Iloisten sielujen hotelli / Aleksanterin teatteri

Iloisten sielujen hotelli / Aleksanterin teatteri

Kantaesitys 28.3. 2019, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Virpi Hämeen-Anttila
Sävellys Jukka Nykänen
Ohjaus Reetta Ristimäki
Koreografia Peter Pihlström
Dramatisointi Virpi Hämeen-Anttila ja Reetta Ristimäki
Pukusuunnittelu Marja Uusitalo
Valosuunnittelu Janne Teivainen
Kuva-ja videosuunnittelu Artur Sallinen ja Emil Sallinen
Äänisuunnittelu Ville Leppilahti
Maskeeraussuunnittelu Aarni Mikkola
Musiikin sovitus ja orkestraatio Marko Hilpo
Tuotanto Reetta Ristimäki/Greta Tuotanto Oy 

Rooleissa : Miro Apostolakis, Heljä Heikkinen, Michaela Jäppinen, Minja Koski, Janne Marja-aho, Rami Meling, Joel Mäkinen, Otto Pilli, Ville Pulkki ja Tatu Siivonen

Muusikot : Marko Hilpo (kapellimestari, koskettimet), Kari Paavola (rummut, lyömäsoittimet), Hannu Rantanen (bassot) ja Juha Savela (kitarat)

Skene-kuoro : Nyyti Ahola, Susanna Forsberg, Jenny Helavuori, Miila Huttunen, Johanna Iisalo, Michaela Jäppinen, Briitta Lindroos, Kaj Lindström, Elias Lintula, Rami Meling, Solja Mentu, Ville Pulkki, Aura Raappana, Tiina Rantanen, Susanna Sainio ja Nina Salminen

 Minun oli tarkoitus kirjautua Iloisten sielujen hotelliin jo ensi-iltapäivänä, mutta töissä sattui pienehkö polvenmuljautus ja jouduin perumaan reissuni. Sillä hetkellä harmitti kun tiesin, että tämä esitys taisi sitten jäädä näkemättä minulta kokonaan. Löytyi kuitenkin vielä yksi päivä, joka sopisi aikatauluihini, mutta siinä oli jo yksi varaus toisaalle. No, välillä käy niinkin, että alkuperäiset suunnitelmat muuttuvat ja menin perumaan sen toisen esityksen, jotta pääsisin katsomaan tätä. Ja kuulkaa, eipä ollut hassumpi suunnitelmanmuutos se!

 1920-luvun Helsinkiin sijoittuva murhamusikaali (mielikuvitusta kutkuttava lajityyppi!) perustuu Virpi Hämeen-Anttilan Björk-romaaneihin, joista minulla ei ollut ennalta mitään käryä. Avoimin mielin siis katsomaan. En ole mikään asiantuntija historian suhteen, mutta ainakin heti alkuun puvustus vaikutti mielestäni oikein passelilta ja aatokseni liisivät menneisiin aikoihin. Hiukan myöhemmin mielessäni kävi, että tämähän on meidän oma Babylon Berlin : murhamysteeriä, heiluvia helmoja, kapakkatunnelmaa, katupoikia, nuhruista työläismeininkiä, fiinimpää väkeä, vastakkainasettelua, pitkiä katseita ja kaiken keskellä varsin karismaattinen ja samalla inhimillinen päähenkilö Karl Axel Björk (Joel Mäkinen) henkilökohtaisine painiskeluineen (morfiinikoukku, kansalaissodan läheisyys, sillan molemmat puolet).

 Murhan ratkominen vaikutti olevan vähän sivujuonne, mutta varsin viihdyttävissä merkeissä kuljettiin pitkin Helsinkiä Pitkänsillan puolelta toiselle joka tapauksessa. Mainiota, monipuolista ja svengaavaa Jukka Nykäsen säveltämää musiikkia ja loistavia laulajia oli ilo kuunnella. Lisäksi bonuksena saimme kieltolaista tanssivia poliiseja, autenttista kuvamateriaalia projisointeina sekä hiukan psykedeelisiäkin kuviota taustalle, pieniä pilttejään heijaavia työläisnaisia ja plakaatit käsissään ylpeinä marssivia naispuolisia opiskelijoita. Tähän sitten vielä hyytävä mysteerimies Vahanaama/Öörfiilari (Janne Marja-aho), joka nostatteli kylmiä väreitä ja ihokarvoja pelkällä olemuksellaan.

 Tähän on kyllä onnistuttu haalimaan rooleihin oikein pätevää porukkaa, joiden yhteispeliä oli ilo seurata ja kylkeen vielä taitava, tanssiva ja laulava Skene-kuoro. Mukana oli muutamia muilta estradeilta ennestään tuttuja ja hyväksihavaittuja tyyppejä, joista osaa en ollutkaan nähnyt pitkään aikaan. Björkin ja Lisbeth Axelsköldin (Heljä Heikkinen) duetto pianon ääressä soi varsin kauniisti, enkä myöhemmin heti edes tajunnut, että Heikkinen retkotti kapakassa ilolintunakin. Tatu Siivonen on aina vahva valinta, samoin Minja Koski, jonka uniikkiin ääneen tunnustan olevani hiukkasen pihkassa. Tykästyin erityisen paljon nuoreen Kallion kundiin Frans Valkamaan (Miro Apostolakis), jonka menossa oli jotain varsin tuttua enkä saanut päähäni mitä. Poistuttaessa sitten sekin selvisi, kun minua kadulla ohittanut naisporukka vertasi häntä nuoreen Pentti Siimekseen. Aivan!

Edessä Joel Mäkinen ja Miro Apostolakis

 Varsinainen dynamo on sitten Joel Mäkinen, joka on kyllä loistavassa iskussa! Mitä laulua ja mikä läsnäolo kaikissa tilanteissa! Fanitan kybällä! Täytyy sanoa, että todella yksinkertaisilla konsteilla parhaat kohtaukset mieleeni iskostuivat : eipä tarvittu muuta kuin hitunen savua, hämyisät valot ja kaiken keskellä mies ja ääni. Kaikki oli siinä. Huh miten hienoa! Rosvojahdissakin saatiin vastaava kokemus. Ei siinä mitään prameita lavasteita tarvittu, tunnelma oli kohdillaan muutenkin.

 Minua ilahdutti esityksen lisäksi myös se, että onnistuin bongaamaan yleisön joukosta muutamatkin tyylikkäät viikset ja narikassa näin pari vanhempaa herrasmiestä hattuineen ja kaulahuiveineen. Ai että hiveli silmää! Mukavasti oli väki lähtenyt liikkeelle noin muutenkin ja käytävillä oli tungosta. Se on teatterissa aina hyvä homma se. Jos kiinnostus 20-luvun Helsinkiin nousi entisestään, voi käydä tsekkaamassa Hakasalmen huvilassa Suruton kaupunki -näyttelyn (syyskuun alkuun). Ja jos esityksen mielit nähdä, siihen on onneksi vielä muutama mahdollisuus. Lisäinfoa oheisessa linkissä.

 Jotenkin näin vaalien alla jäi mieleeni vielä se ajatus, että ei ajatusmaailman tarvitse olla mustavalkoista joko-tai -meininkiä. Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan. Niinkö? Eikö muka mitään muuta keinoa ole? Björk onneksi oli oivaltanut tämän jo aiemmin.

Esityskuvat (c) Kari Hakli

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos työryhmälle!) 

Mio, poikani Mio / Kouvolan Teatteri

Mio, poikani Mio / Kouvolan Teatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 22.2. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Marielle Eklund-Vasama

Lavastus ja pukusuunnittelu Sanna Halme

Valosuunnittelu Esa Kurri

Projisoinnit Alisha Davidow

Äänisuunnittelu Riku Hämäläinen

Rooleissa : Markus Virtanen, Jose Viitala, Maija Sydänmaanlakka, Arimo Haltsonen, Sami Kosola, Heljä Heikkinen, Elina Ylisuvanto, Veli-Matti Karén ja Siiri Karén/Erika Rinne

 Astrid Lindgrenin vuonna 1955 julkaistu kaunis, mutta surumielinen tarina "Mio, poikani Mio" on satu yhdeksänvuotiaasta orvosta Jussi-pojasta, joka ei oikein viihdy ottovanhempiensa luona. Parin taianomaisen käänteen ansiosta Jussi matkustaa Kaukaisuuden maahan, jossa häntä odottaa Kuningas. "Mio, poikani Mio!" lausuu Kuningas lempeästi Jussin ensi kertaa nähdessään ja selviää, että Jussi onkin prinssi Mio, jolle on aikojen alussa tuhansia vuosia sitten määrätty tärkeä tehtävä. Kaukaisuuden maassa Mio ystävystyy heti Jum-Jumin kanssa ja saa upean Miramis-ratsun, kaikki on ihastuttavaa ja kaunista. Tarjolla on leipää, joka vie nälän; vettä, joka vie janon ja satuja iltaisin kertova kaivo. Jostain kuitenkin kuuluu haikea surulinnun laulu, joka kertoo tarinaa varastetuista lapsista. Puheissa vilahtaa pelottava Ritari Kaamo, joka Mion pitäisi kohdata ja halkaista ritarin kivinen sydän tätä tarkoitusta varten taotulla erityisellä miekalla. Alkaa jännittävä seikkailu, jossa ystävyys, sankaruus ja omien pelkojen voittaminen ovat vahvasti läsnä.

Mio (Markus Virtanen) ja Kuningas (Sami Kosola) / (c) Marja Seppälä

Melkoinen arjen seikkailu oli myös minun tieni Kouvolaan syksyisen koleana toukokuisena aamuna. Kello viiden aamuheräämisen, parin junanvaihdon ja kaatosateen siivittämänä löysin kuin löysinkin itseni teatterin katsomosta kera monikymmenpäisen lapsijoukon - koululaisnäytös kun oli kyseessä! Mio, poikani Mio oli minulle aiemmin tuttu ainostaan nimenä, eli minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä tuleman pitää. Esityksen lavasteet, värimaailma ja taidokkaat projisoinnit veivät mennessään heti kättelyssä ja olin satumaailman lumoissa ihan täysin. Hyvin nopeasti mieleen tupsahti usempiakin yhtymäkohtia Taru sormusten herrasta-maailmaan (kiintoisaa, sillä Lindgrenin alkuperäisteos on ilmestynyt samoihin aikoihin Tolkienin tarinan kanssa) ja näin päässäni Mion alaviitteellä "Kuninkaan pojan paluu"...

 Lapsetkin malttoivat keskittyneesti seurata seikkailun kehittymistä, ja jännän tarinan lomaan oli lisätty muutamia huvittavia osasia, joihin nuorempi väki tirskuen reagoi. Lettujen heittely kuningasta päin taatusti naurattaa, samoin kuin huonojalkainen mummo, joka poistuukin tanssahdellen paikalta. Jännä kontrasti saatiin mielenkiintoisesti toteutetuista hämähäkin lailla liikkuvista urkkijoista, joiden olemus oli aika iljettävä, mutta tarkkakorvaiset kuulivat kähisevien äänien joukosta tuttuakin materiaalia. Hienosti heräteltiin mielikuvia synkästä Ritari Kaamosta, valo-ja äänimaailma tummeni hetkessä ja musta jättimäinen viitta heilahti taustalla. Kääk! Kun hahmo sitten lopulta lavalle saapui, tuli mieleeni heti jonkinsorttinen Lordin ja Darth Vaderin risteytys. Repikää siitä!

 Tarina eteni varsin sulavasti ja tarjosi sopivassa määrin jännitystä ja pieniä suuri sankaritekoja. Yllättäviä käänteitä ja pelastumisia tuli matkan varrelle tämän tästä, juuri kun tuntui siltä että nyt pienet sankarimme Mio (Markus Virtanen) ja Jum-Jum (Jose Viitala) ovat pahassa pulassa eivätkä mitenkään pysty tästä pinteestä enää selviytymään. Kiintoisissa tarinoissa ja teatterissa on ihan parhautta se, että kaikki on mahdollista. Pienet linnut tekevät sankaritekoja oman henkensä uhalla, satulangasta kudottu kangas muuttaa näkymättömäksi tuosta noin, nokkahuilun avulla löytyy kadonnut ystävä. On lupa tunnustaa pelkonsa ja pienuutensa ja vaikka vähän itkeäkin, jos siltä tuntuu.

Mio ja Kutojatar (Elina Ylisuvanto) / (c) Marja Seppälä 

 Koko porukka niin lavalla kuin lavan takanakin puhalsi loistavasti yhteen hiileen, ja mieleeni jäi erityisesti joka paikkaan ehtivä urkkijaryhmä, sydämellinen ja lempeä Kuningas (Sami Kosola) sekä tarkasti ja lämmöllä pienen pojan sielunmaisemaa tulkinnut Markus Virtanen.

 Näytelmän käsiohjelmassa mainittiin hienosti se, että "Astrid Lindgrenin suosion salaisuus piilee kaiketi myös siinä, että hän kirjoitti ajatuksissaan sille lapselle, joka itsekin joskus oli. Hän muisti lapsen tunteet, toiveet ja pelot ja yhdisteli todellisia lapsen elämän suuria kysymyksiä ikiaikaisiin sadunaineksiin. Myös pieni ja heikko voi olla sankari, ja voittaa omat pelkonsa ja maailman pahuuden." Juuri näin. Katsomosta poistuessani edessäni kulki pikkuinen poika, joka rehvakkaasti totesi toiselle pojalle "Tää oli aika mälsä" ja sitten narikoiden luona julisti opettajalleen, että "Oli muuten hyvä!"

 Kyllä kannatti lähteä aamujunalla Kouvolaan! Mio, poikani Mio oli sangen lumoava tarina ja varsinkin toteutus, ja herätti mielenkiinnon lukea tämän myös kirjana.

 Mio, poikani Mio saa vahvat neljä tähteä ****.

 Esitykset jatkuvat vielä syksyllä! Lisätietoja täältä. 

(näin esityksen pressilipulla)

Haastattelussa Heljä Heikkinen

Heljä Heikkisen tapasin kesäkuun alkupuolella 2013 Helsingissä Kampin kauppakeskuksessa sijaitsevassa kahvilassa.

Espoosta kotoisin oleva Heljä on syntynyt 1988 ja horoskooppimerkiltään hän on kalat. ”Olen asunut Espoossa lapsuuden ja nuoruuden, ja koulut olen käynyt Helsingissä, kunnes muutin Lahteen opiskelemaan.”

Mitä harrastat? ”Harrastukset on muuttuneet suurilta osin työksi, tähän on siksi aika vaikea vastata. No mä harrastan aika paljon kaikkea ruokaan liittyvää, ruuan tutkimista ym. Mua kiinnostaa luomuruoka, ruuan puhtaus ja ravintopuoli. Luen aika paljon ruokablogeja ja juttuja myös ihan terveyden näkökulmasta. Kyllä mä sitten harrastan myös lenkkeilyä ja joogaa. Tanssiakin, mutta se on tavallaan myös työtä. Viulunsoittoa, pianoa...Myös nokkahuilua ja rumpuja olen soittanut.”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi / vahvuudeksesi ammatillisessa mielessä? ”No tuo musiikillinen osaaminen ainakin. Äänenkäyttö. Tietenkin laulaminen, mutta tuo äänenkäyttö myös siinä mielessä, että teen paljon noita ääninäyttelijän hommia. Kielitaidon voisi laittaa myös erityistaidoksi, mä puhun nimittäin ranskaa. Olen ollut ranskankielisessä koulussa. Ammatillisessa mielessä siitä on ollut jopa vähän hyötyä, oon lukenut tuhansittain ranskankielisten sanojen ääntämisohjeita yhteen verkko-oppikirjaan. Kouvolan Teatterissa mulla oli rooli ranskalaisena sisäkkönä, lisäsin sinne vähän repliikkejä sitten itse”, naurahtaa Heljä.

Minkä taidon haluaisit osata? ”Akrobatia olisi sellainen! Vähän osaan, mutta sitä olisi kiinnostavaa osata enemmän. Sit taitoluistelu on sellainen laji, mitä rakastan katsoa. Ammatillisessa mielessä oon sitä mieltä, että kaikkea voi oppia, ei välttämättä tulla mestariksi mutta kuitenkin. Kaikki on opeteltavissa, jos on tarpeeksi motivaatiota ja hyvä opettaja.”

Löytyykö suvustasi muita teatterialalla olevia? ”Isosiskoni opiskelee TeaKissa teatteripedagogiikkaa ja hän on esimerkiksi voittanut Kajaanissa muutama vuosi sitten sen Vuoden Nuori Lausuja – kilpailun. Jonkun verran esiinnymme yhdessä myös. Isäni on tunnettu esim. yhtenä Avaran luonnon kertojaäänenä ja hän on myös lausuja. YLE:llä hän on ollut toimittajana, vaikkakin eläkkeellä nyt, mutta tekee sitäkin enemmän äänitöitä.”

Milloin kiinnostuit teatterista / näyttelemisestä? ”Mulla on kaikki varmaan lähtenyt musiikin kautta, musiikkiopistosta. Siellä esiinnyttiin paljon. Isäni työn kautta tietenkin myös, hän oli pitkään lasten-ja nuortentoimituksessa, ja alle kouluikäisenä olin jo jossain tv-hommissa mukana, runo-ohjelmissa ja vastaavissa. Tavallaan kasvoin siihen, eli kiinnostus kulki mukana koko ajan. Varsinaisesti teatterista kiinnostuin sitten silloin, ja muistan tän ihan tarkkaan, kun näin Les Misérables-musikaalin Helsingin Kaupunginteatterissa. Olin 12-vuotias silloin. Me käytiin hirveesti teatterissa, ja mä olin välillä vähän sillai ”voi ei taas!”, kun mä en kaikkea aina ymmärtänyt. Les Misistäkin ajattelin ensin, että voi ei tää on läpilaulettu, mutta sitten istuinkin ihan naulittuna katsomassa sitä. Mulla on vieläkin se käsiohjelma tallella, oon selaillut sen ihan puhki. Sit mä aloitinkin laulu- ja tanssitunnit sen jälkeen, se kimmoke oli kyllä ihan selkeä. Isä on kyllä myös vaikuttanut siihen, mutta hän ei ole se syy miksi olen nyt tällä alalla. Olin dubannut ja olin tehnyt musiikkia, mutta kun näin Les Misin, niin tajusin sen, että mä haluan tehdä kaikkea vielä isommin ja lisätä siihen vielä muitakin elementtejä, eli näyttelijäntyön ja liikunnallisen ilmaisun”, Heljä muistelee.

”Koulussa olin kaikenlaisissa esityksissä mukana, ja sittenhän mä menin Kallion ilmaisutaidon lukioon ja sieltä sain lisää vielä boostia ja sit alettiin tehdä musikaaleja. Harjanteen Samuelilla oli pystyssä sellainen nuorten musikaaliteatteri, tehtiin niitä ihan omalla ajalla, eli ne ei liittyny kouluun mitenkään. Vaikka oltiin kaikki nuoria, niin niissä oli kyllä äärimmäisen ammattitaitoinen ote, ja hirveen monet niistä mukanaolleista on päätynyt alalle. Petrus Kähkönen, Mikael Haavisto, Lauri Kukkonen... Se porukka oli tosissaan!”

Heljä lempikauppansa edustalla / kuva Teatterikärpänen

Entä muut alan opinnot? ”Olen valmistunut Lahden Ammattikorkeakoulusta Mutelta 2011. Musiikkiopistossa olin 12 vuotta, mulla on päättötodistus sieltä, ja suoritettuna musiikin teoriat ja tutkintoja muutmista instrumenteista. Omalla ajalla olen käynyt sitten tanssiopintoja.”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit eli mikä olisi vaihtoehto B? ”Pitkään olin hakemassa Sibelius-Akatemiaan musiikkikasvatuspuolelle, mutta sitten se vaihtui musiikkiteatteriin. En ole haaveillut musiikkiopettajan ammatista, mutta siitä koulutuksesta kyllä, sehän on hirveen monipuolinen. Sit mä oon miettinyt, että mä tekisin jotain kielten parissa, jos mä en tekisi tätä”, pohtii Heljä.

Miksi olet näyttelijä? ”Mulla on sisäsyntyinen tarve toteuttaa ja ilmaista itseäni näin, esiintymisen ja tietynlaisen luovuuden kautta. Mun mielestä melkein kaikkien tällä alalla olevien perimmäinen syy on se, että halutaan olla esillä, eihän kukaan tätä muuten tekisi. Voisi sanoa, että jonkinlainen narsismi, vaikka sillä sanalla onkin vähän ikävä sivumaku. Monella se alkusysäyksen syy on varmaan ollut myös se, että joku esitys on vaikuttanut voimakkaasti ja saanut aikaan jotain. Kyllä mäkin oon saanut sellaisia katharsiksen kokemuksia teatterissa ja kokenut, että joku esitys voi osua ihmisten tajuntaan paremmin kuin joku saarnaava lause tyyliin ”näin sinun täytyy elämässäsi toimia”. Kun se tulee esityksen kautta, sen voi oivaltaa ihan eri tavalla. Vaikuttaminen ja myös lohdun tuominen on tärkeää, samoin viihde. Viihde on vähän aliarvostettua, sitä pidetään liian usein ”vain kevyenä”. Ei siinä ole mitään väheksyttävää, jos ihmiset haluaa tulla paikalle nimenomaan viihtymään.”

Kerro lisää dubbaustyöstäsi. ”Välillä mä koen, että se on mun jopa suurempi, vahvempi ammatillinen kuva kuin näyttelijäntyö, koska mä teen sitä niin paljon. Olen tehnyt sitä nyt 15 vuotta. Seitsenvuotiaana tein ekat jutut, mutta säännöllisemmin aloitin ollessani 9-vuotias. Eka kerta oli Seesamitiessä, siitä se sitten lähti. Aika pian sen jälkeen sain Ötökän elämää-leffassa Prinsessa Dotin roolin. Oon siis dubannut ihan pienestä ja toivon, että saan tehdä sitä aina. Olen lukenut äänikirjoja myös. Viime vuonna (2012) tein sen Brave (Urhea)-elokuvan pääroolin eli Meridan, oli kyllä ihanaa tehdä se prinsessarooli! Dubbaus on ihanaa! Mä koen, että mä handlaan sen ja nautin siitä todella paljon. Ja kaikki ihmiset, jotka sillä alalla on, on ihan superkivoja”, riemuitsee Heljä.

Onko sinulla omia esikuvia? ”Ihan laulajia jos mainitaan, niin kyllä mä ihan pienenä naapurintytön kanssa esitin Céline Dionia playbackina...Kotimaisista Maija Vilkkumaa on ollut mulle suuri esikuva, ja Nina Tapio myös. Pakko myöntää, että pienenä mä dubbasin yhdessä jutussa, missä Nina lauloi yhden kappaleen. Meillä oli se VHS kotona ja mä aina kelasin sitä laulua edestakaisin ja kuuntelin uudelleen ja uudelleen. Ninan soundi miellyttää mua edelleen hyvin paljon. Näyttelijöistä ei tuu ketään sillai ihan heti mieleen. Musikaalipuolelta mä tykkään todella paljon Petra Karjalaisesta, Tampereella olen käynyt katsomassa paljon juttuja missä hän on mukana. Maria Ylipää on tehnyt muhun myös ison vaikutuksen.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”Mulle tuli nyt jostain syystä ekana mieleen Esko Salminen. Tehtäisi sellainen isä-tytär – tyylinen juttu.”

Kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Kyllä se olisi se Céline Dion, vaikken tiedä tulisiko siitä yhtään mitään. Haluaisin laulaa sen ”Tell him”-dueton, jonka se laulaa Barbra Streisandin kanssa.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja mainitse muutama tärkeä roolityösi? ”Lahden Kaupunginteatterissa olin mukana kolmessa musikaalissa, Oliver!, Fame ja Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen. Sit me tehtiin myös Lahdessa Suomen Musiikkiteatteriensemblen kanssa se RENT, se on mulle kauhean tärkeä se Maureenin rooli siinä. Tällä hetkellä mä olen Kouvolan teatterissa. Siellä meillä oli kolme sellaista lukudraamaa, mä olin niistä kahdessa mukana. Meillä oli viisi harjoitusta ja sitten me esitettiin se kaksi kertaa yleisölle plarit kädessä. Yleensähän lukudraama on sellaista, että istutaan ja luetaan, mutta tää oli sellainen toiminnallinen. Niistä toisessa mulla oli päärooli. Mä en oo kauheasti tehnyt draamaa, vaan enemmänkin musikaaleja. Sitä ennen olin kyllä tehnyt pienempiä rooleja Kouvolassa, ja tää oli tavallaan turvallinen aloitus, kun se oli lukudraamaa ja siinä antoi itselleen luvan, että tän ei tarvitse olla valmis. En ollut aiemminkaan kokenut lavalla sellaista, mitä mä siinä koin. Se oli hieno kokemus. Se oli Paula Salmisen näytelmä ”Kolmetoista uponnutta vuotta” ja siinä tyttären rooli. Siinä ne varmaan tulikin ne ammattijutut, en ole valmistumisen jälkeen ehtinyt vielä muualla olla. Syksyllä 2013 tulee nyt se Katri Helena-musikaali ja siinä nuoren Katrin rooli, se tulee varmasti olemaan mulle tärkeä juttu myös.”

Free vai kiinnitys, ja miksi? ”Tähän on aika helppo vastata siinä mielessä, että valmistumisen jälkeen en voisi kuvitella mitään parempaa kuin mitä mulla on nyt, eli kiinnitys. Mutella saa pintaraapaisun monestakin asiasta ja musiikkiteatterin mä kyllä handlaan, mutta just tuo draamapuoli ja etenkin se työtahti, et näkee sen mitä se kiinnityksellä on, ja mä oon iloinen siitä, että oon nyt vielä toisenkin vuoden. Luulen, että mä taidan kuitenkin olla enemmän sellainen freelancer-ihminen. Muutama juttu vuodessa olisi ihanne plus sitten noi äänityöt, joita mä myös haluan tehdä.”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Mä haluaisin tehdä sen Ritvan roolin näytelmästä Kuin ensimmäistä päivää. Jekyll and Hyde-musikaalista se Lucyn rooli... Se RENTin Maureenin rooli oli yks mun haaveeni ja sen mä oon saanut jo tehdä. En mä kyllä sanoisi ei Wickedin Elphaban roolillekaan, ja se Glindan rooli kiinnostaisi myös, koska mä oon vähän sellainen komedienne, mutta toi klasarilaulu pitäis ottaa paremmin haltuun sitä varten.”

Oletko koskaan katunut ammatinvalintaasi? ”En mä sillai tosissani oo, mutta pohtinut olen kyllä asiaa. Jo kouluaikoina kun meni harjoitteluun ja näki sen duunin arjen, niin oon mä sitä paljon miettinyt. Oon todennut etten mä sitä voi silti paeta. Mä tein mun opinnäytetyönkin vähän siitä aiheesta, eli onnellisuudesta, tai siitä että miten tää ammatti vaikuttaa onnellisuuteen, ja haastattelujen ja muiden kautta pohdin aihetta. Haastatteluissa tuli usein ilmi se, että tässä ammatissa ja arjessa on aika rankkojakin tekijöitä mukana, mutta sitä vaan ei voi paeta jos tää on ns. kutsumus. Sit mä uskon, että aina ne asiat jotenkin sitten järjestyy. Kyllä se työnkuva monella muokkaantuu iän myötä, ei kaikki oo aina näyttelijöitä vaan saattaa olla, että siirrytään alaa sivuaviin ammatteihin.”

Mikä on parasta teatterissa / työssäsi? ”Ihmiset! Vaikka mä oon jotenkin puhki tästä koko vuodesta, niin on mulla jotenkin haikee olo nyt, kun joku tietty produktio on loppunut ja kausi on ohi ja niiden ihmisten kanssa on oltu niin tiiviisti. Sen mä oon tajunnut tän vuoden aikana, että teatteri on luopumista. Se on hetken taidetta, se ei jää mihinkään. Kyllä tässä mun mielestä ihmiset on parasta ja väittäisin, että se yhteisöllisyys on poikkeuksellisen vahva tällä alalla.”

Entä miinusta? ”No se, että tää helposti imaisee mukaansa niin täysin, että se voi vieroittaa muusta elämästä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Mua inspiroi New York, jonne olen lähdössä viikon kuluttua taas, mä oon ollut siellä aika monta kertaa. Siinä kaupungissa on jotain kyllä niin inspiroivaa mulle, se on sellainen runsaudensarvi. Sit mua inspiroi levon ja työn sopiva balanssi, se auttaa ylläpitämään mun inspiraatiota, etten mä ”valu kuiviin”. Lisäksi mua inspiroi kirjat, lukeminen, myönteisyyden filosofia. Mä uskon siihen, että itse voi vaikuttaa kaikkeen. Et mun ajatukset ja teot vaikuttaa siihen, mitä mulle tulee hyvässä ja pahassa. Ja kyllä, jos mä nään jonkun äärimmäisen nerokkaan esityksen, niin se inspiroi mua myös ja tuo luovuutta omaankin työskentelyyni.”

Kärsitkö ramppikuumeesta tai esiintymisjännityksestä? ”En oikeestaan. Joskus hermostuttaa enemmän, mutta en mä siitä sillä tavalla kärsi. Sen oon kyllä huomannut, että nyt kun oon päässyt tekemään draamaa, niin se mua jännittää vähemmän ja musikaalissa taas on enemmän tekijöitä, missä voi ikään kuin tehdä virheen, esim. laulaa tai tanssia väärin. Ensi-iltapäivinä jännittää kyllä ja silloin, jos on joku tärkeä tuttu tulossa katsomaan, mutta se ei ole koskaan sellaista negatiivista.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”Tuolla Kouvolassa kun oli seitsemän eri juttua viime vuonna, niin kyllä mulle jokaiseen tuli omat rutiinit. Kyllä mä mielelläni aika fyysisesti lämmittelen, joskus en ole sitä tehnyt ja heti on vähän epämukava olo lavalla. Siihen tulee kai sellainen henkinen ero. Ennen musikaaleja teen lisäksi tietyt ääniharjoitukset”, kertoilee Heljä.

Kerro joku kommellus! (lisätty syksyllä 2013) ” Kouvolassa Perheistä parhain- näytelmässä Veli-Matti Karén esittää mun hahmon Juulin terapeuttia. Meidän kohtauksessa mä tilitän kauheasti, ja sen katkaisee puhelimen pirinä. Efekti tuli äänipöydästä, mutta Vemahan se oli unohtanut ottaa puhelimen mukaan kohtaukseen. Se katsoi mua sellanen ihme irvistys/hymy naamalla ja molemmat vaan repee aivan täysin, ja koko loppukohtaus meni ihan läskiksi. Onneksi tarpeistonhoitaja oli varautunut siihen, että joskus puhelin unohtuu ja oli jemmannut lavastepöydän laatikkoon leikkipuhelimen. Mun hahmosta tuli todella epätasapainoinen siinä esityksessä kun vuoroin nauroi ja itki, kun yritin naamioida sitä naurua. Onneks oli sentään terapiasessio. Ai kamala. Oltiin hiestä märkiä sen kohtauksen jälkeen.”

Kerro joku hyvä muisto! ”Mulle tulee mieleen tämmöinen, kun olin viisivuotias ja olin menossa leikkikouluun, isä oli viemässä mua. Me mentiin bussilla sinne ja oltiin jo valmiiksi myöhässä. Lopulta isä päätti, että nyt ollaan niin paljon myöhässä, että mennäänkin takaisin kotiin. Käännyttiin takaisin ja sit mentiin syömään mun eväät meidän viereiseen metsään. Se oli musta parasta!” Heljä muistelee hymyillen.

Käytkö katsomassa muiden esityksiä? ”Käyn mahdollisimman paljon, enkä pelkästään velvollisuudentunnosta. Pyrin käymään katsomassa ainakin kaikki suurimmat musikaalit, jotka pyörii tässä lähellä. Tänä vuonna tää on ollut kyllä todella haastavaa, koska itsellä on ollut niin paljon näytöksiä, mutta Helsingissä on se hyvä puoli, että täällä pyörii myös maanantaisin ja tiistaisin esityksiä. Tän vuoden hitti mulle on ollut Helsinki Dance Companyn Chorus Line 2013, mä kävin kaksi kertaa katsomassa sen. Se herätti mussa melkoisen inspiraatiokipinän!”

Tulevia roolejasi? ”Olen nuori Katri Helena Kouvolan teatterissa, ja sitten tulee vielä sellaiset näytelmät kuin Perheistä parhain, Karkkipäivä ja Mio poikani Mio, joissa olen mukana.”

Kiinnostaisiko sinua tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa jotain itse? ”Mä haluaisin kyllä ohjata dubbauksia, en koe kutsumusta näytelmien ohjaamiseen. Haluaisin käsikirjoittaa oman sketsisarjan, se on mun haave. Se ehkä tapahtuu, mä kerään koko ajan matskua sitä varten.”

Onko sinulla mottoa? ”Varo mitä ajattelet, sillä se voi toteutua.”

Mistä haaveileit? ”Mä haaveilen siitä, että voisin elää onnellista elämää, johon liittyisi työ (joka ei kuitenkaan hallitsisi liikaa), joskus sitten perhe ja lisäksi haluaisin matkustaa mahdollisimman paljon.”

Mitä muuta haluaisit kertoa itsestäsi? ”Mä oon oikeesti vasta 6,25-vuotias, koska mä oon syntynyt karkauspäivänä.”

Osaatko imitoida ketään? ”Osaan. Se liittyy siihen äänenkäyttöön ja mä väitän, että mä oon aika hyvä poimimaan eri ihmisistä sen olennaisen ja tavallaan matkimaan niitä. Yhdessä vaiheessa mä olin tosi suuri Krisse Salmis-fani, sitä mä imitoin. Ja siinä Krissen ohjelmassa oli kerran vieraana Jarkko Tamminen, joka opetti Krisseä imitoimaan Marja-Liisa Kirvesniemeä, ja mä opettelin kans”, Heljä nauraa.

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Kyllä mä oon aika suuri Taikaviitta-fani, siinä on jotain karismaattista. Jos mä en olis se, niin mä voisin elää sen kanssa.”

Jos voisit viettää päivän miehenä, mitä tekisit? ”Mä haluaisin kokeilla sitä, että mahtuuko mun päähäni todellakin vain yksi asia kerrallaan.”

Jos ihminen menisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Ottaisin ruisleipää ja vettä. Tosi boring! Leivän päälle täytyisi tietysti olla voita ja juustoa ja kurkkua. Sit mä ottaisin mun Frendit-dvd- boxit ja telkkarin.”

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn ajanjaksoon tai hetkeen, minne menisit? ”Kyllä mä menisin johonkin Hollywoodin kulta-aikaan, sinne kaduille aistimaan tunnelmaa.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Heleys

Mistä sanasta pidät vähiten? - Yksinäisyys (tai räkä)

Mikä sytyttää sinut? - Jos joku ihminen kantaa itsensä hyvin

Mikä sammuttaa intohimosi? - Jos joku ”pienentää” itseään

Suosikkikirosanasi? - V-sanaa käytän ikävä kyllä eniten, se ei oo kylläkään mun suosikki...

Mitä ääntä rakastat? - Alkukesän vaaleanvihreys ja se tuoreiden lehtien havina ja luonnon äänet

Mitä ääntä inhoat? - Poran ääni klo 6.30 aamulla

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - CIA:n erikoisagentti, joka sais hyppiä

Missä ammatissa et haluaisi olla? - En kauheen matemaattisessa

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Ole kuin kotonasi, tervetuloa!

Sydämeni laulu / Kouvolan Teatteri

Sydämeni laulu / Kouvolan Teatterin suuri näyttämö

Ensi-ilta 8.9. 2012, kesto noin 2h 50min väliaikoineen

Käsikirjoitus ja ohjaus Henrik Timonen

Musiikki Jukka Linkola

Rooleissa : Johannes Korpijaakko, Satu Taalikainen, Elina Ylisuvanto, Riku Korhonen, Jose Viitala, Tatu Mönttinen, Anssi Valikainen, Heljä Heikkinen, Ilmo Ranne, Nina Petelius-Lehto, Nicolas Frimodig/Anton Ukkola, Anni Kurittu/Lotta Sainio, Gustaf Svensson, Johanna Kuisma-Taskinen, Katja Mattila, Anni Toikka, Riikka Nöjd, Harri Hovi ja Petteri Tykkä

Taustaa : Kantaesityksenä nähtävä Sydämeni laulu on ensimmäinen musikaali Aleksis Kiven elämästä ja viimeisistä vaiheista. Kivi on viimeistelemässä teostaan Seitsemän veljestä ja asuu itseään huomattavasti vanhemman Charlotta Lönnqvistin luona. Yllättäen hän myös tapaa nuoruudenrakastettunsa Albina Palmqvistin. Kivellä on arvostettu ystäväpiiri tukijoukkoina, mutta Seitsemän veljestä saa murskakritiikin ja se on hänelle liikaa.

Plussaa : Johannes Korpijaakko on Aleksis Kiven roolissa ilmiömäinen! Mikä vimma ja palo miehellä, yksi parhaista ja sykähdyttävimmistä roolitöistä mitä olen koskaan nähnyt. Pidin myös erityisen paljon naisrooleista, Elina Ylisuvanto (Albina Palmqvist) vetäisi sellaisen soolon että huh huh. "Karl ja Amalia" oli aivan mielettömän hieno veto. Samoin Satu Taalikaisen kärsivällinen Charlotta, laulaessaan koko hahmon olemus muuttui täysin ja syttyi melkoiseen liekkiin. Laulullisesti ja tanssillisesti pidin kovasti myös Heljä Heikkisen roolitöistä (useita rooleja), erityisen kaunis ääni hänellä ja muutenkin sellaista nuorta raikkautta koko olemuksessaan. Muut miehet Kiven ystäväpiirinä jäivät vähän naisten varjoon, mutta onneksi Anssi Valikainen sai jälleen väläyttää laulajantaitojaan pariinkin otteeseen ja komeaa kuultavaa oli kerrassaan! Musiikki oli paikoitellen vähän liian mahtipontista minun makuuni, parhaimmillaan se oli rauhallisimmissa kappaleissa. Musikaalin kohtauksista eniten mieleeni olivat ne, joissa oltiin kahdestaan ja Kiven herkkyys pääsi esiin. Alussa oli jopa vähän joukoturkkamaista menoakin. Ja se ihana pellavapäinen poika alussa ja lopussa! "Sydämeni laulu" lopussa oli hienosti toteutettu, tosin valoista tuli liikaa mieleen autonvalot ja ehkä se Tuonelan joutsen oli hiukan liikaa... Puvustuksesta myös plussaa!

Johannes Korpijaakko / kuva Marja Seppälä

Miinusta : Kestoltaan aivan liian pitkä! 1,5h kestänyt ensimmäinen näytös oli todella pitkä ja huomasin vilkuilevani kelloa tämän tästä. Joukkokohtauksissa oli kyllä voimaa, mutta todellakin ehkä liiankin mahtipontista musiikkia ja oopperamaisia piirteitä minun makuuni. Sekavaa myös! Sanoista ei aina saanut selvää ja oliko järkeä laulaa minuuttitolkulla eri rahasummista, itse putosin kärryiltä ja heti alkumetreillä siinä kappaleessa. Tähän oli laitettu paljon erilaisia tyylejä ja se vei kyllä tehoa. Lavastus myös häiritsi, liikkuvat lattiat veivät huomiotani liikaa, etenkin kun katsomoon näkyi kaikki vivut ja vipstaakit ja jopa näyttämömiehetkin... Esityksen päätyttyä jäi vähän hämmentynyt olo, lopputulos kun oli aika sekavahko.

Muuta : Loppuvaiheilla sattui myös outo tapaus (näyttelijät lavalla eivät siihen onneksi reagoineet mitenkään), ilmeisesti joku mikrofoni oli jäänyt auki ja katsomoon kuului supinaa ja rapinaa ja "Oh shit!", jonka jälkeen todettiin vielä "Nyt kyllä tulee sanomista..." Muutaman sekunnin se kesti, mutta kieltämättä tuli vähän kumma olo että mitäs nyt tapahtuu. Ja sanomista tuli, oikeassa oli varmasti se joka sen sanoi!

Päärooleille täydet, mutta liika kesto ja sekava kokonaisuus pudottaa tähdet neljään ****