Haastattelussa Pekka V. Louhimo

Pekka V. Louhimon tapasin Tampereen Hemingway´s -baarissa maaliskuun lopussa 2017.

 Vuonna 1987 syntynyt Pekka on horoskoopiltaan kauris. ”Oon syntynyt Oulussa, alle kouluikäisenä tuli muutettua muualle. Isäni työn perässä on asuttu ympäri Suomea esimerkiksi Raumalla ja Alahärmässä, jossa aloitin ala-asteen. Sitten muutettiin Tampereelle Härmälään, kävin siellä ekan luokan loppuun ja tokan luokan. Nekalaan menin musiikkiluokalle, ja yläasteen kävin Klasussa eli Tampereen klassillisessa lukiossa. Siellä oli latinaluokka, josta vaihdoin kylläkin pois… ei oikein latina taittunut! Sain kuitenkin jäädä onneksi samaan kouluun. Lukion kävin TYKissä, jonka jälkeen muutin neljäksi vuodeksi Jyväskylään. Aluksi menin sinne bänditoiminnan perässä, ja bändikaverit houkuttelivat mut opiskelemaan konservatorioon. Sitä ennen tein kaikenlaisia hanttihommia ja olin mm. autopesulassa töissä ja koulunkäyntiavustajana. Kaikenlaista elämänkokemusta tuli hankittua. Koulunkäyntiavustajana oli kyllä kiintoisaa, mutta keikkahommat meni päällekkäin töiden kanssa. Jos joskus kyllästyn näihin taidehommiin, mitä kyllä epäilen suuresti, voisin ryhtyä vaikkapa opettajaksi.”

 No nythän sinä innostut vastaamaan kerralla kaikkiin kysymyksiin… Mitä harrastat? ”Omaksi ilokseni ja huvikseni luen välillä, tykkään esimerkiksi scifi-kirjailija Arthur C. Clarkesta. Netflixiä katselen, vähän hävettää tunnustaa mutta tällä hetkellä oon katsellut Peikkojahti-nimistä lastenohjelmaa! Guillermo del Toron takia sitä aloin seurata, muutenkin pidän hänen leffojensa visuaalisesta puolesta. Se tyyli kiehtoo mua. Pianoa soittelen… Vaikka mä sillä sävellänkin, en silti kutsuisi itseäni pianistiksi. Säestäjäksi mieluummin, siltä pohjalta mä kappaleita sävellänkin, eli kehittelen sointuja ja laulan melodiota, ja tavallaan sitä kautta rakennan päällekkäisiä raitoja.”

 Kerrohan heti tähän väliin jonkinlainen tiivistelmä musiikkipuolestasi. ”Vuonna 2005 mä tutustuin lukiossa soittajaporukkaan. Pojat perustivat heavybändin nimeltään Piecemaker, ja olin heidän auditionissaan aikoinaan ja vakuutin heidät laulajana. Siitä se lähti, ja yhteistyömme on osan kanssa jatkunut sieltä asti. Jossain vaiheessa kiinnosti laulaa ihan työkseen, aiemmin oli laulettu vähän harrastusmielessä ja kaljapalkalla vedetty omia biisejä. Perustin yhden tutun kanssa coverbändin nimeltä Rock-It-Launcer ja sen myötä valaistui, että lauluhommia voi tehdä ihan työkseenkin. Keikkaa tuli tehtyä sen kanssa monta vuotta. Tällä hetkellä mä teen omaa musaa bändeissä Genre ja Electric Beat Orgy. Musiikki oli alunperin mulle tavallaan sivupolku. Vuonna 2006 mä hain TeaKiin ekan kerran, olin jotenkin ylpeä nirppanokkainen nuorimies silloin ja kauhean loukkaantunut siitä, etten päässyt sisään heti ekalla yrittämällä! Mä luovutin, ja sitä mä kadun edelleen. Jälkeenpäin ajateltuna TeaKin pääsykokeissa tapahtunut iso pettymys palautti mut terveesti takaisin maan pinnalle. No, nyt mä oon monta kokemusta rikkaampi musiikin kautta. Mä en ollut koskaan harrastanut mitään joukkueurheilua tai vastaavaa, olin aina hengaillut vain yhden kaverin kanssa. Vasta bänditoiminnassa tajusin ensimmäistä kertaa sen, mikä voima on kaveriporukassa."

”Neljä vuotta sitten kävelin Työväenteatterin ohi, olin menossa pitämään laulutuntia. Mulla jotenkin kouraisi vatsasta. Olin jo ehtinyt hautaamaan ajatuksen tehdä teatteria. Silloin tuli sellainen olo, että mun pitäisi katsoa myös teatterikortti elämässäni, edes mihin se voisi viedä. Päätin silloin, että nyt teen asialle jotain ja hain Suomen Teatteriopistoon musiikkiteatterilinjalle. Ajattelin, että mun olisi helpompi päästä sille linjalle, koska oli laulamisesta kokemusta. Pääsin sisään, se oli ns. pilottiryhmä eli ensimmäinen musateatteriin keskittyvä ryhmä Teatteriopistossa. Se oli hieno vuosi. Muistan aina sen ihan ensimmäisen ringin, jossa istuttiin tutustumisvaiheessa. Aloin itkeä, koska tunsin olevani henkisessä kodissani ja sillä hetkellä se konkretisoitui. Tuli valtava helpotus: tää on mun paikkani. Aiemmin tunsin olevani jollain tavalla jumissa elämässäni, ja se ei tuntunut hyvältä. Samalla kurssilla oli mahtavia tyyppejä, joilla oli samankaltaista innostusta kuin itselläni. Tehtiin yhdessä myöhemmin se ”Jonkun on oltava Pan”-esitys, jota sinäkin olit katsomassa. Aikanaan syy miksi menin Jyväskylään konservatorioon ei ollut se, että halusin kehittää itseäni vain laulajana, vaan halusin kehittää koko muusikkouttani. Halusin tehdä itse biisejä ja säveltää, saada musiikista enemmän irti. Teatteripallo alkoi pyörimään jo siellä, lopputyönäni nimittäin kirjoitin ja sävelsin musikaalin. Projektina se oli liian iso sille talolle, joten tehtiin vain kymmenen biisin konsertti. Sitä musikaalia ei ole vielä esitetty missään enkä tiedä esitetäänkö, ehkä se odottaa vain oikeaa tilaisuutta.”

(c) Róbert Frankó 

 Sulla on varsin kattavia nämä vastaukset kyllä. Olet nyt vastannut muutamaan tulevaankin kysymykseen. Palataas hiukan takaisinpäin… Olitko kouluaikoina missään teatteritouhuissa mukana, ala-tai yläasteella? ”Oon ollut mukana ja myös kirjoittanut näytelmiä, joissa oon itse tietysti ollut pääosassa, heheh. "Käsikirjoitus, ohjaus ja päärooli": isäni kuittaili aina. Konservatorion lopputyötä tehdessä huomasin, että on raskasta vastata kaikesta, kun sävelsin, sovitin ja harjoitutin kaikki biisit ja tuotin vielä videoprojisoinnitkin konserttiin. Pariin kuukauteen ei tullut juuri nukuttua. Tajusin silloin, että kaikkea ei todellakaan tarvitse tehdä yksin ja voi luottaa muihin ihmisiin. Tulisi vähemmän stressiä. Jonkun on oltava Pan-juttu tehtiinkin sitten porukalla.”

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Laulu on mun vahvuuteni teatterissa ja esiintymisessä yleensä. Mulla on siitä eniten kokemusta, se tietysti kehittyy mitä on kehittänyt eniten. Näyttelijäntyössä vahvuuteni on se, että mulla ei ole vaikeuksia käyttää mielikuvitustani. Mulla on koko ajan ajatus siitä, millainen hahmon tulisi olla, jotta se eläisi. Jos näyttelijä on lavalla epämukavuusalueellaan jossain tilanteessa eikä ole vapauttanut tietynlaista lukkoa, yleisö ei usko hetkeäkään mitä siellä teet. Mä oon tosi tarkkana siitä, feikkaanko. Oon sillä tavalla itsekriittinen, ja näen sen vahvuutena. Koko esitys ja yleisö ansaitsee sen, että lavalla ei feikata. Jotkut näyttelijäthän on sellaisia, että ”ei mun tarvitse oikeasti tuntea sitä tunnetta, kunhan yleisölle välittyy jotain”. Mä en oo sellaista salaisuutta vielä löytänyt, että pystyisin samaan aikaan kertomaan rakkaudentunnustusta ja samalla kuitenkin ajattelisin vaikkapa kauppalistaa. Oon ehkä sen verran yksinkertainen, etten moiseen pysty enkä edes halua. Mun mielestä se olisi epäkunnioittavaa teatterintekemisen tilannetta kohtaan. Mä tykkään leikkiä tosissani!”

 Mikä olisi sellainen taito, minkä haluaisit oppia tai mistä haluaisit lisäoppia? ”Haluaisin osata tanssia paljon paremmin. Olin pari viikkoa sitten yksissä aukkareissa, joissa lauluvaiheesta selvisin hyvin ja tanssivaiheesta selvisin siinä mielessä hienosti, etten ollut niin totaalisen pihalla kuin pari-kolme vuotta sitten. Oon käynyt tässä välissä tanssitunneillakin. Toivoisin osaavani tanssia ainakin niin hyvin, ettei se olisi aukkareissa mun kompastuskiveni…”

 Mikä on ollut toistaiseksi isoin haaste, joka on teatterissa tullut eteesi? ”Kaikissa projekteissani on ollut aina jotain, mikä ei ole mennyt kuin vettä vaan, ja se on mielestäni hyvä juttu. Valkeakosken Kaupunginteatterin ”Kuka pelkää Virginia Woolfia?” on ollut mulle kaikista haastavin juttu, koska siinä en voinut yhtään tukeutua musiikilliseen osaamiseeni. Se oli mulle puhdas näyttelijäntyön kurssi ja testi siitä, missä mun rajani menee sen suhteen, mitä osaan ja missä mun lukkoni on. Siinä mulle jotenkin konkretisoitui se, että näytteleminen ei tapahdu pelkästään repliikeissä. Joku viisas on sanonut, että ”repliikit ovat vain jäävuoren huippu siitä ajatuksesta, joka siellä kaiken alla on”. Läsnäolo konkretisoitui siinä näytelmässä.”

 Tähän väliin onkin paperissa sopiva kysymys… Miksi teatteri? Miksei vaikkapa kuvataide? ”Mä olin jo lapsena sellainen, että kehittelin kaikenlaisia maailmoja ja vedin muita mukaan leikkeihini, joissa oli mukana fantasiaa ja seikkailuja ympäri metsiä. Jos ei ollut leikkikavereita, mä leikin sitten yksin ja hahmot heräsivät eloon mielikuvituksessani. Musta se oli parasta elämässä. Sitten alkoi koulu, ja alkoi tulla kaikenlaisia rajoitteita tyyliin ”et voi tehdä noin ja sun pitää tehdä näin”. Mä yritin vielä seiskaluokkalaisenakin leikkiä leluilla, koska yritin pitkittää lapsuuttani! Jossain vaiheessa se touhu sitten väistämättä loppui, ja jotenkin olin kauhean pettynyt. Teatteri on todella hieno tapa jatkaa lapsuuttaan ja leikkimistä. Minusta on tärkeää löytää joku väylä takaisin lapsuuteen ja aikaan, jolloin ei ollut huolia. Kaikille soisin sen ilon.”

 Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet elämäsi varrella saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”Mulla on sellainen punainen vihko, johon oon poiminut ja kirjoittanut kaikenlaista Teatteriopiston alusta asti. Siellä on vaikka mitä! Näyttelijäntyöhön liittyen paras oppi on ollut se, että ”opettele tekemään jostain asiasta itsellesi tärkeä”, mistä tahansa asiasta. Draama syntyy siitä, kun ihmisellä on jokin tärkeä tavoite ja eteen tulee esteitä sen saavuttamiseksi. Opettele vimmaantumaan. Tämän on sanonut näyttelijäntyönopettajani Jevgeni Haukka. Toinen tärkeä oppi on ”sä olet terve ja elossa, ole siitä kiitollinen!” Jyrki Nousiainen on sanonut tämän. Tuo laittaa asiat oikeaan perspektiiviin.”

 Onko sinulla omia ”esikuvia”, eli kenen uraa arvostat kovasti tai olet seuraillut muuten pitempään? ”Näyttelijäntyöllisesti mulla ei varsinaisia esikuvia ole, ei ainakaan sillä tavalla että ”minäkin haluan olla yhtä hyvä kuin tuo”. Yritän olla mahdollisimman hyvä versio itsestäni! Työviksessä olin muutama vuosi sitten katsomassa ”Ihmisellinen mies”-nimistä näytelmää ja Tuire Salenius teki siinä muhun äärettömän suuren vaikutuksen. Se roolisuoritus jäi totisesti mieleeni. Toinen todella vaikuttava kokemus oli Tampereen Komediateatterin ”Pukija”-näytelmässä Ola Tuomisen roolityö. Ola ohjasi yhden opinnäytetyön näyttelijäntyön jatkolinjalla, ja hänen kanssaan tuli juteltua enemmänkin. Häntä kyllä ihailen.”

 Jos saisit oikein fantasioida asialla, kuka olisi unelmiesi vasta/kanssanäyttelijä? ”Jos mä joskus olisin niin taitava näyttelijä, että pystyisin vaikkapa Benedict Cumberbatchille antamaan takaisin jotain, niin olishan se hienoa. Hänellä on niin intensiivinen ote kaikkeen mitä hän tekee.”

 Entä kenen kanssa haluaisit esittää dueton ja mahdollisesti minkä kappaleen? ”Vaatimaton unelma olisi Michael Jackson ja kappale olisi ”The Girl is Mine”, jonka hän duetoi aikoinaan Paul McCartneyn kanssa. Christina Aguileran kanssa voisin laulaa ”You´re Beautiful”-kappaleen myös.”

 Miten sinä määrittelisit sanonnan ”teatterin taika”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Kun mä istuin yleisön joukossa ”Pukijassa”, siinä oli teatterin taikaa parhaimmillaan. Mä unohdin istuvani katsomossa, unohdin oman arkeni ja kaikki muut asiat. Mun oma elämäni ja tunteet kytkeytyi yhteen katsoessani sitä näytelmää. Pointtihan on se, että yleisö saa jotain. Kulttuuria ei pitäisi tehdä siksi, että voi patsastella ja olla olevinaan jotain, vaan siksi, että se syventää meidän henkistä elämäämme. Se voi parhaimmillaan antaa meille näkökulman, jota ei ole tullut edes ajatelleeksi. Teatterissa koetaan hetkiä ja asioita yhdessä, siksi se on niin poikkeuksellinen taidemuoto. Teatterin taika on kokemuksen taikaa.”

Teatterikärpänen lähdössä lentoon ja Pekka 

 Mitkä asiat inspiroivat sinua, esimerkiksi biisienteossakin? ”Jokin tarina tai asiayhteys inspiroi mua tekemään paremmin musaa ja säveltämään, sen takia varmaankin musiikintekijänä oon suuntautunut nyt teatterimusiikkiin. Mä en saa syntymään oikein mitään ”tyhjästä”. Tietynlainen aihe pistää heti raamit, jonka sisällä sitten leikitään. Tarina, aihe ja rajoite inspiroi mua – pitäisi kirjoittaa kappale esimerkiksi A-kirjaimesta, ja heti lähtee mielikuvitus laukkaamaan. Muussa elämässä mä saan eniten ihmisten kohtaamisesta ja juttelemisesta, kanssakäymisestä.”

 Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Nuorempana harrastin Messukylän Työväennäyttämöllä ja Nokian Työväen Teatterissa. Viimeaikoina olen ollut töissä näyttelijänä Tampereen Komediateatterissa ja Valkeakosken Kaupunginteatterissa. Lisäksi olin TYK Alumniteatterin (nyk.Alumniteatteri) RENT-musikaalissa ja sitten meillä oli se Teatteri Lahjattomat, jonka kanssa syntyi Jonkun on oltava Pan.”

 Mainitse joku itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Nick näytelmästä ”Kuka pelkää Virginia Woolfia?” on ollut näyttelijäntyöllisesti kaikkein haastavin ja sitä kautta tyydyttävinkin roolityöni.”

 Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”En kammoa esiintymistä ollenkaan. Kehoitan itseäni kuitenkin aina skarppaamaan, sillä kaikkina päivinähän ei olla innosta hihkuen siellä, mutta kun paikalle on tullut yleisöä meitä varten, on skarpattava. Pieni paine on joka kerta siitä, että haluaa onnistua. Mulla katoaa hommasta into kokonaan, jos tulisi sellainen tunne, että teen kaiken autopilotilla.”

 Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”Ei ole. Mä kuulostelen, mitä mä kulloinkin tulen tarvitsemaan ja välillä pitää punnertaa tai juosta taloa ympäri, välillä riittää se, että laitan roolivaatteet päälleni. Se vaihtelee fiiliksen mukaan.”

 Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Mulle kävi aika paha kommellus Musiikkiteatteri Palatsissa yhdessä jutussa, jossa olin muutaman kerran mukana. Roolihahmoni oli murhaaja ja mun oli aika mennä lavalle, enkä löydä pyssyä mistään! Se vaan oli hävinnyt jonnekin. 10 sekunnin kuluttua mun pitäisi olla lavalla ampumassa. Ei voinut mitään, ammuin sitten ns. sormipyssyllä. Kyllä mua hävetti ja tuli siitä vähän sanomistakin…”

 Kerro joku hyvä muisto. ”Jonkun on oltava Pan-jutun ensi-illassa oli mahtava tunne seistä lopuksi lavalla yhdessä. Me tehtiin tää juttu! Sai olla aidosti ylpeä siitä, mitä olimme yhdessä saaneet aikaan. Panokset oli todella isot, ja siitä tuli hieno juttu.”

 Tulevia juttuja tai muita töitäsi? ”Syksyllä on tulossa Valkeakosken Kaupunginteatteriin ”Myllymestarin tytär” ja sävellän siihen musiikin, Kari Rydman säveltään tunnusmelodian ja minä sitten muun. Juuri tuli ensi-iltaan ”Pelle”-niminen lyhytelokuva, jossa näyttelen ja siihenkin oon tehnyt yhden biisin. Teatteri FAQ:n ”Takkutukkakeiju” saa toisen kautensa kesällä ja mä hyppään myös näyttämölle tällä kertaa, musiikkihan oli minun käsialaani siinä jo valmiiksi. Kesä-heinäkuussa sitä esitetään ainakin Tampereella ja Alajärvellä, mahdollisesti Helsingissä.”

 Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Green Lantern on siitä hieno hahmo, että sehän pystyy mielikuvituksen avulla luomaan mitä vaan. Lähdetään siitä...”

 Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi hahmosi nimi ja supervoimasi? ”Mä olisin Rakkausritari! Se saisi ihmiset näkemään, että rakkaus on tärkeintä, mitä tahansa tekeekin.”

Rakkausritari kera mainoslauseensa (c) Teatterikärpänen

 Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä ottaisin kaiken irti seksuaalisesta vallasta, joka naisella on. En mä tiedä! Olisi hienoa kokea raskaus ja luoda elämää.”

 Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan viihdykkeeksi siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Ottaisin varmaankin levysoittimen tai jotain muuta, millä voisi kuunnella musiikkia. Spotify olisi kiva. Puhelimellahan voisi tehdä vaikka mitä, lukea e-kirjoja ja katsoa leffoja. Suklaata pitäisi olla paljon, voisin elää suklaalla. Fazerin Sininen on parasta. Juotavaksi pitäisi olla maitoa. Kahvia siellä ei ehkä kannattaisi olla, jos yrittää nukahtaa uudestaan.”

 Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit? ”Haluaisin rakentaa majan Inariin, niin kuin Vesku Loiri. Olisi hienoa asua siellä. Puinen maja puussa, sellainen kodinomainen. Pianohan siellä pitäisi olla ainakin, paperia ja kynää kirjoittamista varten ja mukava nukkumapaikka.”

 Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? ”Haluaisin todistaa sen hetken, mistä kaikki alkoi. Haluaisin ehkä nähdä myös sen, onko mitään kuoleman jälkeen. Sitten mä haluaisin olla paikalla Woodstockissa katsomassa, että oliko siellä oikeasti sellaista hippimeininkiä ja rakkautta ilmassa, vai kultaako aika muistot.”

 Jos sinun elämästäsi tehtäisi teatteriesitys tai vastaava, millainen se olisi? ”Se alkaisi sellaisella musikaalinumerolla, jossa lavalla olisi nainen ja pieni poika, ja nainen kysyisi ”Miksi tuo poika nauraa niin paljon? Mikä sitä vaivaa?” Oikeasti Alahärmässä asuessamme naapurin rouva oli kysynyt, miksi hymyilen niin paljon… Esitys jatkuisi siten, ettei kukaan oikein ymmärtäisi poikaa. ”Kuka on tuo outo poika?” Ja sitten se päättyisi siihen, että poika löytää oman paikkansa ja siellä kaikki muutkin ovat vähän outoja. Lopussa olisi monologi, jossa puhuteltaisiin suoraan yleisöä.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Miten sinusta oikein tuli Teatterikärpänen?”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Kotiin tästä ajattelin mennä ensin. Jotain ruokaa pitäisi syödä ja sitten aion työstää vähän aikaa yhtä Myllymestarin tyttären biisiä.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

- Mistä sanasta pidät vähiten? - Viha

- Mikä sytyttää sinut? - Huulet

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Nyrpistynyt nenä

- Suosikkikirosanasi? - Perkele

- Mitä ääntä rakastat? - Pierua (se antaa aina iloa!)

- Mitä ääntä inhoat? - Nalkutusta

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Varjoliitämistä (onks se ammatti?)

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliisi

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? Kiitos!

Pekan nettisivut löytyvät tästä linkistä, mukana myös musiikkinäytteitä ja kattava cv. 

Sven Tuuva / Valkeakosken Kaupunginteatteri

Sven Tuuva - musikaali / Valkeakosken Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 16.2. 2017, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden pohjalta E. Teittinen ja Tiina Brännare
Ohjaus Tiina Brännare
Musiikin sovitus ja äänitys Altti Uhlenius
Lavastus ja valosuunnittelu Jukka Kuronen
Pukusuunnittelu Sanni Tamminen
Äänisuunnittelu Jesse Soini
Koreografia Tiina Brännare
Päähineet ja barokkiperuukit Anita Valo
Maskeeraus ja kampaukset Heidi Tourunen

Rooleissa : Jesse Kaikuranta, Antero Toivonen, Henna Valkeamäki, Sonja Halla-aho, Pekka Louhimo, Jarno Huuhtanen, Marko Itkonen/Lauri Heinonen, Kalle Niemi, Katja Sillanpää, Saija Nygård, Najibullah Ahmadi ja Veera Tamminen/Milla Valkeamäki

Sven ja mielitiettynsä Eva 

 Vietin viime viikolla talvilomaa, joka oli kyllä kaikkea muuta kuin lomailua, mutta tulipahan ainakin oltua töistä pois viikon verran. Lomanviettoni koostui seitsemästä esityksestä (Helsingissä, Tampereella, Hämeenlinnassa, Porissa ja viimeisenä etappina Valkeakoskella), yhdestä haastattelusta ja yhdestä Peteliuksen sketsihahmoshowsta, josta lähdin väliajalla pois koska Sami Hedberg, tuo myrkylä joka aiheutti pelkkää puistatusta liiallisella lava-ajallaan. Suhteellisen uuvahtanein mielin lähdimme kauheassa räntäsateessa ajelemaan sunnuntaiaamuna Porista Valkeakoskea kohti ja matkanvarrella viihdytin kuskia rallattamalla "Ievan polkkaa". Olimme teatterilla sen verran hyvissä ajoin, että ehdimme tutkailemaan kahvilan seinille levittäytynyttä Tuija Piepposen taulujen näyttelyä, jossa inspiraationa on toiminut Tuijan moninaiset roolihahmot menneilta vuosilta. Kannattaa tutustua, varsin värikästä on Tuijan jälki - niin kuin itse persoonakin!

 Suhtauduin aluksi hyvin skeptisesti koko Sven Tuuva -musikaaliin, koska olin jo aiemmin saanut mittani vähän täyteen esityksistä, joissa vetonaulana olisi joku julkisuudesta esim. laulajana tai missinä paremmintunnettu tyyppi. Esimerkkinä tästä Matti Esko laulamassa Rekkamiestä keskellä kesäteatteriesitystä aivan pökkelönä, koska täytyyhän hitti nyt kuulla, sopi se esitykseen tai ei. Jesse Kaikuranta Sven Tuuvan roolissa ei siis kauheasti kiinnostustani herättänyt, pikemminkin päinvastoin, vaikka mies sinällään ei mihinkään inhokkilistalleni kuulukaan. Uskokaa pois, sellainenkin minulla on, inhokki-eli myrkylälista.

 Oikeastaan kaksi syytä sai minut sitten kuitenkin innostumaan Valkeakosken reissusta, ja ne ovat Sonja Halla-aho sekä Pekka Louhimo, joiden menoa olen seuraillut tarkemmalla silmällä jo muutaman vuoden ajan.

 Vänrikki Stoolin tarinat ja Sven Tuuva ei ole kuulunut meikäläisen lukemistoon koskaan, jotenkin oli mielessä tarina yksinkertaisena pidetystä ja syrjitystä hahmosta, josta sitten yllättäen tuleekin sankari. Tältä pohjalta sitten katsomoon istumaan. Seuralaiseni valitti kovaa päänsärkyä jo valmiiksi. Ei ollut ilmeisen innostunut siitä, että piti vielä koukata kotimatkalla Valkeakosken kautta. Tuolissa oli onneksi mukava istua. Ennen esityksen alkua laskeskelin katossa roikkuvien isojen lamppujen määrää ja huomasin yhden lampun palaneen. Mietiskelin, mitenköhän tuokin vaihdetaan - ja sitten esirippu jo avautuikin.

 Yllätys oli melkoinen, kun ensimmäisenä kappaleena tärähti ilmoille juurikin tuo "Ievan polkka" ! Hehee mikä sattuma. Vieressämme istunut vanhempi herra rummutteli sormillaan polveaan rytmikkäästi koko kappaleen ajan ja kyllä siinä itselläkin jalkani pohjaa kutkutti. Vauhdikasta menoa oli tosiaan heti alkuunsa. Vähän kyllä mietitytti, että mitenköhän tämä ralli liittyy Sven Tuuvaan...

 Voimakasta murretta vääntävä ukko Tuuva (Antero Toivonen) valitteli sitä, että kovin on raskasta yhdeksää lasta kaitsea yksistään, kun rakas vaimo otti ja menehtyi. Hevonen putosi ojaan ja lehmä upposi suohon, mutta muuten pärjätään ihan hyvin joten eipä tässä apuja tarvita, tattista vuan. Lapset kirmailivat ja kiljuivat ympärillä minkä ehtivät, heihin ei näemmä murre tartu laisinkaan vaan kirjakieltä puhuvat. No, vanhempi polvi tuppaa viäntämään... Tuli heti havaituksi, että Sven (Jesse Kaikuranta) on jatkuvan pilkan ja kiusaamisen kohde sisartensa puolelta. Välittömästi tunsin voimakasta sympatiaa ja empatiaa Sveniä kohtaan. Eipä kenenkään itsetuntoa hivele tuommoinen kohtelu, mutta Sveniä ei moinen lannista. Pystypäin kohti omia unelmia ja haaveita, sotasankariksi tahtoo hän isänsä lailla. Ja sitten onkin jo aika vähän laulaa Täällä Pohjantähden alla. Enkelihahmoinen äiti (Henna Valkeamäki) seurailee poikansa eloa jostain korkeuksista ja puustakin, vähän yliampuvaa oli ehkä tämä minun makuuni.

 Mutta se laulu! Katsomo kuunteli hiirenhiljaa ja hartaasti kuin kirkossa, takanani istuneet naisetkin malttoivat olla höpisemättä ja kukaan ei missään edes yrittänyt yskiä. Voi jestas se laulu! En tiedä oliko kappaleet valittu Jesse Kaikurannan ääntä ja tulkintaa ajatellen, mutta komeasti soi, voi että miten komeasti soi. Tunsin liikuttuvani, laululla on ihmeellinen voima. Oli kyllä osattu valikoida kaikki mahdolliset liikutusta aiheuttavat kappaleet (Irwinin Maailma on kaunista myöten) tähän mukaan ja tietenkin kotimaista sen olla pitää.

 Eva (Sonja Halla-aho) pääsi höynäyttämään Sveniä pahemman kerran, häilyväinen on naisen mieli kun tarjolla oli salskeaa vänrikkiä (Pekka Louhimo). Olin onnellinen siitä, että tämä kaksikko sai minut houkuteltua katsomoon. Ei nimittäin tarvinnut pettyä tälläkään kertaa. Sonja Halla-aho on jotenkin ihan toisesta maailmasta koko neito, kuin sekoitus keijukaista/haltiaa/vanhan Suomi-filmin eteeristä kaunotarta ja päälle vielä laulaa kuin enkeli. Pekka Louhimo on taas sen sortin miehiä, että väkisinkin katse hänet isommastakin porukasta löytää, ja onnekseni spottivalon loisteessakin pääsi muutamaan kertaan loksauttamaan leuat auki lauluvoimallaan. Molempien lavaolemus on sitä luokkaa, että pitkää uraa teatterin ja musiikkiteatterin parissa suo molemmille.

 Koreografiat olivat mainioita, siinä helmat paukkuivat ja saapikkaat narisivat sopivassa suhteessa. Värikylläinen puvustus oli ilo silmälle. Hieno oli myös alkupuolella nähty sotilaiden hidastettu eteenpäinmarssiminen. Seuralaiseni virkistyi kummasti Mari-laulun aikana, kun naiskolmikko pisti parille sotilaalle jauhot suuhun. Ja meikäläinen oli tippa linssissä aina kun Sven jotain yksinään lauleli. Jotenkin pisti ajatuttamaan se lausahdus, että puista ja kukista tietää jo etukäteen, että millainen ja minkänäköinen sieltä kasvaa. Ihmisistä ei. Tarkemmin kun lähtee pohtimaan, ollaan äkkiä aika syvissä mietteissä. Sven-rehveli kelpasi muille vasta siinä vaiheessa, kun urhoollisesti rynnisti kohti vihollista. Siinä vasta mies ja sankari. Saman kunnioituksen ja arvostuksen kun saisi jo eläessään, tulisi huomioiduksi ja pidetyksi ihan omana itsenään kaikkine puutteineenkin, ilman mitään hienoja statuksia tai sankarinviittaa.

Pekka Louhimo oikealla

 Kaikelle en kuitenkaan lämmennyt. Ihmetytti kolkko lavastus, jonka keskellä tönkkö kuivahtanut puu. Videokuva Evan ja salarakkaansa kähminnöistä ei oikein osunut, ei myöskään loppupuolen kuvien ja maalausten projisoinnit. Kautta koko esityksen siellä täällä oli myös kiusallisen pitkiä taukoja ja hiljaisia hetkiä, väkisin lähti miettimään, että noinko kohta kuiskaaja sanoo jotain vai mitä siinä nyt oikein mietitään. Lopun Maamme-laulu oli ehkä hitusen alleviivaavaa, mutta saivatpa mummelit pyyhkiä silmäkulmiaan ainakin tässä näytöksessä.

 Ihan erikseen haluan pyytää anteeksi Jesse Kaikurannalta sitä, että suhtauduin alunperin erittäin erittäin ennakkoluuloisesti hänen pääroolisuoritukseensa. On ilo viskata välillä luulot pois ja tunnustaa olleensa väärässä. Suoritus ei ollut näyttelemisen suhteen sieltä parhaimmasta päästä, mutta eipä tosiaan sieltä surkeimmastakaan. Vilpitön, rehellinen ja innostunut on Jesse Sven Tuuvana, ja hienosti löysi oman paikkansa tästä musikaalista. Laulunsa sai minut liikuttumaan ja se ei ole väärin se, vaikka muut sanoisivat mitä.

 Tiedän ihmisiä, jotka tulevat karttamaan tätä esitystä viimeiseen asti, mutta tiedän myös monta, jotka kovasti pitäisivät näkemästään. Siinä välissä on sitten paljon porukkaa, jotka voisivat iloisesti yllättyä. Me emme ole samasta muotista, onneksi. Minä viihdyin epäilyksistäni huolimatta. "Näin minä vihellän matkallani" oli muuten sellaista tykitystä, että! Tuli vahvoja Les Mis-henkisiä aatoksia kun väki laulaa kovaa ja korkealta ruoto pystyssä rintamasuunta eteen päin. Huh.

 Esityskuvat (c) Janne Kulosaari

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Valkeakosken Kaupunginteatteri sitkeästä infoamisesta!)

Mari-laulua viritellään

Takkutukkakeiju / Teatteri FAQ

Takkutukkakeiju / Teatteri FAQ, Tampereen Ylioppilasteatteri

Yhteistyössä mukana Pyynikin Kesäteatterisäätiö ja Seta ry

Ensi-ilta 17.6. 2016, kesto noin 40min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Sonja Halla-aho ja Sahin Cengiz
Ohjaus Henry Pöyhiä
Musiikki Pekka V Louhimo
Koreografia Arttu Soilumo
Puvustus Jonna Heikkinen (Vihree Kala)
Lavastus Sahin Cengiz
Valot Heikki Tavilampi

Lavalla : Sonja Halla-aho, Henry Pöyhiä, Arttu Soilumo ja Veera Herranen

 Vähän on ollut sellainen olo viimeaikoina, ettei mikään oikein kunnolla innosta. Olen käynyt ahkerasti teatterissakin, mutta fiilis on ollut jälkikäteen luokkaa "ihan ok". Eli jotain on uupunut. Keskiviikon vapaapäiväkin meni miettiessä, että lähteäkö vai jäädä. Ei olisi millään huvittanut lähteä taas Tampereelle (neljättä kertaa viikon sisällä), mutta kun Takkutukkakeiju kiinnosti kovasti ja ei ollut aavistustakaan, milloin sen pystyisin seuraavan kerran näkemään... Lähdin sitten matkaan, vähän vastentahtoisesti tosin.

 Ennalta tiesin, että 'Takkutukkakeiju' on uuden sukupolven lastensatu ja työryhmästä löytyy paljon porukkaa hienon 'Jonkun on oltava Pan'-jutun takaa (pari tuttua nimeä myös Suomen Komediateatterin proggiksista). Teatteri FAQ taas on perustettu tarpeesta kertoa aiheista, jotka ovat läsnä 2000-luvun lasten elämässä, mutta joihin lastenteatteri ei ole vielä ymmärtänyt tarttua. Tässä Takkutukkakeijun tapauksessa aiheena on transsukupuolisuus ja erilaisuus, joita käsitellään sadun keinoin.

Krokanttia ei paljoa naurata 

 Samaan näytökseen oli sattumalta lipun varannut myös bloggaajakolleega Katri, ja menimme sitten kimpassa katsomoon. Matkalla tuli jo ihasteltua mielikuvitusta kutkuttelevaa metsäistä lavastusta. Tuli pieni mieliteko mennä piileskelemään kuusen alle kera keksien, mehun ja sarjakuvalehtien. Katsomossakin riitti hupia heti alkuun, kun edessäni istunut pikkupoika pyysi minua tuosta noin "leikisti niinku repimään keijun kuvan pois" mainoslappusesta. Tein työtä käskettyä. Pojalla oli muutakin asiaa, mutta se meni ohi ja sitten varsinainen esitys jo alkoikin. Puhelimiakin kehoitettiin sammuttamaan ja jostain kuului kirkkaalla lapsenäänellä "Minullapa ei oo puhelinta ollenkaan!"

(Huom! Sisältää juonipaljastuksia ;) )

 Lavalle tupsahti Krokantti (Veera Herranen), menninkäismäinen rastatukkainen ja siivet roikkuen tepasteleva keiju. Pian paikalle liihottelivat myös Krokantin äiti ja isä (Sonja Halla-aho ja Arttu Soilumo), kaksi värikästä valopilkkua joilla oli niin laulutaitoa kuin tanssikuviotkin hallussa. Krokantti yritti parhaansa mukaan pysyä kuvioissa mukana, mutta eihän siitä mitään tullut eikä lauluääntäkään ollut. Kovasti tunsin sympatiaa Krokanttia kohtaan ja meikä samaistui välittömästi. Vanhemmat hehkuttavat tulevia Hattarakarnevaaleja, jonne kaikkien pitäisi pukeutua samalla tavalla räväkästi ja mussuttaa hattaraa, kuten tapana on. Mutta kun Krokantti ei tykkää hattarasta yhtään! Popsisi paljon mieluummin popcornia. Krokantti tuntee olevansa epäonnistunut keiju ja pettymys vanhemmilleen, kun ei sovi näiden muovaamaan muottiin mitenkään. Hän lähtee maailmalle tutkimaan keinoja, miten voisi tulla paremmaksi keijuksi. Hän tulee myös lukeneeksi 'Mitä keijua??!!'-lehdestä, jotta kuuluisa tanssipari Harald ja Ronald (Henry Pöyhiä ja Arttu Soilumo, en tosin muista kumpi oli kumpi) olisi lähistöllä esittämässä showtaan ja menee ukkojen pakeille ensitöikseen, josko heiltä vaikka oppisi niitä tanssiaskeliakin. Äijäthän pistävät melkoisen shown pystyyn! Meno on aluksi kankeaa, mutta kun vauhtiin päästään niin kyllä jalka nousee. Kukaan ei lähde sen enempiä selittelemään sitä, että Harald ja Ronald ovat oikeastikin pari. Ne vaan nyt on niin kuin paita ja peppu ja luodut toisilleen, ja sillä siisti. Ukot steppailevat onnellisina takaoikealle.

Arttu Soilumo ja Henry Pöyhiä 

 Seuraavaksi Krokantti törmää prinsessa Salliin (Sonja Halla-aho), joka ei halua olla prinsessa lainkaan ja on heittänyt rimpsumekkonsa ties minne. Hänpä haluaa olla paljon mieluummin supersankari ja kulkea viitta liehuen kuin kytätä ikkunassa prinsseistä haaveksimassa. Kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta! Krokanttikin alkaa pikku hiljaa hiffata, että mistä kiikastaa. Miten voisi olla parempi keiju, jos ei tunne olevansa keiju ensinkään vaan jotain aivan muuta? Jos voisikin vaan olla parempi Krokantti? Seuraavaksi tie vie Viisaan Puun (Arttu Soilumo) luokse, joka viisauksien lisäksi tuntuu viljelevän hykerryttävän paljon erinäisiä sanaleikkejä ja puujalkavitsejä ja toki asiaakin. Seuranaan hänellä on pari laulavaa hahmoa, jotka nähdessäni meinasin tipahtaa tuolilta. Nehän olivat kuin suoraan Muppet Showsta tahi meikäläisen suunnittelemat eräätkin vampyyrimusikaalin sukkatyypit!

 Lopulta sitten Krokantti (tuttavallisemmin Kroke) tutustuu tooooosi hurjiin ja pelottaviin peikkoihin joista oli varoiteltu pitkin näytelmää (yhden nimi oli Jyrki) ja lamppu syttyy. Haa! Tässäpä syy, miksi olo ei tuntunut 'omalta' keijuna. Vaaditaan sitten rohkeutta ja itsensä hyväksymistä, ja vanhemmillehan on tärkeintä se, että lapsi on onnellinen omana itsenään. Näin ainakin pitäisi olla, ja ehkä siellä sydänalassa voisi vähän kouraista katsomon puolellakin.

Iskä ja äiskä ja Krokantti

 Että näin tärkeä asia oli saatu mahtumaan näin lyhyeen kestoon ja tämmöiseen muotoon! Mitään ei selitelty eikä lässytetty, vaan hurmaava esitys oli oivalluksia, asiaa, huumoria, ihania pukuja ja tanssikuvioita sekä muikeaa musiikkia täynnä (sävellyksistä vastannut Pekka V Louhimo se kanssa ehtii joka paikkaan, hattua nostan!) Rakastuin ihan kaikkiin hahmoihin erikseen ja yhdessä, ja sain tästä valtavasti iloa ja energiaa. Yhtään ei enää harmittanut se, että tuli lähdettyä Tampereelle. Lähtisin uudestaankin katsomaan. Mites nämä tämmöiset ns, mustat hevoset onnistuukin aina menemään kärkeen ohi kaiken muun ja kauanodotetun? Sitä sietää mietiskellä tarkemminkin.

Supersankari 

 Näin muuten voisi todeta, etten oikein itsekään aina tiedä mikä ja kuka oikein olen. Peikkomainen keiju minäkin. Eipä juuri prinsessamekot ja kotileikit meikää lapsena kiinnostaneet, meikä kiipeli mieluummin tarzanina puissa ja toivoi joulupukilta autorataa nukkien sijaan. Keiju olen silti, mutta peikkomaisella twistillä, ja minua ei onneksi pakkopuettu mekkoihin lapsena koska niissä en viihtynyt alkuunkaan. Katselin hiljakkoin telkasta dokumentin transsukupuolisista lapsista ja heidän vanhemmistaan. Äärimmäisen kiinnostava ja ajatuksia herättävä dokkari oli se, aivan kuten tämä Takkutukkakeijukin. Seuraavaa proggista innolla odottaen! Lastennäytelmänähän tätä markkinoidaan, mutta kyllä suosittelen ihan kaikille tätä esitystä, ja seuraavaksihan Takkutukkakeijua voi nähdä Helsingissä ja heinäkuun puolella taas Tampereella. Lisäinfoa esityksistä, lipuista ym. Facebookista.

 Toinen hupi alkoi sitten varsinaisen esityksen jälkeen, kun lapsille ja lapsenmielisille oli kolmenlaista toimintaa kehitelty... Sai mennä tekemään kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä Sallin kanssa, tämä jäi nyt sattuneesta syystä väliin koskapa en ole kaiketi muutamaan kymmeneen vuoteen kupperskeikkoja tehnyt (muuta kuin vahingossa) enkä koskaan yhtään kärrynpyörääkään. Sitten sai Krokantin ja Jyrki-peikon kanssa askarrella ihtelleen hienon rohkeusrannekkeen, ja hieno tulikin!

Tallen rohkeusranneke ja Lainahöyhenissä-rintamerkki :) 

 Rohkeusranneke ranteessa sitten viimeiselle etapille takaisin saliin, jossa hempeän musiikin siivittämänä sai tanssata isäkeijun kanssa pitkin parkettia. Olisittepa nähneet... Hihih, mukaan liittyi tuntemattomaksi jäänyt herrasmies, jolla oli ihan uniikit askelkuviot! Muodostimme piirin, jossa kukin vuorotellen meni vetämään omia kuvioitaan keskelle. Tämä jäi nyt sitten minun, tämän miehen ja isäkeijun kontolle koko homma ja kuten arvaatte, homma lähti käsistä. Suunnittelimme perustavamme miehen kanssa tanssiryhmän Tonnikeijut (nimen kanssa vielä kaiketi hiomista) ja varaamme ensi kesäksi Tampere-talon, jossa tuleva spektaakkeli esitetään. Paikalle vielä Santtu-Matias Rouvali kiharoineen ja Tampere Filharmonia. Täysi sali, tyhjä estradi ja sitten mies sipsuttaa toisesta laidasta ja minä toisesta. Oi jestas mikä menestys! Just kun päästiin vauhtiin, niin piti lähteä junalle ja kyllä harmitti. Kaikki kiva loppuu aina kesken. Hei sinä tuntematon balettimies, jos luet tämän niin ota yhteyttä hehehehheh.

 Ja hei, oli muuten mahtavaa huomata, että nyt se meni ohi että 'mikään ei tunnu miltään'. Kyllä tuntuu! Sain ilon ja riemun elämääni takaisin! Jihuuuuu! Tämä oli muuten myös tiettävästi 800. näkemäni esitys vuosien saatossa, joten ei hassumpi virstanpylväs. Toivottelen Takkutukkakeijun myötä kaikille oikein hyvää juhannusta. Eläkäähän ihmisiksi ja palataan asiaan taas ensi viikolla, silloin luvassa muutamakin erittäin mielenkiintoinen juttu.

Esityskuvat (c) Sahin Cengiz

(näin esityksen kutsuvieraana, lämmin kiitos kutsusta!)

RENT / TYK Alumniteatteri

RENT-musikaali / TYK Alumniteatteri, La Strada Tampere

Ensi-ilta 1.4. 2016, kesto noin 2h 30min väliaikoineen (minun näytökseni kesti tosin liki 3h)

Ohjaus Jermo  Grundström
Koreografia Jyri Numminen
Lavastaja Emilia Joensuu
Puvustaja Hilda Mikkonen
Maskeeraaja Emma-Sofia Lehto
Valosuunnittelija Toni Haaranen (assistentti Valtteri Väätänen)
Äänisuunnittelija Tero Koski (assistentti Elmeri Pörsti)
Graafinen suunnittelija Into Vallinharju

Rooleissa : Aimo Laitamo, Pekka Louhimo, Jetro Sukkela, Emilia Keskivinkka, Niklas Pajunen, Titta Toivanen, Miriam Mekhane ja Eero Lehtinen

Ensemble : Matleena Junttanen, Mariam Turkan, Minna Helkiö, Tuomas Kauppinen, Meeri Uusi-Äijö, Linda Panula, Robert Lankio ja Lassi Jämsä

Videolla : Petra Karjalainen, Sari Siikander, Jari Leppänen, Eriikka Väliahde ja Maija Rissanen

Orkesteri : Maija Ruusukallio, Harri Marttila, Juho Seppänen, Akseli Porkkala, Otto Porkkala ja Terho Järventausta

 RENT on Jonathan Larsonin kirjoittama rockmusikaali, joka sai ensi-iltansa Broadwayllä vuonna 1996. Tarina pohjautuu Giacomo Puccinin La Bohème-oopperaan, mutta myös Larsonin boheemiystävien kautta ihan oikeaan elämään, oikeisiin ihmisiin ja tilanteisiin. Monelle RENT on "The Musikaali", joka on tehnyt suurensuuren vaikutuksen jossain elämänvaiheessa. Minä olen nähnyt musikaalin yhden kerran muutama vuosi sitten Aleksanterin teatterissa ja ... nooooh ... ei se oikein sillä tavalla kolahtanut, mitä odotin. En edes tiedä miksi. Paremmalla onnella siis TampeRENTiä kohti, ja tämähän oli siis tuoreen TYKin Alumniteatterin ensimmäinen produktio.

Maureen ja Joanne (c) Vilma Rimpelä

 Sain vihiä bloggaajakollegoiltani, että eturiviin kannattaa parkkeerata itsensä ja lähinnä äänentoistollisista syistä. No, myöhemmin eturivi osoittautui muutenkin passeliksi valinnaksi, koska välillä oli fiilis että on itsekin tilanteissa mukana, kun lavalla oli menoa ja meininkiä niin että ilmavirta heilautteli hiuksia meikäläiselläkin. Piti myös siirrellä jalkojaan, ettei kukaan ohikirmatessaan vaan kompastuisi niihin.

 Musikaalin värikkäästä henkilögalleriasta löytyy niin stripparia, narkkaria, drag queeniä, naisparia, miesparia, asunnottomia... vuokrat on maksamatta ja AIDS jyrsii kehoa osalla. Kukkahattutätien ja muiden "ai kauheeta sentään!"-siunailijoiden suosikkiporukkaa siis! Minä näin tosin lavalla paljon rakkautta, toisista välittämistä, hyväksyntää kaikkine puutteineen ja yhteisöllisyyttä, sellaista "kaveria ei jätetä"-tyylistä arvomaailmaa. Ja tietysti lavalla nähtiin todella paljon lahjakkuutta, alkuräjähdyksen kaltaista energisyyttä ja karismaa! Koko porukan yhteishenki vakuutti minut, ja kyllähän minä kiinnitin huomioni etenkin rokkari Rogeriin (Pekka Louhimo), strippari Mimiin (Emilia Keskivinkka) sekä Joanneen (Miriam Mekhane). Maureenin (Titta Toivanen) performanssi oli aikamoinen myös, ja mikä lämpö hehkui Collinsista (Jetro Sukkela)! Selvää on myös se, että Angel (Niklas Pajunen) räjäytti koko potin sulosäärineen ja asenteineen. Väki suorastaan ulvoi riemusta tupatentäynnä olevassa katsomossa! Ja hei, Maureenin ja Joannen duetto, huh huh!

 Pidin myös vauhdikkaista koreografioista, bändin tykityksestä, lauluvoimasta ja siitä, että koko tila oli otettu hienosti haltuun katosta lattiaan, ja siten joka nurkkaus tuli hyödynnetyksi. Edelleenkään en kyyneliin asti taipunut, vaikkakin jostain takaani kuului välillä hyvin voimakastakin nyyhkytystä. Se heille suotakoon, ymmärrän kyllä hyvin miksi tämä kolahtaa niin kovasti jos on kolahtaakseen. Minä sen sijaan innostuin keskustelemaan täysin tuntemattomien vierustovereideni kanssa, joista toiselle tämä kohosi kaikkienaikoijen Top 3-osastolle.

Roger ja Mimi (c) Vilma Rimpelä 

 Minä mietin sitä, että harvoin olen katsomossa nähnyt noin villiintynyttä ja innostunutta väkeä! Suorastaan singahdettiin seisomaan loppuaploodeissa, eikä niille meinannut tulla loppua ollenkaan! Kotomatkalla mielessä pyöri myös se, että juuri tämä Alumniteatterin veto saattaa hyvinkin olla sellainen, jota muistellaan lämmöllä vielä kymmenien vuosienkin päästä. Sen verran vakuuttavaa meno oli. Yleisössä olleet muistelevat tyyliin "Mut se TYKin Alumniteatterin RENT, se se vasta oli jotain!" ja tekijäporukka muistelee "Hei, ME tehtiin se!". Mieltä kiehtoo tämmöinen ajatus. Aika näyttää mitä seuraavaksi tuleman pitää, mielenkiinnolla jäämme odottamaan Alumniteatterin tulevia produktioita. Ei hassumpi aloitus...

 Torstaina 14.4. 2016 olisi vielä yksi veto jäljellä. Kipin kapin siis La Stradaan! Infoa lisää teatterin sivuilta, josta löytyy myös hieno traileri.

ps. olihan sekin myös jotain, että Maureen matkasi samalla paluujunalla kanssani ja samassa vaunussa...

Ihmemaa Oz / Tampereen Komediateatteri

Ihmemaa Oz / Tampereen Komediateatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 11.5. 2015, kesto noin 1h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus L. Frank Baumin kirjan pohjalta Teemu Ojala

Ohjaus Antti Mikkola

Musiikki ja laulujen sanat Tony Sikström

Rooleissa : Ronja Alatalo/Sanni Lehto (Dorothyn roolissa), Pekka Louhimo, Henry Pöyhiä, Veera Herranen, Miia Räikkönen ja Soile Sivonen

Tuotanto Suomen Teatteriopisto
Ikäsuositus 3-vuotiaista ylöspäin

 Sateinen kesäkuu vaihtui helteiseksi heinäkuuksi, ja mitäpä sitä kauniina aurinkoisena päivänä muuta tekisi kuin matkaisi Tampereelle katsomaan teatteria ja vieläpä sisätiloihin. Paikalle oli saapunut runsaasti mummuja ja pappoja lastenlapsiensa kanssa, äitejä ja isiä innokkaine jälkikasvuineen ... ja meikäläinen! Välillä tuntui vähän orvolta, mutta hyvin selvisin eikä paljoa edes pelottanut.

 Täytyy tunnustaa, että Ihmemaa Ozista en ole tiennyt muuta kuin sen, että Dorothy-neitokainen taivaltaa jonnekin keltatiilistä polkua pitkin kera leijonan, variksenpelätin ja peltiheikin, ja jossain välissä luikautetaan kappale, jossa haikaillaan sateenkaaren tuolle puolen. Kirja on lukematta ja elokuvakin on näkemättä, mutta onneksi on teatteri! Näin tuli tämäkin asia hoidettua kätevästi. Kiitos teatterin, minäkin tiedän miksi Tsehovin kolme sisarta kaipailee Moskovaan ja nyt tämä Dorothy takaisin Kansasiin.

Peltimies, Dorothy ja Leijona (c) Peero Lakanen

 Maaseudulla Em-tätinsä luona asustava Dorothy (Ronja Alatalo) joutuu yllättäen myrskytuulten riepoteltavaksi koiransa Toton kanssa ja tuulten laannuttua ollaankin jossain ihan muualla kuin Kansasissa. Ollaan Ihmemaa Ozissa. Kas kummaa, samassa rytäkässä on talo pudonnut Idän pahan noidan päälle ja tästä kiitokseksi Pohjoisen hyvä noita (Miia Räikkönen) antaa Dorothylle pahisnoidan kengät. Paikalla häärää myös sangen hassua kansaa, maiskisia. Tyyppien puheesta ei saanut mitään selvää, mutta varsin veikeitä olivat he. Dorothy haluaa takaisin kotiin, mutta se onnistuisi vain astelemalla keltatiilistä polkua pitkin Smaragdikaupunkiin ja pyytämään apua herra isoherra päävelho Ozilta. Asia selvä. Matkalla Dorothy tapaa ensin Variksenpelättimen (Veera Herranen), joka haluaisi itselleen aivot. Seuraavaksi mukaan lyöttäytyy Peltimies Peltinen (Henry Pöyhiä), jolta puuttuu sydän ja kovin pelokas Leijona (Pekka Louhimo), joka haluaisi "sitä rohkeutta hei". Matkalla kohdataan Lännen ilkeä noita (Miia Räikkönen), lauletaan reippaasti muutama kappale ja lopulta kohdataan se suuri ja mahtava Ozkin.

Variksenpelätin ja Dorothy (Sanni Lehto) (c) Peero Lakanen

 Hehee, alusta asti olin ihan fiiliksissä! Miten mainioita tyyppejä ja ilmeikkäitä näyttelijöitä kaikki tyynni! Lapset hihittelivät katsomossa omiaan ja minä hihittelin silkasta mielihyvästä. Tykästyin erityisesti Variksenpelättimen, Peltimiehen ja Leijonan pukuihin ja omanlaiseensa liikekieleen. Yhdessä vaiheessa huomasin hiukan närkästyväni, kun kuulin metallista hurinaa ja ajattelin, että taas joku unohtanut sulkea kännykkänsä ja nyt se soi ja hurisee jossain laukussa. Tajusin sitten, että äänihän lähteekin Peltimiehen liikkeistä...hups. Bonuksena Soile Sivonen näytti mallia siitä, miten esitetään oikein ilkeää hahmoa ns. "pahat mielessä", tuli mieleeni siitä itse Rowan Atkinsonin muinainen lavashow.

 Hauskalla tavalla esitykseen oli luotu aitoa teatterin taikaa. Valoilla oltiin ykskaks vihreässä Smaragdikaupungissa, Toto-koiruus jaksoi räksyttää ja meni jo täydestä, että eläväinen koirahan se siinä - ja sitten otuksen patterit tsekattiin vaivihkaa. Ja miten Lännen ilkeä noita tuosta noin vaan suli pois silmiemme edessä! Waude! Mahtoi lapsilla olla ihmettelemistä siinä... Taika myös ovelasti rikottiin, etenkin kun Ozin velhon salaisuus paljastui.

 Lisäksi lumouduin täysin Ronja Alatalosta Dorothyn roolissa. Joskus reippaus ja pirtsakkuus menee överiksi ja ylinäyttelemisen puolelle, mutta toisin kävi nyt. Seurasin haltioituneena, miten nuori neito suorastaan liiteli pitkin lavaa, lauloi kuin enkeli ja hurmasi minut ainakin ihan täysin. Hänestä kuullaan vielä, ja odotan jo seuraavaa kohtaamista Työviksen syksyn Desirée-musikaalissa.

 Paikoitellen oli aika jännääkin, siipisimpanssien kohtalo oli ainakin liikaa yhdelle pienelle katsojalle. Enimmäkseen katsomossa itkun sijaan kuitenkin hihiteltiin Variksenpelättimen irtoilevalle kädelle, rasvaa kaipaavalle jumiin jäävälle Peltimiehelle (joka yhdessä laulussa vähän räppäsikin) ja omaa varjoaankin pelkäävälle, komeita aarioita vetävälle Leijonalle.

 Puolitoistatuntisen jälkeen oli oikein hyvä mieli minulla eikä harmittanut tippaakaan, että vietin päivän parhaat hetken sisätiloissa. Paistaa se aurinko myöhemminkin (ja on paistanutkin).

 Esitykset jatkuvat elokuun alkuun asti, lisätietoja tämän linkin takaa.

Jonkun on oltava PAN / Teatteri Lahjattomat

Jonkun on oltava PAN - musikaali / Teatteri Lahjattomat

Ensi-ilta 29.3. 2015 (Teatteri Siperian tiloissa), kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Sonja Halla-aho, Arvo Jean-Michael Saarinen, Pedram Notash ja Pekka V. Louhimo

Ohjaus Stephen Morgan-MacKay

Musiikki (säv/san/sov) Pekka V. Louhimo

Rooleissa : Pedram Notash, Arvo Jean-Michael Saarinen, Sonja Halla-aho, Eero Aleinikov, Minna Helkiö, Arttu Soilumo, Taneli Läykki, Markus Mörttinen, Pekka V. Louhimo, Matias Laatu ja ääniroolissa Petra Karjalainen

 Saan runsaasti vinkkejä pienempien ja vähemmäntunnettujen teatteriryhmien esityksiin ja kiinnostukseni herää. Hyvistä yrityksistäni huolimatta aikani ei millään riitä ihan kaikkea koluamaan läpi, pitäisi ensin voittaa lotossa ja sen jälkeen ottaa sapattivapaata töistä. Joskus sitten sopii aikataulut kohdalleen ja näin kävi tämän kanssa. "Jonkun on oltava PAN" on Teatteri Lahjattomat-ryhmän ensimmäinen produktio, ja juuri tänään olen varsin iloinen siitä, että onnistuin pääsemään paikalle.

 Työryhmä on tarttunut tuttuun tarinaan Peter Panista ja lähestynyt sitä hiukan eri vinkkelistä. Mikä-mikä-maassa toki seikkaillaan ja kohdataan merirosvoja, Kapteeni Koukku sekä Helinä-keiju. Peter Pan on napannut meidän maailmastamme mukaansa Janin ja Venlan, älypuhelinkin navigaattoreineen lähtee matkaan mukaan ja aiheuttaa perillä monenmoista hämmennystä.

Pan, Helinä ja Koukku (c) Heikki Järvinen 

 Ennen esityksen alkua salissa tunnelmoidaan pianon ja kitaran sulosoinnuin. Tumma, tyylikäs mies katselee surumielisenä kaukaisuuteen. Hänellä on selkeästi jotain kerrottavaa. Keskellä näyttämöä on tuoli, jonka päällä odottaa ottajaansa koukku. Tarina saa heti siivet alleen ja olen heti vaikuttunut etenkin kekseliäästä puvustuksesta (kiitos Jonna Heikkiselle) sekä musiikista, joka vie minut hetkessä kauas pois. Porukka laulaa komeasti ja moniäänisesti heti alkupuolella ja kylmät väreet vilistää selässä ja niskassa, se on aina hyvä merkki.

 Tarina vie mennessään. Ensinnäkin minut hurmaa valtava energia, joka näistä nuorista huokuu. Nyt on tekemisen meininkiä ja intohimoa omaa juttua kohtaan. Hiukkaakaan ei tarvitse katsomossa jännittää kenenkään puolesta, kukaan ei seisoskele pökkelönä omaa vuoroaan odottamassa. Ilmaisu on rentoa ja varsin ilmeikästä on porukka myös. Uusi termi trikkaus tulee minulle myös tutuksi. Näyttäviä taistelukoreografioita nähdään myös ja oikeasti vähän jännittää että miten tässä oikein käy. Kuka on pahis ja kuka on hyvis, ja hurjakin tyyppi väläyttää herkkää puoltaan. Kannattaa vaalia sisäistä valoaan, sillä se jos mikä kantaa. Ja minä en ainakaan halua kasvaa koskaan täysin aikuiseksi!

(c) Jani Talonen

 Esitys alkoi elää omaa elämäänsä pääni sisällä. Visioin tyypit ulkoilmaan, hämärtyvään kesäiltaan temppuilemaan. Olin jossain ihan muualla kuin kolkohkossa teatterisalissa. Folk-henkisestä musiikista pidin todella paljon, etenkin viulusta ja rytmeistä. Helinä-keiju (Sonja Halla-aho) oli huikea näky, mieleeni tuli Tolkienin maailman haltiattaret. Roolihahmoista mieluisia uusia tuttavuuksia olivat varsinkin nuorta Tuukka Huttusta muistuttava Pekka V. Louhimo (Sinisilmän ja Varpusen rooleissa), häneltä hoitui niin koominen kuin vakavakin puoli sekä pystytukkainen Voikka (Taneli Läykki), joka heitteli volttia siihen malliin että ihan meni meikäläisellä pää pyörryksiin. Mieleeni painui myös uskomattoman herkät kasvot omaava Peter Pan (Arvo Jean-Michael Saarinen), laulutaidoiltaan esiin nousi Venla (Minna Helkiö). Peter Panista tuli mieleeni myös nuori Martti Katajisto... (nuorempi polvi googlettakoon)

(c) Jani Talonen

 Koko esitys kuitenkin kulminoitui parhaiten Kapteeni Koukun (Pedram Notash) kasvoissa ja olemuksessa. Mikä palo ja loiste silmissä! Siitä näkee, että tekijä uskoo omaan juttuunsa ja sen pystyy katsoja myös aistimaan. Huikeaa, että sellaista tuiketta vielä näkee satojen nähtyjen esitysten jälkeen. Ihan siksi kannattaa mennä katsomaan tämä seikkailu.

 Ainoat miinuspuolet tulee vähän kohlosta tilasta, esitys olisi vaatinut ehdottomasti suuremman lavan ja siten lauluvoima ja volyymi ei olisi ihan vyörynyt päälle paikoitellen. Ääntä nimittäin tästä porukasta lähtee ja välillä vähän liiankin kanssa. Teki mieli laittaa ääntä vähän hiljemmalle, jos se olisi ollut yleisöstäkäsin mahdollista. Laulujen sanoista ja repliikeistä ei aina myöskään tahtonut saada selvää, niiltä kohdin tuli sitten vain seurattua yleistä meininkiä.

 Ehdottoman kiinnostava porukka tämä Teatteri Lahjattomat! Jos ensimmäinen proggis on tätä luokkaa, nousee rima kyllä aika korkealle seuraavan suhteen. Taitoa, monipuolisuutta ja lahjakkuutta kyllä löytyy vaikka muille jakaa. Teatterikärpänen pistää erityisseurantaan tämän sakin...

 Jonkun on oltava PAN saa vahvat neljä tähteä ****. Esityspäiviä tämän linkin alta.

(c) Heikki Järvinen