Pieni merenneito / Helsingin Kaupunginteatteri

Pieni merenneito / Helsingin Kaupunginteatteri, suuri näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 29.8. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäistuotanto Disney Theatrical Productions Limited/Disney on Broadway
Musiikki Alan Menken
Laulujen sanat Howard Ashman ja Glenn Slater
Käsikirjoitus Dough Wright
Suomenkielinen käännös Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila (laulut)
Ohjaus Samuel Harjanne
Kapellimestari Risto Kupiainen
Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Videosuunnittelu Toni Haaranen
Naamioinnin ja kampausten suunnittelu Milja Mensonen
Nukkien suunnittelu Paul Vincett ja Becky Johnson (Stitches and Glue Ltd)
Lennätykset Flying by Foy Ltd

Rooleissa : Sonja Pajunoja, Martti Manninen, Tero Koponen, Valo Eklund/Lenni Kallela/Alek Pèrez Lahtinen/Samuel Vihma, Tuukka Leppänen, Sanna Saarijärvi, Mikko Vihma, Antti Timonen, Paavo Kääriäinen, Matti Olavi Ranin ja Tuomas Uusitalo

Ensemble : Laura Allonen, Sofia Hiili, Annamaria Karhulahti, Elin Ljungberg, Sanna Majuri, Sarah Nedergård, Emilia Nyman, Tiina Peltonen, Raili Raitala, Suvi Salospohja, Inka Tiitinen, Chris Bewsher, Jack Johansson, Juha Jokela, Jyrki Kasper, Mikko Kauppila, Kai Lähdesmäki, Mikko Nuopponen, Unto Nuora, Peter Nyberg, Sami Paasila, Mikko Paloniemi ja Teemu Sytelä

Sonja Pajunoja

 Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että hankkikaa lippunne Pieneen merenneitoon nyt. Ne menevät takuulla kuin kuumille kiville ja jos tuntuu siltä, että kylläpä on tyyristä, on jokainen euro sen väärti ja saa taatusti rahoilleen vastinetta.

 Tämän seuraavan kirjoituksen voisi myös kuitata yhdellä sanalla, ja se sana olisi isoimmalla mahdollisella fontilla kirjoitettu WAU. Minulla oli valmiiksi vahva tunne, että jotain henkeäsalpaavan upeaa visuaalista tykitystä ja ennennäkemättömiä wau-efektejä olisi tuloillaan, mutta siitäkin huolimatta minut onnistuttiin yllättämään totaalisesti ja jälkikäteen olo oli kuin olisi tosiaan pudonnut veneestä ja ajautunut notkeasti liikehtivän kalaparven keskellä jonnekin korallien ja kaikenlaisten meren ölliäisten iloiseen joukkoon. Ihmekös kun heti seuraavana päivänä iski flunssan, helteestä huolimatta onnistuin näemmä vilustuttamaan itseni. Sen siitä saa kun uppoutuu kokonaisvaltaisesti merenalaiseen maailmaan! Tätä kirjoittaessani olen siis kuumeessa, joten pienoiset ylilyönnit menkööt sen piikkiin...

 Ensi-iltaan suuntaaville oli vihjeenä pukukoodi "Under the Sea Glamour" ja minua harmitti suunnattomasti se, etten omista mitään meriaiheista mekkoa tai vastaavaa. No, mieheni oli sitten aamuisen työpäiväni aikana askarrellut muinoin Sea Lifesta ostetuista muovisista otuksista pinnien, teipin ja niittipyssyn avulla koruntapaisia, ja niin minulla oli rausku niskassani paidassa kiinni ja meritähti edessä, ja seuralaiseni sai seuraa mustekalasta. Jos olisi ollut teholiimaa, olisin kaiken liimannut kasvoihini ja leikkinyt olevani Saappaanraksi Bill Turner suoraan Lentävän hollantilaisen ruumasta (Pirates of the Caribbean -leffan nähneet muistaa) - ja tästä tulikin sitten mieleeni, että millainenkohan ilmestys olisi lavalla lonkeronaamainen Davy Jones! Napattiin matkalla katsomoon myös hiukan glitteriä silmäkulmiin (punainen väri ei ollut järkevin idea, koska yöllä kotiuduttuani näytin siltä kuin olisin saanut pahasti nyrkistä, kun ripsaritkin olivat poskilla ja hileet myös).

 Olin 19-vuotias Disneyn Pieni merenneito -piirretyn ilmestyessä enkä muista yhtään, missä ja milloin olen elokuvan ensimmäistä kertaa mahdollisesti nähnyt. Mieleeni ovat jääneet lähinnä Arielin punaiset hiukset, veikeä Sebastian-rapu sekä merinoita Ursula - jotain kuitenkin. Vuosi sitten keväällä nyyhkin Turussa Sormusten Herran katsomossa ihan vain siksi, että mitään näin upeaa en tule koskaan enää varmaankaan näkemään. Enpä tiennyt silloin... Nyt katsomossa liikutuin kyyneliin ensimmäisten minuuttien aikana jo, kun teatterin taika vei mennessään. Unohdin projisoinnit ja vastaavat kikat - siellä sitä oltiin meduusojen ja kalojen keskellä, ja niin minua vietiin kunnolla seuraavat tunnit ja kuplasateessa vielä lopuksi. Täydellinen elämys!

 Kaunisääninen Ariel (Sonja Pajunoja) ei tunne oloaan kotoisaksi meren alla ja hän on keräillyt mukavan kokoelman "ihmistavaroita", ei vain tiedä outojen esineiden käyttötarkoitusta. Ihmisten maailma houkuttelee ja tämän tästä neito uiskentelee pintaan haikailemaan jostain muusta. Erään kerran lähistöllä seilaa laiva, jossa salskea prinssi Erik (Martti Manninen) miehistöineen kiinnittää Arielin huomion. Prinssikään ei oikein näe itseään linnassa pasteeraamassa, vaan merillä seilaamassa. Nuorukaisen huoltaja Yrjö (Matti Olavi Ranin) on toista mieltä. Erik on aikuisuuden kynnyksellä ja pian pitäisi löytää sopiva vaimoehdokas ja asettua aloilleen. Sopivasti iskee siihen kohtaan myrsky, mies yli laidan ja näemme jotain u-s-k-o-m-a-t-t-o-m-a-n hienoa ja taidokasta. Itkuhan siinä taas pääsee meikäläiseltä. Erik on viittävaille hukkumaisillaan kun Ariel uiskentelee paikalle ja pelastaa hänet tuomalla takaisin pintaan. Niin. Tässä todellakin uiskennellaan ja tehdään tuosta noin kieppejä kuin painottomassa tilassa. Tiedän ja samalla en halua tietää miten kaikki on tehty, en halua rikkoa taikaa miettimällä asiaa sen enempiä. Itkettävän upeaa ja kaunista kaikki on.

Erik etsintähommissa 

 Erik virkoaa ja haluaa etsiä käsiinsä heleä-äänisen pelastajansa. Ei se olekaan niin helppoa. On järkättävä tanssiaiset ja sinne kaikki lähitienoon laulutaitoiset nuoret neitoset. Toisaalla taas Ariel on taistellut auktoriteettejä vastaan ja mennyt tekemään jotain aika hurjaa : vastineeksi muutamasta päivästä ilman pyrstöä ihmisten maailmassa Ariel on vaihtarina antanut kauniin äänensä merinoita Ursulalle ja jollei saisi prinssiltä tietyn ajan puitteissa rakkauden suudelmaa, on hän ikuisiksi ajoiksi tuomittu noidan orjaksi meren syövereihin. Hurjaa ja jännää! Kuinkahan mahtaa käydä...

 On on, silmäkarkkia on. Värikkäitä vaatteita ja lumoavia lavasteita, sinne tänne liikkeiden mukaan keinuvia pyrstöjä Arielin sisarkatraalla ja pientä uivaa liikettä koko ajan. Valtavaa rauskua. Meduusoja. Valtava hai (Peter Nyberg) pikkukalaposseineen. Mustekalaa. Mitä lie merimakkaroita ja koralliotuksia. Sanoilla kikkaileva ja sekoileva lokki Skuutti (Tuukka Leppänen) ja muu steppaileva lokkipoppoo. Arieliin pihkaantunut pikkukala Pärsky (enskarissa valloittava Alek Pèrez Lahtinen) skeittilautoineen. Sammakkokuoroa ja perhosia. "Jää syvyyksiin" (Under the Sea) pitäisi nähdä kymmenen kertaa, jotta ehtisi näkemään kunnolla kaikki mainiot tanssaavat ja ketkuttavat hahmot eikä sekään varmaan riittäisi.

Menoa ja meininkiä 

 Lapsena olen kirjoittanut satukirjan (se on vieläkin tallella), jossa yhden sadun nimi on "Kun rapu karkaa". Siinä punainen rapu ei suinkaan karkaa, mutta kertoo menevänsä syksyllä ekalle luokalle kouluun ja mitä kaikkea muuta siihen liittyy. Etiäinen taisi olla se. Tässä nimittäin mainiosti nuketettu Sebastian-rapu (Tero Koponen) karkaa ja kunnolla, kun on juuri joutumaisillaan syödyksi. Seuraa perinteinen slapstick-henkinen takaa-ajokohtaus, jossa ovela rapu painelee karkuun ja juuri hetkeä aiemmin ylistyslaulun kaloille luritellut ranskalainen kokki Chef Louis (Tuomas Uusitalo) kera mustaviiksisten kokkien yrittää napata otusta kiinni. Vauhtia ei ainakaan puuttunut! Ja kyllä nyt viiksifania hemmoteltiin oikein urakalla!

Viiksikokkeja 

 Entäs sitten "Kuningas Muskeli ja vetenalaiset vehkeet"? Voi jestas, olipas siinä kuningas Triton (Mikko Vihma) sixpackeineen ja atraimineen, ei oikein tiennyt minne olisi katsellut kun herra liikehti menemään. Hetken ehdin ihmetellä sitä, että kipinät näemmä sinkoilevat veden allakin ja atraimessa oli sellainen viritys, että sillä saa ihmisten tavaroista kyhätyn alttarintapaisen kärvähtämään. Mikään ei ole mahdotonta näemmä. 

Triton ja Ursula

 Ehkä eniten odotin merinoita Ursulan ensiesiintymistä ja kyllä, nyt on Sanna Saarijärvi elämänsä vedossa ja sellaisessa roolissa, että osmankäämit pois. Samalla karmaisevan hirveä ja niin upean ihanankamala on tämä Ursula jatkuvassa liikkeessä olevine lonkeroineen. Väliaplodit ja hurraukset raikuivat katsomossa jokainen kerta kun Ursula lipui (vai pitäisikö sanoa vyöryi?) näyttämölle, seuranaan iki-ihanat kiemurtelevat sähköankeriaat Kiero (Antti Timonen) ja Liero (Paavo Kääriäinen). Mikä tyyli ja asenne, mikä huumori ja itseironia! #TeamUrsula on valttia tänä syksynä!

#TeamUrsula rules! 

 Niin, ja huumaava pääpari, joiden varmaa ja vakuuttavaa menoa seuratessani itkin silkasta ilosta ja ylpeydestä. Olen onnekseni saanut seurata mielenkiinnolla (osittain sattuman kauttakin) molempien uraa jo vuosikaudet. Sonja Pajunojan näin sattumalta lavalla ensimmäistä kertaa keväällä 2011 Stage-ohjelman parissa ja hän jäi mieleeni kertaheitolla. Vielä Nätyllä opiskelleen Martti Mannisen näin Tampereen Teatterin Veriveljissä vuonna 2013 ja silloin jo tuli ennustettua, että nimi mieleen, sillä hänestä tullaan kuulemaan ja kohisemaan vielä... Ja nyt molemmat ovat Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä laulamassa itsensä suoraan sydämiin ja taas uusien katsojien tietoisuuteen. On ollut suuri ilo seurata molempien uraa ja nähdä kaikki kehitys, kasvu ja onnistumisten sarja. Karisma, herkkyys, koko olemus lavalla, kemia - täydellinen valinta musikaalin pääpariksi! Ennustan edelleen loistavaa uraa molemmille yhdessä ja erikseen.

Voi näitä ... 

 Samuel Harjanne on ohjauksillaan nyt sellaisessa putkessa, että ei voi muuta kuin taputtaa kätensä helliksi ja tehdä aaltoja. Kinky Boots, Billy Elliot, Pieni merenneito... Upeaa työtä, ja erityisen upeaa duunia ihan koko työryhmältä! Mikä määrä työtunteja, hikeä ja kyyneleitä on jo takana ja pitkä esitysputki siintää edessä. Uskomaton duuni kaikilta osa-alueilta ihan jokaisessa esityksessä, jotta me katsomossa saisimme istua, ihmetellä ja nauttia. Ihan erikseen seisovat aplodit kaikille teille näkymättömille henkilöille, jotka pidätte paketin käynnissä ja kasassa jokainen hetki. Suuri arvostukseni!

Romanttinen kohtaus tuloillaan kenties? 

 Pitäähän tämä uudestaan mennä katsomaan (itse asiassa jo syyskuun lopussa), sillä prinssi Erikin roolissa saattaa onnistua näkemään toisenkin takuumieheni, eli Peter Nybergin (joka muuten siis Marlon-hain kamppeissa ja ensemblehommissa milloin missäkin).

 Tästä linkistä kaikensorttista lisäinfoa ja huikeaa traileria, ja sitten lippukaupoille mars. Tekeepä muuten mieleni mennä myös Sea Lifeen katsomaan kaikenlaisia meren ihmeotuksia ihan livenä!

Esityskuvat (c) Robert Seger

(Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta!

Siegfried / Helsingin Kaupunginteatteri

Siegfried / Helsingin Kaupunginteatteri, Studio Pasila, Teak-Näty -vierailu

Ensi-ilta 12.3. 2019, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Teksti Mikko Kauppila ja Katariina Havukainen
Ohjaus Katariina Havukainen
Dramaturgia Työryhmä
Valosuunnittelija Julia Jäntti
Skenografia Katariina Havukainen ja Julia Jäntti
Koreografinen apu ja tanssin opetus Elina Haikka

Lavalla : Mikko Kauppila

 Olen onnistunut näkemään Nätyltä tänä keväänä valmistuvaa Mikko Kauppilaa useammassakin jutussa ja pitänyt kovasti näkemästäni. Parisen vuotta sitten haastattelin häntä blogiini ja jotenkin jo silloin oli vastauksista aistittavissa se, että hän tulisi vielä tekemään jotain täysin uniikkia, ainutkertaista. Haastattelusta jäi mieleeni sanapari "kinesteettinen empatia" ja eräs määritelmä sille : "Kaikki ei ole rationaalisella tavalla ymmärrettävissä. Teatteri vaikuttaa ja vaikuttuu. Mulle omassa näyttelijäntaiteessani on myös tärkeätä se, miten mä esitän ja representoin omaa sukupuoltani." (Lue koko haastattelu tästä linkistä.)

 Siegfried on Mikko Kauppilan taiteellinen opinnäytetyö, ja esityksen nähtyäni tunsin jotain määrittelemättömän suurta ylpeyttä siitä, millaista porukkaa on valmistumassa kentälle. Kehollisuus, oma ääni vahvasti näkyvissä ja kuuluvissa. Tämä oli kokemus/elämys, jota on taas hankala sanallistaa. Se sai hämmentymään, huvittumaan, ihmettelemään, liikuttumaan. Vahva tunne tuli aallon tai tuulen kaltaisena pyyhkäisynä, väreilynä.

 Katsomo on näyttämöllä, jossa myös läpinäkyvä allas puolillaan vettä. Taustalla lepattaa ohut kangas, joka levittäytyy myös Studio Pasilan viralliseen katsomoon. Altaassa alastomana tarinamme päähenkilö. Jotenkin tuli heti mieleeni aiemmin keväällä näkemäni todella suuren vaikutuksen tehnyt Amor fati, jossa Samuli Niittymäki painiskeli saven kanssa. Yleisö ympärillä. Tuttu elementti. Henkilökohtaisuus. Kun kaikki on riisuttu. Aistit auki. Paikoin hengästyttävä, ahdistavakin - ja silti äärimmäisen pysäyttävä kokemus.

 Kurkkulaulannan tyylistä mölinää. Kelteisilläänkin hyppelyä. Vettä. Muistoja. Outoa liikehdintää. Pienten joutsenten tanssi. 32 pyörähdystä (yleisö laskee ääneen mukana). Katseita. Paljasta ihoa. Paljas ruumis. Lapsuuden viattomia leikkejä ja seksuaalinen herääminen. Kesäillan valssi. Piano. Sormet kevyesti koskettimilla. Steppikengät. Jatkuva liike ja omituinenkin äänimaailma. Vedenpinnan väreily. Ilmakuplat. Hiljaisuus.

 En osaa tämän paremmin sanoin kuvailla tätä. Vielä yksi esitys jäljellä lauantaina 6.4. klo 19. Menkää. Muistakaa hengittää.

 Minä näin yöllä unta, jossa olin paikoitellen veden alla ja välillä puhuin kinesteettisestä empatiasta.

Esityskuvat (c) Santtu Salminen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Musta Saara / Kansallisteatteri

Musta Saara / Kansallisteatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 12.9. 2018, kesto noin 3h 5min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Pirkko Saisio
Ohjaus Laura Jäntti
Musiikki Jussi Tuurna
Musiikin sovitus Jussi Tuurna ja orkesteri
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Valosuunnittelu Morten Reinan
Äänisuunnittelu Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti
Saliäänisuunnittelu Sakari Kiiski
Koreografia Janne Marja-aho
Naamioinnin suunnittelu Jari Kettunen

Rooleissa : Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Jani Karvinen, Erkki Saarela, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen, Harri Nousiainen, Annika Poijärvi, Linda Hämäläinen, Panu Kangas, Petri Knuuttila, Taru Still, Erik Rehnstrand/Petri Pulkkinen, Risto Apunen ja Sami Saari

Muusikot : Jussi Tuurna, Ville Leppilahti, Topi Korhonen, Esko Grundström, Sara Puljula ja Tommi Asplund

 Päätin matkalla Helsinkiin, että nyt jos koskaan aion hypätä avoimin mielin Mustan Saaran maailmaan mukaan. Muutamaan otteeseen on käynyt niin, että olen kynsin hampain yrittänyt sitkeästi tehdä jonkinsorttista ajatustyötä kesken esityksen ja ajautunut jonnekin ihan muualle. Ehdin lukaista käsiohjelmaa puoliväliin ja pääsin kärryille niin Mustan Saaran legendasta kuin "oikeistopopulismin tuuheista metsistä". Sitten jo mentiinkin, ja ajauduin kolmituntiseen pyöritykseen, jonka vain väliaika katkaisi. Väliajalla luin käsiohjelman loppuun ja tutustuin romanien historiaan. Olin jo tässä vaiheessa sitä mieltä, että esitys vaatisi useamman katsomiskerran, jotta saisin irti siitä syvällisempää analyysiä.

 Ääriajattelua, liehuvia lippuja, rajat kiinni-meininkiä ja piikkilankoja etenemistä estämässä, paikasta toiseen pakaasejaan raijaavia romaneja ja rantaan huuhtoutuneita lapsia.. Koko Eurooppa on yksi suuri sirkus, jossa tirehtöörinä toimii Janne-Maria Teräväkynä (Juha Muje) ja hänet ajetaan tämän tästä lavalta pois Ulla Tapanisen toimesta. "Siirrys Juha syrjään siitä nyt, seuraavaksi tulee kohtaus numero se ja se". Lisäksi sirkusareenalla nähdään mm. Tanssiva Karhu (Erkki Saarela), komeasti laulava romanilauma, kirves päässä heiluva Pitkä Laiha Sika (Jani Karvinen), Marina Teräväkynä (Katariina Kaitue) ja Odinin Soturit syrjäyttänyt naiskolmikko Pohjolan Valkyriat (Ulla Tapaninen, Sinikka Sokka ja Tiina Weckström). Euroopan yllä leijutaan kuumailmapallolla ja kurvaillaan milloin minkäkinlaisella ajopelillä.

 Jotenkin tämä Musta Saara imaisi maailmaansa ja mukaansa, ja huomasin nauttivani katsomossaolosta suunnattoman paljon! Yhtään ei osannut aavistaa mitä tuleman pitää seuraavaksi, ja sehän on aina hienoa. Yllätyksellisyys säilyi. Nauttimisesta suurin kiitos lienee paikallaan Jussi Tuurnan musiikille ja komeasti kaikuville lauluille. Orkesteri oli korokkeella koko ajan läsnä huhkimassa, ja lyömäsoittimissa suuri suosikkini Sara Puljula, jonka menoa olen ilolla seurannut useammassakin eri proggiksessa. Lisäksi esitys tarjosi huikean upeita näyttämökuvia valoineen ja rönsyileviä pukuja - kunnon silmäkarkkia!

 Yksittäisistä kohtauksista taisi suosikikseni nousta Janne-Marian yllättävä visiitti itsensä Draculan linnaan. Kovin oli seurankipeä Dracula, eikä ovea meinannut löytyä mistään poistumista varten. Pitkin näyttämöä pitkässä hameessaan sulavasti lipuva kreivi (Timo Tuominen) oli aika messevä ilmestys muutenkin. Ja se peilikohtaus, wau!

Draculan kynttilät ja herra itse selin katsomoon

 Draculan lisäksi lempparihahmojani olivat Mircea (Janne Marja-aho) sekä tajuttoman kovan korttipakkabiisin vetäissyt Ulla Tapaninen. Olinkin unohtanut, miten uniikki ääni ja tyyli hänellä on! Tarkalla silmällä seurasin romaniporukoissa heiluneita tuttuja kasvoja (Mikko Kauppila, Ville Mäkinen viiksineen sekä Musiikkiteatterin NYT:n Petri Knuuttila, Linda Hämäläinen ja kutrinsa tummiksi värjännyt Panu Kangas).

Mircea (Janne Marja-aho) 

 Katsomosta poistuin vaikuttunein mielin taas yhtä erikoista teatterikokemusta rikkaampana, pää ihanasti sekaisin ja pyörryksissä. Tosiaan, saisin varmasti enemmän irti uusintakierroksella, mutta siihen ei ajanpuutteen vuoksi taida olla mahdollisuutta.

Esityskuvat (c) Tuomo Manninen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Kansallisteatteri!)

Marina Teräväkynä vauhdissa 

Haastattelussa Mikko Kauppila

Mikko Kauppilan tapasin Kulttuuriravintola Kivessä marraskuun puolivälissä 2016.

”Kuumottava tuo nauhuri tuossa, se tuijottaa mua”, toteaa Mikko heti alkuun. Vuonna 1995 syntynyt Mikko on horoskoopiltaan vaaka. ”Oon Ylöjärveltä kotoisin. Tamperelaisena pidän itseäni tällä hetkellä, täällä on tullut ja tulee vietettyä niin paljon aikaa nykyään. Oon mä asunut myös Turussa viime kesän, mutta se oli vain muutama kuukausi.”

Mitä harrastat? ”Kaikki harrastukseni taitaa liittyä jollain tavalla näyttelijyyteen ja teatterintekemiseen. Mä käyn Tampereen Balettiopistolla tanssitunneilla aina kun ehdin. Luokkakaverini Oliver Kollberg lanseerasi tämmöisen termin kuin ”funktionaalinen vapaa-aika”, eli miten kaiken vapaa-aikansa voisi käyttää niin, että samalla kehittyisi näyttelijänä. Toisaalta tuo on vähän ahdistavakin ajatus, mutta huomaan kyllä aika usein itsekin toteuttavani tuota samaa mallia. Aikoinaan kävin yli kymmenen vuotta pianotunneilla, soitin klassista pianoa ja abivuonna suoritin siitä tutkinnon, ja sen jälkeen klassisten kappaleiden soitto loppui kuin seinään. Nyt mä aloitin soittamisen kuitenkin uudestaan, itse asiassa tällä viikolla, ja kaivoin tutkintokappaleet uudelleen esiin. Oli hauskaa soittaa pitkästä aikaa muutenkin kuin säestysmielessä, ja tarkoitus olisi soittaa enemmän jatkossakin. Mä haluaisin lukea enemmän, sitä tulee tehtyä ihan liian vähän. Elokuvissakin tulee käytyä, ja Netflix toimii. Orange is the New Black on tämänhetkinen suosikkini, siinä on hienoa näyttelijäntyötä ja upeita hahmoja.”

Osaatko soittaa muita soittimia kuin pianoa? ”Mulla on ukulele, jonka ostin Istanbulin basaarista ja sitä osaan vähän soittaa. Tosin nyt en oo pitkään aikaan sillä soitellut, mutta kyllä mä sillä jotenkin saisin itseäni säestettyä tarvittaessa, ja rokkisoinnut osaan kitaralla.”

(c) Heidi Bergström

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi/erityistaitosi ammatillisessa mielessä? ”Kouluunpääsyni perustelin itselleni ainakin sillä (sitä en tiedä onko siinä sitten mitään perää), että mulla on tanssitaustaa ja siitä on tosi paljon hyötyä tässä ammatissa. Kehonhallinta ja oman kehon hahmotus luonnistuu- ja musiikkipuoli myös, kun oon paljon soittanut ja laulanut. Tai sit se on vaan mun nenä.”

Onkos sulla sitten mitään ns. bilekikkaa tai vastaavaa? ”Bilekikkaa! Mä oon kyllä bileissä aika tylsä tyyppi enkä ole ehkä ensimmäisenä näyttämässä mitään temppuja. Paitsi tanssilattialla peto on irti. Karaokessa mun bravuurini on Mustasukkaisuutta-tango.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Paljonkin asioita haluaisin oppia. Tällä hetkellä koulussa meillä on meneillään stand up-kurssi (pelkäsin sitä jo kesällä ja koko ajatuskin kuumotti) ja en mielestäni osaa olla hauska! Siinä on harjoiteltavaa ja siinä haluaisin kehittyä. Tiesin kyllä jo ennen koulua, että jossain vaiheessa se eteen tulee, ja nyt se on sitten ajankohtainen. Viikon kuluttua meillä on esitykset luvassa, jokainen vetää oman stand up-soolonsa ja lisäksi on musikaaliduettoja ja -sooloja. Komiikka on tosi haastava laji, ja haluaisin osata myös kirjoittaa paremmin. Tekemällä oppii, eipä siinä kai muukaan auta. Niin, ja lisäksi mä haluaisin osata viestiä paremmin, ilmaista itseäni keskustelemalla ja olla valveutunut asioissa. Oppia ilmaisemaan ja argumentoimaan omia ajatuksiani paremmin, näyttämöllä ja muutenkin”, Mikko pohdiskelee.

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ei ole. Vanhempani ovat ihan muulla alalla töissä, mutta kyllä heillä kiinnostusta on ja ovat kulttuurimyönteisiä molemmat. Paitsi mun äiti on nyt kyllä tän mun uravalinnan myötä alkanut sivutoimena luomaan lupaavaa uraa elokuva-avustajana. Että hän on se tyyppi, joka juo kahvia Eero Ahon takana jokaisessa suomalaisessa elokuvassa. Tai kävelee Eero Ahon ohi ja juo kahvia. Hän on tosi taitava siinä. Äidin puolen suku on myös kova laulamaan karaokea ja tangoja. Tero Pitkämäelle mä olen sukua, kulttuuria se urheilukin on!”

Mikä sinut sai kiinnostumaan teatterista/esiintymisestä/näyttelemisestä? ”Yläasteelta se taisi lähteä, ja on aika monen asian summa. En pysty hahmottamaan jotain tiettyä hetkeä, jolloin olisin päättänyt että ”nyt teatteriin perkele”. Yläasteaikoinani YLE alkoi tekemään Uusi päivä-sarjaa ja siihen haettiin näyttelijöitä. Äitini vihjaisi, että mitäpä jos minäkin hakisin mukaan. Mä en päässy koekuvauksissa pitkälle, siskoni pääsi pitemmälle. Mutta se oli ainakin yks, minkä muistan, milloin mielenkiinto näyttelemistä kohtaan alkoi heräillä. Vähän myöhemmin mä päädyin Nokian nuorisoteatteriin, ja siellä olin reilun vuoden isosiskoni kanssa. Ensimmäinen roolini oli muuten tuulimylly, ei sentään kivi tai puu niin kuin aika monella! Siitä se sitten lähti, heh. Sitten mä hain ilmaisutaidon lukioon TYK:kiin ja siellä tietenkin ahmin teatterikursseja. Lisäksi kävin Musiikkiteatteri Palatsin Musiikkiteatterikoulu Stagea, pari kertaa viikossa kävin siellä. Teatteri oli siis elämässäni vahvasti mukana ja oli selvää, että lukion jälkeen haen opiskelemaan teatteria. Ykköstähtäin lukioaikoinani oli kuitenkin lääkis, luin kaikki pitkät matematiikat ja fysiikat. Abivuonna ei enää lääkis sitten kiinnostanutkaan. Nätyn pääsykokeet oli sitten ensimmäiset, joissa kävin, lisäksi olin yhteishaussa hakenut opiskelemaan tanssia ja musiikkia. Vanhemmilleni lääkärihaaveiden unohtaminen oli aluksi vähän shokki. Tosin olinhan mä lääkärinä viime kesänä, kuten hyvin muistat!” naurahtaa Mikko viitaten edelliskesän Vartiovuoren kesäteatterin Vaahteranmäen Eemelin hiukan erikoiseen lääkärihahmoon.

Iida (Pihla Pohjolainen) ja The Lääkäri yhteiskuvassa 

”Pääsin siis ekalla yrittämällä Nätylle vuonna 2014, ja aluksi se tuntui tosi oudolta. En ollut ikinä aiemmin ollut teatterikoulun pääsykokeissa ja menin sinne vähän ummikkona katsomaan, että mikäs täällä on meininki. Olin kuullut vain huhuja, että millaista siellä saattaisi olla. Tuo oli sitten varmaan hyvä juttu, koska mulla ei ollut mitään paineita. Vaihe vaiheelta pääsin jatkoon ja heräsi jo ajatus, että ”voi vitsit, mitäs jos mä pääsenkin sisään”. Monella kun on ollut se, että on ihan lapsesta asti halunnut näyttelijäksi ja mä taas näin itseni enemmänkin musiikkipuolella. Pääsykokeiden viimeisen vaiheen jälkeen tuli kuitenkin vahva fiilis siitä, että näin tämän pitikin mennä ja tää tuntuu mulle oikealta paikalta. Vaikka sitten myöhemmin päätyisinkin muualle, tämä olisi se paikka, jossa pystyisin kehittämään itseäni ja yhdistämään kaikki intohimoni. Tällä hetkellä oon kolmoskurssilla, eli kandivuosi on alkanut.”

Mikä on tänä päivänä se syy, miksi haluat näyttelijäksi? ”En oo tälläkään hetkellä ihan varma siitä, että mikä se perimmäinen syy on. Aina hetkittäin tulee juttuja, joiden kohdalla ajattelee, että juuri tämän takia mua kiinnostaa teatteri ja tämän takia haluan tätä tehdä. Välillä taas käy mielessä, että mitäköhän mäkin täällä oikein hiihtelen. Hmm, tässähän ajautuu ihan diippeihin… Kyllä mä naiivisti uskon, että pystyn teatterin kautta vaikuttamaan asioihin edes jollakin tasolla. On esimerkiksi tämä Tampere3-hanke, jossa Tampereen yliopisto, Tampereen teknillinen yliopisto ja Tampereen ammattikorkeakoulu yhdistyisivät, ja me järjestettiin muutama viikko sitten performanssi asiaan liittyen, ja se sai paljon huomiota mediassa. Nythän koko hanke sitten lykkääntyy, ja uskon että meidän performanssillakin oli jonkinlainen vaikutus asiaan.”

”Mulle merkityksellistä teatterissa on se, että kun mä katsojana olen kokeva ja elävä ruumis, ja näen lavalla toisen kokevan ja elävän ruumiin, niin se joku neuvottelu mikä esityksen ajan näiden ruumiiden välillä on. Oon oppinut koulussa myös tämmösen hienon termin, jota tykkään viljellä kun en tiedä mistä puhun, tämmönen ”kinesteettinen empatia”. Jotenkin se, että kaikki ei oo rationaalisella tavalla ymmärrettävissä. Teatteri vaikuttaa ja vaikuttuu. Mulle omassa näyttelijäntaiteessani on myös tärkeää se, miten mä esitän ja representoin omaa sukupuoltani. Työviksen ”Mestaritontun seikkailujen” Prinssi Yönsilmän roolissa halusin olla jotain muuta kuin joku överi-maskuliininen ja hallittu prinssi, joita mä oon tottunut näkeen. Prinssi voi olla myös huteloiva epävarma honkkeli, ja se on ihan ookoo! Mulla on valtaa siinä suhteessa, mitä ja miten mä näyttelen lavalla. Feministiset arvot on mulle tärkeitä. Meidän luokalla on vahvoja femmareita, joiden myötä mäkin oon oppinut tavoille. Mä haluan olla tietoinen siitä, millaisia todellisuuksia mä näyttämölle tuon, etten tiedostamattani tuu sortaneeks jotakin ihmisryhmää. En halua omassa työssäni vahvistaa sortavia rakenteita.”

Prinssi Yönsilmä (c) Kari Sunnari, TTT

”Tällä hetkellä mua vähän ärsyttää se, että on tosi paljon esityksiä, jotka kertoo keski-ikäisistä valkoihoisista heteromiehistä ja heidän näkökulmastaan ja heidän äänellään. Mä haluaisin, että annettais enemmän tilaa myös vaihtoehtoisille narratiiveille, että annettaisiin ääni myös niille, joita rakenteellisesti ja järjestelmällisesti sorretaan. Maryan Abdulkarimilla ja Sonya Lindforssilla on tästä paljon asiaa ja ne on ajatuksissaan valovuosia pidemmällä kun mä, kannattaa lukee niitä. Ylipäänsä se on ongelmana, että esimerkiksi huumoria ja viihdettä tehdään vähemmistöjen kustannuksella ja stereotypioihin nojaten, niistä jotka on jo valmiiksi alisteisessa asemassa, vaikka satiirihan nimenomaan olisi tehokkainta kun se kohdistuisi vallanpitäjiin.”

Mikä on ollut toistaiseksi tärkein oppi, jonka olet elämäsi varrella saanut? ”Mulla on ollut vähän taipumusta suorittamiseen ja perfektionismiin, ja koulussa joutuu koko ajan opettelemaan ja sietämään keskeneräisyyttä ja epävarmuuden tunnetta. Mistään ei tule välttämättä valmista, sillä ainahan voi viedä juttuja pidemmälle ja tutkia lisää asioita. Sen myös oon huomannut, että välillä voi suoda itselleen lepohetken ja katsoa vaikka vaan Netflixiä. Pitäisi ymmärtää se, että koulu ei oo pelkästään se, mikä määrittää mua. Koulu vie niin paljon aikaa, ettei ole oikein mahdollisuutta hakeutua vapaa-ajallaan toisenlaisiin sosiaalisiin piireihin. Tekisi ihan hyvää hengailla myös muiden kuin teatteri-ihmisten kanssa.”

Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Joanna Haartti on mielestäni huikea, ja hänellä on mielestäni ihan oma tyylilaji miten näytellä. Ihan vielä en osaa hahmottaa, että miten se sen oikein tekee. Jotain samankaltaista tyyliä haluaisin löytää itsellenikin – leikkisyyttä, keveyttä ja ”outoutta”. Lisäksi ihailen Sonya Lindforsia, hän kävi vetämässä meille keväällä kurssia hip hopista, mustasta kehollisuudesta ja vaikka mistä, ja kurssi antoi todella paljon ajateltavaa. Hienoa on olla vielä koulussa, koska saa viettää aikaa mahtavien tyyppien kanssa, joilta oppii koko ajan jotain. Mun ”kummini” on Petra Karjalainen, ja häntä ihailen myös paljon. Kävin juuri eilen hänen laulutunnillaan.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt ja tärkeimmät roolityösi? ”Teatteri Hukassa Nokialla, Palatsin Peter Pan-jutussa Särkänniemessä ja Palatsissa, Työviksessä Mestaritontun seikkailuissa ja Turun Vartiovuoren Kesäteatterissa Eemelissä. Mestaritontun Prinssi Yönsilmä oli tosi tärkeä juttu, en ollut aiemmin tehnyt niin isolla lavalla mitään ja vielä musikaalia. Opin paljon siitä, miten suurella näyttämöllä ollaan ja millä skaalalla siellä operoidaan. Tosi kiva proggis. Keväällä koulussa tehtiin pitkä monologi ja mä tein sen Laura Valkaman tekstistä ”Kaikkien lajit”. Se tuntui aluksi tosi isolta kakulta, mutta kun siitä selvisi, jäi tosi hyvä fiilis. Toki kaikista rooleistani oon saanut ja oppinut uutta. Ammatillinen itsetuntoni nousi kesän aikana huomattavasti, Vartsikan Eemeli oli eka ammattiproggis koulun ulkopuolella ja selvisin siitä.”

Pulteri pistää tuulemaan Eemelissä (c) Pirita Lindén 

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä/kanssanäyttelijä, jos saisit valita maailmasta ihan kenet tahansa? ”Mun käskettiin vastata tähän mun kurssikaverini Pihla Pohjolainen, joten hän siis ainakin. Tietenkin mä haluaisin näytellä myös Karjalaisen Petran kanssa, ja Joanna Haarttin ja Meryl Streepin.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi kenties kappale? ”Ella Fitzgeraldin kanssa haluaisin laulaa kappaleen ”The Nearness of You”. Barbra Streisandin kanssa haluaisin laulaa ”Summer Knows”.”

Miten määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Mä koen taianomaiseksi teatterissa sen, että jotenkin uppoaa siihen ruumiilliseen kokemukseen ja myös se, kuinka teatterin lavalla olemisessa on aina mieletön vastuu siitä, mitä siellä näyttää ja millaisia kehoja siellä näyttää, koska se teatterin lava merkityksellistää kaiken.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat sinut innostumaan? ”Selkeästi nää asiat, mistä nyt ollaan puhuttu saa mut innostumaan vähän liikaakin! Perhe ja suku inspiroi mua, niistä olen kirjoittanutkin. Hulluus ja outous inspiroi! Musta on tosi mielenkiintoista tarkkailla ihmisiä. Luonto inspiroi myös.”

Podetko ramppikuumetta? ”Poden, ja mä oon vähän sellainen punastujatyyppi. Mä saan jännittämisestä kyllä tosi paljon energiaa, ja mun on jollain tavalla purettava se ennen lavallemenoa, muuten oon ihan ylivirittynyt. Vaikka jännittäminen on toisaalta epämiellyttävää, on se myös omalla tavallaan nautinnollista.”

Onko sinulle muodostunut jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”Ne on kyllä tosi esityskohtaisia. Venyttelyä, kropan ja äänen avausta. Mulla on sellainen ”äänenhuoltopussukka” ja siellä on kyllä kaikki mahdolliset vekottimet vesipiipusta lähtien, ja mä mielelläni luennoin kaikille sen pussukan sisällöstä.”

Kerro joku legendaarinen kommellus, joka on sattunut sinulle tai viereiselle kaverille? ”Turun Eemelin ensi-illassa eräs näyttelijätär unohti tulla lavalle ja siitä tuli aika kiusallinen tilanne, kun porukka yritti sitten kannatella sitä meininkiä siellä. Tätä en olis muuten varmaan saanut sanoo. Hups. Ja olihan se melkoista, kun kesken Peter Pan-esityksen Palatsissa koira pasko lavalle. Laulettiin siinä sitten loppulaulu hymyssä suin.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Keväällä tulee kandintyöt, ja mä meen Helsinkiin Laura Mattilan ohjaukseen suomalaisuutta ja suomalaista identiteettiä käsittelevään esitykseen mukaan. Siitä tulee varmasti mielenkiintoista. Esitys tulee hiihtoputkeen.”

Mitä muuta haluaisit mahdollisesti itsestäsi kertoa? ”No nyt mulla tulee vaan mieleen kaikkea outoa, jota en voi kertoa julkisesti!”

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla? ”Batmanista mä oon tykännyt aina, se on cool. Vaikka mulla on näköjään Mikki-paita päällä.”

Tarkkaa hommaa... ja Mikki-paita (c) Teatterikärpänen 

Jos sinusta tehtäisi supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja nimesi? ”Mä olisin joku Sähäkkä-Simo. Se olisi tosi nopea liikkeissään. Mähän lapsena harrastin pikajuoksua ja voitin piirinmestaruudenkin. Noloa kehuskella näillä, mutta johonkin munkin on itsetuntoni perustettava. Oon myös nelinkertainen suomenmestari kilpapyöräilyssä pojat10-sarjassa! Ei ehkä sittenkään mikään Sähäkkä-Simo, vaan ehkä mieluummin joku Sähikäinen. Se vaan sinkoilisi paikasta toiseen nopeasti ja auttaisi itseään pakenemalla kiusallisista tilanteista.”

Jos saisit olla päivän naisena, mitä tekisit? ”Ehkä mä tekisin asioita, joita normaalistikin teen ja havainnoisin sitä, että miten eri tavalla muhun suhtauduttaisiin.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin Spotifyn ja jonkun laitteen tietysti millä kuunnella. Kirjoja… Tai sit ottaisin vaan läppärini, sieltähän löytyy kaikki. Lisäksi ottaisin lakritsia. Ja mun äänipussukkani!”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja mitä sinne ottaisit mukaan? ”Se olisi todella korkealla ja kooltaan se olisi sopivan kompakti. Siellä olisi kaikki tarvittava. Hirsirakenteinen ehkä, mukana myös moderneja elementtejä. Kodikas. Hyvä sänky siellä täytyisi olla ja piano, pelejä. Aika kunnianhimonen maja mulla.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Ekana tulee mieleen Hitler, mutta en mä niihin aikoihin haluaisi kyllä mennä. Marie Antoinetten aikoja olisi kiintoisaa seurata, haluisin mennä ”niille huudeille skenettään ja tsiigaileen et mikä meininki”. Antiikki kiinnostaa myös… Olishan se hienoa nähdä myös, kun ihminen laskeutuu ensimmäistä kertaa kuuhun. Stravinskyn Kevätuhrin ensiesitys olisi hauska kokea.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Soitan ystävälleni ja autan häntä esseessä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

Mistä sanasta pidät vähiten? - Pöly

Mikä sytyttää sinut? - Kynttilä

Mikä sammuttaa intohimosi? - Esko Roine (ei apua huono vitsi, vaikkapa ylimielisyys)

Suosikkikirosanasi? - Kyrpä (siinä on kivasti tota ärrää)

Mitä ääntä rakastat? - Tuulen humina

Mitä ääntä inhoat? - Liitu pitkin liitutaulua

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Yhdysvaltojen presidentti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Opettaja

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Voi Jeesus!

Vaahteramäen Eemeli / Turun Kesäteatteri

Vaahteramäen Eemeli / Turun Kesäteatteri Vartiovuorella

Ensi-ilta 16.6. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Musiikin sävellys Georg Riedel ja Laura Hänninen
Suomennos Leena Havukainen
Laulujen suomennos Leena Havukainen ja Arto af Hällström
Ohjaus ja koreografia Miika Muranen
Puvustus Marjo Haapasalo
Lavastus Elena Turja
Tarpeiston suunnittelu ja valmistus Pirita Linden ja Jaana Ala-Lähdesmäki
Äänisuunnittelu Mikko Koskinen
Kampausten ja maskeerauksen suunnittelu Alisa Oksanen
Musiikin sovitus, harjoituttaminen ja taustanauhat Laura Hänninen

Rooleissa : Valtteri Lehtinen, Pihla Pohjolainen, Samuli Muje, Sohvi Roininen, Maija Koivisto, Antti Lang, Miiko Toiviainen, Ville Mäkinen, Anna Pukkila, Jenni Helenius, Mikko Kauppila, Tiina Pasanen, Joonatan Perälä, Saara Sillvan ja Jarkko Kallionpää

 Astrid Lindgrenin Eemeli-kirjat eivät ole minulle lainkaan tuttuja, eivät liioin Peppi Pitkätossutkaan. Lapsena taisin keskittyä kirjojen sijaan lukemaan sarjakuvia (Nakkea ja Aku Ankkaa), vaikka kirjastoautolta vinoja pinoja kirjojakin kotiin raahasin. Mitä lie opuksia ne sitten olivat, Vakoilijan käsikirjaa ja muuta varmaankin. Eemeli-aiheiset elokuvat tuli katseltua sitten hyvinkin tarkkaan ja muistan olleeni hivenen pihkassakin vilkkusilmäiseen veikeään pellavapäiseen Eemeliin, jota näytteli Jan Ohlsson. Googletus paljasti, että Jan on nykyään 54-vuotias ja pellavapäinen edelleen. Sing-duudel-dei-sing-duudel-deiii ja tietokonealalla, jotenkin lipevän näköinen tyyppi. Näin ne lapsuuteni haaveet murenivat hetkessä. Elokuvista muuten suosikkikohtaukseni oli se, kun ilkeä Komentoora putosi sudenkuoppaan ja se, kun possuressu ja kukko menivät popsimaan käyneitä kirsikoita, ja otukset toikkaroivat kännipäissään pitkin pihoja. Eri hauskaa oli pikku-Tallesta se!

Markkinameininkiä, etualalla Eemeli (Valtteri Lehtinen) 

 Turun Kesäteatterissa Vartiovuorella en ollut koskaan aiemmin käynyt, Luostarinmäellä kylläkin muutaman kerran. Olisihan se pitänyt muistaa, että sisäänkäynti teatteriin on samoilta kulmilta, vaan ei. Vesisateessa lähestyin koko mestaa ihan väärästä suunnasta ja meinasi hetkittäin jo usko loppua, etenkin kun sateenvarjoni oli mennyt tuulessa ympäri muutamaankin otteeseen. Tulipahan tehtyä pieni kävelylenkki pirteässä kesäsäässä.

 Eemelin metkuja oli lähtenyt katsomaan kolonna isovanhempia lapsenlapsineen ja äitejä ja isiä piltteineen. Meikäläinen siellä taas oli kuin orpo piru ja muutama muksu katselikin minun touhujani aika pitkään kera ilmeen "omituinen täti kun on yksistään täällä". Lapsille ja lapsenmielisille tämä tietysti on, joten kohderyhmässä ollaan vahvasti! Hiukan ennen esityksen alkua itse Eemeli (Valtteri Lehtinen) ilmestyi talon katolle kurkistelemaan ja aiheutti pientä hässäkkää katsomon puolella, jossa selvästi aktivoiduttiin. Jossain takanani istui muuten tomera kommentoijapoika, joka muisti selostaa koko ajan mitä kohta lavalla mahdollisesti tulee tapahtumaan (aina ei mennyt kommentit kohdalleen, kuten se että Eemeli ei ampunut pyssyllä rosvoa päähän) ja alkuvaiheessa kuului topakka toteamus "Hei tosi paljon porukkaa täällä Vaahteramäellä!" silmäillessään ympäri katsomoa.

 Heti alusta alkaen oli selvää, että tässä esityksessä on menoa, meininkiä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita yllin kyllin. Ja omituisia hahmoja, se tuli myös selväksi... Miika Murasen ohjauksia olen sen verran monta jo nähnyt, että osaakin odottaa sitä, että paikallaan ei juuri pönötetä vaan koko ajan on jotain liikettä meneillään ja repliikitkin huudellaan vauhdissa. Kyllä siinä hiekka pöllysi kun Kissankulman väki pisti tanssiksi ja muutenkin vipinää kinttuihin, vähän vettäkin ripsi mutta se ei meitä katoksen alla istuneita haitannut lainkaan.

Eemeli, Iida ja Pöperö-Maija 

 Tuttuja juonenkäänteitähän Vartiovuoren Eemelissä on : soppakulho jää päähän ja tohtorin luona visiteerataan (Mistä näitä hivenen outoja viiksekkäitä tohtoreita muuten sikiää? Ne ovat näemmä uusiutuva luonnonvara, tällä kertaa tohtorintakki päällä häiläsi Mikko Kauppila, joka tuli viime vuonna tutuksi Työviksen Mestaritontun seikkailujen yli-innokkaana nuoren Mick Jaggerin näköisenä prinssinä.), pikkusisko Iidaa hilataan lipputankoon ja naamaa maalataan siniseksi, Liina-piian hammasta poistetaan, käydään markkinoilla ja kaveerataan Aatu-rengin kanssa, isä astuu hiirenloukkuun ja jää jumiin ulkohuussiin ja pitoja järjestetään. Missä oli muuten veripalttu? Valtaisaa nakkimakkaralenkkiä heiluteltiin ja hupaisaa oli se, että tässä vaiheessa edessäni istuvaa porukkaa alkoi hiukoa ja kaivoivat nakkipaketin jostain esiin. Kyllä harmitti, etten itse älynnyt moista.

 Huippusöötin hymypoika-Eemelin touhuja seuratessani hokasin, että ei hän ole mikään tahallinen metkuilija! Kovastihan hän on avulias poika ja haluaa vain muiden parasta, eihän tahallaan keppostele. Mitä nyt isän saappaan kaataa täyteen vettä, jotta tulee puhdasta ja mitä nyt Iidaa hilaa lipputankoon, jotta tämä näkisi hiukan kauemmas. Itseäni harmittaa vietävästi, etten aikoinani itse älynnyt leikkiä esim. serkkupoikain kanssa lavantautia! Mikä innovaatio! Vielähän sitä ehtisi, mutta voisi töissä tulla sanomista jos istuisin kassan takana naama sinisenä.

Anttoni-iskä jumissa 

 Anttoni-isän (Samuli Muje) kärvistellessä vatsakipujen kanssa huussissa tuli taas todettua se, että pieruhuumori se kestää sukupolvesta toiseen. Voi sitä naurun määrää! Takaa-ajokohtaukset ovat myös ns. varma nakki, jolla pikkukatsomon saa villiintymään. Välillä olikin aika levotonta meininkiä katsomossa, hölinää ja välikommentteja oli niin runsaasti, etten aina edes kuullut mitä näyttämöllä sanotaan tai lauletaan. Kommentit liittyivät niin estradin tapahtumiin, rosvon mahdolliseen piilopaikkaan, pissahätään kuin myös siihen, että juuri se käsilläollut pillimehu ei tällä kertaa kelvannut. Niin välitöntä ja aitoa, vain lastennäytöksissä on näin rento meininki ja hölinä ei liiemmin häiritse vaan ikään kuin kuuluu asiaan. Täysin hiljainen lapsikatsomo on harvinaisuus ja hivenen pelottavakin ajatus.

 Pelkällä naurulla ei kylläkään selvitty, sillä tiettävästi ainakin yksi pikkuneiti pillahti itkuun aina Pöperö-Maijan (Miiko Toiviainen) nähdessään, enkä tarkoita nyt itseäni. Elokuvissa Pöperö-Maija oli vähän höppänähkö viirusilmäinen liinapäinen mummeli ja nyt kaikkea muuta! Heti kättelyssä Pöpis kiipesi katolta helmat korvissa kissa suussaan (?) ja veteli sellaisia kauhukuvia lavantaudista ja muusta, että vähemmästäkin alkoi katsomossa polvet tutista. Muori vielä muistutti herttaisen mummelin sijaan taiteilija Outi Heiskasen ja jo ikääntyneen lettipäisen Game of Thrones-lohikäärmeäidin sekoitusta, ja mukana oli myös aimo tujaus erästä uteliasta Vanha-Jaakkoa. Sen verran kiinnostuneena Pöperö-Maija tutkaili niin markkinoiden parrakasta naista kuin rempseää ja salskeaa Pulteriakin. Miiko on kyllä elementissään näissä erikoisissa hahmoissaan, siitä olen jaksanut paasata pitkin kevättä ja paasaan jatkossakin tilaisuuden tullen.

Aatu etualalla markkinoilla, parrakas nainen vihreissä vas.

 Muista hahmoista ja roolihenkilöistä varsin eläväisinä mieleeni jäivät suloinen pikku-Iida (Pihla Pohjolainen), ei-niin-pahansisuinen iskä (Samuli Muje), pöhkö tohtori (Mikko Kauppila) sekä mystinen Varpunen (Jarkko Kallionpää). Välillä tuntui, että näyttelijöitä olisi ollut määrällisesti enemmänkin kuin tämä porukka, sen verran moniin rooleihin väki taipui. Hauska oli myös Luukas-hevonen (Ville Mäkinen), ikkunoista kurkkiva mummosakki ja tohtorin odotushuoneessa istunut nainen neljän pienen nyytin kera. Mieleeni jäi myös kahvikestien hidastettu nyökyttelevä jutustelukoreografia. Olipahan muuten mahtavan kokoisia lihapullia ruokakesteillä!

 Odotin vähän, että lopuksi olisi yhteislauluna kajautettu "Vooooooooi herranjestas minkälainen lapsi oli hännnnn", mutta eipä sitä tullut ja jokainen täten laulelkoon kotonaan sydämensä kyllyydestä, siinä samalla kun maalaa pikkusiskonsa naamaa ei-vesiliukoisella tussilla siniseksi.

 Semmoinen oli meikäläisen ensivisiitti Vartiovuorelle. Kyllähän siellä viihtyy niin nuoret kuin vanhatkin. Ensi kesänä näyttämön valloittaa Rölli!

Esityskuvat (c) Viacheslav Vinokurov

 (näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Vartiovuoren väelle kutsusta!)

Mestaritontun seikkailut / Tampereen Työväen Teatteri

Mestaritontun seikkailut / Tampereen Työväen Teatterin Suuri näyttämö

Kantaesitys 17.12. 2015, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Perustuu Aili Somersalon vuonna 1919 ilmestyneeseen saturomaaniin

Ohjaus Minna Hokkanen
Dramaturgia Elissa Määttänen
Sävellys Petri Juutilainen
Lavastussuunnittelu Annukka Pykäläinen
Koreografia Hanna Brotherus
Pukusuunnittelu Erika Turunen
Kampausten ja maskien suunnittelu Pia Kähkönen
Valosuunnittelu Timo Alhanen
Videosuunnittelu ja -toteutus Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Rooleissa : Matti Pussinen-Eloranta, Heidi Kiviharju, Atte Antikainen (Näty), Elina Saarela (Näty), Mikko Kauppila (Näty), Pihla Pohjolainen (Näty) ja Marketta Tikkanen (Näty)

Lisäksi Tampereen Konservatorion tanssijoita, Pirkanmaan Musiikkiopiston kuoro ja Pirkanmaan Musiikkiopiston sinfoniaorkesteri

 Sattuipa niin, että meikäläinen lähti jälleen äiteen kanssa teatterireissulle, tällä kertaa Tampereen suuntaan. Juuri kun on jotenkuten toivuttu maanantaisesta Oopperan kummituksesta... Melkoisen räntä/lumi/vesisateen lykkäsi ilmojen haltija juuri torstaille, me kun lähdimme liikenteeseen hyvissä ajoin koskapa tarkoitus oli piipahtaa samalla reissulla Tampereen ihanaisella Joulutorilla. Siellä kyllä teimmekin varsinaisen pikavisiitin, sillä vettä satoi eikä oikein toreilu tällä kertaa inspiroinut. Suuntasimme siis Työvikseen Mestaritontun ensi-iltaan, jonne saavuimme yltäpäältä märkinä. Paikalla oli jo toki muitakin äiti-lapsi -comboja.

Mestaritonttu ja helmi (c) Kari Sunnari

 Mites minulla on mennyt tämä koko Mestaritonttu-asia ihan ohi lapsena? Minulla ei nimittäin ollut aavistustakaan mistä koko hommassa on kyse, ja se oli oikeastaan hyväkin asia, sillä ei ollut minkään valtakunnan ennakko-odotuksia. Koskaan ei ole ihminen liian vanha hyppäämään sadun maailmaan ja seikkailemaan, joten se oli menoa sitten! Ja voi jumpe, heti alkutahdeissa meikälikalla nousi kyyneleet taas silmiin. Vanha kunnon itkupilli is back! Olin jälleen se ekaluokkalainen pikkutyttö, joka istuu (äiti vieressään) katsomassa teatterin tarjoamaa lumoavaa satumaailmaa ensimmäistä kertaa elämässään ja kaikki on niin kovin, kovin ihmeellistä ja maagista!

 Mestaritonttu (Matti Pussinen-Eloranta) toimii Satumaan vartijana, on toiminut jo satoja vuosia, mutta kokee epäonnistuneensa pestissään ja päättää lähteä Satumaasta pois. Hän kaipailee kovasti ystäväänsä Päivikkiä, joka lahjoittaa tontulle ihmeellisen taikavoimia täynnä olevan helmen. Noh, pian Mestaritonttu törmää noita Sammaleiseen (Heidi Kiviharju), joka saa pienen maanittelun jälkeen tonttusen lähtemään mukaansa (Mestaritonttu joutuu tosin aika erikoiseen tyyliinsä hiukan pähkäilemään asiaa, "ähhelis ähhelis" tai jotain sinne päin ja koreografiat päälle) omille asuinsijoilleen, ihanalle suolle. Noidan keitokset eivät oikein maistu ja loistohuvilakin on jotain aivan muuta, joten tonttu rakentaa itselleen majan hiukan syrjemmälle. Samalla selviää, että Kyöpelinvuoren ilkeä valtias Julma-Kumma (Atte Antikainen) on vanginnut tontun uuden kodin huudeille kiven sisään Aamuruskonmaan kauniin prinsessa Sarasteen (Elina Saarela). Neitohan on pelastettava, mutta siihen tarvitaan vielä Prinssi Yönsilmän (Mikko Kauppila) ja Päivikiltä saadun taikahelmen apua. Monenlaista seikkailua on siis luvassa, ennen kuin voi sanoa "semmoinen tarina oli se".

Sammaleinen sopankeittopuuhissa, vieressä Mosse! (c) Kari Sunnari

 Voi jestas miten upeita pukuja, lavasteita, teatterin taikaa ja mainioita hahmoja esitys on tulvillaan! Koreografiat olivat sangen kekseliäitä, joskin vähän hassujakin. Varmaankin tarkoituksella. Melkoista liikekieltä oli tarjolla muutenkin yhdellä jos toisella. Tepsutteleva Mestaritonttu, levein askelin harppova Sammaleinen, yhdellä jalalla hyppelevä Mustanokka-korppi, veikeät pienet kieriskelevät ja pomppivat suomuuraimet (luulin niitä ensin pieniksi kärpässieniksi), viltin alla matomaisena poistuva tonttujoukko ja yli-innokas prinssi Yönsilmä, josta tuli heti ensinäkemältä mieleeni nuori Mick Jagger ja tätä mielikuvaa oli paha ravistella sitten myöhemmin enää pois. Vierivät kivet sekä keikarimaiset nuorukaiset eivät näköjään sammaloidu tahi pysy kauaa paikoillaan.

Mick Jag Yönsilmä ja Saraste (c) Kari Sunnari

 Siihen päälle sitten vielä hassunnäköinen Mosse-sammakko, hurja Julma-Kumma valtaistuimineen, sinne tänne kiemurteleva lohikäärme, ihastuneita huokauksia pikkutytöissä herättänyt kaunis prinsessa ... ja Sammaleisen alati vaihtuvat tyylikkäät ja värikkäät alushousut. Ja miten ne usvahahmot ja lumottu kuusi muuttuivat takaisin ihmishahmoiksi! Waude, sano.

 Koko esitys orkestereineen ja vaihtuvatyylisine lauluineen (sanoista ei tosin aina oikein tahtonut saada selvää, kuoro-osuuksissa varsinkin) oli kyllä ihan viiden "Wauden" arvoinen. Tähtien jakelun olen jättänyt tyystin, mutta waudeja voisin tästä lähtien jaella... Tässä on tulos, kun monta toimijaa pistää hynttyyt yhteen. Loistava päätös koko teatterivuodelleni, ja koko esitys menee aika korkealle tämänvuotiselle ranking-listalle, jonka aion julkistaa ennen vuodenvaihdetta.

Pelottava Julma-Kumma (c) Kari Sunnari

 Esityksen päätyttyä oli jälleen kiiru junalle. Vedettiin äiteen kanssa melkoista haipakkaa ja välillä Sammaleisen tyylilläkin (loskaa ja moskaa oli melkoisesti), ja arvatkaa kaksi kertaa ehdittiinkö junaan? No ei ehditty. Kävi vielä niin, että päästyäni laiturille johtavien rappujen viimeiselle portaalle juna män justiinsa, perävalot vain loistivat. Mielessäni vilahti välittömästi Pojat-elokuvan riipaiseva loppukohtaus, jossa nuori Loiri juoksee junan perässä äitiä huutaen. Meinasin tehdä saman, mutta muistin sitten että äiti on takanani portaikossa joten en tohtinutkaan sitten lähteä junan perässä raahautumaan, varsinkaan kun ei ollut vaihtovaatteita messissä.

 Seuraavaan junaan oli tunti aikaa, joten vietimme sen assalla hengaillen. Kävin ostamassa R-kioskilta Taivaslaulu-pokkarin ja sillä aikaa äiti oli tehnyt tuttavuutta rouvashenkilön kanssa, joka oli matkalla Jämsään. Äiti kertoi suu vaahdossa Mestaritontusta ja pian juttu siirtyi myös maanantaiseen Oopperan kummitukseen. Toinen rouva ei yhtään tiennyt mistä siinä on kyse, joten avulias äiti hieman valaisi tarinan juonta ja musikaalia muutenkin. Voi kuulkaas, onneksi äiti ei käytä lainkaan tietokonetta, sillä muuten kaikki tämänkin maan kulttuuribloggaajat saisivat hänestä vaarallisen kilpailijan. Äitimuori 70v ja rapiat nimittäin tiivisti muutamaan lauseeseen koko tarinan, ja se on helppo kirjoittaa tähän teidänkin iloksenne : "No se kummitus oli sellainen vähän vammautunut tyyppi, joka asui oopperatalon kellarissa. Sitten oli tyttö, joka rakastui väärään mieheen ja siitä se kummitus ei tykännyt yhtään. Voi jehna, sitten alkoi tapahtua kaikenlaista. Kattokruunu mennä mäjähti maahan ja olisi saanut mennä toisenkin kerran minun mielestäni. Musiikki oli kyllä mahtavaa."

 Ja sen pituinen se.

 Suurkiitos kaikille lukijoilleni tästä vuodesta! Blogini hiljenee näin jouluksi. Palaan vielä asiaan Vuoden parhaat-koosteen kanssa, mutta sitä ennen toivotan kaikille oikein ihanaa joulua. Olkaa kiltisti. 

 (näin Mestaritontun seikkailut pressilipulla)

(c) Kari Sunnari, layout Anne Sillanaukee