Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jari-Pekka Rautiainen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jari-Pekka Rautiainen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Puhallus / Lahden Kaupunginteatteri

Puhallus / Lahden Kaupunginteatteri, Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 6.10. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus David Rogers
Perustuu David Wardin elokuvakäsikirjoitukseen "The Sting"
Ohjaus Tommi Kainulainen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Ulla-Maija Peltola
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo

Rooleissa : Lumikki Väinämö, Mari Naumala, Tomi Enbuska, Tapani Kalliomäki, Jori Halttunen, Timo Välisaari, Jari-Pekka Rautiainen, Laura Huhtamaa, Raisa Vattulainen, Aki Raiskio, Marko Nurmi, Jarmo Keskevaari, Mikko Jurkka, Anna-Sofia Tuominen, Henri Tuominen, Roosa Vilén, Aarre Reijula ja Martti Peippo

Edessä Aki Raiskio, takana Tomi Enbuska ja Tapani Kalliomäki 

 Elokuva Puhallus (The Sting, eikä muuten mitään tekemistä erään Gordon Sumnerin kanssa) kahmi aikoinaan 70-luvulla Oscareita roppakaupalla ja meikäläisen tietämys on jälleen sitä luokkaa, että melkein hävettää. Sen tiesin ennakkoon, että leffan pääosissa ovat herrat Paul Newman ja Robert Redford ja että jonkinsorttista vehkeilyä on ilmassa. Ei siis mitään hajua siitä, mitä leffassa tapahtuu. Ohjaaja Kainulaisen hyppysissä syntyi pari vuotta sitten (myös Lahdessa) Vertigo, joka oli niin upea, että melkein meni jalat alta. Jo valmiiksi oli vahva luotto siihen, että tämäkin on varmasti hieno - ja eikun katsomaan!

 Sopiva ragtime-henkinen musiikki vei meidät passelisti tunnelmaan katsomossa ja sitten alkoikin jo tapahtua. Rahasalkku vaihtaa omistajaa, ja salaperäinen nainen (Lumikki Väinämö) lupaa kertoa nuorelle toimittajalle (Mari Naumala) kaikkienaikojen puhalluksesta jokaisen käänteen.

 Olipa kerran 30-luvulla pikkurikollisporukka, joka kikkaili masseja ohikulkijoilta. Pieniä summia, mutta sitten haaviin jääkin vähän isompi summa rahaa hyväuskoisen juoksupojan höynäytyshomman onnistuttua. Vaan eivätpä pojat tiedä, että mafiarahoista on kyse ja ruumiitakin syntyy perintähommissa. Olin muuten aika pihalla aluksi kun yritin itsepintaisesti päästä perille siitä, mitä porukkaa kukakin on. Sitten alkaa tapahtua, kun nuoriherra Johnny Hooker (Tomi Enbuska, joka kuulosti ainakin ensi-illassa hämäävän paljon Sami Hokkaselta) lähtee Chicagoon, tuohon Ameriikan Lahteen, tavatakseen kuuluisan huijarin, Henry Gondorffin (Tapani Kalliomäki). Siinä olisi juuri oikea mies näihin filurihommiin, ja hänen suosiollisella avustuksellaan haaviin saattaisi uida kunnon saalis. Tähtäimessä on rahamies Doyle Lonnegan (Aki Raiskio) ja äkkiä on todella paljon tyylikkäitä miehiä (toki elegantteja daameja myös) ja tyylikkäitä viiksiä lavalla. Pakko hyristä tyytyväisenä.


 Lavastushan on varsin nerokas! Olemme ensin nuhruisilla, hämärillä sivukujilla ja valot sekä äänet tuovat lähelle junan. Melkein penkki tärisee. Sitten ollaankin junanvaunussa pokeria pelaamassa. Pyörivä pöytä vielä! Tämä pokerikohtaus on kyllä yksi suosikeistani tästä näytelmästä, ja siinä etenkin Gondorff on oikein elementissään. Upea oli myös Mikko Jurkan otsatukka tässä. Kohtauksen aikana useampaan otteeseen vilkuilimme mieheni kanssa toisiamme huvittuneina, meillä kun on tapana järjestää hurjia Kimble- ja yatzy-turnajaisia kotona keittiön pöydän ääressä ja koitin viestittää hänelle, että "Älä edes yritä vastaavaa kotona!" Näin jo sieluni silmin hänet napsuttelemassa sormiaan ja muuten keekoilemassa Gondorffin tyyliin, ja se nauru. Se nauru, kuulkaas! Käykääpä itse toteamassa että tarttuva on, ja kokeilkaa sitten perässä.

Gordorff elementissään pokeripöydässä 

 Pokerinpeluussa oli meininkiä ja huijauksen makua oikein kunnolla, mutta tämä oli vasta alkua. Vieläkin isompi vedätys oli vielä tuloillaan, ja siinäkin lavastus osoitti nerokkuutensa, kun ankea metallilieriö muuntautui tuosta noin "lennättimeksi", jossa lyötiin vetoa hevosista. Olin onnellinen siitä, etten ollut koskaan nähnyt elokuvaa. Siten kaikki pysyi yllätyksellisenä loppuun asti.

 Tässä jos missä oli tekemisen meininkiä! Seinistä kimpoilevia luoteja (olisipa kuulunut vielä "tiu-diuu"-ääni), yllättäviä käänteitä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, komeita pukuja. Mainitsinko jo viikset? Musta kyy -sarjassa hoettiin lausetta "I have a cunning plan" ja tässä totisesti oli ovela suunnitelma jos toinenkin! Kuka vedätti ja ketä? Nautintohan tätä oli seurata.


 Pian ilmestyy kirja "Huijauksen anatomia" (Pete Poskiparta ja Jose Ahonen kirjoittajina) ja aion lainata sen kirjastosta. Katsotaan sitten! Napsuttelen sormiani täällä jo valmiiksi tekijämiehen elkein.

 Mielenkiinnolla odotan, mihin klassikkoleffaan ohjaaja Kainulainen seuraavaksi iskee!

Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen ilmaisella kriitikkolipulla, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

maanantai 11. joulukuuta 2017

Täällä Pohjantähden alla osa 2 / Lahden Kaupunginteatteri

Mäensyrjänkansan kärsimystie - Täällä Pohjantähden alla osa 2 / Lahden KT, Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 15.11. 2017, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Teksti Väinö Linna
Sovitus Ari-Pekka Lahti
Ohjaus Juha Malmivaara
Koreografia Panu Varstala
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Musiikki Hannu Kella

Rooleissa : Hiski Grönstrand, Jori Halttunen, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Eeva-Kirsti Komulainen, Paavo Kääriäinen, Liisa Loponen, Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Maiju Saarinen/Anna Pitkämäki, Ritva Sorvali, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö, Timo Välisaari sekä Jarkko Lahti

Muusikko : Hannu Kella

 Lokakuun lopussa tuli nähtyä Täällä Pohjantähden alla osa 1 - Kuu on torpparin aurinko ja esitys vaikutti minuun hyvin kokonaisvaltaisesti, kuten voitte tästä lukea. Kakkososa oli tuolloin vasta tulossa ensi-iltaan ja myöhemmin olisi ollut mahdollista nähdä molemmat näytelmät peräkkäin saman päivän aikana. Jostain syystä halusin alunperinkin nähdä näytelmät itsenäisinä kokonaisuuksina, välissä viikkojen tauko, mutta näin jälkikäteen ajatellen olisi ehkä sittenkin pitänyt katsoa molemmat peräkkäin - enkä edes osaa sanoa miksi.

Elina ja Akseli 

 Ykkösosassa musiikin, liikekielen, Linnan tekstin, visuaalisen puolen, äänimaailman ja koko näyttelijäkunnan saumattoman yhteistyön synnyttämä kokonaisvaltainen elämys oli silkkaa nautintoa alusta loppuun, nyt jo vähän tiesin mitä tuleman pitää ja siksi tiettyjä elementtejä osasi jo odottaa. Olin henkisesti ja fyysisesti valmistautunut ennalta, ja siten tässä toisessa osassa vältyin lähes kaikelta niiltä hivenen pelottavaltakin vaikuttaneilta tuntemuksilta. Tunsin oloni jopa hiukan pettyneeksi, kun pystyin lopuksi nousemaan seisaaltani aplodeeraamaan, jälkikäteen ei tarvinnut nojailla seiniin huippauksen vuoksi ja minua hymyilytti enemmän kuin itketti. Osansa lienee silläkin, että väliajan aikana sidoin aulan tilataideteokseen valkoisen nauhan toivon merkiksi (ensimmäisessä osassa sidoin punaisen nauhan, joka merkitsi uskoa). Ennalta epäilin, että valitsen violetin (suru), mutta toisin kävi. Elämä jatkuu, ja nyt on vuosi 2017. Suomi on täyttänyt 100 vuotta.


 Äsken mainitsemani pettymys on siinä mielessä väärä sanavalinta, että missään tapauksessa en ollut pettynyt kakkososaan. Erittäin vaikuttava kokemus ja kokonaisuus tämäkin, ja yhdessä nämä näytelmät muodostavat yhden parhaimmista, mieleenpainuneimmista teatterielämyksistäni ikinä missään. Ensimmäisessä osassa vaikutuin eniten yhteispelistä ja liikkeestä, koko näyttelijäkunnasta. Nyt jotenkin yksilöt nousivat enemmän esiin ja erilaiset pienetkin yksityiskohdat. Elinan (Liisa Loponen) suunnaton tuska menetysten hetkellä, Akselin (Tapani Kalliomäki) uskomattoman koskettava kotiinpaluu vankileiriltä, Jussin (Aki Raiskio) hautajaiset, Elias Kankaanpää (Ritva Sorvali)... Lasten viaton pallonheittely ja pallon putoaminen kädestä isän palattua kotiin, Akselin nojailu lapioihin kuten isänsä aiemmin, mustapukuiset naiset teloitushetkellä, kaunisliikkeisen kurjen (Paavo Kääriäinen) paluu. Usein toistuva sisu-tanssi (kutsuin tätä suomalaisten omaksi haka-tanssiksi, alkuvoimaa ja vahvaa poljentoa).


 Mäensyrjänkansan kärsimystie oli vuoden viimeinen teatteriesitykseni (toki tulevalla viikolla on vielä kaksi reissua luvassa, mutta ne näytelmät menevät jo uusintakierrosta, joten lasken tämän Lahden reissun virallisesti vuoden viimeiseksi) ja hienon lopetuksen tämä vuosi saikin. Suuri kiitos koko työryhmä ja erityisesti koreografi Panu Varstala.

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin näytelmän kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

maanantai 30. lokakuuta 2017

Täällä Pohjantähden alla osa 1 / Lahden Kaupunginteatteri

Täällä Pohjantähden alla osa I, Kuu on torpparin aurinko / Lahden Kaupunginteatteri

Ensi-ilta Juhani-näyttämöllä 5.10. 2017, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Teksti Väinö Linna
Dramatisointi Ari-Pekka Lahti
Ohjaus Juha Malmivaara
Koreografia Panu Varstala
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Musiikki Hannu Kella

Rooleissa : Hiski Grönstrand, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Eeva-Kirsti Komulainen, Paavo Kääriäinen, Jarkko Lahti (vier.), Liisa Loponen, Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Maiju Saarinen, Ritva Sorvali, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö ja Timo Välisaari

Muusikot : Hannu Kella ja Martti Peippo


 "Vavahduttava, väkevä ja visuaalisesti komea Lahden Pohjantähti. Rakastin!"

 Näin kirjoitin sosiaaliseen mediaan hengitykseni tasaannuttua ja käsieni tärinän loputtua, kotimatkan aikana. Alan olla huolestunut siitä, millaisia fyysisiä muutoksia minussa on tapahtunut muutamien esitysten aikana. Kädet hikoavat, sydän hakkaa rinnasta ulos (tai siltä ainakin tuntuu), veri tuntuu kohisevan korvissani, sanat tarttuvat kurkkuun, maa tuntuu pettävän jalkojeni alta ja joudun nojaamaan seinään, jotta en kaatuisi. Kädet tärisevät, sormet puutuvat. Itkettää, mutta en pysty itkemään. Kaikki tämä tapahtui Pohjantähden aikana ja osittain sen jälkeen. Mikään aiemmin näkemäni esitys ei ole saanut moista tunnekuohuntaa aikaan, ja siksi esityksestä on vaikeaa kirjoittaa. On mahdotonta pukea sanoiksi kaikkea sitä, mitä kolmen tunnin aikana koin. Tunsin olevani osa kokonaisuutta minäkin, tavallaanhan me kaikki olimmekin. Ja olemme. Yksilöitä, mutta yhdessä osa jotain suurempaa ja enemmän kuin osiensa summa. Niin on ollut ennen ja niin on nyt.

 Alussa oli valtavat juuret, tuolit ja vaatepinot, kengät tuolien vieressä. Hiljalleen, aluksi yksi kerrallaan ja lopuksi isompana joukkona, näyttelijät saapuivat avojaloin alusvaatteisillaan tietyn tuolin luokse, silittelivät takin hihoja, mekon laskoksia, sovittivat kenkiä jalkoihinsa. Tämä on minun roolihahmoni. Tämän puvun minä puen päälleni. Vaan entäpä jos olisikin mennyt jonkun toisen tuolin luokse? Alku teki minuun heti suuren vaikutuksen, enkä osannut siinä vaiheessa vielä aavistaa, millaiseen tunnemyllyyn joutuisin seuraavien tuntien aikana.

 Tämä Pohjantähti on kuin liikkuva, sykkivä tilataideteos. Kolmituntinen performanssi täynnä tunnistettavia hahmoja, tuttuja lauseita ja kohtauksia, nykytanssia, laulua, musiikkia. En aina tiedä ketä tai mitä katsoisin. Ihmiset ovat yksilöitä ja yhtäkkiä yhdessä keinuvaa joukkoa, joka yhtä yllättäen hajaantuu pitkin valtavaa lavaa. Ja minä, katsoja, olin välillä kurkena suolla (Paavo Kääriäinen), pientä taloaan ylpeästi kantavana torpparina, lapsena jaloissa pyörimässä, Koskelan Jussina (Aki Raiskio) huhkimassa lapiot käsissä, ryppynä Akselin (Tapani Kalliomäki) otsalla, Leppäsen Aunen (Maiju Saarinen) ylösnostetuissa helmoissa. Elin vahvasti mukana jokaisessa liikkeessä, jokaisessa lauseessa ja siksi varmaan jouduinkin tunnekuohun valtaan. Loppukohtaus nostatti vielä suuren palan kurkkuuni. Olisin halunnut nousta aplodeeraamaan seisaaltani, en pystynyt. En saanut itseäni penkistä ylös, pelkäsin että kaadun.


 Tämä Pohjantähti on parasta ja upeinta, mitä olen Lahden Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä koskaan nähnyt. Taitaa mennä Top 10-osastolle kaikkien näkemieni joukossa. Kanssakatsojien salakuunnelluista kommenteista päätellen mielipiteet jakaantuvat kahtia, taisi muutama lähteä väliajalla kotiinkin, jos odottivat perinteisempää tulkintaa. Oikeastaan niin sen pitääkin mennä. Sata vuotta sitten kansa jakautui kahtia vähän isomman ja tärkeämmän asian puolesta, mielipide-erot teatteriesityksestä tuntuvat kovin vähäpätöiseltä aiheelta sen rinnalla.

 Teatterin aulan yleisölämpiössä, ikkunan luona lähellä vasemman permannon sisäänkäyntiä, on suurehko puu täynnä erivärisiä nauhoja. Kyseessä on tilataideteos, johon katsoja voi sitoa nauhan sen tunnetilan mukaan, jonka esitys jätti. Nauhoja on neljää eri väriä (valkoinen = toivo, musta = viha, punainen = usko ja violetti = suru). Valkoista näytti olevan eniten, kaikki värit olivat kuitenkin edustettuina. Itse sidoin jo väliajalla punaisen nauhan.


 Täällä Pohjantähden alla osa II eli Mäensyrjänkansan kärsimystie on ensi-illassa 15.11. 2017. Täytyy myöntää jo tässä vaiheessa, että jännittää miten minun käy silloin.

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Iso Paha Susi / Lahden Kaupunginteatteri

Iso Paha Susi / Lahden Kaupunginteatteri, Eero-näyttämö

Ensi-ilta 3.12. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Teksti Katja Krohn
Ohjaus Ilkka Laasonen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu ja nuket Niina Pasanen
Kampaukset ja maskeeraus Maija Sillanpää
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Sami Järvinen

Rooleissa : Tapani Kalliomäki, Paavo Kääriäinen, Anna Pitkämäki, Saana Hyvärinen, Jari-Pekka Rautiainen, Teemu Palosaari ja Anna Andersson (jonka tilalla tosin Sipriina Kauranen tällä kertaa)

Näytelmää suositellaan kaikille 6-v täyttäneille (olimme siis kohderyhmää!)


 Aika usein huomaan löytäväni itseni katsomasta pääsääntöisesti lapsille suunnattua teatteria (ns, koko perheen teatteria). Niin on nähty nukketeatteria kuin Tuttiritari-musikaalia ja Vesta-Linneaa, ja naurettu ja viihdytty oikein kunnolla. Kaikki on mahdollista vielä enemmän silloin, kun katsomossa on paljon lapsia. Iloinen kikerrys tarttuu, tulee välihuuteluita ja kirkkaalla lapsenäänellä kajauteltuja teräviä huomioita, ja harvoinpa "aikuisten teatteriesityksissä" tarvitsee jonkun tekniikkapuolen tyypin ohjeistaa, että lavasteissa leikkiminen on kiellettyä... Voi kyllä muuten olisi itsenikin tehnyt lukuisia kertoja mieleni singahtaa lavalle pyöriskelemään ja tutkimaan tarkemmin lavasteita! Voi aikuisuus ja tylsyys sentään.

 Iso Paha Susi onnistui nähdä kolmannella yrittämällä. Alunperin meidän piti mennä katsomaan sitä tammikuussa pariinkin otteeseen, mutta molemmat reissut menivät pieleen erinäisistä syistä. Joskus elämässä tulee eteen yllättäviä tilanteita, joissa teatteriesitys jää toiseksi. Onneksi kolmas yritys ei mennyt mönkään, kunnon kaatosade kylläkin siivitti matkaamme Lahteen.

 Asiaankuuluva pillimehu tuli nautittua ennen esitystä ja tutkailtua hienoa käsiohjelmaa, joka toimii myös pelinä! Vielä on pelaamatta, mutta kyllä joku päivä on pakko testata. Saliin astuessamme ajattelin "wau miten hienon näköistä!" ja ykskaks kävi mielessä, että samaa ajattelin varmasti 40 vuotta sitten, kun ensimmäisen kerran astelin Hämeenlinnan Kaupunginteatterin katsomoon jännittynein mielin katsomaan Punahilkkaa. Jännästi ympyrä sulkeutuu (ja aukeaa taas), kun susia olisi luvassa tässäkin, ja näin sitä meikäläinen viettää 40v-teatterikärpäsyysjuhlaa koko vuoden. Kas kun en ole mokomaa aiemmin tänä vuonna hokannut!

Isä ja poika ja sammakkareppu 

 Muistui myös mieleeni eräs kohtaus Hämeenlinnan Kesäteatterin "Sakespearen kootut theokset"-näytelmästä viiden vuoden takaa, jossa Mikko Nousiainen ja Teemu Palosaari kinastelevat siitä, kenen pitäisi esittää Hamletia. Mikko toteaa lakonisesti Teemulle "Sinähän se oot Lahdessa paljon lastenteatteria tehnyt, ja sehän on helppoa. Ei muuta ku häntä perseeseen ja lavalle". No, tuli todistettua lauantaina, että onhan se toki paljon muutakin. Häntiä kyllä myös!

 Homman nimihän on se, että Iso Paha Susi (itseoikeutetusti "vanha kiilusilmä" Tapani Kalliomäki) hotkaisee ensitöikseen alussa niin herkullisen suklaakakun kuin rouvansakin, ja heti on Ruuperi-pojalla (Paavo Kääriäinen) surku siitä, että kukas nyt lukee iltasadun, kun äitee on häipännyt ties minne. Iskä ryhtyy lukuhommiin ja kirjassa tietysti seikkailee Punahilkka, joka on viemässä mummolle kakkua ja viiniä. Nälkähän siinä tulee lukiessa, ja vedetään mutkat suoriksi ja unohdetaan kokonaan se, että lopussa sudelle käy köpelösti. Ruuperilla on muuten hauska sammakkoreppu, ja käy mielessä, että Kermit on pulskistunut sitten viimenäkemän. Ruokaa on kumminkin saatava ja koska lähistöllä ei ole yhtään Siwaa (eipä niitä ole kyllä muuallakaan sen puoleen ainakaan sen nimisinä), on lähdettävä saalistusretkelle. Ruuperi jää uinumaan, koska kasvava poika tarvitsee paljon unta jotta jaksaa mennä aamulla kouluun possujen ja kilien nälvittäväksi. Iskä haalii matkaansa mukaan vielä keikarimaisen ketun (Saana Hyvärinen) sekä karhun (Jari-Pekka Rautiainen), joka muistuttaa ulkoisesti Rasputinin ja Harry Potter-hahmon sekoitusta kaikkina karvalakkeineen.

 Punahilkan kodilla käydään kääntymässä ja saamassa kaalinlehtiä ja porkkanoita niskaansa (itseäni huvitti kovasti karhun kommentti "sano sille suorat sanat - ja sinappia kans!), ja sitten saadaan saaliiksi komeasti tepasteleva ja kumihansahelttaansa heilutteleva musta kukko (Teemu Palosaari). Tässähän on nyt sitten pistetty monta tuttua tarinaa samaan nippuun (ja musiikin puolesta myös spagettiwesternit ja villihevoset ja vaaralliset tehtävät ainakin), bongattavaa riittää ja osa menee ohikin varmasti, ellei ole skarppina. Kilejä tietysti pitää mukana olla, ja ne erityisesti viehättävät aina meikälikkaa, koskapa mieleeni tulee aina yksi Velipuolikuu-sketsi, jossa kilipienoiset vuohikultaiset seikkailevat ja savu nousee sermin takaa. Vaan millaisia kilejä ja kuttuja nyt olikaan! Nehän viänsivät savvoo! "Mää mään ny" huusi äiti, ja tätä käytämme heti kotosalla seuraavan kerran kun toinen lähtee töihin ja toinen jää kotiin. Kileillä oli myös messevät tanssikuviot ja lisää hupia toi se, että eturivistä tempaistiin mukaan tanssaamaan eräskin rouva. Vauhdikasta oli meno kieltämättä.

Kilit pistää jalalla koreasti 

 Ruuperinkin pitäisi popsia parempiin suihin kilejä ja possuja, mutta moinen ei huvita koska kyseessä on koulukaverit, vaikka aika ilkeitä tyyppejä kyllä ovatkin. Ja sitten se ihanainen Punahilkka (Sipriina Kauranen), jonka kanssa Ruuperi alkaa yllättäen kaveerata. Miten mahtaakaan käydä, kun isäsusi nälkäisine kavereineen aikoo toteuttaa sadun kuvioita ja hotkia niin tytöt kuin mummotkin (Teemu Palosaari jälleen kunnon luonneroolissa tekareitaan muljauttelemassa)? Mummon ovella riittää väkeä ruuhkaksi asti.

 Ihmeteltävää riittää moneen otteeseen, kun kilit tuosta noin katoavat pataan ja taas toisaalta putkahtelevat suden pohjattomasta vatsasta ulos. "Mihin se katosi?" kuului yleisöstä hämmästynyt ääni. Mainiohan tämä oli, ja sisälsi jokaiselle jotakin. Lapsiin tuntuu uppoavan aina kunnon takaa-ajomelske ja pierupyssyt (mikä jottei aikuistakin naurattaa moinen), meikäläinen bongaili joukosta väistämättä myös muutamia herkullisia kaksimielisyyksiä tyyliin "hunajapesän lipaisu". Ai kamala, milloin nähdään aikuisille suunnattu Iso Paha Susi? Varsin viihdyttävä oli kyllä tämäkin, ja hahmojen look oli mainio. Iso Paha Susi niittivöineen ja rokkihuiveineen, kukko kravattipyrstöineen ja niin edelleen. Kiliäidin kalsarit päässä heiluva susi oli kyllä aikamoinen näky!

Pari mummoa 

 Poislähteissä sai rohkeimmat mennä morjenstamaan Isoa Pahaa Sutta ja jonon hännillä jännitti valtavasti. Huusin kovaa etten uskalla tulla yhtään lähemmäs, mutta niin vain nappasi Susi tiukkaan otteeseen ennen kuin ehdin vastaan pyristellä. Ajatteli varmaan, että tuosta kinkusta riittää syötävää useammaksi päiväksi...

 Esityksiä on vielä mukavasti toukokuun puoliväliin asti, joten vielä ehtii katsomaan. Mukaan voi napata vaikka naapurin muksut, mutta hyvin toimii ihan ilman lapsirekvisiittaakin. Ainakin meillä oli varsin hauska reissu! Erityispointsit lopun Suklaakakkurockista, joka oli ihan silkkaa Kake Singers-kamaa ja sai rokkijalan vipattamaan.

Esityskuvat (c) Lauri Rotko

(Näin esityksen alennushintaisella lipulla, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Vertigo / Lahden Kaupunginteatteri

Vertigo / Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämö

Pohjoismainen kantaesitys 3.9. 2016, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Sovitus ja ohjaus Tommi Kainulainen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Maija Korsu
Valosuunnittelu Jouni Nykopp
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Videoiden suunnittelu ja toteutus Antti Rautava ja Tommi Kainulainen

Rooleissa : Teemu Palosaari, Tapani Kalliomäki, Maiju Saarinen, Hiski Grönstrand, Jari-Pekka Rautiainen, Lumikki Väinämö, Kai Kokko ja Veronica Dolhain

 Kun ensimmäistä kertaa kuulin, että Lahden Kaupunginteatterin syksyn uutuuksiin kuuluu 'Vertigo', huudahdin kovaan ääneen "JES!" Joskus vaan tulee sellainen tunne, että tulossa on jotain ainutlaatuista - samalainen fiilis tuli Teatteri Jurkan Faustista, vaikken koko tarinasta tiennyt juuri mitään. Tajusin hyvin nopeasti sen, etten ollut koskaan nähnyt Hitchcockin samannimistä elokuvaa kokonaan ; vain häivähdyksiä sieltä sun täältä ja James Stewart sekä Kim Novak kiipeilemässä jossain. Tiedoksi niille, jotka elokuvan ovat nähneet ja se on kenties tuoressa muistissa : tämä teatteriversio perustuu kirjailijakaksikko Boileau-Narcejacin kirjaan 'D´entre les morts', jonka tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan. Elokuvaversiossahan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin ja osa juonenkäänteistä on täysin erilaisia. Kaikki versiot kannattaa kokea, nyt on nimittäin tietynlaista harvinaista teatteriherkkua tarjolla : psykologista thrilleriä. Näpräsin sormeni verille esityksen aikana...

Vertigon hieno julistekuva (c) Johannes Wilenius 

 Peruskuvio on sama. Ihmisraunio Flaviéres (Teemu Palosaari) on poliisikuulusteluissa piinaavien kysymysten ristitulessa. Etsivä (Tapani Kalliomäki) vaatii vielä kerran kertomaan kaiken tapahtuneen, ihan kaiken. Flaviéres aloittaa jälleen kerran kaiken alusta ja kertoo myös sen, miksei voi toimia itse enää samalla alalla poliisina vaan lakimiehenä (aikoinaan on tapahtunut ikävä onnettomuus, josta hän syyttää itseään ja korkeanpaikankammoaan). Alkusyy kuulusteluihin on se, että vuosia aiemmin hänen vanha ystävänsä Gévigne (Hiski Grönstrand) on tullut juttusille ja tehnyt erikoisen ehdotuksen. Ystävän eteerisen ja klassisen kaunis vaimo Madeleine (Maiju Saarinen) on käyttäytynyt pitkään todella oudosti ja jopa itsetuhoisesti, ja mies pyytääkin luottamukseen vedoten Flaviéres´ia aluksi seurailemaan vaimonsa puuhia. Vaimolla on outo pakkomielle itsemurhan tehneeseen sukulaiseensa, ja Flaviéres onnistuu pelastamaan Madeleinen hukkumiselta. Tehtävä muuttuu aviomiehen luvalla seuranpidoksi, ja rakkaus hiipii salakavalasti mukaan kuvioihin. Siitä piina vasta alkaakin, ja pakkomielle vaihtaa suuntaansa kohtalokkain seurauksin. Ja nyt ollaan kuulusteltavana vastaamassa kysymyksiin mitä teit ja miksi.

Etsivä (Tapani Kalliomäki) ja tuijottava katse 

 Käsiohjelmaa, Eero-näyttämön aulaa ja kuulutuksia myöten esitetään toive, etteivät katsojat paljastaisi juonesta muille ratkaisevia käänteitä, jotta kaikki tulevatkin katsojat saisivat saman kokemuksen ilman liikoja spoilauksia. Tätä tietysti kunnioitan minäkin, ja juonikuvioista kertominen päättyy tähän kuin seinään.

 Näyttämön tunnelma on saatu juuri sopivaksi valoilla, värimaailmalla, häivähdyksellä savua. Lavastuksen monet portaat vievät näyttelijöitä tilanteisiin, jossa katsoja on pakotettu olemaan koko ajan aistit valppaana. "Ei kai se nyt vaan" kävi mielessä muutaman kerran, ja tapahtuikin jotain aivan muuta. Jännästi aistit herkistyivät muutenkin. Kuin olisi ollut katsomassa film noir-henkistä leffaa (ja vieläpä mustavalkoisena, vaikka näin kaiken väreissä. Kiehtovaa!) ja silti koin hyvin vahvasti hengittäväni samaa ilmaa näyttelijöiden kanssa. Katseeni tarkentui milloin viskilasiin, sytytettyyn tupakkaan ja savukiehkuroihin sekä etenkin taustalla käänteitä seuraavan etsivän hämyssä kiiluviin silmiin (Tapani Kalliomäen silmissä on jotain...hmmm... hämmentävää). Korvani poimivat kirjoituskoneen naputuksen jostain kaukaa, puhelimen tuuttauksen. Rypistetty valokuva, lattian aukko, ilmassa lepattava valkea liina. Väliajan alkaessa säpsähdin takaisin tähän maailmaan, olin käynyt jossain ihan muualla.

Flaviéres (Teemu Palosaari) ja Madeleine (Maiju Saarinen) 

 Jo alkupuolen elokuvamainen dialogi ja tunnelma vei kyllä mennessään jonnekin kauas ja tätä vielä tuki ajanmukainen puvustus sekä charmikkaat miehet puvuissaan lavalla. Maiju Saarisen Madeleine elegantteine profiileineen ja ryhteineen teki minuun valtavan vaikutuksen jo ennen kuin hän ehti sanomaan yhtäkään repliikkiä. Teemu Palosaari on äänessä lähes koko ajan ja mies on kyllä elämänsä vedossa ja kieltämättä elämänsä roolissa. Umpirakastuneen monsieurin muutos pakkomielteensä piinaavaksi viinaanmeneväksi mieheksi on hengästyttävää seurattavaa. Muutenkin roolisuoritukset olivat kauttaaltaan uskottavia ja hienoja - ja saivat minut tuntemaan suurta ylpeyttä siitä että, näin meillä Suomessa osataan! Etuoikeutettu olo todistaa tuollaista ihan omin silmin, samassa tilassa kun kaikki tapahtuu juuri nyt tässä. Pienemmissä rooleissa urakoineet Jari-Pekka Rautiainen, Kai Kokko ja Lumikki Väinämö täyttivät oman tonttinsa hienosti ja näistä Lumikki Väinämön vastaanottovirkailija oli mielestäni jotenkin kylmäävä suoritus ja teki "hyvällä tavalla" epämukavan olon.

 Joka vuosi hehkutan jotain näytelmää siten, että tässä on vuoden kovin juttu ja kenties yksi parhaista ikinä. Kansallisen Vanja-eno parin vuoden takaa sai aikaan fiiliksen, että menen ja julistan teatterin upeutta pitkin kaupunkia, ja voiko enää mikään tuntua miltään tai kolahtaa. Kokemuksesta tiedän, että kyllä voi. Sen jälkeen on tullut vaikka mitä, ja vuoden kovimpana pidin tähän asti Jyväskylän Kaupunginteatterin Ruokahissi-näytelmää, jonka näin keväällä. Vertigon jälkeen en tiedä enää mistään mitään. Tekisi mieli pyyhkiä kalenteri tyhjäksi ja jäädä tuudittautumaan tähän tunteeseen, miten onnekas olen. Ja hetken päästä mietin, että katsotaanpa nyt ensin Q-teatterin uutuus ja Työviksen Viita 1949 ja katsotaan sitten uudestaan. Tämä on minulle teatterin suola : kaikki on parasta just tässä ja nyt, tunne elää hetken ja sitten tulee uutta tilalle. Uudestisyntyy monesti, ja mitä kaikkea onkaan tulevaisuudessa luvassa! Varmaa on se, että suosikkiohjaajalistani sai tämän myötä uuden nimen eli Tommi Kainulaisen. Priimaa pukkaa tulemaan näemmä jatkuvasti.


 Välittömästi esityksen jälkeen sain someen aikaiseksi tasan kolme sanaa : "Vertigo!! Jumalauta!! Parasta !!" Kirjoitin tähän nyt sitten enemmän, mutta tuolla kolmella sanallakin sain ainakin muutaman innostumaan lähtemään Lahteen.

 Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Pinokkio / Lahden Kaupunginteatteri

Pinokkio / Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämö

Ensi-ilta 12.11. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Carlo Collodi
Sovitus ja ohjaus Juha Kukkonen
Lavastus Janne Siltavuori
Puvustus Niina Pasanen
Valosuunnittelu Harri Peltonen
Äänisuunnittelu ja musiikki Kai Poutanen
Laulujen sävellys Anni-Maija Koskinen

Rooleissa : Aleksi Holkko, Liisa Loponen, Ritva Sorvali, Sirja Sauros, Jori Halttunen, Jari-Pekka Rautiainen, Timo Välisaari ja Aarre Reijula

 Sanonta "parempi myöhään kuin ei milloinkaan" pätee taas tähänkin näytelmään, sillä katsomaan tätä ehdin vasta viimeisellä esitysviikolla. Siellä sitä istuttiin tiistain aamupäivänäytöksessä bloggaajakollegani Katrin kanssa kera muutamankin koululuokan, keski-ikä oli siinä näytöksessä teini-iän hujakoilla. Ja kerran vain silmiini osui älypuhelimen kajastusta, eli ihme on tapahtunut mitä koululaiskatsojiin tulee! Esitys taisi olla mieluisaa laatua, kun ei edes joudettu tsekkaamaan keskenkaiken viestejä tai paljonko kello mahdollisesti on.

 Carlo Collodin Pinokkio on minulle tarinana varsin tuttu, sillä Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri teki siitä oman versionsa viime syksynä, ja siinä tarinassa nukkehahmot ja "ihmishahmot" kulkivat käsikynkkää hienosti. Odotin tästä Lahden versiosta hiukan erilaista tulkintaa, ja sitä sitten kyllä sainkin täyslaidallisen.

Pinokkio ja Satu Sirkka (c) Johannes Wilenius

 Kertojahahmona toimii tietysti hauskasti sirittävä Satu Sirkka (Sirja Sauros), ja varsinkin tykästyin piskuiseen vaaksanmittaiseen sirkkaseen, joka ilmestyi pöydälle tarinoimaan tämän tästä. Sirkan vuoksi nousi kyyneleetkin silmiin yhdessä kohtauksessa. Sirkkahan toimii Pinokkion (Aleksi Holkko) omatuntona, mutta aina ei pysy käänteissään nopean pojan vauhdissa mukana.

 Työtön puuseppä Gepetto (Jori Halttunen) löytää puupölkyn, josta saisi lämmikettä polttopuun muodossa. Henkistäkin lämmikettä ihminen kaipaa, ja niin yksinäinen mies veistelee pölkystä pojan, jolle antaa nimeksi Pinokkio. Ripaus taikaa, ja puinen kaveri herää eloon, oikoilee hienosti niveliään, kaatuilee ja kävelemään opittuaan karkaa aika nopsaan omille teilleen. Siinä vaiheessa hokasin, että taidetaan liikkua nykyajassa, kun Pinokkio kiipeilee sähköaitojen yli ja ns. parempi väki hyvin halveksuvasti kommentoi kaupungin huonommalta alueelta väärälle tontille eksynyttä poikaa.

 Pinokkiolla on kova hinku olla oikea ja kunnon poika, ja sille tielle Satu Sirkka häntä opastaa. Tarvittaisiin aitoja tunteita, jotta tässä onnistuttaisiin. Hiljalleen eri tunnetiloja alkaakin kertymään, ja opintielle pitäisi vielä lähteä. Gepetto myy takkinsa, jotta poika saisi Aapisen, ja kirja kainalossaan hän innoissaan matkaa kohti koulua. Pahaksi onneksi samalla reissulla vastaan tulee luihu kaksikko, Kissa (Timo Välisaari) ja Kettu (Jari-Pekka Rautiainen), jotka huomaavat naiivissa pojassa hyväksikäytön mahdollisuudet. Tämä kun uskoo kaikista hyvää, ja on näemmä varsin vietävissä. Kouluunmenot jää, ja Pinokkio löytää itsensä Madame Buttinin (Ritva Sorvali) nukketeatterista ensin katsomosta ja sitten myös lavalta. Saamme nähdä nukkeversion Romeon ja Julian tarinasta, ja useinhan käy niin, että lempi leimahtaa näyttämöllä... Niin tässäkin tapauksessa, kun Pulcinella (Liisa Loponen) ja Pinokkio pihkaantuvat.

Kissa, Pinokkio ja Kettu (c) Johannes Wilenius

 Seuraavaksi luvassa lisää Kissan ja Ketun järjestämää vehkeilyä ihmeiden pellon ja rahapuun muodossa, hirttäjäiset, väliaika, uusi alku ja kouluunkin asti päästiin. Siinä vaiheessa putosin vähän kärryiltä, ja meno äityi varsin absurdiksi hetkittäin. Oli "hei maaan"-hokevaa rastatukkaista koulukaveria, joka johdatteli Pinokkion maahan, jossa ei ole suruja ja siellä voi olla täysin vapaa. Kuten arvata saattaa, pieleen meni sekin reissu. Aaseiksi muuttuivat ihan kaikki. En ollut tässä vaiheessa ihan varma, olenko enää kartalla. Tuntui, että liikuttiin täysin toisessa aikatasossa. Välillä nähtiin Pulcinellan tyylinen neito laulamassa Tommy Tabermannin runoon sävellettyä laulua, ja tämä toistui useampaankin kertaan (ehkä hitusen liikaakin mielestäni). Kuvioihin tuli mukaan haltioita sekä upea merihirviö, jonka koko yllätti meidät täysin. Olisipa saanut samaan kohtaukseen pienen sirkan ja tuon hirviön!

Haltia ja Pinokkio (c) Johannes Wilenius

 Varsin opettavainen tarinahan tämä oli, ja esiin nousi monenlaisia teemoja matkan varrella. Loppulaulusta jäi mieleeni päällimmäiseksi se, että kunpa kohtaisi (ja myös itsekin käyttäisi) elämänsä varrella enemmän olkapäitä kuin kyynärpäitä. Erikoinen, värikäs hahmokavalkadi oli myös mieleeni, varsinkin Ritva Sorvalin liikuttuessaan vienosti aivasteleva Madame Buttini oli mainio tapaus. Teatterin taikaakin oli rutkasti ilmassa. Miten kummassa Pinokkion jalat syttyivät tuosta noin tuleen, miten pikkuinen sirkka oikein liikkui, miten Pinokkio toi olla kahdessa paikassa samaan aikaan ja muita kummallisuuksia. Huumoriakin tarjoiltiin välillä oikein isolla kauhalla, koululaisilla ainakin oli hauskaa ja vieressämme istunut poika ei meinannut naurultaan penkillä pysyä.

 Mukavaa, että ehdin tätä katsomaan! Pari esitystä enää jäljellä.

(näin esityksen pressilipulla)

(c) Johannes Wilenius 

lauantai 10. lokakuuta 2015

Kolme muskettisoturia / Lahden Kaupunginteatteri

Kolme muskettisoturia / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 26.9. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Alexandre Dumas

Sovitus ja ohjaus Milko Lehto

Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Sari Salmela
Valosuunnittelu Miika Riikonen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Miekkailuvalmennus ja taistelukoreografia Oula Kitti

Rooleissa : Timo Välisaari, Teemu Palosaari, Hiski Grönstrand, Aleksi Holkko, Jari-Pekka Rautiainen, Liisa Loponen, Aki Raiskio, Mikko Pörhölä, Saana Hyvärinen, Jarkko Miettinen, Maiju Saarinen, Jori Halttunen, Lumikki Väinämö sekä Joonas Purastie, Mika Seppälä ja Karita Tikka Koulutuskeskus Salpauksen sirkusartistilinjalta, Siiri Kononen Lahden ammattikorkeakoulun musiikkiteatterilinjalta sekä Noora Lehtinen

 Tunnustan heti kärkeen, että päätöksen tämän esityksen näkemisestä tein ihan pelkän pressikuvan perusteella. Niihin kannattaa siis panostaa! Kuvassa oli neljä syntisen komeaa nahka-asuista miestä ja keskellään syntisen kaunis Mylady in Red. Ensimmäinen ajatukseni olikin, että WOW! Lämmöllä muistelin muskettisotureiden edellistä kohtaamista muutaman vuoden takaa, kun Linnanmäen Peacockissa tuli nähtyä varsin päräyttävä rockin klassikoita ja kaikkia mahdollisia kliseitä vilissyt naurupommi. Nyt odotin hiukan "perinteisempää" versiota.

 Hiukan ennen esityksen alkua suurin osa näyttelijöistä tuli venyttelemään ja avaamaan kroppaa lavalle. Kiintoisaahan sitä oli seurata, yleensähän tuo suoritetaan takahuoneen puolella. Panin merkille heti eräänkin kovin taipuisanivelisen hahmon, taisi olla Karita Tikka hän? Sitä en kyllä sitten ymmärtänyt, miksi joku tuli järjestäjän ominaisuudessa lavalle heilumaan ja kysymään, onko katsomo valmis ja entäs näyttelijät, että voidaanko aloittaa. Tuntui jotenkin turhalta se. Onneksi itse esitys lähti heti vauhdikkaasti käyntiin.

Kaikki yhden ja niin edelleen (c) Tarmo Valmela, Lahden KT

 Hetken ehdin miettimään, miksi D´Artagnanin isäukko (Jori Halttunen) viäntää murteella, mutta kun poikakin läpi koko esityksen puhhuu mukavalla tavalla, olin myyty. Murrefani kun olen. Tällä kertaa murteen ei ollut tarkoitus huvittaa (kuten usein on tapana), vaan D´Artagnan (Timo Välisaari) nyt vaan puhui sillä tavalla koskapa oli ns. takahikiältä kotoisin. Mikäpäs siinä! Puhetyyleillä kikkailtiin sitten vähän myöhemminkin, onneksi vähissä määrin, sillä muuten se olisi vienyt liikaa huomiota, ehkä. Satamassa puhuttiin länsirannikon suuntaan vivahtavalla murteella ja vuokraisäntä kuulosti vähän Andy McCoylta selvinpäin.

 Huumoria viljeltiin kyllä muutenkin, "hevonen" laskettiin katosta ja sillä sitten karautettiin matkaan. Minua huvitti myös se, että Athokselle (Teemu Palosaari, joka viiksissään toi mieleeni sekoituksen nuorta Errol Flynniä, Orlando Bloomia ja kaikkia muita huimaavan komeita viiksisankareita) tuntui sattuvan koko ajan kaikenlaista, joko käteen tai jalkaan ja osumia korostettiin voimakkain "Aaaaarghhh!"-huudoin. Mistä lie tuli mieleeni Musta Kyy tahi Monty Pythonit, etenkin punapukuisista kardinaaleista avustajineen. Koko ajan odotin, että jostain singahtaa paikalle espanjalainen inkvisitio. (Kukaanhan ei tosin odota sitä, mutta...) Herra Bonacieux´ltä vietiin ensin vaimo ja rahat, "ja näköjään seuraavaksi viedään talokin" kun lavasteidenvaihtoa suoritettiin. Mainio tapaus oli myös lievästi sanoen turhamainen ja kiukkuileva kuningas Ludwig XIII (Jari-Pekka Rautiainen), joka puhui itsestään me-muodossa ja oli koko ajan niin helkkarin tylsistynyt. Kunkun lookista tuli vahvasti mieleeni E-Typen laulaja, Bonnie Tyler, sekä kaikki tukkahevibändit yhteensä.

Anna Itävaltalainen ja Ludwig E-typeläinen (c) Tarmo Valmela, Lahden KT

 Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti koko ajan. Miekkailukohtaukset ja taistelut olivat hyvin toteutettuja ja aidon tuntuisia, priimaa silloin pukkaakin kun on ollut Oula Kitti taistelukoreografioita hiomassa. Sen verran räväkkää meininki oli, että tein itsekin katsomossa myötätunnosta ainakin yhden väistöliikkeen, kun olin varma siitä että nyt sattuu kyllä tuota jannua leukaan. Sirkusartistilinjalaiset pistivät myös menemään volttia ja muuta siihen malliin, että jämähdin heitä katsomaan. Taitavaa porukkaa!

 Puvustuksesta kyllä tooooodella iso plussa Sari Salmelalle. Puvut olivat kauttaaltaan todella näyttäviä ja upeita, mieheni mm. katseli silmät kiiluen Buckinghamin herttuan (Mikko Pörhölä) komeaa takkia. Ja ne nahka-asut, kyllä! Saiskohan muskettisotureita tilattua privaattikäynnille miekkoineen ja asusteineen? Kovia olivat kyllä juopottelemaan, mutta siitä huolimatta kädet eivät tärisseet lainkaan. Raskas työ vaatii raskaat huvit, se herroille suotakoon.

 Juonikuvioista olin hiukan pihalla niin kuin edelliselläkin kerralla, mutta se ei nytkään seikkailumieltäni lannistanut. Kardinaali Richelieulla (Aki Raiskio) oli pahat mielessään kuninkaan suhteen ja sitä siinä loppupeleissä koitettiin kaiketi estää. Monenmoista vehkeilyä oli ilmassa, korujen ja kirjeiden nappausta (mikä olikaan tämä Lumikki Väinämön herkullinen sinetinvartija-hahmo valtavissa kumihanskoissaan...), kuhertelua ja pahaenteistä mulkoilua suuntaan jos toiseenkin.

 Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta, ja piirretyn seikkailun tunnarikin sieltä tuli hetken. Tämä oli kyllä varsin viihteellinen pläjäys, toisella puoliskolla olisi saanut tosin olla enemmänkin niitä nahkasotureita näkyvissä. Mutta kyllä, tykättiin! Isäntäkin suunnitteli ääneen nahkabyysien ostamista...

(näin esityksen kriitikkolipulla)

maanantai 17. marraskuuta 2014

Katsastus / Lahden Kaupunginteatteri

Katsastus / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 31.10. 2014, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus Heikki Kujanpää

Rooleissa : Tapio Aarre-Ahtio, Jari-Pekka Rautiainen, Liisa Loponen, Timo Välisaari, Hiski Grönstrand. Aki Raiskio, Teemu Palosaari, Eeva-Kirsti Komulainen, Minna Kivelä, Maiju Saarinen, Jori Halttunen, Aarre Reijula, Helmi Jokinen ja Taru Still

 Joni Skiftesvikin kirjoittama Katsastus on monelle tuttu Matti Ijäksen ohjaamasta kulttimainetta nauttivasta samannimisestä elokuvasta, joka sai ensi-iltansa vuonna 1988. Lieneekö montaakaan jätkäporukan illanistujaista, jossa ei olisi jonkun onnekkaasti tallentamaa VHS-kasettia pyöritelty, repliikkejä ulkoa opeteltu ja lähdetty sitten nakkikojulle uhoamaan. Ainakin haaveiden tasolla. Itsekin tuon leffan olen useammankin kerran nähnyt ja aika lähtemättömän vaikutuksen se teki heti ensikatselulla. Tältä pohjalta olikin sitten vähän "vaarallista" lähteä teatteriversiota katsomaan, koska päässä on olemassa taas vaihteeksi vertailukohde ja pettymisen vaara on huomattavan suuri. Yritin nollata päätäni taas ja aloittaa ns. puhtaalta pöydältä.

 Lyhykäisesti kerrottuna tarinan juoni on se, että Viltteri (Jari-Pekka Rautiainen) on menossa Mallun kanssa (Liisa Loponen) naimisiin, ja Mallulla on "paino etuakselilla" eli synnytyksen aika koittaa millä hetkellä hyvänsä. Viltterillä on kuitenkin isompiakin huolia, sillä rakas Hillman (auto, kyllä) pitäisi saada katsastettua ja Ruotsin puolella. Tämä perustarina pohjautuu Skiftesvikin kolmeen novelliin, ja niiden pohjalta elokuvakin aikoinaan syntyi. Teatteriversioon hän on kirjoittanut tapahtumia lisää ja taustoittanut henkilöhahmojen maailmaa, varsinaisten tapahtumien jälkeenkin. Varsin onnistunut ratkaisu tämä, sillä alkuperäistä juttua kopioimalla olisi menty metsään ja rytisten.

Mieluummin ilman kuin Hillman (c) Lauri Rotko

 Näyttämöllä vanhempi Viltteri (Tapio Aarre-Ahtio) kertoo hurjasta nuoruudestaan ja kulkee tapahtumissa mukana nuoren itsensä rinnalla. Varmasti käy vanhemmalla äijällä montakin kertaa mielessä eräskin kuuluisa toteamus "Aika velikultia!" Mukana häärää nelikymppinen Öövini (Hiski Grönstrand), joka elää ikuista nuoruuttaan sekä Mallun veli Junnu (Timo Välisaari), jota vähän koulutetaan miesten tavoille niin naisteniskennässä kuin muussakin tärkeässä toiminnassa. Tuleva nuorikko Mallu ei ole todellakaan mikään hissukka, vaan sanavalmis säpäkkä mimmi, jolla on taito kietoa mies kuin mies pikkusormensa ympärille. 

 Lavalla on myös bändi ja musiikki soi tämän tästä. Aikalaiset saavat siis samaan hintaan kunnon nostalgiatripin omaankin nuoruuteensa vaatetuksineen kaikkineen. Pukusuunnittelusta vastanneelle Sari Salmelalle siis iso plussa! Noh, alku lähtee vähän nihkeästi käyntiin Irwinin ensisinglen "En kerro kuinka jouduin naimisiin" sävelin, mutta viimeistään häissä alkaa vauhti kiihtyä. Väliajalla päässäni soi taukoamatta "Maruzella", ja tästä saa kiitoksen Teemu Palosaari, joka vetäisee kyseisen hitin häissä. "Näin ken laulaa" aloittaa pappi, ja papilla lähtee juhlinnat lapasesta hauskalla tavalla. Jossain vaiheessa mietin, että onko tämä musiikin mukanaolo ihan tarpeellista ja eikö pelkkä tarina tarinana riittäisi, mutta sitten saamme kuulla ja nähdä mainion version Baddingin kappaleesta "Moottoreiden sinfonia" Junnun ja kalenterityttöjen vetäisemänä. Jo unohtunut helmi, ja hienoa että se oli mukana tässä!

Rimpiläinen heitti ensimmäisen kiven (c) Lauri Rotko

 Katsastus ei olisi Katsastus ilman tuttuja sutkauksia, joita leffan nähneet varmasti odottavat. Niitä vain pitää olla mukana ja onneksi niitä kuullaan myös sopivassa mittasuhteessa. Halipatsuipat, mökäöljyt, Jaakko Malakiakset, Rimpiläiset... Katsomo hyrisee tyytyväisenä. "Tulihan se sieltä, heheh!" 

 Näyttelijäntyö on melkoisen tasaista ja varmaa, sivurooleissa päästään irroittelemaan ehkäpä parhaiten. Minna Kivelä etenkin hymyilyttää.  Hauska yksittäinen keksintö oli automatka Ruåtsista Suomen puolelle, kun maisemat vilistivät silmissä. Kokonaisuutena näytelmä on kuitenkin melkoisen epätasainen. Välillä on aika tahmeaa menoa, välillä villiä myllytystä ja puntit lepattaen mennään. Pidin kyllä siitä, että hahmojen taustoja ja tunnelmia raotettiin enemmän. Varsinkin Mallun pohdinnat äitiydestä sopivat hyvin mukaan. Tyylilaji oli hitusen kadoksissa ainakin itselläni ja se toi vähän ristiriitaisen olon. Ei oikein osattu myöskään päättää, että millä tavoin lopetetaan. Sopivia kohtauksia oli montakin.

 Taiteilin pitkään kolmen ja neljän tähden välillä ja vaaka kallistui kolmosen puolelle ***. Ihan jees Katsastus-reissu siis (plussaa myös henkilökunnan asianmukaisesta vaatetuksesta, näitä saisi olla enemmänkin) eli "pikku vikoja, heleppo korjata!" Hauskaa oli nähdä myös kunnon äijäporukoita katsomossa, ja sehän ei ole muuta kuin positiivista. 

Ruotsalaista vittuilua katsastuskonttorissa (c) Lauri Rotko

 ps. Pakko kertoa omakohtainen Rimpiläis-kokemukseni 80-luvun lopulta... Lukiossa pari poikaa päätti pitää esitelmän Vesa Vierikosta ja kesken esitelmän näyttivät kuuluisan nakkikojutappelukohtauksen elokuvasta. Seuraavana päivänä opettajan kysyessä poissaolijoiden nimiä joku huusi takapulpetista "Rimpiläinen" ja niin oli Mauri Antero koko viikon kipeänä. Myöhemmin luokanvalvojamme huomasi tämän suuren vilpin ja tuohtuneena määräsi koko luokallemme rimpiläiskiellon, eli sitä nimeä ei saisi enää mainita. Olipahan sitten pokassa pitämistä, kun myöhemmin uskonnonopettaja heijasti piispa Olavi Rimpiläisen kuvan taululle ja kysyi, kuka mahtaa olla kuvassa. Ei noussut yksikään käsi, ei. 

(näin esityksen pressilipulla)

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Näillä palkoilla ei makseta / Lahden Kaupunginteatteri

Näillä palkoilla ei makseta (Ei makseta! Ei makseta!) / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 17.10. 2012, kesto noin 2h 15min väliaikoineen

Ohjaus Kimmo Kahra

Rooleissa : Ritva Sorvali, Jarkko Pajunen, Anna Vihanto, Jari-Pekka Rautiainen, Mikko Jurkka ja Aarre Reijula

Taustaa : Näillä palkoilla ei makseta - näytelmän on kirjoittanut italialainen Dario Fo, joka on tunnettu yhteiskuntakriittisistä ja satiirisista teksteistään. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1997. Tässä näytelmässä elinkustannusten jatkuvaan nousuun kyllästyneet naiset nousevat kapinaan ja kantavat kassikaupalla tavaraa ulos supermarketista maksamatta. Kotona tavarat tietysti pitää piilottaa pois aviomiesten katseiden alta ja siitä syntyy loppupeleissä sellainen soppa että alta pois. Naiset kehittävät sellaisen juonikuvion, että siitä on paha selviytyä kuivin jaloin. Poliisit tekevät tupatarkastuksia ja linnunsiemensoppaa keitellään...

Jari-Pekka Rautiainen, Jarkko Pajunen, Ritva Sorvali ja Anna Vihanto / kuva Tarmo Valmela

Plussaa : Aiheeltaan näytelmä oli hyvin ajankohtainen, hinnat senkun nousee ja kukaan ei tee mitään. Tuli katsottua vielä juuri kuntavaalien alla tämä, ja aihe pisti mietityttämään todella. Alku oli vähän junnaava, mutta väliaikaa kohti saatiin jo kunnon vauhti aikaiseksi ja jäikin sellainen kutkuttava tunne, että saas nähdä jatkuuko vauhti vielä väliajan jälkeenkin. Jatkuihan se, ja meno vaan yltyi! Minkälainen show saatiin yllätysraskaudesta aikaan ja millaisia selityksiä väki kehitti pahasta pinteestä päästäkseen. Naiset Ritva Sorvali ja Anna Vihanto olivat mainioita! Eniten pidin kuitenkin miesten toilailuista, Jarkko Pajunen ja Jari-Pekka Rautiainen säätivät puolisoina melkoisella meiningillä. Hauskaa oli nähdä J-P Rautiainen saman päivän aikana kahdessa tyystin erilaisessa roolissa! Shown meinasi kuitenkin varastaa Mikko Jurkka poliisien ja vaikka minkä rooleissa, tuntui että mies on joka paikassa ja putkahti milloin mistäkin. Jostain syystä en aina ole pitänyt hänen puhetyylistään (jotenkin tuo mieleen teatraaliset vanhat Suomi-leffat), mutta tässä se toimi kyllä. Ilmapallona maassa makaava poliisi oli huikea, ja hänen piilottamisensa vaatekaappiin. Liiasta kiroilustakaan en juuri ole perustanut, mutta tässä oli todettava että oikeaan paikkaan oikein napakasti lausuttu perkele toimii myös aina! Loppukohtauksesta pidin mielettömästi ja siitä miten ihmiset sulautuivat taustalla olevaan maalaukseen. Ajatuksia heräsi kyllä.

Anna Vihanto ja Ritva Sorvali / kuva Tarmo Valmela

Miinusta : Välillä nämä Dario Fo´t tarjoavat liikaakin tekstiä ja alussa tuntui siltä, että pelkäksi puheeksiko tämä nyt menikin, että lisää vauhtia ja pökköä pesään heti! Kuten jo aiemmin mainitsinkin, niin lähtihän se siitä sitten käyntiin kunnolla. Välilauleskeluista ja kaapistatrallatteluista en sitten kyllä tykännyt yhtään, ilman niitäkin olisin pärjännyt oikein hyvin.

Muuta : Varsin hupaisaa ajanvietettä oli tämä näin kaamosaikaan, ja toimii kyllä muinakin ajankohtina. Värimaailma oli kiva, sellainen räväkkä!

Tämä farssi saa Teatterikärpäseltä neljä tähteä ****

Salainen puutarha / Lahden Kaupunginteatteri

Salainen puutarha / Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämö

Ensi-ilta 1.9. 2012, kesto noin 2h väliaikoineen

Ohjaus Tommi Erkko

Rooleissa Liisa Loponen, Jari-Pekka Rautiainen, Lumikki Kouki, Leena Kokko-Saukkonen, Teemu Palosaari, Jorma Helminen ja Aki Raiskio

Taustaa : Frances Hodgson Burnettin jo vuonna 1911 julkaistu Salainen puutarha kertoo pikkutytöstä nimeltään Mary Lennox. Tyttö asuu Intiassa ja tuntee olonsa kovin yksinäiseksi. Vanhemmat kuolevat traagisesti maanjäristyksessä ja Mary lähetetään Englantiin setänsä luo asumaan synkähköön kartanoon. Alkuvaikeuksien jälkeen tyttö saa uusia ystäviä ja lisää rohkeutta, ja hän löytää tiensä pitkään lukittuna olleeseen salaiseen puutarhaan. Tarina on kertomus ystävyyden ja itsensä voittamisen voimasta!

Liisa Loponen ja Teemu Palosaari / kuva Lauri Rotko
Plussaa : Ensinnäkin lavastuksesta pidin hyvin paljon ja miten valoilla ja varjoilla saatiin tunnelmia, vähän jopa pelottaviakin tuntemuksia aikaan. Maanjäristys oli toteutettu hienosti ja se, miten jylhänä ja synkkänä kartano taustalla kuvattiinkaan. Alkupuolen Mary (Liisa Loponen) oli ärsyttävä kiukuttelija ja marisija, mutta yksinäisyyttään tyttöparka huomiota haki. Liisa oli hyvin pikkutyttömäinen, tosin välillä hän taas vaikutti hyvinkin aikuismaiselta ja se sopi rooliin hyvin, sillä kasvoihan Marykin marisijasta rohkeaksi, onnelliseksi tytöksi. Rakastan "Scarborough Fair" -kappaletta ja sen käyttö monessakin kohtaa (ja etenkin soittorasiassa) nosti kyyneleet silmiin ja haikean mielen itsellenikin. Äidin hahmon kulku taustalla oli myös liikuttava. Lumikki Kouki oli todella mainio Martha-palvelustyttönä ja hänen murteensa oli herkullista makustelua. Pidin myös Teemu Palosaaren esittämästä Dickon-pojasta, hän oli hyvin kujeileva ja poikamainen veijari. Jari-Pekka Rautiainen oli myös huippu "kyhmyselkäisenä" Colin-poikana, kiukuttelevasta ja jatkuvasti suklaata mankuvasta pojasta tuli aivan toinen tyyppi voitettuaan itsensä. Maryn, Dickonin ja Colinin yhteiset hetket olivatkin näytelmän parasta antia, vaikkakin pientä mustasukkaisuutta oli havaittavissa kolmikon touhuissa... Lisäpojot myös Colinin kiharoista!

Tyynysotaa a´la Lumikki Kouki ja Liisa Loponen / kuva Lauri Rotko
Miinusta : Odotin itse salaisesta puutarhasta jotain todella mykistävää ja upeaa, jotenkin se kuitenkin jäi vaisuksi. Enemmän värejä ja enemmän kukkia kiitos! Valoa ja vihreyttä ja vehreyttä kyllä löytyi, ja katsomosta kuulunut spontaani lapsen ääni "waaaaauuu!" toi hymyn huulille, mutta itselleni se ei ihan niin maaginen kokemus ollut mitä ennakkoon odotin. Avain puutarhaan löytyi myös jotenkin "oudosti".

Muuta : Näytelmä sopii kaikille kouluikäisistä ylöspäin, tämä olisi oivallinen teos mennä katsomaan vaikkapa isovanhempien kanssa?? Aika tummia sävyjä oli välillä, joten en ihan pienimmille suosittelisi. Itselläni ei isovanhempia valitettavasti ole enää elossa, kävin sen sijaan mieheni kanssa katsomassa eikä kumpaakaan pelottanut yhtään...

Salaiselle puutarhalle neljä tähteä **** !!

maanantai 17. syyskuuta 2012

Varasto / Lahden Kaupunginteatteri

Varasto / Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämö

Ensi-ilta 20.1. 2011, kesto noin 2h 25min väliaikoineen

Ohjaus Otso Kautto

Rooleissa : Tapani Kalliomäki, Jari-Pekka Rautiainen, Hanna Vahtikari, Aki Raiskio, Jarkko Miettinen, Jorma Helminen ja Mika Piispa

Taustaa : Arto Salmisen "Varasto"-romaani ilmestyi jo 1998. Hyvinkin värikästä kieltä sisältävä teos sai ensimmäisen näytelmäversionsa Kansallisteatterissa 2005 ja viime vuonna siitä tehtiin myös hyvin suosittu elokuva. Maalikaupan varastossa haalarimiehet Rousku (Tapani Kalliomäki) ja Raninen (Jari-Pekka Rautiainen) painavat duunia pienellä palkalla, ja Rousku sortuu diilaamaan tavaraa ns. ohi kassan Jylhäkorpi-nimiselle miehelle (Aki Raiskio). Rahapulassa moraali löystyy ja saa ihmisen tekemään kummallisia tekoja. Kiire on kova, mutta välillä sitä sentään ehtii heittää tikkaa erinäisiin vähäpukeisiin maalitauluihinkin. Rouskun elämä saa uuden käänteen, kun maalikaupan myyjä Karita (Hanna Vahtikari) ilmoittaa olevansa raskaana ja Rouskun olevan lapsen isä. Myymäläpäällikkö (Jarkko Miettinen) käy tämän tästä tsekkaamassa meininkiä ja konserninjohtaja Katajakin (Jorma Helminen) piipahtaa paikalla, sillä selkeitä havaintoja isostakin hävikistä on... Onko Rousku kypsä isäksi ja onko tulevaisuudessa mitään valoa näköpiirissä kenelläkään?

Rousku ja Karita / kuva Mika Piispa
Plussaa : Ensinnäkin lavastus herätti hilpeyttä jo ennen esityksen alkua. Maalikaupan varasto, mikäs muukaan ja kaiken keskellä jumalattoman ahdas tupakkakoppi. Tietysti kahvinkeitin ja Alibeja. Olis kyllä mun puolesta voinut olla vaikka Jallujakin ne lehdet. (Mieheni otti lavasteisiin hiukan lähempää kontaktia juuri ennen alkua, onnistuin nimittäin pudottamaan silmälasikoteloni katsomosta alas lattialle, sinne mistä näyttelijät marssii lavalle, ja hän kävi herrasmiehenä ne sieltä pikaisesti noukkimassa...) Kaikki kirjan lukeneet ja leffan nähneet tietää, että tässä käytetään kohtalaisen ronskia kieltä ja minua se ei kyllä haitannut ollenkaan. "Ronskisti vaan tätä ruokotonta aikaa kun ruma sana sanotaan niin kuin se on!" lauloi jo Salmisen Simokin aikoinaan, luulenpa että äijävoittoisissa duunipaikoissa ei mitään runonlausuntaa ja korulauseita harrasteta, vaan jutut tosiaan on aika roiseja. Moni tuntui tästä aiheesta väliajalla mutisevan nimittäin ja takuulla löytyy aina joku joka on vetänyt siitä herneet nenään. Sanoisin tähän saman mitä Vatanen sanoi myös ;) Tykkäsin siitä, että lavasteissa oli paljon kaikkea mitä oikeaankin varastoympäristöön kuuluu, kaikenlaisia vempaimia nimittäin ja en lähde niitä nyt luettelemaan, sillä en tiedä niiden virallisia nimiä. Hommia painettiin hiki hatussa (tai pikemminkin pipossa) ja näppylähanskat käsissä. Roolit oli kyllä hyvin miehitetty! Tapani Kalliomäki Rouskuna teki hienoa rentoa työtä, en ole häntä kauheasti lavalla aiemmin nähnyt (ihme kyllä) ja hän kyllä joutui roolissaan monenmoiseen liemeen, joista kaikista selvisi kunnialla ja vilungillakin. Raninen (Jari-Pekka Rautiainen) oli sopivan hömelö ja ei todellakaan mikään ruudinkeksijä, mutta omalla tavallaan symppis ja rehti työmies hän oli. Sääliksi kävi potkut saanutta miesraukkaa, toivoin totisesti että lottonumerot osuisivat hänen kupongissaan kerrankin oikeassa järjestyksessä kohdilleen. Jarkko Miettinen urakoi parissakin roolissa ja molemmat olivat aika hulvattomia, hiukan neuroottinen myymäläpäällikkö tunki kaiken tupakansavunkin keskelle itsensä väkisin ja entäs se Karitan äiti... Huh! Viidakkoteema tuntui olevan siinä perheessä suosiossa! Täysin järjetön oli kohtaus, jossa Rousku ja Karita tekevät visiitin Karitan äidin luo. Jutut jo olivat aika lennokkaita, mutta että nelikko sai itsensä totaaliseen solmuun ja siitä vielä takaisin lähtöasentoon sohvalla... En uskalla edes kuvitella, millaista on harjoituksissa ollut! Hanna Vahtikari Karitana oli myös mieleeni, hänen ja Ranisen suusta tulivat parhaat repliikit aina vessareissusta lähtien siihen, että "vauva on varmaan poika, jos yhtään isäänsä tulee!" Legendaarinen oli myös visiitti kiinalaiseen ravintolaan (ja kätevästi varaston hyllystä löytyi ravintolapöytä kaikkine tykötarpeineen,oiva keksintö). Mika Piispa urakoi monessa sivuroolissa, joista viimeisenä esittäytynyt Ykä, uusi varastomies oli kaikkine pakkoliikkeineen hienosti tehty hahmo. Konserninjohtaja Kataja (Jorma Helminen) oli aika tyypillinen johtajatyyppi, ei mitään uutta auringon alla oikeastaan tässä. Ja sitten Jylhäkorpi (Aki Raiskio), joka saa Rouskun rikoksen tielle ja silti takoo moraalisaarnaa ja yhteiskuntakritiikkiä tämän kalloon. Yksi vuodatus sai katsomossa aikaan spontaanit aplooditkin, eli kyllähän tarinassa kaiken länkytyksen keskellä ihan asiaakin oli, puettuna tällaisen mustan huumorin pukuun. Pointti piti sieltä vain itse hiffata eikä keskittyä liikaa huumoripuheisiin. Pienellä palkalla tässä itse kukin hommia painaa ja tuntuu että jossain joku isompi kiho ne isommat rahat taskuihinsa kuitenkin käärii... ja joku vetää välistä! Niin epäoikeudenmukaista!
Rousku ja Raninen / kuva Mika Piispa
Miinusta : Jylhäkorven jutut meni tosiaankin minulta ainakin osittain ohi, eli se Suuri Totuus kaiken takana jäi ainakin itselleni vähän hämärän peittoon. Se nyt ei ollut välttämättä tekstin eikä esityksen vika, vaan aina ajatukset lähtee uusiin sfääreihin jos aletaan puhua liikaa kommareista ja muista. Ja tietysti niitä salskeita haalarimiehiä katsellessa ajatukset karkailee muutenkin, tavallisen duunarin vaimolle työvaate kuin työvaate on eräänlainen univormu, jos ymmärrätte mitä tarkoitan...

Muuta : Suosittelen lämpimästi! Naiset, viekääs miehenne katsomaan Varastoa! Työporukat, tulkaas viettämään pikkujouluja! Miehet, tuokaas naisenne katsomaan kunnon äijäenergiaa! Oli sitten astma tai Corolla tai mikä lie, kaikki käy! Niin ja muuten, Varasto oli pitkään pois ohjelmistosta Lahdessa, mutta työryhmä halusi palauttaa sen takaisin ja onnistuikin. Hieno homma, minulta ja monelta muultakin olisi muuten jäänyt tämä kokonaan näkemättä!

Teatterikärpänen hyrisee Varastolle neljä tähteä **** ja haalarimiehille viisi *****

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Haastattelussa Jari-Pekka Rautiainen

Jari-Pekka Rautiaista haastattelin kesäkuun alkupuolella Lahden satamassa Karirannan kahvilassa.

Skorpionin merkeissä 1981 syntynyt Jari-Pekka on kotoisin Saarijärveltä. Äänekoskella hän on kuitenkin käynyt kaikki koulunsa muinoin ja pitääkin sitä enemmän kotipaikkanaan. ”Keski-Suomen poikia!” toteaa tällä hetkellä Lahdessa asusteleva Jiipee.

Jari-Pekan kaikki harrastukset liittyvät jollain tavalla hänen ammattiinsa. Hän lenkkeilee ja käy tanssi- ja laulutunneilla säännöllisesti. Elokuvissa hän myös viihtyy mielellään.

Osaatko soittaa mitään instrumentteja? ”No pianosta osaan painaa oikeat nuotit ja kitaralla osaan soittaa kolme biisiä. Jaa mitkäkö? No Rock´n Roll Music, Emma ja sitä yhtä en nyt muista!”

Erityistaitoja? ” Jaa noin niinku näyttelijänä vai? Omasta mielestäni oon tosi hyvä liikkumaan, mulla on hyvä fysiikka ja mulla on selkeä ja kantava puheääni. (toim.huom. Samaa mieltä) Teatterin rytmitaju on mulla myös hyvä ja olen kauhean kiinnostunut teatterista noin niin kuin foorumina yleensä. Sitten ruokaa osaan myös tehdä hyvin! Mitä taitoja haluaisin sitten lisätä, niin haluaisin osata laulaa paremmin ja tavallaan venyä enemmän. Osata keskittyä kirjoihin, remontoida kämppää, tehdä vaikkapa puutöitä”, kertoilee Jiipee.

Teatterin ammattilaisia ei suvussa ole muita, mutta harrastajia on paljon. Jiipeen pappa oli harrastajanäyttelijä Lanneveden Sampolan lavalla ja koko muukin suku on näytellyt samassa paikassa. ”Siellä olen ollut ekaa kertaa teatteria katsomassa ja se näytti kauhean hauskalta. Ala-asteella oli sellainen Pilvi Honka ja hän oli Äänekosken teatterissa mukana ja aina halusin sinne. Pääsin sinne sitten joskus 16-vuotiaana ja siitä se sitten lähti. Tehtiin mm. Momo ja harmaaherrat,haluaisin tehdä sen vieläkin! Pilvi muuten perusti nyt nuorten teatteriryhmän Keski-Suomeen.”

”Kymenlaakson kansanopistossa olen opiskellut teatteria ja kirjoittamista, ja Stadian (nykyään Metropolia) esittävän taiteen koulutusohjelman teatteri-ilmaisun ohjaajalinjaa kävin vuoden ja pääsin sieltä sitten Tampereelle Nätyyn. Pääsin sinne ensiyrittämällä. Teakiin hain kahdesti eikä natsannut. Nätystä valmistuin 2009. Lisäksi oon yo ja alikersantti!”

”Jos en olisi tällä alalla, olisin varmaan jossain sosiaalityössä. Olen aina ollut kiinnostunut siitä, että pääsisi tekemään ja suunnittelemaan erilaisten ihmisten kanssa kaikenlaista, järjestää elämää ihmisille! Menisin esim. vanhusten luo vaan olemaan. Nuorisotyö on kiinnostanut myös aina kovasti. Olen ollut isosena monesti ja lastenleireillä nuoriso-ohjaajana. Niin ja koulunkäyntiavustajana! Rakennuksilla oon ollut myös hommissa.”

”Pääsin suoraan Nätystä Lahteen kiinnitykselle. Työviksessä olen tehnyt yhden jutun Vanhalle päänäyttämölle, se oli sellainen kesäproggis. Jämsän HimosTeatterissa olen ollut Badding ja jos ihan mietitään mitä lavoja olen kokeillut, niin pieniä demoja olen tehnyt Helsingin Kaupunginteatterin ja Tampereen Teatterin lavoilla.”

Mitkä ovat olleet toistaiseksi tärkeimmät roolisi? ”No Varaston Raninen ehdottomasti ja Niilan rooli Populäärimusiikkia Vittulajänkältä – näytelmässä oli tosi kiva. Puhdistuksessa tykkäsin olla mukana, kun se oli niin hyvä juttu kokonaisuutena. Myös Pikku Vampyyrin koko porukka oli ihana!”

”Tällä hetkellä olen siis kiinnityksellä, mutta freelanceriyskin kiinnostaisi. En kuitenkaan haluaisi lähteä tyhjän päälle. Tarvitsisin työtarjouksia ensin ja mulla on sellainen tunne, että voin tässä vielä vuoden harjoitella ja sitten voisin olla valmis lähtemään freelanceriksi. Tunnen olevani vielä vähän kesken. Omat siipeni ehkä kantaisi, mutta en luota itseeni vielä niin paljon”, haaveilee Jiipee.

Haaveilija / kuva Teatterikärpänen

”Unelmaroolini olisi Neiti Julien Jean, se on miesroolina ihan huippu! Siitä saisi ihan mitä vaan, iso ja monipuolinen rooli!”

”Ihailen Esko Salmista ja Vesku Loiria, arvostan heidän uraansa todella paljon. Heillä ei ole ollut hiljaisia hetkiä. Ulkomaisista Johnny Depp on kova jätkä! Se pystyy uudistumaan vielä pitkän ajan jälkeenkin eikä ole enää mikään pelkkä kiiltokuvapoika, sitä arvostaa taidoiltaan kaikenlaiset ihmiset. Kuka sitten olisi unelmieni vastanäyttelijä? Mulla on ollut paljon hyviä vastanäyttelijöitä jo nyt! Haluaisin näytellä sen koko Nätyn vanhan vuosikurssini kanssa, fiilistellä ja palata takaisin hyviin yhteisiin hetkiin. Erkki Saarela on myös tosi kova! Tavallaan sitä ajattelee siltä kantilta, että kenen kanssa saisi aikaan hyvän jutun!”

”Ammatinvalintaani en ole katunut milloinkaan. Parasta tässä työssä on se, että pääsee kertomaan tarinoita ihmisille ja saa sen palautteen, kun joku sanoo että ”Kiitos, tämä oli mulle iso juttu!”. Että voi vaikuttaa johonkin ihmiseen oikeasti, eikä se olisi pelkkää pintaraapaisua tyyliin ”olipas kivaa ja olipas hienoa”, vaan että oikeasti voisi parantaa jonkun ihmisen elämänlaatua! Miinuspuoliakin tietysti on... Paljon töitä ja liian vähän rahaa! Muiden töitä myös pääsee katsomaan liian vähän. Tämä on henkisesti raskasta, koko ajan olet oman itsesi kanssa ja kelaat ja mietit, että mistä kaivat ne kaikki jutut. Fyysisesti myös rankkaa. Keväällä olin jo aika väsynyt, laitosteatterin työtahti on todella kova.”

”Minua inspiroi kauniit ja rumat ihmiskohtalot, sellaiset tavallisista ihmisistä ja arjesta lähtevät tarinat. Kun löytää jonkun ihmisen elämästä sellaisen pienenkin yksityiskohdan, siitä voi syntyä jotain todella suurta. Kun menee vaikkapa siihen surkeimpaan kuppilaan istumaan ja kuuntelemaan ihmisiä, niin sieltä voi löytyä jotain sellaista mitä ei ole tullut edes ajatelleeksi koskaan!”

”Haluaisin joskus tehdä leffan, päästä tekemään kameran kanssa yleensäkin jotain. Myös ohjaaminen ja käsikirjoittaminen kiinnostaa. Haluaisin voida elää vapaammin, että olisi sillä tavalla aikaa, että voisi valita työnsä ja sen mitä tekee vapaa-ajallaan. Mulla ei ole mitään sellaisia suuria haaveita, sellaisia että olisi lapsia tai kämppä Helsingin keskustassa. Että saisi olla onnellinen ja pärjäisi ja jaksaisi olla kiinnostunut kaikesta!”
Missä näet itsesi kymmenen vuoden kuluttua? ”Olisit kysynyt vaikka viiden vuoden, se olisi ollut helpompi! No mulla on enemmänkin sellainen toive, että olisin jaksanut olla oma itseni ja rauhoittunut jollain tavalla. Kyllä mä varmaan Suomessa olisin! Voisin mä haluta jonkun kesäasunnon jostain lämpimästä maasta. Toivottavasti olisin samanlainen kuin nykyään, etten olisi muuttunut ihan hirveästi. Kehittynyt tietenkin tässä kaikessa ja oppinut ja ymmärtänyt. Vanhempi ja viisaampi, kyllä!”

Tunnistaako ihmiset sinua kaduilla? ” Kyllä joskus ja se aina hämmentää! En ole koskaan ajatellut sitä, se on kummallista. Ei siihen oikein koskaan totu. Mä olen aina miettinyt niitä ihmisiä, jotka on koko kansan tuntemia. Täälläkin kun joku tulee esim. kiittämään jostain, niin sitä vaan miettii, että miten tuo voi muistaa! Vaikka tätä hommaa tehdään ihmisille ja mahdollisimman suurille massoille, niin kaikkein vähiten on mielessä, että sieltä jonkun yksittäisen ihmisen näkisi myöhemmin. Pikku Vampyyrissä kierrätin lapsia teatterissa ja sitten kaikki halusivat vielä nimmarin. Mä olin ihan että Ooooooo Tietysti kirjoitan!” innostuu Jiipee.

Hymypoika
”Ramppikuumetta poden välillä enemmän, välillä vähemmän, joskus en ollenkaan. Toisinaan oon niin keskittynyt itse asiaan, ettei sitä tarvitse potea. Jännittäminen on kivaa! Mitään rituaaleja ennen esitystä minulla ei juurikaan ole. Aina lämmitän kädet, en mene kylmillä käsillä lavalle. Lisäksi mä yritän nähdä kaikki ihmiset, kenen kanssa olen menossa tekemään juttua. Pieni lämpö päälle, muttei lenkkiä. Jokaiseen juttuun tulee oma tapansa toimia. Huomaan, että teen aina ne samat jutut, vaikka oon olevinaan niin ettei ole mitään. Juon esim. samaa limsaa. Joissakin maskeissa on myös oma rituaalisuutensa, tiettyyn aikaan tehdään se sama homma.”

Kerro joku hauska sattumus. ”Unohdin kerran tulla yhteen kohtaukseen. Mulla oli siinä nopea vaatteidenvaihto olevinaan ja huomasin, että kohtaus vaan jatkuu ja mulla oli jo toiset housut jalassa! Katsoin vain lavallaolijoiden ilmeitä, ”Ei se Jiipee nyt sitten tullutkaan!” Kyllä siellä on kuule repeilty ja naurettu, sitä tapahtuu todella usein. Ja sellaisia tyhmiä inside-läppiä, ne on kyllä niiiin huonoja. Lasten jutuissa kahta kauheammin puhutaan välillä tuhmia...”

Kerro jokin erityisen hyvä muisto. ”Seela Sella!! Musta oli ihanaa kun näin hänet ja sanoin ”Hei olen Jari-Pekka Rautiainen ja hienoa kun olette täällä käymässä!” ja hän sanoi ”Minä olenkin kuullut sinusta!” ja mä olin ihan että ”Ooooooooo Seela Sella sanoi mulle noin!” Tai sitten semmoisia muistoja kun olin ekaa kertaa ammattiteatterissa tai kun tehtiin jotain ekaa kertaa Nätyssä tai kun olin silloin siellä harrastajateatterissa. Niin tai sitten se, kun Puhdistusta tehtiin ja suuri Juhani-näyttämö oli ihan täynnä ja aplodeissa kaikki nousee seisomaan! Meitä näyttelijöitä oli vain kuusi ja se tuntui jollain tavalla pelottavaltakin. Että mitäs nyt! Se oli upea tunne!” muistelee Jiipee.

”Kun rooli loppuu, saattaa tulla suru. Prosessi on kuitenkin ollut aika pitkä ja sitten kun se loppuu ja se on ollut mielekästä, niin kaipaa sitä hyvin paljon. Uuden aloittaminen on hirveän vaikeaa ja joskus miettii, että eikö tätä vanhaa voisi vain jatkaa. Ei se suru päälle jää, mutta sen tajuamiseen menee joku 2-3 viikkoa. Sitten muistaa että ai niin me tehtiin tuommoinenkin!”

”Syksyllä olen mukana Salaisessa puutarhassa. Sitten Kimmo Kahra ohjaa Dario Fo´n ”Näillä palkoilla ei makseta!” , siitä on tulossa todella hyvä ja hauska ja ajankohtainen juttu. Ai niin ja Varasto, olin kokonaan unohtaa sen! Varasto lämmitetään uusiksi. Me haluttiin, että se otetaan uudestaan ohjelmistoon, koska se lopetettiin sen takia, ettei sillä ollut sopivaa paikkaa. Me vängättiin sitä takaisin yli vuosi. Se on niiiiin hyvä teksti, sen voisi tehdä ihan mihin vaan ja se toimisi”, kertoilee Jiipee tulevista haasteistaan.

Kesällä Jari-Pekka aikoo mennä Suomenlinnaan katsomaan Peter Pania, kierrellä ja käydä moikkaamassa kavereita. Mökillä hän aikoo viettää ehkä pari viikkoa, lukea Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen. Nollata ajatukset täysin ja juhlia, nauttia ja urheilla.

”Mottoni on ”Tartu hetkeen”, se on kyllä niin käytetty, mutta kun se kuitenkin on se!”

Mikä supersankari haluaisit olla? ” Saako vastata Peter Pan? Jaa ei vai? Se mä haluaisin olla, poika joka ei koskaan kasva aikuiseksi. Hmmm, sen pitää olla sellainen joka osaa lentää. Batman on kova mutta mä en oo niin kova jätkä... Spiderman!! Käykö se? Samaistun siihen tyyppiin. Singahtelisin paikasta toiseen ja olisin tosi cool ja voisin mennä seiniä pitkin ja olisi se hieno maski.” (Sanojensa vakuudeksi Jiipee kiipeää myöhemmin salamannopeasti läheiseen satamanosturiin! :)

Hämähäkkimies / kuva Teatterikärpänen

Haluaisitko kertoa vielä jotain muuta? ” Olisi kiva että mulle tultaisi juttelemaan jostain asiasta. Mut saa viedä vaikka kaljalle tai kahville! Olisi kiva, että ihmiset tulisivat katsomaan ja moikkaamaan. Ja se, että ihmiset ei tappelisi! Saisi loppua tämä ahdistus! Mä oon oikeasti huolissani tästä yhteiskunnasta. 25€ kun maksaa teatterilipusta ja se auttaisi jotain, se olisi kivaa!”

Terveisiä blogin lukijoille? ”Hei lukekaa tätä blogia! Tosi hienoa, että jollain on intohimoa ja kiinnostusta tehdä tätä ja arvostaa näyttelijöitä!”

Oliko sinulla lapsena mielikuvituskavereita? ” Eeeei ollut...tai siis puhuin kyllä paljon mielikuvitustyypeille mutta niillä ei ollut nimiä. Nykyäänkin puhun hirmu paljon itsekseni, välillä niin paljon että ihan hävettää”, nauraa Jiipee.

Osaatko imitoida ketään? ”En osaa. Olen yrittänyt ja käynyt sellaisen kurssinkin koulussa, mutta ei se ollut mun juttuni ollenkaan.”

Jos saisit viettää päivän naisena,mitä tekisit? ”No kaikkea sitä mitä en voi miehenä tehdä. Jaa mitä? (naurua ja tuolissa kiemurtelua) No kyllä mä haluaisin tietää miltä mä tuntuisin ja miten muhun suhtaudutaan. Olisin joku bändäri jossain! Niin ja sitten tietysti haluaisin synnyttää!”

Talvipesäänsä Jiipee ottaisi mukaan paljon punaviiniä, dvd-levyjä sekä Nintendo Wiin ja Zeldan.

Lopuksi kysyin ranskalaisen Bernard Pivot´n kuuluisat 10 kysymystä näyttelijöille :

1.Mistä sanasta pidät eniten? - Vapaus
2.Mistä sanasta pidät vähiten? - Tarkoituksettomuus
3.Mikä sytyttää sinut? - Intohimo
4.Mikä sammuttaa intohimosi? - Välinpitämättömyys
5.Mikä on suosikkikirosanasi? - Vittu
6.Mitä ääntä rakastat? - Sydämestä tulevaa naurua ja sitä kun joku toinen sanoo jotain kaunista ja hyvää
7.Mitä ääntä inhoat? - Sitä ääntä kun lähtee ihmisestä,kun se kuulee todella läheisen ihmisen kuolleen. Täydellistä tuskanhuutoa.
8.Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Arkeologi tai psykologi
9.Missä ammatissa et haluaisi olla? - Sukeltaja
10.Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle saapuessasi Taivaan porteille? - Täällä saat olla rauhassa kaikkien rakkaittesi kanssa. Oot hyvä jätkä ja tervetuloa!