koskela, Jukka Saikkonen, Tuukka Huttunen ja Arto Murtonen

Taustaa : Jeremy Lloydin ja David Croftin kirjoittama Maanalainen armeija iskee jälleen (´Allo ´Allo!) on brittiläinen komediasarja, joka parodioi sota-aikaan sijoittuvaa draamasarjaa Maanalainen armeija. Komediasarjaa esitettiin BBC:llä kymmenen vuotta 80-luvulla, ja Suomessakin sitä on näytetty televisiossa useampaan otteeseen. Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan, jossa René (Ola Tuominen) pyörittää kahvilaa yhdessä "hemaisevan" vaimonsa Edithin (Minna Hokkanen) kanssa. Sota-aikaan kumarrellaan suuntaan jos toiseenkin, niin Renékin joutuu tahtomattaan tekemään yhteistyötä niin saksalaistan sotilaiden, vastarintaliikkeen kuin Gestaponkin kanssa. Samaan aikaan hänellä on suhde molempiin kahvilan tarjoilijattariin. Kuten tv-sarjassakin, juoni pyörii erinäisten suunnitelmien ympärillä, sillä kahvilassa piileskelee kaksi brittilentäjää, jotka pitäisi saada takaisin kotimaahansa keinolla millä hyvänsä ja kahvilaan on myös kätkettynä kuuluisa isotissistä langennutta Madonnaa esittävä maalaus, jota kaikki havittelevat Hitleriä myöten.

Soili Markkanen ja Ola Tuominen / kuva Petri Kovalainen, TTT

Plussaa : Kuunnelkaa nyt tarkkaan, aion sanoa tämän vain kerran! Pienessä seurueessamme oli henkilö, jolla ei ollut harmainta aavistustakaan siitä, että mitä tuleman pitää. Esitimmekin hänelle lyhyen referaatin juonesta, ja näytelmän alussa René selvittää asioita myös yleisölle ja teki tismalleen samanlaisen lyhennelmän! Tv-sarjan tutulla tunnarilla homma myös lähti käyntiin. Sarjan hauskuushan perustuu hyvin karrikoituihin hahmoihin, samoihin hokemiin ja toinen toistaan typerimpiin juonenkäänteisiin. On erilaisten valeasujen mestari Leclerc (Jukka Saikkonen), jonka tunnistaa heti kättelyssä. On englantilainen salainen agentti Crabtree (Tommi Raitolehto), joka on naamioitunut ranskalaiseksi poliisiksi, mutta aksentti ja sanavarasto on hiukan hakusessa, joten suusta tulee milloin mitäkin kymmällistä pyhetääää. On topakka saksalainen sihteeri Helga (Suvi-Sini Peltola), italialainen sotasankari ja lipevä naistenmies Bertorelli (Juha-Matti Koskela), panssarivaunulla ajeleva ja Renéhen silmänsä iskenyt Gruber (Tuukka Huttunen) ja aaveen lailla yöhön katoava vastarintaliikkeen Michelle (Soili Markkanen). Tähän sitten lisäksi vielä Gestapon miehiä, saksalaisia kenraaleita, tarjoilijoita ja piileskeleviä brittilentäjiä. Näytelmän juoni myös pyörii tutun kaavan ympärillä : maalaus on jemmattuna makkaraan ja sitä sitten piilotellaan ja tehdään kopioita, ja kahvilassa ramppaa vuorotellen niin Crabtreetä, Leclerciä ja Michelleä kertomassa viimeisimmät salaiset kuviot. René on sekaisin eikä tiedä paetako ja kenen kanssa. Mehukkaimmat tyypit tarjoaa Tommi Raitolehto, jolta taittuu niin saksalainen aksentti Herr Flickinä kuin pöljä Crabtree muka-ranskalaisine puheineen. Ehdoton suosikkini! Myös Suvi-Sini Peltola tekee herkullista työtä kaksoisroolissa Helgana ja tarjoilijatar-Yvettenä. Tuukka Huttunen on loistavan homppelimainen Gruber, ja etenkin ilmeet yllättävissä käänteissä ovat mainiot. Puhuvan kakadun huutelut, makkaran piilottelut esiliinan alle sekä puhallettavan Hitlerin ilmankarkailuaukon tutkiminen olivat hulvattominta antia. Hillittömin kohtaus kaikista oli kuitenkin Hitlereiden ja Göbbelsien joukkoinvaasio kahvilaan, mitään niin hullua en ole vähään aikaan nähnyt. Ihme, että näyttelijöillä piti siinä kohtaa pokka! Näytelmä oli kestoltaan passeli ja sopii hyvin vaikkapa pikkujoulunäytelmäksi.

Helga,  juopunut Göbbels ja "Hitler" / Kuva Petri Kovalainen, TTT

Miinusta : Olen katsonut sarjaa useampaankin otteeseen ja tämänkaltaisissa tapauksissa päähän ehtii iskostumaan monenlaista tunnetta siitä, että millainen mahdollisen näyttämöversion ja tyyppien kuuluisi olla. Tässä kaivellaan sitten itselleen sellaista kuoppaa, jonne on liian helppo pudota siinä vaiheessa kun suuret odotukset jäävät vähän puolitiehen. Ola Tuominen on kyllä loistava näyttelijä, mutta Renéksi hän oli mielestäni vähän liiankin väritön. Renén kuuluu olla vähän paniikissa koko ajan, säntäillä sinne tänne ja siinä sivussa käpälöidä tarjoilijattaria. Nyt seisoskeltiin vähän liikaa paikoillaan ja odotettiin seuraavaa käännettä ja ovestatulijaa, oltiin liian järkeviä. Sarjassa ovesta pölähdettiin täysin yllättäen ja keskeytettiin aiempi tekeminen, nyt tavallaan saatiin yksi kohtaus aina loppuun ja siirryttiin siitä seuraavaan vähän liiankin loogisesti. Pari yllättävää lavalletuloa kyllä oli, niitä ei osannut lainkaan odottaa juuri sillä hetkellä ja siksi niistä irtosikin ne suurimmat naurut. Tämä oli paikoitellen jopa tylsähkö ja keskityttiin liikaa jauhamaan esim. Edithin ja Renén lässähtänyttä parisuhdetta. Enemmän vauhtia ja sähellystä olisi pitänyt olla! Kabareenumero oli täysin turha ja siinä Edith lauloi jopa liiankin hyvin... Pohdin myös sitä, että olisiko tämä sittenkin toiminut paremmin pienemmällä näyttämöllä. Renén kahvila on pieni ja intiimi, siellä sopii puhua suoraan yleisölle. Nyt tapahtumat sijoittuivat vähän liian laajalle alueelle isolla näyttämöllä.

Muuta : Tommi Raitolehdon ja Suvi-Sini Peltolan kaksoisroolit pelastavat paljon. Ilman niitä olisin lähtenyt totaalisen lyötynä katsomosta.

Maanalainen armeijaa iskee jälleen, mutta vain kolmen tähden arvoisesti ***. 

Haastattelussa Ola Tuominen

 Ola Tuomisen tapasin maaliskuun alkupuolella Kulttuuriravintola Kivessä Tampereella. Juttutuokiomme alkoi puolen tunnin raportoinnilla viimeaikaisista poskiontelotulehduksista ja muista nenäongelmista ja sitten havahduimme, että haastatteluhan tässä piti tehdä...

Vuonna 1958 syntynyt Ola on horoskoopiltaan vaaka. ”Mikkelissä synnyin, sitten asuimme Tyrnävällä ja Turussa myös, meidän perhe muutti Turkuun kun olin kuusivuotias. Kävin kouluni ja kirjoitin ylioppilaaksi siellä 1977. Armeijan kävin 1978 ja jäinkin sitten sinne, olin melkein vuoden siellä vielä kapiaisena. Tänne Tampereelle piti tulla vain piipahtamaan, ei ollut tarkoitus jäädä, mutta sitten mä ihastuin vähän vahingossakin tähän kaupunkiin ja täällä oleviin ihmisiin. Herra paratkoon, mähän olen asunut nyt vuodesta ´81 täällä!” Ola huudahtaa.

Mitä harrastat? ”En mä oikeestaan harrasta mitään. Mä kävelen paljon, pyrin aina kävelemään ihan siis vaan funtsiakseni. Nuorempana mä tykkäsin pelata potkupalloa, ei sitä jalkapalloksi voinut parhaalla tahdollakaan kutsua. Mä olin aika liikkuvainen kaveri nuorena ja pelasin squashiakin, mutta en mä ole moneenkymmeneen vuoteen varsinaisesti harrastanut sillai mitään. Mä yritin jossain vaiheessa juostakin, mutta se oli niin helevetin tylsää! Rivakka kävely on mun juttuni, en mä siinä mitään kilometrejä laske. Sitten musaa kuuntelen ja luen kirjoja paljon. Mä tykkään olla todella paljon omassa rauhassa, mä en ton teatterin joukkuepelin lisäksi harrasta teatteriystävieni kanssa minkäänlaista yhteistoimintaa muuta kuin proggiksiin liittyen ja muuten se on sellaista rupattelua ja istumista täällä Kivessä. Mä en oo siis kovinkaan paljon tekemisissä näyttelijäkollegoitteni kanssa mitä yksityiselämään tulee. Tykkään tavata mitä erilaisempia ihmisiä eri ammattien aloilta. Teatterissa on helposti nää työajat ja intiimiin työskentelemiseen liittyen yhdessäolo ja muu, väistämättä se sulkee silmät muilta jutuilta, vaikkei sillä tarkoita pahaa. Mä matkustelisin enemmän jos mulla olisi mahdollisuus, ihan ympäri maailmaa. Mä olen avoimen kateellinen esimerkiksi Ville Haapasalolle, joka käy tutustumassa näihin sukulaiskansoihin ja muuta! Mä tekisin sellaista myös erittäin mielelläni, kiertelisin junalla. Rakastan junalla matkustamista!” hehkuttaa Ola.

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”En mä sillai pysty sanomaan. Mä olen näyttelijä siksi, että mä esim. soitin luokattoman huonosti rumpuja 15-vuotiaana. Mulla on ehkä jonkinverran rytmitajua ja jonkinverran kielitaitoa, mutta ei mulla sinällään oo sellaisia erityistaitoja kyllä. Mä olen kyllä rekvisiitan kanssa todella kömpelö, jos sitä nyt voi erityistaidoksi sanoa! Joku on sanonut joskus, että kukaan muu ei pysty noin hankalasti käyttämään tuota rekvisiittaa kuin minä.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mä haluaisin osata säveltää ja mä haluaisin osata maalata tauluja. Mä en osaa kumpaakaan. Pikkupoikana mulla oli ne rummut, joista kyllä tykkäsin, ja sitten otin vähän pianotunteja ja opettelin sointuja ja tämmöistä, mutta sitten mulla valitettavasti jäi toi musiikkiharrastus vähän alkutekijöihinsä ja tää teatteri vei mut mennessään, kun se oli viedäkseen. Sen ei olisi tarvinnut tarkoittaa sitä, että samalla lopetan tyystin soittamisen! Mä arvostan kuvataiteilijoita myös paljon. Jos mä oon ulkomailla, mä käyn kirkoissa ja taidemuseoissa mieluummin kuin teatterissa. Taidemuseot, kirkot, kirkkotaide ja kaikki sellainen kuvataide, jossa ollaan todella kuvattu ihmisiä ja luontoa kiinnostaa mua todella paljon ja ne antaa mulle hyviä fiiliksiä. Sit mä inspiroidun vanhoista rakennuksista ja ihan vaan puhtaasti esteettisistä syistä. Mulla ei oo siis mitään erityisosaamista näiden lajien suhteen.”

Ola Kulttuuriravintola Kivessä / kuva Teatterikärpänen

Löytyykö suvustasi muita tällä tai muulla taidealalla olevia? ”Ei oikein varsinaisesti löydy. Isällä ja äidillä oli joku lyhytaikainen kytkentä jonkun teatterinkaltaisen harrastuksen parissa Hyvinkäällä 40-luvun lopulla, ja äitini oli kyllä aikoinaan Suomen Lausujainliiton puheenjohtajana, mikäli mä oikein muistan. Hän piti muutamia lausuntailtoja ja toimi myös pedagogina. Hän oli siis puheopin lehtori aikoinaan Turun yliopistossa. Mua ei kukaan sysinyt teatteriin, mutta äitini kannusti. Isällä oli toisenlaiset näkemykset asiasta, mutta hänellä oli kyllä sellainen myötämielinen suhde tähän mun ammatinvalintaani. Valitettavasti hän kuoli vähän sen jälkeen kun olin saanut tiedon, että pääsen teatteriopiskelijaksi. Isä ei koskaan päässyt näkemään mua ammattilaisena. Hän antoi kuitenkin sellaisen hyväksynnän, että ”eiköhän se sun hommasi ole”. Äiti oli siitä enemmän kuin tohkeissaan. Ehkä se äidin puolelta tuli se jonkinlainen sysäys noin niinkun huomaamatta!”

Milloin kiinnostuit teatterista ja mikä tai kuka herätti kiinnostuksesi? ”Tää on niin hassua, mä en oo voinut olla kovin vanha silloin, mutta Tyrnävän yhteiskoulun voimistelusalin lavalla esiintyi taikuri Solmu Mäkelä ja olin äitini kanssa katsomassa häntä. Se oli mulle niin vaikuttava elämys, että se esiintyminen ratkaisi mun elämäni loppusuunnan, mutta enemmänkin sillai intuitiivisellä tasolla mä sanoin silloin itselleni, että minusta ei varmaankaan tule sellaista, joka osaisi joskus vetää kaniinin silinterihatusta. Se oli huikea temppu! Mua viehätti Solmu Mäkelän tyylikkyys ja herrasmiesmäisyys. Hän oli hyvinpukeutunut, sulavakäytöksinen ja ihmeellinen taikatemppujentekijä. Silloin olen todistettavasti sanonut äidilleni, että mä haluan esiintyjäksi. En silloin varmaan ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, mutta lava veti puoleensa. Sitten se tosin himmeni se veto siinä murrosiässä, kun se oli mun mielestäni niin noloa olla polvihousuissa lavalla, ja sittenhän mä siirryinkin paukuttelemaan rumpuja itsekseni ja soittelin parin kaverin kanssa. Kaverit kehittyi muusikoina, minä en! Sit 18-vuotiaana mä menin Turun Ylioppilasteatteriin muistaakseni äitini sysäyksestä, koska muutamia hänen kivoja opiskelijoitaan oli myös silloin siellä mukana. Sittenhän se armeija vei mut, ja sinnehän mun ei ulkopuolisten ihmisten mukaan pitänyt edes mennä, koska mä olin ollut sellainen pikku hipinretale jo 8-vuotiaasta alkaen, pitkät hiukset ja muuta. Mä viihdyin siellä armeijassa yllättävänkin hyvin, ja se orjautti tuon koko teatteriajatuksen. Mä vakavasti mietin jonkun aikaa sitä, mutta se armeijaurakin tyssäsi jonkinsorttiseen erimielisyyteen jonkun esimiehen kanssa. Suunnittelin meneväni kadettikouluun, näin siinä mahdollisuuden kaltaiselleni aktiiviselle ja energiselle kaverille, mutta näin jälkeenpäin voisi kysyä, että voittiko siinä teatteritaide vai voittiko siinä armeija! Hehheh! En mä tiedä, vai kävikö niin että molemmissa hävittiin! Armeija ymmärsi paremmin mun teatteriharrastustani kuin teatteriharrastajat ammattiani armeijassa. Se on ollut mulle yhtenä sellaisena omantienkulkemisen ensipotkuna. Mä päätin varmaan tiedostamattakin sellaisen asian silloin, että minähän teen just niin kuin mä teen!”

Olitko lapsena sitten koulun näytelmissä tai vastaavissa mukana? ”Lapsena mä kävin Turun Norssia ja mulla oli siellä hyvin innostavia suomenkielenopettajia ja muita, ja meillä oli siellä sellainen pieni teatteriryhmä, tai siis meillä oli aina keväisin tietyt suomenkielentunnit, joissa me valmisteltiin pikku näytelmiä, ja sittenhän mä siellä aika törkeästikin kirjoitin itselleni kaikki pääroolit ja pyrin vähän ohjaamaankin sitä hommaa, että hyvin itsekeskeisesti mentiin. Siellä joku äidinkielenopettaja myös sanoi, että mussa saattaisi olla taipumusta näyttämöllisiin hommiin ihan ammatiksi astikin”, Ola muistelee.

Mitä alan opintoja olet suorittanut? ”Vuosina 1981-85 mä kävin Nätyn, tai sehän oli silloin sitä yliopiston riemuaikaa, jolloin kaikille piti saada hienot ja viralliset nimet, ja tää oli siis Tampereen Yliopiston humanistisen tiedekunnan taideaineidenlaitoksen näyttelijäntyön koulutusohjelma. Kaisa Korhonen oli meillä proffana silloin siellä ja meillä oli sellainen soppari, että kaikista tulee teatteritaiteen kandeja. Se oli hieno juttu! Siinä oli kirjallinen osio, näyttämöllinen osio ja lisäksi kielistudiot ja kielikokeet. Meistä kaikista tuli kandeja ja silloin ´85 oli olennaista murtaa se sellainen akateeminen jää tavallaan, että näyttelijöistä tulee akateemisesti hyväksyttyjä, jolla sinällään ei ole mitään merkitystä itse näyttelijäntyön kanssa. Sitten sinä vuonna tulleista kandeista tuli automaattisesti myös teatteritaiteen maistereita muutamaa vuotta myöhemmin sitten virallisesti. Eli mä olen siis teatteritaiteen maisteri, jolla ei siis näyttelijäntyötä kyllä tehdä! Sillä on ehkä symbolinen merkityksensä. Sillä voi kenties saada jotain apurahoja – enpä ole saanut! Joo siis mä pääsin ekalla yrittämällä sinne sisään, mutta silloin sinne otettiinkin väkeä sisään vain kerran neljässä vuodessa. Silloin kun mä olin vielä varusmiehenä, niin mähän pyrin 19-vuotiaana alunperin Taideteolliseen korkeakouluun elokuvalinjalle. Porin prikaatista sain vapaata sitä hakua varten. Mä menin täysin valmistautumattomana sinne ja putosin samantien, mutta pisteeni ei ollu hullummat suhteessa siihen valmistautumattomuuteeni. Sithän mä pyrin oikeasti Teakin ohjaajalinjalle Helsinkiin ja ihmiset kysyi että miksi. Miksei? ”Sähän pyrit Ola täysin väärälle linjalle!” Niin varmaan pyrinkin, mutta mä halusin silloin ohjaajalinjalle ja putosin kyllä heti kättelyssä, mikä tänä päivänä aateltuna oli kyllä täysin oikein. Mä olin ehdottomasti ajatuksiltani raakile silloin. Sit mä pyrin kerran näyttelijäpuolelle ja putosin sellaisessa tosi harmittavassa vaiheessa. Sit mä päätin, että mä kerran vielä pyrin ja jos en sitten pääse, niin antaa olla. Muutan sitten ulkomaille ja teen vaikka Andien ylängöillä itsestäni näyttelijän. Silloin mä päätin sen.Vaikka mua jännitti ne pyrinnät, mä en mennyt sellaiseen lukkoon siinä. Ja sithän mä piru vie pääsinkin vahingossa Tampereelle!”

”Ennen tuotahan mä olin Lontoossa sellaisessa miimikoulussa, ”Desmond Jones School of Mime”. Löysin sen koulun Time Out-lehdestä. Siihen aikaan piti olla 15 opiskelutuntia viikossa, jotta sai pidempiaikaisen passin. Siellä koulussa mä olin 4,5 kk, mutta yhteensä Lontoossa olin sellaiset puoli vuotta. Tää oli vuosien 1979-80 vaihteessa. Marraskuussa mä lopetin armeijahommat, menin rahtilaivalla ja olin kolme päivää merillä. Sain siitä reissusta sellaisen nosteen tavallaan, vaikka olinkin ihan vaan asiakkaana siellä laivalla, kun silloin muu ei ollut mahdollista. Huhtikuussa ´80 tulin takaisin Suomeen pyrkiäkseni kouluun. Siinä välissä mä olin metallipajalla hommissa ja siivoojana, siivosin Turun Ylioppilasteatteriakin. Suunnittelin sinne sellaista pantomiimiryhmää ja vedin muutamia kurssejakin Lontoon-oppieni pohjalta sellaisella kovalla nuoren miehen energialla”, Ola muistelee.

Millä alalla mahdollisesti olisit, jos et olisi tällä alalla? ”Se sotilasura meni multa ohi, se seuraava olisi ollut sitten toimittajan ura, mutta ei näemmä riittävästi. Mä en oo enää kahteenkymmeneen vuoteen kaivannut näitä kahta poissulkeutunutta uravaihtoehtoa. Kyllä mä olen ollut teatterihommatkin lopettamassa aika lyhyenkin ammatissaolon jälkeen 90-luvun alussa. Mä pidin tätä liian rajoittuneena, johtuen just tästä eräänlaisesta sisäsiittoisuudesta. Et noihin aikatauluihin ja työrytmeihin ei mahdu mukaan oivallusta siitä, että mitä maailmassa tapahtuu ja siitä, että koneisto pyörii hitaammin kuin maailma. Nää on sellaisia ristiriitoja, joita mä kohtaan päivittäin tän ammattini suhteen, se pitää vaan välillä hyväksyä. Silloin kun mä aattelin lopettaa nää hommat, mä aattelin että hakeutuisin jonkun ammattitaitoisen tyypin oppiin, vähän niinku ”seppä ja sepän sälli”, mitä tahansa duunia, jossa joku opettaisi mulle kädentaitoja.”

Miksi olet näyttelijä tänä päivänä? ”Alkutaipaleella, siis silloin kun halusin näyttelijäksi, mulla oli idealistinen käsitys, että mä muuttaisin isommin maailmaa. Sitä käsitystä mulla ei valitettavasti enää ole, mutta se ei tarkoita sitä, että tästä olisi kaikki toivo mennyt. Se on muodostunut enemmän sellaiseksi, että maailman muuttamisessa tarvitaan mua henkilökohtaisesti persoonana ja osa maailman muuttamisesta saattaa liittyä ammattiini, jossa kohtaa ihmisen tunteet suruineen ja iloineen, ja niiden esiintuominen vaikka kuinka pienellekin katsojaryhmälle. Myöskin hervottoman komiikan tuominen parhaimmillaan, katson sen myös elämisen arvoiseksi lahjaksi, jonka voi jakaa. Tällä hetkellä sielullisesti mua lähempänä olisi enemmänkin ohjaaminen. Tavallaan palaan sinne, arvostan näyttelijäntyötä oikeestaan suuremmin kuin mitä mä pystyn mielestäni itsestäni sille lajille näyttelijänä antamaan tällä hetkellä ja musta tuntuu, että ohjaamisen kautta mä voisin jossain määrin päästä syvemmälle koko tän näyttelijänammatin todellisiin syvärakenteisiin. Sellainen ajatus, mikä tuolla idän kulttuurissa on pidemmän aikaa ollut on se, että palvelija ei ole suinkaan alistettu ja mitättömässä asemassa oleva ammatti, vaan palvelija on tavallaan kohotettu sellaiseen sfääriin, että on suuri kunnia olla palvelija. Mulla on nyt viimeisen kymmenen vuoden aikana alkanut vahvistumaan tää näkemys, että mä nään voimakkaammin tän teatterin niinku palveluammattina ja ohjaamisentyön mä nään voimakkaasti nimenomaan näyttelijän palvelemisena. Parhaimmillasi voit olla tietynlainen opas, joka pyrkii sellaiseen harmoniseen lopputulokseen, vaikka se pitäisikin sodan sisällään. Mä nään tän nykyään sellaisena elämänfilosofiana, mutta missään tapauksessa filosofiaa ei tehdä näyttämöllä eikä näyttämölle, vaan se on konkreettista. Ohjaajana olen saanut olla myös tekemisissä teatterin eri ammattikuntien kanssa, enkä pelkästään näyttelijänä näyttelijöiden joukossa.”

Teatterin edustalla 

Onko sinulla omia esikuvia? ”On on, aina sieltä Solmu Mäkelän esiintymisistä tuonne Kalle Holmbergin ohjaamaan Seitsemään veljekseen Turun Kaupunginteatterissa, sieltähän niitä tuli sitten koko joukkue! Loiri, Kinnunen, Salminen, Muje...Kävin sen varmaan 11-12 kertaa katsomassa silloin. Tällä hetkellä mulla ei ole sillai esikuvia, mutta musta on äärimmäisen kiva, että mulla on tässä vuosien saatossa ollut mahdollisuus ystävystyä Heikki Kinnusen kanssa ja käydä hänen kanssaan mielenkiintoisia keskusteluja. Musta on mukavaa, että mulla on teatteripuolella sellainen viisas kokemusta omaava opponentti, jonka kanssa on kiva vaihtaa ajatuksia.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja omasta mielestäsi muutama onnistunut roolityö? ”Työviksessä oli mielekästä näytellä parikin juttua, eli ”Elling” ja ”Reviisori”, ja sit silloin 80-luvulla ”Kolme muskettisoturia”. Se oli sellainen nuoren pojan unelma, joka toteutui silloin riittävän nuorena. Ja tietysti Kellopeliappelsiinin Alex. Se oli sellaiseen saumaan, että sen näytelmän jälkeen mä jäinkin sitten freelanceriksi. Komediateatterissa on ollut myös paljon kivoja hetkiä, ”39 askelta” etenkin. Tampereen Teatterissa tietenkin ”Hiiriä ja ihmisiä” ja ”Naisen mielestä”. Ja ”Paavo 1,5” oli ihan mahtava juttu! Sit oon saanut tehdä Radioteatterille paljon mielekkäitä kuunnelmia, se on ollut mun lempilapseni jo sieltä 80-luvun alusta.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Ei nyt tällä hetkellä, nuorena oli tää Raskolnikov Rikos ja rangaistus-näytelmästä, jos olisi tullut kohdalle niin se olisi ollut kiva tehdä. Mutta ei mulla enää sillai, kaikki mikä tulee eteen niin tehdään pois!”

Kiinnitys vai freelancer, ja miksi? ”Kiinnitys oli hyvä silloin kun se oli hyvä, ja se antoi sellaisen kokonaismaiseman repertuaariteatterin toiminnasta ja mulla oli hyvät työtoverit ja niin edelleen, mutta se tietynlainen vapaus ja se, että saa itse päättää mitä tekee. Tuntui mielekkäämmältä se, että mulle tarjotaan työtä josta voin vaikka kieltäytyä kuin se, että mulle tarjotaan työtä josta mä en voi kieltäytyä.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Mä arvostan niin monia tyyppejä, että mä en osaa tuohon vastata. Puolivitsinä tosin voisin vastata, että Angelina Jolie. Mutta sanotaan näin, että urallani olisin halunnut törmätä Clint Eastwoodiin, hän on uskomaton paketti ilmeetöntä länkkärimiestä ja sitten sellainen upea ohjaajaksikasvaminen ja tarinankerronnan taito.”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”Monta kertaa, mutta olen selvinnyt niistä. Aina on tullut joku uusi impulssi, joka auttaa jatkamaan. Silloin kun tää homma on vastenmielisimmillään, niin tää on todella vastenmielistä! Mutta voittopuolisesti näin ei ole. Mulla on ollut onnenkantamoinen, mutta mä olen myös valinnut sen freelencerismin, että mä välttelen mahdollisesti joskus jopa ikäviä työtovereita. Mun ei ole pakko mennä töihin ja ottaa työtä vastaan, jos mä epäilen jotain asiaa, jonka kanssa mä en halua olla tekemisissä.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Ajatteleminen ja synkkien tilanteiden keskellä hurtti huumori. Työtoverit on mulle äärimmäisen tärkeitä. Työtoveruus, luottamus ja rehellisyys myöskin oman osaamisensa ja osaamattomuutensa suhteen, ne on hienoja asioita.”

Entä miinuspuolia? ”Työajoista johtuen se rajoittuneisuus se suhteen, ettei meinaa päästä tekemisiin muiden ihmisten kanssa.”

Millaisessa roolissa koet olevasi kaikkein omimmillasi? ”En minkään kanssa, mulle on jokainen työ henkilökohtaisesti aina vaikeaa. Mulla ei oo koskaan sellaista tunnetta, että hei tää on nyt se. Työn ja harjoitusten edetessä mulla saattaa loksahtaa sillai oivalluksenomaisesti nahoissa, että nytpä tää saattais lähteä tästä kehittymään. Mutta kaikki alkaa mulla aina nollasta ellei jopa miinusmerkkisistä luvuista, mä suhtaudun jopa vihamielisesti näyttelijäntyön aloittamiseen. Sitten kun mä pääsen kavereiden kanssa leikkimään ja etsimään ohjaajan kanssa sitä linjaa, niin homma muuttuu heti huomattavasti mukavammaksi.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Työtoveruus, ajatteleminen ja se tarinan varsinainen sisältö tai se tarinan hömppä ja hyvä rytmi, sekä näyttelijänä että ohjaajana. Ohjaajana kyllä tekisi vielä mieli pureutua johonkin semmoiseen vakavampaan.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Ihan helvetillistä! Se on nyt pahentunut taas. Mulla on armoton v*tutus ja pelonsekaiset tunteet täydellisestä ihmiskunnan tuhoutumisesta. Ensimmäinen yleisö on karmea, eka kontakti yleisön kanssa on suorastaan pahempi kuin ensi-ilta! Kun jännitys purkautuu niin sitten on kivaa, mutta jos se ei pääse purkautumaan riittävän nopeasti, niin se on kauheeta. Se yleensä purkautuu siitä hetkestä vähän ajan päästä kun olen astunut lavalle, mutta joskus on ollut sellaisia tilanteita, että jostain katsomon aiheuttamasta jännitteestä johtuen sulle tulee vaikka sellainen tunne, että sulla on ykskaks epävarma olo siitä, että ootko sä ees oikealla reitillä, vaikka kuinka olisi harjoiteltu.”

Tässä vaiheessa samaan pöytään on istahtanut Olan vaimo Satu, joka hetken kuunneltuaan ei malta olla enää hiljaa ja keskustelu saa mielenkiintoisen käänteen...

”Saanko mä sanoa tähän, että miten se ilmenee se jännitys?” Satu kysyy, ja me muut nyökkäämme.

Satu : ”Ola alkaa heti aamusta laulaa!”

Ola : ”Tuota mä en muistanutkaan! Mulla on siis ilmeisesti jonkinsortin hepuli!”

Satu : ”Juu siis ihan hepulissa lauletaan koko repertuaari läpi virsistä ihan mihin vaan!”

Ola : ”Tää olikin hyvä lisäys! Mä siis laulan jopa virsiä ja käyn ilmeisesti syntymän ja kuoleman välistä ristiaallokkoa. Laulut loppuu sitten lyhyeen, kun lähden sitten töihin kyyneleet jäätyneinä silmiin, kuin mestauslavalle olisin menossa. Jätän vaimolle vielä ovella jäähyväiset. Ja sitten mä vielä kehtaan sanoa ihmisille, jos mä olen kouluttajan ominaisuudessa, että jännittämisestä ei kannata olla huolissaan! Ohjaajana mua ei niin paljon jännitä, vaikka moni sanoo, että silloin ollaan vastuussa koko paketista. Mä olen mielestäni enemmän itseni näköinen - siviilihenkilö, joka vastaa omalla erisnimellään siitä että tämä on minun näkemykseni asiasta. Mulla on jotenkin helpompi olla silloin. Jännä kun tulikin tämä puheeksi, mun mielestä roolin taakse ei ole helpompi piiloutua, vaan mun on helpompi olla oma itseni. Et mä menen Ola Tuomisena pitämään yleisölle kolmen tunnin luennon vaikka mistä, mutta jos mä menen roolihenkilönä niin mua alkaa heti jännittämään.”

Onko sinulla jotain omia ”rituaaleja”, joita huomaat toistavasi ennen esitystä? ”Mulla on esimerkiksi se, että mun pitää kotona käydä suihkussa. Olen myös suihkulaulaja, heh. Sit mä en käytännöllisestikatsoen käy koskaan suihkussa esityksen jälkeen, vaan mä menen sillä samalla hiellä sitten aamuun asti. Jos nyt en oo jossain savessa möyrinyt roolissa...Mulla on sellainen, että mun täytyy ikään kuin puhdistautua ennen kuin mä menen töihin.”

Satu : ”Niin ja sun täytyy myös tiskata käsin.”

Ola : ”Juu, se on konkreettista ja terapeuttista ja silloin mä haluan aina olla yksin. Aina just siinä 2,5h ennen esitystä mun täytyy tiskata. Vien kahvikupinkin Sadulta melkein kädestä.”

Tunnistaako ihmiset sinua kadulla ja tulevatko juttelemaan? ”Mä en nää sitä niin.”

Satu : ”Kyllä!”

Ola : ”Mitä sä nyt kuule tuut siihen ja kiellät kaikki mun puheeni? Minä en ota sitä niin, koska mä oon asunut tässä kaupungissa niin kauan, ja samalla tavalla luuhannut pitkin kaupunkia teatterikoululaisena, näyttelijänä ja tavallisena tallaajana Laukontorilla ja Kauppahallissa, mutta sitten tää Satu tässä kiinnittää siihen aina huomiota, jos joku tuijottaa mua pitkään. Se on ollut hirmu lämmintä tässä kaupungissa aina, kun ihmiset suoraan tulee kiittämään jostain roolityöstäni. Viisi vuotta sitten olin täyttämässä 50v ja olin heittänyt yhdessä haastattelussa, että haluan syntymäpäivälahjaksi villasukkia, niin mä sain niitä kymmeniä pareja! Tuli äärimmäisen ihana fiilis siitä, millaisia ihmisiä täällä Tampereella on. En arvannut, että mun heitollani olisi tuollaiset seuraukset.”

Kerro joku legendaarinen kommellus! ”Onhan niitä kaikenlaisia, joskus on sellaista sönkkäämistä jopa oman nimensä kanssa näyttämöllä. Muskettisotureissa piti puhua De Trevillestä ja mä jäin sitä dötrötrötröttämään, jolloin Athos rauhoitti tilanteen ja sanoi ”Siis De Treville.” Johon minä : ”Aivan oikein, De Treville”. Käytiin siis puheharjoitus siinä näyttämöllä, ja siitä päästiin sitten jatkamaan. Sitten Gagarin Way-näytelmässä Työviksellä oltiin Helinin Pentin kanssa hölisty aikamme siinä näyttämöllä ja ykskaks kumpikin hukkaa langan siitä, että missä ollaan menossa. Juuri kun sain päähäni repliikin, jonka minun pitäisi lausua, Pena sanookin sen ensin ja minä jatkan sitten Penan repliikillä ja jatketaan sitä ja nauretaan ja oltiin ihan sekaisin pitkän aikaa, yleisö luuli että tämä kuului kuvioihin mukaan kun oltiin sellaisia pöhköjä.”

Oletko koskaan nähnyt teatterin kummitusta? ”Olen, Tampereen Teatterissa. Mä en tiennyt sitä silloin kun mä näin sen. Olin tulossa keskellä päivää tuolta puvustosta ja mua vastaan tulee salskea, ehkä parikymppinen, pitkä sotilasasuun pukeutunut kaveri. Kiinnitin häneen huomiota, mutta hän ei kiinnittänyt minuun. Menin tupakkapaikalle ja kysyin, että mikä sisällissota-aiheinen näytelmä teillä täällä pyörii. Mulle naurettiin, että mä olin nähnyt kummituksen!”

Oletko itse käynyt teatterissa katsojana viime aikoina ja mitkä näytelmät ovat tehneet vaikutuksen? ”Taide ja Hamlet ovat kolahtaneet kyllä!”

Olet myös ohjannut paljon. Mikä on ollut ensimmäinen ohjaustyösi? ”Vuonna 1981 talvella ohjasin Kiljusen herrasväen Turun Nuorisoseuran teatteriin, tietynlaisena omana sovituksena ja tutkimusmatkana Jalmari Finnen tuotantoon. Viimeisen ohjaustyöni on Päällystakki Porin teatteriin. Käsikirjoituspuolelta olen kirjoittanut legendan pohjalta tarinat Robin Hoodista ja Zorrosta.”

Mitä terveisiä haluaisit lähettää suomalaisille teatterikatsojille? ”Yleinen ajatus, joka tuntuu olevan suomalaisella katsojalla, on se että suomalainen katsoja yrittää aina älyllistää kaiken näkemänsä samantien ja silloin katoaa kokemisen riemu. Joskus kannattais antaa mennä vaan! Kaikkea ei tarvitse ymmärtää.”

Osaatko imitoida ketään? ”Jussi Jurkkaa ja Spedeä...”

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Mustanaamio! Oon kuulunut joskus Mustanaamio-kerhoon. Sillä on mun mielestä reilun pelin säännöt, eli se on hyvä hyville ja paha pahoille. Siisti asukin sillä on, vähän lapsellinen tosin. Sitten sen Devilin pitäisi tulla vielä siihen viereen, jotta kaikki näkisi, että tässä on parivaljakko jolle ei vittuilla! Mutta mä olisin itse kyllä tosi naurettava näky siinä asussa.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Ottaisin siitä kyllä kaiken irti. Joisin shampanjaa ja olisin vaahtokylvyssä ja antaisin kaikkien miesten palvoa mua, mutta vain käskystäni, ja muhun saisi koskea vain tietynlaisella hanskalla.”

Jos ihminen vetäytyisi talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Pienen nuotion, pakin, hernekeittoa, maksalaatikkoa ja hyvää kirjallisuutta. Toistaiseksi vielä tupakkaa ja helvetin hyvää konjakkia. Ja niitä villasukkia, niitä riittää! Toivottavasti siellä on hyvä ilmastointi, he heh!”

Jos voisit mennä aikakoneella seuraamaan jotain tapahtumaa tai ajanjaksoa, minne menisit? ”Menisin seuraamaan Ranskan vallankumousta. Ja jotenkin musta tuntuu siltä, että olisin sillä puolella, jossa ruvetaan sitä vallankumousta suunnittelemaan.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Aurinko

Mistä sanasta pidät vähiten? - Rotta

Mikä sytyttää sinut? - Valo

Mikä sammuttaa intohimosi? - Loukkaus

Suosikkikirosanasi? - Voi jumalauta!

Mitä ääntä rakastat? - Meren pauhu, pienen lapsen nauru

Mitä ääntä inhoat? - Remontin äänet

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Presidentti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Bussikuski

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa tänne toki, mutta ei ihan vielä!

Kesällä 2013 Ola nähtiin Pyynikillä Kuuma kesä 85- näytelmässä ja syksyllä hän hyppää kahvilanpitäjä Renén rooliin Tampereen Työväen Teatterin vauhtikomediassa ”Maanalainen armeija iskee jälleen”. Ensi-ilta on lokakuussa.