Haastattelussa Kalle Kurikkala

 Kalle Kurikkalan tapasin kahvila Gran Delicatossa Helsingissä lokakuun alussa 2017.

Vuonna 1992 syntynyt Kalle on horoskoopiltaan oinas. ”Oon kotoisin Keski-Pohjanmaalta Kannuksesta ja tarkemmin Eskolan kylästä. Eskolassa kävin ala-asteen Hanhinevan koululla, yläasteelle piti mennä Kannukseen, jossa kävin myös lukion. Lahdessa mä asuin viisi vuotta, ja tällä hetkellä mä asun täällä Helsingissä.”

Mitä harrastat? ”Hmmm, tuntuu että kaikki liittyy teatteriin tavalla tai toisella. Tänään mä kävin aamulla uimassa. En mä sitä kyllä harrastukseksi sanoisi, silloin tällöin tulee käytyä. Käyn mä tanssi-ja laulutunneilla, mutta nekin liittyy työhöni. Lukemisesta pidän ja lenkkeilystä. Pelailen kännykkäpelejä ja vastaavia, mutta sehän on lähinnä ajanvietettä”, Kalle naurahtaa.

Mitenkäs soittotaito? ”Pianoa oon soittanut 6-vuotiaasta asti, Eskolan kansalaisopistossa aloitin. Alussa olin hyvinkin innostunut, mutta sitten se vähän jäi. Lisäksi oon soittanut kitaraa.”

Kalle ja Talle 

Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? ”Ensimmäiseksi tuli mieleeni meri ja luonto. Kun ahdistus iskee, mä menen merenrantaan kävelemään. Tietysti ystävät ja perhe ovat sydäntäni lähellä.”

Jos sinulla olisi enemmän aikaa, haluaisitko osallistua johonkin vapaaehtoistoimintaan tai vastaavaan? ”Oon kyllä miettinyt asiaa. Huomasin juuri netistä, että joku oli ryhtynyt yksinäiselle vanhukselle kaveriksi. Jonkinlaiseen ystävätoimintaan voisin lähteä mukaan, mutta tällä hetkellä en pystyisi sitoutumaan jokaviikkoiseen toimintaan. Voisi silloin tällöin mennä esimerkiksi vanhainkoteihin laulamaan, sellaista oon kotipuolessa joskus tehnytkin.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Laulutaito on vahva, mutta nykyään se ei ole mikään erityistaito. Teattereissa on paljon erinomaisia laulajia. Aiemmin pidin heikkoutena sitä, että oon herkkä ihminen ja tunnen kaiken tosi vahvasti, mutta nyt nää sen vahvuutena. Vahvuuteni on myös se, että oon hirmuisen kiinnostunut työstäni ja mulla on motivaatio korkealla.”

Onko sinulla mitään ns. bilekikkoja, joita tietynlaisissa tilaisuuksissa esittelet? ”Heh, kuulostaa kyllä todella oudolta eikä ollenkaan minunlaiseltani toiminnalta. En oo koskaan ollut sellainen, että ”Hei katsokaa mua!”, vaikka muuten en pidäkään sitä mitenkään inhottavana asiana, että oon esillä. Se kuuluu tähän työhön, mutta en hakemalla hae huomiota.”

Entä löytyykö bravuureita esim. ruuanvalmistuksen puolelta tai karaokesta? ”Lahdessa yksin asuessani ei tullut juurikaan kokkailtua kun oli niin kova kiire koko ajan, mutta nyt täällä Helsingissä tykkään kokkailla poikaystäväni kanssa. Bravuurini on ehkäpä uunikala ja kasviksia, ja viimeaikoina oon kokkaillut kasvisversiota chili con carnesta. Se on hyvää ja helppo valmistaa. Ennen mä leivoin kovasti, ja siinä bravuurini oli Pätkis-kakku. Karaokessa tulee silloin tällöin käytyä ystävien kanssa, jos sattuu sopiva paikka kohdalle. Yleensä mä laulan suomenkielistä, Leevi and The Leavingsia esimerkiksi.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Lentäminen! No, vähän realistisemmin jos vastaan, niin akrobatiataidot ja voltti olisi kiva hallita. Sillä taidolla voisin aamuneljältä jossain leveilläkin, heheh.”

Mikä on ollut toistaiseksi isoin ammatillinen haasteesi? Stingin visiitti? ”Se oli kyllä jännä tilanne, mutta ensimmäisenä tuli mieleeni Lahden Muten ”Asemalla”-produktio, se oli eka isompi juttu. Teksti oli tosi haastava ja siinä oli haastavia elementtejä niin tanssi-kuin laulupuolellakin. Hankalaa, mutta onnistuessaan myös palkitsevaa! Aikataulukin oli tosi tiukka, kuten aika usein on. Ammattikentällä Kotkan Kaupunginteatterin ”Keisarikunta” oli myös haastava, se oli mun eka ammattiproggikseni. Porukka oli kyllä tosi hyvä ja ohjaaja Tommi Kainulainen uskomaton. Kivaa porukkaa! Siinä jouduin pikapaikkaushommiin yhtenä iltana. Sinähän olit muuten katsomassa silloin! Tilanne tuli yllättäen, mutta sitten vaan vedettiin ja hienostihan se meni.”

Keisarikunta-meininkiä (c) Juha Metso 

No mutta kerrohan nyt Stingistä vähän vielä lisää. ”Kun meille ekan kerran kerrottiin, että Sting on tulossa katsomaan, niin tuntuihan se oudolta. Hän tuli ennen näytöstä kättelemään meitä ja sanomaan, ettei mitään hätää ja rauhassa vaan. Se vähän helpotti jännitystä, mutta silloin sen tosiaan vasta tajusi, että Sting ON paikalla! Vitsaili vielä lähteissään, että ”Don´t fuck it up!” Oli se kyllä hieno kokemus, ja yleisö oli vielä niin hienosti mukana koko tarinassa. Yleisöstä sai todella paljon energiaa. Ja Sting vielä lauloi tunnuskappaleen kanssamme lopuksi”, Kalle myhäilee.

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Musiikillisesti lahjakkaita tyyppejä löytyy kyllä – musiikinopettajaa ja bänditoimintaa esimerkiksi. Siskoni laulaa ja soittaa pianoa, mutta ei ammatikseen. Harrastajateatterissakin on väkeä ollut. Tarkemmin en osaa sanoa, meillä on niin iso suku, että saattaa sieltä löytyä jokin salainen teatterimenneisyys.”

Milloin sinua sitten teatterikärpänen puraisi kunnolla? ”Pienenähän mä katselin kovasti elokuvia, ja sitten esitin kohtauksia leffoista… Keski-Pohjanmaalla kun pienessä kylässä asui, oli vähän sellainen meininki ja mentaliteetti yleensä, ettei nyt kannata kauheasti pitää meteliä itsestään. Pienenä olin kyllä Eskolan kesäteatterissa yhdessä satunäytelmässä mukana, tykkäsin siitä näytelmästä kovasti ja muutenkin olin käynyt katsomassa siellä juttuja. Aina harmitti, että miksen itsekin ole lavalla. Ala-asteella meillä oli näytelmäkerho, sinne menin. Yläasteella ei todellakaan ollut mitään, kuorossa tosin olin vähän aikaa, mutta teini-ikäisenä tuntui tosi nololta olla kuorossa. Ollessani ysiluokalla ilmaisutaidonryhmä teki näytelmää ”Vihervaaran Anna” ja mukaan tarvittiin poikia. Ilmaisutaidon opettaja näki minut ja kaverini koulun käytävällä ja kysyi, kiinnostaisiko meitä tulla mukaan. Kiemurreltiin siinä aikamme ja lopulta suostuttiin sillä ehdolla, että ”kyllä mäkin jos säkin”. Olihan se ihan kivaa, mutta fiilis oli edelleen sellainen, että menin kun käskettiin. Sitten mulle soitettiin Eskolan Kesäteatterista ja lukioaika vierähtikin siellä kesäisin, ja teatteri vei mennessään. Sain tehdä isoja rooleja”, Kalle muistelee iloisena.

”Opon kanssa juttelin suunnitelmistani ja kerroin teatterihaaveistani. Hän oli kannustava mutta myös realisti, sanoi että ilman muuta haet mutta kannattaa miettiä ehkä muitakin vaihtoehtoja. Koulussa sain hyviä arvosanoja ja matematiikka kiinnosti, ja hainkin opettajaksi, mutta en koskaan mennyt pääsykokeisiin, koska ne olivat päällekkäin teatterihakujen kanssa. Pääsin sitten Lahteen musiikkiteatterilinjalle vuonna 2011, heti lukion jälkeen. Mutella meni 4,5 vuotta ja sen jälkeen olin vielä Lahden Kansanopistossa vuoden. Oon hakenut myös Nätylle ja TeaKiin, tuloksetta. Ehkä haen maisterilinjalle?”

Mikä on ”virallinen” tittelisi? Oletko näyttelijä-muusikko-taiteilija-artisti-laulaja? ”Kyllä mä itseäni kutsun näyttelijäksi. Mä haluan näytellä, muusikko/musikaaliartisti ei kuvaa sitä mitä haluan tehdä.”

Miksi halusit näyttelijäksi? ”Alunperin siksi, että näytteleminen on kivaa. Olin ujo mutta esiintyminen kiinnosti, ja lavalla voin olla ihan joku muu. Kesäteatterissakin esitin välillä ryyppäävää nuorta poikaa, ja rooli oli niin kaukana minusta kuin suinkin mahdollista. Sai kiroilla ja örveltää, se oli jotenkin vapauttavaa! Nykyään mä en nää mitään muuta vaihtoehtoa. Tätä mä haluan tehdä! Harjoitusvaiheessa kipuilee ja miettii, että mahtaako tästä nyt tulla mitään. Sitten tulee ensimmäinen yleisö ja saa palautetta, että joku on saanut roolityöstäni itselleen voimaa ja ajatuksia, ja taas muistaa, että ”tämän takia tätä hommaa tehdään!” Se palkitsee. Tämä on mun tapani tehdä hyvää tai edes vähän parantaa maailmaa, vaikuttaa ihmisiin tai viihdyttää. Lavalla voi käsitellä tärkeitä asioita, sanomaa ja ideaa pitää olla mukana.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut? ”Kaikilta opettajiltani oon saanut tärkeitä oppeja, pieniä palasia. Lahden Kansanopiston opettaja Timo Raita sanoi ajatuksen, että ”taiteilija itse tekee päätöksiä eikä vain odota, että ohjaaja ratkaisee niitä hänen puolestaan”. Näin mä sen ainakin koin. Kokeile, yllätä itsesi ja muut. Näyttelijäkollegoilta oon myös saanut paljon hyviä neuvoja mm. Olli Rahkoselta, hän on todella mukava. Pienetkin sanat riittävät välillä. Chekhov-tekniikan kurssilla kävin myös, ja se oli todella avaava kokemus.”

Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita erityisesti arvostat tai ihailet? ”Seela Sella ja Hannu-Pekka Björkman, heitä haastattelin lopputyötäni varten myös. Usein mä teatterijutuista ”fanitan” nimenomaan sitä juttua enkä yksittäisiä näyttelijöitä, Q-Teatterin ”Tavallisuuden aave” esimerkiksi oli todella upea. No, Elina Knihtilä pitää myös mainita erikseen. Kokkolan Kaupunginteatterissa kävin katsomassa Sini Pesosen aikaan paljon juttuja – Virtasen Mikko, Hellénin Essi ja Anderssonin Pia olivat juuri valmistuneet TeaKista ja meno oli äärimmäisen mielenkiintoista”, hehkuttaa Kalle.

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”No mulle tuli ekana mieleen taas Seela Sella tai Hannu-Pekka Björkman. Suomessa on muitakin tosi hyviä näyttelijöitä, joiden kanssa mielelläni tekisin töitä. Taneli Mäkelän kanssa on myös hienoa näytellä Viimeisessä laivassa.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kappale? ”Paula Vesala on kyllä yksi suosikeistani, ja Coldplayn Chris Martin! Paula Vesalan kanssa voisin laulaa Jussi Tuurnan säveltämän kappaleen, jota ei ole vielä edes tehty! Tilataan tässä samalla Jussilta kappale.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Kotkan Kaupunginteatterissa, Kellariteatterissa,Turun Kaupunginteatterissa, koulun kautta Lahden Kaupunginteatterissa siinä ”Asemalla”-jutussa ja lisäksi tietysti Eskolan Kesäteatterissa.”

Mainitse muutama itsellesi jollain lailla tärkeä roolityö tai koko proggis. ”Lahden Kansanopiston ”Vapauttakaa Kuningas Oidipus!” oli todella tärkeä, se oli niin erilaista mitä olin aiemmin tehnyt. Se oli vielä itse tehty yhdessä työryhmän kanssa. Mielenkiintoinen ja palkitseva, vaikkakin vaikea ja raskas matka. Kotkan Kaupunginteatterissa ”Ystävät hämärän jälkeen” -näytelmässä sain olla isossa roolissa. Se oli mun ensimmäinen työni, joka ei ollut koulun kautta. Sain paljon oppia ohjaajilta, Snoopi Sireniltä ja Pia Lunkalta (jälkimmäinen Kotkan Nuorisoteatterin kautta). Tietysti nyt päällä oleva ”Viimeinen laiva” on tärkeä myös, aina sitä vaan ihmettelee että miten sitä onkaan niin onnekas, että pääsin mukaan niin hienoon proggikseen!”

Vapauttakaa Kuningas Oidipus! (c) Antti Turunen 

Minkälaista teatteria haluaisit nähdä Suomessa enemmän? ”Mä tykkäisin nähdä sellaista, missä ei ole paljoakaan ”ylimääräistä” teatteritekniikkaa. Näyttelijäntyö edellä mentäisi. Hyvänä esimerkkinä jo aiemmin mainitsemani ”Tavallisuuden aave”, se herätti paljon ajatuksia. Jokainen suomalainen saisi siitä takuulla jotain irti. Suomessa osataan kyllä tehdä, mutta siihen voisi luottaa vielä enemmän – uusiin kotimaisiin teksteihin. Ja suomalaista uutta musiikkiteatteria haluaisin nähdä enemmän! Huomenna aion mennä katsomaan Musiikkiteatteri NYT:n Photo Sapiensia, ja Kansallisteatterissa nähty ”Slava!” on tästä myös loistava esimerkki.”

Miten selittäisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes selittää? ”Mun mielestäni hyvä esimerkki on se, että ensin huomaa esityksen kestävän kolme tuntia ja kauhistelee sitä, ja hetken kuluttua esitys on ohi ja miettii, mihin aika oikein hurahti. Välillä esityksiä katsellessa alkaa heti analysoida näkemäänsä ja miettiä erilaisia ratkaisuja ja sellaisiakin asioita, mitä ns. tavallinen katsoja ei edes huomaa. Välillä taas ei mieti mitään, ja silloin on esitys imaissut minut kunnolla mukaansa. Se on hieno tunne!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Toiset esitykset (sekä hyvät että huonot), kirjat, kaikenlaiset tarinat, lehtiartikkelit.”

Podetko ramppikuumetta? ”En enää. Aiemmin mua jännitti tosi paljon. Koe-esiintymiset, huh huh … se ei ole luonnollinen tilanne millään tavalla! Se jännittää kyllä, muttei niin paljoa ettei pystyisi mitään tekemään. Mulla on tekniikoita, millä saan liiallisen jännityksen pois tai laskemaan sellaiselle tasolle, että pystyy tekemään mitä tarvitaan. Myönnän, että silloin kyllä jännitti hiukan enemmän kuin normaalisti, kun Sting istui katsomossa. Minähän se ensimmäisenä olen lavalle astumassa ja silloin mietin, että älä nyt ainakaan kaadu!”

Viimeinen laiva (c) Otto-Ville Väätäinen 

Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”Kyllä mä aina lämmittelen kehon ja äänen. Täällä mä käyn yleensä lenkillä aamupäivällä ennen kuin lähden junalla kohti Turkua, ja tietenkin teatterilla lämmittelen vielä. Omia hassuja rutiineja vierastan, ettei tule pakonomaista tarvetta aina tehdä jotain asiaa ennen esitystä. Lämmittelyhommat täytyy kyllä aina suorittaa. Voishan tuossa Viimeisessä laivassa poiketa sen verran rutiineista, että tehtäisiinkin vielä yksi laiva ja se joka lähtee, oliskin vasta toiseksiviimeinen!” Kallen kanssa visioimme. Sting olisi varmasti mielissään näistä muutoksista.

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Heti ei tule mieleen mitään kommellusta. Aiemminhan mä oon pelännyt hirveästi sitä, että teen virheen. Silloinhan niitä sattuu, jos oikein kovasti pelkää ja koko ajan ajettelee mokaavansa. Nykyään tykkään siitä, että tapahtuu jotain yllättävää! Se pitää porukan hereillä ja valppaana. Pari kertaa on käynyt niin, että oon mennyt lavalle ja yhtään en ole muistanut, mitä seuraavaksi pitää sanoa. Oikea repliikki on jostain sitten alitajunnasta tullut mieleen juuri sopivalla hetkellä. Keisarikunnassa kävi just niin, että Junnu nousee pianon päälle ja biisin pitäis lähteä, mutta pää on ihan tyhjä! Siitä se sitten lähti takapotkulla.”

Tulevia rooleja kenties? ”Ei ole mitään toistaiseksi tulossa. Viimeinen laiva jatkuu huhtikuuhun 2018 asti, esityksiä on aika harvassa, joten sittenhän mulla olisi aikaa mennä mukaan siihen ystävätoimintaankin.”

Kysytäänpäs tämäkin nyt sitten. Mitä sanoisit nuorelle itsellesi täältä vuodesta 2017? ”Vanhana ja viisaana (hehe) täältä sanoisin nuorelle itselleni, että ”kaikki järjestyy”. Taaksepäin kun elämää katsoo, niin kaikista asioista ei olisi tarvinnut murehtia niin paljon.”

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Spiderman! Se oli pienenä mun lempparihahmoni.”

Ystävät hämärän jälkeen (c) Snoopi Siren 

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi sinun supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Mullahan on usein lenkkarit jalassa ja siitä tuli joskus Lenkkarimies -lempinimi. Se olisi varmaan mun nimeni, koska se on jo ns. lanseerattu. Kun piippari taskussa piippaa, Lenkkarimies on jo paikalla, koska se on tosi nopea. Juoksemalla siirtyy paikasta toiseen. Sen tehtävänä olisi tuoda paikalle jäätelöä ja kaksi lusikkaa. Toinen voisi puhua ja minä kuuntelisin, ja yhdessä syötäisi jätskiä. Se voisi syödä jäätelöä usein ja paljon, koska se kuluttaisi liikunnalla kaiken.”

Tuonhan voisi yhdistää siihen ystävätoimintaankin! Jäätelöpaketti ja lusikat mukaan vaan, ja ”kerro minulle huolesi tai älä kerro, syödään yhdessä jätskiä”-mies? ”Loistava idea! Laitetaan Mesenaattiin joukkorahoituskampanja vireille! Palataan tähän sitten ensi keväänä, kun viimeinenkin laiva on lähtenyt telakalta.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Kirjan voisin ottaa, vaikkapa Sinuhe egyptiläisen. Muutama muukin klassikko. Jos on tylsä kirja, nukahtaisi heti ja sehän ei olisi ollenkaan hassumpi juttu. Kaikki hyöty irti. Ruuaksi voisi olla pizzaa, juotavaksi ginger alea (sitä missä on reilusti inkivääriä) tai cokista.”

Tässä välissä ”keskustelemme” tovin Movemberistä ja viiksistä… älkää kysykö miksi.

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Maja saisi olla aika korkealla, vaikka mulla pienoinen korkeanpaikankammo onkin. Joku muu voisi rakentaa sen, menisin sitten valmiiseen majaan. Perinteinen, pieni puumaja olisi kiva. Sellainen kuitenkin missä olis lämmitys, että siellä voisi olla talvellakin. Säkkituolissa olisi siellä mukava loikoilla.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn aikakauteen tai katsomaan tiettyä tapahtumaa, minne menisit? ”Haluaisin mennä katsomaan vanhaa kunnon Suomi-filmi -aikaa, puhuttiinko silloin ”oudosti” tyyliin ”maisteri on hyvä ja ottaa tästä nyt sitten lisää kahvia” tai ”nuori ylioppilas on tullut meille tänne kesänviettoon”. Onko puhuttu sillai tietyllä nuotilla ja nopeasti! En usko, hahah! Dinosauruksia olisi kiva nähdä myös ihan livenä.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi ja kuka olisi sinun roolissasi? ”Se voisi olla hyvinkin kokeellinen, dramaattinen tanssiteos. Siinä ei puhuttaisi mitään. Uutta musiikkia olisi sävelletty. Mukana olisi koko Kansallisbaletin tanssiryhmä ja suurella näyttämöllä ehdottomasti. Ja tässä olisi nyt sitten kaikki tekniset vimpaimet mukana, vaikka aiemmin halusin esityksiä ilman “ylimääräistä” tekniikkaa.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Oletko sinä koskaan halunnut näytellä, tai oletko näytellyt missään?”

Tähän tuli pitkä ja rönsyilevä vastaus, jonka lopputuloksena oli se, että eihän tästä tulisi mitään, jos kaikki haluaisivat näytellä, koska pitää olla katsojiakin…

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä menen kotiin ja kaveri tulee kylään.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Meri

Mistä sanasta pidät vähiten? - Löllö

Mikä sytyttää sinut? - Muut ihmiset

Mikä sammuttaa intohimosi? - Muut ihmiset

Suosikkikirosanasi? - Perkele

Mitä ääntä rakastat? - Sellon ääntä

Mitä ääntä inhoat? - Julkisivuremontti!

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Meribiologi

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliitikko

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!

Viimeinen laiva / Turun Kaupunginteatteri

Viimeinen laiva / Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämö

Euroopan kantaesitys 15.9. 2017, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Sävellys ja laulujen sanat Sting
Dialogi John Logan ja Brian Yorkey
Musiikin sovitus Rob Mathes ja Jussi Vahvaselkä
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Mikko Kouki
Koreografia Jouni Prittinen
Musiikin johto Jussi Vahvaselkä/Markus Länne
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu Iiro Laakso ja Eero Auvinen
Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm
Pyrotekniikan suunnittelu Tero Aalto

Rooleissa : Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Taneli Mäkelä, Jonas Saari, Jussu Pöyhönen, Kalle Kurikkala, Saara Kaskilahti, Riitta Salminen, Kirsi Tarvainen, Mikael Saari, Mikael Haavisto, Panu Kangas, Lasse Pajunen, Tuukka Raitala, Pauliina Saarinen, Petter Andersson, Mikko Jokinen, Laura Wiklund sekä Jan Merilä, Tuukka Miettunen, Roope Santala, Ilkka Stolt, Virpi Laine ja Katja Lindell

 Parisen vuotta sitten huomasin television ohjelmatiedoissa kiintoisaa - itsensä Stingin säveltämän ja sanoittaman "The Last Ship"-musikaalin konserttiversion, jossa mukana myös Sting itse (ja Näkemiin vaan, muru! -sarjan suosikkini Oz eli Jimmy Nail). Tuohon aikaan katselin suurimman osan ohjelmista perinteisesti tv:n kautta ja koska olin illalla pois, laitoin digiboxin tallentamaan. No, kotiuduin reissusta ja toiveikkaana aloin katsella konserttia ... huomatakseni vain, että tallennus oli jälleen kerran mennyt pieleen ja näin vain viimeiset kymmenen minuuttia. Onneksi edes sen, sillä rakastuin kertaheitolla tunnuskappaleeseen. Myöhemmin konsertti tuli ilokseni uusintana (välillä niistäkin on hyötyä) ja nykyään se on katsottavissa YouTubestakin. Voitte siis hyvin kuvitella, että melkoista "jes jes jes"-hihkuntaa ja käsien yhteenhieromista oli luvassa siinä vaiheessa kun luin, että "Viimeinen laiva" saisi luvan korkata remontoidun Turun Kaupunginteatterin syksyn.

Telakkaväellä on pomppufiilis 

 Kiintoisaa on muuten se, että molemmissa isoissa remontin ja evakkovuosien jälkeen avatuissa teatteritaloissa (Helsingin Kaupunginteatteri ja Turun Kaupunginteatteri) on avajaisohjelmistossa isona elementtinä vesi ja nimenomaan meri. Maija on Myrskyluodolla luonnonvoimien armoilla ja meri ottaa kyllä omansa, ja antaa myös mahdollisuuden matkata kohti parempaa elämää. Viimeinen laiva taas lähtee telakalta mukanaan unelmat ja toiveet, ja samaa reittiä joku saattaa palata takaisinkin. Satamakaupungeissa on jotenkin ilmassa sellaista lähdön tunnelmaa - aina on niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Sting vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Newcastlen liepeillä Wallsendin pikkukaupungissa ja vaikkei hänestä telakkatyöläistä tai merimiestä tullutkaan, tuli maailmanmatkaaja ja tarinankertoja. Meidän onneksemme!

 Tapahtumat sijoittuvat tähän samaiseen Wallsendiin, jossa telakka on ollut elämän keskipiste, sielu ja sydän. Nuori Gideon Fletcher (Kalle Kurikkala) ei suostu astumaan väkivaltaisen isänsä saappaisiin telakkatyöläiseksi ja jämähtämään kaupunkiin, jossa muuttuisi vain isänsä kaltaiseksi. Laiturilla vietetään herkkiä ja haikeita hetkiä tyttöystävä Megin (Saara Kaskilahti) kanssa ja lausutaan lupauksia. "Palaan vielä ja tulen hakemaan sinut mukaani!" Mitäpä luulette, jääkö tyttö ikuisiksi ajoiksi rannalle ruikuttamaan ja odottamaan Gideonin paluuta?

Meg (Anna Victoria Eriksson) laiturilla 

 Nuorten häivyttyä usvaiselta laiturilta hämärän keskeltä valokeilaan astuu 15 vuotta vanhempi Gideon Fletcher (Olli Rahkonen ja jo toinen tämmöinen "nuoresta vanhaksi"-temppu), maailman merillä on seilattu ja nyt velvollisuudet ovat ajaneet hänet takaisin kotisatamaan. Isä on kuollut ja hautajaisista on myöhästytty. Isä James O´Brian, joviaali kirkonmies (Taneli Mäkelä) ottaa hänet kuitenkin avosylin vastaan. Gideonia tietysti kiinnostelee, vieläkö Meg mahtaa asua kaupungissa ja mistä hänet voisi löytää.

Olli Rahkonen ja Taneli Mäkelä mietteissään 

 Meg (Anna Victoria Eriksson) työskentelee tarjoilijana paikallisessa pubissa, jossa asiakkaita riittää. Telakka on ajettu alas ja tupa on täynnä ilottomia, tuoppiinsatuijottelevia työmiehiä. Työtä olisi tarjolla romunkeräyksen muodossa, tämäpä ei telakkatyöläisiä nappaa sitten yhtään ja työväen pomo Jackie White (Jonas Saari) on käsi nyrkissä vastustamassa etunenässä. Muihin hommiin on älynnyt ajoissa lähteä Arthur Millburn (Jussu Pöyhönen), joka sattuu myös olemaan Megin mies, vaikka naimisissa eivät olekaan. Perheidylliä on täydentämässä vielä Tom-poika (Kalle Kurikkala), joka muistuttaa kyllä hämmentävän paljon nuorta Gideonia...

 Tämän kaiken keskelle ilmestyy mies menneisyydestä, Gideon Fletcher, ja sitten alkaakin tapahtua. Telakkaväki saa uutta virtaa ideasta, että rakennetaanpa vielä yksi laiva ja matkataan sillä kauas pois paikkaan, jolla olisi enemmän annettavaa. Vaan mistä rahat ja tarvittavat materiaalit? Jotenkin tuli mieleeni Billy Elliotin kaivostyöläiset ja Housut pois -äijät, "yhdessä tehdään ja periksi ei anneta vaikka mitä tulisi vastaan". Aina tarvitaan yksi henkilö, joka osaa sanoa juuri oikeat sanat ja valaa porukkaan uskoa. Jackien vaimo Peggy (Riitta Salminen) vielä kohottaa puheellaan miehensä itsetuntoa, ja pian kipinät sinkoilevat ihan kirjaimellisestikin.

Telakkamiehet, etualalla Jackie White (Jonas Saari) 

 Tarina itsessään on varsin yksinkertainen eikä tarjoa mitään suurempia yllätyksiä, ja ilman musiikkia olisi mielestäni aika puuduttavaakin katsottavaa. Musiikki ja muutamat erinomaiset roolisuoritukset ovatkin mielestäni tämän jutun kantava voima, samoin "yhteisen tekemisen meininki". Stingin tuotannosta kuullaan muutakin kuin musikaalia varten sävellettyä materiaalia (ainakin All this time ja When we dance) , tietysti suomennettuina versioina. Ihmettelinkin, että nyt kuulostaa jotenkin tutulta ja vilkaisin ohimennen englanninkielistä tekstitystä, joka pyörii lavan reunassa. Musiikki on ehtaa Stingiä, paikoin jazzahtavaa, folkhenkistä tunnelmointia, irkkupoljentoakin. Viulut ja kitarat osuvat minun sieluuni kyllä todella syvälle ja saivat liikuttumaankin useaan otteeseen, etenkin tunnuskappale Viimeinen laiva, jossa on jotenkin sanoinkuvaamattoman hieno, kohottava tunnelma. Orkesterille iso kiitos tunnelman luomisesta! Olen varma, että minun sielunmaisemassani soi juuri tämänkaltainen musiikki.

 Olen yrittänyt alkuvuonna selvittää mysteeriä nimeltä Olli Rahkonen, siinä täysin onnistumatta. Uskomaton tyyppi! Mies tulee savun keskeltä lavan etureunaan ilman sen isompaa henkselienpaukuttelua ja "katsokaa minua"-meininkiä ja alkaa laulaa, ja tuntuu siltä kuin taivas aukeaisi ja kaikki aistit valpastuisivat kertaheitolla. Ihan kuin koko omakin olemassaolo saisi uuden merkityksen, juuri tätä hetkeä varten tähän on tultu - ja lisäksi tuntuu siltä, että ihan tässä nousee penkistä ylös. Miten hän sen oikein tekee? En tiedä, enkä välttämättä halua koskaan tietääkään. Pakottamaton läsnäolo, karisma ... joku hänessä nyt vaan on ja piste. Ja huutomerkki!

Mysteeri nimeltään Olli Rahkonen 

 Huiman paljon pidin myös Kalle Kurikkalasta, varsin sympaattisen kuvan toi molemmista nuorukaisista (nuoresta Gideonista ja Tomista). Ilokseni olen saanut aiemminkin katsella hänen onnistumisiaan Kotkan Kaupunginteatterissa. Anna Victoria Erikssonin ja Olli Rahkosen duetot olivat herkkua korville ja olin lisäksi ilahtunut siitä, ettei Meg ollutkaan ihan nin vietävissä kuin aluksi luulin. Itsenäinen, aikuinen nainen! Taneli Mäkelä isä O´Brianina oli erittäin sydämellinen, maanläheinen hahmo, jolle olisi helppo uskoutua niin synneistä kuin muistakin mieltä kaivelevista asioista. Mieleeni oli kovasti myös Jonas Saari ryhdikkään rehdin Jackie Whiten roolissa, komeaa laulamista ja jämäkkää otetta ilmaisussa. Minäkin aion mennä jatkossa töihin käsi nyrkissä ja polkaista jalalla lattiaan voimallisesti, johan lähtee ikävämpikin työpäivä hyvin käyntiin!  Hienoa yhteisöllisyyden meininkiä oli myös telakkaväen yhteisissä kohtauksissa sekä naisporukalla toisaalla. Ei mitään hissuttelua, vaan asennetta puolin ja toisin!

 Hmmm, vähän jäi mietityttämään se, että minkälaisen aikajanan puitteissa tässä liikuskellaan. Minulla ei ole mitään hajua siitä, paljonkos tuollaisen suhteellisen suuren laivan rakentaminen alusta alkaen veisi kaikenkaikkiaan aikaa. Jotenkin tässä vaan kääräistiin hihat ja alettiin hommiin, ja sitten oltiinkin aika nopsaan neitsytmatkaa vaille valmiita. Varsin ripeästi siis valmistui viimeinen laiva, olihan toki tekijämiehet kyseessä, että senpuoleen... Olen muuten myös sitä mieltä, että jos telakkamiesten aika olisi käynyt työttömänä pitkäksi, suosittelisin lämpimästi kuorotoiminnan aloittamista. Sen verran tuntui olevan laulumiehiä joukossa, ja kuoro-osuudet olivatkin komiaa kuultavaa. Tanssipuolelle en sen sijaan lämmennyt juurikaan, vähän omituisia kuvioita vetelivät paikoitellen. Jalallapolkeminen oli kyllä pirun tehokasta! Ja jos laulussa mainitaan sen parikymmentä kertaa "mukana oon", niin eiköhän se nyt vähemmälläkin olisi tullut selväksi? Vaan menepä nyt Stingille sanomaan, että vähemmän toistoa kiitos. Ehkä hän Google Kääntäjän kanssa tutkii tätäkin blogikirjoitusta sitten kun on itsekin käynyt katsomassa Turun esityksen, ehkä ei.

 Moni on hehkuttanut upeita lavasteita, minulle ne sen sijaan olivat ehkä suurin pettymys. Odotin visuaalisesti hengästyttävää ja wau-ajatuksia nostattavaa toteutusta etenkin telakkapuolella, mutta sain taas niitä samoja metallihäkkyröitä, joita olen vastaavissa duunarikohtauksissa nähnyt lukuisia kertoja aiemminkin. Näyttämön syvyyttä käytettiin kyllä hienolla tavalla useampaankin otteeseen. Näyttämökuvista pidin kuitenkin eniten laiturinpätkästä lahoavine tolppineen, joskus (lue = usein) pieni on kaunista. Vähän mystistä savua ja kauniisti siivilöityvät valot, ja se on siinä. Olen alkanut kiinnittää aiempaa enemmän huomiota valosuunnitteluun ja silmiäni hiveleviä valomaailmoja on useimmiten ollut luomassa Kalle Ropponen. Niin tässäkin.

Meg ja Gideon 

 Tarinassa minua eniten puhutteli monipuolinen käsittely isä-poika - suhteelle. Toisaalla on biologinen isä, toisaalla taas isä, joka on kasvattanut ja ollut läsnä arjessa alusta alkaen. Lisäksi vielä kipuilua isähahmon puutteessa ja toisaalta sitten ymmärtävä toisenlainen Isä, Isä O´Brian. Duunari-isän tyttärenä nämä haalarihemmot kaikkine murheineen ovat myös sydäntäni lähellä olleet aina.

 Voisin kuunnella loputtomiin sitä Viimeinen laiva -kappaletta, niin suomeksi kuin englanniksikin. Minulle se toimii täydellisesti. Esityksen päätyttyä meillä oli pienimuotoinen Telakkatyöläisten Liiton Kannattajajäsenten kokous teatterirakennuksen pihalla ja siinä hötäkässä minulta kysyttiin, hyvinkö upposi Viimeinen laiva. "Hyvin upposi!" iloisena vastasin, ja tietysti tarkoitin, että laiva sentään pysyisi pinnalla miehistöineen mahdollisimman pitkään.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Ystävät hämärän jälkeen / Kotkan Kaupunginteatteri

Ystävät hämärän jälkeen / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö, yhteistyössä Kotkan Nuorisoteatterin kanssa

Suomenkielinen kantaesitys 18.4. 2015, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Perustuu John Ajvide Lindqvistin kirjaan ja elokuvaan

Sovitus lavalle Jack Thorne

Ohjaus Snoopi Siren ja Pia Lunkka

Rooleissa : Kalle Kurikkala, Anne Niilola, Jarkko Sarjanen, Ella Tepponen, Kari Kukkonen, Konsta Lippo, Sami Rikka, Mikkomarkus Ahtiainen, Teemu Koskinen, Roni Mäkinen, Alex Vallema, Nea Laakkonen, Johanna Laitinen, Venla Vitikainen ja Meeri Länsmans

 Kotkan Kaupunginteatterin julkistettua kevätkauden ohjelmistoaan ja nähtyäni ehkä yhden upeimmista esitysjulisteista koskaan huusin kotona ääneen JES! "Ystävät hämärän jälkeen" oli tuttu elokuvana (tosin ei ruotsalaisversiona) ja ohjaajana Snoopi Siren = sellainen yhdistelmä, jota en mistään hinnasta jättäisi väliin. Kotka tuntui kartalla aluksi olevan kovin kaukana, mutta sinne on huristeltu tässä kauden aikana parikin kertaa ja Helsingin kautta matkakaan ei kestä kuin sen 2,5 h. Ei ollenkaan paha.

 Nuorta Oskaria (Kalle Kurikkala) kiusataan koulussa ja yksinäinen poika uppoutuu omaan maailmaansa, jossa olisi tarpeeksi rohkea kostamaan kiusaajilleen. Nälvivä ja ilkkuva poikasakki tuntuu olevan kaikkialla ja väistämättä käy mielessä, että tämä on valitettavasti todellisuutta monellekin. Eräänä iltana hämärän laskeuduttua Oskarin luo ilmestyy kalvakankaunis neito Eli (Ella Tepponen). Tytössä on jotain outoa; hän kulkee paljasjaloin pelkkä paituli päällään eikä silti palele viilenevässä illassa. Ja tuoksuu oudolta, kuin märältä koiralta. Oskar ja Eli tuntevat kuitenkin sielujen sympatiaa, toisen seurassa on hyvä olla eikä tarvitse pelätä mitään tai ketään eikä tarvitse olla enää niin yksin, on olemassa joku ja se jos mikä on tärkeää. Noh, samoihin aikoihin paikkakunnalla heiluu joku omituinen hyypiö tappamassa viattomia ihmisiä, löytyy ties kuinkamones ruumis ja poliisilla riittää hommia.

Eli (Ella Tepponen) / (c) Snoopi Siren

 Odotukseni olivat varsin korkealla tämän suhteen ja ensimmäisenä vaikutuksen teki aaveen lailla esiinvyöryvä metsä taustallaan välillä kuutamoa ja kerrostaloa, jossa joku vielä valvoo valoista päätellen. Ja sitten se musiikki, jolla maalailtiin lisäsävyjä taustaan ja parikin kertaa olin kyyneleet silmissä ihan vain siksi, että musiikki oli niin kaunista. Näytelmän musiikkidramaturgiasta vastaa Snoopi Siren, mies taitaa kyllä tämänkin osa-alueen. Yhdistelmä teatterin vakkarinäyttelijöitä ja nuorisoteatterilaisia toimi myös hienosti, aina on piristävää nähdä tuoretta verta lavalla ja mahtavaa nähdä edes jossain nuorisoa, jotka eivät joka paikassa kaiva esiin älypuhelinta... Ilahduttavaa on myös se, että nimenomaan nuoret saavat esittää nuoria, ehkä katsomoonkin löytää tiensä koululaisryhmiä (tosin suositusikä tähän on K 13) ja se olisi erittäin suotavaakin, moni saattaa tuntea piston sydämessään tai löytää muita samaistumiskohteita. No, pääsi vakkariväestä Teemu Koskinen pahistelemaan kunnolla veemäisen isoveljen roolissa, onneksi vain hetkeksi. Oli sen verran inha tyyppi se!

 Kohtaukset seurasivat toisiaan varsin ripeässä tahdissa, pukukaappien vyöryminen esiin tiesi jo valmiiksi sitä, että kohta tapahtuu jotain kurjaa. Samoin värikkäiden karkkimainosten kanssa osasi jo odottaa hieman omituista makeismyyjää (Jarkko Sarjanen) vaikkapa pornolehteä selailemassa... Parhaimmillaan näytelmä kuitenkin oli Oskarin ja Elin yhteisissä kohtauksissa. Ihanat nuoret! Mikä uskomaton herkkyys ensihalauksessa ja yhteisessä tanssissa. Elin uteliaisuus Rubikin kuutiota ja banaanivaahtokarkkeja kohtaan, mieli ja silmät avoinna kaikkeen uuteen (ja hetkessä tekee sitten anttituiskut eli peto on irti ennen kuin ehtii kissaa ajatella). Ja Oskar niin onnellisena uudesta, vaikkakin vähän oudosta ystävästään. Sitten taas toisaalla hyytävä tyyppi Håkan (Kari Kukkonen), jonka kanssa Eli asui. Jotenkin pelottava hahmo, mutta surullisella tavalla ja mitä kaikkea oli Elin vuoksi tehnyt ja tuli tekemään. Rakkaus pistää tekemään kaikenlaista.

Oskar ja Eli (c) Snoopi Siren

 Teemu Koskinen "pitäkää tunkkinne"-asennetta viljelevänä poliisina (miten vapauttavaa olisikaan työpäivän päätteeksi todeta välillä kaikelle "Ja vitut!"), Anne Niilola hitusen hukassa olevana Oskarin äitinä sekä Mikkomarkus Ahtiainen rehdinoloisena liikunnanmaikkana toivat oman mukavan lisämausteensa keitokseen, mutta kyllä tämä näytelmä on Kalle Kurikkalan ja Ella Tepposen juhlaa! Kalle teki vaikutuksen minuun jo Keisarikunnassa ja musiikillinen lahjakkuutensa tuli siinä loistavasti esiin, nyt sitten nuorimies väläytti toisenlaista puolta kyvyistään ja meikähän on ihan myyty. Mutta entäs tämä Ella! Jestas mikä löytö!! Mikä läsnäolon kyky ja uskomaton herkkyys ja liikkeiden sulavuus. Toivon näkeväni häntä paaaaaaljon vielä tulevaisuudessakin, sillä hänhän on tähtiainesta!

 Ystävät hämärän jälkeen, kiitos ja kumarrus! Ihmiset, suunnaksi Kotka!

 Asteikot uusiksi tämän vuoksi ja annan tähtä neljä ja puoli. **** 1/2

ps. Kaino toiveeni on, että "joku" tekisi teatteriversion vaikkapa Kaunasta tai The Ringistä, eräskin mustatukkainen neitokainen voisi nousta kaivosta kohti katsomoa tai kiemurrella oudoissa asennoissa portaita alas. En tosin ole ihan varma, uskaltaisinko moista edes livenä katsoa... olispa muuten oikeasti aika kihelmöivää katsottavaa etenkin se kaivotyyppi!

(näin esityksen kutsuvieraana)

Ohessa se kuuluisa julistekuva, tekijänä Matti Vahtera. Aaltoja!

Keisarikunta / Kotkan Kaupunginteatteri

Keisarikunta / Kotkan Kaupunginteatterin Suuri näyttämö

Ensi-ilta 13.9. 2014, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Pekka Mandart ja Sami Keski-Vähälä

Ohjaus Tommi Kainulainen

Musiikin sovitus ja johto Ari Ismälä

Rooleissa : Eppu Pastinen, Teemu Koskinen, Mikkomarkus Ahtiainen, Osku Haavisto, Jarkko Sarjanen, Nadja Holopainen, Kalle Pylvänäinen, Lise Holmberg, Antti Leskinen, Anne Niilola, Ella Mustajärvi, Tidjan Ba, Kalle Kurikkala, Arttu Huopainen, Joseph Kaiga/Neil Owens, Elina Virtanen, Tommy Larvi ja Henry Holopainen

Orkesteri : Ari Ismälä, Bengt Ingelin, Vesa Kuitunen, Wiljami Salminen, Jonas Mäki ja Jari Sundelin

 Tuli sitten tehtyä uusi aluevaltaus, sillä löysin itseni Kotkan Kaupunginteatterista. Kotkaan minut sai muutamakin asia : Keisarikunta-elokuvan olen nähnyt useammankin kerran ja teatteriversio kiinnosti kovin, etenkin kun mukana oli muutama aiemmin tuttu kasvo. Navigaattorin avulla löysimme tiemme varsin persoonallisesta Kotkan Cumuluksesta teatterille, isäntä nautti Gambinaa ja minä kääretorttua. Salin ovet aukenivat oudon myöhään ja ehti jo käydä pelko persiissä, että onko esitystä lainkaan. Täysi katsomo sai sitten kuulla, että Tidjan Ba on sairastunut ja hänen kohtauksensa tullaan tavalla tai toisella improvisoimaan, ja että esityksessä olisi kenties enemmän jazzia kuin aiemmin. Mielenkiintoista.

(c) Juha Metso

 Tapahtumat sijoittuvat 50-luvun Kotkaan. Rempo (Eppu Pastinen) elää auvoista yhteiseloa kihlattunsa Ailan (Nadja Holopainen) kanssa. Purnukassa on säästössä rahat "Kotkan ensimmäistä kauneussalonkia" varten. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun vanha tuttu Olli (Teemu Koskinen) palaa maailmalta takaisin kotikonnuilleen ja tekee Rempolle ehdotuksen, josta ei voi kieltäytyä. Kaverukset ostavat Fennia-ravintolan, keräävät soittoporukan kasaan ja perustavat paikkaan kunnon mestan, jossa soitto soi ja suu ei kuivu. Aila tietysti pahoittaa moisesta mielensä ja lähtee Helsinkiin tuttunsa luokse. Pian koko Kotka on yhtä Keisarikuntaa, kruunajaisetkin järjestetään ja yleisökin pääsee osallistumaan menoihin. Ravintolassa on mahtava meininki ja se vetää puoleensa magneetin lailla mm. svengaavan musiikin ystäviä, kauniita naisia, meriltä palaavan Heiskasen (Kalle Pylvänäinen), Junnun (Kalle Kurikkala), itse Olavi Virrankin (Tommy Larvi) ja alkoholitarkastajan. Kaikki ei kuitenkaan kestä ikuisesti.

 Ei jää kyllä yhtään epäselväksi, että meininkihän on loistava heti alkutahdeista. Jalkaa vipattaa heti. Liveorkesteri on hauskasti sijoitettu soittamaan laivan kannelta eikä moinen ihmetytä yhtään, moni kohtaus kun tapahtuu satamassa. Musiikki kyllä vie mennessään ja kappaleina kuullaan mm. Minnie The Moocher, It Don´t Mean A Thing (If You Ain´t Got That Swing), Luonnonlapsi sekä Diga Diga Doo. Fenniassa orkesteri soittaa niin energisesti, että lavasteetkin siinä jo heiluvat tahdissa. Vauhdikkaita koreografioita nähdään myös, etenkin kundien letkeä kävelytyyli jäi mukavalla tavalla mieleeni. (Mieheni kokeili heti teatterin pihalla samaa askelkuviota huonolla menestyksellä...) Muutenkin musikaali sisälsi paljon fyysistä kikkailua esim. pianonsoiton ja baaritiskiltäkaatuilun muodossa.

Heiskanen ja Sikin sokin (c) Juha Metso

 Pari suvantokohtaa hiukan haukotutti, mutta muuten esitys soljui vaivattomasti eteen päin Tidjanin poissaolosta huolimatta. Täytyy kyllä sanoa, että kaikki olisi mennyt täydestä läpi, jos ei olisi tiennyt, että yksi puuttuu. Elina Virtanen ja Kalle Kurikkala hoitelivat melkoisen suvereenilla otteella kohtaukset uusiksi, ja muutenkin nämä nuoret tekivät minuun suuren vaikutuksen. Varsin ammattimainen ote jo nyt! Vuosi sitten tykästyin valtavasti Hämeenlinnan Teatterin Pojat-musiikkinäytelmässä mukana olleeseen Eppu Pastiseen ja ilo oli pitkän tauon jälkeen seurata hänen lavameininkiään, jota olikin ehtinyt olla jo kovasti ikävä. Erityisesti mieleeni olivat myös "Kinkku" (Mikkomarkus Ahtiainen), Sikin sokin (Ella Mustajärvi) sekä hauskasti ärrrrrää sorrrtava Heiskanen (Kalle Pylvänäinen). Ajanmukaiset puvut ja kampaukset olivat myös ilo silmälle.

 Kyllä kannatti lähteä Kotkaan asti Hämeenlinnasta! Keisarikunta on oikeaa hyvän mielen teatteria ja varmasti uppoaa mainiosti pikkujoulukansaan tähän aikaan vuodesta. Esitykset jatkuvat vielä keväälläkin, joten silloin ehtii kyllä myös. Linkki teatterin sivuille tässä.

Keisarikunta saa vahvat neljä tähteä ****.

Tätä kirjoittaessani on Helsingissä käynnissä Väkivallankumous. Hieno ja tärkeä asia, jonka idean takaa löytyy tuttuja nimiä...

(näin esityksen kutsuvieraana)

(c) Juha Metso