Juhannustanssit / Tampereen Työväen Teatteri

 Olin Juhannustanssien ensi-illassa. Jos odotatte tästä perinteisen tyylin blogikirjoitustani, tulette pahasti pettymään. Lue tai jätä lukematta, oma päätös. Tämä on minun kokemukseni, ei kenenkään muun. Tekstihän on tosin vasta alussa, saas nähdä minne suuntaan se lähtee.

 Vettä vihmoi vaakatasossa päin kasvoja jo lähtöasetelmissa Hämeenlinnan linja-autoasemalla ja vaikka oli lämmintä päällä, oli silti kylmä. Väsytti niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mieleeni tuli vuosientakaisia juhannusmuistoja, kun mökkireissulle autoon pakkautuessa vitutti jo valmiiksi, mutta yritti sitkeästi olla jotain muuta, kun oli tämä reissu nyt näin sovittu ja oli sää mikä hyvänsä. Autenttinen juhannusfiilis. Pimeä, sateinen syksy oli muutenkin ottamassa minusta tiiviimpää otetta. Illan esitykseltä odotin kokonaisvaltaista piristysruisketta, josta saisin energiaa kahlata läpi loppuviikon ja kentien koko loppukuun. Minulla oli sellainen kutina, että nyt ei ole ihan perinteistä menoa luvassa ja osasin odottaa jotain täysin erilaista mitä olen tottunut Työviksen suurella näyttämöllä näkemään. Täytyy tähän väliin myös kertoa, että Hannu Salaman Juhannustansseista minulla ei ollut muuta käryä kuin se, että kohuteos on kyseessä ja jumalanpilkkaa ja semmoista. Kirjasta en ole siis riviäkään lukenut.

 Teatterin aulaan päästyäni jo tuli bussikuski Lasse (Juha-Matti Koskela) samantien käsipäivää sanomaan ja toivottamaan hyvää juhannusta. Ilahduin yllätyksestä. Itsepalvelunaulakon vieressä oli teltta. Odotin, että siellä olisi joku pariskunta muhinoinut, mutta ei. Odotin myös, että joku olisi tullut tarjoamaan taskumatista lämmintä viinaa. Hiukan myöhemmin viinapullon sijaan sain käteeni valkoisen ilmapallon vahtimestari Helmelältä (Jyrki Mänttäri) ja mietin, että mitähän helvettiä nyt ja joutuuko pallolliset jossain vaiheessa lavalle. Yritinkin sitten päästä pallosta eroon kaikin tavoin, mutta kukaan ei sitä huolinut ja lopulta marssin katsomoon ilmapallo kourassa. Onneksi paikkani lähistöllä oli tyhjä penkki, sai siitä pallo lepopaikan.

 Näyttämöllä oli kaksi pientä katsomoa myös ja niissä istui väkeä. Itse esitys pääsi alkuun ja meille tarjoiltiin aika perinteistä vehreänvihreää kesämaisemaa taustalle. Veijo Salorannan (Jussi-Pekka Parviainen) yhtye polkaisi ilmoille ensimmäisen kappaleen, sekahaku ja siitä sitten pokkailtiin kansaa humpalle. Mukavahan sitä oli katsella. Kävi ja ei käynyt kateeksi. Tyylejä oli joka lähtöön, niin kuin elämässä muutenkin.

 Perinteiset meiningit ja mukavuudet loppui aika nopeasti kuin seinään, ja huomasin hyvin pian olevani epämukavuusalueellani, eli keskellä esitystä, josta en tunnu ymmärtävän yhtikäs mitään. Olen aina toitottanut sitä, että välillä pitäisi mennä rohkeasti katsomaan muutakin kuin sitä tuttua ja turvallista, josta tietää jo valmiiksi pitävänsä. Sieltä epämukavuusalueelta niitä ylläreitä ja ns. killereitä tulee, mustia hevosia. Halusin kovasti päästä kiihtyviin kierroksiin mukaan, tempautua penkiltäni näihin karkeloihin ja ihmiskohtaloihin täysillä, mutta mitä pitemmälle päästiin, sen tiiviimmin tunnuin juurtuvan istuimeeni ja sen läpi jonnekin, josta ei ole paluuta. Liikaa nauraessani usein olen todennut, että naurusulakkeeni meinasi kärvähtää. Nyt ylikuumeni sulake siitä vierestä, mikä lie oli se. Tässä oli paljon kaikkea, huusia katsomon perukoilla, jättikokoista sorsaa, alaston villi hanuristi, yksi pari nusaisemassa keskellä katsomoa, roihuavaa kokkoa jonka lieskat ulottuivat lähes takariviin asti, teknoreivimeininkiä ja Maruzellan tahdissa raivohumppaavaa väkeä, yllättävän fiksuja tuosta noin puhuva sorsanaamarinen vapaaehtoinen, lausuntakaraokea, Salaman sensuroituja ja sensuroimattomia puheita, krokettipeliä ja säärileivosta väliajalla. Tässä oli kaikkea minulle liikaa. Olisin halunnut olla yksi niistä, jotka nousivat varmoina ruoto suorana taputtamaan seisaaltaan esityksen päätyttyä ja hämmentyneiden aplodien alettua. Olisin halunnut, että tämä olisi nyrjäyttänyt minun tähänastiset teatterikokemukseni uusille raiteille. Kävi niin, että entistä vahvemmin tiedän omat mieltymykseni ja millainen teatteri minuun parhaiten uppoaa. Pieni estradi, vähän väkeä, puhedraamaa. Ja välillä haluan edelleen pois mukavuusalueelta, se tekee ihmiselle hyvää ja pitää hereillä.

 Luin parit viralliset kritiikit tämän tiimoilta ja niistä nousi kyllä muutamia ahaa-elämyksiä, joita lukiessani nyökyttelin ollessani samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Mielipiteinä ne olivat kuitenkin jonkun toisen, ei minun omia ajatuksiani, joten niitä en lähde kirjoittamaan tähän.

Parviainen, Nummela ja Mäkinen 

 Helmi-Leena Nummela orkesterin Raili-solistina/kertojana ja Minea Lång muurari Hiltusena jäivät parhaiten mieleeni, ja etenkin muutamat Hiltuseen liittyvät lauseet. "Hei, tätä mä teen päivittäin työkseni!" ja se, että "teidän sukupolvi ei tee mitään mitä ei halua" ja esitys jää junnaamaan paikoilleen, jopa näyttelijöiden lakonuhkaa ilmassa, mutta kotona on perhettä ja rahaa tarvitaan, sanoo Miia Selin ja kohtaus saadaan jatkumaan. Ja se, että Verneri Lilja esittää Paavo Kenttäläisen roolia, mutta kuka on se tyyppi, joka esittää päivittäin Verneri Liljaa...? Tämä sai aivot raksuttelemaan ja se, että koko elämä on kuin jatkuva koe-esiintyminen, kun koskaan ei tiedä kuka katselee.

 Jollain selittämättömällä tavalla pidin tästä, näin jälkeenpäin ajateltuna. Pidin erikoisestakin liikekielestä ja rytmistä, jonka mukana kaikki pyöri tai oli pyörimättä ihmisiä myöten. Valoista, musiikista. Lopun hiljaisuudesta. Loppupuolella halusin jo kovasti kotiin ja olin varma siitä, että kello on taatusti yli kymmenen enkä ehdi viimeiseen junaan ja kauhuissani jo mietin, että miten pääsen yöksi kotiin. Olin helpottunut päästyäni peiton alle umpiväsyneenä, pää raskaana kaikesta.

 Tämmöistäkin teatteria saa, voi ja pitää tehdä. Syvä kumarrus siitä, että Työviksen suurella näyttämöllä parhaaseen pikkujoulusesonkiaikaan jotain todella erilaista mihin aiemmin on totuttu. Mietin myös sitä, että näyttelijöille taatusti palkitsevaa ja kiitollista tehdä tämänkaltaista vaihteeksi.

 Aulassa oli villiä pöhinää esityksen päätyttyä, kuului "parasta ikinä" ja "vittu mitä paskaa". Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta esitys pitää ensin nähdä ollakseen siitä jotain mieltä. Muistakaa se. Itse häilyn ties missä, mutta yhtään en kadu, että juuri tämä Juhannustanssit tuli nähtyä. Voi sitten joskus vanhana muistella, että olin siellä minäkin keskellä kokkoa paskahuusin kupeessa.

Juhannustanssit / Tampereen Työväen Teatteri, suuri näyttämö

Ensi-ilta 16.10. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäisromaani Hannu Salama
Käsikirjoitus Juho Gröndahl
Ohjaus Linda Wallgren
Sävellys Joonas Mikkilä
Koreografi Samuli Nordberg
Lavastussuunnittelu Janne Vasama
Valosuunnittelu Eero Auvinen
Pukujen, maskien ja kampausten suunnittelu Marjaana Mutanen
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp ja Paavo Malmberg
Musiikin sovitus, tuotanto ja johto Paavo Malmberg ja Joonas Mikkilä

Näyttämöllä : Verneri Lilja, Eriikka Väliahde, Mika Honkanen, Juha-Matti Koskela, Emmi Kaislakari, Kaisa Sarkkinen, Miia Selin, Jyrki Mänttäri, Minea Lång sekä Salorannan yhtyeenä Jussi-Pekka Parviainen, Helmi-Leena Nummela, Joel Mäkinen, Paavo Malmberg ja Juho Kanervo/Riku Vartiainen

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos TTT!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi kanssa - teatterit yhdestä osoitteesta!

Poikabändi / Tampereen Työväen Teatteri

Poikabändi / Tampereen Työväen Teatterin suuri näyttämö

Kantaesitys 5.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Riku Suokas ja Heikki Syrjä
Sävellys Risto Asikainen, Kristian Maukonen ja Pekka Siistonen
Laulujen sanoitukset Risto Asikainen, Kristian Maukonen, Pekka Siistonen, Heikki Syrjä, Ville Syrjä, Sana Mustonen ja Juulia Haverinen
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Jaana Aro
Kapellimestari Pekka Siistonen
Koreografia Markku Nenonen
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Musiikin tuotanto Ari Toikka ja Pekka Siistonen
Laulujen harjoittaminen Juha Junttu ja Pekka Siistonen
Livebändi Alabama House Band (Pekka Siistonen, Vesa Hyrskykari, Teemu Broman, Sami Silen, Tommi Kolunen/Mikael Topi ja Ari Toikka)

Rooleissa : Jari Ahola, Jon-Jon Geitel, Lauri Mikkola, Saska Pulkkinen, Jonas Saari, Petra Ahola, Heidi Kiviharju, Verneri Lilja, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Jaana Oravisto, Karoliina Vanne, Matti Pussinen-Eloranta ja Aimo Räsänen

Ensemble : Maria Broman, Heidi Iisalo, Saara Kaskilahti, Tanja Kunnari, Katri Liikola, Sini Mäenpää, Hanna Mönkäre, Kaisla Ollila, Waltteri Haapaniemi, Jussi Lukács ja Alvari Stenbäck

 Olen reilu tunti sitten kotiutunut Poikabändin ensi-illasta ja kyllä, tässä sitä istutaan koneen ääressä keskellä yötä ja päässä soi edelleen "tuo sä bodii, mä tuon hikee" - meikäläisen tapauksessa voin tuoda molemmat samalla kertaa, sen verran on vielä paita liimaantuneena selkään kiinni. Tämä "Hikee"-kappale on tervetullutta vaihtelua aiempaan korvamatoiluuni, sillä Toiboysin videoita alkoi tupsahdella julki jo ties kuinka monta kuukautta sitten ja tässä on vuorotellen tehty mehua ja vihjattu, että avaimen kera saa tulla kyläilemään vaikka keskellä yötä. Ennakkomarkkinointi on kyllä hypettänyt ennennäkemättömällä tavalla, kun korvamatoja on tullut jo kuukausia ennen enskaria! No nyt tästä en ainakaan mihinkään lähde ennen kuin teksti on valmis, vaikka Seitti (Saska Pulkkinen) selkeästi olikin sitä mieltä, että taitaa olla hiukan kypsempiin naisiin heikkona.

 90-luvusta ei ole meikäläisellä kauheasti muistikuvia (80-luvusta sitten senkin edestä). Opiskelin 90-luvun alussa pari vuotta Vaasassa ja siellä opiskelijasolussani näkyi ensimmäistä kertaa Music Television ja tietyt sen ajan biisit tulivat niin hyvässä kuin pahassa sen myötä enemmän kuin tutuiksi, ja aika monen hitin tahdissa tuli ketkutettua yökerhoissa siellä sun täällä. New Kids on the Block oli kova juttu (vaikken varsinaisesti fanittanut koskaan), uteliaisuuttani menin Helsingin jäähalliin Take Thatin konserttiin ja turenkilaisen hotellin yökerhon parketilla olen vetänyt (muistaakseni) kohtalaisen näyttäviä muuveja Backstreet Boysin kuuluisan hitin tahdissa. XL5 ja Kaunis peto, huh, videon muistan edelleen aika tarkkaan ja samoin sen, minkä näköisiä/nimisiä jätkiä poppoossa oli mukana. Olikin suhteellisen kuumottava hetki melkein törmätä Micaan enskarin väliajalla... Siinäpä meikäläisen kokemukset ns. poikabändeistä ja niiden fanittamisista.

(c) Harri Hinkka 

 Yllättäen olin aika "mehuissani" tästä uudesta musikaalista ja kun saimme keväällä hiukan maistiaisia tulevasta olin jo täysin myyty. Vaikuttaa siltä, että kundit vetää ihan tosissaan ja kuitenkin hiukan kieli poskessa. Sopiva kombo. Look ja muuvit ovat kohdallaan, samoin kundien keskinäinen dynamiikka ja tietysti laulutaito. On jokaiselle jotain ja varmasti kaikille löytyy se oma lemppari. Hyvässä lykyssä tästä saattaisi tulla uusi hitti ja yleisön suosikki, Vuonna 85:n tapaan...

 Koko show jyrähtää käyntiin Toiboysin isolla "Avain"-hitillä, ja siitä sitten lähdetään kelailemaan taaksepäin, että miten tähän tilanteeseen on oikein päädytty. Alussa on parhaat kaverukset Kari (Jari Ahola) ja Make (Samuli Muje), Toijala, mainosfirma ja 90-luvun alun lama. Jotain tarttis tehdä, mutta mitä. Toijalan työväentalolla on mahtava meininki meneillään ja kansa valssaa tuulipuvut kahisten. Sattumalta yhteislauluna vedetty Jari Litmas-aiheinen ja koreografiaakin sisältävä "Pallo lähtee!"-kipale sytyttää ylimääräisen lampun Karin päässä. Perustetaanpas poikabändi! Helpommin sanottu kuin tehty. On järkättävä koelaulutilaisuus, ja tulen muistamaan ikuisesti seuralaiselleni lausumani sanat "Täähän on ihan kuin Full Monty-leffasta, sillai kivalla tavalla!" (kiitos vaan Jyrki Mänttäri). Lopulta porukka muotoutuu, ja Karikin vaihtaa nimensä Gariksi. Maken ja Garin lisäksi bändiin löytyy seurakunnan suosituin isonen Matteus (Jon-Jon Geitel), David Lee Roth/Michael Monroe/Vince Neil-sekoitus rokkikukko Korppi (Lauri Mikkola) sekä tervehenkinen reipas maalaispoika Juzzi (Jonas Saari). Meinasin pudota penkiltä Juzzin saapuessa näyttämölle valtavan koivutukin kanssa, tuntuu olevan Jonas Saarella nyt valttikorttina nämä tukkihommat. Meriitti sekin.

Korppi (Lauri Mikkola) 

 Bändin alkutahdit ja kompastelu on silkkaa herkkua, kun tanssikuvioissa on hiomista, samoin biisien sanoissa ja lookeissakin hurmaavan Monica-stylistin (Heidi Kiviharju) toimenpiteistä huolimatta. Ensimmäinen keikkakin meinaa mennä vituralleen kun yksi bändin jäsenistä eroaa ennen h-hetkeä. Onneksi Maken pikkuveli Seitti on salaa sivummalla opetellut niin biisit kuin tanssikuviotkin, ja keikka on pelastettu. Väliajalle lähdetään sormet mehusta tahmeina ja alkaa tuntua siltä, että lämpötila hiljalleen nousee.

Ekan keikan huumaa 

 Onhan tähän nyt tungettu ihan kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin kliseet, joita voi yhdistää 90-lukuun ja poikabändi-ilmiöihin. Yhteneväiset vaatteet ja niiden vähentäminen juuri oikeassa kohdassa, hikistä paidatonta treenattua yläkroppaa ja tatuointeja, tuulikonetta, vyölaukkua, yllätyskyykkyä, kontaktin ottamista eturiviin, hitaasti synkassa kävelyä Dressmann-mainoksen tyyliin paidanhelmat lepattaen, siirappista balladia ja tykimpää kamaa vuorotellen, maailmanparannusbiisiä (toimii edelleen!), leijuntaa (jotenkin aistin vahvaa hittiainesta Painoton-biisissä), pyroja - ja sitten kohulööppejä, alkoholiongelmaa, sisäisiä riitoja, naisen aiheuttamaa ylimääräistä kitkaa (ja tässä tapauksessa syyllisenä vielä Tarja eli Tallulah-niminen typykkä (Karoliina Vanne), olin tästä jotensakin erityisen riemuissani kun nimeäni huudeltiin kaiholla tämän tästä), biisi-, levy- ja kiertuepaineita... Miten murheen alhosta ja alamäestä päästäisi uuteen nousuun ja hittiputkeen?

 Biiseissä on kyllä hittipotentiaalia useammassakin ja livebändi on aina livebändi, vähän laiskasti lähti ensi-iltayleisö kylläkin kipaleisiin mukaan taputtamaan. Sopivan korneja sanoituksia. Ikäväkseni täytyy todeta, että tanssiryhmää ei tullut kyllä paljoa seurattua vaikka hyvin vetivätkin, kun katse seurasi tiiviisti timmejä yläkroppia ja lanteenpyöritystä á la Toiboys. On ne aikamoisia, ja omanlaisiaan persoonia kaikki!

Koelaulutilaisuus meneillään, tsekatkaa Maken look!

 Älytöntä huumoria on ripoteltu sinne sun tänne ja herkullisia sivuhahmoja. Shown meinaa välillä varastaa vuorotellen tohtori Miettinen (Jyrki Mänttäri), ruotsalainen notkealiikkeinen tuottajamoguli Jas Gripen (Verneri Lilja), Maken ja Seitin isä Ilpo (Aimo Räsänen, onneksi ei ehtinyt saamaan rokkivaihdetta päälle) ja varsin energinen Ester (Petra Ahola). Jostain syystä nauratti ihan älyttömästi koelauluissa kuultu kaino toive, josko Viialan iltajunassa tulisi vielä sopivia ehdokkaita. Takaraivossani tuntui myös tuttua kiristystä siinä vaiheessa, kun Gari yritti epätoivon vimmalla kääntää kotimaisia tunnettuja biisejä englanniksi. "Titanic, iron capsule" olisi varma hitti, samoin laulu vihreistä kuulista ja kesämoposta. Kaikenlaisia heittoja on roppakaupalla ja vaatisi uusintakierroksen, jotta niitä paremmin muistaisi. (Ja uusiksihan tämä on nähtävä, ihan vain siksi, että saisi poimittua kaikki ohimenneet sanakikkailut. Muka.)

 Puvustuksesta iso plussa, hyvin on saatu ysärihenkeä esiin. Lavastus oli varsin monimuotoista - niin työväentaloa, heinäpaaleja kuin hienoja nousevia ja laskevia elementtejä. Ihan kuin olisi ollut aidossa konserttitilanteessa! Öinen toijalalainen maalaismaisema ei ole koskaan kai näyttänyt näin idylliseltä ja kauniilta.

 Tämä on tarina poikabändistä. Se on myös tarina unelmista, ystävyydestä, periksiantamattomuudesta, me-hengestä, pikkukaupunkilaisten haaveista, lama-ajan Suomesta, menestyksestä ja sen nurjemmasta puolesta. Ja kuuma tulee katsomossa, ei voi mitään. Jos katsomossa olisi lasiseinät, olisi se paksun vesihöyryn peitossa ja kaikkialla tuoksuisi makea mehu, pyrotekniikka ja hiki.

Tässä tehään mehuu kevään maistiaistilaisuudessa, mehumaija punaisissa (c) Katri Leikola 

 Vink vink, shown viimeistä biisiä on lupa kuvata - ja käsiohjelma on myös seinäkalenteri vuodelle 2020! Olipas söpöjä kuvia. Oivallinen joululahjavinkki muuten, teatterilippujen kylkeen tai ihan muuten vaan. Milloin tulee cd?

 Jos et ollut poikabändifani tätä ennen, tämän nähtyäsi olet. Rakastettavia tyyppejä kaikki enkä osaa valita suosikkiani! Miksi valita kun voi ottaa kaikki... Jokaisella tietynlaista kivaa pilkettä silmäkulmissa, karismaa, ääntä ja silmäniloa. En tiedä miksi sympatiseerasin ja lämpenin kummasti myös etenkin alkuaikojen Makelle! Jotenkin vilpitön ja symppis tyyppi. Kyllä tässä taitaa nyt seuraava teatterifanien pyhiinvaelluskohde muhia, ja meikäläinenkin haluaa uudelleen mehustumaan.

 Lähijunalla illanhämyssä kotiin matkatessani tuli jotenkin lämmin olo, kun kuulutettiin "seuraavana Toijala". Iltajunalla Viialasta oltiin tulossa etelään päin, en kyllä bongannut potentiaalisia poikabändiehdokkaita. Seuraavaksi ehkä Forssa maailmankartalle?

 Lisäinfoa (ja niitä videoitakin) löytyy teatterin sivuilta tämän linkin kautta.

 Ps. Tässä tekemäni pienoinen haastattelu, jossa Jon-Jon Geitel kertoo 20 faktaa itsestään...

 Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos TTT!)

 Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.

Neiti Julie / Tampereen Työväen Teatteri

Neiti Julie / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Ensi-ilta 30.8. 2019, kesto noin 1h 50min (ei väliaikaa)

Teksti August Strindberg
Suomennos Michael Baran
Ohjaus Michael Baran
Visuaalinen suunnittelu Kimmo Viskari
Kampauksien ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen
Valosuunnittelu Juha Haapasalo
Äänisuunnittelu Tj Mäkinen

Rooleissa : Eriikka Väliahde, Janne Kallioniemi ja Emmi Kaislakari sekä muusikko Anna-Sofia Anttonen/Nanna Ikonen

Neiti Julie (Eriikka Väliahde) 

 Alkuun tunnustus : en ollut perjantaisessa ensi-illassa skarpeimmillani, sillä olin edellisiltana ollut Helsingissä Pienen merenneidon ensi-illassa, kotiutunut myöhään yöllä glitterit poskilla, käynyt nuokkumassa seitsemän tuntia aamuvuorossa ja siitä sitten pirteänä Neiti Julien pariin lähes välittömästi. Halusin silti lähteä ja odotin etenkin vahvaa näyttelijäntyötä, ikään kuin vastapainoksi edellisiltaiselle visuaaliselle ilotulitukselle ja värien riemujuhlalle. Vaikka olen hiljalleen oppinut nauttimaan musikaaleista, olen silti edelleen eniten pienten näyttämöiden ja ajatuksiaherättävän tekstin sekä puhedraaman puolella.

 August Strindbergin klassikon olen nähnyt ensimmäisen (ja ainoan) kerran Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämön 20v-juhlanäytelmänä syksyllä 2011. Jotain muistikuvia siitä jäi, ja siksi odotukseni tietynlaiset olivatkin.

 On juhannusyö, ja outoa taikaa on ilmassa tunnetusti. Kreivi on matkoilla, keittiössä häärää modernin lieden ja patojen ääressä keittäjä Kristin (Emmi Kaislakari). Kohtuullisen pitkään saamme kokkailuja seurata ja mietin, että mitähän ihmeen taikalientä tässä nyt keitellään ja kenen päänmenoksi. Se selviää kyllä myöhemmin, ja sitten huoneeseen astelee kreivin salskea palvelija Jean (Janne Kallioniemi), Kristinin kihlattu. Tunnelma on jotenkin odottava, ja pian paikalle singahtaa keltaisessa mekossaan energiaa täynnä oleva kreivin tytär neiti Julie (Eriikka Väliahde), joka houkuttelee Jeania kanssaan salin puolelle tanssimaan. Eihän se nyt sovi tanssia palvelijan kanssa! Ihmiset alkaisivat puhumaan ikäviä ja sehän ei tule kuuloonkaan. Kristin jo kiemurtelee mustissa vaatteissaan pitkin seiniä ja tuntuu sulautuvan mustaan - toisin kuin neiti Julie, väriläiskä.

Kristin (Emmi Kaislakari) 

 Neiti Julie houkuttelee ja flirttailee hyvin avoimesti ja vaikuttaa siltä, että hän tykkää leikitellä tulella ja toisten tunteilla. Ja niin Jean lähtee tanssimaan... Vaarallista leikkiä ja valtapeliä on luvassa jatkossakin, neiti Julie ja Jean kun vetävät toisiaan puoleensa magneetin lailla. Pitkiä katseita, kosketuksia, silkkaa intohimoa. Ja kaiken keskellä nukkuu tai on nukkuvinaan Kristin, sanomatta sanaakaan. Seinät nousevat ja laskevat, musiikki soi ensin hiljaa ja sitten voimistuu. Jotenkin tunnen tämän kuvaavan Kristinin sisäistä myllerrystä, kun on silti oltava suoraselkäisenä ja vaiti, vaikka talossa tapahtuu kaikenlaista. Tai miksei se kuvaisi myös neiti Julien ja Jeanin välistä tunnemylläkkää?

Jean (Janne Kallioniemi) ja neiti Julie 

 Jean näkee neiti Juliessa mahdollisuuden päästä parempiin piireihin ja ainakin näistä ympyröistä ulos. Karataan yhdessä ja perustetaan hotelli ja eletään jossain kaukana onnellisina yhdessä. Kauniita puheita. Neiti Julie taas näkee Jeanissa mahdollisuuden päästä omista kuvioistaan ja tiukoista normeista - ulos vapauteen kuin häkkilintu. Jotenkin ymmärrän molempia ja sitten hetkessä ajatukseni heittävät kuperkeikkaa. Mielessäni pyörii ylevät puheet haukan selkäpuolesta ja alimmasta oksasta, joka osoittautuukin sitten umpimädäksi. Tunnelma on hyvin intensiivinen ja välillä tuntuu siltä, että hiljaisten hetkien aikaan ei oikein uskalla edes kunnolla hengittää. Välillä seuraan katseellani Kristiniä ja taustalla kuulen muiden puheen.

 Onneksi esityksessä ei ole väliaikaa, sillä muuten verkot joutuisi virittelemään uudestaan. Otteeni herpaantuu pariin otteeseen, kun yritän miettiä, mitä neiti Julien vaatteissa lukee (dreams of ilmeisesti) ja pariin kertaan takaani kuuluu yllättäen englanninkielistä mölinää. Eikö ihmiset jo hiljalleen tajua laittaa puhelimiaan äänettömälle tai kokonaan pois päältä! Todella häiritsevää, etenkin kun ääni toistui.

 Hiljaiseksi veti lopulta tämän katsojan ja olin pitkän aikaa hiukan pöllähtäneessä tilassa, hyvällä tavalla. Kyllä kunnon puhedraama on aina säännöllisin väliajoin paikallaan, ja tässä tapauksessa moderneilla mausteilla lisättynä. Livemusiikkia ilmankin olisin kyllä pärjännyt. Vahvaa, intensiivistä näyttelijäntyötä odotin ja sain jopa enemmän.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos TTT!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!

Myrsky / Tampereen Työväen Teatteri

Myrsky / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 24.1. 2019, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Teksti William Shakespeare
Sovitus ja ohjaus Tiina Puumalainen
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukujen ja hahmojen suunnittelu Teppo Järvinen ja Tiina Puumalainen
Valo-ja videosuunnittelu Eero Auvinen
Musiikin sävellys Pekka Siistonen
Äänisuunnittelu Pekka Siistonen ja Rauli Roininen
Kampausten ja maskien suunnittelu Pepina Granholm

Rooleissa : Pentti Helin, Jaana Oravisto, Maija Lang, Saska Pulkkinen, Verneri Lilja, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Miia Selin, Juhani Laitala, Aimo Räsänen, Janne Kallioniemi, Matti Pussinen-Eloranta ja Jari Ahola sekä Konsta Reuter, Eero Löövi, Ninni Niemikunnas, Taru Kallio, Laura Linna ja Karla Keinonen

(c) Anne Sillanaukee 

 Olen nähnyt Shakespearen Myrskystä muinoin yhden version Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa, ja muistikuvani esityksestä ovat hyvin niukat. Muistan ainoastaan sen, että Calibanin ja Ferdinandin rooleissa oli yksi ja sama henkilö, nykyisin stand up-koomikkona paremmin tunnetuksi tullut Ilari Johansson. Ratkaisu ei ollut paras mahdollinen ja esityksestä ei muutenkaan jäänyt kauheasti jälkipolville muisteltavaa. Tältä pohjalta oli sitten hienoa lähteä Tampereelle Myrskyä vastaanottamaan, kun ei oikeastaan mitään hajua siitä mitä on tuloillaan.

 Olen istunut aika usein Työviksen suuren näyttämön katsomossa suhteellisen takana. Se ei ole juuri menoa haitannut ja etenkin kokonaisuus on otettu haltuun kauempaa hienosti, tällä kertaa olin onnekkaasti viidennessä rivissä ja näkisin kerrankin kunnolla näyttelijöitä hiukan lähempää. Muilta osin ei ollut onni sitten kuitenkaan myötä : jossain takanani istui äänekkäästi puliseva joukko ja edessäni istui tyyppi, joka vaihtoi paikkaa useampaan otteeseen kesken esityksen (rivin päässä oli tyhjää tilaa mutta silti!?) ja räpelsi jatkuvalla syötöllä kännykkäänsä. Kanssakatsojien häilääminen ei saisi häiritä ratkaisevasti, mutta minua kyllä häiritsi kun teki mieli koko ajan kääntyä sanomaan, että olkaapa hiljaa siellä jossain ja toisaalta teki mieli viskata levottoman kaverin kännykkä takavasemmalta hiiteen. Kyllä kyrsi ja katsomisnautintoni ja -keskittymiseni herpaantui sen verran, etten ihan aina ollut kärryillä. Juu juu, ehkä olisi taas pitänyt tehdä jotain, mutta kun yritän kuitenkin itse käyttäytyä siivosti ja hässäkkää olisi voinut syntyä enemmänkin. (Väliajan jälkeen meno sitten rauhottui, mutta se ei alkupuolta enää auttanut.)

 Sen verran olin kärryillä, että ilmeisesti muoviroskan saartamalla saarella majailee entinen mahtimies Prospero (Pentti Helin) veljensä ja muiden ukkeleiden karkottamana ja pahasti pettämänä, kera viehättävän tyttärensä Mirandan (Maija Lang) ja henkiolento Arielin (Jaana Oravisto). Ja onhan saarella myös se Caliban-otus (Verneri Lilja), josta tuli jotenkin Klonkku mieleeni. Prospero tekee taikojaan ja saa väkeä vaipumaan uneen tuosta noin kättään heilauttamalla, ja mies nostattaa aluksi aikamoisen myrskyn, jonka johdosta suuri alus kellahtaa nurin ja porukkaa haaksirikkoutuu rähjäiselle saarelle. Nyt olisi mahikset kostaa kunnolla, kas kun haaksirikkoutuneiden joukossa on juuri tämä petturiveli Antonio (Aimo Räsänen) joukkoineen. Olipa muuten mageen näköistä sakkia tämä miesporukka ja musiikki jyrisi suoraan sieluun ja ytimeen aluksen taistellessa nousevia aaltoja vastaan.

 Prosperon taiat eivät ulotu ihan kaikkialle ja koko saari on hukkumaisillaan muoviroskaan, mikä olisikaan sellainen mahti joka moisen pystyisi estämään sormia napsauttamalla! Ei niin mikään. Sellaisia taikureita ei ole olemassakaan.

Pentti Helin ja Aimo Räsänen 

 Saarelle ajautuu myös Napolin kuningas Alonson (Juhani Laitala) poika Ferdinand (Saska Pulkkinen), ja katseet kohtaavat ratkaisevalla tavalla eteerisenkauniin Mirandan kanssa. Kyllä siinä kateeksi kävi se pusuttelun määrä, ja ihastuttava oli tämä nuoripari muutenkin.

 Lisäksi ympäri saarta sekoilee erikoinen kolmikko (Miia Selin, Samuli Muje ja Jyrki Mänttäri) enemmän ja vähemmän laitamyötäisessä, katsomossa kovin hihiteltiin kolmikon menoa, koska kukapa meistä ei olisi vastaavanlaista toimintaa nähnyt vaikkapa risteilyillä. Yksi vetää perässään matkalaukkua, toisessa kädessä drinksu ja "Jätkät hei!"-huutelu kaikuu jatkuvalla syötöllä. Minua huvitti porukan lyhenteiden viljely jne. ja tod. ja etenkin Trinculon (Jyrki Mänttäri) jalkatekniikka oli ihailtavaa. Miten pysyikin pystyssä ja varsinkin siellä jyrkähköllä kalliolla toikkarointi hirvitti. Ja pitihän sitä mikrofonia sitkeästi raahata mukana. Tuli myös nähtyä hirvittävien kiljupäniköiden hyökkäys ja välitön flashback jonnekin 90-luvulle Poriin tai Provinssirockiin.

Riehakkaat festarit meneillään

 Kuten huomaatte, juonihommat ei ole tässä tapauksessa minun vahvin puoleni. Visuaalinen osasto sen sijaan lumosi totaalisesti! Moista en ole nähnyt missään aiemmin ja nyt harmitti se, että istuin niin lähellä. Kauempaa olisi näyttänyt vielä upeammalta, mutta kyllä nytkin nousi ihokarvat pystyyn ja pulssi kiihtyi huimasti, kun liuta synkkiä otuksia vyöryi lavalle valoshown keskellä ja etenkin se Ferdinandin ja Mirandan leijumis/sukeltelukohtaus. Itkettävän ihanaa ja kaunista!

 Kostonmakua on ilmassa, rakkautta myös ja paperisilppua ja myrskyn tyyntymistäkin havaittavissa armollisuuden ja anteeksiannon kautta. En tosin oikein tajunnut, mikä koko tarinan pointti oli? Oliko sitä edes? Tarviiko aina olla? Pitääkö aina ymmärtää väkisin, vai riittääkö että ajelehtii merivirtojen ja tuulten mukana ja katsoo sitten mistä itsensä löytää? Minä taisin jäädä räpiköimään rantaan muovin sekaan. Pääsin sentään rantaan! Olihan se muuten kaunista, kun Ariel vapauduttuaan hiippaili hiljalleen paikalle ottamaan Prosperoa kädestä kiinni. Muutenkin jatkuva liike (eri lavasterakennelmat tai ihmiset tai molemmat) piti mielenkiinnon yllä ja oikein odotti, että mitähän seuraavaksi tapahtuu.

 Nuorisoa oli katsomossa paljon! Erityispointsit siitä!

Esityskuvat (c) Kari Sunnari ellei toisin mainita

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

Tämä on ryöstö! / Tampereen Työväen Teatteri

Tämä on ryöstö! / Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö

Suomen kantaesitys 6.9. 2018, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Tommi Auvinen
Koreografi Jouni Prittinen
Taistelukoreografia Saska Pulkkinen ja Tommi Auvinen
Musiikin sovitus Joonas Mikkilä
Lavastussuunnittelu Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Jaana Aro
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Jarkko Tuohimaa/Kyösti Kallio & Rauli Roininen

Rooleissa : Petra Ahola, Heidi Kiviharju, Janne Kallioniemi, Verneri Lilja, Samuli Muje, Saska Pulkkinen, Tommi Raitolehto, Tom Lindholm, Puntti Valtonen, Osku Ärilä ja Juulianna Mäkelä

Raitolehto-Ahola-Lilja 

 Viikon sisällä tuli tehtyä kolme eri reissua Työvikseen, ja niistä viimeisimpänä Tämä on ryöstö!, jonka ensi-ilta oli jo syyskuun alussa. Heti enskarin jälkeen korviini kantautui viestejä, että tässä olisi herkkua ainakin minunkaltaiselleni viiksifanille ja jokin erityistä lahjakkuutta ilmaiseva sooloilukohtaus. Niitä sain odottaa sitten marraskuun puoliväliin asti ja kaikensorttista kohkaamista odotin muutenkin, näytelmän käsikirjoituksesta kun vastaavat samat ukot, jotka ovat hillittömän "Näytelmä joka menee pieleen" takana. Ja edessä.

 Nyt on kyseessä pankkiryöstö, tarkemmin sanottuna havitellaan mittaamattoman arvokasta timanttia Tammerkosken Pankista, jonka johtajana pönöttelee viiksekäs herra nimeltään Putz A Kulmikko (Puntti Valtonen). Alussa vankilasta pakenee pari tyyppiä, etunenässä Runqvistin Kaitsu (Tommi Raitolehto) ja vaikuttaa vähän siltä, että vaikka timantinvohkimissuunnitelmista ei olisi saanut kertoa kenellekään, hommasta tietää suurin osa vankilan vartijoistakin ja pakoauton kuskiksi on pestattu vartija Kauppinen (Samuli Muje), jolla tosin ei ole minkäänlaista kokemusta autolla-ajosta eikä muutenkaan vaikuta olevan ns. penaalin terävin kynä. Alussa on muuten aikamoista kielellistä kikkailua ja sanoilla leikittelyä, osa meni sujuvasti ohi kun vasta tajusin missä mennään. Ainakin siinä nosteltiin punttia ja Puntti seisoi vieressäkin kirjaimellisesti.

Aarne saa vaihteeksi mapista 

 Pankissa sitten on toisenlaista meininkiä, Supon tarkastajaa odotellaan visiitille ja kaikki arkaluonteinen matsku on piilotettava. Tässä vaiheessa jo mietin, että miten Saska Pulkkinen ehtiikin joka paikkaan ja käsiohjelmassakin mainitaan roolihenkilön nimeksi "Kuka ehtii". Ynnä muut -hahmoja sitten esittävät Juulianna Mäkelä ja Osku Ärilä... Ja sitten on sitä "mahtava peräsin ja pulleat purjeet"-tyylistä pankkivirkailija Raijaa (Heidi Kiviharju), tämän vilunkia poikaa Samia (Verneri Lilja), hiukan hassahtaneenoloista pankkihenkilö Aarnea (Tom Lindholm, joka aiheutti hihitystä katsomossa pelkästään sillä että saapui estradille), jolle kiinnitetään timantin turvajärjestelmän tärkeät koodit salkussa käsiraudoilla ranteeseen kiinni, Kulmikon tytärtä Oikkua (Petra Ahola), jolla muuten kosijoita riittää joka lähtöön - ja sitten se tarkastaja Raimo Sokka (Janne Kallioniemi), joka iskee ensitöikseen silmänsä ja kätensä Raijaan. Sokka muuten muistuttaa hämäävän paljon Mennään bussilla -sarjan nuivaa tarkastajaa, hiukan nuorempi versio hänestä. Ja johan niitä alatikasvavia viiksiporukoitakin päästään ihailemaan, kun Sokan esimiesten esimiehet vuorollaan soittelevat, missä mennään. Aijai, moista viiksikavalkadia en ole aiemmin nähnytkään, eli kyllä tietäjät tiesi mistä narusta vetää ja mistä meikäläinen tykkää.

No tässä niitä viiksiä nyt sitten! 

 Mitä tästä oikein osaa edes kirjoittaa, ettei paljasta liikoja! Aikamoista sohlausta saadaan aikaan niin Oikun asunnolla kuin pankissakin. Ensinmainitussa sattuu kosijoita paikalle samaan aikaan useampi, sängyn mekanismi toimii liiankin hyvin, esitetään pantomiiminä Suomen eri paikkakuntia ja mäiskitään ikkunasta liihottelevia yllätyslokkeja päin nokkaa. Pankissa soluttaudutaan porukoihin mukaan, yritetään vohkia vara-avainta ja kierrokset nousevat, kun paikalla pyörii lopulta peräti kolme Kulmikkoa, joista vain yksi aito. Kulmikko-kolmikko housujen kera ja ilman nauratti kovasti, sen sijaan parikymmentä kertaa toistuva mapillapäähänmäiskintä ei jaksanut enää naurattaa muutaman kerran jälkeen. Liika on liikaa!

 Mitenkäs minulla tuli muuten Runqvistista mieleeni myös Tommi Korpela Rumble-leffassa, habitus ja kehonkieli oli vähän samaa luokkaa. Tosin kaikki rokkarityypit kävelee vähän samalla lailla (ja takamus näyttää hyvältä farkuissa). Seuralaiselleni tuli viiksekkäistä poliiseista taas Rauno Repomies mieleen...

Sänkyakrobatiaa

 Lopulta päästään varsinaiseen asiaan elikkäs sitä timanttia vohkimaan, ja aika näyttävästi ilmastointikanavissa kiipeilläänkin. Ja se kohtaus, jossa vorot katselevat toimistoa ylhäältäpäin! Olipas näpsäkästi toteutettu seinä, ja siinä Aarne ja johtaja Kulmikko vähän vinksallaan papereita setvivät ja kahvia kaatelivat minne sattuu. Varsin hupaisaa. Oma lukunsa oli sitten Vaarallinen tehtävä -tyylisesti katosta vaijereiden varassa laskeutuminen ja tuutulaulujen laulelu samalla, ettei vaan vartija herää kesken kaiken. Mutta kuka korjaa koko potin ja sanoo viimeisen sanan?

 Oli tämä ihan kelpo viihdettä ja tarjosi muutamiakin todella messeviä hetkiä, viiksien kera tahi ilman. Osittain junnattiin paikallaan ja liika toisto taas ei jaksanut innostaa, ei liioin laulutkaan vaikka hyvin niitä vedettiin, ja etenkin P. Valtosen puntinvispausta on hauska aina seurata. Naurusulakkeeni kuumeni kivasti ja oli kärvähtämisvaarassa siinä vaiheessa, kun housuttomia ja housullisia pankinjohtajia sekoili useampi samassa tilassa ja vuorotellen. Kielellisestä iloittelusta pidin kovasti, varsin hyvää duunia tehnyt taas Koivusalon Mikko. Ja miten se Saska tosiaankin ehti joka helkkarin tilanteeseen ja onnistui aika näyttävästi saamaan itsensä solmuun itsensä kanssa. Uskomatonta!

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos taas Työvis!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Tarkastaja Sokka 

Billy Elliot / Tampereen Työväen Teatteri

Billy Elliot / Tampereen Työväen Teatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 18.10. 2018, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat Lee Hall
Sävellys Elton John
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Joonas Mikkilä/Tony Sikström
Koreografi Jari Saarelainen
Lavastus Jyrki Seppä
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Kampausten ja maskien suunnittelu  Pia Kähkönen
Valosuunnittelu Juha Haapasalo
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Lauluvalmennus Laura Virtala/Joonas Mikkilä/Tony Sikström

Rooleissa : Osku Perkiö/Jiri Rajala/Simo Riihelä, Nuutti Kerppilä/Ilmari Kujansuu/Juho Mönkkönen, Jyrki Mänttäri, Eriikka Väliahde, Kristiina Hakovirta, Jussi-Pekka Parviainen, Jari Leppänen, Petra Karjalainen, Mesihelmi Mänttäri/Leila Ristimäki, Juha Antikainen, Antti Kerosuo, Konsta Reuter, Juha-Matti Koskela, Tommi Rantamäki, Anssi Valikainen, Mika Honkanen, Mikko Jokinen, Arne Nylander, Jouko Enkelnotko, Lauri Ketonen, Jukka Kontusalmi, Riku Lehtopolku, Julius Martikainen, Teemu Sytelä, Laura Virtala, Annamaria Karhulahti, Soile Ojala, Sampo Eerola/Eemeli Korpisaari, Iina Kairus/Ella Korpinen, Nella Koskinen/Isabella Pernice, Marikki Huhta/Kreeta Vierimaa, Meri Junttila/Meri-Ellen Vierimaa, Aliisa Ahola/Sanni Aaltonen, Lila Peltosara/Venla Vaaranmaa, Wilda Pannula/Teresa Savolainen, Jenna Ala-Sorvari/Sanni Tuomi, Myy Puurtinen/Matilda Onikki ja Helmi Linnankylä/Kerttu Ojutkangas

 Ihan ensimmäiseksi näin vuosia sitten elokuvan Billy Elliot ja tunnemyrsky oli melkoinen. Kuulin, että leffan pohjalta on tehty musikaaliversiokin, ja sitä oli sitten pakko lähteä Lontooseen katsomaan. Siellä raavaat miehet kyynelehtivät paidat itkusta märkinä katsomossa ja minäkin muistan katselleeni suurimman osan esityksestä silmät sumeina. Kauheasti ei muita muistikuvia jäänyt, paitsi Billy Elliot-muovikassiin pakattu käsiohjelma. Uhosin jälkeenpäin, että upea musikaali, mutta Suomessa tätä ei tulla koskaan näkemään. Homma kaatuisi siihen, että täällä ei Maggie Thatcherin politiikka kiinnostaisi, ei hetkauttaisi kaivosmiesten lakkoilu eikä löytyisi niin montaa lahjakasta tanssivaa ja laulavaa poikaa vaativaan päärooliin. Piste. Seuraavana vuonna pääsin jo perumaan puheitani, kun Billy Elliot sai Suomen ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa, Linnanmäen Peacockissa. Olin ensi-illassa paikalla ja tykästyin kyllä näkemääni, mutta hirveästi ei jäänyt muistikuvia siitäkään. Jotain jäi puuttumaan - joku mystinen ainesosa, jota on vaikea sanoin määritellä.

Michael (Juho Mönkkönen) ja Billy (Jiri Rajala) 

 Kuluvan vuoden keväällä Tampereen Työväen Teatteri esitteli ystävänpäivän kunniaksi ohjelmallisessa illassa kaikelle kansalle ohjelmistoaan ja illassa esittäytyivät muiden muassa Billy Elliotin nuoret tähdet - kolme Billya ja kolme Michaelia kukin vuorollaan. Minulla meni tavattoman paljon roskia silmiin poikain lavavisiitin aikana ja pohdin jo valmiiksi, että kuinkakohan mahtaa käydä syksyllä varsinaisessa esityksessä! Nyt voin sanoa, että hyvin kävi. Itku ja nenäliinojen tarve ei ollutkaan yllättäen se vahvin tunne, vaan suunnattoman suuri ylpeys koko työryhmän puolesta. Juuri NÄIN tämä homma menee. Näytetään epäilijöille, että täältä pesee ja kaikista ennakkoasenteista huolimatta laitetaan homma toimimaan niin, ettei voi muuta kuin myöntää olleensa totaalisen väärässä. Unelmien tiellä saattaa olla epäilijöitä enemmänkin, mutta jos yksikin uskoo vahvasti ja näkee pelkkiä mahdollisuuksia, silloin tie tähtiin on auki. Sama koskee meikäläisen suhtautumista tämän musikaalin toimimiseen Suomessa, sama koskee tanssista virtaa ammentavaa Billyä pienen työläiskaupungin ja sen asukkien keskellä.

 Lauantain päivänäytöksen Billynä oli vuorossa Jiri Rajala ja Michaelina Nuutti Kerppilä. Minun ja seuraneitoni paikat tuntuivat aluksi olevan kovin kaukana (tekniikkaosaston edessä), mutta heti ensimmäisen kohtauksen jälkeen se taas tapahtui : kaikki ympäröivät ihmismassat ja hahmot katosivat, tunsin istuvani ylhäisessä yksinäisyydessäni katsomon keskellä parhaalla paikalla ja näyttämöllä kaikki tapahtui vain minulle. Oma, yksityinen kokemus eikä kenenkään muun. Jokaisella omansa.

 Jos joku nyt ei tarinaa tiedä, kertaan sen lyhyesti. Nuori Billy (Jiri Rajala) elelee pienessä kaivoskaupungissa isänsä (Jyrki Mänttäri), isoveljensä Tonyn (Jussi-Pekka Parviainen) ja hiukan höpsähtäneen mumminsa (Kristiina Hakovirta) kanssa. Billyn äiti (Eriikka Väliahde) on menehtynyt muutamaa vuotta aiemmin, mutta on arjessa vahvasti läsnä, myös muistoina ja kaipauksena. Billy käy ystävänsä Michaelin (Nuutti Kerppilä) kanssa viikottain nyrkkeilytunnilla, sehän on äijämäistä toimintaa ja siinä jos missä saa ylimääräisiä paineitaan purettua. Kerran sitten Billy jää paikalle kokoamaan kamppeitaan sattumalta hiukan liian pitkäksi aikaa ja samaan saliin kirmaa lauma innosta kiljuvia tyttöjä balettihameissaan kera lakonisia kommentteja heittelevän opettajansa rouva Wilkinsonin (Petra Karjalainen). Ope pistää Billynkin tanssimaan, halusi tämä tai ei, ja loppu onkin historiaa. Rouva Wilkinson havaitsee Billyssä hiomattoman timantin ja selvän lahjakkuuden, tällä pojalla olisi mahdollisuuksia vaikka mihin! Mahdollisuus päästä pois tästä paikalleen jämähtäneestä pikkukaupungista, jossa ei ole muuta kuin katkeruutta, särkyneitä unelmia - ja lakkoilevia kaivosmiehiä.

 Tässä oli niiiin paljon kohtauksia ja hetkiä, jotka saivat aikaan kylmiä väreitä, tunnelman sähköistymistä, käsien puristumista nyrkkiin, pulssin kohoamista, hengityksen pidättelyä, "hyvä, juuri näin!"-ajattelua mielessäni, nyökyttelyä, myhäilyä ja kuten jo todettu, valtavaa ylpeyttä koko työryhmän puolesta. Jostain kaukaa maan alta esiin tallustavat kaivosmiehet ja ruoto suorana rintamassa komeasti laulaminen. Jotenkin aina sykähdyttää nämä tavalliset duunarit haalareissaan, tässä me helvetti seistään eikä anneta periksi! Rouva Wilkinsonin kireän äänensävyn pehmeneminen huomattuaan Billyn kuin varkain täydellisyyttä hipovan tanssiasennon, Billy piruetteineen ja lumoavan kaunis kohtaaminen vanhemman Billyn kanssa, Michaelin ja Billyn mekkokokeilut, yhteiset steppailut ja lämmin ystävyys, joulujuhlien riehakas tunnelma ja väliajan jälkeen kontaktin ottaminen yleisöön (koitin katsomosta heilutella parille kaivosmiehelle, mutta eivätpä niin ylös asti katselleet). Balettikoulun pääsykokeet ja hillittömän odottava tunnelma toisen isän kanssa, tässä Jouko Enkelnotko oikein elementissään! Mummin tilitys juopottelevasta miehestään ja ah, tanssahtelevien miesten huikea kolmikko. Sähköä (Electricity), sivukujan tunnelmaa, uhoa, aitaa ja sähkökitaraa ja hetken ajattelin, että kohta lähtee Michael Jacksonin Beat It ja kaikki poliisit ja kaivosmiehet vetävät kimpassa kunnon muuvit pitkin pihaa. Balettityttöjen innokkuus ja rouva Wilkinsonin hiukan laimeampi into opetushommiaan kohtaan. Billyn äidin kirje ja vastaus. Keskisormen vilautus juuri oikeassa kohdassa. Ei-enää-niin-ruoto-suorassa takaisin maan alle katoavat kaivosmiehet... Ääni kaikuu komiasti ja pitkään, kunnes vaimenee kokonaan. Yllättävä käänne kiitosten aikana, show tuntui jatkuvan ja jatkuvan enkä olisi halunnut sen päättyvän ollenkaan.

Velipoika silmäkulma auki 

Mrs Wilkinson, tytöt ja Billy 

 Sehän on selvä, että Jiri Rajala ja Nuutti Kerppilä olivat varsin hurmaavia lahjakkuuksia rooleissaan, ja nyt haluaisin nähdä kaikki Billyt ja Michaelit lavalla yhdessä ja erikseen! Mitä persoonallisuuksia, ja käsiohjelmasta oli mukava lukea poikien kuulumisista enemmänkin. Ja kaivosmiehet! Ihanan sekalainen sakki nuorta ja vanhempaa lauluvoimaa ja pitelemätöntä karismaa (taisin jo mainita, että olen aika heikkona duunarimiehiin...). Muutenkin tähän on kyllä saatu haalittua melkoinen unelmaporukka, yhteisöllisyyteen ja kimpassa tekemiseen oli helppo uskoa ja toivoa, että tarina päättyisi kaikkien kannalta suotuisissa merkeissä. No, Petra Karjalainen on aina huikea roolissa kuin roolissa, ja olihan se herra Braithwaite (Lauri Ketonen) myös aika irtonainen tapaus...

 Erityisesti sydämeeni otti tällä kertaa combo Billyn isä (Jyrki Mänttäri) ja isoveli Tony (Jussi-Pekka Parviainen). Kaikki se katkeruus, uhoaminen, nyrkeillä puhuminen, huoli ja murhe tulevasta, käsittelemätön suru, ääneenlausumattomat sanat ... ja kovan kuoren alla kuitenkin sykkii lämmin sydän. Etenkin riipaisi veljen käytös Billyn suunnitelmien suhteen. Mitä ovat mahtaneet olla hänen unelmansa nuorempana? Ehkä jotain, mitä ei ole pystynyt ääneen sanomaan ja tänne on jääty kaiken paskan keskelle. Molemmat roolityöt taiten tehtyjä ja varsin uskottavia. Ja kumpaakin hahmoa teki mieli mennä varovasti halaamaan ja sanomaan, että kaikki kyllä järjestyy, ota iisisti.

Billy ja isä 

 Jotenkin tämä nostatti korkealle arjen yläpuolelle, ja kaikki tuo marraskuinen synkkyys ja ankeus on helppo unohtaa tätä spektaakkelia lämmöllä muistellessaan. Siinä mielessä muuten ainutlaatuinen musikaalisyksy meneillään nyt : sekä Helsingissä että Tampereella on tunnelma katossa niin Kinky Bootsissa kuin Billy Elliotissa, glitteriä ja ihan käsittämätöntä talenttia lavan täydeltä. Se mystinen ainesosa mukana kummassakin. Ja molemmissa proggiksissa Samuel Harjanne ohjaajana. Sattumaako vai jotain suurempaa? Tässä jo kutkuttelee, että mikähän mahtaa olla seuraava musikaali, johon hän tarttuu.

 Esityksestä poistuessamme emme suinkaan pyyhkineet kyyneliä silmäkulmistamme, vaan kokeilimme poistua vienosti sipsuttaen portaista. Ei oikein onnistunut, mutta hymy oli korvissa ja fiilis mahtava. Muutama nuori lettipäinen neito jo harjoitteli piruetteja siinä. Toivon, että kotiin päästyään ainakin muutama poika salaa kokeilisi huoneessaan samaa, jos teatterissa ei muiden nähden kehdannut. Hei täähän voisi olla kivaa! Hei täähän tuntuu just mun jutulta! Joten go for it, vaikka muut sanoisi mitä.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Billy (Simo Riihelä) 

Kylä / Teatteri Siperia ja Tampereen Työväen Teatteri

Kylä / Teatteri Siperian ja TTT:n yhteistuotanto

Ensi-ilta 27.10. 2018 TTT:n Kellariteatterissa, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Marika Heiskanen ja Tuukka Huttunen
Musiikki Juha Junttu
Lavastus Työryhmä (pohjana osa Vakavuusongelman lavasteista)
Puvustus Työryhmä
Valo-ja äänisuunnittelu Saija Raskulla

Rooleissa : Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen ja Juha Junttu

 Pohjalle huonosti nukuttu yö, yhdeksän tunnin työpäivä, pikainen vaatteidenvaihto kotona ja siitä Tampereelle bussilla, joka oli vielä aikataulustaan reilusti myöhässä. Ikkunasta pelkkää loputonta pimeyttä, väsymys alkoi painaa silmäluomia. "Että pitikin taas lähteä töiden jälkeen". Sukat märkinä saavuin Työvikselle, tapasin yllättäen pari tuttua ja olo oli jo virkeämpi.

 Viimeistään siinä vaiheessa tunsin oloni kotoisaksi, kun esityksen alkaessa harmaahapsinen mummeli Amelia (Tuukka Huttunen) köpöttelee näyttämölle itsekseen mutisten ja asettuu kiikkustuoliin keinuttelemaan. Taustalle vielä raksuttava seinäkello olisi kruunannut mummolafiilikset. Aika tuntuu etenevän omaa tahtiaan, nyt ei ole enää kiire mihinkään ja voi ainakin pari tuntia tässä istua ja hengähtää kaikesta. Parasta.

 Elellään vuodessa 2040 ja Rutakon kylässä Savon sydämessä asuu enää kolme ihmistä : Kiisseli (Juha Junttu), Pärttyli (Marika Heiskanen) ja tämän iäkäs äiti Amelia. Kiisseli on vuosikaudet odottanut sitä Matkavekan bussia, jolla piti matkata Las Palmasiin, ja tuulahduksen eksoottisesta tunnelmasta tuo sentään hienot flamingovalot, jotka ympäröivät Kiisselin "pyhintä", musapöytää. Pärttyli manaa sitä, että ei ole internetyhteyttä ja puhelinkin on lakannut toimimasta, koska signaali katosi jonnekin. Niin kuin ihmiset ja palvelut. Viikottaisen ruoka-apupaketin toimituskin tökkii, kahvi on loppunut aikaa sitten. Kahvinkeittorutiineista ei silti ole luovuttu, sillä se tuo rutiinia ja tietynlaista jatkuvuutta päivään (ja saisi suolenkin toimimaan), on jotenkin lohdullista kuulla veden lorina. Suodatettua vettä, sillä on pärjättävä. Amelia näyttää hauraalta mummelilta, mutta tarpeentullen ryhti suoristuu ja suu laukoo niin kirosanoja kuin teräviä mielipiteitä ja huomioita, murteella höystettynä.

 Varsin iloinen olen siitä, että kerrankin näyttämöllä nähdään murteella puhuvia savolaisia, jotka eivät hoe "voe tokkiinsa" tai viljele jatkuvaa vitsihuumoria huvitusmielessä. Näyttämöllä nähdään ihmisiä, aitoja savolaisia, jotka puhuvat niin kuin meillä puhutaan, yhtään mitään extraa korostamatta. Täällä ollaan Rutakossa ja meillä puhutaan näin!

 Viikot etenevät saman kaavan mukaan. On pakettipäivää, karaokepäivää, pilkkipäivää - ja lauantaisin on pullapäivä (meillä oli lauantaisin ennenmuinoin siivouspäivä). Välissä tietysti päiviä, jolloin ei ole mitään suunniteltua. Pärttyli on havainnut Rutakonraitilla kenties webkameran ja sitä pitäisi lähteä katsomaan, mutta ainakaan Ameliaa ei homma huvita sitten yhtään. Saisiko kameran kautta yhteyden muuhun maailmaan? Onko toisessa päässä joku katselemassa? Hei mekin ollaan olemassa! Huhuu!

 Kiisseli herkeää tämän tästä musisoimaan (ja Amelia vetäisee peltorit päähänsä, koska eihän sellaista älämölöä kestä kukaan) ja öisin näillä taajuuksilla kuullaan myös Yöradion lähetyksiä. Tuli haikea olo kun äkkäsi, että mahtaako kukaan kuunnella? Kaikuuko Kiisselin jutut pelkässä tyhjyydessä? Mieltäni jäi myös kaihertamaan lause "kun kuiskaus ei enää riitä". Silloin on korotettava ääntä ja pidettävä itsestään meteliä, ehkä joku jossain kuulee ja vielä parempaa, ehkä joku jossain kuuntelee.

 Kolmen ihmisen rutiinipainotteisen viikkorytmin seurailun sijaan esitys alkaa salakavalasti laajeta useampaan suuntaan. Maaltamuutto ja asutuksen sekä palveluiden keskittyminen isompiin kaupunkeihin on selviö, mutta eu-asetukset, pientilojen katoaminen, eläimet, kalavedet, kaivostoiminnan ongelmat, luonnon pienet ihmeet ja ilot, kaupunkien vetovoima. Omat juuret! Itse olen "juuri sopivankokoisen" pikkukaupungin kasvatti, josta tarvittaessa pääsee isompiin kuvioihin nopeasti ja mikä parasta, isoista kuvioista, ihmismassoista ja neonvaloista pääsee yhtä kätevästi takaisin kotiin. En voi puhua kuin omasta puolestani, mutta ymmärrän kyllä niitä, jotka ovat joskus lähteneet, koska ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Ja kotikulmilla jäljellä tyhjä kylänraitti. Tässä oli joskus ala-aste. Tässä oli ennen osuuskauppa, josta sai kaiken tarvitsemansa. Sitä mitä ei ollut, sitä ei edes haikaillut.

 Lopussa sitten heittivät roolit sivuun ja alettiin latoa faktoja tiskiin. Katsomo hiljeni ja keskittyi kuuntelemaan, miten asukasmäärät ovat toisaalla puolittuneet, toisaalla kaksinkertaistuneet suhteellisen lyhyessä ajassa. Vankkaa asiaa.

 Kiitos koko työryhmälle varsin puhuttelevasta Kylästä! Kun kuiskaus ei enää riitä, otetaan teatterin keinot käyttöön ja annetaan ääni heille, joita kukaan ei kuuntele. Hiljenevälle maaseudulle, jolla ei ole omaa ääntä.

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

The Nether / Tampereen Työväen Teatteri

The Nether / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö

Suomen kantaesitys 31.8. 2018, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Jennifer Haley (paikalla myös ensi-illassa!)
Suomennos ja ohjaus Tiina Puumalainen
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Paula Varis
Kampauksien ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen
Valo-ja videosuunnittelu Eero Auvinen
Äänisuunnittelu Niklas Vainio

Rooleissa : Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Pentti Helin, Sonja Halla-aho ja Juha-Matti Koskela

 Minulla oli pohjana pari vapaapäivää Tampereella. Edellisiltana olin ollut Tampereen Teatterin Sylityksin-näytelmän ensi-illassa, yöpynyt ystäväni luona, nukkunut vähän liiankin pitkään, liikuttunut kyyneliin Muumimuseossa, käynyt pizzalla ja tarponut tihkusateessa Työvikseen The Netherin ensi-iltaan. Oli jotenkin uuvahtanut olo, mutta yritin parhaani mukaan skarpata, sillä jotenkin oli sellainen kutina, että nyt pitäisi pysyä hereillä ja "kuulolla".

Jari Ahola ja Suvi-Sini Peltola 

 Näytelmä sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen, ei-niin-kauas kuin ehkä toivoisi. Ei ole olemassa enää Internetiä vaan seuraava aste, The Nether, jossa suurin osa kanssakäymisestä ja kaikenlaisesta toiminnasta tapahtuu. Puut ja kasvit ovat kaukaista menneisyyttä, suurta luxusta taitaa olla silloin, jos pääsee kävelemään nurmikolla paljasjaloin. Surullista. The Netherissä kuka tahansa voi olla mitä tahansa, millainen tahansa ja tehdä juuri niitä asioita, joista on aina haaveillut tai fantasioinut. Kiehtova ajatus, ja heti lähti aatokseni liitelemään muihin sfääreihin. Liikemies Simsin (Jari Ahola) ylläpitämästä The Netheristä löytyy myös Kätkö, jossa Vierailija voi toteuttaa pimeämpää puoltaan ja tehdä asioita, jotka "offline-maailmassa" olisivat moraalisesti väärin tai muuten arvelluttavia. Kätköön voi palata halutessaan aina uudelleen ja uudelleen, ja väkihän palaa. Niin koukuttavaa se on. Osa haluaa muuttaa sinne kokonaan. Viittaukset pelimaailmaan (joka on itselleni täysin vieras asia) irrottavat yksittäisiä naurunhörähdyksiä katsomosta sieltä sun täältä. Tietäjät tietää...

 Alkuvaiheessa mielessäni käy, että tämähän on vähän kuin Westworld-sarjan serkku tai sopisi myös Black Mirror-sarjan hyytäväksi jaksoksi. Mitä pitemmälle näytelmässä mennään, sitä kylmäävämpää on kyyti. Sims on poliisikuulusteluissa, tiukkoja kysymyksiä esittämässä on rikosylikomisario Morris (Suvi-Sini Peltola). Sims väistelee minkä ehtii. Se mikä tapahtuu virtuaalimaailmassa tapahtuu vain virtuaalimaailmassa eikä siitä ole kenellekään mitään haittaa. Lisäksi massia virtaa kivasti taskut täyteen, joten mikäpäs siinä. Kuulustelu tapahtuu kirkkaasti valaistussa kuutiossa. Välillä kuulusteltavana Simsin sijasta on myös eleetön, jotenkin surumielinen vanhempi herra Doyle (Pentti Helin). Mitä tekemistä hänellä on Kätkön kanssa? Kuka on Papa?

Pentti Helin ja Suvi-Sini Peltola 

 Kuin tyhjästä näyttämölle syntyy Kätkö, kiehtovasti valoilla kuin kirkkaasta pölystä. Nukkemaisen siro ja hurmaava pikkutyttö Iris (Sonja Halla-aho) hypähtelee lapsekkaasti pitkin näyttämöä helmat hulmuten, keimailee viehkosti Papalle. Minua alkaa puistattaa hellistä kosketuksista, hymyistä ja lempeistä katseista huolimatta - ja juuri siksi. Pian jo saapuukin uusi Vierailija, nuorukainen nimeltään Woodnut (Juha-Matti Koskela), ensikertalainen. On aika Iriksen astua ns. hommiin.

Juha-Matti Koskela ja Sonja Halla-aho 

 Hui olkoon! Mietin, että haluanko katsella tätä ja vastaankin, että haluan. Tämähän on vain teatteria. Olo on paikoitellen epämiellyttävä. Pirullista on, koukussa ollaan. Välillä putoan kärryiltä, seuraavalla kierroksella ollaan taas tukevammin kyydissä vaikka suunta on selkeästi sinne, jonne en haluaisi mennä. Pimeälle puolelle. Omissa ajatuksissakin käy melkoinen kuhina. Mikä on oikein ja mikä on väärin? Fiilistä ei helpota yhtään se, millaisen keskustelun saimme alkuun väliajalla. Entä jos nyt elämme jossain virtuaalimaailmassa ja Tuolla Jossain joku manipuloi ajatuksiani ja liikkeitäni? Ovatko tunteenikin toisen, minulle tuntemattoman hallussa? Entä jos?

 Näytelmän visuaalinen puoli on lumoavaa. Tosin hitaasti esiinpyörivä valokuutio kera tietyntyyppisen musiikin tuo mieleeni ihan ensimmäisenä sen, että kas nyt on alkamassa uudistettu Ajankohtainen kakkonen tai Poliisi-tv:n päivitetty versio. Morris tuijottaisi tiukalla ilmeellä suoraan kameraan ja sanoisi kylmän viileästi "Hyvää iltaa". Ajatus huvittaa, ja siihen huvittavuus sitten jääkin (tosin heitto kirveestä ja parisuhteesta naurattaa hiukan) .

Kohtaaminen Kätkössä 

 Simsin loppupuolella lavan etureunassa kuultu repliikki saa aikaan tunteen, että lävitseni puhaltaa jääkylmä tuuli. Apua! Yöunethan siinä menivät pohdiskellessa. Kerran aiemminkin olen nähnyt Jari Aholalta sellaisen roolisuorituksen, että vielä loppukiitoksissa roolihahmon nähdessäni purin hampaita yhteen ja puristin käsiäni nyrkkiin kun suututti niin paljon. Nyt hiukan pelotti, mutta onneksi loppukiitoksissa näin Jarin, en herra Simsiä.

 The Nether on juuri niitä näytelmiä, jotka pistävät oman aivotoiminnan ja mielikuvituksen laukalle. Osittain hyvä asia, osittain huono. Näinhän myös paljon kauneutta ja herkkyyttä! Onko se väärin?

 Toivoisin, että tämän löytäisivät myös nuoremmat katsojat (suositus tosin yli 16-vuotiaille ja syystäkin). Hyvä keskustelunaihe, jolla saa aivot mukavasti solmuun, kiitos vaan...

Esityskuvat (c) Kari Sunnari, TTT

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Työvis!)

Tytöt 1918 / Tampereen Työväen Teatteri

Tytöt 1918 / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 25.1. 2018, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Perustuu Anneli Kannon romaaniin "Veriruusut" ja aihetta sivuaviin historian lähteisiin

Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola
Sävellys Eeva Kontu
Laulujen sanat Heikki Salo
Musiikin sovitus Mikko Renfors, Eeva Kontu ja Joonas Mikkilä
Musiikkituotanto Mikko Renfors
Kapellimestari Joonas Mikkilä
Koreografia Marjo Kuusela
Lavastussuunnittelu Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Marjaana Mutanen
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen

Rooleissa : Petra Ahola, Emmi Kaislakari, Eriikka Väliahde, Marketta Tikkanen, Petra Karjalainen, Heidi Kiviharju, Kristiina Hakovirta, Suvi-Sini Peltola, Kaisa Hela, Niina Alitalo, Karoliina Vanne, Salla Korja-Paloniemi/Reetta-Kaisa Iles, Hanna Korhonen/Reetta-Kaisa Iles, Miia Selin, Ola Tuominen, Jari Leppänen, Saska Pulkkinen, Jari Ahola, Mika Honkanen, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Antti Lang, Juha-Matti Koskela, Sampo Kerola, Timo Saari, Joonas Luomala, Antti Nieminen, Konsta Reuter, Annika Junno ja Väinö Muje/Akusti Mänttäri

Orkesteri : Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski, Mikko Renfors/Paavo Malmberg, Saku Mattila/Jaakko Luoma, Teemu Broman, Jani Auvinen, Lotta Laaksonen/Eeva Oksala ja Riku Vartiainen/Hanna Kilpinen

Mukana myös Sympaatti-kuoro

 Minun jutuillani on paha tapa välillä rönsyillä asiasta ja asian vierestä, mutta nyt tulee harvinaisen lyhyt blogiteksti!

 Pelkäsin vähän ennakkoon, että tästä keväästä tulee liian kansalaissotapainotteinen ja käykö liian raskaaksi mieli, vaikka aihe olisi kuinka tärkeä. Onnistuin sitten mielestäni aika fiksusti jakamaan 1918-aiheiset esitykset eri kuukausille - tammikuussa kävin katsomassa Tampereen Teatterissa "1918 Teatteri Taistelussa", helmikuussa KOM-teatterin "Veriruusut" (joka perustuu Anneli Kannon samaan naiskaartilaisista kertovaan kirjaan myös, Valkeakosken ja Lahden tapahtumiin) ja nyt vihdoinkin maaliskuussa Työviksen "Tytöt 1918". Jotenkin tuntui siltä, että kaikki tuttuni olivat musikaalin jo ehtineet nähdä. Aiheesta kiinnostunut mieheni halusi nähdä tämän myös, ja ajankohdaksi valikoitui lauantain iltanäytös siitäkin huolimatta, että ainoat vapaana olevat paikat olivat kaaaaaaukana yläaitiossa.

 En ole koskaan aiemmin istunut missään teatterissa niin kaukana lavasta ja sen tapahtumista, ja sepä johtikin ainakin omasta mielestäni kiintoisaan näkökulmaan. Kokemus oli pysäyttävä. Vaikka istuin silmälasit päässä, en tunnistanut ihmisten kasvoja! Äänet tunnistin (niin laulu- kuin puheäänet) ja Rauhan punaisessa villatakissaan. Vaikka olen istunut suuren näyttämön katsomossa lukuisia kertoja, tuntui siltä kuin olisin koko teatterissa ensimmäistä kertaa. Olo oli ulkopuolinen ja vieras, vaikka olin tutussa paikassa. Näin ihmisiä tanssimassa ja laulamassa, tarttumassa aseeseen ja juoksemassa pakoon henkensä kaupalla. Kaatumassa luodista, itkemässä rakkauden ja rakkaiden perään. En nähnyt yksilöitä, näin joukon naisia ja miehiä jossain kaukana kokemassa hirvittäviä asioita. Tuli samankaltainen tunne kuin olisi katsellut vanhaa valokuvaa, jossa punakaartilaisia seisoo valtavana massana Tampereen Keskustorilla sata vuotta sitten. Minä katselen täältä kaukaa ja yritän ymmärtää, vaikka minulla ei tule koskaan olemaan minkäänlaista aavistusta siitä, millaista elämä sata vuotta sitten oikeasti oli. Vaikka kuinka lukisin aihetta käsitteleviä kirjoja tai kuuntelisin luentoja tai katselisin valokuvia, en tietäisi silti mitään.

 Väliajalla olimme yläparven lämpiössä ja katselimme alas. Lunta sateli hiljalleen, ihmisiä kulki Hämeenpuistossa rauhallisesti. Katselin heitäkin kaukaa ja mietin, että sata vuotta sitten ei olisi ollut mahdollista katsella hissukseen muiden menoa. Oli itsekin mentävä, koska oli pakko. Ei ollut muuta kuin huonoja vaihtoehtoja. Nyt tunsin jotenkin vahvasti olevani elossa ja turvassa.

 Koska musikaalista on kyse, muutama sananen musiikista. Tyylilajien kirjo oli aikamoinen ja osa miellytti minua enemmän, osa vähemmän. Oli sitten mukana muutama kappale, joka sai minut toisaalta nauliintumaan lähes hengittämättä penkkiini ja samaan aikaan kohoamaan ilmaan - "Lumen paino", "Milavidan valot", itkettävän upea "Pakolaiset"-instrumentaali ja varsinkin, korostan VARSINKIN loppupuolella kuultu "Kun jumala jätti Tampereen". Jestas, minulle osui ja upposi täydellisesti! (Tästä linkistä pääsee muuten mesenoimaan Tytöt 1918 -levytystä, minä mesenoin jo aikoja sitten! Liity mukaan! Linkin kautta voi katsella ja kuunnella myös muutamaa musiikkivideota.)

 Haluan kiittää ihan koko porukkaa. Teatteri on yhteispeliä. Minä näin liikkuvan ja laulavan yhteisön eri-ikäisiä naisia ja miehiä, lähempää olisin tuijotellut ns. yksilösuorituksia, nyt katselin kokonaisuutta vaikuttuneena. Ihan jokainen voi olla ylpeä omasta panoksestaan.

ps. Jäi harmittamaan ainoastaan se, etten nähnyt kunnolla Saska Pulkkisen viiksiä...

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Tampereen Työväen Teatteri!)

Pasi was here / Tampereen Työväen Teatteri

Pasi was here / Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen Näyttämö

Ensi-ilta 31.1. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Veikko Nuutinen
Ohjaus Milko Lehto
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Paula Varis
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Niklas Vainio

Rooleissa : Tuukka Huttunen, Tommi Raitolehto, Janne Kallioniemi ja Maija Lang

 Veikko Nuutisen kirjoittama "Pasi was here" palkittiin tammikuun alussa Lea-palkinnolla (Vuoden paras näytelmäteksti), ja valinta osui kyllä mielestäni kohdilleen. Näytelmä kantaesitettiin pari vuotta sitten KOM-teatterissa ja kävin sen pari kertaa katsomassa, toisella kerralla vielä teiniaikojeni bestiksen kanssa. Oli mahtavaa huutonauraa ja itkeä tirauttaa yhdessä! Oman nostalgiatrippini olen siis jo tehnyt näytelmän innoittamana. Paljon on tullut hienoja näytelmiä nähtyä "ensimmäisen Pasin" jälkeen, ilman blogia osa niistäkin olisi jo unohtunut. Osa jättää isomman muistijäljen ja pompsahtaa pintaan tarvittaessa, aivan kuten kaikki ihmisetkin, joita olen elämäni varrella kohdannut. Viime kesänä ajelimme lomareissulla Savonlinnan suunnalla ja yhtäkkiä näin kyltin, jossa luki Kellarpelto. Tuli ihmeellisen lämmin olo, niin kuin minulla nyt jotain muistoja kyseiseen paikkaan liittyisi. Mutta onhan minulla! Pasi was here.

 Olen vähän kateellinen niille, jotka nyt Tampereella näkevät Pasin ja kumppaneiden touhuja ihan ensimmäistä kertaa. Ennakkoon tuli jo valmiiksi hykerreltyä tyyliin "ai että, onkohan tässä sitä ja sitä" tai "mitenköhän ne sen ja sen kohtauksen ovat toteuttaneet", vaikka kuinka yritin vältellä moisia ajatuksia. Yritin parhaani mukaan "nollata" itseni ja lähteä puhtaalta pöydältä, jotta en vertailisi liikoja ainakaan tietoisesti. Näin jälkikäteen voin todeta, että osittain onnistuin, osittain en. Ja kuten usein käy, sain tälläkin kerralla paljon enemmän mitä osasin edes kuvitella.

Pasi (vas.) ja kumppanit tarhassa 

 Jännästi on melkein koko lava kelmutettu ja peitetty, ja siellä kelmukerrosten takana (piilossa mutta kuitenkin näkyvissä) pitkätukkainen hahmo moshaa Sepulturan tahdissa ja lasauttaa sitten aivonsa pihalle. Hemmo (Janne Kallioniemi) saa kuulla ikäviä uutisia. Lapsuuden-ja nuoruudenystävä Pasi (Tuukka Huttunen) on kuollut oman käden kautta. Hemmo yrittää kirjoittaa muistokorttia, mutta ei meinaa millään löytää oikeita sanoja. Pasi nousee jeesaamaan ja raivaa tiensä kelmukerrosten läpi: jos ei löydy sanoja, on keksittävä omia. Johan lähtee tekstiä syntymään tinksori rentso tinksori jne.

 Hemmo ja Turnajaiskeppi (Maija Lang) lähtevät Helsingistä junalla kohti Savonlinnaa. Pasia ei sieltä enää löydy, silti sinne pitää lähteä jotain etsimään. Omaa nuoruuttaan? Syyllisiä Pasin itsemurhaan? Puhdasta omatuntoa? Mene ja tiedä. Tokihan junassa viereen istahtaa eräskin vahvaa murretta viäntävä Lörtsymies (Tommi Raitolehto) ja vieressäni istuva savolais-karjalainen sekoitus eli aviomieheni meinaa naurultaan pudota penkiltä. Murre on muutenkin hyvin hallussa, etenkin Tuukalla.

 Naurua ja naurun juuttumista kurkkuun on sitten jatkossakin luvassa, kun Hemmo käy läpi hulvattomia ja kipeitäkin muistojaan Pasiin liittyen. Lapsia vihaava tarhantäti Sinikka Pillukka Pallukka Pollukka (Tommi Raitolehto jälleen) tekee taas lähtemättömän vaikutuksen, kuten Hemmon äitikin (Maija Lang), joka ei turhia kursaile kimppasaunomisen ja kaikkien värkkien suihkuttelun suhteen. Seksuaalisuuden herääminen ja siihen liittyvät pohdinnat ja asiat, joita ei kehtaa sanoa ääneen. Koulukiusaaminen. Vääränlaiset kengät. Nöyryyttävät hetket esitelmänpidossa ja opettaja, josta meillä jokaisella on jonkinlainen kokemus - aineet tosin vaihtelevat. Laktoosilerssi (kas kas, Tommi Raitolehto...) maailmanvalloitushaaveineen, kiljuvarastoineen ja sinne-päin-kurkipotkuineen. Naapurusten painepesuribattle (ja lehtipuhaltimen voimasta irti lentävät viikset, joka meikäläistä huvitti suuresti). Kuponkiuutisten kimppaselailu ja Sarah Youngin pornoleffat... Olipa Maija Lang muuten tyrmäävä ilmestys Sarahina, haaveiden täyttymyshän olisi päästä samaan vessaan kyseisen mimmin kanssa. Huh huh, eipä käynyt Hemmoa kateeksi!

Pasi pitämässä esitelmää Sepulturasta ja Panterasta 

 Aika kultaa muistot ja jokainen meistä näkee kaiken omien lasiensa läpi erilaisella filtterillä varustettuna, muistaa asiat ja tapahtumat omasta näkökulmastaan. Miten se keppostelija-hölmöilijä-virtaa täynnä oleva Pasi ykskaks menettää kaiken intonsa ja kiinnostuksensa, koko elämänhalunsa? Missä vaiheessa ote lähtee lipsumaan? Eikö kukaan älyä napata kiinni, edes viime hetkellä? Tämä näytelmän juliste on jotenkin kuvaava. Elämässään eteenpäin menneet pitävät kaksin käsin kiinni menneelle vuosikymmenelle juuttuneesta iloisena riekkuvasta Pasista. Väliin mahtuu paljon kaikenlaista, joka vaikuttaa. Silti voi vain arvailla syitä.

 KOM-teatterin Pasi was heren nähtyäni ensimmäisenä jouduin nostalgiaryöpyn alle ja sain naurusta kipeät lihakset sinne sun tänne, viikkojen kuluttua koko tarina aukesi yllättäen aivan toisenlaisella tavalla. Tampereen reissusta päällimmäisenä mieleeni jäi vähän surullinen olo, Pasi lähes tukahtuneena kelmun alla raahaamassa itseään ja koko menneisyyttään mukanaan eikä kukaan kuule hätähuutoa. Ja se, miten samasta tekstistä saakin niiiiin erilaiset versiot.

 Paseja ja muitakin putoilee edelleen ja jatkuvasti joukosta. Ei anneta sen tapahtua. Pasi was heren työryhmä haluaa tukea Suomen Mielenterveysseuran työtä perustamalla oman Mielipotti-keräyksensä. "Haluamme olla mukana edesauttamassa sitä, että kaikkia vaikeassa elämäntilanteessa olevia voitaisiin auttaa kriisin keskellä ennen kuin on liian myöhäistä". Mielipotti-keräykseen pääset mukaan tästä linkistä.

ps. Jos en olisi jo valmiiksi pihkaantunut Tuukka Huttuseen, tämän nähtyäni olisin taatusti. Tämä Pasi on sekoitus kaikkia niitä vähän rasavillejä koulukavereitani, joihin olin vähän salaa ihastunut ja joille kaikille tiettävästi kävi ihan hyvin loppupeleissä. Julistekuvan Pasi on lähes suora kopio eräästä näistä, jos joku luokkakavereistani sattuu tämän lukemaan niin tunnistaa kyllä...

Esityskuvat (c) Kari Sunnari

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos TTT!)

Laktoosilerssi ja kumppanit