Antigone / Helsingin Kaupunginteatteri

( Mainos / lippu saatu Helsingin Kaupunginteatterista )

 Maanantai-illan teatterireissu on harvinaista herkkua. Antigone piti nähdä alunperin jo pari viikkoa sitten, mutta kävi niinkin erikoinen sattumus, että myöhästyin esityksestä ratkaisevat minuutit! Ensimmäinen kerta elämässäni, ja se on jo aika hyvä saavutus näille katsomislukemilleni. Onneksi lippu toiseen ajankohtaan järjestyi. Kyllä olisi harmittanut - etenkin nyt esityksen nähneenä. Mistä olisinkaan jäänyt paitsi.

(c) Vilma Sappinen

 Antigone muodostui minulle muutenkin erikoiseksi kokemukseksi. "Mykistävä" oli ensimmäinen ajatukseni heti esityksen päätyttyä. Niin mykistävä, etten osaa juuri mitään edes kirjoittaa saatikka sanoa. Vaikuttava. Väkevä. Sydänverellä esitetty. Alkuperäisteos ei ollut minulle muuta kuin nimenä tuttu. Monta kertaa kävi mielessä, että tämä teos on kantaesitetty 2400 vuotta sitten! 2400 VUOTTA SITTEN! Uskomatonta. Hieno ohjaaja Harjuniemen kirjoittama prologi ja sen jälkeen suomennos äärettömän kaunista tekstiä, joka tuntui hämmentävän tuoreelta ja pelottavan ajankohtaiselta. Sali on täynnä luultavimmin lukiolaisia, näyttämöllä kolmoskurssillinen teatterikoululaisia. Nuorten ympäröimänä mietin vallankäyttöä, vastarintaa, nuoria naisia, tulevaisuutta, rohkeutta, omaa ääntä, sanoja ja tekoja. Antigone hiipi unimaailmaanikin, mustiinpukeutuneita hahmoja vilisi.

(c) Sanni Sormunen

 Myönnettävä on, että olin välillä aika pihalla henkilöhahmoista ja siitä kuka kukin on. Tuplaroolitus oli ovela ja mielestäni toimiva ratkaisu, joka auttoi hiukan hahmojen välisen dynamiikan sisäistämisessä. Tapahtumien kulustakaan en aina ollut ihan kartalla, olin niin nuorten joukkovoiman lumoissa. Toki muutama yksilö sieltä nousi paremmin esiin, mutta haluan korostaa nimenomaan koko porukan yhteistä onnistumista ja siksi en mainitse ketään erikseen nimeltä tällä kertaa. Ja mitä lauluja, laulajia ja tulkintoja! Usein meni kylmikset ja tunsin lähes pakahduttavaa onnea siitä, että istun juuri tällä hetkellä juuri tässä katsomossa. Siinä on jotain äärimmäisen komeaa, kun kuoro laulaa korkealta ja kovaa. Loppupuolella pyörön pyöriessä hitaasti, nuoret seisomassa paikoillaan ryhdikkäinä, haastava katse kohti yleisöä kukin vuorollaan tuli oudon surumielinen olo. Haluaisin nähdä tämän ja nämä uudestaan, mutta se ei ole enää mahdollista. Loppuunmyytyä kaikki loput esitykset, ja ihan syystäkin. 

(c) Vilma Sappinen

 Väliajan jälkeen erikoistilanteet jatkuivat kun tuli ilmoitus, että yksi näyttelijöistä on äkillisesti sairastunut ja luvassa olisi pikapaikkaus. Tunnelma sähköistyi entisestään ja jotenkin oli hienosti aistittavissa se, että tässä ollaan nyt kaikki yhdessä, niin lavalla kuin katsomossakin. Loppukiitoksissa liikutuin kyyneliin. Tunsin suurta ylpeyttä. 

 Bravo, nuoret! Tulevaisuus on teidän. 

~

ANTIGONE / Helsingin Kaupunginteatteri 

Yhteistuotanto Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun kanssa

Ensi-ilta 15.4. 2026 Pienellä näyttämöllä, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Rooleissa : Olavi Angervo, Abdirahman Bile, Annika Junno, Eeli Jurvelin, Clara Kinnunen, Elisa Mattila, Adela Ogunbor, Venla Pulkkinen, Mawlawi Rahem, Alberto Rama, Pyry Rautiainen, Pyry Räty, Miriam Shange ja Freddie Sukura

Kirjailija Sofokles, suomennos Kirsti Simonsuuri, ohjaus ja prologin teksti Minna Harjuniemi, dramaturgi Ari-Pekka Lahti, lavastus Katariina Kirjavainen, puvustus työryhmä, valosuunnittelu Kari Leppälä, sävellys ja äänisuunnittelu Emma Raunio sekä naamioinnin suunnittelu Henri Karjalainen

Somatic Sitcom / Helsingin Kaupunginteatteri

( Mainos / lippu saatu Helsingin Kaupunginteatterista )

 Välillä on mentävä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle katsomaan jotain vähän toisenlaista teatteriesitystä ja haastaa itseäänkin katsojana. Studio Pasilassa esitettävä Somatic Sitcom tarjosi tähän oivallisen tilaisuuden. Esityksessä ei nimittäin ole vuorosanoja lainkaan, ja se on enemmänkin nykytanssiteos kuin perinteinen teatteriesitys. Mielenkiintoni herätti ensinnäkin se, että mukana tässä produktiossa on HKT:n eri näyttämöiltä tuttuja näyttelijöitä (Antti Timonen, Juha Jokela ja Vappu Nalbantoglu) ja oli kiehtovaa nähdä heidät täysin uusin silmin. 

 Esitys on osa Nykyesityksen näyttämön ohjelmistoa. "Studio Pasilassa toimiva Nykyesityksen näyttämö tuo uusia esittävän taiteen muotoja osaksi Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoa ja luo ainutlaatuisia kohtaamisia ammattiteatterin ja vapaan kentän toimijoiden välille." (lainaus HKT:n sivuilta)

 Junani oli saapunut Pasilan asemalle kahta tuntia ennen esityksen alkua. Istuin kahvilassa pitkään kuulokkeet päässä, ympärillä aikamoinen hulina ja hälinä ja ihmisiä kiirehtimässä kuka mihinkin suuntaan. Alkoi jo hiukan ahdistaa se ihmispaljous ja jatkuva kiireen tuntu. Enpäs sitten osannut aavistaa, että pari tuntia myöhemmin istuisin Studio Pasilan katsomossa lähes meditatiivisessa tilassa seuraamassa näyttelijöiden (vaiko esiintyjien?) hiiiiitaiiitaaaa liikkeitä paikoin täysin äänettömässä salissa. Se rauhoitti mieltäni, mutta pitempään kestäessään toi ajoittain vähän liiankin raukean fiiliksen.

 Näyttämö on lavastettu sitcom-sarjan tyyliin, keskellä sohva johon sopii kokoontua jonkun yhteisen asian ääreen, kuten tv-sarjoissa tapana on. Alkutunnari soi, ja illan tähdet hyppelehtivät ja kurkistelevat ja kaatuilevat ovista sisään. Kaukosäädin kiertää kädestä toiseen, eipä katsotakaan yhdessä tiettyä ohjelmaa vaan kanavasurffaillaan, kukin omien mieltymystensä mukaan. Pian kaikki alkaa alusta, samat musat ja samat kuviot ja liikeradat. Vai onko sittenkään? Alkaa tapahtua erilaisia juttuja. Yksi kuoriutuu vaatteistaan kerros kerrokselta (Hanna Ahdin habituksesta tuli jotenkin Tilda Swinton mieleeni), Esete Sutinen levittää postit pitkin lattioita, yksi tekee kulhollisen pop corneja kunhan ensin hakee jostain jatkojohdon, yksi kiemurtelee sohvalla, yksi on ostanut uuden nahkarotsin ja johan lähteekin uutta virtaa uudesta takista! Välillä korostuu pysähtyneisyys ja joutilaisuus. Tulee mieleeni joku oikein helteinen päivä, kun ei jaksa tehdä yhtikäs mitään. Ikään kuin sulaa niille sijoilleen, on sitten sohvalla, keittiössä tai lattialla. Koko homma lähtee täysin uusille kierroksille Duran Duranin Ordinary worldin tahdissa ja salakavalasti huomaan liikuttuvani, kun ovi aukeaa vähän niin kuin toiseen ulottuvuuteen ja maailmaan. Sitten tuleekin jo väliaika ja olen enemmän tai vähemmän hämmentyneessä mielentilassa. 

 Väliajan jälkeen olen vielä enemmän hämmentynyt, kun liikekieli muuttuu toisenlaiseksi enkä tunnu saavan enää oikein otetta. Jotenkin sitä alkaa miettiä omiakin arkisia liikeratojaan ja toistoja. Tiedän tekeväni monta asiaa päivittäin tismalleen samalla tavalla, tismalleen samassa järjestyksessä. Jospa ryhtyisikin liikkumaan kotosalla huoneesta toiseen tarkoituksellisen hitaasti, käsien ja jalkojen liikeratoja korostaen ja makustellen, rikkomaan rutiineita, pistämään Duran Duranit soimaan ja läväyttämällä oven tyylillä auki? 

 Jännä olohan tästä jäi, vaikka ei ihan täysin minun juttuni ollutkaan. Mutta kuten jo alussa mainitsin, välillä on hyvä haastaa itseään katsojana ja mennä ennakkoluulottomasti kohti jotain, missä ei pelatakaan sanoilla vaan jollain ihan muulla. Tanssiteoksia ja kokeilevampaa teatteria olen nähnyt todella vähän, pitäisi ottaa varmaan enemmän haltuun. Jotain samaahan tässä oli kuin Samuli Niittymäen sooloprojekteissa, ihan ei ole kartalla missä nyt mennään, mutta mitä enemmän esitystä jälkikäteen miettii, sitä enemmän siitä nousee ajatuksia ja fiiliksiä pintaan. Ehkä tämäkin kolahtaa kunnolla pienellä viiveellä?

 Esityksiä Studio Pasilassa 9.5. asti. 

~

SOMATIC SITCOM / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 21.4. 2026 Studio Pasilassa, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Lavalla : Hanna Ahti, Juha Jokela, Vappu Nalbantoglu, Esete Sutinen ja Antti Timonen

Konsepti ja koreografia Anna Maria Häkkinen, konsepti sekä lavastus, valo- ja äänisuunnittelu Erno Aaltonen, dramaturgi Emil Santtu Uuttu ja puvustus Paula Ojala sekä työryhmä 

Esityskuvat (c) Katri Naukkarinen

Hildur / Helsingin Kaupunginteatteri

(Mainos / lippu saatu Helsingin Kaupunginteatterista) 

 Maailman teatteripäivää vietettiin tänä vuonna perjantaina 27.3. ja vihdoinkin pääsin viettämään sitä siellä missä pitääkin, eli teatterissa. Sattumalta olen kyseisenä merkkipäivänä ollut aiempina vuosina kotosalla - välillä kun on tuntunut siltä, että koko elämäni on yhtä teatteripäivää. HKT:n Hilduria piti alunperin mennä katsomaan jo helmikuun puolivälissä, mutta sairasteluni siirsi reissuani maaliskuun loppuun. Arena-näyttämöllä kanssani teatteripäivää vietti seuraneitoni lisäksi täysi salilllinen katsojia, mikäs sen parempaa tapaa olla yhteisen asian äärellä jännäämässä.

Hildur (Elena Leeve) 

 Satu Rämön huippusuositusta Hildur-dekkarisarjasta olen lukenut kaikki ilmestyneet viisi osaa (ja lisäähän on luvassa), tämä oli ensimmäinen näkemäni teatteriversio ja tv-sarjakin on vielä korkkaamatta. Tämä sovitus perustuu sarjan ensimmäiseen osaan ja toimi mielestäni hienosti sen suhteen, että alkuperäisteoksen ei tarvitse olla aiemmin tuttu toimiakseen katsojalle. Ehkäpä tämä houkuttaa tarttumaan kirjaankin, syventämään kokemusta ja tutkimaan, että kuinkas sitten kävikään. Omasta lukemisestani oli vierähtänyt myös sen verran aikaa, että kaikki käänteet eivät olleet enää muistissani ja se oli pelkästään hyvä juttu.

 Tapahtumat sijoittuvat Islantiin, pienelle paikkakunnalle (jota en nyt lähde tähän kirjoittamaan, pieleen menisi merkit kuitenkin), jossa ei poliisi Hildurin (Elena Leeve) sanojen mukaan tapahdu koskaan oikein mitään. Paikallinen poliisilaitos saa lisävahvistusta suomalaisesta Jakobista (Paavo Kinnunen), ja samantien alkaakin tapahtua ja ruumiita syntyy. Liikkuuko kylillä sarjamurhaaja ja mikä mahtaa yhdistää henkirikoksen uhreja? Tuntuu siltä, että koko tienoo on täynnä mystisiä tummiinpukeutuneita hupputyyppejä aitoon nordic noir -henkeen ja pimeydessä piileksii kaikenlaista, haastavista sääoloista nyt puhumattakaan.

Hildur, Tinna (Ursula Salo) ja Jakob 

 Ovelasti ja hienosti on saatu Islanti kyllä tuotua suhteellisen pienelle Arena-näyttämön lavalle. Karu luonto, pauhaava meri, lumivyörykin (tuli oikein kylmä sitä seuratessa), kivikkoiset polut... Pääni sisällä huusin, että älkää nyt kukaan menkö sinne takanäyttämölle, siellä pääsee näemmä hengestään ja monin tavoin. 

 Eipä tämä pelkkää murhaajajahtia ole, ja hyvä niin. Hildurin menneisyydessä on suuri, painava ratkaisematon mysteeri, joka pakottaa pitkiin juoksulenkkeihin ja surffilaudalle. Jotta saisi muuta ajateltavaa edes hetkeksi. Jakobilla taas on omat ongelmansa ja murheensa, tiettyjä asioita ei pääse pakoon vaikka kuinka lähtisi kauas Islantiin hommiin.

 Omituisia tyyppejä piisaa näyttämön täydeltä, osa ehkä hiukan liian karikatyyrimäisiäkin ja osa pääsee hengestään. Parhaat naurut irrotti Jari Pehkosen tyylittelemä ärsyttävyyden huippu Heidar, tuntui saavan katsojatkin oman osansa leveistä puheista. Elena Leeveä ja Paavo Kinnusta lukuunottamatta muut näyttelijät urakoivat useita hahmoja, joista moni piipahtaa lavalla vain hetkisen.

Heidarille heippa! (Jari Pehkonen)

 Täytyypä taas tunnustaa yksi asia. Paavo Kinnunen on sen sortin näyttelijä, että katselisin häntä mielelläni vaikka lukisi lavalla puhelinluetteloa tai neuloisi villapaitaa. Ja nyt matkustin Helsinkiin katsomaan, miten Paavo Kinnunen neuloo näyttämöllä villapaitaa! Hyvin sujui ja hyvin etenee käsityö.  Hauskaa itsensälietsomista katastrofiin harrasti Jakob lentokoneessa ja veneen kyydissä myös. Kuka onnekas saa esitysten päätyttyä Paavon neuloman tyylikkään villapaidan? 

 Toki Elena Leeven Hildurkin on oikein onnistunut roolityö, kova ja herkkä samassa paketissa. Hildur ei ole mikään helppo tapaus, hyvin määrätietoinen ja aika jääräpäinenkin paikoitellen.

 Paljonhan siellä pienessä Isafjördurissa sattuu ja tapahtuu, ja kaikki tietää kaikkien asiat vai tietääkö sittenkään. Aika näyttää, että tuleeko Hildurille jatkoa näyttämölle ja miten pitkään hypetys kestää.

Patologi Kirves-Haakon (Unto Nuora) löytää hiuksia oudosta paikasta 

~

HILDUR / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 28.1. 2026 Arena-näyttämöllä, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Rooleissa : Elena Leeve, Paavo Kinnunen, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Linda Hämäläinen, Unto Nuora, Jari Pehkonen, Ursula Salo ja Mauno Terävä  

Kirjailija Satu Rämö, dramatisointi Satu Rasila, ohjaus Tuomas Parkkinen, dramaturgi Ari-Pekka Lahti, lavastus Antti Mattila, pukusuunnittelu Elina Kolehmainen, valosuunnittelu Petteri Heiskanen, videosuunnittelu Toni Haaranen, äänisuunnittelu Eradj Nazimov ja naamioinnin suunnittelu Jutta Kainulainen

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

Komedia pankkiryöstöstä / Helsingin Kaupunginteatteri

Mainos / lippu saatu Helsingin Kaupunginteatterista 

 Voin kertoa heti alkuun, että lähes koko helmikuuni on mennyt sairastaessa ja yskiessä kylkeni kipeiksi. Tämä Komedia pankkiryöstöstä ei auttanut asiaa yhtään, ja nyt etenkin vasen kylkeni on entistä enemmän kipeä. Nauramisesta! Nyt ei kärvähtänyt naurusulake, nyt revähti naurukylki. 

Arvo, Roger ja Jorma 

 Käsikirjoituskolmikko Lewis/Sayer/Shields on tunnettu ja tunnustettu varsinkin käsittämättömän hauskasta farssista Näytelmä joka menee pieleen (Play that goes wrong), jonka olen nähnyt useammassa eri teatterissa. Tämä pankkiryöstökomedia tuli nähtyä kahdeksan vuotta sitten Tampereen Työväen Teatterissa ja vaikka ajoittain silloin kovasti naurattikin, jäi teoksesta jotenkin tympeä jälkimaku ja odotukseni eivät täysin tyydyttyneet. Nyt huomioin ennalta, että tässä olisi eri suomennos ja tietysti mielenkiintoni herätti sekin seikka, että ohjaajana Samuel Harjanne, jolla varsin vahva tausta musikaalien parista. Jostain syystä farssien ja komedioiden katselu jännittää minua etukäteen. Tiedossa kun on, että nyt pitäisi olla hauskaa. Entä jos tunnenkin oloni lähinnä kiusaantuneeksi ja myötähäpeä valtaa mielen, muiden hekotellessa ympärillä... 

Aino ja Veikka

 Juonesta lyhykäisesti. Ragnar-Einari "Roger" Rahikainen (ärrävikaisen unelma lausuttavaksi, roolissa Sauli Suonpää) lähtee linnasta livohkaan, tähtäimessä Hakaniemen Osakepankin ryöstö ja pankissa säilytettävä silmittömän arvokas timantti. Ryöstökeikalle apuriksi lähtee vanginvartija Tauno Kyykkä (Martti Manninen), jolla ei nätisti sanottuna mene hissi ihan sinne ylimpään kerrokseen asti. Tästä kaksikosta olinkin erityisen riemastunut, kas kun ensimmäistä kertaa "lempilapseni" samassa teoksessa yhdessä hölmöilemässä! Alun vankilakohtauksessa oli sanallista kikkailua mielin määrin, Fingerpori-tyyliin, osa meni ohikin kun tuli jo seuraava koukku, eli skarppina sai olla. Pankissa sitten huseeraa pankinjohtaja Kuusikko (Risto Kaskilahti), jolla viehkeä tytär Aino (Linnea Leino), jolla jumalaton määrä kosijoita ja uusikin sulhasehdokas Veikka (Samuel Kujala), jonka uhkea äitee on pankissa töissä myös. Tietysti käy ilmi sekin seikka, että Roger on Ainon exä. Supon tarkastajaa ootellaan ja pankkiholvin turvakoodia kannetaan ranteeseen käsiraudoitetussa salkussa mukana. Perusmeininkiä. Lokkiparvikin nähdään, pariinkin otteeseen.

Tauno ja Roger ajelulla

 Kyllähän tämä nyt meni heti alkumetreiltä sensorttiseksi sekoiluksi, että. Erityisesti nauruhermooni osuivat erinäiset sanaleikit ja hahmosekaannukset, Arvon (Jouko Klemettilä) koko habitus, Lasse Lipposen "kaikki muut" ehtimässä joka väliin, kokoontaittuva vuode, pienten nukkehahmojen käyttö, avain- ja housuhäslinki, mapillapäähänmätkiminen, eräskin komerosta ulostulo ja juomalasi (yleisöstä kuului oikein riemun/kauhunkiljahdus), etenkin Rogerin ja Veikan kehonkieli ja fysiikka sekä kahvinkaatelu/paperienlentely kaltevalla lattialla. Taitavasti laskeuduttiin timantinryöstöhommiin katosta Mission impossible-tyyliin. Tauno sai kyllä karun kohtalon.

 Ihmetellä täytyy kyllä lukuisia musiikki- ja tanssinumeroita. Mitä lisäarvoa niillä nyt saatiin? Ilmankin olisi pärjätty mainiosti. Uudet sovitukset Timantit on ikuisia ja Timanttei toki varmasti upposi nuorisolaisiin, joita olikin katsomo pullollaan. 67 mainittiin myös pariin otteeseen, taisi olla Arvon ikä.

 Oli muuten harvinaisen villi meno katsomossa! Tietyissä kohdissa oikein riehaannuttiin kera väliaploodien, ja nauru raikasi usein siihen malliin, että itseäni alkoi naurattaa pelkästään se jostain takaani kantautuva erikoinen naurutyylikin. Kunnon huutonaurua, sitä en ole aikoihin katsomossa kuullutkaan. Harvinaista on myös se, että farssin päätteeksi nimenomaan nuoriso ponkaisee pystyyn taputtamaan ja hurraamaan, ja pitihän minunkin sitten kammeta itseni pystyyn. Narikkajonossakin vielä hekoteltiin ja kehuttiin, että "tää oli parasta ikinä!". Kyllä niin hykerryttää tämä asia. Taisi teatterikärpänen puraista.  

~

KOMEDIA PANKKIRYÖSTÖSTÄ / Helsingin Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 5.2. 2026 Suurella näyttämöllä, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Näyttämöllä : Samuel Kujala, Linnea Leino, Sauli Suonpää, Martti Manninen, Jouko Klemettilä, Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti, Merja Larivaara, Lasse Lipponen, Kai Lähdesmäki, Samuli Pajunen, Raili Raitala ja Kaisa Torkkel 

Käsikirjoitus Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields, suomennos Paavo Leppäkoski, ohjaus Samuel Harjanne, sävellys ja sovitus Eeva Kontu, lavastus Jani Uljas, pukusuunnittelu Elina Vättö, valo- ja videosuunnittelu William Iles ja Toni Haaranen, äänisuunnittelu Jaakko Virmavirta, naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen ja dramaturgi Henna Piirto

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

Veljeni Leijonamieli / Helsingin Kaupunginteatteri

Mainos/Lippu saatu Helsingin Kaupunginteatteri/HKT

 Jo oli aikakin! Tuntuu uskomattomalta, etten keski-ikäiseksi ehtineenä ole lukenut, nähnyt tai kuullut mitään tarinasta Veljeni Leijonamieli, joka on sentään yksi Astrid Lindgrenin rakastetuista klassikkoteoksista. Nimen toki tiesin, en muuta. Asiaan oli saatava pikainen korjaus, ja niin suuntasin marraskuisena keskiviikkona päivänäytökseen Helsingin Kaupunginteatterin Suurelle näyttämölle. Seuranani suuri joukko koululaisia ja muitakin katsojia tietysti... 

Joonatan ja Korppu 

 Ensimmäiseksi hämmennyin nimestä. Olin aina luullut, että "Veljeni Leijonamieli" on yksi tietty henkilö, urhea iso- tai miksei pikkuvelikin. Jos olisin tarkemmin tutkinut asiaa, ruotsinkieliseltä nimeltäänhän teos on "Bröderna Lejonhjärta" eli leijonamielisiä veljeksiä onkin kaksi. Seuraavaksi hämmennyin siitä, että esitystä oli kulunut muutama minuutti kun kyynelehdin ensimmäisen kerran. Ajattelin että jaahas, tämä on taas yksi niistä harvalukuisista näytelmistä, joita katsotaan ja kuunnellaan silmät liikutuksesta sumeina alusta loppuun. Pieniä suvantokohtia tuli kyllä väliin, mutta muuten katsomiseni oli varsinaista aaltoilua tunnetilasta toiseen. 

Soturit 

 Tarina kertoo kovasti sairaasta Korpusta (Alexander Wendelin) ja isoveljestään Joonatanista (Mikko Kauppila). Heti alussa käy selväksi veljesten vahva tunneside ja lähimmäisenrakkaus. Joonatan kertoilee kuolemansairaalle veljelleen lohdullista tarinaa Nangijalasta - paikasta jossa kaikki on hyvin ja leirinuotiolla kertoillaan tarinoita. Eikä olisi mitään pelättävää tai hätää, toinen siellä jo odottaisi... Veljesten kodissa sattuu tulipalo, josta veljekset pelastautuvat hyppäämällä - Joonatan Korppu reppuselässään. Joonatan ei selviä hypystä ja matkaa Nangijalaan, Korppu seuraa kohtapuoliin perässä. Paikka vaikuttaakin aluksi varsin idylliseltä, jättikirsikoita on Kirsikkalaaksossa tarjolla yllin kyllin, väki on ystävällistä ja elo auvoisaa, Jussin (Tuukka Leppänen) baarissa on messevä meininki ja makoisaa juotavaa tarjolla litratolkulla, hevosten selässä mennä viiletetään pitkin maita ja mantuja. Vaan siihen loppuu hauskuus...lähistöllä Ruusulaakson väki elää pelon vallassa ja kansaa hallitsee ilkeä tyranni Tengil soturijoukkoineen ja lohikäärmeineen. Kirsikkalaaksossa majailee petturi ja tarvitaankin leijonamielistä rohkeutta, jotta elämä olisi takaisin mallillaan. Seikkailua on siis luvassa ja jännyyksiä!

 Hienoa oli se, etten todellakaan tiennyt mitä tuleman pitää ja sain elää koko tarinan mukana ensimmäistä kertaa, ja yllättyä kaikista uusista hahmoista ja niiden toteutuksista sekä juonenkäänteistä. Tuli taas semmoinen pikkutyttömäinen olo - minulle kerrotaan tarinaa ja minä kuuntelen niin tarkkaan, että tuskin uskallan hengittää ja unissanikin elän kaikkea uusiksi. Huomaan nykyään liikuttuvani milloin mistäkin. Valkeista kyyhkysistä lentelemässä, Rimman ja Fjalarin (hevosia) hännänheilautuksista, uteliaista pupuista, hengityskoneen liikkeistä ja äänistä, veljeksistä nukkehahmoina kieppumassa ilman halki ja loikkimassa yli esteiden, kirkassilmäisistä katseista ja kauniista sanoista. Toisaalta sitten vaikutuin muuntuvista vuorista, ketteristä kiipeilijöistä ja siitä, että näyttelijäjoukko saumattomasti oli osaltaan muokkaamassa maisemaa ja tuomassa/viemässä erinäisiä elementtejä. Ohjaaja Höglundin mainio tavaramerkki tämä? Lavastus eli ja hengitti koko ajan! Nerokkaita olivat mustat soturit toteutukseltaan, hiukan hupaisiakin ja nähtiinpä melkoisia painiotteluita ja mätkimistä! Ja mikä lohikäärme, jestas sentään!

Tengil

 Hämeenlinnan Teatterissa syyskuussa ensi-iltansa saaneessa Tulisiipi-musikaalissa minuun teki suunnattoman vaikutuksen multilahjakas muusikko Senni Valtonen ja liikutuin ilosta huomatessani, että hän on tässäkin mukana ja samankaltaisessa roolissa kuin Hämeenlinnassakin, ei pelkästään soittamassa vaan elävöittämässä itse tarinaa! Hän on maaginen ja miten eläytyykään kaikkeen mukaan. Fanitan ja ihailen todella paljon!

Jussin majatalossa menoa piisaa

 Onhan tämä aika surullinen tarina paikoitellen ja jännittäväkin, mutta mukana on aimo annos lohtua ja kauneutta. Baarikohtauksissa on iloista meininkiä ja näyttämön pyöriessä kunnon vauhtia. Väliajalla kuuntelin katsomossa salaa teinien juttuja ja kaikkiin ei tehnyt siihen mennessä vaikutusta, tai sitten eivät vaan kehdanneet tunnustaa kavereille todellisia fiiliksiään... Minä kiittelen valloittavaa toteutusta, kokonaisvaltaista taide-elämystä ja verrattomia, uskottavia näyttelijäsuorituksia. Tässä toimi kaikki! Kotiinpalattua oli laitettava kirjaston lukulistalle välittömästi Veljeni Leijonamieli, on aika lukea tämä myös kirjana.

~

VELJENI LEIJONAMIELI / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 17.10. 2024 Suuri näyttämö, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Mikko Kauppila, Alexander Wendelin, Laura Alajääski, Sofia Hilli, Risto Kaskilahti, Tuukka Leppänen, Lasse Lipponen, Pekka Louhio, Kalle Lähde, Kai Lähdesmäki, Sanna Majuri, Reetta Moilanen, Unto Nuora, Samuli Pajunen, Mikko Paloniemi, Tiina Peltonen, Justus Pienmunne, Elena Rekola, Inka Tiitinen, Riina Tikkanen ja muusikko Senni Valtonen

Teksti Astrid Lindgren, dramatisointi Alexander Mörk-Eidem, ohjaus Jakob Höglund, koreografia Jakob Höglund ja työryhmä, ohjaajan ja koreografin assistentti Johanna Elovaara, tekstin sovitus/käännös/laulutekstit Rasmus Arikka, sävellys ja äänisuunnittelu Stefan Johansson, lavastus Vilma Mattila, pukusuunnittelu Heidi Wikar, valo- ja videosuunnittelu Toni Haaranen ja William Iles, naamioinnin suunnittelu Milja Mensonen, nukkien suunnittelu Heini Maaranen, lauluvalmennus Jukka Nylund, apulaislavastaja Riku Suvitie, dramaturgi Ari-Pekka Lahti 

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen 

Esityskausi 16.4. 2026 asti joten hyvin ehtii vielä katsomaan!

Kuka kaappasi auringon / Helsingin Kaupunginteatteri

Mainos/lippu saatu Helsingin Kaupunginteatteri

 Omistan lähes kaikki Mauri Kunnaksen kirjoittamat kirjat ja niskassani on tatuoituna Herra Hakkarainen. Olikin päivänselvää, että Kunnaksen samannimiseen kirjaan perustuva Kuka kaappasi auringon on nähtävä teatteriversiona. Lisäksi esitystä suositellaan kaikille yli 5-vuotiaille, joten olin täydellistä kohderyhmääkin! Siispä suunnaksi Studio Pasila. 

Väinämöinen (Antti Timonen) revittelee 

 Väinölässä elo sujuu sopuisasti ja mukavasti. Aurinko nousee ajallaan, kukot (Jouko Klemettilä ja Arttu Kapulainen) siitä ilmoittavat aamuisin. Olikos niillä muuten munakello? Hihih. Uuden päivän askareet voivat jälleen alkaa. Kunnaksen kirjoista tutut koirahahmot tässä tietenkin seikkailevat, ja olipas puvustuksen ja naamioinnin myötä saatukin kerrassaan mainioita hahmoja estradille! Varsin rockhenkinen oli Väinämöinen (Antti Timonen) jättihauen leukaluusta värkätyn kanteleensa kera - sillä vedeltiinkin melkoisia kipaleita. Vänästä tuli mieleeni sekoitus hippihenkeä ja Jack Sparrow´ta. Mukana menossa tietysti myös Seppo Ilmarinen (Juha Jokela) kera pirtsakan siskonsa Pikku-Pirjan (Inkeri Raittila).

 Eräänä päivänä veneineen rantautuu hurja kolmikko suoraan Pohjolasta, soutajina sudet Beta (Leenamari Unho) ja Delta (Sanna Majuri), ja kyyditettävänään tietysti itse Louhi (Sanna Saarijärvi). Mitenkäs hän onkaan oikein elementissään näissä pahistyypeissä, vieläkin on muistissa Pienen merenneidon huikea Ursula, joka varasti koko shown. Rahankiilto silmissään Louhi kuulee auringon kultaisista säteistä, ja tietäähän miten siinä sitten käy. Kuka kaappasi auuuuuUUUringon. Louhi ulvoo ja muut uikuttaa. Pimeys laskeutuu Väinölään. Miten saada kähvelletty aurinko takaisin ja mitä sen jälkeen? Olisiko mahdollista elellä sovussa saman auringon alla? 

Delta, Louhi ja Köppänä :) 

 Erityisesti olin vaikuttunut biiseistä ja musiikista, joka oli sekoitus silkkaa rockia ja perinteisempää kansanmusiikkia. Iloitsen siitä, että tässä ei mitenkään himmailtu, vaan vedettiin täysillä ja railakkaasti alusta loppuun kunnon meiningillä, vähän räppiäkin joukossa. Lavalla nähtiin ovelia hahmoja, kuten jättimäinen hauki ja taivaanhärät nenärenkaineen. Ja Louhen sauva Köppänä! Herra Hakkarainen käväisi toikkaroimassa pitkin poikin kera Hämähäkki-Heikin, tietysti. Ne pitää kirjoista muuten aina ensimmäisenä etsiä, ja voi sitä löytämisen riemua näin päälle viiskymppisenäkin. 

 Tiistai-illan yleisössä oli hiukan varovaisen odottavainen tunnelma aluksi, mutta väliajan jälkeen pikkuväki äityi hihittelemään pieruhuumorille ja innokkaasti avustamaan Pirjaa pyydettäessä. Minua aina jotenkin mukavalla tavalla liikuttaa ja viehättää se, jos yleisön joukosta kuuluu heleällä äänellä pienten ihmisten huuteluita. Kiva idea oli yleisölämpiöstä löytyvä taulu, johon sai tarrakukkaseen kirjoittaa asioita, joista saa voimaa. Itseltäni unohtui harmillisesti, mutta olisin kirjoittanut "hyvät tarinat, ilo, kekseliäs teatteri". Kaikki nuo kolme asiaa yhdistyivät tässä teoksessa. Kiitos työryhmälle!

Jättihauki

~

KUKA KAAPPASI AURINGON / Helsingin Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta Studio Pasilassa 25.9. 2025, kesto noin 2h väliaikoineen 

Rooleissa : Juha Jokela, Jouko Klemettilä, Sanna Majuri, Antti Timonen, Sanna Saarijärvi, Arttu Kapulainen, Inkeri Raittila ja Leenamari Unho 

Kirjailija Mauri Kunnas, dramatisointi/ohjaus/sävellys/laulujen lyriikat Liila Jokelin, sävellys Lauri Schreck, taistelu- ja tanssikoreografia Arvo Jean-Michael Ärlig, lavastus/puvut/tarpeiston suunnittelu Katariina Kirjavainen, valosuunnittelu Teppo Saarinen, äänisuunnittelu Riku-Pekka Kellokoski, naamioinnin suunnittelu Ronja Nylund sekä dramaturgi Sanna Niemeläinen 

Esityskuvat (c) Saara Autere 

Kolmas kerta toden sanoo / Pieni merenneito

 Hyvin harvoin tulee nykyään hurahdettua mitään katsomaan uudestaan, tältä vuodelta poikkeuksena tosin Riihimäen Täti ja minä ennätyksineen sekä Kansallisteatterin Kolme sisarta, jonka näin lopulta neljä kertaa. Ja sitten on HKT:n Pieni merenneito, jota olin ensin katsomassa ensi-illassa ja siitä suurin osa meni visuaalisen puolen ihasteluun ja hämmästelyyn, niin paljon oli sellaista katseltavaa ettei aiemmin ikinä (kirjoitukseni enskarista täällä).

Peter poseeraa (c) Teatterikärpänen 

 Tiesin jo ennalta, että tämän musikaalin haluan nähdä ainakin kaksi kertaa ja suurin syy oli se, että prinssinä ja prinssin understudyna olisi kaksi suurta suosikkiani, Martti Manninen ja Peter Nyberg, joista etenkin jälkimmäisen kaikki proggikset olen pyrkinyt näkemään koska harvinaista herkkua (Marttia kun olen nähnyt aika usein etenkin Tampereen Teatterissa). Joskus on käynyt niin, että mennessäni jotain katsomaan onkin jossain tietyssä roolissa ollut understudy jostain syystä vuorossa ja pettymys on ollut suuri, koska olen halunnut nähdä roolissa juuri tietyn henkilön. No, pettymys on usein siinä esityksen aikana sitten laantunut kun on käynyt ilmi, että jestas tämä understudy on upea ja lopulta en ole edes muistanut, ketä odotin roolissa näkeväni... Tämän proggiksen molemmat prinssit ovat omalla tavallaan huikeita ja valloittavia, laulavat suoraan sydämeen ja niin komeita, että ihan sydämestä ottaa. Ja sydämestä ottaa etenkin kohtauksessa, jossa Eric tanssittaa Arielia linnassaan ja sadat pienet valot syttyvät loistamaan ympäri salia. Ah, täydellistä ja sadunomaista ja romanttista, vaikken mikään romantiikan vannoutunut ystävä olekaan.

 Onnistuin näkemään Peterin prinssinä ensimmäistä kertaa syyskuun puolella ja kävi vielä niin, että marraskuulle tekemäni "varmistusreissukin" onnistui ja pääsin näkemään hänet jo toistamiseen ja samalla koko musikaalin kolmatta kertaa. Kyllä se niin on, että istumapaikallakin on katsomiskokemuksen kannalta väliä. Ensi-illassa istuin suhteellisen kaukana eli rivillä 11 ja siitä näki kokonaisuuden täydellisesti, toisella kerralla istuin kakkosrivissä ja siitä taas yksityiskohdat ja ilmeet korostuivat hienosti, mutta jotenkin tuntui siltä, että istun liian lähellä. Kolmannella kerralla istuin rivillä 7 ja siitä avautui taas ihan toisenlainen kokemus - näki sekä kokonaisuuden että yksityiskohdat kivassa balanssissa ja pystyin nauttimaan täysillä, kun ei ihan kaikkea tarvinnut enää ihmetellä suu auki. Hassua kirjoittaa noin! Että muka tuntui kovin tavalliselta se, että tuosta noin Ariel lähtee pyrstöään heilutellen uimaan näyttämön poikki ja sitäkö ei tarvitsisi enää hämmästellä, koska tuntuu liian tutulta ja siltä, että mitäs ihmeellistä tässä nyt muka on... Ehei, sitä en tarkoita. Tarkoitan sitä, että jos ekalla kerralla jään tuijottamaan pitkäksi aikaa valtavaa taustalla uiskentelevaa rauskua ja kaikki muu unohtuu, osaa toisella ja kolmannella kerralla katsella vähän muuallekin. Karnevalistinen väri-ja hahmoiloittelu "Jää syvyyksiin (Under The Sea)"-kappaleessa on ehdottomasti suosikkikohtaukseni, ja sitten vielä tanssaava lokkiporukka - ja ensimmäistä kertaa näin kunnolla mainiot sammakot ja flamingot, kun oltiin soutelemassa/suutelemassa. 

Ursulan kotialbumista :)  

 Ja sitten on TIETYSTI upeaakin upeampi merinoita Ursula (Sanna Saarijärvi tai Annamaria Karhulahti, joka hänkin on varmasti upea), joka saa aikaan kylmät väreet aina esiinlipuessaan. Ihana ja kamala ja ehdottoman tyrmäävä ilmestys, ja niiiin herkullinen rooli että oksat pois. Katselisin ja ihastelisin häntä ja lonkeroidensa jatkuvaa liikettä loputtomiin, moista hahmoa en ole koskaan ennen nähnyt enkä varmasti tule vähään aikaan näkemään. Onnistuin järkkäämään kolmannella kerralla seuralaisenani toimineelle äidilleni pienen väliaikayllärin, ja pääsimme tapaamaan Ursulaa henk.koht. Äitini ilme kertoo paljon. 

#TeamUrsula (c) Jyrki Kasper 

 Onnea teille, joilla Pieni merenneito (+ Tritonin "atrain" ja ihana Pärsky) vielä kokonaan kokematta! Nauttikaa kaikilla aisteilla ja hei, ne puhelimet pois. Tällä kertaa eturivissä eräs herra antaumuksella kuvasi ja onneksi järjestysmies kävi hiukan huomauttamassa asiasta ja pyysi väliajalla vielä poistamaan kuvat, ja edessäni istunut nainen kaivoi kesken mehukkaan kohtauksen kännykän kassistaan ja alkoi jotain viestiä naputtelemaan. Mikä on niin tärkeää? Millaista esimerkkiä näyttää vieressään istuneille lapsikatsojille? En jaksa ymmärtää. Kunpa Ursulan lonkerot olisivat niin pitkiä, että nappaisivat katsomosta kännykät pois tai Kiero tahi Liero tulisi tuijottamaan suhteellisen pistävällä katseella viereen, että joskohan älyäisi laittaa luurin takaisin laukkuun...  

ps. Peter Nybergin ohjaama musikaali "Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen" ensi kesänä Salossa Vuohensaaren Kesäteatterissa. Olispa jo kesä!

kuvan nappasi Ursula 

Riistapolku / Helsingin Kaupunginteatteri

Riistapolku / Helsingin Kaupunginteatteri, Pieni näyttämö

Ensi-ilta 4.9. 2019, kesto noin 1h 35min (ei väliaikaa)

Teksti Franz Xaver Kroetz
Suomennos Vesa Tapio Valo
Ohjaus Lauri Maijala
Lavastus Antti Mattila
Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura
Naamioinnin suunnittelu Henri Karjalainen

Rooleissa : Ella Mettänen, Paavo Kinnunen, Risto Kaskilahti, Ursula Salo ja Pekka Huotari (sekä nauhalla Helena Haaranen ja Ilkka Kokkonen)

Franz ja Hanni 

 En tiennyt esityksestä ennalta yhtikäs mitään, ja silti se oli syksyn ensi-illoista odotetuimpieni joukossa, ellei odotetuin. Miksi? Siksi, että ohjaajana olisi Lauri Maijala ja lavalla nuorina rakastavaisina Ella Mettänen ja Paavo Kinnunen, yhdet suurimmista suosikeistani mitä näyttelijöihin tulee. Kaikki muu, myös lopputulos, olisi pelkkää bonusta. Olin jo valmiiksi vastaanottavaisessa tilassa ja halusin vaikuttua, hämmentyä, häkeltyä, vakavoitua.

 Ennen esityksen alkua tuijottelin jotenkin ällöttävän kelmeää valoa ja sängyssä pötköttävää isä Erwiniä (Risto Kaskilahti), joka näytti oudon vahamaiselta eikä elävältä lainkaan. Lavastuksen kellertävänruskea värimaailma vei minut suoraan 70-luvulle ja tällä kertaa ei noussutkaan minkäänsortin nostalgia-aaltoja, vaikka meilläkin saman väriskaalan tapettia ja sohvakalustoa aikoinaan löytyi. Tuli jotenkin ahdistava olo - sellainen, jota ei osaa edes selittää. Sen vain tuntee. Ihan tavallinen perhe arkisissa puuhissaan, kuin sarja valokuvia vuosien takaa. Vähän tunkkainen fiilis, voisi melkein haistaa ilmassa leijuvan tupakansavun, vaikka näytelmässä ei edes polteta. Valot ja värit sen tekevät.

Äiti ja isä 

 Äiti Hilda (Ursula Salo) ja Erwin aamupuuhissaan, ja sitten tytär Hanni (Ella Mettänen) kouluun valmistautumassa. Matkalla kouluun neito pudottaa vahingossa (vaiko tahallaan?) huivinsa, jonka noukkii Franz (Paavo Kinnunen). Katseita ja sanoja vaihdellaan, onko kenties seurailtu toinen toista sivusilmällä jo aiemmin. Ujoa tutustumista ja treffien sopimista siitäkin huolimatta, että sanomista tulee. Hanni on nimittäin vasta 13-vuotias ja Franz häntä kuusi vuotta vanhempi. Katastrofin paikka, ainakin jos vanhemmat ja etenkin isä saisi tietää. Mutta eihän kenenkään tarvitse tietää, eihän?

 Rakkaus ei nuoria pidättele, ei vaikka poliisilla uhkailtaisiin ja linnareissulla. Pitäisi odottaa vielä monta vuotta, että tämä suhde olisi hyväksytty kaikin tavoin. Mutta kuka jaksaa vuosia odottaa, kun rakkaus on NYT? Nöyryytystä ja ikuista häpeäähän siitä seuraa, vanhemmille nimittäin. Isän puheiden mukaan jopa natsien hirveydet ovat pientä tämän rinnalla ja äiti toivoo, etteivät olisi lasta koskaan edes hankkineet, jos olisivat tienneet, että tämmöistä on luvassa. Tämän kaiken keskellä kärvistelee Hanni, joka haluaa vain rakastaa Franzia. Mikä siinä on niin väärää, mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?

Ella Mettänen 

 Näytelmän edetessä tunnelma tiivistyy ja taidan unohtaa hengittääkin välillä. Huutoa, lyöntejä, verta, ilkeitä sanoja. Mieleeni jää leijumaan telkassa pyörinyt mainos tehosekoittimesta (?), Hannin laulama saksankielinen Maija Mehiläinen, "isi"-sanan käyttö aseistariisujana, punaiset höyhenet, Costa del Sol ja lentokoneet, hiukan rullaantuneet polvisukat ja jalkojen lapsenomaiset asennot, äiti odottamassa ja odottamassa ja odottamassa...

 Riistapolku jätti epämiellyttävän olon ja se oli siinä mielessä harvinaista, että silti koin nähneeni jotain ainutlaatuista, rumaa ja samalla kaunista. Tämänkaltaista teatteria haluan nähdä enemmän! On useimmiten hienoa lähteä teatterista jalat ja pää ilmassa olo kuplien ilosta ja riemusta, mutta helvetti sentään miten mahtavaa on lähteä teatterista vakavana ja pää hiukan raskaana ajatuksista - ja silti sydän sekä sielu täynnä kiitollisuutta siitä, että tulipas taas nähtyä jotain vallan erilaista ja törkeän vaikuttavaa. Olen lisäksi varma siitä, että tämä iskee tajuntaan vielä muutaman päivä päästä ja tuo lisää mietittävää jälkijunassa.

 Ei mitään helppoa katsottavaa tämä, mutta äärimmäisen palkitsevaa! Ja lisäksi vielä loistavaa näyttelijäntyötä. Etenkin Ella Mettänen on täyttä timanttia ja tuntuu onnistuvan ihan jokaisessa roolissaan. Hän näyttelee käsittämättömän herkin kasvoin, kaikki tunneskaalat pienillä nyansseilla ja mitä äänenkäyttöä! Fanitan, ihailen, arvostan.

 Josta tulikin vielä mieleeni, että olisin halunnut nähdä Franzin Dieter-kaveria (Pekka Huotari) hiukan enemmänkin lavalla, enkä ole varmasti ainut. Teki aika lähtemättömän vaikutuksen olemuksellaan...

 Kiinnostuitko? Lisäinfoa teatterin sivuilta tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!

Pieni merenneito / Helsingin Kaupunginteatteri

Pieni merenneito / Helsingin Kaupunginteatteri, suuri näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 29.8. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäistuotanto Disney Theatrical Productions Limited/Disney on Broadway
Musiikki Alan Menken
Laulujen sanat Howard Ashman ja Glenn Slater
Käsikirjoitus Dough Wright
Suomenkielinen käännös Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila (laulut)
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Risto Kupiainen
Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Videosuunnittelu Toni Haaranen
Naamioinnin ja kampausten suunnittelu Milja Mensonen
Nukkien suunnittelu Paul Vincett ja Becky Johnson (Stitches and Glue Ltd)
Lennätykset Flying by Foy Ltd

Rooleissa : Sonja Pajunoja, Martti Manninen, Tero Koponen, Valo Eklund/Lenni Kallela/Alek Pèrez Lahtinen/Samuel Vihma, Tuukka Leppänen, Sanna Saarijärvi, Mikko Vihma, Antti Timonen, Paavo Kääriäinen, Matti Olavi Ranin ja Tuomas Uusitalo

Ensemble : Laura Allonen, Sofia Hiili, Annamaria Karhulahti, Elin Ljungberg, Sanna Majuri, Sarah Nedergård, Emilia Nyman, Tiina Peltonen, Raili Raitala, Suvi Salospohja, Inka Tiitinen, Chris Bewsher, Jack Johansson, Juha Jokela, Jyrki Kasper, Mikko Kauppila, Kai Lähdesmäki, Mikko Nuopponen, Unto Nuora, Peter Nyberg, Sami Paasila, Mikko Paloniemi ja Teemu Sytelä

Sonja Pajunoja

 Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että hankkikaa lippunne Pieneen merenneitoon nyt. Ne menevät takuulla kuin kuumille kiville ja jos tuntuu siltä, että kylläpä on tyyristä, on jokainen euro sen väärti ja saa taatusti rahoilleen vastinetta.

 Tämän seuraavan kirjoituksen voisi myös kuitata yhdellä sanalla, ja se sana olisi isoimmalla mahdollisella fontilla kirjoitettu WAU. Minulla oli valmiiksi vahva tunne, että jotain henkeäsalpaavan upeaa visuaalista tykitystä ja ennennäkemättömiä wau-efektejä olisi tuloillaan, mutta siitäkin huolimatta minut onnistuttiin yllättämään totaalisesti ja jälkikäteen olo oli kuin olisi tosiaan pudonnut veneestä ja ajautunut notkeasti liikehtivän kalaparven keskellä jonnekin korallien ja kaikenlaisten meren ölliäisten iloiseen joukkoon. Ihmekös kun heti seuraavana päivänä iski flunssan, helteestä huolimatta onnistuin näemmä vilustuttamaan itseni. Sen siitä saa kun uppoutuu kokonaisvaltaisesti merenalaiseen maailmaan! Tätä kirjoittaessani olen siis kuumeessa, joten pienoiset ylilyönnit menkööt sen piikkiin...

 Ensi-iltaan suuntaaville oli vihjeenä pukukoodi "Under the Sea Glamour" ja minua harmitti suunnattomasti se, etten omista mitään meriaiheista mekkoa tai vastaavaa. No, mieheni oli sitten aamuisen työpäiväni aikana askarrellut muinoin Sea Lifesta ostetuista muovisista otuksista pinnien, teipin ja niittipyssyn avulla koruntapaisia, ja niin minulla oli rausku niskassani paidassa kiinni ja meritähti edessä, ja seuralaiseni sai seuraa mustekalasta. Jos olisi ollut teholiimaa, olisin kaiken liimannut kasvoihini ja leikkinyt olevani Saappaanraksi Bill Turner suoraan Lentävän hollantilaisen ruumasta (Pirates of the Caribbean -leffan nähneet muistaa) - ja tästä tulikin sitten mieleeni, että millainenkohan ilmestys olisi lavalla lonkeronaamainen Davy Jones! Napattiin matkalla katsomoon myös hiukan glitteriä silmäkulmiin (punainen väri ei ollut järkevin idea, koska yöllä kotiuduttuani näytin siltä kuin olisin saanut pahasti nyrkistä, kun ripsaritkin olivat poskilla ja hileet myös).

 Olin 19-vuotias Disneyn Pieni merenneito -piirretyn ilmestyessä enkä muista yhtään, missä ja milloin olen elokuvan ensimmäistä kertaa mahdollisesti nähnyt. Mieleeni ovat jääneet lähinnä Arielin punaiset hiukset, veikeä Sebastian-rapu sekä merinoita Ursula - jotain kuitenkin. Vuosi sitten keväällä nyyhkin Turussa Sormusten Herran katsomossa ihan vain siksi, että mitään näin upeaa en tule koskaan enää varmaankaan näkemään. Enpä tiennyt silloin... Nyt katsomossa liikutuin kyyneliin ensimmäisten minuuttien aikana jo, kun teatterin taika vei mennessään. Unohdin projisoinnit ja vastaavat kikat - siellä sitä oltiin meduusojen ja kalojen keskellä, ja niin minua vietiin kunnolla seuraavat tunnit ja kuplasateessa vielä lopuksi. Täydellinen elämys!

 Kaunisääninen Ariel (Sonja Pajunoja) ei tunne oloaan kotoisaksi meren alla ja hän on keräillyt mukavan kokoelman "ihmistavaroita", ei vain tiedä outojen esineiden käyttötarkoitusta. Ihmisten maailma houkuttelee ja tämän tästä neito uiskentelee pintaan haikailemaan jostain muusta. Erään kerran lähistöllä seilaa laiva, jossa salskea prinssi Erik (Martti Manninen) miehistöineen kiinnittää Arielin huomion. Prinssikään ei oikein näe itseään linnassa pasteeraamassa, vaan merillä seilaamassa. Nuorukaisen huoltaja Yrjö (Matti Olavi Ranin) on toista mieltä. Erik on aikuisuuden kynnyksellä ja pian pitäisi löytää sopiva vaimoehdokas ja asettua aloilleen. Sopivasti iskee siihen kohtaan myrsky, mies yli laidan ja näemme jotain u-s-k-o-m-a-t-t-o-m-a-n hienoa ja taidokasta. Itkuhan siinä taas pääsee meikäläiseltä. Erik on viittävaille hukkumaisillaan kun Ariel uiskentelee paikalle ja pelastaa hänet tuomalla takaisin pintaan. Niin. Tässä todellakin uiskennellaan ja tehdään tuosta noin kieppejä kuin painottomassa tilassa. Tiedän ja samalla en halua tietää miten kaikki on tehty, en halua rikkoa taikaa miettimällä asiaa sen enempiä. Itkettävän upeaa ja kaunista kaikki on.

Erik etsintähommissa 

 Erik virkoaa ja haluaa etsiä käsiinsä heleä-äänisen pelastajansa. Ei se olekaan niin helppoa. On järkättävä tanssiaiset ja sinne kaikki lähitienoon laulutaitoiset nuoret neitoset. Toisaalla taas Ariel on taistellut auktoriteettejä vastaan ja mennyt tekemään jotain aika hurjaa : vastineeksi muutamasta päivästä ilman pyrstöä ihmisten maailmassa Ariel on vaihtarina antanut kauniin äänensä merinoita Ursulalle ja jollei saisi prinssiltä tietyn ajan puitteissa rakkauden suudelmaa, on hän ikuisiksi ajoiksi tuomittu noidan orjaksi meren syövereihin. Hurjaa ja jännää! Kuinkahan mahtaa käydä...

 On on, silmäkarkkia on. Värikkäitä vaatteita ja lumoavia lavasteita, sinne tänne liikkeiden mukaan keinuvia pyrstöjä Arielin sisarkatraalla ja pientä uivaa liikettä koko ajan. Valtavaa rauskua. Meduusoja. Valtava hai (Peter Nyberg) pikkukalaposseineen. Mustekalaa. Mitä lie merimakkaroita ja koralliotuksia. Sanoilla kikkaileva ja sekoileva lokki Skuutti (Tuukka Leppänen) ja muu steppaileva lokkipoppoo. Arieliin pihkaantunut pikkukala Pärsky (enskarissa valloittava Alek Pèrez Lahtinen) skeittilautoineen. Sammakkokuoroa ja perhosia. "Jää syvyyksiin" (Under the Sea) pitäisi nähdä kymmenen kertaa, jotta ehtisi näkemään kunnolla kaikki mainiot tanssaavat ja ketkuttavat hahmot eikä sekään varmaan riittäisi.

Menoa ja meininkiä 

 Lapsena olen kirjoittanut satukirjan (se on vieläkin tallella), jossa yhden sadun nimi on "Kun rapu karkaa". Siinä punainen rapu ei suinkaan karkaa, mutta kertoo menevänsä syksyllä ekalle luokalle kouluun ja mitä kaikkea muuta siihen liittyy. Etiäinen taisi olla se. Tässä nimittäin mainiosti nuketettu Sebastian-rapu (Tero Koponen) karkaa ja kunnolla, kun on juuri joutumaisillaan syödyksi. Seuraa perinteinen slapstick-henkinen takaa-ajokohtaus, jossa ovela rapu painelee karkuun ja juuri hetkeä aiemmin ylistyslaulun kaloille luritellut ranskalainen kokki Chef Louis (Tuomas Uusitalo) kera mustaviiksisten kokkien yrittää napata otusta kiinni. Vauhtia ei ainakaan puuttunut! Ja kyllä nyt viiksifania hemmoteltiin oikein urakalla!

Viiksikokkeja 

 Entäs sitten "Kuningas Muskeli ja vetenalaiset vehkeet"? Voi jestas, olipas siinä kuningas Triton (Mikko Vihma) sixpackeineen ja atraimineen, ei oikein tiennyt minne olisi katsellut kun herra liikehti menemään. Hetken ehdin ihmetellä sitä, että kipinät näemmä sinkoilevat veden allakin ja atraimessa oli sellainen viritys, että sillä saa ihmisten tavaroista kyhätyn alttarintapaisen kärvähtämään. Mikään ei ole mahdotonta näemmä. 

Triton ja Ursula

 Ehkä eniten odotin merinoita Ursulan ensiesiintymistä ja kyllä, nyt on Sanna Saarijärvi elämänsä vedossa ja sellaisessa roolissa, että osmankäämit pois. Samalla karmaisevan hirveä ja niin upean ihanankamala on tämä Ursula jatkuvassa liikkeessä olevine lonkeroineen. Väliaplodit ja hurraukset raikuivat katsomossa jokainen kerta kun Ursula lipui (vai pitäisikö sanoa vyöryi?) näyttämölle, seuranaan iki-ihanat kiemurtelevat sähköankeriaat Kiero (Antti Timonen) ja Liero (Paavo Kääriäinen). Mikä tyyli ja asenne, mikä huumori ja itseironia! #TeamUrsula on valttia tänä syksynä!

#TeamUrsula rules! 

 Niin, ja huumaava pääpari, joiden varmaa ja vakuuttavaa menoa seuratessani itkin silkasta ilosta ja ylpeydestä. Olen onnekseni saanut seurata mielenkiinnolla (osittain sattuman kauttakin) molempien uraa jo vuosikaudet. Sonja Pajunojan näin sattumalta lavalla ensimmäistä kertaa keväällä 2011 Stage-ohjelman parissa ja hän jäi mieleeni kertaheitolla. Vielä Nätyllä opiskelleen Martti Mannisen näin Tampereen Teatterin Veriveljissä vuonna 2013 ja silloin jo tuli ennustettua, että nimi mieleen, sillä hänestä tullaan kuulemaan ja kohisemaan vielä... Ja nyt molemmat ovat Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä laulamassa itsensä suoraan sydämiin ja taas uusien katsojien tietoisuuteen. On ollut suuri ilo seurata molempien uraa ja nähdä kaikki kehitys, kasvu ja onnistumisten sarja. Karisma, herkkyys, koko olemus lavalla, kemia - täydellinen valinta musikaalin pääpariksi! Ennustan edelleen loistavaa uraa molemmille yhdessä ja erikseen.

Voi näitä ... 

 Samuel Harjanne on ohjauksillaan nyt sellaisessa putkessa, että ei voi muuta kuin taputtaa kätensä helliksi ja tehdä aaltoja. Kinky Boots, Billy Elliot, Pieni merenneito... Upeaa työtä, ja erityisen upeaa duunia ihan koko työryhmältä! Mikä määrä työtunteja, hikeä ja kyyneleitä on jo takana ja pitkä esitysputki siintää edessä. Uskomaton duuni kaikilta osa-alueilta ihan jokaisessa esityksessä, jotta me katsomossa saisimme istua, ihmetellä ja nauttia. Ihan erikseen seisovat aplodit kaikille teille näkymättömille henkilöille, jotka pidätte paketin käynnissä ja kasassa jokainen hetki. Suuri arvostukseni!

Romanttinen kohtaus tuloillaan kenties? 

 Pitäähän tämä uudestaan mennä katsomaan (itse asiassa jo syyskuun lopussa), sillä prinssi Erikin roolissa saattaa onnistua näkemään toisenkin takuumieheni, eli Peter Nybergin (joka muuten siis Marlon-hain kamppeissa ja ensemblehommissa milloin missäkin).

 Tästä linkistä kaikensorttista lisäinfoa ja huikeaa traileria, ja sitten lippukaupoille mars. Tekeepä muuten mieleni mennä myös Sea Lifeen katsomaan kaikenlaisia meren ihmeotuksia ihan livenä!

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!

Siegfried / Helsingin Kaupunginteatteri

Siegfried / Helsingin Kaupunginteatteri, Studio Pasila, Teak-Näty -vierailu

Ensi-ilta 12.3. 2019, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Teksti Mikko Kauppila ja Katariina Havukainen
Ohjaus Katariina Havukainen
Dramaturgia Työryhmä
Valosuunnittelija Julia Jäntti
Skenografia Katariina Havukainen ja Julia Jäntti
Koreografinen apu ja tanssin opetus Elina Haikka

Lavalla : Mikko Kauppila

 Olen onnistunut näkemään Nätyltä tänä keväänä valmistuvaa Mikko Kauppilaa useammassakin jutussa ja pitänyt kovasti näkemästäni. Parisen vuotta sitten haastattelin häntä blogiini ja jotenkin jo silloin oli vastauksista aistittavissa se, että hän tulisi vielä tekemään jotain täysin uniikkia, ainutkertaista. Haastattelusta jäi mieleeni sanapari "kinesteettinen empatia" ja eräs määritelmä sille : "Kaikki ei ole rationaalisella tavalla ymmärrettävissä. Teatteri vaikuttaa ja vaikuttuu. Mulle omassa näyttelijäntaiteessani on myös tärkeätä se, miten mä esitän ja representoin omaa sukupuoltani." (Lue koko haastattelu tästä linkistä.)

 Siegfried on Mikko Kauppilan taiteellinen opinnäytetyö, ja esityksen nähtyäni tunsin jotain määrittelemättömän suurta ylpeyttä siitä, millaista porukkaa on valmistumassa kentälle. Kehollisuus, oma ääni vahvasti näkyvissä ja kuuluvissa. Tämä oli kokemus/elämys, jota on taas hankala sanallistaa. Se sai hämmentymään, huvittumaan, ihmettelemään, liikuttumaan. Vahva tunne tuli aallon tai tuulen kaltaisena pyyhkäisynä, väreilynä.

 Katsomo on näyttämöllä, jossa myös läpinäkyvä allas puolillaan vettä. Taustalla lepattaa ohut kangas, joka levittäytyy myös Studio Pasilan viralliseen katsomoon. Altaassa alastomana tarinamme päähenkilö. Jotenkin tuli heti mieleeni aiemmin keväällä näkemäni todella suuren vaikutuksen tehnyt Amor fati, jossa Samuli Niittymäki painiskeli saven kanssa. Yleisö ympärillä. Tuttu elementti. Henkilökohtaisuus. Kun kaikki on riisuttu. Aistit auki. Paikoin hengästyttävä, ahdistavakin - ja silti äärimmäisen pysäyttävä kokemus.

 Kurkkulaulannan tyylistä mölinää. Kelteisilläänkin hyppelyä. Vettä. Muistoja. Outoa liikehdintää. Pienten joutsenten tanssi. 32 pyörähdystä (yleisö laskee ääneen mukana). Katseita. Paljasta ihoa. Paljas ruumis. Lapsuuden viattomia leikkejä ja seksuaalinen herääminen. Kesäillan valssi. Piano. Sormet kevyesti koskettimilla. Steppikengät. Jatkuva liike ja omituinenkin äänimaailma. Vedenpinnan väreily. Ilmakuplat. Hiljaisuus.

 En osaa tämän paremmin sanoin kuvailla tätä. Vielä yksi esitys jäljellä lauantaina 6.4. klo 19. Menkää. Muistakaa hengittää.

 Minä näin yöllä unta, jossa olin paikoitellen veden alla ja välillä puhuin kinesteettisestä empatiasta.

Esityskuvat (c) Santtu Salminen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Kinky Boots / Helsingin Kaupunginteatteri

Kinky Boots / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 30.8. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Harvey Fierstein
Musiikki ja laulujen sanat Cyndi Lauper
Suomennos Kari Arffman ja Hanna Kaila
Ohjaus Samuel Harjanne
Orkestraatio Stephen Oremus
Kapellimestari Eeva Kontu
Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Naamioinnin ja kampausten suunnittelu Henri Karjalainen

Rooleissa : Lauri Mikkola, Petrus Kähkönen, Miska Sagulin/Samuel Vihma, Atte Halinen/Kaspian Kallio, Raili Raitala, Anna Victoria Eriksson, Tero Koponen, (Laura Alajääski äitiyslomalla nyt), Leenamari Unho, Sanna Saarijärvi, Joachim Wigelius, Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi, Christoffer Strandberg, Kari Mattila, Mikko Vihma, Heikki Ranta, Antti Timonen, Jack Johansson, Juha Jokela, Tuukka Leppänen, Kai Lähdesmäki, Unto Nuora, Sami Paasila, Justus Pienmunne, Emilia Nyman, Helena Haaranen, Kirsi Karlenius, Sonja Pajunoja ja Inka Tiitinen

 Onko muka käynyt niin, että kirjoitan Kinky Bootsista seitsemän kuukautta ensi-illan jälkeen? Kyllä, näin on päässyt käymään. Pääsin onnekseni näkemään musikaalin koeyleisön joukossa elokuussa 1,5 viikkoa ennen ensi-iltaa, mutta koska kyseessä oli vielä tavallaan harjoitustilanne, siitä ei saanut kirjoittaa riviäkään ainakaan tänne blogiin. Somessa hehkutin sitäkin vetoa kyllä, näimme ihan kokonaisen shown ilman mitään ylimääräisiä taukoja (ohjaaja Samuel Harjanne olisi voinut keskeyttää esityksen) ja koko homma vaikutti jo aivan valmiilta paketilta. Jätin menemättä ensi-iltaan kutsusta huolimatta, koska "kyllä sen sitten ehtii myöhemminkin nähdä". Toisin kävi! Kinky Boots -huuma valtasi tämän maan alta aikayksikön, syksyn esitykset varattiin loppuun ennen kuin Lola ehti napsauttaa sormiaan ja musikaalista on kirjoitettu tukuttain ylistäviä arvioita ja somekommentteja. Mitäpä lisättävää minulla niihin olisi, kun nyt onnistuin sitten viimeinkin näkemään ihan "virallisen" shown? Yritetään.

 Charlie (Petrus Kähkönen) saa johdettavakseen perinteikkään, mutta huonosti menestyvän kenkätehtaan isänsä kuoltua. Myynti ei oikein vedä ja vaikuttaa siltä, että täytynee laittaa pillit pussiin ja irtisanoa työntekijät. Sattumalta Charlie törmää Lolaan (Lauri Mikkola), joka ei olekaan mikään ihan tavallinen pulliainen vaan jumalainen drag queen. Lolalla on huoli : millään ei meinaa löytyä upeita korkokenkiä, joiden korko kestäisi miehen painon. Tästähän se idea sitten lähtee lentoon. Charlie ja kumppanit alkavat valmistaa näyttäviä ja myös kestäviä kenkiä erityiseen käyttöön.

Charlie ja Lola 

 Ei tämä pelkästä kenkienvalmistuksesta kerro, ehei. Tärkein opetus tulee siitä, että tulisi hyväksyä muut ja ennenkaikkea itsensä sellaisena kuin on. Ajateltavaa tulee myös ns. "äiti pojastaan pappia toivoi"-tyylisestä kuviosta, isien ja poikien välisestä suhteesta ja odotuksista, jotka eivät täyttyneetkään. "Liian suurista kengistä".

 Hehkutetaan tähän perään nyt sitten samoja asioita, mitä hehkutin jo elokuussa koeyleisöreissun jälkimainingeissa :

* Jestas mikä show! Ei tarvitse lähteä Suomesta mihinkään nähdäkseen laadukkaita musikaaleja. Olen muuten päättänyt pysytellä lähivuosina vain ja ainostaan Suomen rajojen sisäpuolella, mitä teatterireissuihinkin tulee. Ensinnäkin, minulla ei ole varaa reissata. Toiseksi, osallistun samalla omalta osaltani ilmastomuutosta vastustamaan, kun en lennä mihinkään. Kolmanneksi, haluan tukea sitä osaamista, jota meiltä nyt jo löytyy.

* Jestas mikä Lola! Lauri Mikkolaa ei tainnut kukaan osata veikata Lolan rooliin, mutta niin vaan tuli "musta hevonen" ja rynni voittoon. Mikä ääni, mikä karisma, mitkä muuvit! MIKÄ MIELETÖN ÄÄNI!

Lola ja Enkelit 

* Jestas mitkä Lolan Enkelit (Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi ja Christoffer Strandberg)! No huh huh mikä porukka! Koko sali sähköistyy hetkessä, kun Lolan Enkelit saapuvat keimaillen paikalle. Koin erityisen vahvaa sääri-, reisi- ja pakarakateutta tätä porukkaa ihaillessani. Meikäläinen kun vetäisisi kinkyt bootsit jalkaan, siinä paukkuisivat nivelsiteet heti ensiaskelilla, eikä tämmöisen tallukan jalassa näyttäisi muutenkaan miltään. Mutta nämä tyypit!

Petrus Kähkönen 

* Jestas mikä Petrus Kähkönen! "Sielukas mies" on semmoista herkuttelua, että. Mies ja ääni, kyllä. Vielä tämän kevään Helsingissä, syksyllä Tampereella kellonsoittajana...

 Lisäksi haluan erityisesti mainita Anna Victoria Erikssonin Laurenin roolissa, mainio hahmo ja se "Charlieeeee, oikeeestiii!" on vallan nerokasta menoa. Hiukan lähtee ihastuminen käsistä Laurenilla. Upeaa katsottavaa on väen rytmikäs tepastelu liikkuvalla liukuhihnalla, asenteella ja taidolla sitä mennään eikä meinata lanteet keinuen. Meikäläinenhän ei pysy pystyssä edes juoksumatolla, joka ei ole käynnissä.

 Yksittäisistä kappaleista suosikkini on "Jäänhän sydämees", jonka Lola esittää hoitokodissa. Upeat valot, upea kohtaus kaikkineen. Mieleeni tuli heti ensinäkemällä (ja myös toisella kerralla) viisuvoittaja Conchita Wurst vetäisemässä voimabiisiään, varsin kohottava olo oli minulla katsomossa tätä seuratessani ja nauttiessani, ja tuntui siltä että nousen metrin ilmaan penkistäni.

 Välillä on ihan pakko käyttää voimasanoja. Onhan tämä nyt HELVETTI SENTÄÄN kova juttu! Menkää katsomaan ja tiedätte, mistä on kohistu syksystä alkaen. Ei muuta lisättävää.

Esityskuvat (c) Mirka Kleemola

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!