Katve / Ahaa Teatteri

Katve / Ahaa Teatteri

Kantaesitys 15.1. 2016, kesto noin 1h 25min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus ja ohjaus Miika Muranen
Musiikki Apulanta (alkuper. säv.&san. Toni Wirtanen, sovitus Ville Leppilahti)
Äänisuunnittelu Ville Leppilahti
Lavastesuunnittelu Juho Lindström
Valosuunnittelu Antti Kauppi
Pukusuunnittelu Sirkku Angeria

Rooleissa : Tiia Ollikainen, Seppo Paajanen, Henna Wallin ja Pekka Hänninen

 Ja tapahtui eräänä perjantaina, että Ahaa Teatterissa olisi aamulla klo 10 näytös Katveesta. Niin heräsi Teatterikärpänenkin aamukuudelta ja lähti kahdeksan jälkeen junalla kohti Tamperetta. Mitäpä sitä ei teatterin vuoksi tekisi? No, varhaiset aamuherätykset eivät ole työni puolesta minulle mikään vieras asia, mutta vapaapäivinä se jotenkin kirpaisee kohtalaisen syvältä.

 Katve on tarina kolmesta (ongelma)nuoresta, jotka ovat taustansa vuoksi valittu mukaan uudenlaiseen projektiin, jossa koulittaisiin häiriköistä yhteiskuntakelpoisia kansalaisia lempein keinoin. Mukana olisivat nuoresta iästään huolimatta laitoksesta toiseen kiertänyt Aki (Seppo Paajanen), ostarin kovistyttö Sini (Henna Wallin) sekä jengin hiljainen Konsta (Pekka Hänninen), joka on jostain syystä aina paikalla kun tapahtuu, vaikkei varsinaisesti osallistuisikaan. Tarkoitus olisi matkata porukalla Katve-nimiselle saarelle, jossa ei kirjaimellisesti edes kännykät toimi. Pieni kolmen hengen porukka + työharjoittelussa oleva orastava sossutäti Minttu (Tiia Ollikainen) huomaavat kuitenkin olevansa saarella ainoita. Mihin ihmeeseen muu porukka on jäänyt?

Luottamus punnitaan...

 Huomioni kiinnittyi jotenkin tietynlaiseen levottomuuteen. Väki oli jatkuvasti liikkeessä, kun kulkivat ympäri saarta sopivaa pysähtymispaikkaa etsien. Vähän se häiritsikin, se jatkuva liikkeelläolo, kunnes ratkaisin asian päässäni niin, että sellaistahan se on silloin, jos ei ole löytänyt omaa paikkaansa tässä yhteisössä ja maailmassa. On oltava jatkuvasti menossa jonnekin, kunpa vielä tietäisi minne. On selvillä se, mistä tullaan. Parhaimmillaan/pahimmillaan se lukee papereissa, mutta siellä ei lue sitä, minne ollaan matkalla. Suuntaa voi itse vielä vaihtaa halutessaan. Vai voiko?

 Jännä oli havaita se, miten ennakkoluuloisesti Minttu nuoriin suhtautui. Hänellä oli papereiden perusteella luetut valmit mielipiteet näistä, mutta ei hän silti varsinaisesti tuntenut ketään ennalta. Tutustuminen alkoi vasta saarella ja vähän yllättävälläkin tavalla, puolin ja toisin. Jokaisen nuoren taustasta paljastui vuorollaan jotain uutta, ja pidin siitä että jokainen sai vuorollaan äänensä kuuluviin - kuka kovempaa, kuka hiljempaa. Yllätyksiä piisasi.

Minttu, Aki ja Sini 

 Apulannan musiikki toimi uusina sovituksinakin hienosti ja sanat aukesivat meikäläiselle ainakin ihan uudella tavalla. Kerrankin niitä tuli kuunneltua ihan ajatuksen kanssa. Äänet soivat kuulaina avoimessa tilassa.

 Aamunäytöstä oli katsomassa muutama nuorisoryhmä ja mikä parasta, en itse ainakaan huomannut kenenkään räpeltävän kännykkäänsä esityksen aikana. Joillekin saattoi tämä kolahtaa enemmän, joillekin vähemmän. Ajatuksia se kuitenkin herätti runsaasti, ja etenkin sen, miten tärkeä sana on "anteeksi". Nopea lausua, mutta niin vaikea.

(näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat (c) Jari Kivelä

Konsta 

Viidakkokirja / Ahaa Teatteri

Viidakkokirja / Ahaa Teatteri

Kantaesitys 10.9. 2013, kesto noin 1h 35min väliaikoineen

Alkuperäisteksti Rudyard Kipling

Suomennos Helmi Krohn

Dramatisointi ja ohjaus Antti Mikkola

Rooleissa : Suvi Leppänen, Karoliina Vanne, Marja Skaffari, Jukka Väinölä, Ilona Chevakova ja Pekka Hänninen

Taustaa : Viidakkokirja on Rudyard Kiplingin tekstiin pohjautuva hieno kasvutarina Mowgli-pojasta, joka joutuu vauvana eroon vanhemmistaan ja sudet ottavat hänet kasvattilapsekseen. Poika kasvaa ja oppii viidakon tavoille ja eläinten kielen, ja hyvin pian hän oppii myös viidakon lain. Joukossa liikkuu niin hyviksiä kuin pahiksiakin, aivan kuten ihmisten maailmassakin. Mowgli sukkuloi kahden maailman välillä ja on hieman hämillään tunteistaan, sillä olo ei tunnu oikein kotoisalta missään. Mieltä jäytää kaipuu jonnekin, mutta minne.

Kuva Petri Kivinen

Plussaa : Saliin astuessa mielikuvitus lähti heti laukkaamaan, sillä näyttämön keskiössä ollut kehikko suorastaan kutsui kiipeilemään ja temppuilemaan eri tavoin. Valoilla ja äänimaailmalla saatiin vielä hienosti luotua sopivat olosuhteet viidakkoseikkailulle. Eläinhahmot olivat liikkuvuudessaan loistavia! Välillä hiivittiin, välillä singahdeltiin ja roikuttiin milloin missäkin. Mieleeni jäi etenkin Bagheera-pantteri (Marja Skaffari), joka kissamaisen sulavasti loikoili ylärakenteissa, kohtauksessa muutenkin hyödynnettiin itse tilaa hienosti. Myös Shere Khan-tiikerin (Jukka Väinölä) olemuksesta pidin kovasti. Oma lukunsa olivat sitten hauskat ja ketterät apinat (Karoliina Vanne, Ilona Chevakova ja Jukka Väinölä). Melkoista meininkiä apinakolmikolla oli, yleisöön otettiin kivasti kontaktia ja erityisen huvittava oli sen isomman apinan rento banaaninmutustelu. Suvi Leppänen teki hienon roolityön Mowgli-poikana. Miten hän aluksi maailmaa ja ympäristöään tarkkaili hiukan arkana mutta kuitenkin uteliaana, ja roolihenkilössä tapahtui selkeä kasvu, kun hän sai lisää itsevarmuutta. Suvi teki roolinsa hyvin herkillä kasvoilla ja kehonkielellä, ja teki minuun voimakkaan vaikutuksen. Itse tarinahan on myös hieno, ja ohjaaja-dramatisoija Mikkola on nostanut tärkeitä asioita esiin. Kaiken ulkopuolisuuden keskelläkin voi löytää oman paikkansa, kunhan on edes joku henkilö tai paikka, jonka läheisyydessä tuntee olevansa turvassa. Nämä ajatukset sopivat hyvin nykymaailmaankin, jossa moni nuori tuntee olevansa erilainen ja ulkopuolinen. Erilaisuus on myös rikkaus, jonka voi kääntää voimavarakseen. Pitää vaan löytää oikea keino. Tie voi olla pitkä ja vaaroja täynnä, mutta onnistuminen lopulta palkitsee ja selviytyy voittajana. Tarinan pahisten takaa löytyi pelkoa ja epävarmuutta, joka sitten suunnattiin ilkeytenä ja kieroiluna muita kohtaan. Esitystä suositellaan yli 5-vuotiaille. Minun mielestäni tämä kuitenkin sopii parhaiten hiukan vanhemmille katsojille, sillä tarinan opetus ei välttämättä ihan nuorille aukea. Kanssani samaan aikaan oli katsomassa "kohtalaisen energinen" koululaisryhmä, ja mukava lisä oli se, että koululaisetkin saivat osallistua hiukan mukaan ja purkamaan energiaansa tömistelemällä antaumuksella. Eläinhahmot myös ottivat kontaktia yleisöön ja sitä olisi voinut olla hiukan enemmänkin. Tässä on kuitenkin vaarana se, että yleisö innostuu liikaa ja homma karkaa käsistä. Nyt eläimet tutkailivat väkeä vähän uteliaina, mutta pitivät tietyn etäisyyden kuitenkin, ja hyvä niin.

Mowgli (Suvi Leppänen) / kuva Petri Kivinen

Miinusta : Sanna Ponkin puvustus nosti minussa esiin sekä ihastelua että vihastelua, vähän ristiriitaisia tuntemuksia siis. Toisaalta yllättävistäkin palasista tehdyt asut olivat hyvinkin nerokkaita, etenkin kun lähietäisyydeltä huomasi mitä kaikkea puvuissa mukana on. Toisaalta sitten esimerkiksi kojootin ulkomuoto toi mieleeni lähinnä hyvin sairaan ja kapisen, "räjähtäneen" otuksen. Ihmetystä herätti etenkin Kaa-käärmeen olemus! Hitaasti poispäin luikerteva ruumis oli vänkä, mutta itse käärme muuten... Pään muodosta tuli mieleeni Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta, ja tätä mielikuvaa en saanut päästäni mitenkään sitten pois. Ihmettelin myös ison apinan pääkalloaurinkolaseja. Ehkä sisääntullessa olisi voinut korostaa eläimellistä äänimaailmaa vielä lisää ja siten yleisö olisi ikään kuin itsekin lipunut viidakkoon.

Muuta : Tämä oli mielestäni hyvin onnistunut toteutus tärkeästä aiheesta. Toivottavasti keskustelu jatkuu koululaisryhmissä esityksen näkemisen jälkeenkin, ja kaikki saisivat jollain konstilla ilmaistua omia tuntemuksiaan. Ahaa Teatteri saattaa nostaa ahaa-elämyksen jos toisenkin!

Viidakkokirjalle neljä tähteä ****.