Kadotetut / Arx-Stage

Kadotetut / Arx-Stage, Verstas-näyttämö

Ensi-ilta 12.4. 2017, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Ohjaus ja käsikirjoitus Antti Kemppainen
Näytelmän ideointi Arx-Stagen nuoret ja Antti Kemppainen
Puvustus Arja Huntti
Lavastus Kentti Amp (kuka lieneekään...)
Teknikko ja tuottaja Juuso Suuronen
Äänituki ja jeesi Harri Neuvonen
Tuotanto Lasten ja nuorten kulttuurikeskus ARX ja Hurja Tuotanto

Näyttelijät : Jenna Liiti, Jenna Seppälä, Iida Salminen, Titta Toivanen, Saga Hankaniemi, Rosa Niemi ja Roni Poussu

 Perinteisesti olen käynyt keväisin katsomassa Arx-Stagen esityksiä ja ilollahan näitä nuoria seuraa. Tällä kertaa esityskausi näyttää olevan viikkoja aiemmin kuin tavallisesti, yleensä kun olen mennyt katsomaan varsin kesäisissä tamineissa ja nyt sateli vielä lunta.

 "Kadotetut" on Arx-Stagen panostus Suomi100-juhliin, tai oikeammin Suomi150-juhlallisuuksiin, sillä näytelmä sijoittuu vuoteen 2067. Täytyy kyllä sanoa, että näistä kekkereistä on juhlat kaukana. Minä en tykkää sivistyssanoja viljellä kovasti, mutta olen oppinut uuden sanan - dystopia. Se tarkoittaa tulevaisuutta, joka on kaikkea muuta kuin ihanteellinen. Kaikki aikuiset ovat kuolleet kaikenmaailman kulkutauteihin ja superbakteereihin ja pohjattomaan nälkään, elossa ovat vain lapset ja nuoret. Ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä. Erinäisiä ryhmiä elelee metsissä, olemassaolostaan päivittäin taistellen tavalla tai toisella.

(c) Antti Kemppainen

 Joukko naisia on elänyt ryhmänä pitkään, porukassa on selkeästi havaittavissa niin johtajahahmoa kuin niitä, jotka haluaisivat tehdä asiat toisella tavalla. Päivittäinen tutkimusretki lähistölle on tuottanut tällä kertaa oudon tuloksen - pari ryhmän jäsentä kantaa ryhmän majapaikkaan mystisiä tavaroita, joiden tarkoitusperiä voidaan vain arvailla. Katsomosta on helppo havaita, että kyseessä on niin kännykkää kuin videonauhuriakin kaukosäätimineen, mutta miten niitä laitteita tutkailisit, jos näkisit ne ensimmäistä kertaa ikinä? Yllättäen Nokia-merkillä varustetussa kapineessa onkin vielä virtaa jäljellä ja sinne ilmestyy jotain... kenties viesti? Mutta keneltä?

 Myöhemmin pari naista lähtee etsimään lisää tavaroita samasta paikasta kuin edelliselläkin kerralla, ja palatessaan kantavat mukanaan veristä kääröä. Käärön sisältä löytyy jotain, mikä on ehdottoman kiellettyä tämän porukan keskuudessa. Löydöksellä on mukanaan muistikirja, josta löytyy outoja asioita ja karttoja. Kuka tämä tyyppi on? Mitä hänelle kannattaisi tehdä? Onko tyypistä apua vai pelaako hän jotain peliä?

 Esityksen lyhyt kesto tarjosi hyvin intensiivisen otteen ja paikoitellen olo oli aika ahdistavakin. Tunnelma oli jännärimäinen, jota vielä korostettiin valoilla ja yllättävällä pimeydellä ja asetelmien muutoksilla. Kuka ottaa nokialaisen kautta yhteyttä ja ketä vastaan porukka lähti aseet tanassa? Se jäi itse kullekin pohdittavaksi. Paikoitellen tuli mieleeni sarja Black Mirror, joka myös sijoittuu tulevaisuuteen ja kertoo siitä, mitä kaikkea kamaluuksia nykytekniikalla saadaan mahdollisesti aikaan. Kun kaikki sarjassa käytetyt kikat on tehty mahdolliseksi, jää luultavasti jäljelle juuri tämänkaltainen maailma. Ilman sähköä ja kaikenmaailman laitteita, joilla yhteydenpito ja -otto on helppoa, on ihmisellä aika orpo olo. Turvaa haetaan vain omasta yhteisöstä, jossa kaikkien pitäisi puhaltaa yhteen hiileen ilman minkäänlaista sooloilua. Muuten käy huonosti. Ottaako vallan feminatsit, jonnet, dannyt (vaikkei edes pidä miehen musiikista...), sepot vaiko kenties järviset? Onko vielä muitakin?

 Varsin kiintoisa veto jälleen Arx-Stagen porukalta! Toteutus oli yllättävä, synkkäkin mutta samalla jotenkin raikas. Nuoret ovat niin hyviä ja luontevia, kehitystäkin taas havaittu! Vähän moitetta siitä, etten kunnolla kuullut mitä nauhoitteessa puhutaan. Ääni oli tarkoituksella konemainen, mutta joutui oikein pinnistämään että jotain edes kuuli.

Esitys vielä tiistaina 18.4. (klo 13 ja 19) Verstas-näyttämöllä Hämeenlinnan Teatterissa.

Suomi 2016 - musikaali / Q-teatterin Nuorten Teatteri

Suomi 2016 -musikaali / Q-teatterin Nuorten Teatteri

Ensi-ilta 13.5. 2016 Puoli-Q -näyttämöllä, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja laulujen sanoitus : Työryhmä
Dramaturgia ja ohjaus : Jaana Taskinen ja Anni Tani
Äänisuunnittelu : Jani Orbinski
Lavastus, puvustus ja valosuunnittelu : Tomi Flyckt
Musiikin toteutus ja soitto : Jani Orbinsi ja Tomi Flyckt
Sävellys ja sovitus (sävellys kolmea kappaletta lukuunottamatta) : Jani Orbinski

Rooleissa : Samuli Hokkanen, Meri Luukkanen, Sonja Sassi, Oliver Härkönen, Veera Wahlroos, Jalmari Pajunen, Maija Alander, Diego Salvador, Emilia Harjukangas, Meri Bäckström, Vilma Sippola, Tommi Kokkonen, Kirre Ranin, Katja Luukanen, Louisa Mäkynen, Freddie Sukura, Riia Hätönen, Carita Marin, Eugenio Colaneri, Ainu Kortelainen, Otso Aunola, Aamu Milonoff, Marikki Vasantola ja Viola Sarsila

 Viime vuonna Q-teatterin nuorisojaosto sai kunnian päättää kevätkauteni, ja tästähän tuli vahingossa näköjään perinne, sillä niin kävi myös tänä vuonna. Ei hassumpi perinne muuten! Ensi vuonna joka niemessä ja notkossa on Suomen satavuotisjuhlallisuuksia luvassa muodossa jos toisessakin, mutta Q-teatterin Nuorten Teatteri otti vähän ennakkoa ja pisti pystyyn 99v-bileet, jossa ei aiheensa puolesta kyllä kauheasti ole syytä juhlintaan. Sen verran kylmää kyytiä musikaalissa monikin asia sai osakseen!

 Edellisessä produktiossa "iskin silmäni" moneenkin tyyppiin ja ilahduin valtavasti käsiohjelmaa selaillessani, kun usempikin tuttu nimi pompahti sieltä esiin. Tapojeni mukaan olin siis paikalla reippaasti etuajassa ja visioin mielessäni, että millaistakohan tykitystä tällä kertaa onkaan luvassa, kun salista luukutettiin Raptorin "Oi beibiä" täysillä.

 Itse esitys ei suinkaan alkanut sillä, että meidät katsojat olisi päästetty saliin, ehei. Ovet kiinni ja jäimme pyörimään aulaan odottavin mielin. Jostain tupsahti sitten äänekäs brändityöryhmä, joka otti tilan ns. haltuun nousemalla pöydille ja tuoleille julistamaan. Marilyn (Veera Wahlroos) ja kovasti uhoava Donald (Jalmari Pajunen) sieltä ekana osuivat silmään. Jälkimmäinen oli Aku Ankka-puvussa, mutta aika nopsaan kävi ilmi, että "esikuva" oli eräs toinen Donald. Surullista kyllä, jutut olivat ihan sitä itseään eikä mitään muiden kirjoittamia lauseita... Kellopeliappelsiinimaisesta silmämeikistä huolimatta Alex (Samuli Hokkanen) paljasti todellisen luonteensa myöskin.

 No, päästettiinhän meidät salinkin puolelle, mutta katsomoon pääsy ei ollutkaan niin helppo juttu, vaikka Virtanen, Korhonen, Mäkinen ja Nieminen kovin ystävällisiä ja avuliaita meitä kohtaan olivatkin. Nurkassa lymyili mystinen joukko eläimiä, avaraa luontoa. Katsomo oli aidattu ja siellä olikin jo porukkaa valmiiksi. Emme olleet tervetulleita heidän sekaansa. Vaikka tilaa oli yllin kyllin, "me oltiin täällä ensin ja painukaa te vittuun täältä". Tuntuipas kivalta se! Muutamalle katsojalle tuotiin tuolit lavalle ja rohkeimmat/nopeimmat pääsivät niille istumaan. Ei tuntunut kauhean luontevalta. Me muut seisoskelimme sivummalla ja pohdimme seuraavaa siirtoa. Lopulta pääsimme varsinaiseen katsomoon, mutta ensin sieltä oli ajettava mustiinpukeutuneet, vihaa täynnä olevat hahmot pois. Seurasi vaivautunut hiljaisuus ja tuijottelua puolin ja toisin, kunnes Korhonen (Diego Salvador) älysi keittää kahvit ja tunnelma vapautui. Kahvikuppeja jaeltiin katsomoonkin ja osa oli käsissään tervetulotoivotusmainen kupponen ja toisessa kädessä "mene vittuun siitä"-lappu. Jee.

 Luvassa oli kuitenkin sellaista ryöpytystä, että huh huh. Asiaa tuli niin paljon, että olisi tämäkin pitänyt mennä uudestaan katsomaan. Mieleen nousi, että kunpa edes muutama päättäjä ja asioista vastaava näkisi, mitä mieltä nuoriso on tulevaisuudesta. Kovin ruusuiselta ei meinaan näytä tällä menolla. Kyllä kirpaisi, kun nuorisoporukka pumppasi ilmaa kumiveneeseen, jotta pääsisi opiskelemaan muualle, täällä kun vaan leikataan ja valintojen on mentävä kerralla nappiin. Oma alahan löytyy heti ensiyrittämällä, eikös vaan. Aaltojen armoille sitten vain, katsotaan minne kumivene vie vai viekö mihinkään, ja moniko edes pysyy kyydissä. Musisoinnista vastanneet Jeesus ja Mooses olivat ammatiltaan ihan jotain muuta, mutta henkensäpitimiksi pitää venyä moneen suuntaan, jotta saa leipänsä päälle muutakin kuin ylähuulen.

 Joku katsoja vertasi viimevuotista spektaakkelia Lapualaisoopperan ja Kellopeliappelsiinin sekoitukseksi, ja tällä kertaa minulle nousi hyvinkin voimakas Lapualaisooppera-fiilis. Nuorisoporukka lauloi moniäänisesti rintamassa kädet nyrkissä ja teksti oli niin rehellistä, että sielua puristi. Ei ollut tarvetta paheksua tai hyssytellä tyyliin "eihän noin voi sanoa tai laulaa", kun lauloivat siitä, että tää ja tääkin juttu vituttaa niin äärettömän paljon. Siinäs kuulitte, ja meidän ääni on nyt tämä. Aitojakin rakenneltiin ja rajaviivoja. Tätä ei saa sitten ylittää, katsomo jäi rajan ja aidan toiselle puolelle, vaiko kumminpäin? Aidon kohtaamisen se kuitenkin esti.

 Huh huh. Pitäisi tosiaan mennä katsomaan uudelleen, jotta saisi vielä enemmän irti tähän tekstiinkin. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, joten näillä mennään. Poislähteissä oli jälleen ensimmäisenä mielessä se, että minua oli tartuttu hartioista kiinni ja vähän ravisteltu, ehkä vähän läpsitty kasvoillekin. "Hei haloooooo!" Toisena ajatuksena oli sitten se, että "Juuri näin, hienoa nuoret!"

 Ensi viikolla vielä muutamia esityskertoja jäljellä, menkää ja ihmetelkää. Tsekkaa lisää tästä.

(c) Teatterikärpänen

Turvassa? ja Jee! Sukset! / Arx-stage

Turvassa? ja Jee! Sukset! / Arx-stage, Hämeenlinna

Ensi-ilta 11.5. 2016, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

 Antti Kemppaisen ja Henna-Maija Alitalon ohjaamat nuorten teatteriryhmät esittivät jälleen pari hyvin elämänmakuista näytelmää. Ensi-iltaan en ehtinyt, mutta seuraavan aamun klo 10 "koululaisnäytökseen" kylläkin. Paikalla ei tosin koululaisia ollut, vaan isohko ryhmä suomenkielen opiskelijoita opettajansa kera. Väliajan jälkeen sitten tosin katosivat mystisesti, mutta se on sitten taas ihan toinen juttu...

 Aamun ensimmäinen näytelmä kantoi nimeä "Turvassa?". Näytelmän oli ohjannut Henna-Maija Alitalo ja käsikirjoituksesta vastasivat nuoret itse. Tapahtumat sijoittuivat perhekotiin, jossa aluksi joukko nuoria pistää pystyyn luvattomat pirskeet. (Heräsi kyllä kysymys, minkä perhekodin keittiössä on vastaava määrä viinipulloja jemmassa? Taitaa väellä olla vähän enemmänkin luurankoja kaapissaan.) Porukassa on myös uusin tulokas Jake (Jimi Koski), joka vaikuttaa aika äkkipikaiselta ja aggressiiviseltakin. Pullonpyöritystäkin pelataan, ja 'totuus ja tehtävä'-leikissä paljastuu vähän arkaluonteisiakin asioita. Jokainen nuori on muutenkin oma persoonansa, ja jokaisella taisi olla oma salaisuutensa. Suurinta salaisuutta yritti varjella kuitenkin perhekodin ohjaaja Marjatta (Titta Toivanen), jonka oma tytär Roosa (Taru Lahtinen) oli samassa talossa lukkojen takana ollut ties kuinka kauan. Kodin pitäisi olla turvapaikka, mutta tämä oli kyllä kaikkea muuta etenkin Roosalle, ja muillekin nuorille se oma koti oli täysin mahdoton paikka. Maailma on kuitenkin mahdollisuuksia täynnä, jos vapaus koittaa, ja se koittikin vähän kyseenalaisella tavalla. Hienosti nuoret kyllä jälleen olivat saaneet tarinankerronnan toimimaan ja olivat kaikki varsin luontevia lavalla. Miniteatterin Wenla Männistönä hurmanneen Taru Lahtisen väkevä roolityö jäi kyllä parhaiten mieleeni, toki kaikissa muissakin on ainesta vaikka mihin, ja hienoa on ollut nähdä näitä samoja nuoria aikaisempinakin vuosina. Lavalla nähtiin Anni Vuorinen, Elena Partanen, Amelia Santamäki, Luukas Sihvonen, Taru Lahtinen, Meri Haavikko, Jenna Liiti, Jimi Koski, Titta Toivanen ja Petra Toivonen. Valoista vastasi Erno Liukkonen ja äänistä Miika Heinonen.

(c) Antti Kemppainen ja Titta Toivanen

 Väliajan jälkeen jatkettiin sitten uusin porukoin, ja yleisöstä oli tosiaan yli puolet teillä tietymättömillä. Sitäkin suuremmalla innolla sitten kehiin! Toisen näytelmän oli käsikirjoittanut ja ohjannut Antti Kemppainen, ja näytelmän nimi oli "Jee! Sukset!". Aluksi tutustuimme Aleksiin ja Siskoon, jotka ovat sisaruksia. Aleksi tuntui ajautuneen huonoihin porukoihin, ja huumeriippuvuuden ja velkojen takia ajautui tahtomattaan pikkurikolliseksi keikkahommiin. Melkoisia näkyjäkin poika joutui houreissaan katselemaan. "Mä taidan olla tosi sekaisin!" Sisko taas kärsi mielenterveysongelmista, mutta ei sitä veljelleen ollut tunnustanut missään vaiheessa. Mystisesti piti helteelläkin pitkähihaisia paitoja. Sisko ajautui vanhan koulukaverinsa kautta omituisen "mietolaislahkon" kokoukseen, jossa kuljettiin vanhanaikaisissa verkkareissa ja hiihtohaalareissa sekä vannottiin Juha Miedon ja mämmin nimeen. Pääsiäisen ihme oli jotain aivan muuta, mihin olemme tottuneet. Näytelmän nimi juontaa juurensa tämän uskonlahkon huutoon. Melkoisen karismaattinen saarnaaja oli kyllä tämä lahkon johtaja Igor Kaakko (Teo Nurminen) ja touhu ja uho nauratti niin, että miehenikin meinasi pudota tuolilta. Mietolaisuus vaikutti aika vängältä toiminnalta, täytyy kyllä myöntää... No, sisarukset taisivat löytää ratkaisun ahdinkoonsa. Hyvin tämäkin porukka veti, hitusen koomisempaa menoa oli kuin ensimmäisessä jutussa. Rooleissa olivat Leija Reilin, Veikka Nieminen, Aino Ruotsalainen, Teo Nurminen, Iida Salminen, Roni Poussu, Veera Kärki ja Jenna Seppälä. Ideointi oli nuorten, lavastus Arxin ja Erno Liukkosen käsialaa. Luotsin pukuvuokraamosta oli löytynyt koko ihana urheilupukuloisto.

 Hyvä Arx-stage, ensi vuonna taas uudestaan!

Tyhjä joukko / Q-teatterin Nuorten Teatteri

Tyhjä joukko / Q-teatterin Nuorten teatteri, Q-teatterin iso näyttämö

Ensi-ilta 17.5. 2015, kesto noin 1h 45min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus ja laulujen sanat : Työryhmä

Ohjaus ja dramaturgia : Jaana Taskinen ja Outi Condit

Visuaalinen suunnittelu : Tomi Flyckt

Äänisuunnittelu ja musiikin sävellys : Jani Orbinski

Näyttämöllä : Maija Alander, Otso Aunola, Samuli Hokkanen, Riia Hätönen, Maj Ilola, Paavo Jokinen, Kaisla Kemppainen, Tommi Kokkonen, Ainu Kortelainen, Elmeri Latvanen, Rosanna Liuski, Meri Luukkanen, Jalmari Pajunen, Riina Pitkänen, Kirre Ranin, Diego Salvador, Kerkko Sariola, Sonja Sassi, Vilma Sippola, Freddie Sukura, Sara Vapaavuori, Veera Wahlroos ja Taika Wiikari

 Olin katsomassa ensimmäistä kertaa Q:n Nuorten teatterin esitystä tasan viikko sitten, ja näkemäni esitys oli toiseksiviimeinen veto tästä. Tiesin, etten ihan heti ehdi kirjoittamaan näkemästäni ja kokemastani ja siksi olinkin heti kotiuduttuani tehnyt ihan peräti muistiinpanoja asian tiimoilta. Tätä en siis usein harrasta, silloin vain jos ihan ehdottomasti pitäisi tiettyjä asioita muistaa. Kaivelin muistiinpanot esiin vain huomatakseni, etten saa käsialastani mitään selvää! Olen kirjoittanut paperille yksittäisiä sanoja ja muistikuvia kuin pikakirjoituksella, ihan kuin olisi ollut hoppu muistaa 'vielä tämä ja tämä ja ai niin sekin vielä'! Hämmentävää, lähes tajunnanvirtaa paikoitellen. Näillä siis mennään ja katsotaan mihin se johtaa...

 Tässä ensinnäkin ote muistiinpanoistani satunnaisessa järjestyksessä : Suvivirsi. Tempautuminen. Ajassa kiinni. Ludwig Lentäjä ja Samurai. Menneet sukupolvet. Darude. Kermavaahto. Afrodite.

Tyhjä Joukko (c) Saara Suomäki, kuvankäsittely Pate Pesonius

 Viikko sitten olin paikalla reippaasti etuajassa ja näyttämön puolella vielä melskeestä päätellen haettiin kierroksia tulevaan koitokseen. 'Metsäkukkia' kajahti useampaankin otteeseen, mietin että mitä ihmettä siellä nuoriso hoilaa vanhempieni häävalssia (tänä vuonna 50v avioelämää täyteen, joten kauhean tuoreesta hitistä ei ole kyse). Näin esiintyjäjoukon mielessäni kirmailevan ympäri salia kiihtyvällä vauhdilla, täynnä energiaa. Odotukseni olivat korkealla. Sitten näyttämön puolella hiljeni ja meidät katsojat päästettiin sisälle.

 Jaahas, 'Jotain toista'-näytelmän lavasteet. Mikäpäs siinä, monitasoisuus toimii varmasti tässäkin. Parisenkymmentä nuorta astelee lavalle ja pyöritys alkaa. Tempautuminen on päivän sana ja mukana mennään, halusit tai et. Minulla tulee heti alussa jo suru puseroon, koska näyttämöllä on kerralla mielenkiintoisia persoonia ja tyyppejä ihan liikaa enkä oikein tiedä kenen menoa milloinkin seurata. 'Haa, mikä katse silmissä! Jestas mitä tuo tuolla oikein tekee! Kylläpäs on kiintoisanoloinen tyyppi tuo. Mikäs asento se tuo on' jne.

 Jos oikein ymmärsin, ollaan jonkinsorttisessa välitilassa, jossa sekalainen joukko Peter Panista tuttujen 'kadonneiden poikien' kaltaisia tyyppejä yrittää jotenkin luovia eteen päin. "Tyhjä Joukko on esitys nuoruudesta, välitilasta lapsuuden ja aikuisuuden rajalla. Esitys identiteetin etsinnästä ja yksinjäämisen pelosta. Halusta tulla miksi tahansa tai ei miksikään. Esitys uskosta, toivosta, rakkaudesta, totuudesta, kauneudesta ja suuruudesta." Näin esityksen nettisivut siis kertoivat. Elli-niminen neitonen on jotenkin joutunut joukon keskelle, ja Ludwig Lentäjä sekä Samurai toimivat vähän niin kuin oppaana.

 Seuraa liki puolitoistatuntinen myllytys ja ajatusten tuuletus, ilman väliaikaa. Huomaan pohtivani useampaankin otteeseen, että voi jestas miten raikkaita ajatuksia ja uudenlaista lähestymistä moneenkin eri asiaan. Välillä huomaan myötäileväni hyväksyvästi mukana tyyliin 'Juuri noinhan se menee' ja hetken kuluttua kaikki onkin taas päälaellaan ja äskeiset aatokset täysin kalkkisten hommaa. Ihailen nuorten vauhtia ja rohkeutta, herkkyyttä ja asennetta. Rakastun ihan jokaiseen vuorotellen. Haluaisin olla Sandstormin tahdissa joraamassa lavalla mukana. Lauletut kappaleet tuntuvat tutuilta ja samaistuttavilta, vaikka kuulen ne ensimmäistä kertaa.

 Ja sitten vauhti ykskaks hiipuu ja väki tulee katsomon puolelle ja peräänkuuluttaa 'menneitä sukupolvia' astumaan lavalle ja näyttämään, että miten homma nyt sitten tulisi muka hoitaa jotenkin paremmin. Mitä hittoa, joutuuko tässä kenties lavalle itse? Ehei, kunniakujaa pitkin saapuu kaksi herraa lavalle ja koko esitys saa absurdin käänteen jälleen kerran. Brothers of Destruction hämmentää ja huvittaa. Tuollaisiako me nyt ollaan. Metsäkukkia lähtee soimaan. Nuoriso huutelee omia kommenttejaan katsomosta, ensimmäistä kertaa älypuhelinten loimotuskaan ei minua häiritse.

 Esityksen juonta on mahdotonta kuvailla. Hirmuinen määrä erilaisia kohtauksia, jokainen vuorollaan pääsee ääneen enemmän tai vähemmän. Nautin ihan jokaisesta hetkestä. Välillä naurattaa, välillä liikutun. Ennen kaikkea vaikutun. Afrodite pistää satunnaisotannalla partioleirillä tytön ja pojan telttaan muhinoimaan saadakseen nämä rakastumaan, mutta ihan niin kätevästi se ei loppupeleissä käy. Pojat seisovat rintamassa ja kertovat vuorollaan ajatuksiaan siitä, millaista on olla mies ja mitä mieheltä odotetaan. Mies ei koskaan itke, toteaa yksikin nuorimies kyyneleet silmissään. Tytöt kertovat ajatuksiaan naiseudesta.

 Loppulaulun aikana minulle tulee fiilis, että ollapa tuolla lavalla mukana heilumassa näiden ihanien nuorten kanssa. Ja että nytkö tämä jo loppui. Niinpä. Miksi tulin katsomaan vasta loppupään esitystä? Jos olisin ollut heti ensi-illassa, olisin parhaassa tapauksessa ehtinyt vielä uusintakierrokselle, sillä näkemäni olisi vaatinut ehdottomasti toisen katsomiskerran. Niin paljon ajateltavaa ja pureskeltavaa tuli lyhyessä ajassa, nopeassa tahdissa. En siis ihan pysynyt kärryillä, mutta roikuin sitkeästi mukana kuitenkin.

 Ulkona tuli samanlainen olo kuin syyskuussa Kansallisteatterin Vanja-enon jälkeen. Tarve julistaa jotain asiaa maailmalle, ihan mitä tahansa! Ja tuli tunne, että olen elossa ja onnellinen siitä! Jännä olo. Takanani ovesta tuli ulos kaksi ikäistäni miestä, joista toinen sanoi esityksen olleen hänelle kuin sekoitus Lapualaisoopperaa ja Kellopeliappelsiinia. Varsin mielenkiintoinen näkökulma, ja oli pakko kääntyä katsomaan taakseen. Katsemme kohtasivat hetkeksi ja tuli jonkinsortin yhteys. Perustelut jäi häneltä kuulematta, mutta varmasti riitti heillä kotomatkalla keskusteltavaa. Minä suuntasin yksin kotiin ja märehdin asioita. Jotenkin mieleeni tuli tietyllä tavalla Kaspar Hauser, mutta myös käänteinen Vanja-eno. Nelikymppinen Vanja suree tekemättömiä hommia ja elämätöntä elämää, vuosien kulumista hukkaan. Tyhjä Joukko suree tulevaisuutta ja pelkää jämähtämistä jo ennalta. Kun pitäisi tietää jo nyt, mitä myöhemmin haluaa tehdä. Suree ja pelkää? Vai teinkö minä sen heidän puolestaan. Herätys ja lekalla päähän!

 Tällä hetkellä olen ehdottoman onnellinen ja jopa kiitollinen siitä, että kävin esityksen katsomassa. Miksen ole aiemmin käynyt Q.n nuorten juttuja katsomassa? Ensi vuonna ehdottomasti uudestaan. Jotenkin koko maailma aukeni hetkeksi uudella tavalla ja tämä olikin täydellinen päätös kevätkauden teatteriesityksilleni.

Väestönsuoja 472 ja Dead End / Arx-stage

Väestönsuoja 472 ja Dead End / Arx-stage, Keinusali Hämeenlinna

Ensi-ilta 7.5. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

 Samalle viikolle sattui kivasti parikin nuorten teatteriesitystä. Tiistaina olin Parolassa Pilke-teatteriryhmän ensi-illassa ja torstaina Arx-stagen kahden ryhmän kenraaliharkoissa. On muuten kaikkien ammattilaisesitysten keskellä todella piristävää ja antoisaa nähdä nuorta intoa lavalla ja huomata, että mukana on yhä edellisvuotisistakin esityksistä tuttua porukkaa. Nimet tuppaavat minulta välillä unohtumaan, mutta kasvot muistan kyllä - ja ilmiselvän lahjakkuuden! Kannattaa jatkaa hyvää ja antoisaa harrastusta, ties mihin se vielä joskus johtaa.

 Tällä kertaa näimme kaksi erillistä näytelmää, jotka esitettiin kahdessa eri tilassakin. Väliajan jälkeen siis siirryimme eri paikkaan, ja sehän oli vallan kiintoisa ajatus. Tämänkaltaista saisi olla enemmänkin! Onko muka olemassa joku sääntö, että teatteriesitys pitäisi katsoa koko ajan samassa paikassa? Ei ole. Lisää ideoita kehiin vaan.

 Ensimmäinen näytelmä oli nimeltään 'Väestönsuoja 472'. Näytelmän oli ohjannut Antti Kemppainen, joka oli myös käsikirjoittanut sen yhdessä nuorten kanssa. Mukana olivat : Jenni Kitinprami, Teppo Nieminen, Veera Kärki, Taru Lahtinen, Leija Reilin, Joni Sandberg ja Iida Salminen.

 Tapahtumat sijoittuivat ydinvoimalan väestönsuojaan, jonne työntekijät kukin vuorollaan saapuivat hälytyksen tultua. Moni luuli kyseessä olevan vain harjoituksen, mutta kun hälytys ei kuittaantunutkaan pois eikä valo vaihtunut vihreäksi, väki tajusi että nyt on tosi kyseessä. Porukassa oli hyvin tunnistettavia ihmistyyppejä, joita varmaan löytyy jokaisesta työyhteisöstä. Vanha konkari, kesätuuraaja, vitsiniekka, järjen ääni, onnellista perhe-eloa viettävä isä... Ajan kuluessa kulissit vähän rapisevat ja kaikista paljastuu uusia puolia. Dialogi oli varsin nokkelaa ja vei tarinaa hienosti eteen päin. Ei jämähdetty vatvomaan ongelmia, vaan juoni rullasi omalla painollaan kohti ... jotain. Oikeasti jännitti tämän porukan puolesta, että miten tässä nyt lopulta käy, vaihtuuko valo vihreäksi, löytyykö kenttää, toimiiko varageneraattori. Varsin koukuttava, onnistunut esitys oli tämä!

Väestönsuoja 472 (c) Atte Kesti

 Väliajan jälkeen siirryimme viereiseen tilaan, ja vuorossa oli Henna-Maija Alitalon ohjaama 'Dead End', jonka nuoret olivat itse käsikirjoittaneet. Lavalla olivat : Atte Kesti, Anni Vuorinen, Elena Partanen, Veikka Nieminen, Noora Koivisto, Meri Haavikko, Petra Toivonen ja Roni Poussu.

 Tämä tarina sijoittui Amerikkaan. Nuori tyttö sai muistotilaisuudessa lahjaksi laatikollisen päiväkirjoja, joita alkoi lukea. Lavalla siirryttiin takaumina näihin tytön lukemiin tapahtumiin ja aloitettiin 50-luvulta. Seurasi nuoren miehen matkaa arvostetuksi rikollispomoksi, jengien välienselvittelyjä ja tietenkin nuorten rakkaussotkuja, joilla oli ikävät seuraamukset. Päiväkirjojen kautta tyttö huomaamattaan tutki omaa historiaansa, kun henkilöhahmojen tiet kohtasivat.

Henkilöhahmoja oli himpunverran liikaa ja samoin tapahtumia lavalla, pieni tiivistys olisi tehnyt hyvää kokonaisuudelle. Pysyin tarinassa kuitenkin hyvin kärryillä eikä lopputulos ollut ennalta-arvattavissa, takapuoli vain tuppasi puutumaan. Hyviä näyttelijäsuorituksia nähtiin tässäkin, mieleeni jäi erityisesti Gabrielin roolissa nähty Meri Haavikko, joka oli niin loistava, että haluan mainita hänet oikein erikseen. Ennio Morriconen musiikki jäi myös mieleeni sekä kohtaus, jossa kaikki hölisivät omaa asiaansa yhteen ääneen ja meno oli kuin puoluepomojen vaalitentissä.

Kilpahuutoa Dead Endissä (c) Lotta Hakamäki

  Hyvä nuoret! Arx-stagen juttuja kannattaa kyllä seurailla jatkossakin, ja käsiohjelmissa mainittu lause "Arx-stage ylpeänä esittää" pitää kyllä kutinsa. Ilo näitä on katsoa.

Elämäni someistus / Pilke-teatteri

Elämäni someistus / Pilke-teatteri, Parolan yhteiskoulun Vanha Sali

Maailmanensi-ilta 5.5. 2015, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Karoliina Kauhanen

Rooleissa : Armi Taivainen, Saku Raitala, Eero Antikainen, Jani Aaltio, Sonja Penttinen, Iina Pirhonen, Eevi Kuivalainen, Viivi Kauhanen, Milla Uschanoff ja Weera Westerlund

 Minulla oli suuri ilo ja kunnia olla katsomassa jälleen maailmanensi-iltaa Parolassa. Pilke-teatteri (Parolan ilmaisutaitokerho) elää ja voi hyvin, samalla juhlittiin viisivuotissynttäreitä. Vuosi sitten olin myös nuorten esitystä katsomassa (tosin en ensi-illassa) ja ilahduttavaa oli huomata, että ensinnäkin mukana oli tuttuja tyyppejä viime vuodelta ja myös minulle täysin uusia kasvoja. Eläköön siis Pilke-teatteri, toivottavasti jatkossakin innokasta porukkaa riittää toimintaan mukaan.

 Nuorten maailmassa pyöritään jälleen, toki aikuisetkin löytävät tarttumapintaa teemoista. Laura (Armi Taivainen) kipuilee vanhempiensa eron vuoksi, tuntuu ettei kelpaa kenellekään. Vanhemmat (Jani Aaltio ja Sonja Penttinen) heittelevät tytön kuullen ivallisia kommentteja toisistaan ja kisaavat siitä, kumpi on parempi vanhempi ja kummalla on enemmän valuuttaa, jotta saadaan Laura onnelliseksi. Huutokauppakeisarikin häärää paikalla.

Huutokauppaa Laurasta

 Toisaalla sitten Laura kokee ensirakkauden huumaa ja hurmaa Nistin kanssa (lyhenne nimestä Nicolas Ilmari Severi Timoteus Iisakki, roolissa Eero Antikainen), samalla tutkaillaan somekäyttäytymistä ja laaditaan sääntöohjekirjoja siitä, miten sosiaalisessa medissa tulee käyttäytyä, nyt kun ollaan pari. Lauralla on kova hoppu edetä suhteessa eteen päin, Nisti taas haluaa edetä hitaammin monessakin mielessä. Miten yläasteikäisenä voisi tietää, miksi haluaa isona ja mitä elämältä ylipäätään odottaa? Mieleeni jäi hieno ajatus "voi kunpa elämässä olisi pause-nappula"! Sitä samaa olen itsekin toivonut, näin vanhemmitenkin.

Laura ja Nisti 

 Hieno tanssikoreografiakin jälleen vetäistiin. Varsin luontevaa esiintymistä oli monellakin, toki olisin toivonut että katseet olisivat vähän huomaamattomammin suuntautuneet kuiskaajasta poispäin ja mieluummin vastanäyttelijän suuntaan... menkööt nyt ensi-iltajännityksen piikkiin. Mainiota pantomiimiäkin nähtiin Saku Raitalan toimesta, Marc Gassot´lle on kasvamassa hyvää vauhtia vakava kilpailija!

 Lopuksi jäi vielä mieleen se, miten tärkeää on löytää oma juttunsa ja tapansa ilmaista itseään. Siinä rytäkässä mykkäkin kaveri voi yllättäen löytää äänensä.

 Esityksiä on Parolassa vielä ke 6.5. ja to 7.5. klo 18.30.

(esitystä sai kuvata, joten kuvat ovat allekirjoittaneen nappaamia)

Tahtoisitko? / Arx-Stage

Tahtoisitko? / Arx-Stagen näytelmäryhmä

Ensi-ilta 22.5. 2014, kesto noin 1h 30min väliaikoineen

Ohjaus : Henna-Maija Alitalo ja Antti Kemppainen

Käsikirjoitus : työryhmä

Rooleissa : Veikka Nieminen, Petra Toivonen, Elena Partanen, Atte Kesti, Ria Jalonen, Roni Poussu, Sanni Nieminen, Ilmari Huhtanen, Teo Nurminen, Meri Haavikko, Joni Sandberg, Anni Vuorinen, Fady Mourkus, Kaisa Saarakkala, Väinö Huhtanen, Noora Koivisto, Jenni Kitinprami, Pauliina Pietilä, Iida Salminen, Claudia Hirvonen ja Petra Helanen

 Arx-Stagen näytelmäryhmä koostuu 14-19 -vuotiaista nuorista, ja tämä on porukan kolmas näytelmä. Nuoret ovat itse käsikirjoittaneet tekstin ja tällä kertaa mukana on myös musiikkia. Paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki näytelmän kappaleet on sävelletty ja sanoitettu itse. Tahtoisitko?-näytelmän teemoina ovat rakkaus ja välittäminen monestakin eri näkökulmasta.

 Alussa nähdään tyytyväinen nuoripari Annika (Petra Toivonen) ja Julius (Veikka Nieminen). Kaikki on hyvin juuri näin, vai onko? Annika ei halua sitoutua lopullisesti, hän haluaa vielä nähdä maailmaa ja nauttia elämästä ilman vastuuta jälkikasvusta ja asuntolainoista. Toiveet ja unelmat eivät oikein kohtaa, sillä Julius haluaisi enemmän. Sormus on ostettuna ja nuorukainen valmistautuu polvistumaan mielitiettynsä eteen, mutta kaikki ei menekään suunnitelmien mukaan. Elämässä usein käy niin, ja kohtalokin puuttuu peliin. Julius joutuu onnettomuuteen ja joutuu koomaan. Tarina jatkuu jossain toisessa maailmassa, jonne jänis johdattaa Juliuksen.

Elena Partanen ja Veikka Nieminen / (c) Lotta Hakamäki

 Toisaalla nojatuolissaan istuksii vanhempi herrasmies (Atte Kesti) sanaristikoita täytellen. Pirkko-vaimoaan kovasti kaipaileva mies elää menneisyydessä eikä siedä elämän ääniä ja naurua laisinkaan, ja käykin tämän tästä huomauttamassa naapurin häiritsevästä metelistä. Olisiko miehen aika astua askel eteen päin?

 Välillä seikkaillaan kansalaisopiston ihmeellisessä maailmassa, on niin kissaryhmää kuin puunhalaajien kokoontumista, speltinviljelijöitä unohtamatta. Annika ei tunne oloaan kotoisaksi oikein missään. Ja entäs ne pihatalkoot! Meininki näyttää kovin tutulta, kun taloyhtiön päällepäsmäri jakaa tehtävät muille ja itse tarttuukin kitaraan. Tunnelmannostatukseksi mies tempaisee pihatalkoiden tärkeyttä ylistävän hillittömän biisin, jossa on heti klassikon ainekset. Ehdotan, että taloyhtiöiden kokoukset ja talkoot aloitettaisiin aina kyseisellä rallilla!

 Niin, ja välillä seurataan Juliuksen seikkailuja jossain toisessa maailmassa, jossa pitkäkorvainen Lucifer Stradislavski (Elena Partanen) joukkojaan johtaa. Takaumien kautta käydään myös Juliuksen lapsuudessa, ja pikkuhiljaa tarinan langanpäät alkavat nivoutua yhteiseen nippuun, suhteellisen nerokkaalla tavalla vieläpä. Koin monta ahaa-elämystä matkan varrella, ja on kyllä ihan parasta se, kun yhtään ei tiedä mitä tuleman pitää ja millaisia käänteitä tarina saa.

(c) Lotta Hakamäki

Täytyy sanoa, että tämänkaltaiset esitykset ovat kyllä todella tervetulleita ja erittäin virkistävä lisä teatteritarjontaan. Käsikirjoitushan oli loistava ja tuore (pesi jopa mennen tullen muutamankin näkemäni ns. ammattilaisjutun), ja toteutuksessa nähtiin muutamia todellisia helmiä. Itse pidin kovasti esimerkiksi kohtauksesta, jossa Julius ensin makaa maassa ja lähtee jäniksen perässä, muiden jäädessä ihmettelemään onnettomuuden uhrin ympärille. Hieno oli myös kohtaus, jossa Annika pähkäilee kahden miehen välillä. Lapsuutta käsiteltiin takaumassa myös hienolla, koskettavalla tavalla.

 Musiikkipuoli oli tässä vielä lisämausteena, nähtiinpä siellä eräskin todella tasokas revittely Georginan (Anni Vuorinen) toimesta. Muuten lauluosuuksien taso vaihteli suuresti, mutta se ei häirinnyt lainkaan. Päinvastoin. Selkä suorana ja asenteella vedettiin, omanlaisella tyylillä. Eikä  pyydelty anteeksi mitään.

 Ei lainkaan hassumpaa, nuoret! Täytyypä sanoa, että mautavaa! Jatkakaa!

 Tahtoisitko? tarjosi mukavasti haastetta ja ajateltavaa katsojalle, ja annan neljä tähteä ****.

Turpakii! / Pilke-nuorisoteatteri

Turpakii! - Farssi yläasteesta / Pilke-nuorisoteatteri, Parolan yhteiskoulun vanha sali

Maailmanensi-ilta 7.5. 2014, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)

Ohjaus, käsikirjoitus ja tuotanto : Karoliina Kauhanen

Rooleissa : Niina Antikainen, Roosa Grönberg, Lauri Hämäläinen, Sofia Guessous, Eevi Kuivalainen, Iina Pirhonen, Sauli Soudunsaari, Eero-Santeri Antikainen, Jani Aaltio, Viivi Kauhanen, Sonja Penttinen, Eeva Korhonen ja Miisa Kattelus

 Haa! Vaihteeksi virkistävää mennä katsomaan teatteria aivan sinne teatterikärpäsyyden alkulähteille, eli tällä kertaa Parolan ilmaisutaitokerholaisten muodostaman Pilke-nuorisoteatteriryhmän esitystä koulukiusaamisesta ja kaikesta siitä, miten raastavaa onkaan olla teini. Näytelmä käsittelee tärkeitä asioita, kuten rakastumisen ensihuumaa, porukkaan kuulumista, erilaisuutta, ystävyyden tärkeyttä ja oman sisäisen äänensä kuuntelua.

Aino ja Mimmi / (c) Teatterikärpänen (esityksessä sai kuvata)

 En varmaankaan muista kaikkien roolihenkilöiden nimiä oikein, mutta tarinan ytimessä nähtiin ainakin Aino-neitokainen, joka kuvitteli kuuluvansa isompaan tyttöporukkaan mukaan, mutta tietämättään olikin jatkuvan pilkan ja ivan kohteena. Tyttöjoukon selkeällä johtajattarella oli viimeisintä huutoa oleva uusi kännykkä, jolla pystyi ottamaan itsestään kokovartalo-selfien nettiin kätevästi jaettavaksi. Ainolla oli takanaan parin viikon kuuma seurustelusuhde Kimmon kanssa, ja sattuneesta syystä välit olivat menneet poikki. Kimmo teki kaikkensa saadakseen tytön takaisin itselleen. Joukossa hääräsi myös muista erottuva Mimmi, tyttö joka kulki selkeästi omia polkujaan ja jutteli nallensa kanssa vakavista asioista. Erään välikohtauksen vuoksi Mimmi ja Aino löytävät yhteisen sävelen. Niin, ja ei sovi unohtaa poikakolmikkoa, jotka heittävät pleikkarit sivuun ja ryhtyvät vähän erikoisiinkin toimiin tyttöystävät saadakseen. Huomiota voi herättää monella tavalla, ja konstit kyllä löytyvät hutienkin kautta.

Pojat olivat käyneet isän kätköillä...

 Kohtaukset taisivat olla hiukan kärjistettyjä, mutta totuus ei liene kovin kaukana tämänikäisten arjesta? Itselle tuli ainakin se fiilis, että en varmaan selviäisi kunnialla nuoruusvuosista nykypäivänä. Porukkaan olisi suotavaa kuulua, jottei joutuisi kiusatuksi ja syrjityksi, mutta en minä ainakaan haluaisi kuulua sellaiseen joukkoon, joka tässäkin nähtiin. Erilaisuus on valttia, kunhan löytää omat voimavaransa ja osaa hyödyntää niitä. Ja miten kivaa sitten onkaan tehdä yhdessä mukavia ja yllättäviäkin juttuja, nauraa ja iloita porukalla. Nauretaan yhdessä, ei yhdelle! Luontevia nuoria olivat, ja intoa riitti etenkin tanssikohtauksissa. Poikakolmikko vei kyllä sydämeni ihan täysin, mainioita tyyppejä kaikki kolme! Voisi sanoa, että kannattaa ehdottomasti jatkaa tämän harrastuksen parissa, sen verran loistokasta nuorta lahjakkuutta sieltä joukosta bongasin.

 Näkemäni oli Turpakii!-jutun viimeinen näytös. Toivottavasti mahdollisimman moni näki tämän. Ilahduttavan paljon oli paikalla väkeä ja vielä monesta eri ikäryhmästä.

Neljä tähteä **** !

Kimmo tyttösakin keskellä