Pasi was here / Lahden Kaupunginteatteri

Pasi was here / Lahden Kaupunginteatteri, Eero-näyttämö

Ensi-ilta 16.1. 2019, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Teksti Veikko Nuutinen
Ohjaus Satu Linnapuomi
Lavastus ja pukusuunnittelu Tiina Hauta-aho
Valosuunnittelu Tiina Hauta-aho ja Jouni Nykopp
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo

Rooleissa : Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Liisa Vuori ja Tapani Kalliomäki

 Viime kesänä ajelimme lomareissulla Savonlinnan suunnalla. Yhtäkkiä ohitimme kyltin, jossa luki "Kellarpelto". Huusin kovaa "PASI!" ja sitten selostin kuskille parhaita paloja Pasi was herestä, vaikka hänkin oli nähnyt näytelmän kertaalleen Tampereen Työväen Teatterissa. Itselläni oli kokemusta myös KOM-teatterin kantaesityksestä vuodelta 2016. Aivan mahtavaa on se, että nyt on mahdollista nähdä jo kolmas ja jälleen erilainen versio samasta tekstistä.

Pasi 

 Laukaus. Helsingissä omassa kuplassaan ilmeisen tyytyväisenä (?) elelevä Hemmo (Teemu Palosaari) saa yllättäen kuulla lapsuuden-ja nuoruudenaikaisen parhaan ystävänsä Pasin (Jarkko Miettinen) lähteneen täältä oman käden kautta. Pitäisi kirjoittaa hautajaisiin jotain tyyliin "Pasin muistoa kunnioittaen/vaalien", mutta oikeita sanoja ei meinaa löytyä sitten millään. Jostain tupsahtaa mieleen muisto päiväkotiajoilta, kun Pasi ja Hemmo esittivät yhdessä hienon pikkuisen näytelmän käärmeenlumoojasta ja käärmeestä, jolla on päässään vihreät sukkahousut. Muistosta tulee hyvä mieli, ja Pasi on täällä taas. Ja kun oikeita sanoja ei löydä, ne voi keksiä itse. Rentso tinksori rentso.

 Hemmo ja myös helsinkiläistynyt Turnajaiskeppi (Liisa Vuori) lähtevät yhdessä nostalgiamatkalle Savon sydämeen, etsimään jotain mitä ei enää ole ja etsimään kenties myös syytä sille, miksi Pasi teki niin kuin teki. Mielessä varmaan kaihertaa tunne siitä, että olisiko teko voitu jotenkin estää... Jo matkalla tavataan varsin tyylitietoinen Lörtsymies (Tapani Kalliomäki) ja perillä koetaan mm. kummallinen keskustelu siitä, kenellä on viimeisintä huutoa oleva Kärcher-painepesuri. Omanlaisensa kupla Savonlinnassakin.

 Savonlinnassa pyöritään tutuilla kulmilla, napsitaan selfieitä ja muistellaan päiväkotiaikoja, joissa jöötä piti tarhatäti from hell, eli Sinikka Pillukka-Pallukka-Pollukka (Tapani Kalliomäki). Täti on kuin Ilmestyskirjan peto huudellessaan savun keskeltä käskyjään ja viskoessaan kerhotossuja pitkin estradia. Kerhotossut tuntuvat huvittavan aika monta katsojaa, kenelläpä meillä ei olisi niistä jonkinlaisia kokemuksia. Omani olivat punaiset.

Sinikka pitää jöötä. Huomatkaa kauheat pipot...

 Pasi - ilkikurinen veijari, jolla aina jotain oveluutta mielessään ja katseessaan. Innostusta, elämäniloa, hulluja ideoita. Pasi oli tavallisesta duunariperheestä, jossa lauantai-iltaisin istuttiin kylpytakit päällä ja saunalimsat käsissä yhdessä katsomassa illan tv-tarjontaa eli Napakymppiä. Hemmo kadehti Pasia ja Pasin normaalia perhettä, itse kun eleli yksinhuoltajaäidin kanssa, joka sattui pahaksi onneksi olemaan vielä hullu ja yliopistolla hommissa eli tyhmä lesbo. Pasi oli luokkakuvissa aina luokan coolein jätkä. Pasin luona oli aina kivaa ja yhteistä tekemistä piisasi, milloin pelattiin Amigalla, milloin soitettiin ilmakitaraa kunnon musiikin tahdissa. Ihan toista kuin Hemmon kotona kirjojen ja äidin nolojen jumppahetkien keskellä. Pasilta oppi niin murteen kuin loves-testin, joystickien kanssa vatkaamisen kuin oudolla tavalla kiehtovan ajatuksen siitä, voisiko kaksi poikaa olla "sillai", välissä vain ohut talouspaperi...

 Pala nousee kurkkuuni, kun jotenkin matelijamaisen nihkeä opettaja (vaihteeksi T. Kalliomäki) nöyryyttää Pasia koko luokan edessä ja mieleeni nousee muutamakin muisto omilta kouluvuosiltani. Eipä silloin ollut Sepultura aiheena vaan esimerkiksi hirvi, naula ja neula. Silloin nauratti, mutta eipä naurata enää. Ei huvita myöskään se, miten pienestä joutuu epäsuosioon ja koulukiusatuksi. Ainut keino selvitä on kiusata itse - tai hankkia edes samanlaiset lenkkarit. Onko niin? Ja yllättävää kyllä, tällä kertaa tulee surullinen olo myös eeppisen Laktoosilerssin puolesta (roolissa tietysti Tapani Kalliomäki). Tyyppi odottaa kuin kuuta nousevaa tiettyä puhelua ja joutuukin Akne-Jamon toimesta karkean pilan kohteeksi. Marienhofin tunnarin tahdissa vedetään kyllä varsin näppäriä karateliikkeitä ja kurkipotkuja. En oikein tiedä ketä katsoisin, Dick Lactosen hampaat meinaavat viedä huomioni täysin. "Kick it, Dick!" Ja onhan Sarah Young (Liisa Vuori) varsin näyttävä ilmestys myös.

Hemmo ja Pasi Laktoosilerssin kiljubileissä

 Koteja, joissa on aina joku odottamassa ja valot päällä, lumi satelee kauniisti kuin lumisadepallon sisällä. Ympärillä paha maailma, mutta pallon sisällä aina kaikki hyvin ja turvallinen olo. Ei työttömyyttä, ei syrjäytymistä, ei synkkiä pannuhuoneita ja muita loukkoja. Mikä vei Pasilta elämänilon ja kaiken toivon? Surun murtama duunari-isä Savonlinnasta poistuu hiljaa näyttämöltä.

 Rakastan tätä näytelmää. Jokaisella katsomiskerralla olen löytänyt siitä uusia tasoja, uusia ajatuksia, uusia näkökulmia. Tässä Lahden versiossa pidin erityisesti lavastuksen valtavista filmirullista ja sydäntäriipaisevasta muutoksesta Pasin silmissä ja koko olemuksessa. Jotenkin hirmuisen uskottava roolisuoritus Jarkko Miettiseltä, ja Pasin ja Hemmon yhteisissä hetkissä oli juuri oikeanlaista, aitoa meininkiä. Teemu Palosaaren hymy taas valaisee synkimmänkin päivän ja sitä muistellessa pimeähkö ajomatka Lahdesta takaisin kotiin sujui tuosta noin hyvillä mielin.

 Pasi was here. Menkää nyt ihmeessä katsomaan! Saa nauraa, saa liikuttua, saa muistella omaa nuoruuttaan ja mikä parasta, saa ajatukset raksuttelemaan. Näitä paseja on Suomi täynnä. Teki mieleni kaivella vanhat luokkakuvat esiin ja miettiä, mitäköhän tuollekin mahtaa kuulua. Kaikkien nimiä ei enää edes muista. Aika moni on varmasti jo unohtanut minunkin nimeni.

 Loppuun vielä rentso tinksori.

Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen ilmaisella kriitikkolipulla, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Puhallus / Lahden Kaupunginteatteri

Puhallus / Lahden Kaupunginteatteri, Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 6.10. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus David Rogers
Perustuu David Wardin elokuvakäsikirjoitukseen "The Sting"
Ohjaus Tommi Kainulainen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Ulla-Maija Peltola
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo

Rooleissa : Lumikki Väinämö, Mari Naumala, Tomi Enbuska, Tapani Kalliomäki, Jori Halttunen, Timo Välisaari, Jari-Pekka Rautiainen, Laura Huhtamaa, Raisa Vattulainen, Aki Raiskio, Marko Nurmi, Jarmo Keskevaari, Mikko Jurkka, Anna-Sofia Tuominen, Henri Tuominen, Roosa Vilén, Aarre Reijula ja Martti Peippo

Edessä Aki Raiskio, takana Tomi Enbuska ja Tapani Kalliomäki 

 Elokuva Puhallus (The Sting, eikä muuten mitään tekemistä erään Gordon Sumnerin kanssa) kahmi aikoinaan 70-luvulla Oscareita roppakaupalla ja meikäläisen tietämys on jälleen sitä luokkaa, että melkein hävettää. Sen tiesin ennakkoon, että leffan pääosissa ovat herrat Paul Newman ja Robert Redford ja että jonkinsorttista vehkeilyä on ilmassa. Ei siis mitään hajua siitä, mitä leffassa tapahtuu. Ohjaaja Kainulaisen hyppysissä syntyi pari vuotta sitten (myös Lahdessa) Vertigo, joka oli niin upea, että melkein meni jalat alta. Jo valmiiksi oli vahva luotto siihen, että tämäkin on varmasti hieno - ja eikun katsomaan!

 Sopiva ragtime-henkinen musiikki vei meidät passelisti tunnelmaan katsomossa ja sitten alkoikin jo tapahtua. Rahasalkku vaihtaa omistajaa, ja salaperäinen nainen (Lumikki Väinämö) lupaa kertoa nuorelle toimittajalle (Mari Naumala) kaikkienaikojen puhalluksesta jokaisen käänteen.

 Olipa kerran 30-luvulla pikkurikollisporukka, joka kikkaili masseja ohikulkijoilta. Pieniä summia, mutta sitten haaviin jääkin vähän isompi summa rahaa hyväuskoisen juoksupojan höynäytyshomman onnistuttua. Vaan eivätpä pojat tiedä, että mafiarahoista on kyse ja ruumiitakin syntyy perintähommissa. Olin muuten aika pihalla aluksi kun yritin itsepintaisesti päästä perille siitä, mitä porukkaa kukakin on. Sitten alkaa tapahtua, kun nuoriherra Johnny Hooker (Tomi Enbuska, joka kuulosti ainakin ensi-illassa hämäävän paljon Sami Hokkaselta) lähtee Chicagoon, tuohon Ameriikan Lahteen, tavatakseen kuuluisan huijarin, Henry Gondorffin (Tapani Kalliomäki). Siinä olisi juuri oikea mies näihin filurihommiin, ja hänen suosiollisella avustuksellaan haaviin saattaisi uida kunnon saalis. Tähtäimessä on rahamies Doyle Lonnegan (Aki Raiskio) ja äkkiä on todella paljon tyylikkäitä miehiä (toki elegantteja daameja myös) ja tyylikkäitä viiksiä lavalla. Pakko hyristä tyytyväisenä.

 Lavastushan on varsin nerokas! Olemme ensin nuhruisilla, hämärillä sivukujilla ja valot sekä äänet tuovat lähelle junan. Melkein penkki tärisee. Sitten ollaankin junanvaunussa pokeria pelaamassa. Pyörivä pöytä vielä! Tämä pokerikohtaus on kyllä yksi suosikeistani tästä näytelmästä, ja siinä etenkin Gondorff on oikein elementissään. Upea oli myös Mikko Jurkan otsatukka tässä. Kohtauksen aikana useampaan otteeseen vilkuilimme mieheni kanssa toisiamme huvittuneina, meillä kun on tapana järjestää hurjia Kimble- ja yatzy-turnajaisia kotona keittiön pöydän ääressä ja koitin viestittää hänelle, että "Älä edes yritä vastaavaa kotona!" Näin jo sieluni silmin hänet napsuttelemassa sormiaan ja muuten keekoilemassa Gondorffin tyyliin, ja se nauru. Se nauru, kuulkaas! Käykääpä itse toteamassa että tarttuva on, ja kokeilkaa sitten perässä.

Gordorff elementissään pokeripöydässä 

 Pokerinpeluussa oli meininkiä ja huijauksen makua oikein kunnolla, mutta tämä oli vasta alkua. Vieläkin isompi vedätys oli vielä tuloillaan, ja siinäkin lavastus osoitti nerokkuutensa, kun ankea metallilieriö muuntautui tuosta noin "lennättimeksi", jossa lyötiin vetoa hevosista. Olin onnellinen siitä, etten ollut koskaan nähnyt elokuvaa. Siten kaikki pysyi yllätyksellisenä loppuun asti.

 Tässä jos missä oli tekemisen meininkiä! Seinistä kimpoilevia luoteja (olisipa kuulunut vielä "tiu-diuu"-ääni), yllättäviä käänteitä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, komeita pukuja. Mainitsinko jo viikset? Musta kyy -sarjassa hoettiin lausetta "I have a cunning plan" ja tässä totisesti oli ovela suunnitelma jos toinenkin! Kuka vedätti ja ketä? Nautintohan tätä oli seurata.

 Pian ilmestyy kirja "Huijauksen anatomia" (Pete Poskiparta ja Jose Ahonen kirjoittajina) ja aion lainata sen kirjastosta. Katsotaan sitten! Napsuttelen sormiani täällä jo valmiiksi tekijämiehen elkein.

 Mielenkiinnolla odotan, mihin klassikkoleffaan ohjaaja Kainulainen seuraavaksi iskee!

Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen ilmaisella kriitikkolipulla, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Työmiehen vaimo / Ramppi-teatteri

Työmiehen vaimo / Ramppi-teatteri, Kangasala

Ensi-ilta 27.6. 2018, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Minna Canth
Sovitus ja ohjaus Tapani Kalliomäki
Ohjaajan assistentit Maarit Stålhammar ja Karoliina Hult
Äänisuunnittelu Tapani Kalliomäki, Heikki Mäenpää, Joona Jokilampi ja Pentti Koivuniemi
Sävellykset Heikki Mäenpää, Kimmo Pohjonen, Maria Kalaniemi, Jean Sibelius, Erkki Melartin, Aapo Similä ja Pentti Koivuniemi
Lavastussuunnittelu Tapani Kalliomäki
Pukusuunnittelu Markku Forsten ja Tapani Kalliomäki

Rooleissa : Timo Saari, Karo Hult, Lila Lähde, Päivi Koskela, Anne Järvinen, Maarit Stålhammar, Karoliina Heinänen, Essi Särkijärvi, Essi Suominen, Pekka Koskela, Sampsa Salo, Markku Järvinen ja Eetu Hyytiäinen

Työmies ja vaimo 

 Ramppi-teatteri on minulle täysin uusi tuttavuus ja samoin on vieressä sijaitseva Mobilia-automuseokin. Kisarannassa sentään olen kerran visiteerannut joskus 90-luvulla, Kummeli-ryhmän liveshowta katsomassa (Kummelinkujalla teatterikin osoitteeltaan muuten sijaitsee). En tiedä mahtoiko kesäteatteri olla toiminnassa jo silloin, niihin aikoihin kun ei teatteri kauheasti vielä kiinnostanut. Mukava on kuitenkin nähdä aina uusia paikkoja ja ajomatkan varrella oli runsaasti kaunista, kesäistä maalaismaisemaa. Mikäs niitä oli katsellessa. Perilläkin silmä lepäsi, teatteri kun sijaitsee Längelmäveden rannalla ja näkymät olivat todella kauniit katsomostakin, tausta puineen ja järvineen on jo lavastus itsessään."Kesäpäivä Kangasalla" alkoi välittömästi soida päässäni.

 Ensi-ilta (johon minulle toimitettiin liput ihan kotiinkuljetuksella...) käynnistyi parilla puheella, jotka olivat molemmat täyttä asiaa ilman turhia jaaritteluita ja pitkitystä (sellaisiakin on nähty ja kuultu). Ohjaaja Kalliomäki toivotti aluksi vieraat tervetulleiksi ja kutsui mikrofonin ääreen Minna Canthin seuran puheenjohtajan Elise Tarkoman. Hän toi mukanaan tervehdyksen rouva Jenni Haukiolta, joka on ensi vuonna vietettävän Minna Canthin syntymän 175-juhlavuoden virallinen suojelija. Toisena puhujana toimi Lahden kaupunginvaltuustosta Marju Markkanen, joka kertoi myös vähän omista lukukokemuksistaan Työmiehen vaimoon liittyen. Itsellänihän ei ole minkäänlaista aiempaa kokemusta tästä teoksesta, joten yhtään en tiennyt mitä tuleman pitää, mikä on siinä mielessä hyvä juttu, koska silloin välttyy tietynlaisilta ennakko-odotuksilta. (Korjaus : muutama vuosi sitten Hämeenlinnan Kesäteatterissa nähdyssä "Tiedän mitä teit viime kesäteatterissa"-jutussa oli pieni pätkä omistettu myös Työmiehen vaimolle, oli lapiota ja Homsantuuta muistaakseni).

 Hääjuhlilla tietennii aloitetaan. Risto (Timo Saari) on saanut vaimokseen Johannan (Karo Hult), tai pitäisikö sanoa, että Johanna on rahoineen päässyt Riston vaimoksi. Oi onnea ja autuutta. Melkoiset bileet ja joraukset kehitellään, ehkä hiukan pitkäänkin hytkytellään menevän musiikin tahdissa. Viimeinen niitti onnelliselle liitolle on Homsantuun (kohtalaisen dramaattinen Lila Lähde) pelmahtaminen juhlahumuun, hän kun sattuu olemaan Riston entinen kihlattu ja tästähän sitten draamaa kehkeytyy. Johanna toki kohtelee naista aluksi ystävällisesti ja puhuttelee tätä oikealla nimellä, mutta kun totuus selviää... Aika nopeasti käy myös ilmi, että Ristoa ja äijäkavereitaan kiinnostaa vain ryypiskely ja anniskelussa ramppaaminen, ja pian on Johannan rahat menneet kurkusta alas. Työmiehen vaimo. Minkä ihmeen työmiehen! Risto kun ei ole päivääkään töitä tehnyt, ei lapiota heiluttanut edes näennäisesti ja tällä menolla ainoa liike on ryyppyyn taipuva käsi. Kovasti muuten pidin kohtauksesta, jossa naiset hulmuttelevat esiliinojaan töihin tarttumisen merkiksi ja ukot iskevät taaempana lapiota maahan (tässä liikekielessä oli ehkä ohjaajalla vähän tuliaisia Lahden Kaupunginteatterin Pohjantähdestä?).

Häämeinigit 

 Alun iloluontoinen meno muuttuu ankeaksi. Johannalle ja Ristolle on syntynyt pienokainen, joka on vielä sairaalloinen ja aliravittu, rahaa kun ei ole riittänyt muuhun kuin siihen anniskelussa ravaamiseen ja kylillä luuhaamiseen miehen toimesta. Kyllä korpeaa miehen/miesten käytös, mutta niin korpeaa kylän naistenkin käytös Johannaa kohtaan! Kyllä naisten pitäisi sen verran pitää yhtä, että hädässä kanssasisarta autettaisiin ja tuettaisiin eikä nälvittäisi ja kaivettaisi vielä syvempää kuoppaa toisen ahdinkoon. Eipä Homsantuustakaan kovin mairittelevaan sävyyn puhuta. Onneksi löytyy toisenlaistakin kohtelua, ja Johanna saa kokea myös valonpilkahduksen hetkiä, kun hänelle tarjotaan ihan oikeaa työtä kankaankudonnan parissa. Ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu? Väliajalle lähdetäänkin reippaan Madness-tyylisen rallin tahdittamana.

 En nyt ihan kaikkia juonenkäänteitä paljasta enkä edes kerro saako tarina onnellisen lopun. Ainakin kerran totesin ääneen "Voi helvetti!" kun niin sieppasi Riston käytös viinanhimossaan. Hiiteen anniskelut! (Anniskelu-sana tämä myötä valitettavasti tarttui meille mukaan, kun heti seuraavana päivänä mieheni vei auton huoltoon, tuli kävellen töistä ja ilmoitti poikkeavansa anniskelun kautta kotimatkalla.) Kannattaa siis itse suunnata Ramppi-teatteriin katsomaan. Yhteisöllisyyden pilkahduksia tarinassa väläyteltiin, mutta myös kyräilyä ja kyttäämistä, hieno idea ikkunankarmien kanssa patsastelu muuten! Upean miljöön lisäksi esitys tarjosi kauniita ja myös dramaattisia säveliä sekä hienoa laulua, ja ennen kaikkea paljon pohdittavaa tasa-arvosta ja naisen asemasta ja kohtelusta. Tiesittekö muuten, että neljä vuotta Työmiehen vaimon kantaesityksen jälkeen (joka oli vuonna 1885) Suomen senaatti sääti lainmuutoksesta, jossa sallittiin vaimon hallita ansioitaan ja omaisuuttaan? Minun mielessäni on keskiviikon jälkeen pyörinyt myös Handmaid´s Tale ja #metoo-keskustelu, ja kirjastosta pitää ehdottomasti lainata aika nopsaan Minna Canthin alkuperäisteos. Teatteriesitysten näkemisen jälkimainingeissa on muuten usein parasta se mylly, mikä päässä lähtee käymään ja haluaa tutkia, lukea, pohtia lisää.

Homsantuuta viedään 

 Ison vaikutuksen minuun teki myös se, miten suurella sydämellä Ramppi-teatterissa toimitaan ja ollaan selkeästi yhteisen asian äärellä, ylpeitä menneestä perinnöstä ja katsotaan luottavaisin mielin myös tulevaan. Loppukumarrusten jälkeen luovutettiin kunniakirja ja kunniapuheenjohtajuus Ramppi-teatterin yhdistyksen perustajajäsenelle ja puuhamiehelle, Aulis Aarniolle (tiedepiireissäkin varsin ansioitunut herra). Hän vielä kertoi pari hauskaa anekdoottia vuosien varrelta ja siitä irtosikin hyvät naurut illan päätteeksi.

 ps. Pakko muuten mainita sellainenkin huomio, että Riston roolissa ärsyttävän mainiosti heilunut Timo Saari toi useampaan otteeseen mieleeni itsensä Kari Väänäsen. Jotain häiritsevän samaa, silmissä ja koko olemuksessa paikoitellen. Hienon roolin tekee myös Karo Hult Johannan roolissa, aluksi oli havaittavissa pientä ensi-iltajännitystä mutta mitä pitemmälle päästiin, sitä vakuuttavampaa jälkeä syntyi ja työmiehen vaimon tarina tuli hienolla tavalla ja herkin kasvoin kerrotuksi.

Kiitos, Ramppi-teatterin koko työryhmä! Ensivisiittini oli varsin miellyttävä, ja mikä jottei tästä voisi kehkeytyä uusi kesäteatteriperinne tuleville vuosille. 

Esityskuvat (c) Ramppi-teatteri, Karoliina Hult

Teatterin kulmilta (c) Teatterikärpänen 

Täällä Pohjantähden alla osa 2 / Lahden Kaupunginteatteri

Mäensyrjänkansan kärsimystie - Täällä Pohjantähden alla osa 2 / Lahden KT, Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 15.11. 2017, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Teksti Väinö Linna
Sovitus Ari-Pekka Lahti
Ohjaus Juha Malmivaara
Koreografia Panu Varstala
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Musiikki Hannu Kella

Rooleissa : Hiski Grönstrand, Jori Halttunen, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Eeva-Kirsti Komulainen, Paavo Kääriäinen, Liisa Loponen, Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Maiju Saarinen/Anna Pitkämäki, Ritva Sorvali, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö, Timo Välisaari sekä Jarkko Lahti

Muusikko : Hannu Kella

 Lokakuun lopussa tuli nähtyä Täällä Pohjantähden alla osa 1 - Kuu on torpparin aurinko ja esitys vaikutti minuun hyvin kokonaisvaltaisesti, kuten voitte tästä lukea. Kakkososa oli tuolloin vasta tulossa ensi-iltaan ja myöhemmin olisi ollut mahdollista nähdä molemmat näytelmät peräkkäin saman päivän aikana. Jostain syystä halusin alunperinkin nähdä näytelmät itsenäisinä kokonaisuuksina, välissä viikkojen tauko, mutta näin jälkikäteen ajatellen olisi ehkä sittenkin pitänyt katsoa molemmat peräkkäin - enkä edes osaa sanoa miksi.

Elina ja Akseli 

 Ykkösosassa musiikin, liikekielen, Linnan tekstin, visuaalisen puolen, äänimaailman ja koko näyttelijäkunnan saumattoman yhteistyön synnyttämä kokonaisvaltainen elämys oli silkkaa nautintoa alusta loppuun, nyt jo vähän tiesin mitä tuleman pitää ja siksi tiettyjä elementtejä osasi jo odottaa. Olin henkisesti ja fyysisesti valmistautunut ennalta, ja siten tässä toisessa osassa vältyin lähes kaikelta niiltä hivenen pelottavaltakin vaikuttaneilta tuntemuksilta. Tunsin oloni jopa hiukan pettyneeksi, kun pystyin lopuksi nousemaan seisaaltani aplodeeraamaan, jälkikäteen ei tarvinnut nojailla seiniin huippauksen vuoksi ja minua hymyilytti enemmän kuin itketti. Osansa lienee silläkin, että väliajan aikana sidoin aulan tilataideteokseen valkoisen nauhan toivon merkiksi (ensimmäisessä osassa sidoin punaisen nauhan, joka merkitsi uskoa). Ennalta epäilin, että valitsen violetin (suru), mutta toisin kävi. Elämä jatkuu, ja nyt on vuosi 2017. Suomi on täyttänyt 100 vuotta.

 Äsken mainitsemani pettymys on siinä mielessä väärä sanavalinta, että missään tapauksessa en ollut pettynyt kakkososaan. Erittäin vaikuttava kokemus ja kokonaisuus tämäkin, ja yhdessä nämä näytelmät muodostavat yhden parhaimmista, mieleenpainuneimmista teatterielämyksistäni ikinä missään. Ensimmäisessä osassa vaikutuin eniten yhteispelistä ja liikkeestä, koko näyttelijäkunnasta. Nyt jotenkin yksilöt nousivat enemmän esiin ja erilaiset pienetkin yksityiskohdat. Elinan (Liisa Loponen) suunnaton tuska menetysten hetkellä, Akselin (Tapani Kalliomäki) uskomattoman koskettava kotiinpaluu vankileiriltä, Jussin (Aki Raiskio) hautajaiset, Elias Kankaanpää (Ritva Sorvali)... Lasten viaton pallonheittely ja pallon putoaminen kädestä isän palattua kotiin, Akselin nojailu lapioihin kuten isänsä aiemmin, mustapukuiset naiset teloitushetkellä, kaunisliikkeisen kurjen (Paavo Kääriäinen) paluu. Usein toistuva sisu-tanssi (kutsuin tätä suomalaisten omaksi haka-tanssiksi, alkuvoimaa ja vahvaa poljentoa).

 Mäensyrjänkansan kärsimystie oli vuoden viimeinen teatteriesitykseni (toki tulevalla viikolla on vielä kaksi reissua luvassa, mutta ne näytelmät menevät jo uusintakierrosta, joten lasken tämän Lahden reissun virallisesti vuoden viimeiseksi) ja hienon lopetuksen tämä vuosi saikin. Suuri kiitos koko työryhmä ja erityisesti koreografi Panu Varstala.

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin näytelmän kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Täällä Pohjantähden alla osa 1 / Lahden Kaupunginteatteri

Täällä Pohjantähden alla osa I, Kuu on torpparin aurinko / Lahden Kaupunginteatteri

Ensi-ilta Juhani-näyttämöllä 5.10. 2017, kesto noin 2h 55min (väliaikoineen)

Teksti Väinö Linna
Dramatisointi Ari-Pekka Lahti
Ohjaus Juha Malmivaara
Koreografia Panu Varstala
Lavastus Minna Välimäki
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Musiikki Hannu Kella

Rooleissa : Hiski Grönstrand, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Tapani Kalliomäki, Eeva-Kirsti Komulainen, Paavo Kääriäinen, Jarkko Lahti (vier.), Liisa Loponen, Jarkko Miettinen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Maiju Saarinen, Ritva Sorvali, Raisa Vattulainen, Lumikki Väinämö ja Timo Välisaari

Muusikot : Hannu Kella ja Martti Peippo

 "Vavahduttava, väkevä ja visuaalisesti komea Lahden Pohjantähti. Rakastin!"

 Näin kirjoitin sosiaaliseen mediaan hengitykseni tasaannuttua ja käsieni tärinän loputtua, kotimatkan aikana. Alan olla huolestunut siitä, millaisia fyysisiä muutoksia minussa on tapahtunut muutamien esitysten aikana. Kädet hikoavat, sydän hakkaa rinnasta ulos (tai siltä ainakin tuntuu), veri tuntuu kohisevan korvissani, sanat tarttuvat kurkkuun, maa tuntuu pettävän jalkojeni alta ja joudun nojaamaan seinään, jotta en kaatuisi. Kädet tärisevät, sormet puutuvat. Itkettää, mutta en pysty itkemään. Kaikki tämä tapahtui Pohjantähden aikana ja osittain sen jälkeen. Mikään aiemmin näkemäni esitys ei ole saanut moista tunnekuohuntaa aikaan, ja siksi esityksestä on vaikeaa kirjoittaa. On mahdotonta pukea sanoiksi kaikkea sitä, mitä kolmen tunnin aikana koin. Tunsin olevani osa kokonaisuutta minäkin, tavallaanhan me kaikki olimmekin. Ja olemme. Yksilöitä, mutta yhdessä osa jotain suurempaa ja enemmän kuin osiensa summa. Niin on ollut ennen ja niin on nyt.

 Alussa oli valtavat juuret, tuolit ja vaatepinot, kengät tuolien vieressä. Hiljalleen, aluksi yksi kerrallaan ja lopuksi isompana joukkona, näyttelijät saapuivat avojaloin alusvaatteisillaan tietyn tuolin luokse, silittelivät takin hihoja, mekon laskoksia, sovittivat kenkiä jalkoihinsa. Tämä on minun roolihahmoni. Tämän puvun minä puen päälleni. Vaan entäpä jos olisikin mennyt jonkun toisen tuolin luokse? Alku teki minuun heti suuren vaikutuksen, enkä osannut siinä vaiheessa vielä aavistaa, millaiseen tunnemyllyyn joutuisin seuraavien tuntien aikana.

 Tämä Pohjantähti on kuin liikkuva, sykkivä tilataideteos. Kolmituntinen performanssi täynnä tunnistettavia hahmoja, tuttuja lauseita ja kohtauksia, nykytanssia, laulua, musiikkia. En aina tiedä ketä tai mitä katsoisin. Ihmiset ovat yksilöitä ja yhtäkkiä yhdessä keinuvaa joukkoa, joka yhtä yllättäen hajaantuu pitkin valtavaa lavaa. Ja minä, katsoja, olin välillä kurkena suolla (Paavo Kääriäinen), pientä taloaan ylpeästi kantavana torpparina, lapsena jaloissa pyörimässä, Koskelan Jussina (Aki Raiskio) huhkimassa lapiot käsissä, ryppynä Akselin (Tapani Kalliomäki) otsalla, Leppäsen Aunen (Maiju Saarinen) ylösnostetuissa helmoissa. Elin vahvasti mukana jokaisessa liikkeessä, jokaisessa lauseessa ja siksi varmaan jouduinkin tunnekuohun valtaan. Loppukohtaus nostatti vielä suuren palan kurkkuuni. Olisin halunnut nousta aplodeeraamaan seisaaltani, en pystynyt. En saanut itseäni penkistä ylös, pelkäsin että kaadun.

 Tämä Pohjantähti on parasta ja upeinta, mitä olen Lahden Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä koskaan nähnyt. Taitaa mennä Top 10-osastolle kaikkien näkemieni joukossa. Kanssakatsojien salakuunnelluista kommenteista päätellen mielipiteet jakaantuvat kahtia, taisi muutama lähteä väliajalla kotiinkin, jos odottivat perinteisempää tulkintaa. Oikeastaan niin sen pitääkin mennä. Sata vuotta sitten kansa jakautui kahtia vähän isomman ja tärkeämmän asian puolesta, mielipide-erot teatteriesityksestä tuntuvat kovin vähäpätöiseltä aiheelta sen rinnalla.

 Teatterin aulan yleisölämpiössä, ikkunan luona lähellä vasemman permannon sisäänkäyntiä, on suurehko puu täynnä erivärisiä nauhoja. Kyseessä on tilataideteos, johon katsoja voi sitoa nauhan sen tunnetilan mukaan, jonka esitys jätti. Nauhoja on neljää eri väriä (valkoinen = toivo, musta = viha, punainen = usko ja violetti = suru). Valkoista näytti olevan eniten, kaikki värit olivat kuitenkin edustettuina. Itse sidoin jo väliajalla punaisen nauhan.

 Täällä Pohjantähden alla osa II eli Mäensyrjänkansan kärsimystie on ensi-illassa 15.11. 2017. Täytyy myöntää jo tässä vaiheessa, että jännittää miten minun käy silloin.

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Iso Paha Susi / Lahden Kaupunginteatteri

Iso Paha Susi / Lahden Kaupunginteatteri, Eero-näyttämö

Ensi-ilta 3.12. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Teksti Katja Krohn
Ohjaus Ilkka Laasonen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu ja nuket Niina Pasanen
Kampaukset ja maskeeraus Maija Sillanpää
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Sami Järvinen

Rooleissa : Tapani Kalliomäki, Paavo Kääriäinen, Anna Pitkämäki, Saana Hyvärinen, Jari-Pekka Rautiainen, Teemu Palosaari ja Anna Andersson (jonka tilalla tosin Sipriina Kauranen tällä kertaa)

Näytelmää suositellaan kaikille 6-v täyttäneille (olimme siis kohderyhmää!)

 Aika usein huomaan löytäväni itseni katsomasta pääsääntöisesti lapsille suunnattua teatteria (ns, koko perheen teatteria). Niin on nähty nukketeatteria kuin Tuttiritari-musikaalia ja Vesta-Linneaa, ja naurettu ja viihdytty oikein kunnolla. Kaikki on mahdollista vielä enemmän silloin, kun katsomossa on paljon lapsia. Iloinen kikerrys tarttuu, tulee välihuuteluita ja kirkkaalla lapsenäänellä kajauteltuja teräviä huomioita, ja harvoinpa "aikuisten teatteriesityksissä" tarvitsee jonkun tekniikkapuolen tyypin ohjeistaa, että lavasteissa leikkiminen on kiellettyä... Voi kyllä muuten olisi itsenikin tehnyt lukuisia kertoja mieleni singahtaa lavalle pyöriskelemään ja tutkimaan tarkemmin lavasteita! Voi aikuisuus ja tylsyys sentään.

 Iso Paha Susi onnistui nähdä kolmannella yrittämällä. Alunperin meidän piti mennä katsomaan sitä tammikuussa pariinkin otteeseen, mutta molemmat reissut menivät pieleen erinäisistä syistä. Joskus elämässä tulee eteen yllättäviä tilanteita, joissa teatteriesitys jää toiseksi. Onneksi kolmas yritys ei mennyt mönkään, kunnon kaatosade kylläkin siivitti matkaamme Lahteen.

 Asiaankuuluva pillimehu tuli nautittua ennen esitystä ja tutkailtua hienoa käsiohjelmaa, joka toimii myös pelinä! Vielä on pelaamatta, mutta kyllä joku päivä on pakko testata. Saliin astuessamme ajattelin "wau miten hienon näköistä!" ja ykskaks kävi mielessä, että samaa ajattelin varmasti 40 vuotta sitten, kun ensimmäisen kerran astelin Hämeenlinnan Kaupunginteatterin katsomoon jännittynein mielin katsomaan Punahilkkaa. Jännästi ympyrä sulkeutuu (ja aukeaa taas), kun susia olisi luvassa tässäkin, ja näin sitä meikäläinen viettää 40v-teatterikärpäsyysjuhlaa koko vuoden. Kas kun en ole mokomaa aiemmin tänä vuonna hokannut!

Isä ja poika ja sammakkareppu 

 Muistui myös mieleeni eräs kohtaus Hämeenlinnan Kesäteatterin "Sakespearen kootut theokset"-näytelmästä viiden vuoden takaa, jossa Mikko Nousiainen ja Teemu Palosaari kinastelevat siitä, kenen pitäisi esittää Hamletia. Mikko toteaa lakonisesti Teemulle "Sinähän se oot Lahdessa paljon lastenteatteria tehnyt, ja sehän on helppoa. Ei muuta ku häntä perseeseen ja lavalle". No, tuli todistettua lauantaina, että onhan se toki paljon muutakin. Häntiä kyllä myös!

 Homman nimihän on se, että Iso Paha Susi (itseoikeutetusti "vanha kiilusilmä" Tapani Kalliomäki) hotkaisee ensitöikseen alussa niin herkullisen suklaakakun kuin rouvansakin, ja heti on Ruuperi-pojalla (Paavo Kääriäinen) surku siitä, että kukas nyt lukee iltasadun, kun äitee on häipännyt ties minne. Iskä ryhtyy lukuhommiin ja kirjassa tietysti seikkailee Punahilkka, joka on viemässä mummolle kakkua ja viiniä. Nälkähän siinä tulee lukiessa, ja vedetään mutkat suoriksi ja unohdetaan kokonaan se, että lopussa sudelle käy köpelösti. Ruuperilla on muuten hauska sammakkoreppu, ja käy mielessä, että Kermit on pulskistunut sitten viimenäkemän. Ruokaa on kumminkin saatava ja koska lähistöllä ei ole yhtään Siwaa (eipä niitä ole kyllä muuallakaan sen puoleen ainakaan sen nimisinä), on lähdettävä saalistusretkelle. Ruuperi jää uinumaan, koska kasvava poika tarvitsee paljon unta jotta jaksaa mennä aamulla kouluun possujen ja kilien nälvittäväksi. Iskä haalii matkaansa mukaan vielä keikarimaisen ketun (Saana Hyvärinen) sekä karhun (Jari-Pekka Rautiainen), joka muistuttaa ulkoisesti Rasputinin ja Harry Potter-hahmon sekoitusta kaikkina karvalakkeineen.

 Punahilkan kodilla käydään kääntymässä ja saamassa kaalinlehtiä ja porkkanoita niskaansa (itseäni huvitti kovasti karhun kommentti "sano sille suorat sanat - ja sinappia kans!), ja sitten saadaan saaliiksi komeasti tepasteleva ja kumihansahelttaansa heilutteleva musta kukko (Teemu Palosaari). Tässähän on nyt sitten pistetty monta tuttua tarinaa samaan nippuun (ja musiikin puolesta myös spagettiwesternit ja villihevoset ja vaaralliset tehtävät ainakin), bongattavaa riittää ja osa menee ohikin varmasti, ellei ole skarppina. Kilejä tietysti pitää mukana olla, ja ne erityisesti viehättävät aina meikälikkaa, koskapa mieleeni tulee aina yksi Velipuolikuu-sketsi, jossa kilipienoiset vuohikultaiset seikkailevat ja savu nousee sermin takaa. Vaan millaisia kilejä ja kuttuja nyt olikaan! Nehän viänsivät savvoo! "Mää mään ny" huusi äiti, ja tätä käytämme heti kotosalla seuraavan kerran kun toinen lähtee töihin ja toinen jää kotiin. Kileillä oli myös messevät tanssikuviot ja lisää hupia toi se, että eturivistä tempaistiin mukaan tanssaamaan eräskin rouva. Vauhdikasta oli meno kieltämättä.

Kilit pistää jalalla koreasti 

 Ruuperinkin pitäisi popsia parempiin suihin kilejä ja possuja, mutta moinen ei huvita koska kyseessä on koulukaverit, vaikka aika ilkeitä tyyppejä kyllä ovatkin. Ja sitten se ihanainen Punahilkka (Sipriina Kauranen), jonka kanssa Ruuperi alkaa yllättäen kaveerata. Miten mahtaakaan käydä, kun isäsusi nälkäisine kavereineen aikoo toteuttaa sadun kuvioita ja hotkia niin tytöt kuin mummotkin (Teemu Palosaari jälleen kunnon luonneroolissa tekareitaan muljauttelemassa)? Mummon ovella riittää väkeä ruuhkaksi asti.

 Ihmeteltävää riittää moneen otteeseen, kun kilit tuosta noin katoavat pataan ja taas toisaalta putkahtelevat suden pohjattomasta vatsasta ulos. "Mihin se katosi?" kuului yleisöstä hämmästynyt ääni. Mainiohan tämä oli, ja sisälsi jokaiselle jotakin. Lapsiin tuntuu uppoavan aina kunnon takaa-ajomelske ja pierupyssyt (mikä jottei aikuistakin naurattaa moinen), meikäläinen bongaili joukosta väistämättä myös muutamia herkullisia kaksimielisyyksiä tyyliin "hunajapesän lipaisu". Ai kamala, milloin nähdään aikuisille suunnattu Iso Paha Susi? Varsin viihdyttävä oli kyllä tämäkin, ja hahmojen look oli mainio. Iso Paha Susi niittivöineen ja rokkihuiveineen, kukko kravattipyrstöineen ja niin edelleen. Kiliäidin kalsarit päässä heiluva susi oli kyllä aikamoinen näky!

Pari mummoa 

 Poislähteissä sai rohkeimmat mennä morjenstamaan Isoa Pahaa Sutta ja jonon hännillä jännitti valtavasti. Huusin kovaa etten uskalla tulla yhtään lähemmäs, mutta niin vain nappasi Susi tiukkaan otteeseen ennen kuin ehdin vastaan pyristellä. Ajatteli varmaan, että tuosta kinkusta riittää syötävää useammaksi päiväksi...

 Esityksiä on vielä mukavasti toukokuun puoliväliin asti, joten vielä ehtii katsomaan. Mukaan voi napata vaikka naapurin muksut, mutta hyvin toimii ihan ilman lapsirekvisiittaakin. Ainakin meillä oli varsin hauska reissu! Erityispointsit lopun Suklaakakkurockista, joka oli ihan silkkaa Kake Singers-kamaa ja sai rokkijalan vipattamaan.

Esityskuvat (c) Lauri Rotko

(Näin esityksen alennushintaisella lipulla, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Orkesteri - The Everlast / Lahden Kaupunginteatteri

Orkesteri - The Everlast / Lahden Kaupunginteatteri, Eero-näyttämö

Ensi-ilta 5.10. 2016, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Teksti Okko Leo
Ohjaus Tapani Kalliomäki
Lavastus ja puku- sekä valosuunnittelu Tiina Hauta-aho
Äänisuunnittelu Jukka Vierimaa
Projisoinnit ja videotrailerit Antti Rautava

Rooleissa : Hiski Grönstrand, Jori Halttunen, Paavo Kääriäinen, Jarkko Miettinen ja Maiju Saarinen sekä Emma Wirtanen ja Aarre Reijula

 Minulla on erityisen paljon muistoja liittyen bändiin The Everlast. Kävin katsomassa näytelmän kantaesityksen ennakkoa KOM-teatterissa ja kesän 2014 vietin Hämeenlinnan Kesäteatterin kahvilassa melko tiiviisti ja melkein jo opin replatkin ulkoa, niin moneen kertaan esitys tuli nähtyä tavalla tai toisella. Suuri yleisö ei nerokkaan tekstin hienouksia kesäteatterista löytänyt ja alkoi melkoinen loanheitto, jota puitiin yleisönosastokirjoituksia myöten. Minäkin jouduin useampaan otteeseen pitämään puolustuspuheita "salaviisaan tekstin" ja näyttelijöiden puolesta, mutta kun palaute alkoi mennä henkilökohtaisuuksiin, loppui minulta konstit. The Everlastin tykkikeikka jäi Hämeenlinnan Kesäteatterin historian viimeiseksi näytelmäksi ja minä vannoin, että nyt sai kyllä Orkesterit riittää vähäksi aikaa.

 No, parin vuoden mittaiseksi tuo paussi sitten jäi, kiitos Lahden Kaupunginteatterin. Olihan tätäkin versiota lähdettävä katsomaan. Eero-näyttämön ovella meidät vastaanotti hääpari juhlatamineissaan ja viimeistään siinä vaiheessa ajattelin, että nyt on vähän toisenlainen meininki, kun päräyttävässä alkuvideossa The Everlast saapuu näyttävästi paikalle lentokoneella, katseita vaihdellaan lähikuvissa ja taustalla soi piinaavaa musiikkia elokuvasta Hyvät, pahat ja rumat.

Orkesteri - The Everlast koko komeudessaan

 Totuus paljastuu esiripun takaa. Hulppean esiintymisareenan sijaan ollaan työväentalon takahuoneessa kaukana luxuksesta. Oven toisella puolella on meneillään hääjuhla ja kohta olisi bändin aika astua lavalle ja nostaa tunnelma kattoon. Takahuoneessa makoilee uteliaan lapsen ja pörrötukkaisen peikon sekoitus Halla (Hiski Grönstrand) leopardikuvioisissa housuissaan ja bootseissa, ja kuuntelee ajankulukseen radiota, josta tuntuu tulevan Sipilän puhetta, halusi tai ei. Tunnelma on varsin odottava. Muutkin orkesterin jäsenet alkavat valua paikalle, mutta missä on Jaze (Jarkko Miettinen), bändin liideri? Jazekin suvaitsee saapua paikalle ja hänelläpä onkin mahtavia uutisia. Paikalle on tulossa entinen Idols-voittaja ja nykyinen kuuluisuus Simone Päiväperhonen (Maiju Saarinen), joka tulisi vetämään lavalle yllärinä The Everlastin vanhan (ja ainoan) hitin "Lentoon lähdit". Samalla koko bändi saisi uutta nostetta lässähtäneelle uralleen ja olisi vain ajan kysymys, milloin lähdettäisi kiertueelle Dänemarkia myöten. Halla ei tästä ajatuksesta oikein pidä, koskapa Simone sattuu olemaan hänen lähisukulaisensa, joka tulisi ja sotkisi vaan kaiken.

 Simone saapuu paikalle ovet paukkuen näyttävästi ja siinä menossa "levikset repee" aika monella. Ja kuten arvata saattaa, Halla oli täysin oikeassa siinä, että neidon saavuttua alkaisi kaaos. Herää valtaisa määrä kysymyksiä : Minne katosi hääväen karjalanpaisti? Saako jaffaa ottaa ja kuinka monta pulloa? Kuka maksaa hätäkeskussoitot? Missä on pussukka, jossa Timin (Paavo Kääriäinen) palkka? Missä on Ranen (Jori Halttunen) putkikassi? Minne on kadonnut solidaarisuus? Ja tärkeinpänä kaikista : se pienitissinen lammilainen morsian, miksi käyttäytyi kuten käyttäytyi?

Morsian, karjalanpaisti ja Simone 

 Katsoja kysyy vielä, että miten ihmeessä päädytään hetkessä tilanteeseen, jossa yksi on panttivankina ja poliisit odottavat ulkopuolella valmiina iskuun? Sääliksi käy orkesterin jäseniä. Tämänkin piti olla vain tavallinen peruskeikka, ei mitään ihmeitä ja kikkailuja. Mutta kun tapahtumat lähtevät vyörymään, ne totisesti lähtevät ja katsomossa ei voi muuta kuin seurata hämmentyneenä. Tekstin tasollahan tässä paljon liikutaan, sillä takahuoneessa ei periaatteessa paljoa tapahdu ainakaan alkupuolella. Ohjaaja Kalliomäki on pistänyt kuitenkin liikettä niveliin ja niin koko esitys vaikuttaa paljon nopeatempoisemmalta kuin aiemmat näkemäni.

Tarinan hienoushan on siinä, että tämä ei kerro vain yhdestä kulahtaneesta orkesterista suurine haaveineen. Tämä kertoo ihan mistä tahansa työyhteisöstä erilaisine yksilöineen. Uskallan väittää, että ihan jokaisella työpaikalla on Rane (Jori Halttunen), ns. vanhan liiton tyyppi, joka on ollut alalla kauan, jolla on vahva työmoraali, joka haluaa välttää ristiriitoja ja uudistuksia, joka haluaa vain että kaikilla on hyvä fiilis. Tai Timi (Paavo Kääriäinen), kera vähäisen työkokemuksen mutta teoriapuoli on hallussa, nuoruuteen vedoten helposti höynäytettävissä. Entäpä Halla? Symppis kaveri, tekee kyllä duuninsa mutta hiukan omalaatuinen ja lähes kaikki pitää vääntää rautalangasta tai toistaa, jotta varmasti menee perille, jos silloinkaan. Tai Jaze, puhuu paljon ja saa supliikillaan ihmiset kuuntelemaan ja puolelleen, vaikka jutuissa olisi paljon ilmaa ja suurin osa olisi oman egon nostatukseksi. Yhdessä kaikki kuitenkin ovat paljon enemmän kuin osiensa summa, hommat hoituu vaikka helpommallakin pääsisi. Ja sitten paikalle tulee joku ulkopuolinen (tässä tapauksessa Simone) totuuden torvi, joka osaa havainnoillaan iskeä arkaan paikkaan ja sotkee kaikkien kuviot.

 Aiemmissa versioissa Halla oli kohtalaisen rasittava jankkaaja, jonka hölmöys huvitti ja jonka seurassa minulla menisi hermot alta aikayksikön. Hiski Grönstrandin antaumuksella tulkitsema Halla sen sijaan oli jotain aivan muuta. "Silmissäsi orpo katse lapsen eksyneen" vetosi jotenkin minuun, ja ehkä myös ne trikoiden alta paljastuneet pitkät kalsarit. Tämä Halla oli sellainen, että teki ihan mieli istua viereen ja sanoa, jotta rauhoitutaanpas nyt ja näytähän sitä muistikirjaasi minullekin. Keitetäänpäs kahvit ja vähän jutellaan, kyllä se siitä kuule. Tässä olisi nippu Lucky Lukeja, luetaanpas niitä yhdessä ja ääneen.

 Orkesterin jäsenten persoonien erot korostuivat entisestään ja hokasin, että nämähän edustavat myös eri aikakausia, arkipukeutumistaan ja hiustyylejään myöten. Tyylikkäin hetki mielestäni oli Ranen hieno puhe siitä, millaista on olla työyhteisön jäsen ja mitä kaikki tämä hänelle merkitsee. Hommia ei todellakaan tehdä rahankiilto silmissä, takana on niin paljon muutakin.

 Viimeinen yllätys säästettiin vielä ihan loppuun, kun The Everlast vihdoin pääsee vetäisemään hittinsä "Lentoon lähdit" (sävel ja sanat muuten Olavi Uusivirran kynästä) ihan oikeastikin. Ja taas pieni vertaus aiempiin versioihin, joissa hyvin useasti mainittiin se, mitä soittimia kukakin soittaa. Tietysti olin ajatellut nytkin esim. Timin rumpujen taakse ja Hallan basistiksi, vaan toisin kävi ja olin iloisesti yllättynyt.

 Orkesteri - The Everlast sai minut miettimään tarkemmin me-henkeä ja jokaisen vastuuta yhteishengestä - ja karjalanpaistia! Tärkeitä juttuja kaikki.

 Esityskuvat (c) Johannes Wilenius

(Näin esityksen lehdistölipulla, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

 Teatterin sivuilla voit käydä kurkkaamassa trailerin sekä kuunnella hittibiisin, joka muuten myös käsiohjelmana toimi hienosti! Linkki ohessa.  Erityiskiitos vielä fläppitaulusta!

Vertigo / Lahden Kaupunginteatteri

Vertigo / Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämö

Pohjoismainen kantaesitys 3.9. 2016, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Sovitus ja ohjaus Tommi Kainulainen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Maija Korsu
Valosuunnittelu Jouni Nykopp
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Videoiden suunnittelu ja toteutus Antti Rautava ja Tommi Kainulainen

Rooleissa : Teemu Palosaari, Tapani Kalliomäki, Maiju Saarinen, Hiski Grönstrand, Jari-Pekka Rautiainen, Lumikki Väinämö, Kai Kokko ja Veronica Dolhain

 Kun ensimmäistä kertaa kuulin, että Lahden Kaupunginteatterin syksyn uutuuksiin kuuluu 'Vertigo', huudahdin kovaan ääneen "JES!" Joskus vaan tulee sellainen tunne, että tulossa on jotain ainutlaatuista - samalainen fiilis tuli Teatteri Jurkan Faustista, vaikken koko tarinasta tiennyt juuri mitään. Tajusin hyvin nopeasti sen, etten ollut koskaan nähnyt Hitchcockin samannimistä elokuvaa kokonaan ; vain häivähdyksiä sieltä sun täältä ja James Stewart sekä Kim Novak kiipeilemässä jossain. Tiedoksi niille, jotka elokuvan ovat nähneet ja se on kenties tuoressa muistissa : tämä teatteriversio perustuu kirjailijakaksikko Boileau-Narcejacin kirjaan 'D´entre les morts', jonka tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan. Elokuvaversiossahan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin ja osa juonenkäänteistä on täysin erilaisia. Kaikki versiot kannattaa kokea, nyt on nimittäin tietynlaista harvinaista teatteriherkkua tarjolla : psykologista thrilleriä. Näpräsin sormeni verille esityksen aikana...

Vertigon hieno julistekuva (c) Johannes Wilenius 

 Peruskuvio on sama. Ihmisraunio Flaviéres (Teemu Palosaari) on poliisikuulusteluissa piinaavien kysymysten ristitulessa. Etsivä (Tapani Kalliomäki) vaatii vielä kerran kertomaan kaiken tapahtuneen, ihan kaiken. Flaviéres aloittaa jälleen kerran kaiken alusta ja kertoo myös sen, miksei voi toimia itse enää samalla alalla poliisina vaan lakimiehenä (aikoinaan on tapahtunut ikävä onnettomuus, josta hän syyttää itseään ja korkeanpaikankammoaan). Alkusyy kuulusteluihin on se, että vuosia aiemmin hänen vanha ystävänsä Gévigne (Hiski Grönstrand) on tullut juttusille ja tehnyt erikoisen ehdotuksen. Ystävän eteerisen ja klassisen kaunis vaimo Madeleine (Maiju Saarinen) on käyttäytynyt pitkään todella oudosti ja jopa itsetuhoisesti, ja mies pyytääkin luottamukseen vedoten Flaviéres´ia aluksi seurailemaan vaimonsa puuhia. Vaimolla on outo pakkomielle itsemurhan tehneeseen sukulaiseensa, ja Flaviéres onnistuu pelastamaan Madeleinen hukkumiselta. Tehtävä muuttuu aviomiehen luvalla seuranpidoksi, ja rakkaus hiipii salakavalasti mukaan kuvioihin. Siitä piina vasta alkaakin, ja pakkomielle vaihtaa suuntaansa kohtalokkain seurauksin. Ja nyt ollaan kuulusteltavana vastaamassa kysymyksiin mitä teit ja miksi.

Etsivä (Tapani Kalliomäki) ja tuijottava katse 

 Käsiohjelmaa, Eero-näyttämön aulaa ja kuulutuksia myöten esitetään toive, etteivät katsojat paljastaisi juonesta muille ratkaisevia käänteitä, jotta kaikki tulevatkin katsojat saisivat saman kokemuksen ilman liikoja spoilauksia. Tätä tietysti kunnioitan minäkin, ja juonikuvioista kertominen päättyy tähän kuin seinään.

 Näyttämön tunnelma on saatu juuri sopivaksi valoilla, värimaailmalla, häivähdyksellä savua. Lavastuksen monet portaat vievät näyttelijöitä tilanteisiin, jossa katsoja on pakotettu olemaan koko ajan aistit valppaana. "Ei kai se nyt vaan" kävi mielessä muutaman kerran, ja tapahtuikin jotain aivan muuta. Jännästi aistit herkistyivät muutenkin. Kuin olisi ollut katsomassa film noir-henkistä leffaa (ja vieläpä mustavalkoisena, vaikka näin kaiken väreissä. Kiehtovaa!) ja silti koin hyvin vahvasti hengittäväni samaa ilmaa näyttelijöiden kanssa. Katseeni tarkentui milloin viskilasiin, sytytettyyn tupakkaan ja savukiehkuroihin sekä etenkin taustalla käänteitä seuraavan etsivän hämyssä kiiluviin silmiin (Tapani Kalliomäen silmissä on jotain...hmmm... hämmentävää). Korvani poimivat kirjoituskoneen naputuksen jostain kaukaa, puhelimen tuuttauksen. Rypistetty valokuva, lattian aukko, ilmassa lepattava valkea liina. Väliajan alkaessa säpsähdin takaisin tähän maailmaan, olin käynyt jossain ihan muualla.

Flaviéres (Teemu Palosaari) ja Madeleine (Maiju Saarinen) 

 Jo alkupuolen elokuvamainen dialogi ja tunnelma vei kyllä mennessään jonnekin kauas ja tätä vielä tuki ajanmukainen puvustus sekä charmikkaat miehet puvuissaan lavalla. Maiju Saarisen Madeleine elegantteine profiileineen ja ryhteineen teki minuun valtavan vaikutuksen jo ennen kuin hän ehti sanomaan yhtäkään repliikkiä. Teemu Palosaari on äänessä lähes koko ajan ja mies on kyllä elämänsä vedossa ja kieltämättä elämänsä roolissa. Umpirakastuneen monsieurin muutos pakkomielteensä piinaavaksi viinaanmeneväksi mieheksi on hengästyttävää seurattavaa. Muutenkin roolisuoritukset olivat kauttaaltaan uskottavia ja hienoja - ja saivat minut tuntemaan suurta ylpeyttä siitä että, näin meillä Suomessa osataan! Etuoikeutettu olo todistaa tuollaista ihan omin silmin, samassa tilassa kun kaikki tapahtuu juuri nyt tässä. Pienemmissä rooleissa urakoineet Jari-Pekka Rautiainen, Kai Kokko ja Lumikki Väinämö täyttivät oman tonttinsa hienosti ja näistä Lumikki Väinämön vastaanottovirkailija oli mielestäni jotenkin kylmäävä suoritus ja teki "hyvällä tavalla" epämukavan olon.

 Joka vuosi hehkutan jotain näytelmää siten, että tässä on vuoden kovin juttu ja kenties yksi parhaista ikinä. Kansallisen Vanja-eno parin vuoden takaa sai aikaan fiiliksen, että menen ja julistan teatterin upeutta pitkin kaupunkia, ja voiko enää mikään tuntua miltään tai kolahtaa. Kokemuksesta tiedän, että kyllä voi. Sen jälkeen on tullut vaikka mitä, ja vuoden kovimpana pidin tähän asti Jyväskylän Kaupunginteatterin Ruokahissi-näytelmää, jonka näin keväällä. Vertigon jälkeen en tiedä enää mistään mitään. Tekisi mieli pyyhkiä kalenteri tyhjäksi ja jäädä tuudittautumaan tähän tunteeseen, miten onnekas olen. Ja hetken päästä mietin, että katsotaanpa nyt ensin Q-teatterin uutuus ja Työviksen Viita 1949 ja katsotaan sitten uudestaan. Tämä on minulle teatterin suola : kaikki on parasta just tässä ja nyt, tunne elää hetken ja sitten tulee uutta tilalle. Uudestisyntyy monesti, ja mitä kaikkea onkaan tulevaisuudessa luvassa! Varmaa on se, että suosikkiohjaajalistani sai tämän myötä uuden nimen eli Tommi Kainulaisen. Priimaa pukkaa tulemaan näemmä jatkuvasti.

 Välittömästi esityksen jälkeen sain someen aikaiseksi tasan kolme sanaa : "Vertigo!! Jumalauta!! Parasta !!" Kirjoitin tähän nyt sitten enemmän, mutta tuolla kolmella sanallakin sain ainakin muutaman innostumaan lähtemään Lahteen.

 Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden Kaupunginteatteri!)

Rakkaudesta minuun / Lahden Kaupunginteatteri

Rakkaudesta minuun / Lahden Kaupunginteatterin Eero-näyttämö

Ensi-ilta 24.9. 2015, kesto noin 2h (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Anna Krogerus
Ohjaus Samuli Reunanen
Lavastus ja pukusuunnittelu Aili Ojalo
Valosuunnittelu Jouni Nykopp
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Ohjaajan assistentti Laura Huhtamaa

Rooleissa : Anna Pitkämäki, Tapani Kalliomäki, Ritva Sorvali ja Ella Mettänen

 Tähän teatterireissuuni pätee sanonta "parempi myöhään kuin ei milloinkaan", löysin tieni nimittäin toiseksiviimeiseen esitykseen (viimeinen on lauantaina 27.2.).

 Kuka missäkin viihtyy, mutta ennen näytelmän alkua kiinnitin huomioni harvinaisen värittömään ja kylmänoloiseen lavastukseen/kodin sisustukseen. Tiedän, että moinen valkoisuus on joillekin pop, itselleni siitä tulee etenkin keittiössä mieleen jokin laboratoriokoe. Laitetaan nämä ihmiset nyt tämmöiseen ympäristöön ja katsotaan, mitä tapahtuu. Väriä näytti olevan vain Sylvian huoneessa, pinkkiä sekin. Olihan tietenkin Lauri Jalovaaran värikylläiset lintumaailmasta tutut koiraan väriskaalat, tarpeettomana komerossa lojuva vihreä iltapuku koristeineen, ja ne punaiset tulppaanit, mutta vasta myöhemmässä vaiheessa nämä tulivat esiin.

 Itse näytelmä tai sen aihepiiri ei ollut minulle ennestään tuttu. Muistan kyllä jonkun hehkuttaneen muutama vuosi sitten, että tämä on paras näytelmä, mitä on ikinä missään nähnyt. Mielenkiintoni heräsi, mutta jotenkin se vain jäi sitten roikkumaan enkä tehnyt elettäkään lähteä ajoissa liikkeelle ennen kuin oli lähes pakko.

 Saamme tutustua lähemmin Jalovaaran perheeseen. Isä Lauri (Tapani Kalliomäki) on suosittu tv-kasvo, työnarkomaani ja ainakin omasta mielestään helkkarin vastustamattoman hurmaava tyyppi. Äiti Tea (Anna Pitkämäki) on kotiin jämähtänyt sisustussuunnittelija, jolla töitä ei ole ruuhkaksi asti ja päivät taitavat kulua viininlipittelyssä. Tytär Sylvia (Ritva Sorvali) on juuri teini-iän kynnyksellä ja kaipaa hyväksyntää ja huomiota niin vanhemmiltaan, koulukavereiltaan kuin pojiltakin - ja omaa koiraa. Kerrostaloon muuttaa uutta väkeä ja ainakin Sylvian toiveet kuullaan, kun Saana (Ella Mettänen) tupsahtaa muissa asioissa käymään ja kertoo, että heilläpä on myös koira nimeltään Pentti. Pistän merkille, että kaikki pajattavat omia juttujaan vuorotellen ja yhtäaikaa. Jokainen hakee huomiota omalla tavallaan, omille asioilleen. Kukaan ei kysy, mitä sinulle kuuluu ja miten sinulla oikeasti menee.

"Nyt pelataan Afrikan tähteä!"

 Olen itse kohta 46v (niin kuin Lauri Jalovaarakin kertoi olevansa), mutta tunnistin itseni Sylvian hahmosta. Minullakin on mm. pöllökuvioinen mekko, pöllöpipo, saatan edetä hyppyaskelin, halusin lapsena oman koiran, tyttönimeni on melkein sama ja lausuin l-ja r-kirjaimet j:nä. Näytelmän tapahtumiin en samaistunut, mutta jotenkin sydämestä otti erityisellä tavalla tytön puuhia ja juttuja seuratessa. Tyhjänpanttina ollut ystäväkirja. Menkkojen alku. Kömpelöt meikit koulun discoon. Miten vapauttavaa olisikaan, jos pystyisi olemaan sata vuotta lapsi ja sitten yhden vuoden kaikille hymyilevä mummo, ja sitten kuolisi pois. Ja osa pingviinirinkiä, jossa vuorotellen joku olisi keskellä piipittämässä ja muut suojelisivat kylmettymiseltä, paikkaa vaihtaen.

 Äiti lipittää viiniä, katselee apaattisena True Bloodia läppäriltä,ei vastaa tyttären kotiintulotervehdyksiin, haluaa vain pötkötellä. Seuraavana päivänä mutsissa on virtaa kuin pienessä eläimessä, kaikki asiat pistetään kuntoon kerralla ja siinä siivousvimmassa saattaa roskikseen päätyä jotain tärkeääkin. Sisustusvisioita piisaa ja Kaija Koon voimabiisit saavat eloa. Mietiskelen mielessäni, että oliskohan äiti maanis-depresiivinen, ja tähän suuntaan iskä Laurikin antaa vihjeitä. Myöhemmin havahdun siihen, että tuollainenhan minäkin olen. Yhtenä päivänä en saa yhtään mitään aikaiseksi ja nukkuisin vain, toisena päivänä siivoaisin läpi kaikki kaapit tanssiaskelien siivittämänä. Diagnoosina elämä. Aina ei vaan huvita. Silloin kyllä pitäisi edes vähän huvittaa, jos talossa on lapsia. Isäkin haluaa tehdä Sylvian kanssa vain asioita, joita tämä inhoaa yli kaiken, ja siihen päälle pörröttää juuri asetellun kampauksen uudelleen sekaisin.

Tytär ja äiti 

 Taustaprojisoinneista en kauheasti perustanut. Osui silmiini sieltä kyllä lomareissun kuva, jossa kaikki nauroivat onnellisina yhdessä. Että joskus on tämäkin perhe viihtynyt yhdessä ja heillä on ollut ihan oikeastikin kivaa! Oliskos sellainen vielä mahdollista?

 Olin tätä edeltävänä iltana KOM-teatterissa Pasi was here-näytelmän ensi-illassa ja nyt voin "ylpeänä" todeta, että molemmissa oli nähtävissä käteenvetoa, mehukattipäniköitä ja mainittiin Bill Cosby Show. Meriitti se tämäkin bongaus.

 Rakkaudesta minuun veti hiljaiseksi meikäläisen vähäksi aikaa. Se on aina hyvä merkki.

(c) esityskuvat Tarmo Valmela

 (näin esityksen kutsuvieraslipulla)

FAUST / Teatteri Jurkka

FAUST - eli Mefistofeleen maaginen teatteri / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 29.10. 2015, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Sovitus ja ohjaus Laura Jäntti
Musiikki Markus Fagerudd
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simonen
Valosuunnittelu Morten Reinan

Rooleissa : Tiina Weckström. Pia Andersson ja Tapani Kalliomäki

Sovituksessa on käytetty lähdemateriaalina seuraavia teoksia : Thomas Mann (Tohtori Faustus), Johann Wolfgang von Goethe (Faust), Mihail Bulgakov (Saatana saapuu Moskovaan), Aristoteles (Runousoppi), Hans-Thies Lehmann (Draaman jälkeinen teatteri), 1570-luvun kansantarina Tohtori Faustuksesta sekä Andriy Zholdakin avoin kirje Kirsikkapuiston näyttelijöille

 Unohdin tänä syksynä tehdä ns. tärppilistan syyskauden teatteriohjelmistosta. Teatteri Jurkan FAUST olisi ehdottomasti ollut sillä listalla mukana vahvasti, ja ihan jo pelkän julistekuvan perusteella. Katsokaa nyt! Eikö olekin vangitseva! Ihan sama mikä olisi ollut näytelmän aiheena, nähtävä tuo olisi. Itse Faust nostatti nimenä minussa myös "No vihdoinkin!"-aatoksen. Pakko nähdä Faust, vaikken edes tiennyt mistä on kyse. Hah. Tunnustan siis sivistymättömyyteni tässä aiheessa. Sen verran tiesin, että joku heppu myy sielunsa Paholaiselle ja sitten alkaa tapahtua. Jotain. Takuulla.

(c) Stefan Bremer 

 No niin. Se joku heppu osoittautuu tällä kertaa näyttelijä Faustiksi (Tapani Kalliomäki), joka tekee diilin Mefistofeleen kanssa (Tiina Weckström). Hinta jää vähän epäselväksi, mutta kun suosion aallonharjalla voisi surutta ratsastaa seuraavat 24 vuotta, homma on selvä. Ehtona tosin olisi, ettei saisi rakastaa ketään. Tietenkin Faust sitten iskee silmänsä viattomaan neitoseen (Pia Andersson) ja syöksee hänetkin himoissaan tuhon tielle. Minulla lähti muuten soimaan jossain vaiheessa päässä The Policen "Wrapped around your finger". Jaa miksikö? Siinä lauletaan "Mephistopheles is not your name, but I know what you´re up to just the same"...  Ei ollut näyttelijä-Faustille tuttu tämä kipale, muutenhan ei olisi mokoma saanut kiedottua miestä pikkusormensa ympärille.

(c) Stefan Bremer

 Tekstimäärä on melkoinen ja kuuntelen sitä miettien, että olipas tuokin hienosti sanottu ja ilmeisen huvittavastikin, koskapa takanani naureskellaan. En osaa yhdistellä lähdemateriaaleja mihinkään suuntaan, seuraan vaan silmät ymmyrkäisinä näyttelijöiden huimaa menoa, joka on mahdollista vain Teatteri Jurkassa. Jälleen kerran vaikutun siitä, että minua tuijotetaan häikäilemättä suoraan silmiin kosketusetäisyydeltä ja puhutaan seksikkään käheällä äänellä pyöreistä poskista. Siitä, että takinliepeet heilahtavat edessäni niin, että voisin napata kiinni. Siitä, että unohtaa täysin missä on ja yhtäkkiä ulkoa kuuluu autojen ääniä. Palavasta materiaalista tuoksu leijuu sieraimiin. Esirippuja on monta ja eri materiaaleja, ne kahisevat ja niiden läpi voi nähdä, juosta ympäri, kietoutua ja sotkeentua. Melkoisessa pyörityksessä ollaan, niin näyttämöllä kuin katsomossakin.

Tiina Weckström (c) Stefan Bremer

 Pari tuntia myöhemmin mielessäni pyörii Tiina Weckströmin mustat saapikkaat ja maanitteleva, vangitseva ääni. Nuolaisu pitkin mustan paidan pintaa. Tapani Kalliomäen kiiluvat silmät ja tuskanhiki kasvoilla. (Miehen ulkoisesta olemuksesta tuli muuten jostain syystä mieleeni Bono...). Pia Anderssonin kaunis ääni ja nukkemaisen herkät kasvot. Punaisen hiekan valuminen tiimalasissa. Kadulle aukeava ovi. Vahva silmämeikki. Pimeys.

 Joka vuosi yritän vähentää teatterissakäyntejäni (toistaiseksi tuloksetta). Milläs vähennät, kun on tämänkaltaista ohjelmistoa? Jokaisen teatteria rakastavan PITÄÄ nähdä tämä Faust. Tämä on huikea ja loistava esimerkki siitä, että teatterille pitää antaa mahdollisuus yllättää. Yhtään en tiennyt mitä tuleman pitää, vaikka ensi-illan jälkeen muutaman kritiikin luinkin. Kiitin myös itseäni siitä, että bloggarina minulla on tekstin suhteen vapaammat kädet. Aluksi olin sitä mieltä, että tästä tulee kaikkienaikojen lyhin kirjoitus, koskapa en osaa kirjoittaa yhtikäs mitään! No, jotain sain aikaiseksi ja kuka ottaa tästä sitten tolkkua, kuka ei... Sen tarkemmin en osaa lähteä analysoimaan näkemääni, totean vain että tämä pitää NÄHDÄ ja KOKEA ihan itse paikanpäällä. Samalla Teatteri Jurkka vahvisti asemiaan suosikkiteatterinani. Voisivat laittaa oveen kyltin, jossa lukee "Pirullisen hyvää teatteria".

(näin esityksen kutsuvieraana)

Pia Andersson ja Tapani Kalliomäki (c) Stefan Bremer

Kekkonen - Syntymästä kuolemattomuuteen / Teatteri Eurooppa Neljä

Kekkonen - Syntymästä kuolemattomuuteen / Teatteri E4, Jyväskylän Laajavuori

Ensi-ilta 26.6. 2015, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Tuomas Parkkinen

Ohjaus Tanjalotta Räikkä

Musiikin sävellys Toni Lepistö (ja Paavo Honkimäki)

Koreografia Neija Välilä

Rooleissa : Antti Niskanen, Tapani Kalliomäki, Paavo Honkimäki, Jari Silventoinen, Neija Välilä sekä Nina Peränen ja Raija Niiniaho

Bändi UuKekKone (mikäs muukaan...) : Toni Lepistö, Antti Parviainen, Jaakko Tabell ja Kalle Saarelma

 Näytelmä on saanut kantaesityksensä Naantalissa vuonna 2012. Eipä tullut mentyä (onneksi) sitä silloin katsomaan, muistaakseni siksi että minuahan ei mitkään poliittiset näytelmät kiinnosta...

 Alunperin meidän ei pitänyt tätäkään esitystä mennä lainkaan katsomaan lievien aikatauluongelmien vuoksi, mutta pikkulinnut laulelivat kiintoisia arvioita korviimme paristakin suunnasta ja totesimme, että kyllä tästäkin kesäperinteestä aiomme pitää kynsin hampain kiinni. Onnistuimme valitsemaan erittäin sateisen sunnuntain reissumme ajankohdaksi ja jostain syystä lähdimme vielä sen verran myöhässä, että perillä olimme tasan viisi minuuttia ennen esityksen alkua! Huh sentään, kyllä jännitti että ehditäänkö paikalle ajoissa.

 Viisi minuuttia myöhemmin istuimme sitten sateensuojassa hyvillä paikoilla katsomossa ja totesimme, että kyllä kesä ei ole kesä, jos ei pääse kuulemaan Paavo Honkimäen suusta missä vessat tällä kertaa sijaitsevat ja että piletillä saattaa hyvässä lykyssä saada muutamalta Keski-Suomen ABC-asemalta ilmaisen kahvin. Tuli varsin kotoisa, lämmin olo vaikka vettä ripsui taivaan täydeltä.

Paavo Honkimäki, Antti Niskanen ja Neija Välilä (c) Jiri Halttunen

 Näytelmän nimikin sen jo kertoo, mikä on kupletin juoni tällä kertaa. Monelle Urho Kaleva Kekkonen on The One And Only pressa, ja kyllä minäkin 70-luvulla luulin, että Suomessa on ollut vain yksi presistentti ja tulee olemaankin. Seremoniamestarina toimi Tapani Kalliomäki, joka saikin yllättävän hyvin yleisön mukaan huutamaan niin Kekkosta kuin Hitlerin mahdollista muuta sukunimeä. Näytelmä ei lähde liikkeelle Urho-pojan syntymästä, vaan Emilia-äidin hiihtoreissusta ja parista mahdollisesta isäehdokkaasta. Äijät kilvoittelevat vähän Javert-Jean Valjean-kilpalaulantatyylisesti ja Speden Speleilläkin on vahva osuutensa siinä, kuka tulee valituksi. Jo tässä vaiheessa lavalla on käynyt sellaista hahmogalleriaa, että oksat pois. Vahvasti tulee mieleeni muinainen lempilapseni E4:n Sappeen 'Noin seitsemän veljestä', joka lähti kivalla tavalla lapasesta monessakin suhteessa. Nytkin tuli mukava fiilis ja sellainen olo, että mitä vaan voi tapahtua tässäkin spektaakkelissa...

 Niin kuin sitten kävikin. Tietysti lavalla nähdään niin runsaasti etuvarusteltu Hitler (Tapani Kalliomäki) kuin joka välissä lavalle pirtein tanhuaskelin kirmaava Paavo Väyrynen (Paavo Honkimäki), joka saa lähtöpassit aika ripeästi myös. Yritystä Paavolla, jos kellä, kuitenkin on! Tämmöistä menoa ei ole E4:n toimesta aikoihin nähtykään, meno on paikoitellen aivan hillitöntä mutta ammattimaista puskafarssia ja se jos mikä minulle passaa. Vesisateesta ja lätäköistä otetaan myös kaikki irti. Tatjana käy huljuttelemassa vedessä haaroväliään ja Johannes Virolainen (molemmista hahmoista vastasi T. Kalliomäki) ihmettelee kovaan ääneen, että ovat sitten siirtäneet Laatokan tähän viereen. Näin sitä ammattilaiset inspiroi tarpeen mukaan, ja Laatokasta oli tullut jälkikäteen oikein kiitostakin katsojilta...

Paavolla on taas asiaa... (c) Jiri Halttunen

 Kaiken kohelluksen keskellä sitten jylhä ja karismaattinen Kekkonen (Antti Niskanen), joka tapaa suvereeniin tyyliinsä maailman suurmiehiä, käväisee Hawaijilla ja hoitelee noottikriisit mennen tullen. Kunnes kuvaan astuu mukaan Kuningas A ja väistämätön on edessä. Hienolla tavalla näytelmän fiilis vaihtelee raipatirai-meiningistä miehen yksinäisyyteen Sylvin kuoltua, ja viimeinen kuva talutettavasta Kekkosesta nostaa palan kurkkuun.

 Kävi sitten niinkin, että jouduin minäkin hetkeksi huomion keskipisteeksi, kun Urkin naisseikkailuista kerrottiin. Seremoniamestarin avittamana UKK saapui eteeni ja veti sellaiset serenadit, että sukat pyöri jaloissa. Sain vielä hellät poskisilitykset ja käsisuudelmat kaupanpäälle ja pasmat meni sen verran sekaisin, etten huomannut lainkaan mitä vieressä touhuttiin. Siellä se Urkki jo vokotteli seuraavaa naista ja minä jäin lehdelle soittelemaan. Niin katoaa mainen kunnia...

 Kyllä kannatti taas tulla Jyväskylään! Jo mainitsemieni hahmojen lisäksi lavalla nähtiin Jari Silventoisen toimesta mm. hehkeä Jackie Kennedy sekä Mauno Koivisto lapiokourineen ja ässäsyöttöineen. Neija Välilä harrasti hallitustunnusteluja Kalevi Sorsana ja Paavo Honkimäki hoki Ahti Karjalaisena vain tankeroa ja nou kommentsia. Suosikkihahmoni taisi olla kuitenkin se joka paikkaan tunkeva Väyrynen. Ja bändihän oli loistavassa tikissä, kuten aina.

Maunin lapiokoura (c) Jiri Halttunen

 Tätä hetkeä olen odottanut kauan, ja vihdoin saan siihen tilaisuuden. Hyvät naiset ja herrat, meikälikan legendaarisin Kekkos-muisto jostain 70-80-lukujen taitteesta ala-asteelta : olimme saaneet äidinkielentunnilla tehtäväksi kirjoittaa lyhyt tarina mustavalkoisesta kuvasta, jossa oli herra Tasavallan Presidentti ja musta koira (ilmeisesti labradorinnoutaja). Vierustoverini ja paras kaverini Satu sai oman tarinansa valmiiksi ja meni sitä ylpeänä luokan eteen lukemaan. Sattuneesta syystä muistan tarinan edelleenkin. "Suomen presidentti on Urho Kekkonen. Kekkosella on koira. Sen nimi on Peni. Kekkonen pitää Penistään."

 Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin ... ;)

 Kotimatkalla päässä soi koko reissun ajan Eläkeläisten Mrs Robinsonin säveliin väännettu klassikko "Siis vuoksesi Urho Kekkonen vielä yhden humpan vedämme je-jee-jee..."

Kiitos Eurooppa Neljä kesäteatterikauteni kunniakkaasta päätöksestä ja kesän parhaista nauruista! Ja väliajan rakkaudella lämmitetyistä makkaroista ja pullasta.

(näin esityksen vapaalipulla)

Haastattelussa Tapani Kalliomäki

Tapani Kalliomäen tapasin lokakuun puolivälissä 2013 Lahden Kaupunginteatterin henkilökunnan kahvilassa ennen Kurtilla keittää-näytelmän alkua. Itse olin menossa katsomaan West Side Storya.

Vuosimallia 1970 oleva Tapani on horoskoopiltaan kauris. ”Mä olen syntynyt Tampereella, Lempäälässä olen asunut aika pienestä pojasta ja nuoruusiän, ja sitten muutin Tampereelle takaisin noin 18-19-vuotiaana. Nyt asun Lahdessa. Tulin tänne ensimmäisen kerran vierailemaan vuonna 1999 ja sitten jäin määräaikaiselle kiinnitykselle vuonna 2000. Ajattelin, että oon sen kahden vuoden määräaikaisen kiinnityksen, mutta sillä samalla reissulla täällä ollaan vieläkin...” naurahtaa Tapani.

Mitä harrastat? ”Konserteissa käyn jonkunverran, tänään menen katsomaan Tuomari Nurmiota. Viimeksi olen ollut Kööpenhaminassa katsomassa Robbie Williamsia, se taisi olla elokuun alussa. Lisäksi mun harrastuksiin kuuluu lukeminen, kuntosali, pyöräily ja rullaluistelu. Sit on toi kirjallisuus ja musiikki. Kirjat tulee eteen sillai, et mitkä nyt sattuu hakuammunnalla mielenkiinnon herättämään, ne saattaa aika usein kytkeytyä johonkin näytelmään, mitä ollaan just tekemässä, ja näytelmiä tulee kyllä luettua tosi paljon. Niitäkin, missä en ole itse mukana.”

Osaatko soittaa jotain instrumenttia? ”En, pianosta osaan ottaa sointuja, mutta en oikeasti osaa kyllä soittaa yhtään.”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi tai vahvuudeksesi ammatillisessa mielessä? ”Huh huh, nyt saa vai kehua itteensä? No mä oon tosi fyysinen näyttelijä, koen että se on mun vahvuus. Pyrin tekemään rooleista hyvin fyysisiä, et se tunne ja ajatus välittyisi fysiikan kautta. Pyrin työskentelemään niin, että se teksti olisi yksi väline, mutta se ei aina olisi se, joka ilmaisisi lähestulkoon kaiken. Et tekstin varassa ei näytellä, vaan se että kroppa voi kertoa jotain ihan muuta. Aina kun on mahdollisuus, niin mä yritän tunkea jotain liikekieltä tai tanssillista liikettä mukaan, vaikken mikään tanssija olekaan. Fyysisesti irrottelen roolissani. Kyllä mä koen myös, että mä oon aika tunneherkkä näyttelijä myös, kykenen menemään tunteissa tosi syvälle. Laulutaito on sitten se, millä en rupea kehumaan. Se on mun selkeä heikkouteni.”

Minkä taidon haluaisit osata? ”Kyllä mä haluaisin paremmin osata laulaa, oon mä muutamassa musikaalissa ollut mukana jossain kuorossa hoilottamassa, mutta sitä on turha jossitella niin kauan kun en tosissani käy asiaan kiinni. Mulla ei ole niin paljon kipinää siihen, koska mä en varsinaisesti diggaa sitä musikaalissaolemista. Sitä soitinasiaa mä olen ehkä vähän jopa harmitellut, ettei ole tullut nuorempana opeteltua mitään soitinta. Se vois olla sellainen, minkä mä jossain vaiheessa opettelenkin”, suunnittelee Tapani.

”Mulla on cv, jota tuossa tutkailin just jokin aika sitten. Sitä pitäisi nimittäin vähän päivittää... Joo-o, mulla lukee siellä erityistaitona ratsastus, mutta mä oon ollut viimeksi hevosenselässä joskus 10 vuotta sitten. Hovimäki- tv-sarjaa varten mut koulutettiin Niinisalon varuskunnassa ratsastamaan.”

Löytyykö suvustasi muita teatteri-tai taiteellisella alalla työskenteleviä? ”Mun pikkuserkkuni on näyttelijä Milka Ahlroth ja äitini setä on taiteilija Yrjö Kokko. Sitten on Kansallisbaletin puolelta nyt jo edesmennyt Jorma Koivumäki, hän tanssi siis Kansallisbaletissa. Ehkä sieltä on tullut se mun tarpeeni ilmaista liikettä tanssillisin keinoin? ”Tapani pohtii.

kuva Teatterikärpänen

Milloin kiinnostuit teatterista / näyttelemisestä? ”Joskus lukiossa mä innostuin kirjoittamaan koulun näytelmäkerhoon juttuja, mua pyydettiin siihen kun multa jotenkin tuli sitä juttua, ja näyttelinkin niissä myös vähän mukana. Sit tultiin kehumaan, että sähän oot tosi hyvä tuolla lavalla, ja innostuin tietysti siitä. Jossain lukion loppuvaiheessa opinto-ohjaaja tuli kysymään multa ja mun kaverilta, että mitä te pojat oikein meinaatte tehdä tän koulun jälkeen, se ei oikein uskonut meihin. Me katottiin sieltä opinnonohjauskirjasta, että mihin on kaikista vaikeinta päästä ja TeaK on sellainen, ja sanottiin yhdestä suusta, että me meinataan näyttelijöiksi. Toi nyt oli silloin vitsi, mutta kyllä mä sinne sitten pyrin. Se kaveri on muuten Tampereella poliisina...”

”Mä siis kirjoitin aika paljon ja sit mä luin myös paljon, Täällä Pohjantähden alla teki ison vaikutuksen, ja sitten aloin lukea myös näytelmiä. Tää mun pikkuserkkuni Milka oli myös yksi vaikutin, mä näin sitä sukujuhlissa ja sehän oli Jouko Turkan oppilas ja mun mielestä magee ja mielenkiintoinen, räväkkä tyyppi. Mä näin jotain sen tv-juttuja ja aloin miettiä, että mäkin haluaisin tolle alalle. Ei oo kyllä olemassa mitään tiettyä hetkeä, et milloin mä sen päätöksen tein. Pyrin kerran TeaKiin, ja sit mä lähdin vähän kokeilemaan Voionmaan Kansanopistoon vuodeksi, se oli 1990 ja sit mä pyrin sen jälkeen uudelleen TeaKiin. Pärjäsin ihan kohtuullisesti, mutta en päässyt sisään. Sit tulin tänne Lahteen Lahden Kansanopistoon vastaavalle linjalle. Lahden vuoden jälkeen mä sitten pääsin TeaKiin. Nätyynkin mä ehdin pyrkiä kaksi kertaa. Kouluun pääsin 1993 ja valmistuin 1997. Kari Heiskanen oli meidän kurssin proffa ja Kari Väänänen oli toinen vastuuproffa. Kovaa sakkia. Meillä kävi hyviä luennoitsijoita, mm. Vesa Vierikko piti pinnallisen näyttelemisen kurssia yhdessä Pirkka-Pekka Peteliuksen kanssa ym. Se oli hyvä koulu, näin mä ajattelen jälkikäteen. Silloin se ei tuntunut aina siltä, se oli niin rajua ja mä olin moneen kertaan lopettamassa koko touhua.”

Mikä oli lopputyösi aiheena? ”Sen lopputyön nimi oli ”Jäniksenhoito-ohjeita eli tarinoita muukalaisuudesta”. Mä tutkin muukalaisuuden käsitettä, sitä että miten ihminen voi olla muukalainen omassa elämässään tai että miten voi tuntea itsensä ulkopuoliseksi, ja miten se sitten ehkä heijastuu teatteritöihin. Toi oli niinku se ydin, mutta kyllä se aihe laajeni käsittelemään mm. kaikkia mun teatterikouluaikana tekemiäni duuneja ja mun ajatuksia näyttelijäntyöstä ylipäätään. Se muukalaisuus oli se johtava lanka siinä.”

Millä alalla mahdollisesti olisit, jos et olisi teatterin parissa eli onko olemassa vaihtoehtoa B? ”Ei varsinaisesti ole, mutta voin sanoa, että jos mä nyt vaihtaisin ammattia, niin mä haluaisin olla joku Jacques Cousteau- tyylinen meribiologi, joka saa matkustella tuolla merillä ja tutkia tuntemattomia saaria ja luontoa. Se kiehtoisi mua. Silloin kun mä pyrin TeaKiin, niin mulla oli varasuunnitelma jos en pääsiskään, ja mä pyrin Ravintolakoulu Perhoon tai olin pyrkimässä kokkipuolelle, mutta luojan kiitos mä en sinne sitten joutunut. Vai oliks se esimiespuoli, en muista enää. Pienenä poikana mä tykkäsin piirtää talojen pohjapiirrustuksia, mä mittailin ja tein mittasuhteista pohjapiirroksia sitten. Hirveen tarkkaa hommaa. Kyllä mä luulen, että mä oon ihan oikeassa hommassa nyt. Musta on ainakin vähiten vahinkoa kaikille tässä. Paitsi että henkisiä vaurioita pystyn kyllä tietysti tuottamaan tässäkin”, Tapani nauraa.

Miksi olet näyttelijä? ”Tän on varmaan moni vastannut, mutta mä oon ollut aika ujo ja huono ilmaisemaan itseäni ja tää on ollut tapa ylittää itsensä ja olla rohkeasti ihmisten edessä. Mulle oli ihan kauheeta kaikki esitelmät ja muut, mä pelkäsin niin paljon mennä luokan eteen. Käsittämätöntä, että mä tänä päivänä menen joka päivä ihmisten eteen. Kyllä se varmaan on jonkinlainen ajava tekijä ollut, mutta miksi mä ihan oikeasti haluan tehdä tätä ja miksi mä nyt oon tässä ammatissa, niin kyllä mä nään oman pestini ja miksi teatteria tehdään - mun mielestä siinä pitää olla joku sellainen vääntö, että me peilataan jotain tästä tämän päivän yhteiskunnasta. Mä en hirveästi tykkää olla mukana esityksissä, jotka on jonninjoutavaa soopaa. Nään sen sijaan mielelläni itseni esityksissä, missä on jonkunnäköistä yhteiskunnallista väittämää tai yhteiskuntakritiikkiä. Teatterin tehtävä on olla koira, joka vähän näykkii. Kaikkia miellyttävä laumamielinen teatteri on mun mielestä masentavaa. Mieluummin esityksiä, mistä kaikki ei välttämättä pidä, koska ne jotka pitää, pitääkin sitten ihan järjettömästi. Eikä sen aina tarvitse olla yhteiskuntakriittistäkään, esityksessä voi olla paljon pieniä tekoja, joilla pyritään vaikuttamaan ihmisten asenteisiin ja siihen, että voisi katsoa itseään vähän peilistä.”

Miten ajatuksesi liittyen itse näyttelijäntyöhön ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”En mä tiedä, että oliko mulla edes mitään kuvaa silloin kun menin kouluun. Sitä ei oikein silloin tiennyt, että mitä tää oikein edes on. Nyt kun mä tässä puhun jotain sisällöstä, niin en mä silloin pystynyt niitä edes erittelemään. On se ainakin niin muuttunut, että kun mä menin sinne kouluun, niin mä kuvittelin osaavani kaiken, vaikken oikeasti osannut mitään. Kun mä lähdin sieltä, niin mä en edelleenkään osannut mitään, mutta mä tiesin sen. Totta kai sitä oli oppinut asioita siellä, mutta tavaraa tuli niin valtava määrä, että mun mielestä neljässä vuodessa kukaan ei ole valmis, sä saat paperit kyllä ja jonkinlaiset pelimerkit, mutta oli se kyllä tosi vajavaista vielä. Mulla meni varmaan kolme-neljä vuotta koulun jälkeen itsetunnon kasaamiseen, ja sit vasta voin ylpeästi sanoa olevani näyttelijä. Kun tulin Lahteen, niin täällä vasta alkoi pikkuhiljaa hiffaamaan niitä asioita, mitä mulle TeaKissa tuputettiin.”

Todistettavasti ollaan Lahessa...

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia? ”On niitä moniakin. Ennen kuin mä pyrin TeaKiin, mä kävin katsomassa Työviksessä paljon esityksiä, joissa oli Ola Tuominen, ja hän teki muhun nuorena poikana suuren vaikutuksen. Päätin, että mä haluan tehdä kans tuota mitä Olakin. Martti Suosalosta tykkään kovasti, Tommi Erosesta, Seela Sellasta... Ulkolaisista on helppo sanoa, suomalaisia kollegoita kun mainitsee niin tuntuu, että pitäisi mainita ne kaikki. Ulkolaisista diggaan tosi paljon Daniel Day-Lewisista ja Edward Nortonista.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”KOM-teatterissa, Teatteri Pienessä Suomessa, Kallion teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa, Lahden Kaupunginteatterissa ja Työviksessä yhteistyöproduktiossa sekä Espoon kesäteatterissa.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Rikos ja rangaistus-näytelmästä Raskolnikov, nimirooli Peer Gyntissä, Huomenna hän tulee-näytelmän Estragon, Anna-Liisan Johannes ja sitten Orvot-näytelmän Treat oli myös rakas, kaikki täällä Lahdessa. Varaston Rousku! Jotenkin mä kuitenkin nostan ton Peer Gyntin ja Raskolnikovin ylitse muiden.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Ei oikeastaan tällä hetkellä, on kyllä juttuja missä haluaisin olla mukana.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”No se Daniel Day-Lewis. Ei vaan, kyllä mä jonkun naisen valitsisin. Ansa Ikonen! Eeva-Kaarina Volanen! Tää on ihan mahdoton kysymys. Chaplin?”

Mikä on parasta teatterissa? ”Se vaaran tunne, että se on hetkessä koko ajan ja yleisön kanssa eletään siinä samassa hetkessä. Viehätys on se liveyleisö. Mitä tahansa voi sattua ja toivonmukaan esitys on sellainen, että se elää niin paljon, että se ei olisi aina samanlainen. Ja verrattuna kameratyöskentelyyn sen teatteriesityksen vahvuus on siinä, että sä pääset kerralla tekemään sen kaaren.”

Miten sinä määrittelisit käsitteen ”teatterin taika”? ”Kyllä mä olen sen aika usein kokenut esityksessä sellaisissa paikoissa, missä on hiljaista. Siinä ei ole sanoja. Ja sit se voi olla myös sillai, että katsoo jotain näyttelijää niin, että siinä näyttelijässä on jotain selittämätöntä, sitä voi kutsua karismaksi, läsnäoloksi. Se että kykenee olemaan lavalla niin, että on mielenkiintoinen, niin kyllä se teatterin taika on siinä, koska siihen ei kokonaisvaltaisesti kuka tahansa pysty.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Työssä inspiroi se, että on innostunut ja motivoitunut työryhmä. Ohjaaja, joka on omistautunut sille jutulle ja asialle, inspiroi. Ja kaiken pohjana pitää olla hyvä teksti. Muuten elämässä inspiroi se, kun on joskus vapaa-aikaa ja istuu mökillä järven rannassa laiturilla ja katselee sinne Näsijärvelle.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä yleensä? ”Kyllä mä jännitän, mutta silloin kun mä koulusta valmistuin, mä jännitin niin paljon, että kävin ennen melkein joka esitystä oksentamassa. Se oli ihan järjetöntä, mä ajattelin että tätäkö tää työ nyt on ja miks mä haluan tämmöistä! Se johtui myös siitä kokemattomuudesta ja osaamattomuudesta, riittämättömyyden tunteesta, mutta se meni sitten ohitse kun sai pikkuhiljaa sitä itsevarmuutta ja oppia. Kyllä mä edelleen jännitän, mutta sillai sopivassa määrin, viimeistään muutamaa minuuttia ennen kuin menee lavalle. Harvemmin lavalla sitten enää jännittää.”

Onko sinulla omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”Se vaihtelee juttukohtaisesti. Mulla on eri jutuissa eri rituaalit , mutta juttukohtaisesti ne säilyy aina samoina. Se muodostuu jotenkin jo sen jutun harjoitusvaiheaikana. Kissa kuumalla katolla-näytelmää ennen mä esim. hypin ja juoksin ja punnersin itteni oikein kunnolla hikeen ennen esitystä, koska se vaati sen, että siinä olis pulssi valmiiksi korkealla. Sit on sellaisia esityksiä, niin kuin nyt tää Kurtilla keittää, et olisi ihan järjetöntä punnertaa tässä nyt. Mieluummin mä hörppään kupin kahvia ja menen ihan rauhallisesti sinne, koska se näytelmäkin alkaa niin, että me valutaan velttoina työmiehinä paikalle. Yks on sellainen, mistä mulle kollegat kettuileekin aina välillä, et vaikka mä osaan repliikit täysin, niin mulla on aina ennen esitystä oltava vielä se käsikirjoitus käsissäni ja mä plärään sen läpi. Jos on isompi rooli, niin höpötän vielä ääneen sen kaiken matskun. Se pitää olla vielä se oma, missä on mun omat merkinnät ja kaikki. Se varmaan liittyy myös siihen, että mä olen sitä ihmistyyppiä, joka kolmeen kertaan tarkistaa, että onko kahvinkeitin varmasti pois päältä”, Tapani naurahtaa.

Kerro joku kommellus! ”Oon ollut kerran tilanteessa, jossa näytelmässä Hamlet eräs kollega tuli rantasandaaleissa näyttämölle. Oli unohtanut vaihtaa roolikengät jalkaan. Yleensä ne on sellaisia repliikkimokia, ne on aina hauskoja. Ja yks vastanäyttelijä tuli kerran lavalle housut väärinpäin, sepalus persiissä. Niissä housuissa oli vielä sellaiset isot läppämäiset perstaskut, jotka sitten lepatti siinä edessä. Kyllä sekin nauratti kovasti.”

Tulevia roolejasi? ”Vihan jumala on nyt seuraava, mitä alan harjoittelemaan. Sillä on ensi-ilta tammikuun puolivälissä. Työvikseen tulee uutena se Täti ja minä, joka pyöri täällä pitkään. Nää on nyt sellaiset, joista voin kertoa.”

Onko sinulla mottoa? ”Tää on tylsä, koska mä olen itse näytellyt sen Peer Gyntin eli ”Ole itse itsellesi kylliksi.”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi? ”Heh, vaikken mä haluaisi, niin katso nyt tätä mun nykyistä tukkaa! (ottaa pipon pois päästään) Mä oon Tintti, halusin tai en. Olis kivaa olla Roope Ankka, mut se on kyllä aika tylsä kun sillä on vaan paljon rahaa. Tai Aku Ankka, kun sille aina sattuu ja tapahtuu kaikkea. Sillä menee kaikki kyllä päin hanuria, et sekin on kyllä vähän huono. Ei kyllä mä haluan olla Teräsmies, koska haluaisin osata lentää.”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Meinasin nyt päästää suustani jotain ihan kauheeta. Mä pyörittäisin niiiin miehiä, ja sit mä kävisin välillä istumassa jossain kauneussalongissa korjaamassa meikkiä ja juomassa viisi lasia skumppaa, ja sit lähtisin taas rellestämään.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Mä ottaisin sellaisen taikasauvan, millä mut muutetaan naiseksi päiväksi. Kestääks naiset yksinäisyyttä paremmin kuin miehet, eiks se olisi loogista? Onpas älyttömiä vastauksia mulla. Jos on sun kysymykset, niin niin on kyllä mun vastauksetkin hahahhah!”

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan? (hillitöntä naurua) ”Mä ottaisin taikasauvan, jolla voin muuttua Tarzaniksi. Sit mun ei tarvis ihmetellä, mitä mä teen siellä puussa.”

Hysteeristä naurua. ”Anna tulla vaan lisää!”

Jos matkustaisit aikakoneella … ”Voi jessus näitä, mä tuun hulluksi! Hahahhahahhah!” … menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne matkaisit? ”Huh huh. Mä olisin vaan mennyt katsomaan, että mitä se Eeva ajatteli siitä Aatamista oikeesti. En mä sitä mahdollisuutta käyttäisi mihinkään sotiin tai hirmutekoihin, jos ei olis mahista muuttaa mitään. Nyt mä tiedän! Mä menisin 80-luvun puoliväliin, kun Tappara voitti kolme kertaa peräkkäin jääkiekon SM-kultaa ja nauttisin uudestaan siitä”, Tapani saa naurultaan sanottua.

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä menen pukuhuoneeseen, laitan roolivaatteet päälle ja mä haen mun irtoviikset ja peruukin tuolta maskista, ja sit mä käyn niitä repliikkejä vähän läpi ja liimailen niitä viiksiä. Ne on vielä sellaiset tosi huonot irtoviikset, teipit näkyy varmaan takariviin asti!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakas

Mistä sanasta pidät vähiten? - Paska

Mikä sytyttää sinut? - Nainen

Mikä sammuttaa intohimosi? - Ei mikään! Vastaan taikasauva!

Suosikkikirosanasi? - V-sana ja paska

Mitä ääntä rakastat? - Lapseni naurua

Mitä ääntä inhoat? - Lehtipuhallinta

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Meribiologi

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Verovirkailija

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Moro nääs!