Kolmas kerta toden sanoo / Pieni merenneito

 Hyvin harvoin tulee nykyään hurahdettua mitään katsomaan uudestaan, tältä vuodelta poikkeuksena tosin Riihimäen Täti ja minä ennätyksineen sekä Kansallisteatterin Kolme sisarta, jonka näin lopulta neljä kertaa. Ja sitten on HKT:n Pieni merenneito, jota olin ensin katsomassa ensi-illassa ja siitä suurin osa meni visuaalisen puolen ihasteluun ja hämmästelyyn, niin paljon oli sellaista katseltavaa ettei aiemmin ikinä (kirjoitukseni enskarista täällä).

Peter poseeraa (c) Teatterikärpänen 

 Tiesin jo ennalta, että tämän musikaalin haluan nähdä ainakin kaksi kertaa ja suurin syy oli se, että prinssinä ja prinssin understudyna olisi kaksi suurta suosikkiani, Martti Manninen ja Peter Nyberg, joista etenkin jälkimmäisen kaikki proggikset olen pyrkinyt näkemään koska harvinaista herkkua (Marttia kun olen nähnyt aika usein etenkin Tampereen Teatterissa). Joskus on käynyt niin, että mennessäni jotain katsomaan onkin jossain tietyssä roolissa ollut understudy jostain syystä vuorossa ja pettymys on ollut suuri, koska olen halunnut nähdä roolissa juuri tietyn henkilön. No, pettymys on usein siinä esityksen aikana sitten laantunut kun on käynyt ilmi, että jestas tämä understudy on upea ja lopulta en ole edes muistanut, ketä odotin roolissa näkeväni... Tämän proggiksen molemmat prinssit ovat omalla tavallaan huikeita ja valloittavia, laulavat suoraan sydämeen ja niin komeita, että ihan sydämestä ottaa. Ja sydämestä ottaa etenkin kohtauksessa, jossa Eric tanssittaa Arielia linnassaan ja sadat pienet valot syttyvät loistamaan ympäri salia. Ah, täydellistä ja sadunomaista ja romanttista, vaikken mikään romantiikan vannoutunut ystävä olekaan.

 Onnistuin näkemään Peterin prinssinä ensimmäistä kertaa syyskuun puolella ja kävi vielä niin, että marraskuulle tekemäni "varmistusreissukin" onnistui ja pääsin näkemään hänet jo toistamiseen ja samalla koko musikaalin kolmatta kertaa. Kyllä se niin on, että istumapaikallakin on katsomiskokemuksen kannalta väliä. Ensi-illassa istuin suhteellisen kaukana eli rivillä 11 ja siitä näki kokonaisuuden täydellisesti, toisella kerralla istuin kakkosrivissä ja siitä taas yksityiskohdat ja ilmeet korostuivat hienosti, mutta jotenkin tuntui siltä, että istun liian lähellä. Kolmannella kerralla istuin rivillä 7 ja siitä avautui taas ihan toisenlainen kokemus - näki sekä kokonaisuuden että yksityiskohdat kivassa balanssissa ja pystyin nauttimaan täysillä, kun ei ihan kaikkea tarvinnut enää ihmetellä suu auki. Hassua kirjoittaa noin! Että muka tuntui kovin tavalliselta se, että tuosta noin Ariel lähtee pyrstöään heilutellen uimaan näyttämön poikki ja sitäkö ei tarvitsisi enää hämmästellä, koska tuntuu liian tutulta ja siltä, että mitäs ihmeellistä tässä nyt muka on... Ehei, sitä en tarkoita. Tarkoitan sitä, että jos ekalla kerralla jään tuijottamaan pitkäksi aikaa valtavaa taustalla uiskentelevaa rauskua ja kaikki muu unohtuu, osaa toisella ja kolmannella kerralla katsella vähän muuallekin. Karnevalistinen väri-ja hahmoiloittelu "Jää syvyyksiin (Under The Sea)"-kappaleessa on ehdottomasti suosikkikohtaukseni, ja sitten vielä tanssaava lokkiporukka - ja ensimmäistä kertaa näin kunnolla mainiot sammakot ja flamingot, kun oltiin soutelemassa/suutelemassa. 

Ursulan kotialbumista :)  

 Ja sitten on TIETYSTI upeaakin upeampi merinoita Ursula (Sanna Saarijärvi tai Annamaria Karhulahti, joka hänkin on varmasti upea), joka saa aikaan kylmät väreet aina esiinlipuessaan. Ihana ja kamala ja ehdottoman tyrmäävä ilmestys, ja niiiin herkullinen rooli että oksat pois. Katselisin ja ihastelisin häntä ja lonkeroidensa jatkuvaa liikettä loputtomiin, moista hahmoa en ole koskaan ennen nähnyt enkä varmasti tule vähään aikaan näkemään. Onnistuin järkkäämään kolmannella kerralla seuralaisenani toimineelle äidilleni pienen väliaikayllärin, ja pääsimme tapaamaan Ursulaa henk.koht. Äitini ilme kertoo paljon. 

#TeamUrsula (c) Jyrki Kasper 

 Onnea teille, joilla Pieni merenneito (+ Tritonin "atrain" ja ihana Pärsky) vielä kokonaan kokematta! Nauttikaa kaikilla aisteilla ja hei, ne puhelimet pois. Tällä kertaa eturivissä eräs herra antaumuksella kuvasi ja onneksi järjestysmies kävi hiukan huomauttamassa asiasta ja pyysi väliajalla vielä poistamaan kuvat, ja edessäni istunut nainen kaivoi kesken mehukkaan kohtauksen kännykän kassistaan ja alkoi jotain viestiä naputtelemaan. Mikä on niin tärkeää? Millaista esimerkkiä näyttää vieressään istuneille lapsikatsojille? En jaksa ymmärtää. Kunpa Ursulan lonkerot olisivat niin pitkiä, että nappaisivat katsomosta kännykät pois tai Kiero tahi Liero tulisi tuijottamaan suhteellisen pistävällä katseella viereen, että joskohan älyäisi laittaa luurin takaisin laukkuun...  

ps. Peter Nybergin ohjaama musikaali "Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen" ensi kesänä Salossa Vuohensaaren Kesäteatterissa. Olispa jo kesä!

kuvan nappasi Ursula 

Riistapolku / Helsingin Kaupunginteatteri

Riistapolku / Helsingin Kaupunginteatteri, Pieni näyttämö

Ensi-ilta 4.9. 2019, kesto noin 1h 35min (ei väliaikaa)

Teksti Franz Xaver Kroetz
Suomennos Vesa Tapio Valo
Ohjaus Lauri Maijala
Lavastus Antti Mattila
Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura
Naamioinnin suunnittelu Henri Karjalainen

Rooleissa : Ella Mettänen, Paavo Kinnunen, Risto Kaskilahti, Ursula Salo ja Pekka Huotari (sekä nauhalla Helena Haaranen ja Ilkka Kokkonen)

Franz ja Hanni 

 En tiennyt esityksestä ennalta yhtikäs mitään, ja silti se oli syksyn ensi-illoista odotetuimpieni joukossa, ellei odotetuin. Miksi? Siksi, että ohjaajana olisi Lauri Maijala ja lavalla nuorina rakastavaisina Ella Mettänen ja Paavo Kinnunen, yhdet suurimmista suosikeistani mitä näyttelijöihin tulee. Kaikki muu, myös lopputulos, olisi pelkkää bonusta. Olin jo valmiiksi vastaanottavaisessa tilassa ja halusin vaikuttua, hämmentyä, häkeltyä, vakavoitua.

 Ennen esityksen alkua tuijottelin jotenkin ällöttävän kelmeää valoa ja sängyssä pötköttävää isä Erwiniä (Risto Kaskilahti), joka näytti oudon vahamaiselta eikä elävältä lainkaan. Lavastuksen kellertävänruskea värimaailma vei minut suoraan 70-luvulle ja tällä kertaa ei noussutkaan minkäänsortin nostalgia-aaltoja, vaikka meilläkin saman väriskaalan tapettia ja sohvakalustoa aikoinaan löytyi. Tuli jotenkin ahdistava olo - sellainen, jota ei osaa edes selittää. Sen vain tuntee. Ihan tavallinen perhe arkisissa puuhissaan, kuin sarja valokuvia vuosien takaa. Vähän tunkkainen fiilis, voisi melkein haistaa ilmassa leijuvan tupakansavun, vaikka näytelmässä ei edes polteta. Valot ja värit sen tekevät.

Äiti ja isä 

 Äiti Hilda (Ursula Salo) ja Erwin aamupuuhissaan, ja sitten tytär Hanni (Ella Mettänen) kouluun valmistautumassa. Matkalla kouluun neito pudottaa vahingossa (vaiko tahallaan?) huivinsa, jonka noukkii Franz (Paavo Kinnunen). Katseita ja sanoja vaihdellaan, onko kenties seurailtu toinen toista sivusilmällä jo aiemmin. Ujoa tutustumista ja treffien sopimista siitäkin huolimatta, että sanomista tulee. Hanni on nimittäin vasta 13-vuotias ja Franz häntä kuusi vuotta vanhempi. Katastrofin paikka, ainakin jos vanhemmat ja etenkin isä saisi tietää. Mutta eihän kenenkään tarvitse tietää, eihän?

 Rakkaus ei nuoria pidättele, ei vaikka poliisilla uhkailtaisiin ja linnareissulla. Pitäisi odottaa vielä monta vuotta, että tämä suhde olisi hyväksytty kaikin tavoin. Mutta kuka jaksaa vuosia odottaa, kun rakkaus on NYT? Nöyryytystä ja ikuista häpeäähän siitä seuraa, vanhemmille nimittäin. Isän puheiden mukaan jopa natsien hirveydet ovat pientä tämän rinnalla ja äiti toivoo, etteivät olisi lasta koskaan edes hankkineet, jos olisivat tienneet, että tämmöistä on luvassa. Tämän kaiken keskellä kärvistelee Hanni, joka haluaa vain rakastaa Franzia. Mikä siinä on niin väärää, mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?

Ella Mettänen 

 Näytelmän edetessä tunnelma tiivistyy ja taidan unohtaa hengittääkin välillä. Huutoa, lyöntejä, verta, ilkeitä sanoja. Mieleeni jää leijumaan telkassa pyörinyt mainos tehosekoittimesta (?), Hannin laulama saksankielinen Maija Mehiläinen, "isi"-sanan käyttö aseistariisujana, punaiset höyhenet, Costa del Sol ja lentokoneet, hiukan rullaantuneet polvisukat ja jalkojen lapsenomaiset asennot, äiti odottamassa ja odottamassa ja odottamassa...

 Riistapolku jätti epämiellyttävän olon ja se oli siinä mielessä harvinaista, että silti koin nähneeni jotain ainutlaatuista, rumaa ja samalla kaunista. Tämänkaltaista teatteria haluan nähdä enemmän! On useimmiten hienoa lähteä teatterista jalat ja pää ilmassa olo kuplien ilosta ja riemusta, mutta helvetti sentään miten mahtavaa on lähteä teatterista vakavana ja pää hiukan raskaana ajatuksista - ja silti sydän sekä sielu täynnä kiitollisuutta siitä, että tulipas taas nähtyä jotain vallan erilaista ja törkeän vaikuttavaa. Olen lisäksi varma siitä, että tämä iskee tajuntaan vielä muutaman päivä päästä ja tuo lisää mietittävää jälkijunassa.

 Ei mitään helppoa katsottavaa tämä, mutta äärimmäisen palkitsevaa! Ja lisäksi vielä loistavaa näyttelijäntyötä. Etenkin Ella Mettänen on täyttä timanttia ja tuntuu onnistuvan ihan jokaisessa roolissaan. Hän näyttelee käsittämättömän herkin kasvoin, kaikki tunneskaalat pienillä nyansseilla ja mitä äänenkäyttöä! Fanitan, ihailen, arvostan.

 Josta tulikin vielä mieleeni, että olisin halunnut nähdä Franzin Dieter-kaveria (Pekka Huotari) hiukan enemmänkin lavalla, enkä ole varmasti ainut. Teki aika lähtemättömän vaikutuksen olemuksellaan...

 Kiinnostuitko? Lisäinfoa teatterin sivuilta tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!

Pieni merenneito / Helsingin Kaupunginteatteri

Pieni merenneito / Helsingin Kaupunginteatteri, suuri näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 29.8. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäistuotanto Disney Theatrical Productions Limited/Disney on Broadway
Musiikki Alan Menken
Laulujen sanat Howard Ashman ja Glenn Slater
Käsikirjoitus Dough Wright
Suomenkielinen käännös Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila (laulut)
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Risto Kupiainen
Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Videosuunnittelu Toni Haaranen
Naamioinnin ja kampausten suunnittelu Milja Mensonen
Nukkien suunnittelu Paul Vincett ja Becky Johnson (Stitches and Glue Ltd)
Lennätykset Flying by Foy Ltd

Rooleissa : Sonja Pajunoja, Martti Manninen, Tero Koponen, Valo Eklund/Lenni Kallela/Alek Pèrez Lahtinen/Samuel Vihma, Tuukka Leppänen, Sanna Saarijärvi, Mikko Vihma, Antti Timonen, Paavo Kääriäinen, Matti Olavi Ranin ja Tuomas Uusitalo

Ensemble : Laura Allonen, Sofia Hiili, Annamaria Karhulahti, Elin Ljungberg, Sanna Majuri, Sarah Nedergård, Emilia Nyman, Tiina Peltonen, Raili Raitala, Suvi Salospohja, Inka Tiitinen, Chris Bewsher, Jack Johansson, Juha Jokela, Jyrki Kasper, Mikko Kauppila, Kai Lähdesmäki, Mikko Nuopponen, Unto Nuora, Peter Nyberg, Sami Paasila, Mikko Paloniemi ja Teemu Sytelä

Sonja Pajunoja

 Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että hankkikaa lippunne Pieneen merenneitoon nyt. Ne menevät takuulla kuin kuumille kiville ja jos tuntuu siltä, että kylläpä on tyyristä, on jokainen euro sen väärti ja saa taatusti rahoilleen vastinetta.

 Tämän seuraavan kirjoituksen voisi myös kuitata yhdellä sanalla, ja se sana olisi isoimmalla mahdollisella fontilla kirjoitettu WAU. Minulla oli valmiiksi vahva tunne, että jotain henkeäsalpaavan upeaa visuaalista tykitystä ja ennennäkemättömiä wau-efektejä olisi tuloillaan, mutta siitäkin huolimatta minut onnistuttiin yllättämään totaalisesti ja jälkikäteen olo oli kuin olisi tosiaan pudonnut veneestä ja ajautunut notkeasti liikehtivän kalaparven keskellä jonnekin korallien ja kaikenlaisten meren ölliäisten iloiseen joukkoon. Ihmekös kun heti seuraavana päivänä iski flunssan, helteestä huolimatta onnistuin näemmä vilustuttamaan itseni. Sen siitä saa kun uppoutuu kokonaisvaltaisesti merenalaiseen maailmaan! Tätä kirjoittaessani olen siis kuumeessa, joten pienoiset ylilyönnit menkööt sen piikkiin...

 Ensi-iltaan suuntaaville oli vihjeenä pukukoodi "Under the Sea Glamour" ja minua harmitti suunnattomasti se, etten omista mitään meriaiheista mekkoa tai vastaavaa. No, mieheni oli sitten aamuisen työpäiväni aikana askarrellut muinoin Sea Lifesta ostetuista muovisista otuksista pinnien, teipin ja niittipyssyn avulla koruntapaisia, ja niin minulla oli rausku niskassani paidassa kiinni ja meritähti edessä, ja seuralaiseni sai seuraa mustekalasta. Jos olisi ollut teholiimaa, olisin kaiken liimannut kasvoihini ja leikkinyt olevani Saappaanraksi Bill Turner suoraan Lentävän hollantilaisen ruumasta (Pirates of the Caribbean -leffan nähneet muistaa) - ja tästä tulikin sitten mieleeni, että millainenkohan ilmestys olisi lavalla lonkeronaamainen Davy Jones! Napattiin matkalla katsomoon myös hiukan glitteriä silmäkulmiin (punainen väri ei ollut järkevin idea, koska yöllä kotiuduttuani näytin siltä kuin olisin saanut pahasti nyrkistä, kun ripsaritkin olivat poskilla ja hileet myös).

 Olin 19-vuotias Disneyn Pieni merenneito -piirretyn ilmestyessä enkä muista yhtään, missä ja milloin olen elokuvan ensimmäistä kertaa mahdollisesti nähnyt. Mieleeni ovat jääneet lähinnä Arielin punaiset hiukset, veikeä Sebastian-rapu sekä merinoita Ursula - jotain kuitenkin. Vuosi sitten keväällä nyyhkin Turussa Sormusten Herran katsomossa ihan vain siksi, että mitään näin upeaa en tule koskaan enää varmaankaan näkemään. Enpä tiennyt silloin... Nyt katsomossa liikutuin kyyneliin ensimmäisten minuuttien aikana jo, kun teatterin taika vei mennessään. Unohdin projisoinnit ja vastaavat kikat - siellä sitä oltiin meduusojen ja kalojen keskellä, ja niin minua vietiin kunnolla seuraavat tunnit ja kuplasateessa vielä lopuksi. Täydellinen elämys!

 Kaunisääninen Ariel (Sonja Pajunoja) ei tunne oloaan kotoisaksi meren alla ja hän on keräillyt mukavan kokoelman "ihmistavaroita", ei vain tiedä outojen esineiden käyttötarkoitusta. Ihmisten maailma houkuttelee ja tämän tästä neito uiskentelee pintaan haikailemaan jostain muusta. Erään kerran lähistöllä seilaa laiva, jossa salskea prinssi Erik (Martti Manninen) miehistöineen kiinnittää Arielin huomion. Prinssikään ei oikein näe itseään linnassa pasteeraamassa, vaan merillä seilaamassa. Nuorukaisen huoltaja Yrjö (Matti Olavi Ranin) on toista mieltä. Erik on aikuisuuden kynnyksellä ja pian pitäisi löytää sopiva vaimoehdokas ja asettua aloilleen. Sopivasti iskee siihen kohtaan myrsky, mies yli laidan ja näemme jotain u-s-k-o-m-a-t-t-o-m-a-n hienoa ja taidokasta. Itkuhan siinä taas pääsee meikäläiseltä. Erik on viittävaille hukkumaisillaan kun Ariel uiskentelee paikalle ja pelastaa hänet tuomalla takaisin pintaan. Niin. Tässä todellakin uiskennellaan ja tehdään tuosta noin kieppejä kuin painottomassa tilassa. Tiedän ja samalla en halua tietää miten kaikki on tehty, en halua rikkoa taikaa miettimällä asiaa sen enempiä. Itkettävän upeaa ja kaunista kaikki on.

Erik etsintähommissa 

 Erik virkoaa ja haluaa etsiä käsiinsä heleä-äänisen pelastajansa. Ei se olekaan niin helppoa. On järkättävä tanssiaiset ja sinne kaikki lähitienoon laulutaitoiset nuoret neitoset. Toisaalla taas Ariel on taistellut auktoriteettejä vastaan ja mennyt tekemään jotain aika hurjaa : vastineeksi muutamasta päivästä ilman pyrstöä ihmisten maailmassa Ariel on vaihtarina antanut kauniin äänensä merinoita Ursulalle ja jollei saisi prinssiltä tietyn ajan puitteissa rakkauden suudelmaa, on hän ikuisiksi ajoiksi tuomittu noidan orjaksi meren syövereihin. Hurjaa ja jännää! Kuinkahan mahtaa käydä...

 On on, silmäkarkkia on. Värikkäitä vaatteita ja lumoavia lavasteita, sinne tänne liikkeiden mukaan keinuvia pyrstöjä Arielin sisarkatraalla ja pientä uivaa liikettä koko ajan. Valtavaa rauskua. Meduusoja. Valtava hai (Peter Nyberg) pikkukalaposseineen. Mustekalaa. Mitä lie merimakkaroita ja koralliotuksia. Sanoilla kikkaileva ja sekoileva lokki Skuutti (Tuukka Leppänen) ja muu steppaileva lokkipoppoo. Arieliin pihkaantunut pikkukala Pärsky (enskarissa valloittava Alek Pèrez Lahtinen) skeittilautoineen. Sammakkokuoroa ja perhosia. "Jää syvyyksiin" (Under the Sea) pitäisi nähdä kymmenen kertaa, jotta ehtisi näkemään kunnolla kaikki mainiot tanssaavat ja ketkuttavat hahmot eikä sekään varmaan riittäisi.

Menoa ja meininkiä 

 Lapsena olen kirjoittanut satukirjan (se on vieläkin tallella), jossa yhden sadun nimi on "Kun rapu karkaa". Siinä punainen rapu ei suinkaan karkaa, mutta kertoo menevänsä syksyllä ekalle luokalle kouluun ja mitä kaikkea muuta siihen liittyy. Etiäinen taisi olla se. Tässä nimittäin mainiosti nuketettu Sebastian-rapu (Tero Koponen) karkaa ja kunnolla, kun on juuri joutumaisillaan syödyksi. Seuraa perinteinen slapstick-henkinen takaa-ajokohtaus, jossa ovela rapu painelee karkuun ja juuri hetkeä aiemmin ylistyslaulun kaloille luritellut ranskalainen kokki Chef Louis (Tuomas Uusitalo) kera mustaviiksisten kokkien yrittää napata otusta kiinni. Vauhtia ei ainakaan puuttunut! Ja kyllä nyt viiksifania hemmoteltiin oikein urakalla!

Viiksikokkeja 

 Entäs sitten "Kuningas Muskeli ja vetenalaiset vehkeet"? Voi jestas, olipas siinä kuningas Triton (Mikko Vihma) sixpackeineen ja atraimineen, ei oikein tiennyt minne olisi katsellut kun herra liikehti menemään. Hetken ehdin ihmetellä sitä, että kipinät näemmä sinkoilevat veden allakin ja atraimessa oli sellainen viritys, että sillä saa ihmisten tavaroista kyhätyn alttarintapaisen kärvähtämään. Mikään ei ole mahdotonta näemmä. 

Triton ja Ursula

 Ehkä eniten odotin merinoita Ursulan ensiesiintymistä ja kyllä, nyt on Sanna Saarijärvi elämänsä vedossa ja sellaisessa roolissa, että osmankäämit pois. Samalla karmaisevan hirveä ja niin upean ihanankamala on tämä Ursula jatkuvassa liikkeessä olevine lonkeroineen. Väliaplodit ja hurraukset raikuivat katsomossa jokainen kerta kun Ursula lipui (vai pitäisikö sanoa vyöryi?) näyttämölle, seuranaan iki-ihanat kiemurtelevat sähköankeriaat Kiero (Antti Timonen) ja Liero (Paavo Kääriäinen). Mikä tyyli ja asenne, mikä huumori ja itseironia! #TeamUrsula on valttia tänä syksynä!

#TeamUrsula rules! 

 Niin, ja huumaava pääpari, joiden varmaa ja vakuuttavaa menoa seuratessani itkin silkasta ilosta ja ylpeydestä. Olen onnekseni saanut seurata mielenkiinnolla (osittain sattuman kauttakin) molempien uraa jo vuosikaudet. Sonja Pajunojan näin sattumalta lavalla ensimmäistä kertaa keväällä 2011 Stage-ohjelman parissa ja hän jäi mieleeni kertaheitolla. Vielä Nätyllä opiskelleen Martti Mannisen näin Tampereen Teatterin Veriveljissä vuonna 2013 ja silloin jo tuli ennustettua, että nimi mieleen, sillä hänestä tullaan kuulemaan ja kohisemaan vielä... Ja nyt molemmat ovat Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä laulamassa itsensä suoraan sydämiin ja taas uusien katsojien tietoisuuteen. On ollut suuri ilo seurata molempien uraa ja nähdä kaikki kehitys, kasvu ja onnistumisten sarja. Karisma, herkkyys, koko olemus lavalla, kemia - täydellinen valinta musikaalin pääpariksi! Ennustan edelleen loistavaa uraa molemmille yhdessä ja erikseen.

Voi näitä ... 

 Samuel Harjanne on ohjauksillaan nyt sellaisessa putkessa, että ei voi muuta kuin taputtaa kätensä helliksi ja tehdä aaltoja. Kinky Boots, Billy Elliot, Pieni merenneito... Upeaa työtä, ja erityisen upeaa duunia ihan koko työryhmältä! Mikä määrä työtunteja, hikeä ja kyyneleitä on jo takana ja pitkä esitysputki siintää edessä. Uskomaton duuni kaikilta osa-alueilta ihan jokaisessa esityksessä, jotta me katsomossa saisimme istua, ihmetellä ja nauttia. Ihan erikseen seisovat aplodit kaikille teille näkymättömille henkilöille, jotka pidätte paketin käynnissä ja kasassa jokainen hetki. Suuri arvostukseni!

Romanttinen kohtaus tuloillaan kenties? 

 Pitäähän tämä uudestaan mennä katsomaan (itse asiassa jo syyskuun lopussa), sillä prinssi Erikin roolissa saattaa onnistua näkemään toisenkin takuumieheni, eli Peter Nybergin (joka muuten siis Marlon-hain kamppeissa ja ensemblehommissa milloin missäkin).

 Tästä linkistä kaikensorttista lisäinfoa ja huikeaa traileria, ja sitten lippukaupoille mars. Tekeepä muuten mieleni mennä myös Sea Lifeen katsomaan kaikenlaisia meren ihmeotuksia ihan livenä!

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!

Siegfried / Helsingin Kaupunginteatteri

Siegfried / Helsingin Kaupunginteatteri, Studio Pasila, Teak-Näty -vierailu

Ensi-ilta 12.3. 2019, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Teksti Mikko Kauppila ja Katariina Havukainen
Ohjaus Katariina Havukainen
Dramaturgia Työryhmä
Valosuunnittelija Julia Jäntti
Skenografia Katariina Havukainen ja Julia Jäntti
Koreografinen apu ja tanssin opetus Elina Haikka

Lavalla : Mikko Kauppila

 Olen onnistunut näkemään Nätyltä tänä keväänä valmistuvaa Mikko Kauppilaa useammassakin jutussa ja pitänyt kovasti näkemästäni. Parisen vuotta sitten haastattelin häntä blogiini ja jotenkin jo silloin oli vastauksista aistittavissa se, että hän tulisi vielä tekemään jotain täysin uniikkia, ainutkertaista. Haastattelusta jäi mieleeni sanapari "kinesteettinen empatia" ja eräs määritelmä sille : "Kaikki ei ole rationaalisella tavalla ymmärrettävissä. Teatteri vaikuttaa ja vaikuttuu. Mulle omassa näyttelijäntaiteessani on myös tärkeätä se, miten mä esitän ja representoin omaa sukupuoltani." (Lue koko haastattelu tästä linkistä.)

 Siegfried on Mikko Kauppilan taiteellinen opinnäytetyö, ja esityksen nähtyäni tunsin jotain määrittelemättömän suurta ylpeyttä siitä, millaista porukkaa on valmistumassa kentälle. Kehollisuus, oma ääni vahvasti näkyvissä ja kuuluvissa. Tämä oli kokemus/elämys, jota on taas hankala sanallistaa. Se sai hämmentymään, huvittumaan, ihmettelemään, liikuttumaan. Vahva tunne tuli aallon tai tuulen kaltaisena pyyhkäisynä, väreilynä.

 Katsomo on näyttämöllä, jossa myös läpinäkyvä allas puolillaan vettä. Taustalla lepattaa ohut kangas, joka levittäytyy myös Studio Pasilan viralliseen katsomoon. Altaassa alastomana tarinamme päähenkilö. Jotenkin tuli heti mieleeni aiemmin keväällä näkemäni todella suuren vaikutuksen tehnyt Amor fati, jossa Samuli Niittymäki painiskeli saven kanssa. Yleisö ympärillä. Tuttu elementti. Henkilökohtaisuus. Kun kaikki on riisuttu. Aistit auki. Paikoin hengästyttävä, ahdistavakin - ja silti äärimmäisen pysäyttävä kokemus.

 Kurkkulaulannan tyylistä mölinää. Kelteisilläänkin hyppelyä. Vettä. Muistoja. Outoa liikehdintää. Pienten joutsenten tanssi. 32 pyörähdystä (yleisö laskee ääneen mukana). Katseita. Paljasta ihoa. Paljas ruumis. Lapsuuden viattomia leikkejä ja seksuaalinen herääminen. Kesäillan valssi. Piano. Sormet kevyesti koskettimilla. Steppikengät. Jatkuva liike ja omituinenkin äänimaailma. Vedenpinnan väreily. Ilmakuplat. Hiljaisuus.

 En osaa tämän paremmin sanoin kuvailla tätä. Vielä yksi esitys jäljellä lauantaina 6.4. klo 19. Menkää. Muistakaa hengittää.

 Minä näin yöllä unta, jossa olin paikoitellen veden alla ja välillä puhuin kinesteettisestä empatiasta.

Esityskuvat (c) Santtu Salminen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Kinky Boots / Helsingin Kaupunginteatteri

Kinky Boots / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 30.8. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Harvey Fierstein
Musiikki ja laulujen sanat Cyndi Lauper
Suomennos Kari Arffman ja Hanna Kaila
Ohjaus Samuel Harjanne
Orkestraatio Stephen Oremus
Kapellimestari Eeva Kontu
Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Naamioinnin ja kampausten suunnittelu Henri Karjalainen

Rooleissa : Lauri Mikkola, Petrus Kähkönen, Miska Sagulin/Samuel Vihma, Atte Halinen/Kaspian Kallio, Raili Raitala, Anna Victoria Eriksson, Tero Koponen, (Laura Alajääski äitiyslomalla nyt), Leenamari Unho, Sanna Saarijärvi, Joachim Wigelius, Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi, Christoffer Strandberg, Kari Mattila, Mikko Vihma, Heikki Ranta, Antti Timonen, Jack Johansson, Juha Jokela, Tuukka Leppänen, Kai Lähdesmäki, Unto Nuora, Sami Paasila, Justus Pienmunne, Emilia Nyman, Helena Haaranen, Kirsi Karlenius, Sonja Pajunoja ja Inka Tiitinen

 Onko muka käynyt niin, että kirjoitan Kinky Bootsista seitsemän kuukautta ensi-illan jälkeen? Kyllä, näin on päässyt käymään. Pääsin onnekseni näkemään musikaalin koeyleisön joukossa elokuussa 1,5 viikkoa ennen ensi-iltaa, mutta koska kyseessä oli vielä tavallaan harjoitustilanne, siitä ei saanut kirjoittaa riviäkään ainakaan tänne blogiin. Somessa hehkutin sitäkin vetoa kyllä, näimme ihan kokonaisen shown ilman mitään ylimääräisiä taukoja (ohjaaja Samuel Harjanne olisi voinut keskeyttää esityksen) ja koko homma vaikutti jo aivan valmiilta paketilta. Jätin menemättä ensi-iltaan kutsusta huolimatta, koska "kyllä sen sitten ehtii myöhemminkin nähdä". Toisin kävi! Kinky Boots -huuma valtasi tämän maan alta aikayksikön, syksyn esitykset varattiin loppuun ennen kuin Lola ehti napsauttaa sormiaan ja musikaalista on kirjoitettu tukuttain ylistäviä arvioita ja somekommentteja. Mitäpä lisättävää minulla niihin olisi, kun nyt onnistuin sitten viimeinkin näkemään ihan "virallisen" shown? Yritetään.

 Charlie (Petrus Kähkönen) saa johdettavakseen perinteikkään, mutta huonosti menestyvän kenkätehtaan isänsä kuoltua. Myynti ei oikein vedä ja vaikuttaa siltä, että täytynee laittaa pillit pussiin ja irtisanoa työntekijät. Sattumalta Charlie törmää Lolaan (Lauri Mikkola), joka ei olekaan mikään ihan tavallinen pulliainen vaan jumalainen drag queen. Lolalla on huoli : millään ei meinaa löytyä upeita korkokenkiä, joiden korko kestäisi miehen painon. Tästähän se idea sitten lähtee lentoon. Charlie ja kumppanit alkavat valmistaa näyttäviä ja myös kestäviä kenkiä erityiseen käyttöön.

Charlie ja Lola 

 Ei tämä pelkästä kenkienvalmistuksesta kerro, ehei. Tärkein opetus tulee siitä, että tulisi hyväksyä muut ja ennenkaikkea itsensä sellaisena kuin on. Ajateltavaa tulee myös ns. "äiti pojastaan pappia toivoi"-tyylisestä kuviosta, isien ja poikien välisestä suhteesta ja odotuksista, jotka eivät täyttyneetkään. "Liian suurista kengistä".

 Hehkutetaan tähän perään nyt sitten samoja asioita, mitä hehkutin jo elokuussa koeyleisöreissun jälkimainingeissa :

* Jestas mikä show! Ei tarvitse lähteä Suomesta mihinkään nähdäkseen laadukkaita musikaaleja. Olen muuten päättänyt pysytellä lähivuosina vain ja ainostaan Suomen rajojen sisäpuolella, mitä teatterireissuihinkin tulee. Ensinnäkin, minulla ei ole varaa reissata. Toiseksi, osallistun samalla omalta osaltani ilmastomuutosta vastustamaan, kun en lennä mihinkään. Kolmanneksi, haluan tukea sitä osaamista, jota meiltä nyt jo löytyy.

* Jestas mikä Lola! Lauri Mikkolaa ei tainnut kukaan osata veikata Lolan rooliin, mutta niin vaan tuli "musta hevonen" ja rynni voittoon. Mikä ääni, mikä karisma, mitkä muuvit! MIKÄ MIELETÖN ÄÄNI!

Lola ja Enkelit 

* Jestas mitkä Lolan Enkelit (Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi ja Christoffer Strandberg)! No huh huh mikä porukka! Koko sali sähköistyy hetkessä, kun Lolan Enkelit saapuvat keimaillen paikalle. Koin erityisen vahvaa sääri-, reisi- ja pakarakateutta tätä porukkaa ihaillessani. Meikäläinen kun vetäisisi kinkyt bootsit jalkaan, siinä paukkuisivat nivelsiteet heti ensiaskelilla, eikä tämmöisen tallukan jalassa näyttäisi muutenkaan miltään. Mutta nämä tyypit!

Petrus Kähkönen 

* Jestas mikä Petrus Kähkönen! "Sielukas mies" on semmoista herkuttelua, että. Mies ja ääni, kyllä. Vielä tämän kevään Helsingissä, syksyllä Tampereella kellonsoittajana...

 Lisäksi haluan erityisesti mainita Anna Victoria Erikssonin Laurenin roolissa, mainio hahmo ja se "Charlieeeee, oikeeestiii!" on vallan nerokasta menoa. Hiukan lähtee ihastuminen käsistä Laurenilla. Upeaa katsottavaa on väen rytmikäs tepastelu liikkuvalla liukuhihnalla, asenteella ja taidolla sitä mennään eikä meinata lanteet keinuen. Meikäläinenhän ei pysy pystyssä edes juoksumatolla, joka ei ole käynnissä.

 Yksittäisistä kappaleista suosikkini on "Jäänhän sydämees", jonka Lola esittää hoitokodissa. Upeat valot, upea kohtaus kaikkineen. Mieleeni tuli heti ensinäkemällä (ja myös toisella kerralla) viisuvoittaja Conchita Wurst vetäisemässä voimabiisiään, varsin kohottava olo oli minulla katsomossa tätä seuratessani ja nauttiessani, ja tuntui siltä että nousen metrin ilmaan penkistäni.

 Välillä on ihan pakko käyttää voimasanoja. Onhan tämä nyt HELVETTI SENTÄÄN kova juttu! Menkää katsomaan ja tiedätte, mistä on kohistu syksystä alkaen. Ei muuta lisättävää.

Esityskuvat (c) Mirka Kleemola

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Kirsikkatarha / Helsingin Kaupunginteatteri

Kirsikkatarha / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 28.2. 2019, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Teksti Anton Tšehov (vihdoinkin löysin erikoismerkit!)
Suomennos Martti Anhava
Ohjaus Lauri Maijala
Sävellys Lauri Porra
Lavastus Janne Vasama
Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Naamiointi ja kampaukset Jaana Nykänen
Dramaturgi Merja Turunen

Orkesteri : Siljamari Heikinheimo/Eriikka Maalismaa (1 viulu), Kreeta-Julia Heikkilä/Terhi Paldanius (2 viulu), Hanna Hohti/Maarit Holkko (alttoviulu) ja Petja Kainulainen/Liina-Mari Raivola (sello)

Rooleissa : Heidi Herala, Emilia Sinisalo, Sonja Kuittinen, Kari Mattila, Chike Ohanwe, Eero Saarinen, Aino Seppo, Sanna Majuri, Unto Nuora, Heikki Ranta, Jouko Klemettilä, Tommi Eronen ja Seppo Maijala

Heidi Herala 

 Jos minulta kysyttäisiin rakkaimpia teatterikokemuksiani, Anton Tšehovin kova kolmikko Vanja-eno, Lokki ja Kolme sisarta keikkuisi listallani hyvin korkealla. Jotenkin olen onnistunut näkemään ne juuri oikeaan aikaan. Juuri tämä ohjaaja, juuri tämä työryhmä. Tšehovin viimeiseksi näytelmäksi jäänyt Kirsikkatarha oli minulla jäänyt näkemättä toistaiseksi, vaikka parikin mahdollisuutta olisi aiemmin ollut. Vaan eipä ole enää näkemättä sekään, siitä kiitos Helsingin Kaupunginteatterille ja Lauri Maijalalle - ja näistä jälkimmäinen on suurin syy siihen, miksi juuri tämä tulkinta kiinnosti. Ennen esitystä oli teatterin ylälämpiössä kiehtova taiteilijatapaaminen (ja esityksen jälkeen haastateltiin näyttelijöitäkin lavalla, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta jäädä, koska kotiinpaluu olisi venähtänyt liian myöhäiseksi). Näyttelijä Sanna-June Hyde haastatteli ohjaaja Maijalaa reilut puoli tuntia ja yleisökin esitti pari kysymystä. Erittäin mielenkiintoinen haastattelu, ja sen jälkeen siirryimme sujuvasti katsomon puolelle. Teatteriseuranani oli tällä kertaa Maija, ja projektini "Vie tuntematon teatteriin" sai oikein mukavan jatkon. Maija-pitoinen päivä!

 Alussa näyttelijät saapuvat vihreät ilmapallot käsissään rivistöön lavan edustalle ja heidät esitellään yksitellen, aikamoisen joraamisen siivittämänä. Ranevskaja (Heidi Herala) on pitkään selin yleisöön. Jään tuijottamaan hänen varjoaan ja ilmapalloa. Esirippu nousee ja sen takaa paljastuu rakas kartano Kirsikkatarha puineen. Seinillä piirroksia, vähän aavemaisiakin. Kaiken keskellä aidattu lastenhuone leluineen. Näihin ei kukaan saa koskea. Ranevskajan pieni poika on hukkunut vuosia sitten läheiseen jokeen. Talo ja piha täynnä ihania ja myös kipeitä muistoja, mutta aina sinne on palattava. Sitten Lopahin (Chike Ohanwe) ilmoittaa, että talo olisi pistettävä myyntiin. Olisi päästettävä irti.

Ranevskaja ja Lopahin 

 Ensimmäinen puolisko on täynnä paikasta toiseen juoksemista. Mitä oikein paetaan tai yritetään saada kiinni? Itseään ei ainakaan pääse karkuun, vaikka kuinka juoksisi. Mihin on kiire? Elämään? Juhlitaan, tanssitaan ja suudellaan kuin viimeistä päivää. En ihan täysin lämpene, olen jotenkin odottavaisissa tunnelmissa. Veikeä hahmo on Unto Nuoran antaumuksella tulkitsema valkoturkkinen koiruus, joka janoaa rapsutuksia ja niitä myös saa. Vaikutuksen tekee ikuinen opiskelija Trofimov (Tommi Eronen). Jotenkin mieleeni jää kaihertamaan avaimia vyötäisillään kantava Varja (Emilia Sinisalo) sekä Grisha-pojan hauta, josta tuli mieleeni toisaalta suuri keinu, toisaalta ison kellon viisari. Aika kuluu, mutta takaisin menneeseen ei voi palata, vaikka heilunnan suunta vaihtuisi. Ei voi estää jo tapahtunutta, on vain elettävä kuin viimeistä päivää. Joka hetki täysillä.

Unto Nuora 

 Odotukseni palkittiin väliajan jälkeen, kun jousikvartetti astui kehiin. Lauri Porran sielukkaat sävellykset menivät suoraan luihin ja ytimiin, ja liikutuksen aalto pyyhkäisi ylitseni useampaan otteeseen. Musiikin voima on ihmeellinen, ja jotenkin aloin jännittää loppua. Verkkokalvoilleni painui syvimmin taas punaisessa puvussaan ja meklarinnuija kädessään vimmaisesti tanssiva Unto Nuora. Erikoisia muuveja nähtiin muillakin, enkä meinannut välillä saada silmiäni irti Jašan (Heikki Ranta) kiemurtelusta kirjavissa housuissaan.

 Kirsikkatarha menee kaupaksi, ostajana Lopahin. Puut kaadetaan, uusi sukupolvi ottaa kaiken haltuunsa ja suunnittelee lohkovansa maista vuokratontteja. On vihdoinkin aika päästää irti. Katse tulevaan. Helpotus. Haikeus. Toiveikkuus. Vielä viimeinen syleily. Lakanat huonekalujen ja lelujen päälle. Valot. Punaiset ilmapallot. Yksinäinen palvelija Firs (Seppo Maijala) kaiken keskellä, jäänne menneestä. Ja tähän päälle viulut ja sello. Meikäläistä viedään taas ja tuntuu siltä, että kohoan penkistä ilmaan lamppujen ja pallojen mukana. Miten täydellisen upea lopetus, joka jää mieleni sopukoihin pyörimään pitkäksi aikaa.

 Haluaisin nähdä tämän uudestaan. Ehkä keväämmällä, jos suinkin ehdin.

 Kiitos, ja erityiskiitos pienestä sinikantisesta käsiohjelmasta ja todella kiinnostavista Heidi Heralan työpäiväkirjaotteista!

ps. Mainio lisä onnistuneelle teatteri-illalle! Tuttuja näyttelijöitä toimi yllättäen narikkahenkilökuntana ja takkien seasta tuli bongattua ainakin Raili Raitala, Mikko Vihma, Eija Vilpas ja Tuukka Leppänen, joista jälkimmäiselle ojensin takkini ja herra sai siitä aikamoisen sähköiskun.

Esityskuvat (c) Stefan Bremer

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Tahto / Helsingin Kaupunginteatteri

Tahto / Helsingin Kaupunginteatteri, Pieni näyttämö

Kantaesitys 24.1. 2019, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Aina Bergroth
Ohjaus Sini Pesonen
Lavastus, pukusuunnittelu ja videosuunnittelu Tinja Salmi (Aalto ARTS)
Musiikki ja äänisuunnittelu Aleksi Saura
Koreografia Jyrki Karttunen
Valosuunnittelu William Iles
Dramaturgi Henna Piirto
Naamiointi ja kampaukset Taina Tervo

Rooleissa : Sanna-June Hyde, Mikko Virtanen/Tatu Mönttinen, Linda Zilliacus, Vappu Nalbantoglu, Rauno Ahonen, Leena Rapola, Risto Kaskilahti ja Santeri Kinnunen

 Hiihtäjä Aino-Kaisa Saarisesta kertova näytelmä. Ei kiitos, ei kiinnosta. En mene katsomaan. Tässä ensiaatokseni Tahto-näytelmästä. Minuahan ei urheiluhommat kiinnosta lainkaan, ei edes teatterin muodossa (poikkeuksena pari vuotta sitten Musiikkiteatteri Kapsäkissä näkemäni nyrkkeilijä Eva Wahlströmistä kertova juttu, joka olikin aika päräyttävä kokemus). Kaukana ovat ajat, kun koulussa mikä tahansa tunti keskeytyi mm-hiihtokisojen ajaksi ja opettaja roudasi luokan nurkkaan television, josta sitten joukolla jännitettiin suomalaisten suksen luistoa ja pitoa. Nyt en edes tiedä, milloin kisat ovat käynnissä (toim.huom. ilmeisesti parhaillaan, koska minulle ilmoitettiin eilen, ettei mitalikahveja ole nyt luvassa). Aloin sitten miettiä uusiksi tätä Tahtoa ja sitä, että itse toitotan jatkuvasti kaikkia menemään välillä epämukavuusalueelle ja katsomaan myös sellaista, mikä ei lähtökohtaisesti voisi vähempää kiinnostaa. Ehkäpä sieltä saattaisi irrota matkaan muutakin kuin hiihtämistä - se kun lienee Aino-Kaisalle intohimo, niin kuin tämä teatteribloggailu minulle.

 Niin sitten löysin itseni lopulta katsomosta, eikä olo ollut ollenkaan hassumpi. Ei ollenkaan sellainen, että olen väkisin nyt tässä katsomassa jotain. Jo alkupuolella päähäni iskostui ajatus, että hei, tässä on nyt näytelmä suomalaisesta naisesta, periksiantamattomuudesta ja kovasta duunista maailman huipulle. Siinä kiinnostavuutta ja ylpeydenaihetta yllin kyllin itse kullekin.

 "Minä olen Aino-Kaisa Saarinen", toteaa ihan oikea "Aikku" alussa videolla. Tuota lausetta hän toistaa itselleen monissa tilanteissa ja etenkin silloin, jos ei oikein kulje. Tsemppilause, jota kukaan toinen ei voi tuollaisenaan toistaa. Pala nousee kurkkuun, kun näytelmän Aikku (Sanna-June Hyde elämänsä roolissa) lausuu ylpeänä saman lauseen, kohottaa voittajana kätensä ilmaan, Maamme-laulu alkaa soimaan ja kultamitalia ripustetaan kaulaan.

 Kilpailuvietti on huima jo varhain, kun Aino-Kaisa kaksoissisarensa Siskon (oikeasti sisaren nimi on Maija, roolissa Vappu Nalbantoglu) kanssa kisaa siitä, kumpi vetäisee kumisaappaat jalkaansa nopeammin ja huutaa "VALMIS!" Isä (Risto Kaskilahti) kellottaa vieressä ja äiti (Leena Rapola) kerää salamannopealla taktiikalla karpaloita. Vielä sata. Sitten kilpaillaan siitä, kuka on ensimmäisenä kotona ja sitten leivotaan kakku. Aina on aihetta pieneen kisaan ja talonympärijuoksuun, ja sitten jo hiihdetään. Panokset kovenevat. Enää ei riitä, että on parempi kuin Sisko. Pitää olla parempi kuin kaikki muut. Ja voittaa joka kerta itsensä, vaikka muut sanoisi mitä. Vääränlainen fysiikka, liian lyhyet kädet huippuhiihtäjäksi, ja joka välissä kummittelee vierellä kultaisessa hiihtoasussa sutjakka kilpakumppani Virpi (Linda Zilliacus). Tennistähti Andre Agassilla (Santeri Kinnunen) on myös sanansa sanottavana moneen tilanteeseen, hän lienee jonkinsortin toteemieläin? Ja sitten on vielä valmentaja Jamppa (Rauno Ahonen), sama kuin Virpillä.

Tom (Mikko Virtanen) ja Aikku (Sanna-June Hyde) 

 Huipulla on yksinäistä eikä kukaan jaksa ilman tukijoukkoja. Puoliso Tom (Mikko Virtanen/Tatu Mönttinen) jää pienen lapsen kanssa kotiin, kun Aino-Kaisa lähtee arvokisoihin toiselle puolelle maailmaa. Se on hienoa ja se on okei, todellakin okei. On myös okei lopettaa ura, kun tuntuu siltä, että kaikki on saavutettu.

 Kiitos tästä! Olen todella tyytyväinen siitä, että älysin poiketa mukavuusalueeltani ja silloin usein käy niin, että yllättyy positiivisesti. Rakastin verhomaista lavastusta, joka muuntautui moneksi. Hengästyin liikkeestä ja koreografiasta ja vaikutuin siitä, miten täysillä Sanna-June Hyde roolinsa vetää. Vahvaa ja samalla todella herkkää. Aitoa! Sini Pesosen ohjaustyöt ovat usein olleet mieleeni, eikä tämä tehnyt poikkeusta.

Esityskuvat (c) Robert Seger / Moment

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Parasta elämässä / Helsingin Kaupunginteatteri

Parasta elämässä / Helsingin Kaupunginteatterin pieni näyttämö

Ensi-ilta Turun Kaupunginteatterissa 19.1. 2018, Helsingissä 1.2. 2019

Kesto noin 1h 20min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Duncan Macmillan apunaan Jonny Donahoe
Sovitus Työryhmä
Ohjaus ja suomennos Pentti Kotkaniemi
Valosuunnittelu Petri Suominen
Äänisuunnittelu Tuomas Rissanen

Näytelmän esittävät Martti Suosalo ja yleisö (kyllä vaan)

 Harvoin sitä napsahtaa mahdollisuus päästä itsensä Martti Suosalon kanssa samalle lavalle. Katsomo on nimittäin jaettu niin, että osa istuu näyttämöllä, osa "normaalissa" katsomossa. Minulla oli liput lavalle ja niin löysin itseni seuraherrani kanssa eturivistä, vaikka itse olisin mennyt hiukan taaemmaksi. Tiedossani oli se, että jotkut yleisön edustajat joutuvat/pääsevät esitykseen mukaan tavalla tai toisella ja sekös minua kammoksutti hiukan...

 Parasta elämässä on periaatteessa monologi, mutta pelkäksi Martti Suosalon yksinpuheluksi tämä ei todellakaan mene. Ennen esityksen alkua hän jakaa halukkaille lippusia ja lappusia, joissa on jokin numero ja enemmän tahi vähemmän tekstiä. Mistä tässä oikein on kyse? Näytelmä käynnistyy kuin varkain. Hän on mies, jonka äiti on kroonisesti masentunut ja kuilun reunalla. Mies alkaa listata kivoja asioita, jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen. Maailma on täynnä mukavia ja mieluisia juttuja, mutta huomaako niitä, jos mieli on musta ja mitään positiivista ei ole näköpiirissä? Ja kun kuulet lapussasi olevan numeron, teksti kajautetaan sitten kuuluvalla äänellä kaikille tiedoksi. Murrettakin voi käyttää ja siten elävöittää tekstiä, näin kävi ensi-illassa ainakin.

 Kaikenlaista tapahtuu miehen elämässä, muistoissa palataan lapsuuteen ja sieltä lähdetään kerimään tapahtumien vyyhtiä - lemmikkikoirasta luopuminen, reissu sairaalaan, opinnot, rakastuminen, arki. Lista kasvaa ja jämähtää paikoilleen, piilotetaan tarkoituksella toisten silmiltä. Ja kyllä, yleisön joukosta napsitaan väkeä mukaan tarinaan. Vaikka kuulostaa aika kuumottavalta, yhtään ei kannata pelätä. Sen verran lempeällä otteella ja huumorilla Suosalo bongailujaan kohtelee. Eläinlääkäriä, isää, ystävällistä vanhempaa pariskuntaa, luennoitsijaa, rakkautta ensisilmäyksellä... Suosikkini taisi olla koulukuraattori rouva Poikolainen (jos muistan nimen oikein), jolla oli ilmiömäinen taito herättää luottamus. Kosintahommissa tapahtui yllättävä käänne!

 Välissä vähän vedellään yhteislauluakin ja kiitos vaan, tälläkin hetkellä soi eräs Seija Simolan kipale päässä ja siitä tietty rallatus.

 Väkisinkin sitä alkaa miettimään, millaisen listan itse saisi aikaiseksi. Gerbiilit, mehu ja keksit, Lucky Luket, se kun saa painaa pakkasaamuna jäätyneen lätäkön pinnan rikki, huopatossujen narina pakkasella, se kun pappa tuli syntymäpäivänä koululle vastaan, riisipuuro, murresanat, lämmin halaus, sunnuntaiaamun piirretyt, Markus Kajon kirjat...

 Symppis, lämminhenkinen, ajatuksia herättävä, hauska, yllättävä. Näillä sanoilla kuvailisin Parasta elämässä -esitystä, jonka kera Martti Suosalo visiteeraa muillakin paikkakunnilla. Ja Manuhan on aina varsin suvereeni. Esitys elää ja hengittää ja muuttaa muotoaan yleisön mukaan, joten jokainen esitys on taatusti erilainen. Suosittelen lämpimästi!

Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen ilmaisella medialipulla, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Comeback - räpätessä roiskuu / Helsingin Kaupunginteatteri

Comeback - räpätessä roiskuu / Helsingin Kaupunginteatteri, Arena-näyttämö

Farssi paluukonsertin paineista

Kantaesitys 30.1. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Sakari Hokkanen
Dramaturgi Sanna Niemeläinen
Pukusuunnittelu Laura Dammert
Lavastus Katariina Kirjavainen
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Äänisuunnittelu ja musiikki Joonas Outakoski
Naamiointi ja kampaukset Milja Mensonen
Riimit Sakari Hokkanen ja Ilpo Kehminen

Rooleissa : Peter Kanerva, Sauli Suonpää, Minna Koskela, Janna Räsänen ja Eija Vilpas

 Aaaa (matalalla äänellä), ja siihen päälle parit muuvit. Näin syksyllä unta, jossa istuin yksistäni penkillä ja edessäni Sauli Suonpää esitti freestyle-tyylillä räppiä aikamoisten käsiliikeiden kera. Hyvin piti Saulin pokka, minun ei. Muistan nauraneeni unessa vedet silmissä. Tätä se mun uneni sitten tiesi, kun Comeback - räpätessä roiskuu sai ensi-iltansa Arena-näyttämöllä... Täytyy tunnustaa, että räp ei todellakaan ole sieltä suosituimmasta päästä mitä musiikkimakuuni tulee, mutta niin sitä silti löysin itseni enskarihuumasta seuraamasta, miten käy kun Suomen suosituin räppäri Biiffi (Peter Kanerva) valmistautuu ilmeisen odotettuun paluukonserttiinsa. On siis vain ajan kysymys...

Biiffi ja Mela

 Hotellihuoneessa odottelu on kuin tulisilla hiilillä pomppimista, keikan alkuun enää vaivaiset kolme tuntia ja tunnelma alkaa tiivistyä. Biiffin manageri Taina (tai tässä tapauksessa mamageri, Minna Koskela) yrittää kaikin tavoin tsempata suojattiaan, joka ei malta millään pysyä paikoillaan ja vatsassakin kiertää ikävästi. Kenelläpä ei kiertäisi tärkeän hetken alla, ei Biiffi elikkäs tuttavallisemmin Pasi pysty moiselta välttymään. Varsin inhimillistä siis, ja tällä hän osoittaa olevansa ihan tavallinen kuolevainen eikä mikään jumala. Aaaa. Tietenkin hotellihuoneeseen singahtaa Suomen toiseksi kovin räppäri Mela (Sauli Suonpää) vilkkuvissa kengissään ja parit riimit siinä jo heitetään kimpassa. Minulle tulee vahva déjà vu -fiilis uneeni ja hihityttää kivasti. Melkein edessäni istuva Paleface nyökyttelee tahdissa hyväksyvästi päätään. Toimii. Mela on varsin liikkuvainen tyyppi noin muutenkin, parvekkeella käydään ja sohvalla pompitaan, ja Biiffi tietty ravaa vessassa koko ajan. No, enää ei tarvita kuin yli-innokas piccolo Hanna (Janna Räsänen), joka sattuu samalla olemaan myös suosittu tubettaja ja joka osaa kaikki Biiffin ja Melan biisit ulkoa mennen tullen. Lisäksi yksi tekomummo, yksi oikea mummo, nahkiaisia, flossausta, kylpytakkeja viittoja, vaippoja, hajonneita parvekkeenkaiteita, vähän kristallia ja Spinal Tap -henkistä pienoismallia lavasteista, tuhansista kyyhkysistä ja vierailevista artisteista. Santeri Edelweiss ja Molli Lundholm jäivät mieleeni. Noise of Finland ja Vain kyyneliä -ohjelmat, heheh.

Manageri ja Mela 

 Alkupuoli on silkkaa hysteriaa ja huutonaurua. Jotenkin jäi sellainen olo, että parodian puolelle mennään oikein kunnolla, mutta silti hahmot ovat sydämellä tehtyjä ja mukana on myös kunnioitusta tiettyä skeneä, maneereita ja jotain elämää suurempia tyyppejä kohtaan? Posketonta menoa. Varsin absurdeja tilanteita on luvassa eikä mitään perinteistä ovikohellusta, tässä tapauksessa hauskuus syntyy siitä, millaisia oletamme suosikkiräppäreiden olevan kulissien takana. Kun on pidettävä luomuksestaan ja maineestaan kiinni vaikka housut nilkoissa ja vaikka perhealbumin kuvat uhkaisivat päätyä julkisuuteen. Loppupuolella vauhti jotenkin lässähti ja jännitettäväksi jäi enää se, tuleeko paluukonsertista yhtikäs mitään ja keitä kaikkia lavalle asti loppupeleissä päätyy.

Hanna näyttää mallia 

 Peter Kanerva oli kyllä aikamoisessa vedossa, suorastaan liekeissä. Varsin uskottava ja inhimillinen Biiffi! Hyvin oli maneerit hallussa, sen verran olen minäkin nähnyt räppäyshommista. Sauli Suonpää osoitti taas elastisuutensa ja hiki meinasi nousta pintaan jo omallekin otsalleni. Minna Koskela oli varsin mainio manageri, joka joutui myös varsin kyseenalaisiin hommiin, puhetyyli etenkin huvitti minua suuresti. Ja jumankauta Janna Räsänen mitä settiä! Timanttista menoa ja riimiä! Kovin ketterästi muuten Nakkilan mummona Eija Vilpas pyörähti lattialla ympäri kalsarit vilkkuen. Illan yllätysmomentti.

Pasi ja mummo 

 Olisin halunnut nähdä Melan pahispuolta (Melankolinen) kauemminkin, miehellä selkeästi Jekyll & Hyde -tyylinen puolisko, joka odotti vain sopivaa tilaisuutta päästäkseen irti.

 Varsin virkistävä veto noin kokonaisuutena ja mukaansatempaavia biisejä, joista ihme kyllä tässä tilanteessa tykkäsin. Kaikesta kohkauksesta huolimatta mukana myös ajateltavaa siitä, millaista on olla kuuluisa, kun kaikki tekemiset saattaa päätyä nettiin ja kuka tahansa voi napata kännykällä kuvan ja lähettää juorulehteen palkkion toivossa. Ei ole helppoa ei!

 Lopussa minäkin käsi ilmassa heiluin, eihän siltä voinut välttyä mitenkään. Tähän loppuun vielä ote tulevasta hittibiisistä Bodattu mut yksin :

Mun sydän on jäässä mut riimit pyörii päässä
Mä seilaan eteenpäin ku laiva myrskysäässä 
Nää mimmit sanoo mulle etten osaa rakastaa 
Mut osaan kyllä penkata ja kyykätä ja mavettaa 

Aaaa

 Katsotaanpa sitten muutaman vuoden kuluttua, ehkä kohtaamme uudelleensyntyneenä Hänet!

Esityskuvat (c) Mirka Kleemola

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Kaasua, komisario Palmu! / Helsingin Kaupunginteatteri

Kaasua, komisario Palmu! / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 29.11. 2018, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Dramatisointi Mika Waltarin romaanista Joel Elstelä
Esitysdramaturgia ja ohjaus Heikki Kujanpää
Sävellys Timo Hietala
Dramaturgi Merja Turunen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Petteri Heiskanen
Äänisuunnittelu Janne Brelih
Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen
Peruukit Anu Laaksonen

 Rooleissa : Kari Väänänen, Heikki Ranta, Petrus Kähkönen, Miiko Toiviainen, Sara Paasikoski, Tuukka Leppänen, Jouko Klemettilä, Vuokko Hovatta, Eero Saarinen, Kari Mattila, Kaisa Torkkel, Kirsi Karlenius ja Kai Lähdesmäki

Orkesteri : Joakim "Jusu" Berghäll/Max Zenger, Mikko "Gunu" Karjalainen/Tomi Nikku, Panu Savolainen/Ilkka Uksila, Jori Huhtala/Juuso Rinta ja Tuomas Timonen/Anssi Tirkkonen

Virta, eloton koiruus, Palmu ja Kokki 

 Lemppari-Palmuni eli "Komisario Palmun erehdys" tuli nähtyä ensimmäistä kertaa väreissä muutama vuosi sitten HKT:n Arena-näyttämöllä ja silloin jo mietiskelin, että tästäköhän alkaa Palmu-sarja teattereissa. Waltarin teosta "Kuka murhasi rouva Skrofin?" en ole lukenut ja lukuisia kertoja teeveestä tullutta Matti Kassilan ohjaamaa elokuvaa en ole kokonaisuudessaan nähnyt koskaan ja arvatkaa miksi? Minulla on ikuiset traumat leffassa saarnaaja Mustapään roolissa nähdystä Risto Mäkelästä, jonka pelkkää ääntä kammoksuin silloin ja kammoksun ja suorastaan inhoan edelleen. Vielä nykyäänkin siirryn toiseen huoneeseen Mustapään hahmon ilmestyessä ruudulle, ja siksipä on jäänyt joitain kohtauksia leffasta näkemättä... Toinen leffasta hiukan positiivisemmassa sävyssä mieleeni jäänyt hahmo on ollut taiteilija Kurt Kuurna, jonka roolissa Pentti Siimes teki suhteellisen herkullisen ja ylitsepääsemättömän tyypittelyn. Vaan annas olla...

 Ennen tätä esitystä kuuluin siihen porukkaan, joka ei ole koskaan onnistunut näkemään Kari Väänästä tositoimissa lavalla (kahvia olen hänelle kerran tarjoillut Hämeenlinnassa eräässä hyväntekeväisyystapahtumassa, jossa herra taisi olla juontohommissa), koska olen teatteriharrastukseni suhteen myöhäisherännäinen. Nyt kun siihen vihdoin tarjoutui tilaisuus, ei yksinkertaisesti voinut olla aktivoitumatta. Pelkästään hänen vuokseen jo kannattaa esitys nähdä, sen verran messevästi hän äksyilee Palmuna ja tallustelee kädet selän takana pitkin suuren näyttämön lavaa. Ja sitten nuoremman polven suosikkini vielä siihen perään yrittämässä pysyä maestron tahdissa - Heikki Ranta etsivä Virtana ja Petrus Kähkönen etsivä Kokin roolissa. Harmi, ettei kummallekaan siunaantunut lauluhommia tähän proggikseen! Olisivat käyneet uudestaan kostealla lounaalla kesken työpäivän, uusinta "Silmät tummat"-kappaleesta tämän kaksikon esittämänä olisi ollut enemmän kuin tervetullut lisä.

 Juonenkulusta ja erinäisten hahmojen motiiveista olin ihan yhtä pihalla kuin leffaakin katsoessani, aina ei ajatuksenkulku mene ihan samoja reittejä työryhmän kanssa ja en osannut katsoa tarinaa "sillä silmällä", että onko siellä nyt miten suuria aukkoja juonessa ja tarinankerronnassa. Pääasia, että viihdyin! Minusta toteutus tarjosi hienoa "vanhanaikaisuutta" ja tyylikkyyttä, ja mustavalkoiset filminpätkät taustalla ja etenkin puvustus (miten komeita herroja ja upeita daameja nähtiinkään) veivät minut arjen ulkopuolelle. Erityisen ja tarkoituksellisen lisämausteen toi liveorkesteri ja varsinkin Jusu Berghäll foley-äänineen. Aina en edes tajunnut, että heeeei nythän tuo kaveri tuolla sivummalla tekee kaasuhanan suhinaa, sanomalehden rapistelua ja pisuaarivisiittiä. Alkupuolella meni valitettavasti ohi eräs epämääräinen töräys, jonka johdosta Palmu käskytti nuorempiaan avaamaan ikkunaa kun ilma on pirun tunkkaista. Kaasua, komisario Palmu?

 Nyt en kokenut puistatuksen hetkiä saarnaaja Mustapään ollessa kehissä, vaikka eipä se Jouko Klemettilän tyypittelemä hahmo mikään iki-ihana ollut vieläkään. Siedettävä kuitenkin! Entäpä sitten boheemi taiteilija Kuurna (Miiko Toiviainen) ja nuoriherra Lankela (Tuukka Leppänen), jotka nautiskelevat yöelämästä aika tavalla? Jestas mikä parivaljakko! Miiko Toiviainen on aiemminkin kunnostautunut herkullisten tyyppien ja kohtauksenvarastajasivuhahmojen esittämisessä, ja tämä eläväinen, äänenkäytöllään kikkaileva ja "tarinankerrontaa elävöittävä" aatelinen on kyllä oivallinen lisä miehen hahmogalleriaan. Onneksemme Kuurnaa laulatti aika usein, sopi se kohtaukseen tahi ei. Elävöitetään hiukan, ja morfiinin ylistyslaulu soi päässäni väliajalle mentäessä.

Kuurnalla lie jotain tärkeää asiaa vaihteeksi 

 Kivasti oli muuten toteutettu kohtaus, jossa liuta herroja seisoi tunnistusrivissä! Pientä kivaa hupia tarjosi myös Virran ja Kokin keskinäinen piikittely ja etenkin Virran sinnikäs pätemisentarve ja innokkuus muistiinpanojen (ja naisten) suhteen.

 Olen unohtanut mainita, mistä koko tarina kertoo! No siitä, kuka mahtoikaan murhata iäkkään rouva Skrofin (Kirsi Karlenius). Rouva löytyy koiransa kera elottomana asunnostaan, kaasuhana auki. Jotain epäilyttävää Palmun mielestä kuviossa on. Kyseessähän on ilmiselvä murha! (Ja tähän torventöräys tai rummunpärinää) Oliko se tytärpuoli Kirsti (Sara Paasikoski) vai saarnaaja Mustapää vai nuoriherra Lankela vaiko sittenkin Kuurna? Vai varatuomari Lanne (Eero Saarinen) vai laulajatar Iiri Salmia (Vuokko Hovatta) vai hovimestari? Onko tarinassa edes hovimestaria, no epäillään varmuuden vuoksi häntäkin.

 Kyllä minä viihdyin mainiosti tämänkin Palmun seurassa! Extraviihtyvyyttä toi se, etten ollut tyypilliseen tapaani esitystä katsomassa yksin. Muutama viikko sitten päätin, että minäpä ryhdyn jatkossa tarjoamaan aveclippumahdollisuuttani jollekin tuntemattomalle, kenties pienituloiselle tai yksinäiselle ihmiselle. Olin meilitse yhteydessä Helsingin seurakuntaan ja sitä kautta löytyi seurakseni Kristiina, jonka tapasin ensimmäistä kertaa teatterin aulassa ennen esitystä. Voi kuulkaa, meillä oli oikein mukava ilta ja rupattelimme kahvittelun lomassa muustakin kuin teatterista. Kristiinakin piti kovasti esityksestä, hänestä oli hienoa nähdä "Vänä" livenä ja livemusiikki + äänitehosteet toivat kivaa extraa. Remontoidun Helsingin Kaupunginteatterin päänäyttämöllä oli hienoa käydä pitkästä aikaa, edellisestä kerrasta oli ehtinyt vierähtää jo vuosia. Onnistunut ilta monin tavoin!

Orkesteri 

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti / Helsingin Kaupunginteatteri

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 20.9. 2018, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti Bertolt Brecht ja Hella Wuolijoki
Suomennos Elvi Sinervo
Ohjaus Kari Heiskanen
Sävellys Arttu Takalo
Koreografia Johanna Elovaara
Lavastus Markku Hakuri
Puvut Tiina Kaukanen
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Eradj Nazimov
Naamiointi ja kampaukset Maija Sillanpää

Rooleissa : Pertti Sveholm, Anna-Riikka Rajanen, Antti Peltola, Antti Timonen, Matti Olavi Ranin, Eero Saarinen, Kari Mattila, Helena Haaranen, Leenamari Unho, Kaisa Torkkel, Sanna Saarijärvi, Kirsi Karlenius, Unto Nuora, Juha Jokela, Mikko Paloniemi, Eero Saarinen, Kai Lähdesmäki, Laura Alajääski, Raili Raitala, Jyrki Kasper ja muusikkona Arttu Takalo/Mongo Aaltonen

 Mitäköhän tästä nyt sanoisi... Olin heilunut koko päivän pitkin Helsinkiä ja taistellut risan sateenvarjoni kanssa jatkuvaa vesisadetta vastaan ja kun viimein pääsin Kaupunginteatterille, alkoi jo vähän väsy painamaan. Oli ihanaa vihdoinkin istua lämpimässä paikallaan ja se sitten hiukan kostautui, eli en jaksanut ihan täysillä keskittyä itse esitykseen. Jotain nyt kuitenkin jäi mieleeni, muutama sananen lienee siis paikallaan.

 Herra Puntila (Pertti Sveholm pääsee roolissa irrottelemaan kunnolla) on humalassa joviaali kaveri, naistenmies ja rehti työnantaja, mutta auta armias kun pää selviää niin johan on ilkeä ihminen! Kaikki kännissä tehdyt lupaukset sun muut ovat painuneet unholaan, ja mies kohtelee ihan kaikkia ala-arvoisesti. Ikävää vallankäyttöä! Tätä teutarointia saamme seurata sen 2,5h ja muu porukka melskaa ympärillä minkä ehtii. Ainoa rauhaksiin kulkeva taitaa olla Puntilan autonkuljettaja Matti (Antti Peltola), joka joutuu/ajautuu erinäisiin tilanteisiin isännän ailahdusten mukaan ja käyttää vähän tilaisuuksia hyväkseenkin mm. Puntilan Eeva-tyttären (varsin pirtsakka ja upeaääninen Anna-Riikka Rajanen) suhteen.

Eeva ja Matti 

 Tavoistani poiketen olin ennakkoon lukenut muutamia arvosteluja ja odotin todella absurdia ja överiä menoa. Kierroksia olisi voinut olla vielä enemmän ja sitä, että olisi mennyt liikkeen ynnä muun osalta vielä enemmän ronskisti yli. Pidin siitä, että näyttämö oli auki, ei ollut selkeitä rajoja ja kaikki takaseinätkin näkyvissä, näyttämömiehiä myöten. Suorastaan rakastin naisten värikylläisiä mekkoja ja erilaisia kuoseja. Jotain outoa viehätystä oli myös liikekielessä. Tuli siinä ala-ja yläasteen liikuntatunnitkin mieleeni, kun porukka veti synkassa pitkiä loikkia ja väliin tanssia hyppelehti Unto Nuoran johdolla. Erikseen pitää mainita lähetystösihteeri Eino Silakan (Antti Timonen) tanssahtelu.

Lähetystösihteeri näyttää mallia 

 Hämeenlinnalaisena voin lopusta todeta, että kannattaa nykyajan puntiloiden ja mattien jatkossakin rakentaa Hattelmalanharjunsa ihan sinne kotosalle. Ei ole nimittäin mitenkään häävit maisemat sieltä nykyään...

 Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(Näin esityksen ilmaisella medialipulla, kiitos HKT!)

Pullo cavaa ja aurinkoa / Helsingin Kaupunginteatteri

Pullo cavaa ja aurinkoa / Helsingin Kaupunginteatteri, Arena-näyttämö

Ensi-ilta 12.9. 2018, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Teksti Helena Anttonen
Ohjaus Milko Lehto
Lavastus Katariina Kirjavainen
Pukusuunnittelu Sanna Levo
Koreografia Sari Haapamäki
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Äänisuunnittelu Lauri Koivisto
Naamioinnin suunnittelu Jaana Nykänen

Rooleissa : Heidi Herala, Jaana Saarinen, Aino Seppo, Eija Vilpas, Maija Lang/Sanna-June Hyde ja Sauli Suonpää

 En tiedä, jotenkin tunnen oloni varsin kiusaantuneeksi ja erittäin ulkopuoliseksi esityksissä, jonne muut saapuvat ystäväporukalla tai ainakin parhaan ystävän kera. Vähän tuntui siltä, että taisin olla paikalla ainoa yksinäinen ja muutenkin koin olevani vahvasti epämukavuusalueellani, ei ole ihan minun genreäni nämä "naiset lähtevät yhdessä reissuun paikkaan x ja mitäs sitten tapahtuukaan"-jutut. Joku jo saattaa siellä ihmetellä, että miksi ihmeessä menin sitten katsomaan Pullo cavaa ja aurinkoa? No, välillä sitä täytyy vartavasten tunkea epämukavuusalueelleen, sillä välillä olen yllättynytkin ja ennakkoluuloni ovat ropisseet.

 Ollaan Algarvessa, arkkitehti Laura (Maija Lang) ja miehensä Carlos (Sauli Suonpää) hiovat vielä viimeistä silausta taloon, jossa minäkin saattaisin viihtyä. Käy ilmi, että boheemi väriläiskä Inka (Heidi Herala) on ostanut asunnon ja kaavaillut siitä ystäväporukalle yhteistä kotia eläkepäivien varalle. Nämä eivät tosin tätä vielä tiedä. Naiset ovat saapuneet paikalle viikon lomalle, tai "taidematkalle" ja tämä on jo kymmenes yhteinen reissu tällä porukalla. Ystävyys on sitä luokkaa, että voidaan lempeästi vähän vitsailla toisten omituisuuksille ja ominaislaaduille. Jokainen on oma persoonansa (miten yllättävää...) ; on räväkkä miestennielijä Vonne (Jaana Saarinen), hiljaisempi ja varautuneempi hissukka Tuulia (Aino Seppo) ja jatkuvasti äänessä oleva Anita (Eija Vilpas). Näihin voi sitten samaistua tai olla samaistumatta, parasta lie silloin jos tunnistaa tyypin "hei toihan on ihan kuin meillä". Porukalla on tiukat säännöt reissujen varalle, rahasta ei puhuta eikä lapsenlapsista ja tästä tietysti lipsutaan heti kättelyssä. Joka välissä juodaan hiukan cavaa ja ties kuinka monta pulloa esityksen aikana laseihin ja pöydälle kumotaan - ainakin kolme pullollista!

 Näytelmän edetessä naisista paljastuu kaikenlaista, muistellaan menneitä taidekursseja ja miehiä ja yhtä sun toista. Yleisö tuntuu suurimmaksi osaksi viihtyvän mainiosti, tämä on tämmöistä harmitonta viihdettä ja muutamat lausahdukset saavat minullakin hymyn huulille, mutta muuten tunnen olevani ihan väärässä paikassa. En löydä samaistumispintaa niin mistään ja muutenkin meno on aika kesyä. Tässähän olisi suuretkin kunnon irrottelun mahdollisuudet, mutta jotenkin himmaillaan eikä esitys lähde kunnolla lentoon missään vaiheessa. Ei edes silloin, kun taulukauppoja hiotaan ja paikalle saapuu viiksekäs pohjoisen mies Oula (Sauli Suonpää). Jossain esityksessä viikset olivat kuulemma pudonneet ja tapaus aiheutti kollektiivisen hepulin niin lavalla kuin katsomossakn. Nyt viikset pysyivät valitettavan tiukasti kiinni.

Oula taulukaupoilla 

 Epämukavuusalueella oltiin ja siellä myös pysyttiin, mutta ympäriltäni kantautuvasta naurunremakasta päätellen muulle poppoolle tämä osui ja upposi. Mikäpäs siinä! Muiden viihtyminen ei ole minulta pois. Suosittelenkin paikalle saapumista avoimin mielin ja ystäväporukan kera. Oivallinen tilaisuus vaikkapa pikkujouluille? Ties vaikka viriäisi idea yhteisestä vanhainkodista jossain eksoottisessa paikassa. Ja "Hopeatussu" nimeksi...

 Arena-näyttämön sisääntuloaulassa soi muuten musiikki niin kovalla, ettei keskustelusta lippukassan kanssa meinannut tulla mitään!

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)