Komisario Palmun erehdys / Helsingin Kaupunginteatteri

Komisario Palmun erehdys / Helsingin Kaupunginteatteri, Arena-näyttämö

Kantaesitys 24.8. 2016, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Teksti Mika Waltari
Alkuperäinen sovitus ja ohjaus Joel Elstelä
Dramaturgia Raila Leppäkoski
Lavastus Katariina Kirjavainen
Puvut Sari Salmela
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Äänisuunnittelu Mauri Siirala
Naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen ja Taina Tervo

Rooleissa : Mikko Kivinen, Risto Kaskilahti, Iikka Forss, Eero Saarinen, Pekka Huotari, Tom Wentzel, Leena Uotila, Aino Seppo, Jari Pehkonen, Petri Palo, Vappu Nalbantoglu, Kalle Pylvänäinen, Antti Peltola ja Vuokko Hovatta (ja lisäksi Aki Piirainen, Jarmo Talja, Timo Vuoksi, Tytti Nieminen, Timo Härkönen, Heikki Kallunki, Henri Koskela ja Ville Nikku)

 "Komisario Palmun erehdys" kuuluu niihin harvoihin kotimaisiin elokuviin, jonka tiettävästi olen nähnyt enemmän kuin kymmenen kertaa, ja aina se vaan on yhtä hyvä. Pari vuotta sitten istuin joulunpyhinä suklaakonvehtilaatikoiden keskellä sohvalla ja sinnittelin Teeman Palmu-maratonin läpi, ja siinä sokerihumalassa muistan pohtineeni ääneen, että miksi ihmeessä Palmuja ei ole koskaan nähty teatterissa. Taisin tehdä siinä muutaman roolituksenkin, ja asiaa pohdittiin myös somen puolella. Syykin selvisi (Waltarin perikunnan kielto). Nyt sitten puhaltavat uudet tuulet. Ensin "Komisario Palmun erehdys" Helsingin Kaupunginteatterissa, ensi kesänä "Kaasua, Komisario Palmu" Tampereen Komediateatterissa.

Kokki, Virta, Palmu ja eräs valokuva 

Olin varsin yllättynyt siitä, että tuttavapiiristäni (etenkin sosiaalisen median puolelta) löytyi runsain määrin väkeä, joka ei ole koskaan nähnyt tätä elokuvaa, vaikka mahdollisuus toistuu vähintään kerran vuodessa, ellei useamminkin. No, Uunot ja Bonditkin on mahdollista nähdä halutessaan usein, mutta silti en ole katsonut kuin muutaman niistä... Olisikin ollut kiinnostavaa mennä Komisario Pulmua katsomaan niin, että seuralaisella ei olisi ollut minkäänlaista käryä juonesta. Nyt mukana oli herra, jolla on välillä raivostuttavuuteen asti tapana ladella repliikkejä ulkomuistista sieltä sun täältä ja minä yritän arvuutella, mistä on kyse. Itse muistan ulkoa tästä vain lapsena ikuiset traumat aiheuttaneen lauseen "Tämähän maistuu manteliltaaaaaarghhhh!"

Arena-näyttämö ei kuulu esityspaikoista suosikkeihini, koskapa on aikamoinen sumppu, ja varsinkin väliajalla ja poistuttaessa olen saanut pureskella huulta ja laskea kymmeneen siinä jonotellessani. Lauantain iltanäytös oli loppuunmyyty (ja tätä menoa on kohta useampikin näytös, joten kannattaa varata lippu ajoissa) ja olin henkisesti valmistautunut niin väkimassaan kuin siihen, etten jatkuvasti vertailisi näkemääni tuttuun elokuvaan. Näissä liian tutuissa jutuissa kun on vaarana se, että omassa päässä on hyvin vahva mielikuva siitä, millainen kenenkin hahmon kuuluu muka olla ja metsään mennään, jos pitää kynsin hampain kiinni näistä aatoksista. Varttia myöhemmin istun hyvin rentona katsomossa. Perhana vieköön, tämähän toimii! Roolitus on onnistunut mainiosti. Hahmogalleriahan on varsin kiinnostava, ja näyttelijöiden oma persoona tuo oivallista lisämaustetta tyyppeihin.

 Mistä tapahtumat sitten saavat alkunsa? Komisario Palmu (Mikko Kivinen) saa esimieheltään (Tom Wentzel) käskyn lähteä erääseen asuntoon selvittämään oudon tapaturman kulkua. Mukaan apulaisiksi lähtevät nuoremmat herrat Kokki (Risto Kaskilahti) ja Virta (Iikka Forss). Perillä talossa väkeä on kuin pipoa. Edellisiltana kaikki ovat kokoontuneet hämärään illanviettoon ja makaaberin isännän Bruno Rygseckin (Jari Pehkonen) virittämään leikkiin siitä, kuka heistä on saanut aikaan suurimman rikoksen. Samana aamuna Bruno on löytynyt uima-altaastaan kasvot veteen päin, liukastunut ilmeisesti saippuaan ja lyönyt päänsä. Tapaturmako? Palmua tietysti kiinnostaa se, miksi ihmeessä sama porukka on kokoontunut paikalle myös aamulla. Epäilykset heräävät yhden jos toisenkin suhteen, ja nuorella kirkasotsaisella Virralla riittää muistivihkoon kirjoitettavaa urakalla. Myöhemmin tapahtuu toinenkin kuolemantapaus ja siinä sitä riittääkin setvimistä. Välissä tietysti käydään Kämpissä kosteahkolla lounaalla kesken työpäivän, ja Kokki vetäisee ex tempore legendaarisen "Silmät tummat"-kipaleen tietynlaisen käsiliikkeen kera. Pianistikin tipahti penkiltä, en tosin ole ihan varma sitä, kuuluiko se mukaan vai tapahtuiko vahinko.

"Silimät tummat niin kuin syksyinen yöööö"

 Tapahtumia puidaan takaumina, ja tämä saadaan aikaan kätevällä lavastevaihdolla sekä valaistuksen muuntamisella. Hyvin toimiva ratkaisu, ja kaikki takuulla pysyvät kärryillä siitä, missä nyt mennään. Joku asia minua kuitenkin koko ajan mietityttää (ei niinkään häiritse, mutta vaivaa) ja sittenhän se välähtää! Komisario Palmun erehdys ensimmäistä kertaa väreissä! Elokuvahan on mustavalkoinen. Tämä tuntui jotenkin valtavalta oivallukselta kesken näytelmän, ja lisäsi vain nautintoa. Kuten sanottu, roolitus on varsin onnistunut. Erityisen herkullisia hahmoja ovat etenkin hermostunut, ryyppy mielessä heiluva nuoriherra Aimo Rykämö (Antti Peltola), kirjailija ja "kulttuurikriitikko" Laihonen (Kalle Pylvänäinen) sekä Brunon täti Amalia Rygseck kylmäävine puhetyyleineen (Leena Uotila). Alanko vanhemmiten pehmitä, koskapa tykkäsin kovasti myös Vuokko Hovatasta ja Risto Kaskilahdesta, Mikko Kivisestä nyt puhumattakaan! Sopivan äksy Palmu oli hän. Iikka Forssin paljonpuhuvia ilmeitä oli myös hauska seurailla ja olisi kyllä kiintoisaa tietää, piirteleekö Virta vihkoonsa xyz-kaavioita oikeastikin.

Palmu (Mikko Kivinen) ja Aimo Rykämö (Antti Peltola) 

 Jännä juttu. Vaikka elokuvan olen nähnyt useaan kertaan, olin näemmä ihan yhtä pihalla muutaman hahmon motiiveista mahdollisiksi murhaajiksi. Meikäläinen olisi tehnyt komisariona useammankin erehdyksen taatusti. Mikä se komisarion varsinainen erehdys muuten oli? Sitä en ole koskaan hokannut, enkä nytkään. Selittäkää joku fiksumpi. Katsomossa ympärilläni ei näyttänyt olevan yhtään ns. ensikertalaista. Olisi ollut kiehtovaa kuunnella spekulaatioita siitä, kuka on murhaaja. Itse muistin syyllisen hyvin, mutta se ei katsomiskokemusta laimentanut yhtään.

 Unelmani siitä, miten Palmu taipuisi näyttämölle on nyt hienolla tavalla käynyt toteen. Helsingin Kaupunginteatterilla on tässä nyt helmi, joka täyttää takuulla katsomot. Puvustus miellytti silmääni myös, toi tuulahduksen menneestä ajasta ja vieläpä väreineen kaikkineen. Elokuvassa on kuitenkin jotain extraa, minkä vuoksi suosittelisin katsomaan sen ainakin kerran - hienoa ajankuvaa tietyn ajan Helsingistä. Ja aika psykedeelistä musiikkia...

 Nyt on muuten viikon sisällä käyty Helsingissä kaksi kertaa ja molemmissa Kaupunginteatterin esityksissä lavalla on seissyt jättimäinen hahmo, joka nimittelee vierustoveriaan aasiksi! Koetaanko vastaavaa myös Pengerkadulla tulevalla viikolla, se jää nähtäväksi.

Esityskuvat (c) Henrik Schütt

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT.)

Elämä janottaa / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

Elämä janottaa / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

Kantaesitys 30.6. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Nähty kutsuvierasennakossa 29.6. 2016

Käsikirjoitus Mikko Kivinen ja Tapio Liinoja
Ohjaus Mikko Kivinen
Puvustus Elina Vättö
Lavastus Juha Mäkipää
Kampaus ja maskeeraus Työryhmä
Äänitarkkailu Markku Ahtinen

Rooleissa : Tapio Liinoja, Otto Kanerva, Helena Rängman, Tuula Penttilä ja Kalle Pylvänäinen/Ville Keskilä sekä avustajat Emma Peltola, Hanna Koukku, Anna Kupari, Titta Toivanen, Miikka Anttila, Ilmari Huhtanen, Emppu Jurvanen ja Samu Tolvanen

Bändi : Lasse Sakara (kapellimestari), Peter Engberg (kitara), Jukka Mänty-Sorvari (rummut), Kalle Penttilä (koskettimet) ja Henri Savolainen (basso)

 No niin, näin kauan kesti ennen kuin saatiin ensimmäinen teatteriproggis, jossa Lapinlahden lintujen musiikkia. Itse en 'Lappareiden' varsinaiseksi faniksi tunnustaudu, mutta siitä huolimatta olen käynyt muinoin useammallakin bändin keikalla sekä osaan mennen tullen muutamankin biisin ulkoa, vaikken yhtäkään levyä (tai c-kasettia) bändin mittavasta tuotannosta ole hankkinut. Eniten taisin fanittaa tv-sarjoja, joissa nähtiin monenkirjavaa sakkia aina Johanssonin pojista vittuilupuhelimeen sekä viinistä laulavista ortodoksimunkeista hurjaan mopojengiin. Unohtaa ei myöskään sovi hetkiä, joissa miehet tuntevat olonsa alastomaksi milloin missäkin ja toisaalla todetaan että "kyllä suomalainen miesvartalo on sitten kaunis!". Muinoin ajaessani ekoja kertoja ratikalla Helsingissä kuulin lippua leimatessani aina Markku Toikan äänen ja kädet alkoivat vapista kun jännitti niin paljon se, että nolaanko nyt itseni vai osaanko tällä kertaa leimata lipun oikein päin. Aina ei mennyt kerralla oikein. Muistuupa mieleeni myös eräs viikonloppu opiskelijakämpässäni Vaasassa 90-luvun alussa, kun jossain soitettiin taukoamatta 'Elämä janottaa'-levyä ja 'Hip hop' lähti soimaan noin sadatta kertaa. Lue siinä sitten kokeisiin. Kerran taas tulin täpötäydessä junassa Seinäjoen Provinssi-rockista kotiin ja eräs nuorimies erehtyi laulamaan konduktöörille "Älä pure mun ananasta" ja lensi ulos junasta. Onko sitten suosikkibiisini 'Tero ja minä' vaiko kenties 'Lipputangon nuppi'? Ehei, se on jostain syystä 'Paarma-tango'! "ja mä sanon mun eläimet ne on hirvi ilves karhu kotka susi peura marsu leijona kärmes laama virtahepo norppa kärppä ja PAARMA".

Etualalla Tapio Liinoja ja Kalle Pylvänäinen

 Se muisteloista. Kutsuvierasennakossa aurinkoisessa Kaupunginpuistossa elettiin jänniä hetkiä, kun katsomon yli lensi helikopteria ja muuta konetta. Että näin arvokkaassa tilaisuudessa olemme, että ihan yli lennetään! Vai olikohan sittenkin syynä toisella puolella kaupunkia käynnissä oleva konsertti, jossa lukuisien lämppäreiden jälkeen lavalle astuisi itse Iron Maiden... Ja kyllä se niin on, että perinteitä pitää olla ja kesäteatteri Kaupunginpuistossa ei tunnu miltään, ellei käyttöpäällikkö Veikko Pulli ankarasti kilkuttele portilla mattimyöhäisiä kiiruhtamaan katsomon puolelle. Kotoisa olo tulee siitä.

 Stadilainen Morgan (Otto Kanerva) on naislauman piirittämänä (melkoista 80-luvun lookkia on kyllä neidoilla) ja juuri kun alkaa flaksi käymään, tuleekin käsky lähteä hommiin maalle. Vähän sama meininki kuin lempparikirjassani Häräntappoaseessa, jossa kaupunkilaispoika pistetään tuosta noin maalle ja yhteentörmäyksiltä ei voi mitenkään välttyä, kun erilaiset maailmat kohtaavat. Maaseudulla on sitten monensortin toukohousua liikkeellä, mm. mopojengi Hurjat liiderinään Matti (Kalle Pylvänäinen). Mopojengin tavaramerkkinähän on kilvoitella milloin missäkin lajissa, kuten syljeskelyssä (yök!) ja limsan juomisessa yhdellä huikalla. Yksi jopa hurjimmillaan kiipeää tooooosi korkealle huutelemaan. On se kyllä hurja! Morganin tehtävänä on etsiä käsiinsä ökyrikas Johanssoni (Tapio Liinoja), joka tuntuu omistavan kylältä ihan kaiken mahdollisen Sunny Car Centeriä myöten. Olihan se jotenkin sykähdyttävä hetki, kun ehta Lapinlahden Linnut-jäsen Tapio Liinoja lavalle ensi kerran astelee. Johanssonilla on tietysti kaunis tytär Aino (Helena Rängman), johon Morgan silmänsä iskee ja maalla onkin hetken kivempaa. Perinteikkäillä 'Johanssonin puhalluspäivillä' menoa ja meininkiä riittää, on kansantanhuja ja pitkästä urasta palkitsemista. "52 vuotta on vituttanut koko ajan, mutta nyt ei kyllä vituta enää yhtään!" toteaa kiitollinen palkittu. Joku mielensäpahoittaja takuulla vetää kiroilusta hernettä nenuun ja kirjoittaa yleisönosastolle, mutta siinähän vetää. Jos vituttaa niin vituttaa, ei siitä pääse yli eikä ympäri ja asioista pitää muutenkin puhua niiden oikeilla nimillä. Näiden lisäksi lavalla nähdään myös opettaja Helena (Tuula Penttilä), joka opettaa mm. ruotsia ja vetää hienon jumppatunnin heti alkupuoliskolla 'Katselen urheilua'-kappaleen tahtiin. Olipahan tytöillä taas melkoiset jytäjumppa-asut päällä, kääk sentään, ja tuollaista oikeasti oli väellä 80-luvulla päällä!

Miikka Anttila 

 Tietysti lavalle saapuvat myös ne mustakaapuiset ortodoksimunkit kertomaan rakkaudesta ja eräästä Nobel-voittajasta kaikenlaisia faktoja... Yleisö hykertelee tyytyväisenä. Miespuolinen katsomo-osasto katseli silmät kiiluen mopedirallia ja takuulla haikaili nuoruuteensa, ja tultiinpa sieltä yllärinä estradille vähän suuremmallakin menopelillä, josta ehdottomasti ylläripointsit.

"vain lääkkeeksiiii"

 Käsikirjoitukseen oli ympätty ajankohtaisuuttakin ikihonka Sunny Car Centerin ja Brexitin muodossa, mutta mukana oli tietysti aimo annos kunnon kasarinostalgiaa mm. Café Metropolin, Nights of Iguanan ja Smackin muodossa. Jotkut bongaavat bändin joukosta Skädämin laulajankin...

Parituntinen vierähti kyllä varsin viihdyttävissä, hauskoissa ja hivenen nostalgisissakin tunnelmissa. Ehdotonta herkkua ovat Lapinlahden Lintujen moninaiset biisit, joista kaikkia en ollut aiemmin edes kuullut. Mukana on monta tuttua kappaletta ja hienoja helmiä, joiden sanat aukenivat ihan uudella tavalla uusien sovitusten myötä. Laulajista kovimman vaikutuksen minuun teki etenkin Pylvänäisen Kalle, joka revitteli oikein huolella. Mukava oli nähdä tuttuja kasvoja mopojengiläisinä ja muissakin rooleissa. Lisäksi bändi oli ihan super! Ei sen puoleen, Hämeenlinnassa ei ole ennenkään bändin puolesta tarvinnut jännittää... Oli sinne yhteen biisiin ympätty mukaan pieni Iron Maiden-lisäkin, liekö enää mukana muilla esityskerroilla?

Morgan vauhdissa 

 Pientä hapuilua oli etenkin koreografioiden kanssa, mutta kyseessä olikin vielä ennakko ja eiköhän toistojen myötä lähde kuviotkin sujumaan paremmin. Jäi vähän harmittamaan se, ettei käsiohjelmassa oltu mainittu kappaleiden nimiä ollenkaan. Olisi ollut mukava kuunnella muutama vielä jälkikäteen ihan alkuperäisversiona, netin kätköistä kun kaikenlaista löytyy.

 Sen sijaan luettelen mun eläimet vielä uudestaan, ja nehän oli hirvi ilves karhu kotka susi peura marsu leijona kärmes laama virtahepo norppa kärppä ja PAARMA.

 ps. Hupaisaa kyllä, kun lavalle tuotiin Mauno Koiviston ja Tapio Liinojan potretit, kuulin päässäni äänen "Varo, homous voi iskeä milloin vain!"

Esityskuvat (c) Esko Tuovinen

(näin esityksen kutsuvieraana, kiitos kutsusta HUK)

 Allaolevassa kuvassa poseeraamme Lintu-auton edessä bloggaajakollegani Linnea (vas) ja minä.

(c) Miikka Anttila 

Sopraanot metsäkedolla / Hämeenlinnan Teatteri

Sopraanot metsäkedolla / vierailu, Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 5.10. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Kalle Pylvänäinen

Tuotanto Iltama.fi/Otto Kanerva

Kapellimestari Maija Ruuskanen

Lavalla : Tomi Metsäketo, Maria Lund ja Päivi Pylvänäinen

 Musikaalihelmiä ja sketsejä sopivassa suhteessa plus rankan työpäivän jälkeinen ankea maanantai-ilta; ei äkkiseltään kuulosta ihan minun jutultani. Mutta koskapa olen nykyään operettifani ja muutenkin ennakkoluuloton suuri taiteiden ystävä, olihan tätäkin lähdettävä katsomaan! Ja kyllä kannatti!

 Olen vuosien saatossa nähnyt Tomi Metsäketoa niin joulukonsertissa kuin parinkin eri Les Mis-version Mariuksena (mies itse ei vanhentunut tippaakaan Helsingin ja Tampereen versioiden välillä), ja Maria Lundia tanssimassa seireeninä ja Jyväskylässä musikaalissa Shrekin mielitiettynä. Molempien lavasäteily ja äänenkäyttö on hyväksi havaittu. Päivi Pylvänäiseen tutustuin sattumalta kesäteatterin kahvilan talkoolaisena ollessani ja olin kyllä kuullut huhuja hänenkin laulutaidoistaan, mutta silti hän onnistui yllättämään minut täydellisesti.

Kuva napattu Hämeenlinnan Teatterin sivuilta 

 'Sopraanot metsäkedolla' on siis parituntinen, varsin viihdyttävä ja korkeatasoinen musiikillinen matka eri tyyleihin, välisketseillä höystettynä. Sketseissä käydään mm. muskarissa, pariterapiassa, Jorman kuntokartoituksessa, nakuillaan tosi tv-ohjelmassa ja lisäksi nähdään hulvaton mummokaksikko iskuhommissa. Sulaa se sokeri suussa vanhoillakin, ja kovasti ovat mummelit komean Metsäkedon perään. Jotenkin tuntuu, että miehiä pistetään aika lailla halvalla ja naiset ovat koko ajan räpelöimässä puhelimiaan ja suunnittelemassa seuraavaa siirtoaan. Pelkkänä sketsikimarana en olisi esitykselle täysin lämmennyt, mutta se musiikki, ah se musiikki.

 Voin nyt röyhistellä rintaani ja ylpeänä kertoa, että tunnistin sieltä kaikkien kappaleiden joukosta ainakin kaksi musikaalia (West Side Story ja Les Misérables) ja operetin Mustalaisruhtinatar. Olen nyt nähnyt kuukauden sisällä kolmenlaista versiota Sylvan sisääntulosta, ja nauttinut niistä kaikista täysillä (ensimmäisen version vetäisi tietysti Erkki Saarela Ilta Emmin kanssa-jutussa, toisen Angelika Klas Tamara-musikaalissa ja nyt Päivi Pylvänäinen). Ties vaikka tulevaisuudessa löytäisin itseni ihan koko operettiakin katsomasta, ja siinä vaiheessa varmaankin perustan Operettikärpäsen puraisuja-sivublogin. Pitäkää varanne!

 Tomi Metsäketohan on muuten melkoinen koomikko! Hupaisaa oli nähdä mies lähestulkoon kelteisillään uudessa tv-ohjelmassa deittailemassa sekä esittämässä potpurina kaikkia mahdollisia kotimaisia miesartisteja aina Neumannista Matti Nykäseen. Toisaalla taas mies vakavoitui hienosti herkimmissä kappaleissa. Myös Maria Lundista paljastui oivallinen komedienne, ja pidän kovasti hänen jazzahtavasta, hieman kujeilevasta laulutyylistään. Ja minä tietäisin ainakin muutaman tilanteen, johon oitis tilaisin Päivi Pylvänäisen vetäisemään aariaa, jotta voitaisiin keskittyä itse asiaan.

 Menin teatterille vähän laahustaen ja ankeahkoin mielin, mutta kummasti se taas fiilis muuttui parin tunnin aikana. Suosittelen teatteriterapiaa muillekin! Kiitos sopraanoille ja tenorille!

(näin esityksen vapaalipulla)

Syntipukki / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

Syntipukki / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri (HUK)

Ensi-ilta 17.7. 2015 Kaupunginpuistossa, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Ohjaus ja sovitus Mikko Kivinen

Rooleissa : Mikko Kivinen, Ville Keskilä, Jane Kääriäinen, Kaija Kiiski ja Kalle Pylvänäinen

 Muut kesäteatterit ne jo lopettelevat kauttaan, mutta Hämeenlinnassa kaikki on toisin. Lyhyt mutta intensiivinen esityskausi pyörähti perjantai-illan ratoksi käyntiin aurinkoisessa, tutussa Kaupunginpuistossa. Uusi kesäteatteri nousi tuhkasta kuin se kuuluisa feeniks-lintu ja koko miljöö tuntui äkkiseltään niin erilaiselta, että meikälikaltakin meni hetkeksi pasmat sekaisin buffetin puolella. Lipunmyynti ja muut palvelut oli yhtenäistetty saman rakennelman alle ja a-oikeudetkin löytyvät kahvilan puolelta nykyään (tämä tiedoksi etenkin niille, jotka tykkäävät nauttia teatterin yhteydessä vaikkapa lasillisen viiniä tai konjakkia). Pahimpia ryteikköjä oli pistetty matalaksi rankalla kädellä, mutta Kaupunginpuiston idyllisyys oli kuitenkin säilytetty ja se, että keskellä luontoa ollaan. Puistossahan on vaikka mitä katsottavaa ja näistä kohteista kiitettävällä tavalla infottiin käsiohjelmassakin, itse ainakin olen pitänyt tiettyjä puiston elementtejä vähän itsestäänselvyytenä tyyliin 'ainahan tuokin pytinki tuossa on ollut', mutta aiemmin minulla ei ole ollut hajuakaan siitä, että mikä ihmeen pytinki ja miksi!

 Pitää myös mainita se, että nykyään katsomossa on numeroidut istumapaikat. Kätevästi voi siis ostaa jo ennakkoon paikan katoksen alta, eikä tulla jonottamaan sisäänpääsyä tuntia ennen. Senkin ajan voi nyt kätevästi käyttää kaffilassa viintä lipittäen tai jalkautua tutkimaan erinäisiä huvimajoja käsiohjelman karttaa seuraten. Pitää vain siinä vaiheessa viimeistään saapua omalle paikalleen istumaan, kun arvoisa käyttöpäällikkö Veikko Pulli juhlallisesti kilkuttelee 'vehkeitään'...

Koikkalainen menee pöydän toiselle puolelle (c) Esko Tuovinen

 Ja sitten itse esitykseen, josta en onnekseni koskaan ollut nähnyt minkäänmoista versiota. Tapahtumat sijoittuvat 30-luvulle (Agapetuksen alkuperäiskäsikirjoituksen mukaisesti) Tavaratalo Sampoon, jossa riittää monenlaista työntekijää ja kulkijaa. On vahtimestari Miettinen (Kalle Pylvänäinen), rohdoskauppaosaston myyjätär neiti Salo (Jane Kääriäinen), henkilöstöpäällikkö Aro (Mikko Kivinen) sekä tavaratalon pääjohtaja Vaara (Ville Keskilä). Paikalle saapuu tämän tästä, aluksi valittamaan ja lopuksi 'muuten vaan', myös rouwa Ilola (Kaija Kiiski) sekä tietysti herra Koikkalainen (Ville Keskilä). Neiti Salo on lyhyen työuransa aikana onnistunut tekemään hirvittäviä erheitä työssään ja joutuu henkilöstöpäällikön tiukkaan puhutteluun ja siitäkös alkaa tapahtumaketju, jossa sattuu ja tapahtuu monelaista sekaannusta ja lemmentouhuakin.

 Pesunkestävä komediahan tämä Syntipukki on ja meno äityy farssin puolellekin etenkin siinä, että ovista tullaan ja mennään vauhdilla ja väärään aikaan. Kainalopieruosastolle ja navanalusjuttuihin ei kuitenkaan sorruta, 30-luvun hengessä kun mennään (niin kuin minä siitä ajasta jotain muka tietäisin...). Itselleni suurinta hupia tuotti esityksen hahmogalleria sekä ilmeet, eleet ja äänenpainot. Pieniä suuria juttuja siis. Mikko Kivisen tuttuakin tutumpi 'jalat yhdessä ja yläkroppa etukenossa'-pönötysasento on jo eräänlainen käsite. Simpsakka ja sopivan keimaileva Jane Kääriäisen neiti Salo ja kuumaakin kuumempi kaikkien puumien kantaemo Kaija Kiiski, joka leveässä haaraasennossa vähän tuuletti käsilaukullaan, kun tilanne kävi liian kuumaksi... Vempulamaisen lupsakka vahtimestari Miettinen, jonka rooliin Kalle Pylvänäinen sopi mainiosti.

Miettinen ja Koikkalainen (c) Esko Tuovinen

 Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin Ville Keskilä, jota en hirveästi ole tositoimissa aiemmin nähnyt ja Kotikatuakaan en ollut seurannut. Mies huhki kaksoisroolissa syntipukki Koikkalaisena ja pääjohtaja Vaarana, ja etenkin Koikkalainen oli absurdi ja varsin verraton hahmo. Minkälaisia ilmeitä ja mitä liikekieltä välillä nähtiinkään! Tyypistä tuli muutenkin vahvasti mieleen yhdistelmä Peteliuksen omiituista höpöööttäjää sekä Loirin sinnikäs nuorimies, joka yritti iskeä Hannele Lauria mitä erilaisimmin verukkein ja aina sai käsilaukusta päin pläsiä.

(c) Esko Tuovinen

 Juonta en sen enempiä paljasta, mutta syntipukki-nimi viittaa siihen, että tämä hassu mutta perin sympaattinen Koikkalainen saapuu tavarataloon ja haluaa työpaikan, jotta saisi perustettua itselleen oman maitokaupan. Mies saa paikan syntipukkina, joka ottaa mukisematta vastaan kaikki asiakkailta tulleet haukut ja valitukset ja tulee erotetuksi moneen otteeseen.

 Tulin varsin iloiselle mielelle esityksen johdosta ja siitä, että Kaupunginpuistossa kesäteatterimeininki jatkuu. Ensimmäinen kesä on tietysti näytön paikka, mutta erityisesti korostaisin sen olevan näytön paikka hämeenlinnalaisille. Toivon, että ihmiset aktivoituvat ja rientävät sankoin joukoin paikalle tsekkaamaan itse näytöksen tietysti, mutta myös puiston uudistukset. Esitykset jatkuvat 15.8. asti, joten loistavasti on aikaa.

 Lopuksi haluan vielä antaa erityismaininnan Mikko Kiviselle siitä, että mies kun kääntää päätään, posket seuraavat perässä viiveellä. Tämä on taito, joka harvalta löytyy!

(näin esityksen kutsuvieraana)

ps. ensi kesänä 'Elämä janottaa' Lapinlahden Lintujen sävelin... (tuliskohan siellä suosikkini Paarmatango?)

Keisarikunta / Kotkan Kaupunginteatteri

Keisarikunta / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 13.9. 2014, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Pekka Mandart ja Sami Keski-Vähälä

Ohjaus Tommi Kainulainen

Musiikin sovitus ja johto Ari Ismälä

Rooleissa : Eppu Pastinen, Teemu Koskinen, Mikkomarkus Ahtiainen, Osku Haavisto, Jarkko Sarjanen, Nadja Holopainen, Kalle Pylvänäinen, Lise Holmberg, Antti Leskinen, Anne Niilola, Ella Mustajärvi, Tidjan Ba, Kalle Kurikkala, Arttu Huopainen, Joseph Kaiga/Neil Owens, Elina Virtanen, Tommy Larvi ja Henry Holopainen

Orkesteri : Ari Ismälä, Bengt Ingelin, Vesa Kuitunen, Wiljami Salminen, Jonas Mäki ja Jari Sundelin

 Tuli sitten tehtyä uusi aluevaltaus, sillä löysin itseni Kotkan Kaupunginteatterista. Kotkaan minut sai muutamakin asia : Keisarikunta-elokuvan olen nähnyt useammankin kerran ja teatteriversio kiinnosti kovin, etenkin kun mukana oli muutama aiemmin tuttu kasvo. Navigaattorin avulla löysimme tiemme varsin persoonallisesta Kotkan Cumuluksesta teatterille, isäntä nautti Gambinaa ja minä kääretorttua. Salin ovet aukenivat oudon myöhään ja ehti jo käydä pelko persiissä, että onko esitystä lainkaan. Täysi katsomo sai sitten kuulla, että Tidjan Ba on sairastunut ja hänen kohtauksensa tullaan tavalla tai toisella improvisoimaan, ja että esityksessä olisi kenties enemmän jazzia kuin aiemmin. Mielenkiintoista.

(c) Juha Metso

 Tapahtumat sijoittuvat 50-luvun Kotkaan. Rempo (Eppu Pastinen) elää auvoista yhteiseloa kihlattunsa Ailan (Nadja Holopainen) kanssa. Purnukassa on säästössä rahat "Kotkan ensimmäistä kauneussalonkia" varten. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun vanha tuttu Olli (Teemu Koskinen) palaa maailmalta takaisin kotikonnuilleen ja tekee Rempolle ehdotuksen, josta ei voi kieltäytyä. Kaverukset ostavat Fennia-ravintolan, keräävät soittoporukan kasaan ja perustavat paikkaan kunnon mestan, jossa soitto soi ja suu ei kuivu. Aila tietysti pahoittaa moisesta mielensä ja lähtee Helsinkiin tuttunsa luokse. Pian koko Kotka on yhtä Keisarikuntaa, kruunajaisetkin järjestetään ja yleisökin pääsee osallistumaan menoihin. Ravintolassa on mahtava meininki ja se vetää puoleensa magneetin lailla mm. svengaavan musiikin ystäviä, kauniita naisia, meriltä palaavan Heiskasen (Kalle Pylvänäinen), Junnun (Kalle Kurikkala), itse Olavi Virrankin (Tommy Larvi) ja alkoholitarkastajan. Kaikki ei kuitenkaan kestä ikuisesti.

 Ei jää kyllä yhtään epäselväksi, että meininkihän on loistava heti alkutahdeista. Jalkaa vipattaa heti. Liveorkesteri on hauskasti sijoitettu soittamaan laivan kannelta eikä moinen ihmetytä yhtään, moni kohtaus kun tapahtuu satamassa. Musiikki kyllä vie mennessään ja kappaleina kuullaan mm. Minnie The Moocher, It Don´t Mean A Thing (If You Ain´t Got That Swing), Luonnonlapsi sekä Diga Diga Doo. Fenniassa orkesteri soittaa niin energisesti, että lavasteetkin siinä jo heiluvat tahdissa. Vauhdikkaita koreografioita nähdään myös, etenkin kundien letkeä kävelytyyli jäi mukavalla tavalla mieleeni. (Mieheni kokeili heti teatterin pihalla samaa askelkuviota huonolla menestyksellä...) Muutenkin musikaali sisälsi paljon fyysistä kikkailua esim. pianonsoiton ja baaritiskiltäkaatuilun muodossa.

Heiskanen ja Sikin sokin (c) Juha Metso

 Pari suvantokohtaa hiukan haukotutti, mutta muuten esitys soljui vaivattomasti eteen päin Tidjanin poissaolosta huolimatta. Täytyy kyllä sanoa, että kaikki olisi mennyt täydestä läpi, jos ei olisi tiennyt, että yksi puuttuu. Elina Virtanen ja Kalle Kurikkala hoitelivat melkoisen suvereenilla otteella kohtaukset uusiksi, ja muutenkin nämä nuoret tekivät minuun suuren vaikutuksen. Varsin ammattimainen ote jo nyt! Vuosi sitten tykästyin valtavasti Hämeenlinnan Teatterin Pojat-musiikkinäytelmässä mukana olleeseen Eppu Pastiseen ja ilo oli pitkän tauon jälkeen seurata hänen lavameininkiään, jota olikin ehtinyt olla jo kovasti ikävä. Erityisesti mieleeni olivat myös "Kinkku" (Mikkomarkus Ahtiainen), Sikin sokin (Ella Mustajärvi) sekä hauskasti ärrrrrää sorrrtava Heiskanen (Kalle Pylvänäinen). Ajanmukaiset puvut ja kampaukset olivat myös ilo silmälle.

 Kyllä kannatti lähteä Kotkaan asti Hämeenlinnasta! Keisarikunta on oikeaa hyvän mielen teatteria ja varmasti uppoaa mainiosti pikkujoulukansaan tähän aikaan vuodesta. Esitykset jatkuvat vielä keväälläkin, joten silloin ehtii kyllä myös. Linkki teatterin sivuille tässä.

Keisarikunta saa vahvat neljä tähteä ****.

Tätä kirjoittaessani on Helsingissä käynnissä Väkivallankumous. Hieno ja tärkeä asia, jonka idean takaa löytyy tuttuja nimiä...

(näin esityksen kutsuvieraana)

(c) Juha Metso

Haastattelussa Kalle Pylvänäinen

 Kalle Pylvänäisen tapasin heinäkuun puolivälissä 2014 Cafe Laurellissa Hämeenlinnassa. Kalle oli heinä-elokuussa mukana Hämeenlinnan Kesäteatterin Orkesteri – The Everlast -näytelmässä.

 Vuonna 1970 syntynyt Kalle on horoskoopiltaan skorpioni. ”Mä olen Saarijärveltä kotoisin. Lisäksi oon asunut lyhyitä jaksoja Mikkelissä (intin kävin siellä), Kälviällä, Torniossa, Turussa ja Savonlinnassa. Kotkassa asuin peräti 12 vuotta. Tällä hetkellä asun Helsingissä”, Kalle luettelee.

 Mitä harrastat? ”Mä harrastaisin liikuntaa paljonkin, jos mulla olisi siihen vaan enemmän aikaa. Kuulostaa selittelyltä, mutta kyllä se niin on, että nykyinen perhetilanne (kaksi pientä lasta) sen ajan vie. Salibandya/sählyä mä harrastan teatterilaisten vuorolla Helsingissä Töölön Urheilutalolla ja ihan avoimilla vuoroillakin liikuntakeskuksissa silloin kun aikaa liikenee.”

 Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä sinun vahvuudeksesi? ”Mä olen aika monipuolinen, jos puhutaan nyt teatterintekemisestä noin yleensä, mä käsikirjoitan myös. Mun mielestä iso osa tätä työtä on sosiaalisuus ja siinä mielessä mä olen näyttelijänä kyllä ”helppo” ja hyvä pelinappula työyhteisössä. Tulen toimeen ihmisten kanssa, mutta en myöskään pelkää konflikteja. Olen sovitteleva ja paineensietokyky mulla on hyvä. Erikoistaidoista voisin mainita tulitemput, mutta se nyt ei varsinaisesti liity tähän.”

 Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mä haluaisin enemmän rentoutta tekemiseeni – ymmärtää sen, että mihinkään ei ole kiire. Mulla on helmasyntinä se, että haluan valmista liian aikaisin. Pitäisi uskaltaa etsiä ja hakea enemmän. Sanoin että mulla on hyvä paineensietokyky, mutta haluaisin silti armahtaa itseäni enemmän työssä.”

 Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Taiteelliselta puolelta on todella paljon, äitini puolelta varsinkin. Kuulun ”Hautsalon klaaniin” ja sieltä löytyy oopperalaulajia, musiikkileikkikoulun vetäjiä, laulunopettajia, soittajia, mestaripelimanneja... Serkkupoikani soittaa Apocalypticassa. Äitini on kuva-ja tekstiilitaiteilija. Puhtaasti teatterialan ihmisiä ei löydy muita, oopperassa väkeä on ollut laulamassa ja näyttelemässä kyllä.”

 Milloin olet kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä? ”Ensimmäisen kerran näyttelin ”Pikku Pietarin pihassa” vuonna 1982. Naapurin harrastajateatterin puuhanainen soitti äidilleni ja kysyi, että voisiko Kalle tulla mukaan. Menin sitten siihen, vaikka se ei omasta kiinnostuksestani alaa kohtaan johtunutkaan. Luulen kuitenkin, että se jätti jonkinlaisen kipinän. Pitkään oli niin, että esiintyminen ja teatteri ei merkannut mulle yhtään mitään. Armeijan jälkeen piti keksiä kuitenkin jotain tekemistä, ja äiti taisi ehdottaa silloinkin jotain kansanopistoa. Hain sitten Lahteen viestintäpuolelle ja Kälviälle näyttämötaiteen linjalle, ja pääsin molempiin. Valitsin Kälviän. Mä veikkaan, että ilman sitä kokemusta Pikku Pietarin pihasta varhaisteininä mä en olisi koskaan tullut hakeneeksi näyttämötaiteen puolelle. Menin sinne hakemaan vastausta siihen, että onko minusta näyttelijäksi. Sain sataprosenttisen vastauksen : ei missään nimessä. Siellä ollessani sain sitten tietää teatteri-ilmaisunohjaajakoulutuksesta, joka tuntui olevan täydellisin vaihtehto mun kiinnostukselleni teatteria kohtaan. Hain Turkuun, mutta ekalla kerralla en päässyt edes pääsykokeisiin asti. Välissä kävin sitten kouluttautumassa Torniossa tietotekniikka-mekaanikoksi ja se oli ihan hyvä kokemus siihen väliin. Toisella yrittämällä pääsin sitten jo toiselle varasijalle, ja kolmannella kerralla pääsin sisään. Olin onnellinen siitä, että pääsin opiskelemaan TuTVO:on (Turun taiteen ja viestinnän oppilaitos), olin tosi motivoitunut ja pidin sitä aivan loistavana kouluna. Tää oli vuonna 1993 ja valmistuin ´96. Sen kolmen vuoden aikana tuli myös paljon näyteltyä, koska mun kurssillani oli vähän miehiä ja meille riitti paljon hyviä, kantaviakin rooleja. Näyttelemisestä innostuneena hain näyttelijän paikkaa Savonlinnasta ja tulin valituksi, samalla tein sitten vähän teatteri-ilmaisunohjaajan työtäkin. Kouluissa oli siihen aikaan vielä määrärahoja ottaa teatteri-ilmaisun kursseja ja vedinkin kursseja vähän joka paikassa. Nyt en enää sellaiseen rumbaan pystyisi, mutta silloin olin nuori, innokas ja valtavassa hypessä. Joka puolelta soitettiin, että tuutko vetämään meille kurssia. Kolme vuotta teki sitten tehtävänsä ja huomasin, että tämä latu on nyt nähty. Kuulin sitten Kotkasta. Halusin Kotkaan, hain Kotkaan ja pääsin Kotkaan”, Kalle kertoo vaiheistaan.

”Monihan on tiennyt jo 5-vuotiaana, että haluaa isona näyttelijäksi. Mulla ei ole ollut sellaista ollenkaan, vaan kaikki on tullut opiskelun kautta ja kiinnostus on herännyt vähitellen. Koulussa esiinnyin kyllä kaikissa joulu-ja kevätjuhlissa, koska vanhempani olivat opettajia ja äiti laittoi mut aina lavalle. Se oli kutkuttavaa pakkopullaa se... TeaKiin mä en ole muuten koskaan edes yrittänyt, enkä tiedä ketään toista näin pitkään tällä alalla ollutta, joka ei ole koskaan edes hakenut sinne.”

Kalle / (c) Teatterikärpänen

 Jos et olisi nyt tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Helvetin hyvä kysymys. Mä en oikeasti tiedä. Jos en olisi aikoinani päässyt Turkuun opiskelemaan, mä olisin varmaan rämpinyt tieni johonkin medianomikoulutukseen ja olisin nyt audiovisuaalisella puolella vaikkapa kuvaajana. Tai toimittajana. En tiedä. Laitosteatteriushan vähän ajoi mut loppuun muutama vuosi sitten ja ajattelin, että voisin tehdä ihan jotain muuta. Tein vähän aikaa puhelinmyyntityötäkin, markkinoinninedistämiskampanjaa. Se oli antoisaa hommaa omalla tavallaan ja koen pärjänneeni siinä ihan hyvin. Myyntialalle voisin siis ryhtyä, koska olen supliikkimies. Oon kuitenkin tajunnut, että mua ei kiinnosta se ja että mieluummin temppuilen tällä alalla. Tällä hetkellä mä olen virkavapaalla Kotkasta, töitä on tiedossa ainakin seuraavaksi vuodeksi kuitenkin.”

 Miksi olet näyttelijä? ”Jestas mikä kysymys! Jotainhan sitä täytyy tehdä, ja onhan tää kuitenkin aika nasta laji. Periaatteessa, kun olen sattumien kautta ajautunut tähän hommaan, niin ei kai sitä tekisi, jos se ei olisi kivaa? Sanotaan näin, että mä olen edelleen näyttelijä sen takia, että tämä on hauskaa ja koen viihtyväni tässä työssä.”

 Miten ajatuksesi itse näyttelijän työstä ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”On ne muuttuneet varmaan ihan hirveästi. Muutoksethan tapahtuu aina hitaasti ja itse niitä on vähän vaikeaa muistella. Tätä ei enää ota niin vakavasti. Totta kai työ pitää ottaa vakavasti, mutta itse tekemistä ei. Puristamisella ja hartialukolla ei saa mitään hyvää aikaiseksi kyllä. Ryppyotsaisuutta oli mulla ennen enemmän.”

 Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urallasi saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”Tämän oppiminenhan mulla on vielä kesken, mutta ohjaajaopettaja Juha Malmivaara sanoi kerran, että ”tärkein työkalu ohjaajalla on sietää keskeneräisyyttä” ja mä olen laajentanut sitä tähän tekemiseen ylipäätään.”

 Onko sinulla omia esikuvia, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Suomihan on pullollaan hyviä näyttelijöitä ja arvostan moniakin suunnattoman paljon, en kuitenkaan halua mainita mitään nimiä. Yksi idoli mulla on ja se on Freddie Mercury. Hän ymmärsi rokkikukkouden merkityksen ja sen, että tää ei oo niin vakavaa.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Savonlinnan Kaupunginteatterissa (joka muutti myöhemmin nimensä Savonlinnan Teatteriksi) ja Kotkan Kaupunginteatterissa. Vieraillut olen Mikkelin Teatterissa ja myös Savonlinnassa. ”Saikkua, kiitos!”-esityksen kanssa on kierretty monessakin paikassa. Kalajoen kesäteatterissa olen ollut ja täällä Hämeenlinnan Kesäteatterissa aiemminkin. Siinäpä ne. Ja Musiikkiteatteri Koitossa se ABBA-juttu.”

 Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Kyllähän niitä muutamia mieleenpainuvia on ollut. Tykkäsin siitä ”Kirkan lahkeen” kantaesityksestä Kotkassa, ja Savonlinnassa ”Inishmaanin rampa” oli hieno. Siinä näytelmässä olen ollut mukana Kotkassakin. Kalajoen kesäteatterissa Nummisuutarit ja siinä Eskon rooli oli hieno kokemus myös. Tärkeitä juttuja ovat olleet sitten Kairon revyyt, joissa olen ollut mukana käsikirjoittajana ja näyttelijänä.”

 Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Kun menin Kotkaan, niin multa kysyttiin, että olisiko jotain roolia, jonka haluaisin tehdä. Vastasin, että Peter Pan. Näillä kiloilla se rooli ei taida enää onnistua”, naurahtaa Kalle.

Kalle kesäteatterin päättäjäisissä

 Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita maailmasta ihan kenet tahansa? ”Oman vaimoni kanssa haluaisin lähteä keikalle, voisi olla aika opettavaista näytellä hänen kanssaan vakavasti.”

 Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Kyllä mä Freddie Mercuryn kanssa haluaisin laulaa. Se on niin hyvä tyyppi, että vaikka mulla ei menisi ihan sukkana purkkiin, se ei silti mua haukkuisi.”

 Miten sinä määrittelet sanaparin ”teatteri taika”? ”Ihan yksinkertaisuudessaan se taika on se, että kaikkihan sen tietää, että näytelmä ei ole totta ja silti pystyt parhaimmillaan samaistumaan siihen kaikkeen, mitä lavalla tapahtuu. Itkemään, nauramaan.”

 Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Kyllä mua hyvä teksti ja tarina aina inspiroi. Mua inspiroi myös se, että saan olla luomassa ja käsikirjoittamassa jotain uutta.”

 Podetko ramppikuumetta? ”En pätkääkään. Mä olen todella huono jännittäjä, ja se on myös huono asia, koska kyllä vähän pitäisi jännittää kun astuu yleisön eteen. Jos mä olisin bestmaninä häissä ja joutuisin pitämään puheen, niin kyllä se jännittäisi paljon enemmän kuin ensi-ilta kesäteatterissa.”

 Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita huomaat tekeväsi ennen esitystä tai esityspäivänä? ”Ei ole. Mulla oli kyllä nuorempana ja huomasin tekeväni jotkut jutut aina samalla tavalla, tavallaan olin niiden vankina. Nykyään pyrin tekemään tietoisesti asioita eri lailla.”

 Kerro joku kommellus. ”Tässä Orkesterissahan kävi niin, että mä vaan seisoin oven takana ja väki luuli, että mä unohdin tulla kohtaukseen. Juttuhan meni niin, että jätkät ite söhläs sen, kun hyppäsivät yhden kohtauksen yli lavalla! Kuuntelin oven takana, että nyt on pojilla hankala paikka. Sauli tuli mua sitten hakemaan, ja joka ikinen yleisössä varmaan luuli, että se meni minun piikkiin. Heh!”

 Kerro joku hyvä muisto. ”Se on kyllä hieno muisto, kun mies, jonka ei pitänyt koskaan saada lapsia, saa eteensä positiivisen raskaustestin tuloksen. TuTVO:on pääseminen oli myös todella hieno asia, koska monelle se oli kakkosvaihtoehtona kun muualle ei päässyt, mutta mulle se oli ihan selkeä ykkösvaihtoehto.”

 Tulevia roolejasi? ”Kotkassa on syyskuun puolivälissä ensi-illassa Keisarikunta-musikaali ja siinä Heiskasen rooli. ”Saikkua, kiitos!” jatkuu ja sen kanssa kierrellään monessakin paikassa, siinähän mulla on useitakin rooleja.”

 Onko sinulla mottoa? ”Tää ei oo kyllä mikään motto, mutta ”se mikä ei tapa, vituttaa”. Minusta se on hyvin sanottu!”

 Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Lapsena mä ihannoin Eemeliä kauheasti, se ei oo mikään supersankari tosin, mutta mulle se oli. Haaveilin Eemelin verstaasta ja niistä puu-ukoista. Vuolin käteenikin niitä veistellessä.”

 Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Haluaisin olla päivän rakkaana vaimonani, jotta oppisin ymmärtämään häntä paremmin. Istuisin sohvalla ja juttelisin itseni kanssa koko päivän.”

 Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin Milos Formanin ”Amadeus”-elokuvan, klassista musiikkia riittävän paljon ja tietokoneen, jossa olisi ainoastaan shakkipeli. Kun tulisin talvipesästäni, haastaisin heti Risto Korhosen shakkipeliin kanssani. Uskaltaisin ottaa ainakin yhden pelin, jossa huomaisin, että menenpä takaisin pesään harjoittelemaan. Ruuaksi ottaisin pari kuutiota Hesburgerin kerroshampurilaisia ja juotavaksi cokista.”

 Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? ”Ottaisin kaakaota ja suklaakeksejä. Ja ritsan, jolla voisi ammuskella pikkulintuja. Ja Asterixit!”

 Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen tsekkaamaan, että miten vaimoni on pärjännyt kahden hurmaavan lapsemme kanssa ja onko ne nukkuneet päiväunia. Illaksi sitten Kaupunginpuistoon.”

 Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Kyllä

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Ei

- Mikä sytyttää sinut? - Vaimoni

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Vaimoni (naurua)

- Suosikkikirosanasi? - Hevosenpersereikä

- Mitä ääntä rakastat? - Vaimoni ääntä

- Mitä ääntä inhoat? - Liitutaulun narinaa

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Poliisin ammattia

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Sydänkirurgi

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Notta terve!

Orkesteri - The Everlast / Hämeenlinnan Kesäteatteri

Orkesteri - The Everlast / Hämeenlinnan Kesäteatteri

Ensi-ilta 10.7. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus : Okko Leo

Musiikki : Olavi Uusivirta

Ohjaus : Martti Töttölä

Rooleissa : Marika Heiskanen, Risto Korhonen, Sauli Suonpää, Matti Onnismaa ja Kalle Pylvänäinen

 Orkesteri - The Everlast sai kantaesityksensä lokakuussa 2013 KOM-teatterissa. Näytelmästä on tehty myös kuunnelma ja Matti Ijäksen ohjaaman leffan kuvaukset taitavat olla jo purkissa. Tulossa on myös kirja, eli Orkesteri on taipunut jo moneen eri muotoon. Hämeenlinnan Kesäteatteri sai kunnian viedä bändiltä kesäteatterineitsyyden, ja ensi-iltaa juhlistettiin eilen aurinkoisissa ja rennoissa tunnelmissa.

 Näytelmä kertoo nimensä mukaisesti The Everlast-bändistä, jonka tähtihetket taitavat olla takanapäin ja nyt on jämähdetty tekemään satunnaista hää-ja juhlakeikkaa cover-tyylillä. Tapahtumat sijoittuvat keikkapaikan kulahtaneeseen takahuoneeseen, jonka seinillä repaleiset keikkajulisteet ja seinäkirjoitukset kertovat omaa historiaansa. Tunnelma on sangen odottava. Bändin "pomo" Jase (tai Jaze, ihan miten haluatte) on pahasti myöhässä ja vihdoin paikalle klenkattuaan alkaa loputon "Jätkät hei!"-hehkutus. Jase (Kalle Pylvänäinen) on saanut juonittua paikalle Idols-tähti Simone Päiväperhosen (Marika Heiskanen) ja luvassa olisi tykkikeikka, jonka jälkeen Tavastia ja Stockholm olisivat vain suupaloja tulevan megakiertueen varrella. Muut bändin jäsenet, "vanhan liiton konkarimuusikko" Rane (Matti Onnismaa) ja uusin tulokas Timi (Sauli Suonpää), ottavat uutiset innostuneesti vastaan, mutta basisti Halla (Risto Korhonen) suhtautuu ideaan varsin nuivasti, onhan kyseessä hänen pikkusiskonsa ja verihän on vettä sakeampaa. Kaikki ei mene kuitenkaan ihan putkeen, ja Simonen saavuttua paikalle porukka saa keskenään keiteltyä niin uskomattoman sopan aikaiseksi, että ei voi muuta kuin katsoa monttu auki. Miten saadaan pariin tuntiin mahdutettua karjalanpaistit, pussukat, Metallican ongelmat, Sherlock Holmesit, prepaid-liittymät ja zeniläisyys? Tule Kaupunginpuistoon ja hämmästy...

Timi, Jase, Rane ja Halla / (c) Esko Tuovinen

 Musiikkipitoisiin näytelmiin ja farssikohkaamisiin tottuneelle Orkesteri - The Everlast saattaa aluksi olla hämmentävä kokemus. Mitä ihmettä, eihän lavalla tapahdu mitään, kundit vain löpisevät keskenään ja jauhavat epäolennaisuuksia. Ja kuitenkin tapahtuu koko ajan. On keskityttävä kuuntelemaan, mitä siellä oikeasti puhutaankaan. Jase puhuu kuin ruuneperi ja hyvillä puhelahjoillaan hän on saanut jo aikojen alussa muiden varauksettoman luottamuksen, kukaan ei ole edes älynnyt kyseenalaistaa mitään. Timin nuoruuteen ja kokemattomuuteen vedotaan jatkuvasti, "ole sinä poika hiljaa kun et tiedä mistään mitään". Rauhallisen perusmiehen henkilöitymä Rane liputtaa henkisen kasvun puolesta ja puhuu kirjaimellisesti kokemuksen syvällä rintaäänellä. Kuppi menee toki rauhallisellakin miehellä nurin siinä vaiheessa, kun mennään erittäin henkilökohtaiselle alueelle. Kaiken keskellä häslää Halla, joka suhtautuu vähän neuroottisella tarkkuudella tiettyihin asioihin ja jankkaa niitä sitten loputtomiin. Porukan ulkopuolelta totuuden torvena toimii sitten Simone. Näytelmä kulkee alaotsikolla "tutkielma solidaarisuudesta" ja sitä tämä totisesti on. Jokainen pelaa omaa pussukkaansa omalla tavallaan, mutta yhteisöllisyyttä ja ymmärrystä löytyy yllättävien tilanteiden kautta. Kuulostaako tutulta? Vähän kärjistetysti voisi todeta, että samat tyypit löytyvät lähes jokaiselta työpaikalta tai kaveripiiristä, ja mitä naurettavimmista asioista on sukset menneet joskus ristiin ja yhteinen rakentavassa hengessä aloitettu palaveeraus on kääntynyt lopulta mykkäkoulun puolelle. Itseäni huvitti suuresti monikin repliikki, koska mieleeni tuli vahvasti eräs tietty ystäväni. Häntä kun muinoin vaivasi suunnattomasti ero yhtiövastikkeen, hoitovastikkeen ja rahoitusvastikkeen välillä, ja selostukseni eroista sai farssimaiset piirteet ja niin ison riidan, että koko ystävyys oli koetuksella. Ilahduttavaa tässä oli se, että samainen ystäväni istui eilen ensi-illassa edessäni ja nauroi läpi koko näytelmän sydämensä kyllyydestä. Onnellinen on se, joka osaa nauraa myös itselleen.

Sisko ja sen veli / (c) Esko Tuovinen

 Orkesteri - The Everlast ei ole perinteistä kesäteatteria, mutta toimii mainiosti myös ulkotiloissa, mikä nyt tuli todistettua. Näytelmä tarjoaa katsojalle kivasti haastetta ja monia mahdollisuuksia oivaltaa asioita. Komiikkaa ei tuoda eteen suoraan tarjottimella kuin paikoitellen, huumori syntyy jätkien keskinäisestä sanailusta, kemioista ja valtasuhteista. Välillä naurattaa ihan pelkästään se, että miten noi voi olla noin hölmöjä ja eikö kukaan nyt tajua mitä ovat itselleen tekemässä. Itse pidin myös siitä, että koko ajan ollaan tilanteessa, missä ei yhtään tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Siksi en halua juonenkäänteistä sen enempää paljastella, koska kummallisuuksia riittää ja annetaan jokaisen tehdä omat aavistuksensa siitä, miten tässä tulee lopulta käymään.

Tekstaria pukkaa / (c) Esko Tuovinen

 Teksti on näyttelijöille aika haasteellista, koska sitä on paljon ja varsinaista toimintaa vähän. Virtuoosimaista porukkaa on näyttämölle saatu, ja ohjaaja ja visionääri Töttölä on saanut kaivettua tyyppien parhaat puolet esiin. Kun näin näyttelijälistan ensimmäistä kertaa, sanoin ääneen "Jesh!" Olin salaa toivonut esim. näkeväni Risto Korhosen Hallan saappaissa. Matti Onnismaa on elementissään Ranen roolissa, jossa hänen jäyhä miehekkyytensä on passelisti edustettuna. Marika Heiskasen taidot ja loistokkuus ei itselleni tule yllätyksenä, sen verran usein olen häntä lavalla nähnyt. Porukan minulle uusin tuttavuus Kalle Pylvänäinen on hieno oivallus Jasen rooliin. Erityismaininnan arvoinen on kuitenkin Sauli Suonpää, joka hämeenlinnalaisista juuristaan huolimatta ei taida olla kovin monelle tuttu nuorukainen. Nautinnolla seurasin etenkin Saulin fyysistä otetta Timistä, ilmeitä ja elekieltä, ja sitä, miten montaa eri puolta Timistä näytelmän edetessä löytyi. Ujosta, välillä pelokkaastakin pojasta löytyi tarvittaessa rohkeutta pitää puoliaan, innokasta heittäytymistä asiaan kuin asiaan ja vähän maanista kieli poskessa-tyylistä härskeilyäkin. Hyvä Sauli!

 Näytelmän päätyttyä katsomosta poistuttaessa oli hyvä pöhinä päällä ja sieltä sun täältä kuului tyytyväistä myhäilyä. "Tätä on odotettu, kunnon teatteria!" Iso kumarrus siitä, ettei esim. Simonen roolissa nähdä ketään iskelmätähteä. Loppuun olisin suonut näkeväni vielä yhden kunnon yhteishengennostatushuudon, ja leditaulua olisi voinut hyödyntää vieläkin enemmän, kun sellainen nyt oli tarjolla.

STUPP ! Tämä kesä ollaan nyt näin.

Orkesteri - The Everlast saa täydet viisi tähteä *****

ps. Kaupunginpuistoon ja sieltä pois pääsee nyt myös kesäteatteribussilla, lisätietoja tämän linkin alta. Saman sivun alla olevaa Marika Heiskasen kuvaa klikkaamalla löytyy Marikan haastis.

(näin esityksen kutsuvieraana)

The Everlast forever!

Orkesteri - The Everlastin harjoituksissa Kaupunginpuistossa

Pari päivää sitten Hämeenlinnan Kesäteatteri järjesti avoimet harjoitukset Orkesteri - The Everlastista. Itse en paikalle töiden vuoksi ehtinyt, mutta kävin viikko sitten tutkailemassa meininkiä ihan issekseni, ja hyvältähän se näytti. Istuin muutaman tunnin iltaharjoituksia seuraamassa. Kuvista puuttuu Marika Heiskanen, jonka roolihahmo Simone saapuu estradille vasta myöhemmässä vaiheessa ja hän ei näihin harjoituksiin osallistunut.

 Okko Leon Orkesteri - The Everlast on kertomus bändistä, jolla on ollut omat huippuhetkensä vuosia sitten. Nyt bändi tahkoaa hääkeikasta toiseen. Tapahtumat sijoittuvat keikkapaikan takahuoneeseen, jossa saadaankin melkoinen soppa aikaiseksi parin tunnin sisällä. Bändiläisten solidaarisuus toisiaan kohtaan, arvomaailmat ja ristiriidat punnitaan, ja samankaltainen show saataisiin aikaan työpaikassa kuin työpaikassa. Moni tuntee takuulla piston sydämessään, toivottavasti...

"Meillä Tampereen Teatterissa..."

 Harjoituksissa keskityttiin repliikkien hiomiseen ja sisääntuloon. Moninaista hyväntahtoista kettuilua oli havaittavissa puolin ja toisin, yksi veteli reploja ulkomuistista ja toinen plari kädessä. "Meillä Tampereen Teatterissa on ollut perinteisesti tapana opetella vuorosanat hyvissä ajoin ulkoa!" toteaa Risto Korhonen ja etsii plaristaan kuumeisesti seuraavaa sanottavaa... Pientä keskustelua saadaan aikaan erään roolihenkilön puheiden toimivuudesta ja siitä ei oikein päästä yhteisymmärrykseen. Yllättäen jutut vaihtuvat Nummisuutareihin ja yhteinen sävel löytyy. "Heh jätkät, te toimitte huomaamattanne ihan niin kuin nää bändinkin jätkät nyt! Ensin nahistellaan ja sitten aihe vaihtuu lennossa!" ohjaaja Martti Töttölä huomauttaa nauraen.

 Näyttävää sisääntuloa harjoitellaan, soitellaan prepaid-puheluita, syödään virtuaalista karjalanpaistia, tuoliesimerkillä näytetään mallia yhteisöllisyydestä ja muistellaan kaiholla pientä tytärtä.

Näkemieni harjoitusten jälkeen Kaupunginpuistossa oli perinteinen Ämy-rock, jonka yhdessä työpajassa sai kirjoittaa takahuoneen seinään. Festareiden jälkeen olikin lavasteissa tapahtunut pientä muutosta (jälkimmäinen kuva on avoimista harjoituksista, kuvaaja Jaakko Virtanen)

 Näytelmän harjoitukset alkoivat juhannuksen jälkeisellä viikolla, jolloin työryhmä myös tapasi toisensa ensimmäista kertaa. Mielenkiintoista oli seurata, miten hyvin porukka pelasi yhteen näinkin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Palloja heiteltiin vinkkien ja vihjeiden muodossa, unohtuneissa reploissa autettiin heti. Toinen otti vihjeestä kopin, lisäsi siihen omat mausteensa ja jatkoi pallottelua. Hienoa yhteispeliä oli ilo seurata! (kuvistakin näkee, että kiva kun kaikki otetaan ns. mukaan juttuun..)

 Ensi-iltaan alle viikko. Orkesteri - The Everlast Hämeenlinnan Kesäteatterissa 10.7. 2014 alkaen, tämä spektaakkeli kannattaa ehdottomasti nähdä. Lisätietoja tämän linkin alta.

Kuvat (c) Teatterikärpänen, paitsi yksi kuva Jaakko Virtanen.

Matti Onnismaa

Sauli Suonpää

Matti, Kalle Pylvänäinen, Sauli ja Risto

"Everlast - The Everlast" huutaa kaikki. Ja niitä roolivaatteita odotellessa...

ABBA-show / Musiikkiteatteri Koitto

ABBA-show / Musiikkiteatteri Koitto,Helsinki

Ensi-ilta 3.8. 2012, kesto reilut 2h väliaikoineen

Ohjaus Otto Kanerva

Työryhmä Otto Kanerva, Katariina Leino, Elina Vättö, Jukka Kuronen ja Petri Lairikko

Rooleissa Aleksi Aromaa, Kimmo Blom, Karoliina Kallio, Marika Krook, Birgitta Putkonen ja Kalle Pylvänäinen

Taustaa : ABBA-musiikkia ja biisien lomassa suomalaiset Mirkku ja Väinö ( Birgitta Putkonen ja Kalle Pylvänäinen) pitävät huolen "huumoripuolesta"

Plussaa : ABBA on huikea! Heti alkuun pamahtaa ilmoille suosikkibiisini "Summer Night City" ja siitä jo tietää, että luvassa on hittikavalkadi vailla vertaa. Pojilla on komiat peruukit ja käheät releet (miten ne kuteet naisten päällä näyttää jotenkin "normaaleilta", mutta miesten päällä koomisilta...?) Esitteessä mainostetut "vauhdikkaat tanssikuviot" lienee syytä mainita lainausmerkein varustettuna, kuvioita kyllä oli mutta vauhtia ei juurikaan. Askelkuviot irroittivat itse ABBAn jäseniltäkin muutaman erikoisen ilmeen kesken esityksen... Kyllä se niin on, että kyllä siinä melkoista herkkua on luvassa kun projektiin saadaan mukaan omasta mielestäni kaksi Suomen upeaäänisintä miestä, eli Kimmo Blom ja Aleksi Aromaa. Marika Krook on kyllä melkoinen pakkaus ja kissojen kissa, kyllä siinä etupenkkien miehillä riitti varmasti kerrottavaa kotiinkin asti. "Agnetha" (Karoliina Kallio) lauloi kyllä upeasti ja minulla on hänestä muutenkin paljon positiivisia muistoja erään risteilyn tiimoilta, mutta hän jätti jotenkin kylmän vaikutelman? Vai oliko se niin ABBAnkin aikoina, että Frida oli tumma ja tulinen ja Agnetha vaalea ja viileä? Mene ja tiedä... Biisit kyllä soivat kaikenkaikkiaan hyvin ja jokainen sai väläytellä soolo-osuuksissa laulutaitojaan laajemminkin. Bändi oli huippu, ja biiseistä kuultiin tietysti kaikki hitit ja muutama ainakin itselleni tuntemattomampi veto. Mirkku ja Väinö jutustelivat ajoittain ihan hauskojakin juttuja, Kalle Pylvänäinen toi vähän mieleeni Eppu Salmisen, sillai hyvällä tavalla.

Miinusta : Tarina oli aika köyhä... jotenkin tuntui, että koko homma oli jätetty puolitiehen ja sitten keksitty Mirkku ja Väinö-hahmot siihen mukaan. ABBAn tarinaa ei varsinaisesti kerrottu ja bändin jäsenten keskinäiset suhteet ja välit meni täydellisesti ohi. Ei kaikki tiedä/muista, että kuka oli kenenkin kanssa ja niin edelleen. Biisi vain lähti käyntiin ja se laulettiin ja sitten poistuttiin lavalta. Täytyy kyllä myöntää, että oliko omassa huumorintajussani vikaa vai missä oli, sillä Mirkun ja Väinön jutut oli välillä toooodella köyhiä. Sellaista väkisinväännettyä naurattamista en vaan jaksa! Fläppitaulukohtaus oli ihan pohjanoteeraus, siltikin se tuntui kovasti muuta yleisöä naurattavan... Mennään siitä mistä aita on matalin. Pikkujouluaikaan tuo olisi saattanut meikäläiseenkin upota eri tavalla, mutta ei nyt. Ei näin! Olisin toivonut ABBAn jäseniltä muutakin kuin niitä vauhdikkaita tanssikuvioita ja hittejä, keskinäistä juttelua ja sellaista.

Muuta : Enempiä kertomatta, vähän kummallista säätöä oli Koiton suunnalta koko esityksen tiimoilta ja koskapa meillä oli liput vain showhun, meidät päästettiin saliin vain muutamaa minuuttia ennen esityksen alkua. ABBA-shown oli tarkoitus jatkua loppuvuodesta parhaaseen pikkujouluaikaan, mutta toisin kävi. Koko Musiikkiteatteri Koitto ajautui konkurssiin ja kaikki loppuvuoden esitykset peruutettiin. Maksavana asiakkaana moitin sitä tapaa, miten tiedoituspuoli yleensäkin hoidettiin. Silti vaakakuppi kallistuu positiivisen puolelle, sillä niin nautittavan hienoja esityksiä onnistuin kyllä Koitonkin salissa näkemään tänä vuonna. Kiitos siitä kaikille!

ABBA-show saa neljä tähteä. Musiikkipuolelle täydet viisi,huumoripuoli jää kolmoseen. ****

Albatrossi ja Heiskanen

Albatrossi ja Heiskanen / Hämeenlinnan kesäteatteri

Kesto n. 2 tuntia

Ohjaus Martti Töttölä

Käsikirjoitus Jukka Virtanen

Rooleissa mm. Mika Kujala,Aleksi Aromaa,Kalle Pylvänäinen,Sinikka Salminen,Riitta Salminen ja Saara Lehtonen

Taustaa : näyttelijäporukka harjoittelee näytelmää ja esittää Junnu Vainion lauluja

Plussaa : bändi soittaa hienosti ja upeita laulajia kaikki,näyttelijäsuorituksista pidin etenkin pirteästä Saara Lehtosesta ja Aleksi Aromaasta,josta on tullut yksi suosikeistani.Kesto oli myös passeli.

Miinusta : ihmettelin itse juonen köyhyyttä,laulujen varaanhan tämä suurimmaksi osaksi jäi ja kaikista lauluista en edes tykännyt.Liikaa hitaita kappaleita.Jostain syystä Sinikka Salmisen rempseä roolisuoritus ei oikein iskenyt minuun.Tekohauskoja vitsejä ja heittoja myös,osa meni täysin ohi multa.

Muuta : mieletön helle koko esityksen ajan,hiki virtasi niin lavalla kuin katsomossakin.Esitystä ennen oli demareiden puheita ym. joten tuli ehkä istuttua katsomossa liian kauan hikoilemassa

Albatrossi ja Heiskanen lentelivät kolmen tähden arvoisesti ***