Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti / Helsingin Kaupunginteatteri

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 20.9. 2018, kesto noin 2h 40min (väliaikoineen)

Teksti Bertolt Brecht ja Hella Wuolijoki
Suomennos Elvi Sinervo
Ohjaus Kari Heiskanen
Sävellys Arttu Takalo
Koreografia Johanna Elovaara
Lavastus Markku Hakuri
Puvut Tiina Kaukanen
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Eradj Nazimov
Naamiointi ja kampaukset Maija Sillanpää

Rooleissa : Pertti Sveholm, Anna-Riikka Rajanen, Antti Peltola, Antti Timonen, Matti Olavi Ranin, Eero Saarinen, Kari Mattila, Helena Haaranen, Leenamari Unho, Kaisa Torkkel, Sanna Saarijärvi, Kirsi Karlenius, Unto Nuora, Juha Jokela, Mikko Paloniemi, Eero Saarinen, Kai Lähdesmäki, Laura Alajääski, Raili Raitala, Jyrki Kasper ja muusikkona Arttu Takalo/Mongo Aaltonen

 Mitäköhän tästä nyt sanoisi... Olin heilunut koko päivän pitkin Helsinkiä ja taistellut risan sateenvarjoni kanssa jatkuvaa vesisadetta vastaan ja kun viimein pääsin Kaupunginteatterille, alkoi jo vähän väsy painamaan. Oli ihanaa vihdoinkin istua lämpimässä paikallaan ja se sitten hiukan kostautui, eli en jaksanut ihan täysillä keskittyä itse esitykseen. Jotain nyt kuitenkin jäi mieleeni, muutama sananen lienee siis paikallaan.

 Herra Puntila (Pertti Sveholm pääsee roolissa irrottelemaan kunnolla) on humalassa joviaali kaveri, naistenmies ja rehti työnantaja, mutta auta armias kun pää selviää niin johan on ilkeä ihminen! Kaikki kännissä tehdyt lupaukset sun muut ovat painuneet unholaan, ja mies kohtelee ihan kaikkia ala-arvoisesti. Ikävää vallankäyttöä! Tätä teutarointia saamme seurata sen 2,5h ja muu porukka melskaa ympärillä minkä ehtii. Ainoa rauhaksiin kulkeva taitaa olla Puntilan autonkuljettaja Matti (Antti Peltola), joka joutuu/ajautuu erinäisiin tilanteisiin isännän ailahdusten mukaan ja käyttää vähän tilaisuuksia hyväkseenkin mm. Puntilan Eeva-tyttären (varsin pirtsakka ja upeaääninen Anna-Riikka Rajanen) suhteen.

Eeva ja Matti 

 Tavoistani poiketen olin ennakkoon lukenut muutamia arvosteluja ja odotin todella absurdia ja överiä menoa. Kierroksia olisi voinut olla vielä enemmän ja sitä, että olisi mennyt liikkeen ynnä muun osalta vielä enemmän ronskisti yli. Pidin siitä, että näyttämö oli auki, ei ollut selkeitä rajoja ja kaikki takaseinätkin näkyvissä, näyttämömiehiä myöten. Suorastaan rakastin naisten värikylläisiä mekkoja ja erilaisia kuoseja. Jotain outoa viehätystä oli myös liikekielessä. Tuli siinä ala-ja yläasteen liikuntatunnitkin mieleeni, kun porukka veti synkassa pitkiä loikkia ja väliin tanssia hyppelehti Unto Nuoran johdolla. Erikseen pitää mainita lähetystösihteeri Eino Silakan (Antti Timonen) tanssahtelu.

Lähetystösihteeri näyttää mallia 

 Hämeenlinnalaisena voin lopusta todeta, että kannattaa nykyajan puntiloiden ja mattien jatkossakin rakentaa Hattelmalanharjunsa ihan sinne kotosalle. Ei ole nimittäin mitenkään häävit maisemat sieltä nykyään...

 Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(Näin esityksen ilmaisella medialipulla, kiitos HKT!)

Mannerheim ja saksalainen suudelma / Helsingin Kaupunginteatteri

Mannerheim ja saksalainen suudelma / Helsingin Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Kantaesitys 25.10. 2017, kesto noin 2h 25min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Juha Vakkuri
Ohjaus ja sovitus Kari Heiskanen
Lavastus Antti Mattila
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Eradj Nazimov
Videosuunnittelu Toni Haaranen
Naamiointi Anu Laaksonen ja Jaana Nykänen

Rooleissa : Asko Sarkola, Pertti Sveholm. Kirsi Karlenius, Kaisa Torkkel, Unto Nuora, Helena Haaranen, Kari Mattila, Antti Timonen, Matti Olavi Ranin, Matti Rasila, Eero Saarinen ja Tommi Rantamäki

Pertti Sveholm ja Asko Sarkola 

 Syyskaudella 2017 oli sen verran haipakkaa, että osa kiintoisasta teatteritarjonnasta meni auttamattomasti ohi ja luulinkin jo, että "Mannerheim ja saksalainen suudelma" jäisi näkemättä kokonaan. Mutta voi hauskaa, sepäs jatkuikin vielä kevätkaudella, joten ehdin sittenkin katsomaan! Vaan mitäpä tästä osaisi tässä vaiheessa sanoa, sellaista mitä ei jo moneen kertaan muissa arvioissa ja jutuissa olisi moneen kertaan mainittu? Eipä juuri mitään.

 Meikäläinenhän on kuuluisa historian knoppitiedolla pätemisessä. Lukiossa pääsin nippa nappa historiankokeista läpi ilman uusintoja, minulle kun tuppaa jäämään kaikenlainen tarpeeton pikkutieto päähän kyllä, mutta en osaa yhdistää esimerkiksi vuosilukua tiettyyn tapahtumaan saatikka laajemmin selvittää syitä ja seurauksia jonkun henkilön tekemisistä. Näen edelleenkin painajaisia siitä, että istun historiankokeessa ja tuijotan tyhjää paperia, kello käy ja tuskanhiki valuu otsalta. Yllättäen vetäisin sitten lukion kolmannella siitä vihonviimeisestä kokeesta arvosanaksi 9- ja opettajakin sitä vähän ihmetteli. Yllätin itseni ja muut, aiheena oli anarkismi. Mistä lie jäänyt mieleeni.

 Luin tuossa viime viikolla Finlandia-palkitun Juha Hurmeen ansiokkaan Niemi-teoksen ja kirjan parissa päivässä ahmittuani tunsin olevani niin sivistynyt ja täynnä tietoa, että voisin milloin tahansa keskustella sujuvasti ihan kenen tahansa kanssa mistä tahansa historiaan liittyvästä aiheesta. Tai ihan mistä vaan, asiasta ja asian vierestä. Samanlainen fiilis oli perjantaina Helsingin Kaupunginteatterista poistuessani. Henkilöitä ja käänteitä oli marssitettu eteeni melkoisella tahdilla ja vielä erikseen seinälle korostettu vuosilukuja ja tyyppien nimiä. Muistan ajatelleeni esityksen aikana moneen otteeseen "No niin! Noinhan se meni!" ja olin varma siitä, että nyt jos koskaan historianopettajani olisi minusta suunnattoman ylpeä. Kerrankin. Nyt pääsisin pätemään tiedoillani ja sillä, että vihdoinkin alkaisi menemään kaaliin nämä Suomen historian tärkeät käännekohdat. Kotimatkalla luin vielä käsiohjelmankin ja tieto senkun lisääntyi.

Antti Timonen, Eero Saarinen ja Kari Mattila 

 Tieto myös lisää tuskaa, sillä nyt muutama päivä esityksen jälkeen en enää muista yhtään mitään mistään. En sen puoleen muista Juha Hurmeen teoksestakaan muuta kuin sen, että hurmaannuin siitä ihan täysin. Pidin kyllä kovasti tästä näytelmästäkin! Ryhdikkäitä, jykevä-äänisiä miehiä sotilaspuvuissaan, ratkaisevia käänteitä ja kuuluisia lauseita, tuttuja nimiä ja pysäyttäviä kuvia. Olin kärryillä mukana ja skarppina läpi koko näytelmän, mutta kun Antti Timonen saapasteli kolmatta kertaa ovista sisään ryhdikkäin elkein, putosin taas. Onkos tämä joku "vanha tuttu" vaiko taas uusi hahmo? Jaa, hänpä puhuukin astetta matalammalla äänellä kuin edelliset, eli tämä on uusi tuttavuus. Asko Sarkola Mannerheimina takelteli sanoissaan siellä sun täällä ja koko ajan jännitti, että tarvitaanko kohta kuiskaajaa. Vaan taisi Asko, tuo vanha kettu, tehdä sen tahallaan, sillä tuolla konstillahan hän piti ainakin meikäläistä tiukasti otteessaan ja hereillä koko näytelmän ajan! Kiintoisaa oli nähdä muuten Unto Nuorakin oikein puheroolissa, toki pääsi vähän tanssin pyörteisiinkin mukaan.

 Kiinnostavahan tämä oli, ja olen tyytyväinen siitä, että ehdin katsomaan näytelmää. En nyt lähtisi kuitenkaan Tupla tai kuitti -ohjelmaan kisaamaan Mannerheim-tiedoillani, sillä päässä pyörii monta kysymysmerkkiä edelleen, toki joukossa on jo muutama huutomerkkikin. Asiaan ja aiheeseen perehtyneet saavat tästä varmasti irti enemmän. Toki ei ole meikäläiselläkään liian myöhäistä perehtyä asioihin enemmän. Useinhan käy niin, että teatteriesitys nostaa kiinnostuksen esiin ja sitten tutkaillaan lisää omassa tahdissa. Mieheni voisi vaikka alkajaisiksi pitää pistokokeet eri sotilasarvoista.

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

 (Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Seitsemän veljestä / Ryhmäteatteri, Suomenlinna

Seitsemän veljestä / Ryhmäteatteri, Suomenlinnan Hyvän Omantunnon Linnake

Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Teksti Aleksis Kivi
Sovitus ja ohjaus Kari Heiskanen
Lavastaja Janne Siltavuori
Pukusuunnittelija Tiina Kaukanen
Valosuunnittelija Ville Mäkelä
Äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen
Koreografi Kirsi Karlenius
Rekvisiitan suunnittelija ja toteuttaja Mimosa Kuusimäki
Ohjaajan assistentti Hanna Espo
Laulunopettaja Jussi Tuurna

Veljekset : Santtu Karvonen (Juhani), Tommi Rantamäki (Tuomas), Eino Heiskanen (Aapo), Eero Ojala (Simeoni), Mikko Virtanen (Timo), Miro Lopperi (Lauri) ja Elias Keränen (Eero)

Muissa rooleissa : Mikko Hänninen, Jari Nissinen, Konsta Mäkelä, Pihla Pohjolainen, Jane Kääriäinen, Katariina Lantto, Alvari Stenbäck, Julius Martikainen, Peter Nyberg, Arto Muukka ja Lasse Viitamäki

Tästä mallia Suomi100-juhlintaan!

 Suomen 100v-juhlinnat ja ns. klassikot. Toistaiseksi on nähty niin Tuntematon sotilas kuin Niskavuoren nuori emäntäkin, tiettävästi olisi meikälikalla vielä luvassa toinenkin tuntematon sotilas (Nightwishin musiikilla ryyditettynä!) sekä Täällä Pohjantähden alla. Silmiini on osunut ainakin neljät eri veljeskatraat ja kaikki omalla tavallaan pirun kiinnostavia - kolme niistä olisi nähtävissä vain kesällä ja niin lyhyen ajan sisällä en minäkään kykene sentään katsomaan samaa tekstiä useampana versiona. Pientä karsintaa oli siis suoritettava, ja logistiikkasyistä ikäväkseni jouduin tässä vaiheessa jo sanomaan ei Ypäjän Musiikkiteatterin veljeksille.

 Jos ihan rehellisiä ollaan, olen ehtinyt jo vähän haukottelemaankin ohjelmistovalintojen edessä. Seitsemän veljestä, taas! Eikö nyt mitään muuta... Tarkempi muistelo olikin paikallaan, sillä en minä nyt sitten niin montaa kertaa ole loppujenlopuksi veljeksiä nähnytkään (kolme kertaa) - tuoreimpana Naantalissa kesällä 2010 nähty versio, joka toteutettiin neljän näyttelijän voimin. Toisaalta, tietyt teokset ovat syystäkin klassikkomaineensa veroisia ja mielestäni kestävät kyllä tulla tämän tästä uudelleenpäivitetyiksi, vaikka ennakkoon tuntuisikin siltä, että saisi silmät täyteen pölyä. Samalla voi juhlistaa jotain muutakin merkkipaalua, kuten Ryhmäteatterin tapauksessa 50v-synttäreitä.

 Olen useasti manannut sitä, etten vuonna 2002 älynnyt mennä Lahden Kaupunginteatterin Seitsemää veljestä katsomaan. Mahdollisuus olisi ollut, mutta ei. Tyhmä mikä tyhmä. Kari Heiskasen ohjaus ja liuta näyttelijöitä, joista 1/7 oli minulle ennestään tuttu ja hänkin vain nimensä puolesta. "Enhän mä edes tiedä keitä noi loput jätkät on!" Voi Talle, Talle... ei näin! Nyt, 15 vuotta myöhemmin, minulle tarjoutui tilaisuus korjata edellisen elämäni virheet ja ottaa avosylin vastaan uusi sukupolvi veljeksiä. Kari Heiskasen ohjaus, peräti 4/7 "tuttua" veljestä ja lavalla muutama muukin hyväksihavaittu tapaus.

 Pari viikkoa sitten istuin muutaman tunnin seuraamassa Suomenlinnan veljesten harjoituksia ja vaikka näkeminen pintaraapaisuksi jäikin, olin erittäin vakuuttunut siitä, että tulossa on melkoista herkkua. Myöhemmin olisi enää kyse siitä, miten paljon lopulta kokonaisuuteen tykästyisin (veljesten edessä kun olin jo lähes polvillani). Mikä porukka! Harjoituksissa olin viikkoa ennen ensi-iltaa, esityksessä viikko ensi-illan jälkeen, ennen pienoista juhannustaukoa. Menimme Suomenlinnaan hyvissä ajoin aiemmin päivällä, ja samaa toki suosittelen muillekin. Kävimme tutustumassa hurmaavaan Lelumuseoon sekä istuimme tovin Panimoravintolassa lammasmakkaroista ja lohikeitosta nauttien.

 Itse linnakkeen sisällähän on kylmänkosteaa, joten kannattaa varata mukaan lämmintä vaatetta. Katsomon penkeillä oli valmiiksi vilttejä, joita aseteltiin sitten ylle ja alle. Esityksen alkuun oli alle 10min, ja kyllä tuntui aika matelevan! Oli varsin malttamaton olo, sellainen "aijai kohta mennään"-tyylinen, jonka lomassa vielä hierotaan käsiä innokkaasti yhteen. Se kävi myös alkulämmittelystä. Itse esitys pyörähti käyntiin siten, että Timo (Mikko Virtanen) marssi lavalle ja näytti, miten kävisi puhelimelle, jos sellainen pärähtäisi jossain soimaan... Eipä muuten soineet puhelimet katsomossa tämän vedon jälkeen!

 Ja sitten tosiaankin mentiin! Reilu kolmituntinen vierähti kuin varkain, ja tarjosi juuri sopivassa suhteessa päivitetyn klassikon. Sain enemmän mitä uskalsin toivoa. Tässä muutamia huomioitani...

 Ensimmäistä kertaa kiinnitin kunnolla huomiota Kiven kauniiseen kieleen ja moninaisiin tapoihin lausua sitä. Mannaa korvilleni tarjosi etenkin Juhani, sillä mielestäni Santtu Karvosella on hyvin persoonallinen tapa "makustella" sanoilla, en osaa edes selittää tätä. Se pitää itse kokea. Mieleeni olivat myös kujeileva Eero (Elias Keränen) sekä "järjen ääni", vakuuttava Aapo (Eino Heiskanen). Vakuuttavuus tosin petti siinä vaiheessa, kun piti toimia puhemiehenä Venlan (Pihla Pohjolainen) kosinta-asiassa useammankin velipojan ja myös itsensä puolesta. Pakit tuli niin että heilahti. Kiven tekstin joukkoon oli ujutettu sinne tänne pientä extraa, joka ei häirinnyt ainakaan minua lainkaan. Tokihan Toukolan pojat voivat laulaa Dire Straitsia (ruotsiksi!), toki Eero voi napakasti todeta lukemisen olevan "vittu miten helppoa" ja myös slangia voi sama heppu vääntää reteästi kaupunkireissusta palatessa, vaikka Helsingin sijaan olisi käyty Hämeenlinnassa. Takuulla tekstin seassa oli muitakin jippoja, joista osa meni suloisesti ohi.

Ei ole Aapolla helppoa puhemiehenä...

 Vaalea lavastus itsessään ei mitään ihmeitä tarjonnut, mutta eri tilanteiden myötä se kyllä osoitti toimivuutensa ja porukan vauhdikkaassa käsittelyssä ( + ripaus mielikuvitusta ja teatterin taikaa) muuntui nopsasti niin saunaksi, Impivaaraksi, Jukolaksi, metsäksi kuin juhlapaikaksikin. Harjoituksissa havaitsin ohjaaja Heiskasen painottavan liikettä ja dynaamisuutta ja sitä kyllä nähtiin yllinkyllin, hyvänä esimerkkinä vaikkapa joulunviettokohtaus, jossa meinasi tulla katsojallekin hiki.

Suomenlinnan kesäteatteri tarjoaa harvinaista herkkua siinäkin mielessä, että vastapuolen katsomo on koko ajan nähtävissä, ja minusta on useinkin mielenkiintoista seurailla muiden katsojien ilmeitä ja reaktioita, jos se suinkin vain on mahdollista. Toki katseeni pysyi suurimmaksi osaksi lavan tapahtumissa, mutta silloin tällöin vilkuilin muuallekin. Kyllä sielläkin silmäkulmia pyyhittiin milloin mistäkin syystä ja ilmeet vaihtelivat hämmästyksestä ihastukseen.

 Musiikkipitoisestakin kokonaisuudesta pidin äärettömän paljon, ja aina joukosta nousee esiin muutama suosikkikohtaus. Tällä kertaa sisimpäni ripsi värähteli ja resonoi eniten siinä, kun nuorimmainen Eero sai hoitaakseen aapiskirjan opettamisen muille. Voi jestas mitä ilmeitä ja pidäteltyä kiukkua etenkin Juhanilla, kun "Ö muuttuu välillä A:ksi ja on täten ensimmäinen". Kevyttä kuittailua. Ja voi mitä iloa ja riemua, kun kirjaimet muuttuvat lauseiksi. Melkein jo luulin, että koko katsomo räjähtää ilmaan, kun Juhani viimein oppi lukemaan. Eihän siinä kunnolla uskaltanut edes hengittää, tunnelma oli samansorttinen kuin "Kuninkaan puhetta" katsoessa. Jännitti niin paljon toisen puolesta, että tuleeko tuosta nyt yhtikäs mitään - ja tulihan siitä! Enää puuttui, että yleisössäkin olisimme kaivaneet oluthaarikat esiin ja järjestäneet lukutaidon kunniaksi kunnon peijaiset painiotteluineen kaikkineen. Toinen lempparikohtaukseni oli nerokkaasti toteutettu Viertolan härkien piiritys, johon liittyen Laurikin (Miro Lopperi) avasi viimein sanaisen arkkunsa ja nousi sanoineen kirjaimellisesti ilmaan.

Karhujahdissa, Lauri etunenässä 

 Veljeksethän olivat yhdessä ja erikseen omanlaisiaan hahmoja, niin kuin pitääkin. Kuten aiemmin mainitsin, oli 4/7 minulle aiemmilta vuosilta tuttuja (Santtu, Eino, Mikko ja Tommi) ja pirun kiintoisaa ja mieluisaa oli nähdä heitäkin taas vähän toisenlaisessa roolissa. 3/7 (Elias, Miro ja Eero) näin lavalla ensimmäistä kertaa, ja totisesti toivon näkeväni kaikkia kolmea jatkossakin tositoimissa. Tämän kolmikon joukosta nousi koko veljespoppoon lempparihahmokseni kaikensorttisilla uhkakuvilla maalaillut ilmeikäs Simeoni (Eero Ojala), jolla pysyi hyvin kädessä tarvittaessa niin kampa, viinaputeli kuin taikinakin. (Kävi myös mielessä, että jos jossain vaiheessa Suomenlinnassa nähtäisiin uusi tuleminen Taru Sormusten Herrasta-spektaakkelista - jonka senkin 80-luvulla missasin - haluaisin ehdottomasti nähdä Elias Keräsen Frodona!)

 Vakuuttavasti hoitui niin lukkarit (Jari Nissinen), nimismiehet (Mikko Hänninen), Taula-Matit (Konsta Mäkelä) kuin Rajamäen rykmentitkin (Mäkelä ja Katariina Lantto) ja lisäksi Viertolan väki härkineen, Toukolan pojat sekä hameväki. Ja karhu! Laulu-ja tanssipuoli oli hyvin hallussa tällä porukalla, ja toki veljeksetkin pääsivät ajautumaan tanssin pyörteisiin ja balettiaskeleitakin otettiin.

Juhani ottaa haltuun Aapista 

 Aiemmin minulle on Seitsemästä veljeksestä tullut ensimmäisenä mieleeni pellavaiset asut, jatkuva mölinä, painiminen ja uhoaminen, lauma sonneja (monessakin mielessä), saunanpoltto ja kurranpeluu. Tämän veljeskaartin nähtyäni päällimmäisenä mielessäni on se, että kaiken hässäköinnin jälkeen on mahdollista kasvaa ihan kelpo kansalaisiksi ja rauhoittua. Mahdollisuus kasvuun kumpuaa sitkeydestä ja yhteisön hyväksynnästä. Linnakkeen uumenissa kauniin moniäänisenä kaikuva loppulaulu herkisti mieleni totaalisesti ja kruunasi illan. Olipa upea lopetus! Yllättäen teki mieli vetää vilttiä korviin ja uinahtaa niille sijoilleen, rauhoittunein mielin. Vaan paluulautta ei liiemmin odottele, joten se siitä.

 Pitkästä aikaa minulla heräsi hinku nähdä tämä uudestaan, näytelmien kohdalla niin ei ole usein tapahtunut. Hinku jos herää sielläkin suunnassa, tsekkaa esityspäivät vaikkapa tästä. Anteeksi vielä kiroilu, mutta olihan tämä nyt helvetin kova! Ryhmiksen keväinen Peer Gynt oli silkkaa herkkua kaltaiselleni teatterihörhölle, ja tämä jatkoi samaa linjaa.

Esityskuvat (c) Tanja Ahola

ps. Samalla reissulla jutusteluhaaviini tarttui Pihla Pohjolainen, jonka kiintoisa haastattelu luvassa lähiaikoina!

Seitsemän veljeksen harjoituksia seuraamassa

 Aiemmin keväällä minuun oltiin meilitse yhteydessä Ryhmäteatterin suunnalta ja tiedusteltiin halukkuuttani pienimuotoiseen yhteistyöhön teatterin 50v-juhlavuoden tiimoilta. Keväällä ohjelmistossa pyöri Peer Gynt, jota olin jo muutenkin menossa katsomaan ja kokemuksestani kirjoittamaan. Vastausmeilissäni ehdotin, josko voisin vaikkapa kesällä mennä Suomenlinnaan seuraamaan hetkeksi kesäteatteriharjoituksia. Siinä vaiheessa ei kesän näytelmää oltu vielä julkistettu. Ehdotukseni otettiin hyvin vastaan ja lupasimme olla asian tiimoilta yhteyksissä myöhemmässä vaiheessa.

 Myöhempi vaihe koitti ja näytelmänä olisi Aleksis Kiven klassikko Seitsemän veljestä, ohjaajana Kari Heiskanen ja veljesten rooleissa Santtu Karvonen/Juhani, Tommi Rantamäki/Tuomas, Eino Heiskanen/Aapo, Eero Ojala/Simeoni, Mikko Virtanen/Timo, Miro Lopperi/Lauri ja Elias Keränen/Eero. Ensemblessakin olisi mukana minulle jo aiemmin tuttuja nimiä (mm. Peter Nyberg ja Pihla Pohjolainen). Pakko oli heittää pienet tuuletukset kehiin kotona "JES!" -huutojen siivittämänä. Tätä porukkaa menisin enemmän kuin mielelläni seurailemaan. Olin pari vuotta aiemmin päässyt haastattelemaan suuresti ihailemaani ja arvostamaani Kari Heiskasta ja samalla reissulla hetken seurannut Karin käsikirjoittaman ja ohjaaman "Sormet hunajapurkissa"-näytelmän harjoituksia Ryhmäteatterin Pengerkadun näyttämöllä. Se päivä oli yksi "urani" tähtihetkistä ja varsin onnistuneesta reissusta jäi mieleeni ajatus, että kunpa voisin joskus seurata, kun K. Heiskanen ohjaa isompaa joukkoa (siinä näytelmässä kun oli vain kaksi roolihenkilöä). 

 Kesäkuun alkupuolella, viikko ennen Seitsemän veljeksen ensi-iltaa (15.6. ensi-ilta), herään puoli kuudelta isännän kanssa, ajelemme taksilla linja-autoasemalle ja siitä varsin varhaisella bussilla Helsinkiin. Torkun koko matkan, koska kesälomalla en ole tottunut heräämään aikaisin ja minulla on suuria vaikeuksia pitää silmiäni auki. Jo aamulla näyttää siltä, että tulossa olisi varsin aurinkoinen päivä ja hellelukemat paukkuisivat siellä sun täällä. Minulla on kassissani varusteina pipoa, kaulaliinaa ja pitkähihaista paitaa - kokemuksesta kun tiedän, että Hyvän Omantunnon Linnakkeen sisäpuolella saattaa olla hienosta säästä huolimatta hyytävän kylmä. Talsimme pitkin Espaa Kauppatorille, jossa olemme jo ennen yhdeksää. Tarkoitus olisi lähteä klo 9.45 JT-Linen vesibussilla kohti Suomenlinnaa. Muuta porukkaa odotellessamme ihmettelemme torivilinää, taustalla lokit rääkyvät ja joku hanuristi soittaa kolmatta kertaa Metsäkukkia. Mikäpäs siinä. 

 Paikalle saapuu ohjaajan assistentti Hanna, jonka kanssa olen sopinut harjoituksista. Juttelemme hetken ja pian paikalle alkaa valua muitakin työryhmän jäseniä, joille sanon käsipäivää. Halailuhommiin pääsen Mikko Virtasen (joka on luvannut tarvittaessa kertoa huonoja vitsejä koko menomatkan ajan, jos minulla on vaikeuksia hereilläpysymisen suhteen) sekä Peter Nybergin kanssa - jälkimmäistä halatessani kalautan hampaani hänen kaulassaan roikkuviin kuulokkeisiinsa kohtalaisen rajusti. Hyvä alku tällekin reissulle! Toivotan hyvää huomenta torilta mansikoita ostaneelle Kari Heiskaselle ja ilmoitan tulevani harjoituksia seuraamaan. Tämä selvä. 

 Ahtaudumme turistiryhmän mukana vesibussiin ja suuntaamme kannelle. Istumme samassa pöydässä Arto Muukan, Jane Kääriäisen ja Peter Nybergin kanssa (ensemblen väkeä kaikki). Menomatkan aikana käy ilmi, että kaikki paitsi purjehdus on turhaa ja että minulla on yllättävän vähän kalenterissani kesäteatterireissuja luvassa. Ja että Harakan saareen saisi hienon kauhunäytelmän viriteltyä syysiltojen iloksi. Paatista poistuttaessa Santtu Karvonen bongaa väkijoukossa meidät ja toivottaa tervetulleeksi "isolle kirkolle". Tunnetusti en ole liikkeissäni kovin ripeä - sen sijaan täytyy ihailla näyttelijöitä, jotka suorastaan kiiruhtavat työpäivää kohti ja jään porukasta jälkeen. Onneksi Virtasen Mikko nappaa pahasti jälkeenjääneen bloggarin kainaloonsa ja ohjaa varmoin ottein kohti linnaketta. Pikainen kierros pukuhuoneen puolella, parit käsipäiväät ja liuta paidattomia miehiä. Ja suklaaparvi!?

 Katsomme parhaaksi mennä linnakkeen sisäpuolelle ja valkkaamme katsomosta sopivat paikat. Ohjaaja haluaisi jo aloittaa, mutta vaatteiden vaihto tuntuu kestävän ja kestävän. Pistän joutessani pipon päähäni. Sisäpuolella on kohtalaisen viileää. Koreografi Kirsi Karleniuksen johdolla olisi tarkoitus käydä muutamaa tanssia läpi, mutta äijiä ei näy missään. Ajattelen mielessäni, että eipä tämä kovin kellontarkkaa näytä olevan... No, lopulta kaikki ovat paikalla ja tanssiharkat voidaan aloittaa. "Ja lähtee jappa-paada-da, tytöt kiertää sisällä ja kolme poikaa ulkoringissä". Joku nimeltämainitsematon veljes siellä mennä teputtaa omiaan, kun pitäisi ottaa reippaita juoksuaskelia. Tuomas (Tommi Rantamäki), Lauri (Miro Lopperi) ja Aapo (Eino Heiskanen) naureskelevat veljiensä menoa sivummalla ja menevät keskelle hienoon tähtimuodostelmaan näyttämään mallia tanssimisesta. Simeonia (Eero Ojala) ei näy lavalla, kas häntä kun ei moinen syntinen meno kiinnosta lainkaan. Sama otetaan uusiksi useampaan otteeseen ja välillä koko kuvio saadaan sujumaan paremmin, välillä ei. "Sori mä mokasin"-tunnustus vastaanotetaan "Ei haittaa, virheistä opitaan!"-kommentilla ja eikun uudestaan. 

 Jappa-paada-da toistuu sen verran useaan otteeseen, että se jää jo päähäni soimaan ja paikalle saapuu vielä valokuvaaja, joka tuokin harjoituksiin hiukan erilaista meininkiä. Tansseja kuvataan eri suunnista useampaan kertaan, jotta saataisiin paras mahdollinen lopputulos kuviin (toisin kuin nämä meikäläisen epäselvät otokset). K. Heiskanen tuntuu tietävän tarkkaan mitä haluaa, ja hyvä niin. Hän haluaa kuviin dynaamista liikettä, ei patsastelua ja tyhjää tilaa. Tanssiessa on tullut hiki, joten pidämme pienen paussin ja sitten jatketaan Karin ohjauksessa. Meidätkin ohjataan istumaan toiselle puolelle katsomoa, ettemme näkyisi valokuvissa taustalla. 

 Seuraavassa kohtauksessa Rajamäen rykmentti saapuu. "Voimaa! Intensiteettiä! Puhetta pitää tulla isosti!" ohjaa Kari. Muutama kohtaus käydään näillä ohjeilla läpi uusiksi valokuvaajan seuratessa koko ajan tilanteita. Nimismies (Mikko Hänninen) saapuu. Taula-Matti saapuu. Impivaara rakentuu näyttämölle kuin tyhjästä. "Makeasti oravainen" kajahtaa komeasti ilmoille. Lähikuvia kasvoista - iloa, hämmennystä, haaveilua, uhoa. Lauri näpertää käpylehmän parissa. Iloitkaa ja riemuitkaa ---> ruokatunnin paikka. Tässä vaiheessa harjoituksia olen jo ihan myyty. Hurmaavaa sakkia nämä veljekset, niin omanlaisiaan persoonia kaikki!

 Läheisessä ravintolassa on tarjolla päivittäin makoisa lounas noutopöydästä, ja sinne mekin muiden perässä suuntaamme. Istumme hiukan syrjemmälle yhdessä, yllätys yllätys, Mikko Virtasen kanssa ja koskapa hän on porukasta tutuin ja "saman kylän poikia", kysyn Mikolta ruokailun lomassa muutaman kysymyksen harjoitusprosessiin ja roolihenkilöönsä Timoon liittyen.

 Kertoisitko aluksi hiukan harjoituksista ja siitä, miten päädyit porukkaan mukaan. "Harjoitukset alkoivat 2.5. Ensin treenattiin kaksi viikkoa Ryhmäteatterissa Helsinginkadulla ja tänne saareen tulimme toukokuun puolivälissä. Pitkiä päiviä on vedetty ja tiivistä menoa on ollut, tosin viikonloput on pääsääntöisesti pidetty vapaina ja se on ollut levon kannalta ihan hyvä asia. Mukaan päädyin ihan aukkareiden kautta, Santtu oli valmiiksi mukana Ryhmiksen kiinnitettynä näyttelijänä ja tietääkseni Kari oli Tommia pyytänyt mukaan suoraan. Viittä veljestä haettiin aukkareiden kautta joulukuun alussa ja valituille ilmoitettiin heti saman päivän aikana. Kari kysyi tilaisuuden alussa, että ketä veljeksistä haluaisit näytellä. Mä jotenkin näin itseni Laurina, mutta päädyinkin näyttelemään Laurin kaksoisveljeä Timoa."

 "Kun näyttämöllä on käytännössä koko ajan seitsemän miestä, täytyy roolityön olla vuoropuhelua ja avointa sille, mitä muut tekevät. Täytyy osata asemoida itsensä koko veljeskatraan dynamiikkaan, ja paljon onkin muotoutunut harjoitusten aikana. Ei voi tulla tavallaan valmiina tai "tällainen Timo on"-tyylillä harjoituksiin. Siitä voi olla jonkinlainen haju, että tuohon suuntaan haluan yrittää roolihahmoani viedä. Kari on ohjaajana myös hyvä haastamaan, ja hänellä on pitkä kokemus niin ohjaajana kuin näyttelijänäkin, ja silmää koko jutulle. Ensin olen tehnyt jollakin tavalla ja Kari on ehdottanut, jospa tekisin seuraavalla kerralla aivan päinvastaisesti ja katsotaan mihin se vie. Timoa pidetään vähän tyhmänä ja lapsenomaisen yksinkertaisena, ja Kari ehdotti kerran treeneissä, että mitäpä jos Timo olisikin maailman fiksuin äijä! Haastetaan omaa ajattelua hahmosta eikä lukkiuduta yhteen oikeaan tapaan tehdä, ihmisissä on kuitenkin aina monia eri puolia. Ei kukaan jaksa katsoa kolmea tuntia sitä, että joku on lavalla pelkästään tyhmä."

 Mikä on ollut harjoituksissa helppoa, mikä haastavaa? "Tässä porukassa on ollut helppoa ihan alusta asti kokeilla eri juttuja, oon digannut tehdä yhdessä. Miro Lopperi on ainut ketä en tuntenut ennestään, ihan loistavia tyyppejä kaikki ja on ollut todella luottavaista tehdä kimpassa. Haastavinta on ollut energian ylläpitäminen, Timo kun ei ole mikään kovin puhelias kaveri. Täytyy koko ajan pysyä tiukasti tilanteissa ja pystyä näyttelemään ulos asioita tavallaan taustalla. Seitsemän miehen porukassa energiatason, vimman ja palon on oltava koko ajan kova, jotta kaikki erottuisi. Balanssin hakeminen on ollut haastavaa."

 Mikä on mieluisinta omassa hahmossasi? "Musta on ihanaa, että Timosta on tullut jotenkin vilpitön ja avoin hahmo. Hän kokee asiat tosi aitoina, on hyvin nauravainen ja itkeväinen, elää mukana muidenkin tunteita."

 Jos joku nyt jossain mietiskelee, että "taas tämä Seitsemän veljestä, tämän oon nähnyt jo viiteen kertaan", niin miksi kannattaisi lähteä katsomaan tämä kuudeskin versio? "Koska tämähän on niistä kuudesta paras! Ja tässähän on myös musiikkia, ensemblehan on musiikillisesti tosi lahjakasta porukkaa ja kyllä me veljeksetkin siellä jotain sjungaillaan..."

 "Haluan sanoa vielä lopuksi, että Kari veti aikoinaan meille Teakissa näyttelijäntyön mestarikurssin maisterivuosina, ja mä en päässyt sinne, koska tein jotain proggista samaan aikaan. Tää on kyllä tuntunut nyt näyttelijäntyön mestarikurssilta. Oon kuitenkin ollut ammatissa jo jonkun aikaa ja tuntuu siltä, että oon oppinut ihan hirvittävän paljon tästä. On kiva "taiteentekemisen fiilis" ja hienoa olla mukana tässä porukassa ja Karin sanoin "kuningasnäytelmässä"."

 Suurkiitos Mikolle juttuhetkestä!

Timo/Mikko Virtanen (c) Tanja Ahola 

Luonnollisesti harjoitukset jatkuvat lounastauon jälkeen. Saamme nähdä veljeksiä karhunkaatohommissa sekä Hiidenkivellä härkälaumaa paossa. Täytyy todeta tähän väliin, että onpas muuten upeasti toteutettu, intensiivinen kohtaus! Miten suuri merkitys onkaan valoilla ja varjoilla, savulla ja äänitehosteilla sekä musiikilla. Tehokas kohtaus saa aikaan kylmiä väreitä, ja tuskin maltan odottaa sitä hetkeä, kun pääsen näkemään tämän kohtauksen itse valmiissa näytelmässä. Karikin äityy kehumaan äänisuunnittelija-Jussia kesken kaiken, ja pienet väliaplodit ovat paikallaan myös valosuunnittelija-Villelle. Karin sanoin "vastakkaiselta puolelta päin silmiä suunnatut valot tekevät eetvarttia!" Saamme nähdä myös sulavaa äijäbalettia ja asiasta toiseen kuulemme myös pienen tarinan siitä, millä sanoilla Jukka Virtanen aikoinaan kehui Taneli Mäkelää. 

 Kuten sanottu, Karilla on vahva näkemys lopputuloksesta. Niin vahva se ei kuitenkaan ole, etteikö sinne joukkoon mahtuisi pieniä muutoksia ja kokeiluja, joita näyttelijät tarjoavat vinkkeinä. Osa havaitaan toimiviksi, osa unohdetaan kokeilun jälkeen. Taiteilijanvapautta saa käyttää ja improvisointia, silloin kun siihen tarjoutuu tilaisuus. "Helvetin hyvää työtä!" ohjaaja kehuu. 

Ohjaaja työssään aamulla 

 Jatketaan vielä lukkarin (Jari Nissinen) ABC-opin päähäntakomisessa sekä kurranpeluussa. Tämänkertaiset harjoitukset päättyvät Eeron ja Simeonin paluuseen Hämeenlinnan reissusta. Tuliaisena näyttäisi olevan Eeron vetelä kaupunkilaisolemus ja löysä kävelytyyli sekä halveksuva katse landepaukkujen veljesten suuntaan. Seuramieheni kokeilee vastaavaa kävelytyyliä paluumatkan koittaessa. Toimii.

 Myöhemmin saan kysyttyä Eino Heiskaselta pari pikaista kysymystä.

 "Mieluisinta omassa roolihenkilössäni Aapossa? Vahva järki ja oikeudentaju. Aapo on veljeksistä paras puhujamies. Hän kuitenkin menee veljiensä mukana kaikkialle ja puolustaa veljiään tarpeen tullen", kertoo Eino.

 Mikä on ollut haastavinta harjoituksissa? "Haastavinta on olla lavalla kuuden veljen ja muutaman muun näyttelijän kanssa samaan aikaan ja pitää tilanne elossa."

 Miksi ihmisten kannattaa tulla katsomaan juuri tämä versio? "Tämä kannattaa tulla katsomaan, jos haluaa kokea suuria tunteita ja nähdä hyvää, vauhdikasta teatteria!"

Aapo/Eino Heiskanen (c) Tanja Ahola 

 Paluureissulla tuppaamme samaan pöytään Miro Lopperin, Elias Keräsen, Katariina Lantton ja Julius Martikaisen kanssa. Pakko kehua Miron hienoja viiksiä, niistä ehdottomasti heti plussaa. Puheenaiheet eivät päätä huimaa kuitenkaan, vai mitä sanotte Suuresta Arttu Wiskari Musikaalista, jossa Elias kehuu viime kesänä olleensa mukana?

Mitä lie Elias kertoo Santulle tässä? 

Lopputoteamus näistä harjoituksista? Valokuvaajan läsnäolo toi tietysti hiukan extraa lavalle, mutta ei se kokemustani latistanut lainkaan. Oli äärimmäisen kiehtovaa seurata ohjaajaa työssään ja energistä sakkia, joka otti mukisematta vastaan äkkinäisiäkin muutoksia. Entistä enemmän olen sitä mieltä, että teatteri on parhaimmillaan nimenomaan taidonnäyte yhteistyöstä ja monien osasten summa. Itse aion mennä Seitsemää veljestä katsomaan parin viikon kuluttua ja kehottaisin sinuakin hankkimaan lippusi ajoissa - muutama näytös kun on jo loppuunmyyty! 

Lisäinfoa tästä linkistä. Kannattaa tutustua myös Ryhmäteatterin Facebook-sivuun, jossa luvassa esittelyvideoita veljeksistä. Ensimmäisenä Juhanista kertoo Karvosen Santtu.

"...ja sitten me ryypättiin!" Ei, vaan kaikki hajaantuivat kuka mihinkin ja me raahustimme läpi helteisen Helsingin Kamppiin ja bussilla kotiin. Koko päivähän tässä reissussa meni, mutta oli se sen väärtti.

Vuoden Viikset 2017 -ehdokas Miro Lopperi 

(c) Teatterikärpänen  (paitsi erikseen mainitut (c) Tanja Ahola, Ryhmäteatteri)

ps. kysyin jälkikäteen Kari Heiskaseltakin muutaman kysymyksen, niistä lisää myöhemmin.  

Mestari / Helsingin Kaupunginteatteri

Mestari / Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 19.11. 2015, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Daniel Kehlmann
Suomennos Liisa Urpelainen
Ohjaus Kari Heiskanen
Lavastus Katariina Kirjavainen
Puvut Sari Salmela
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Eradj Nazimov
Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen

Rooleissa : Iikka Forss, Taneli Mäkelä, Jouko Klemettilä ja Sanna-June Hyde

 Ottaessani ensiaskeleita blogikirjoittelun maailmaan vuosia sitten olisin minäkin ehkä kaivannut itselleni mentoria, vanhempaa alan arvostettua asiantuntijaa, jolle olisin esitellyt tekstejäni ja tiedustellut, onko minkäänlaista toivoa näiden tekeleiden suhteen olemassa. Onneksi en tämänkaltaiseen henkilöön kuitenkaan koskaan törmännyt, sillä sen verran herkkänahkainen kuitenkin etenkin "urani" alkupuolella olin, jotta olisi saattanut loppua teatterikärpäsen lento hyvin lyhyeen, jos olisin saanut vähänkään tyrmäävää vastakaikua. Muistuu kuitenkin mieleeni eräs teatterialan ammattilaisen kanssa käyty hyvin mielenkiintoinen keskustelu, joka käytiin kyllä varsin hyvässä hengessä mutta jonka jälkimainingeissa omissa aatoksissani rypiessäni olin viittä vaille valmis painamaan delete-nappulaa ja siirtämään koko hemmetin blogin bittiavaruuteen kertaheitolla. Onneksi/valitettavasti (ihan miten haluatte) en niin tehnyt ja blogijorinat saavat jatkua hamaan tulevaisuuteen. Nykyään en juuri piittaa siitä mitä ja miten kirjoitan, ja kenen iloksi nämä loppupeleissä jäävät. Ei tämä kaiketi kuitenkaan niin vakavaa ole. Vai onko...?

 Noh, Mestarissa (alkukieleltään Der Mentor, miksei ole siis taipunut Mentoriksi ja kukahan tässä on lopulta itse Mestari?) nuori ja lupaava näytelmäkirjailija Martin Wegner (Iikka Forss) ja vanhempi, kovin arvostettu kollega Benjamin Rubin (Taneli Mäkelä) ovat saapuneet muutamaksi päiväksi Taidesäätiön idylliseen mestaan mentorointiprojektin pariin. Viikon aikana olisi tarkoituksena käydä yhdessä läpi Wegnerin uusinta näytelmätekstiä, hioa siitä löysät pois ja lopputuloksena olisi uusi aikansa klassikko - ja saada moisesta urakasta vielä kunnon korvauskin. Wegneriä on jossain tituleerattu "sukupolvensa ääneksi" (kunhan vain muistaisi että missä) ja Rubinilla taas on meriittinään loistokas ja palvottu näytelmä, tosin siitä on vierähtänyt muutama vuosikymmen. Tämä ei Rubinin karismaa ja charmia tunnu lainkaan himmentävän, ainakin Wegnerin kauniin vaimon Ginan (Sanna-June Hyde) silmissä herra Rubin on The Näytelmäkirjailija ja sekös aviomiestä lievästi sanoen sapettaa. Paikalla on tietenkin myös Taidesäätiön puolesta herra Erwin Wangenroth (Jouko Klemettilä), joka harrastaa maalausta ja haluaa esitellä teoksiaan laajemminkin... Kovin on herkkähipiäinen tämäkin miekkonen!

Etualalla mentoriprojektin päätähdet (c) Tapio Vanhatalo, HKT

 Benjamin Rubin on siinä iässä, jossa ei juuri välitetä siitä, mitä ja miten asiat ilmaistaan. Halki-poikki-pinoon tyylillä vaan sanotaan suorat sanat, punakynä viuhuu ja nuoremmalla kollegalla menee kuppi nurin välittömästi. Eihän siitä hyvää seuraa. "Olet kyllä pirun lahjakas! Harmi, ettei se näy missään", toteaa vanhempi kollega ja Wegner ottaa kierroksia tyylillä, jonka kyllä Iikka Forss taitaa. Minähän se kiinnostuin tästä näytelmästä sillä hetkellä, kun luin vastapelureina olevan Taneli Mäkelän ja Iikka Forssin. Toki myös ohjaaja Heiskasella oli suuri osuus kiinnostavuudessa, mutta herkuttelin jo valmiiksi ajatuksella siitä, miten nämä kaksi ottavat sanallisesti yhteen. Täyttä tykitystähän se on, ja katsomossa ei voi muuta kuin myhäillä tyytyväisenä. Juuri näin homma toimii.

 Välillä Martin Wegner on etualalla pitämässä puhetta ja siinä vaiheessa aina mietiskelen, että kuinkakohan tässä nyt mahtaa lopulta käydä. Käänteet silti ja onneksi yllättävät, enkä loppupeleissä ollut ihan varma että mikä oli totuus. Pienenä opetuksena ainakin se, että maltti on valttia eikä kannata tehdä liian hätiköityjä johtopäätöksiä ja nopeita liikkeitä, Siinä saattaa avioliittokin olla vaakakupissa.

Martinilla mitta täyttyy ... (c) Tapio Vanhatalo, HKT

 Jäin vähän kaipaamaan sitä, että Martinilta olisi löytynyt yllättäen pieni sammakko taskustaan kun kävi vähän kastautumassa, hän kun tuntui pikku kurnuttajista kovasti tykkäävän. Jäi myös mietityttämään uudesta näytelmätekstistä haluamiseen liittyvä nerokas (?) lause. Sen olisi voinut kuulla vielä muutaman kerran. Sen sijaan tuli selväksi se, että minkä alueen viski maistuu savulle ja mitä mieltä kuningatar on moisesta. (Tuli mieleeni vuosien takaa eräät viisikymppiset, joissa ainoa tuntemani ihminen jätti minut yksin tuntemattomaan herraseuraan ja seurueen yksi edustaja piti noin kymmeneen kertaan luennon siitä, mistä puusta kannattaa veistellä itse vaappu. Toistossa on taikaa.)

 Kestoltaan Mestari on varsin kompakti, väliaika olisikin ikävästi katkaissut meiningin juuri kun on päästy vauhtiin. Taneli Mäkelästä tuli mieleeni Harrison Fordin ja Aulis Kaakon sekoitus... Katsomossa lähes edessäni istui Iikka Forssin kaksoisolento ja se vähän hämmensi!

 Muutaman vuosikymmenen päästä minä voisin olla valmis mentoroimaan vastaavanlaisessa hankkeessa, jos hyvin maksetaan. Rohkeasti yhteyttä vaan, olen suht leppoisa luonteeltani. Tosin en vielä tiedä, millainen kärttyisä vanhus sisälläni lymyää...

 (näin esityksen pressilipulla)

Ihanat naisemme / Helsingin Kaupunginteatteri

Ihanat naisemme / Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 5.3. 2015, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Éric Assous

Suomennos Timo Torikka

Ohjaus Kari Heiskanen

Rooleissa : Pertti Sveholm, Timo Torikka ja Kari Heiskanen

 On päivänselvää, että jos lavalla heiluu kolmikko Sveholm-Torikka-Heiskanen, ei esitystä voi yksinkertaisesti jättää "menen ehkä jossain vaiheessa katsomaan"-osastolle. Leffapuolella kolmikko on nähty useampaankin otteeseen, ja nyt tämänkaltaista herkkua on luvassa livenä ja vieläpä Pengerkadun näyttämöllä, joka oli aiemmin Ryhmäteatterin lippulaiva.

 "Ihanat naisemme" on varsin tuore näytelmä, sillä sen kantaesitys oli Pariisissa syksyllä 2013. Herroilla Max (Kari Heiskanen), Paul (Pertti Sveholm) ja Simon (Timo Torikka) on tapana kokoontua Maxin luokse peli-iltaan. Max ja Paul ovat jo paikalla, mutta tapojensa vastaisesti Simon on myöhässä ja kun hän saapuu lopulta paikalle, on helvetti irti. Mies on mennyt tekemään jotain peruuttamatonta ja siitä se sopankeitto vasta alkaakin. Ovatko Paul ja Max valmiita tuosta noin valehtelemaan ystävänsä puolesta ja mitä kaikkea muuta illan aikana tuleekaan ilmi...?

Tästä se lähtee! (c) Tapio Vanhatalo

 Alunperin luulin meneväni katsomaan näytelmää, jossa kokeneet miehet antavat palaa naisten suhteen ja luvassa olisi viiltävää analyysiä meistä naisista. Toisin kuitenkin kävi. Toki siellä naisväki monessakin mielessä puheissa vilahteli, mutta kyllä tämä näytelmä kertoo pikemminkin miesten mielenliikkeistä ja miesten välisestä ystävyydestä. Puhetta piisaa ja jossain vaiheessa huomaan olevani hitusen tylsistynyt. Nyt äkkiä jotain toimintaa! (Siihen asti toiminnallinen puoli oli lähinnä jatkuvaa juomienkaatelua, lasien tiskaamista, tuolien siirtelyä paikasta toiseen ja Maxin neuroottista tyyliä siivoilla paikkoja jatkuvasti. Tunnistin itseni siitä kyllä, koska samaa harrastan itsekin ja ihan huomaamattanikin.) Käännekohta tapahtui siinä vaiheessa, kun Paulilla menee ns. kuppi nurin Maxin suhteen ja mies saa kunnon raivokohtauksen. Yleisökin tuntuu heräävän ja valpastuvan ihan silmissä.

 Torikan Simon on suurehkon osan näytelmästä makuuhuoneen puolella huilaamassa tai pötköllään sohvalla, joten Heiskanen ja Sveholm hoitelevat kakusta isoimmat palat. Miten herkullista sanailua ja keskinäistä kemiaa herroilla onkaan! Näytelmä voisi siis hyvin kulkea myös alaotsikolla Ihanat miehemme, sillä sellaisia totisesti lavalla häilää kolme kappaletta. Heiskanen yllättää vetäisemällä pätkän ranskankielistä räppiä, Sveholmista taas tuli mieleeni NYPD Bluen kulttihahmo Andy Sipowitz ja sellainen vertaus on todella kunniaksi.

Montakohan kupillista juotiin? (c) Tapio Vanhatalo

 Pokkakin taisi mennä yhdessä kohtauksessa ja tuli muuten nähtyä sellainen esitys, jossa yhdellä oli solisluu murtunut ja hän olikin lavalla toinen käsi tiukasti paketoituna. Se ei liiemmin menoa haitannut, toki pieniä liikepuolen muutoksia se väistämättä aiheutti. Kokonaisuutta paketointi ei kuitenkaan häirinnyt lainkaan.

 Vauhdikas, opettavainenkin, sujuvasti suomeksi kääntynyt teksti ja karismaa koko näyttämön täydeltä! Plussaa vielä käsiohjelman kannessa ja loppupuolella olevista valokuvista harjoitusmatkasta Pariisiin.

 Ihanat naisemme saa vahvat neljä tähteä ****.

(näin esityksen pressilipulla)

Sormet hunajapurkissa / Ryhmäteatteri

Sormet hunajapurkissa / Ryhmäteatterin Pengerkadun näyttämö

Ensi-ilta 31.1. 2014, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus ja ohjaus Kari Heiskanen

Rooleissa : Sanna-Kaisa Palo, Juha Kukkonen ja Ville Mäkelä

 Kauko (Juha Kukkonen) ja Eeva (Sanna-Kaisa Palo) tapaavat sattumalta marketin hyllyjen välissä ja rakkaus leimahtaa uuteen liekkiin vuosien takaa. Kauko on narsistinen näyttelijä, Eeva taas teräväkielinen toimittaja ja arvata saattaakin, että yhteentörmäyksessä kipinät sinkoilevat joka suuntaan. Valheita, mustasukkaisuutta, huolta toisesta, raadollista rakkautta. Ja kuolema, joka tulee paikalle kuin varkain. Kuoleman mukana saapuu myös pelko siitä, että kukaan ei jää kaipaamaan ja joutuu lähtemään täältä yksin.

 Puhetta on paljon, aluksi jopa hengästyttävän paljon. On oikein skarpattava, jotta pysyy tykityksessä mukana. Kieli on paikoin hyvinkin kaunistelematonta, Eeva varsinkin antaa tulla tekstiä oikein täyslaidallisen. Kaikkien sivallusten takaa loistaa kuitenkin rakkaus ja syvä kunnioitus toista kohtaan. On kuin kuorisi sipulia, jonka alta paljastuu pikku hiljaa aivan jotain muuta, mitä aluksi oletti. Katsomossa myös nauretaan paljon, sillä dialogi on todella purevaa ja täynnä mustaa huumoria. Askel askeleelta kuljetaan kuitenkin kohti vakavempia sävyjä. Lopetus on kaunis, se jättää pohdittavaa mielen perukoille ja toivoa siitä, että "ei vielä". Minua koskettaa henk.koht. etenkin Eevan pohdinnat siitä, että mahtaako hänen kuolemansa jälkeen kukaan enää muistaa häntä. Itse olen ollut saman kysymyksen äärellä useammankin kerran.

(c) Johannes Wilenius

Esityksessä ei ole lainkaan väliaikaa, ja hyvä niin. Näin ote säilyy alusta loppuun hyvin intensiivisenä. Tapahtumat sijoittuvat samaan tilaan, välillä lavalla piipahtaa myös "Jones" (Ville Mäkelä) hienovaraisin elkein tuomassa ja viemässä.  Ja kyllä, tämä kuuluu taas niihin esityksiin, jonka nähtyään voi vain tyytyväisenä nyökytellä, että taas oltiin asian ytimessä. Loistava teksti ja ohjaus, loistavat näyttelijät. Sanna-Kaisa Paloa ihastelen etenkin. Mitään ylimääräisiä kikkoja ei tarvita eikä kaivata. Mielestäni kokonaisuudessa vielä loistaa syvä luottamus koko työryhmän välillä, uskalletaan olla ja uskalletaan sanoa. Se jos mikä on hienoa.

 Esityksen päätyttyä suljin silmäni hetkeksi ja ajattelin "Juuri näin!". Olisin halunnut viettää edes pari sekuntia täydellisessä hiljaisuudessa ennen aplodien tulvaa - tiedättehän, se pieni ratkaiseva tauko, kuin ajatusviiva siinä näyttämön hiljentymisen ja kiitoksiin saapumisen välillä. Mutta ei. Joku innokas aloitti taputuksen välittömästi (mikä toisaalta on hyvä, mutta...), ymmärtänette kuitenkin pointin.

 Ennen esitystä kävin syömässä eräässä suositussa ravintolassa, ja samassa pöydässä kanssani istui pari vanhempaa rouvashenkilöä. Jutuistaan päättelin, että ovat matkalla teatteriin myös ja selvisi, että meillä on sama suunta. Toinen rouvista innostuikin yllättäen muistelemaan menneitä ja mitä kaikkea hän on Pengerkadun näyttämöllä saanut kokea ja nähdä vuosien saatossa. Kuuntelin kateellisena, sillä näin "myöhäisherännäisenä" minulla on mennyt moni herkkupala ohi suun. Käsiohjelmassa oli lueteltuna uskomaton joukko näyttelijöitä, joita on saatu Pengerkadulla ihailla vuosina 1982-2014. Se on minulle myös yksi niistä paikoista, jossa rakkaus teatteriin syttyi.

 Paikat ja kohteet vaihtuvat, mutta palo säilyy. Välillä pienellä liekillä, välillä isommalla.

Sormet hunajapurkissa saa neljä tähteä ****.

(näin esityksen pressilipulla)

(c) Johannes Wilenius 

Kun Teatterikärpänen tapasi Kari Heiskasen

Viime perjantaina matkustin jännittynein mielin kohti Helsinkiä. Olin ollut aiemmin meilitse yhteydessä Kari Heiskaseen, joka suureksi riemukseni kutsui minut seuraamaan käsikirjoittamansa ja ohjaamansa näytelmän ”Sormet hunajapurkissa” harjoituksia Ryhmäteatterin Pengerkadun näyttämölle. Edellisiltana olin vielä soittanut Heiskaselle ja sopinut aikatauluista saapumiseeni liittyen ja saanut lisäohjeita takaoven kautta saapumiseen.

Kirpakassa pakkassäässä tallustelin Hakaniemen metroasemalta kohti määränpäätäni ja myönnettävä on, että melkoinen määrä perhosia lenteli vatsanpohjassa, edessä kun oli eittämättä yksi ”urani” tähtihetkistä. Mielessäni oli puhelinohjeet ”Ramppia alas ja koputus oveen”. Kolkutella ei tarvinnutkaan, sillä oven edustalla oli puhelimessa näyttelijä Sanna-Kaisa Palo, joka tiesi tulostani ja päästi minut ovesta sisään. Mieletön lämpö kirjaimellisesti vyöryi päälleni sisään astuttuani. Astuin peremmälle ja esittelin käsipäivää itseni kaikille läsnäolijoille. Paikalla oli teatterin teknistä henkilökuntaa parin miehen verran sekä lisäksi näytelmän toinen näyttelijä Juha Kukkonen, ja tietenkin Kari Heiskanen. ”Olemme täällä lämmittäneet tätä huonetta valmiiksi”, totesi Kari ja kehoitti minua ottamaan kupillisen kahvia (pullan kera) vielä lisälämmikkeeksi. Minähän en ole mikään varsinainen kahvinjuoja, kupillisen saatan ottaa silloin jos tilanne on jotenkin erityinen ja tämä jos mikä oli sellainen tilanne. Varpaitani ja käsiäni lämpöpuhaltimen edessä lämmitellessäni Kari muisteli yhtäkin talvea 80-luvulta, jolloin koko talo oli jäässä. Kuulin myös äitinsä erikoisesta junamatkasta Hämeenlinnasta Helsinkiin, minkä päätteeksi Kari syntyi vauhdilla vuonna 1955. Papereissa lukee syntymäpaikkana kuitenkin Hämeenlinna. Kerroin viimeisimmät kuulumiset kotikaupungistani, katteen rakennustyömaasta ja Goodman-kauppakeskuksesta ja Kari muisteli lämmöllä uintireissujaan Katumajärvessä ja Ahveniston maauimalassa. Ja minua ei jännittänyt enää lainkaan.

Oli aika siirtyä näyttämön puolelle. Sain valita vapaasti paikan ja seuraava reilu tunti meni kuin siivillä. On vaikeaa kuvailla sanoin sitä, miten kiehtovaa oli seurata Heiskasta ohjaamassa. Olen ollut aiemmin avoimissa harjoituksissa, mutta niissä on esitetty suhteellisen valmista materiaalia ja ohjaaja ei ole puuttunut kohtauksiin juurikaan. Nyt katsomosta heiteltiin jatkuvasti palloja näyttelijöille, jotka ottivat ammattitaidolla niistä kopin. Oli mielenkiintoista nähdä, miten suuri merkitys on esimerkiksi katseen suunnalla, äänenpainolla, osuvalla tauolla ja ajoituksella yleensä. Pieniä suuria asioita, ja erilaisilla kohtauksilla oli suuri ero. Uppouduin täysin näkemääni, vaikutuin ja vähän jo liikutuinkin. Olisin seurannut harjoituksia vaikka kuinka pitkään, ajantaju meni ihan täysin!

Illalla oli luvassa läpimeno ja sitä ennen oli ansaitun paussin paikka. Kari ja minä hurautimme autolla ravintola Silvopleehen, josta ruuhkasta huolimatta löytyi sopiva paikka jutustella hiukan lisää... Seuraavassa keskustelumme kokonaisuudessaan :

Tiedotteen sanoin ”Sormet hunajapurkissa” on näytelmä, joka törmäyttää kaksi ihmistä hiukkaskiihdyttimen voimalla toisiinsa niin, että inhimillinen muuttuu kohtalokkaaksi, kauhistuttava lohdulliseksi ja vakavasti otettava koomiseksi. Miten koko prosessi sai alkunsa ja kerrotko vähän sen synnystä?

- Päätös tästä yhteistyöstä tehtiin viime keväänä. Pitkin kesää se oli mulla jossain takaraivossa, mutta en vielä tehnyt mitään. Syksyllä saatuani HKT:n Kipupisteen pois käsistäni rupesin sommittelemaan tätä ja jossakin vaiheessa lokakuussa me ehkä luettiin se pariin kertaan, että mitä olin saanut aikaan. Harjoitukset kun alkoivat lokakuussa, niin me luettiin ja mä kirjoitin samana iltana ja tein korjauksia, luettiin taas, kirjoitin lisää ja niin edelleen. Harjoitusten alkuvaiheessa saatiin se käsikirjoitus ikään kuin valmiiksi, että se kaikki materiaali olisi olemassa siellä. Tietysti harjoitusten myötä sitä tekstin trimmaamista on tehty tässä vielä muutama päivä sitten. Taisi olla maanantai kun mentiin läpi kaikki ja esitys kesti kaksi tuntia. Heräsin klo 4 seuraavana yönä ja menin koneen ääreen, ja poikani herättyä klo 7 alkoi olemaan valmista. Kun me sitten mentiin taas teksti läpi, niin pituus olikin 1h 25min. Yli puoli tuntia siis lähti pois, mutta se kyllä kannatti.

Kertoisitko näytelmästä vielä hiukan lisää?

- Tämä on ollut hyvin mielenkiintoinen juttu siinäkin mielessä, että siinä on sekä hyvin koomista että hyvin vakavaa ainesta. On äärimmäisen mielenkiintoista nähdä, miten jäätä voi hitsata kiinni sulaan kultaan, miten nämä kaksi täysin erilaista elementtiä antavat laatusuhdetta toisilleen ja minkälainen kokonaisuus siitä syntyy.

Teillä oli avoimet harjoitukset kuulemma viikko sitten ja siellä tapahtui erikoisia, eikö vain?

- Kyllä, ne meni oikein hyvin! Tilanne riistäytyi käsistä niin, että siellä oli yhtäkkiä lavalla kymmenen henkilöä viinilasit kourassa ja teimme kokeen, että mitäs jos tää laajentuisi kotibileiksi, missä on enemmänkin porukkaa, ja siellä sitten roolihenkilöt Kauko ja Eeva alkavat riidellä jostakin ja muu jengi kohottelee kulmiaan. Se oli kyllä aika hauska tilanne! Avoimia harjoituksia on järjestetty ennenkin ja se on hirveän hyvä tapa kyllä. Kun saa yleisön paikalle, niin yhtäkkiä näytelmä muuttuu todeksi. Yleisön avulla näkee eri asioita ja erottaa itsekin, että mitä virheitä siinä on ja mitkä asiat taas toimii.

Esittävätkö ihmiset yleensä kysymyksiä näissä tilaisuuksissa? Itse olen ollut avoimissa harjoituksissa, joissa lopuksi joku rohkea kysyy, että milloin harjoitukset ovat alkaneet ja siihen se on sitten monesti jäänytkin.

- Aika vähän kysellään. Ihmisiä täytyy hirveästi rohkaista ja maanitella, ja sitten jotkut uskaltaa puhua ja jutella. Ihmiset ei oikein tunne sitä mekanismia ja yhden katsomisen perusteella vaatisikin aika hyvää ammattitaitoa, jotta voisi mennä sen maailman sisään ja kyetä sieltä määrittelemään se, mitä näytelmä on kuvaamassa, purkaa sitä palasiksi ja kysyä siitä kysymyksiä. Se on monellekin liian vaativaa.

Nyt oli todella kiintoisaa seurata, miten kohtaukset muuttuivat ohjauksesi myötä.

- Luulen, että se on tavalliselle katsojalle hirveän mielenkiintoista nähdä, että mitä se on se ohjaaminen ja mitä on näyttelijöiden ammattitaito. Ensin tehdään tietyllä tavalla, sitten korjataan ja näyttelijät pystyvät heti muuttamaan sen toiseksi, ja kaikki tapahtuu näennäisen vaivattomasti. Mä luulen, että se tuo sitä, että täällähän voi tapahtua ihan mitä vaan, verrattuna valmiiseen teatteriesitykseen! Useasti jutut trimmataan niin valmiiksi, että siinä menetetään jotain sattumanvaraisuudesta. Urheilukilpailukin kiihottaa siksi, että kaikki on aina auki lopputuloksen kannalta. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Teatterissa pitäisi jollakin lailla olla se sama elementti siellä mukana.

Joskus minulta kysyttiin, että jos minun pitäisi valita, että haluaisiko nähdä vai kuulla teatteriesityksen, niin vastasin, että haluaisin nähdä, sillä seuraan paljon pieniä eleitä ja ilmeitä.

- Mä taas tiedän, että näytelmän pystyy ohjaamaan kuulemalla, mutta ei näkemällä. No okei, jotenkin. Mutta kuulemalla sen pystyy ohjaamaan siten, että kuulee repliikit ja jos tietää näyttämötilan, niin sen pystyy kyllä tekemään. Joskus mä oon tehnytkin niin, että katselen plarista kun näyttelijät näyttelee ja kuuntelen sitä, ja kyllähän se sitten kuuluu, jos se jotenkin mättää rytmisesti tai ajatus ei erotu sieltä. Silti luulen, että olen enemmän visuaalinen ohjaaja. Liike, toiminta, kompositio, se visio ja visuaalisuus on mulle tosi tärkeitä.

Ensi viikolla on sitten ensi-ilta, eikö niin?

- Kyllä vaan, torstaina 30.1. klo 19. Maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona meillä on ennakkonäytöksiä. Maanantaina tehdään vielä sellainen läpimeno, että näyttelijät papattavat tekstin läpi ja pitkän viikonlopun jälkeen onkin hyvä virittäytyä ennen kuin mennään lavalle.

Kari Heiskanen / kuva Teatterikärpänen

Kysyisin vielä urastasi teatterin parissa yleensä. Missä vaiheessa kiinnostuit teatterista?

- Vaistonvaraisesti jo varmaan joskus teini-ikäisenä, mutta tietoisesti ja aktiivisesti lukioiässä. Vanhin veljeni Juha pyrki Teatterikouluun ja se toimi sitten lopullisena kimmokkeena minullekin, että ”Ai niin, tuonnehan voi oikeasti hakea”. Ehkä on kuitenkin väärin sanoa, että kiinnostuin teatterista, mä kiinnostuin kyllä esilläolemisesta ja esiintymisestä ja jostain sellaisesta, joka on näyttelemisen esiaste. En ollut koskaan käynyt teatterissa, niin enhän mä voinut mitään tietää! Koska televisioteatteri oli lapsuudessani ja nuoruudessani hirveän tärkeää, ja tokihan sitä käytiin elokuvissakin ja niin edelleen, niin tajusin kyllä sen mitä näytteleminen on ja päällisin puolin sen mitä teatterintekeminen on.

Valmistuit Suomen Teatterikoulusta vuonna 1979?

- Kyllä, mun kurssini 1975-79 on viimeinen vuosikurssi, joka valmistui Suomen Teatterikoulusta. Sen jälkeen siitä tuli Teatterikorkeakoulu. Menin kouluun ihan kokemattomana, mutta mä oon aina sanonut, että mä oon pitänyt sormiharjoituksinani niitä hetkiä, kun lukiossa hauskuutin kavereita ja imitoin joitakin henkilöitä tai television viihdeohjelmia. Jostain pelleilystä kavereiden kanssa ja verbaalihuumorista, jota veljesten kanssa kotona harrastettiin, on tullut mulle pohja tälle. Spedehän teki paljon silloin ja Vesku Loiri etenkin vetosi siinä anarkistisuudessaan tähän nuorukaiseen hyvin vahvasti.

Kertoisitko teatterikouluajoista vielä hiukan lisää, millaista se siihen aikaan oli?

- Ensimmäiset kaksi vuotta meni paniikissa ja toiset kaksi vuotta totutellessa. Ongelma oli se, että mulla ei ollut minkäänlaista käsitystä teatterista ja teatterikouluaika oli järjestetty vielä niin, että meillä meni kaksi ekaa vuotta siten, ettei meitä päästetty lainkaan yleisön eteen, mikä oli idioottimaista, koska se yleisön edessä oleminenhan tekee näyttelijän ja teatteriesityksenkin. Siinä mielessä meillä meni aikaa ehkä vähän harakoille. Innokkaasti töitä kuitenkin tehtiin, se oli mielestäni kuitenkin turhankin teoriapainotteista eikä ollut tarpeeksi ammattinäyttelijöitä meitä opettamassa. Olisin kaivannut niitä, jotka ovat itse seisoneet teatterin lavalla ja tienneet sen arkipäivän. Tokihan meillä oli aivan fantastisen hyviä opettajia – Eila Rinne, Kalevi Kahra, Heikki Kinnunen, Marja Korhonen, Tarja-Tuulikki Tarsala... Olivat kyllä kovanluokan ammattilaisia. Eila Rinteen ja Marja Korhosen oppitunnit olivat parasta. Meillä oli aika pieni kurssi; viisi näyttelijäkundia, viisi näyttelijämimmiä, kolme ohjaajaa ja neljä dramaturgia. Kyllä vaan, kaikki sekaisin samalla vuosikurssilla.

Millä alalla mahdollisesti olisit, jos et olisi tällä alalla?

- Jälleen on asialla mun vanhin veljeni, joka luki toimittajaksi itsensä.. Lehdistö-ja tiedotusoppi kävi mullakin jossain vaiheessa mielessä, eli se olisi varmaankin ollut se mun varasuunnitelmani.

Missä vaiheessa ohjaaminen ja käsikirjoittaminen tuli sitten kuvioihin mukaan?

- Mä menin 1988 Teatterikouluun opettamaan ja siellä mä salaa harjoittelin. Mä opetin ohjaamalla näytelmiä ja tajusin, että ohjaaminen ja opettaminen on hyvin lähellä toisiaan. Oli hyvin luontevaa jatkaa sitten ohjaajana sen jälkeen. Ohjaaminen toki kiinnosti mua aiemminkin, sen kokonaisuuden hallitseminen ja kun ohjaaja saa vaikuttaa esitykseen niin, että voi tavallaan säveltää sen ja usein päättää sen esityksen estetiikan. Se haaste oli mielestäni todella innostava, saada tehdä täydemmin. Käsikirjoitushommat lähti käyntiin vuonna 1984 kun teimme viihdesarja Velipuolikuuta. Mä kysyin, että mitäs jos minäkin kirjoittaisin tähän sketsejä ja Kari Kyrönseppä antoi luvan ja sithän mä teinkin aika paljon niitä sketsejä. Olen myös tehnyt sovituksia ja käännöksiä ja sitten on ollut improvisoituja esityksiä, joissa olen ollut mukana niin, että on ollut esityskonsepti kokonaan tai sitten olen tehnyt osan käsikirjoituksesta. Tämä ”Sormet hunajapurkissa” on nyt kuudes varsinainen näytelmä, jonka olen kirjoittanut. Kaikki kirjoittamani olen myös ohjannut. Ryhmäteatteriin ensimmäinen näytelmäni oli ”Jumalainen lahja”, sitten Tampereen Työväen Teatteriin ”Kaikki on epätoivoista”, KOM-teatteriin ”Mikä ihana päivä”, Ryhmikseen ”Pyhäin miesten päivä”, Helsingin Kaupunginteatteriin ”Metsäperkele” ja nyt tämä.

Suhteesi Ryhmäteatteriin? Pengerkadun näyttämö suljetaan kuulemma, miltä se tuntuu?

- Se oli niin, että nuoruuteni kiihkeät ensimmäiset ammattivuodet, kun oli vielä niin paljon löydettävää ja saavutettavaa ja voitettavaa, niin Ryhmis vastasi kaikkeen siihen intohimoon, millä töitä tehtiin. Se oli ideaali, meitä oli porukka suht samanikäisiä tyyppejä ja kun vuorotellen kukin meistä sen talon vähistä näyttelijöistä sai vuorollaan pääroolin ja toki muutkin roolit olivat mieluisia, niin se oli kauhean kouluttavaa. Nyt olen ollut niin kauan poissa sieltä, ja enhän mä ehtinyt olemaan siellä kuin yhdeksän vuotta ja vaikka olenkin kyllä aina piipahdellut siellä, niin olen tehnyt niin paljon töitä muualla, että ei mulla sen kummemmin tule suru puseroon. Kiva mesta se on kyllä ja olisi ollut hauskaa, että se olisi säilynyt, mutta seinät on seiniä. Joskus joku alkaa ja loppuu. Tää on tämmöistä, ei sen kummempaa.

Onko sinulla ollut omia esikuvia kenties ohjauspuolelta tai muuten?

- Kyllä Jouko Turkan ohjaukset aikanaan teki suunnattoman vaikutuksen, mutta eipä juuri muita ole sellaisia tavallaan esikuvia, joiden tunnistaisin vaikuttaneen itseeni. No sitten vanhemmiten kun tätä alaa alkoi seurata, niin saksalainen Martin Wüttke on näyttelijä, joka jossakin vaiheessa oli tosi innostava. Tokihan niitä on valkokankaat pullollaan tyyppejä, joita ihailee. Kun näytteleminen on selkeää, kirkasta, persoonallista ja arvoituksellista, niin kyllä sellaista näkee tässäkin kaupungissa. Se on aina ihailtavaa, mutta ei mulla isompia suosikkeja ole.

Missä muissa teattereissa olet näytellyt kuin Ryhmäteatterissa?

- Helsingin Kaupunginteatterissa ja Kansallisteatterissa, en muualla.

Kerro joku kommellus, joka on sattunut sinulle näyttämöllä.

- Heh, näytelmässä Zloty Burlesque, joka koostui irrallisista episodeista ja silloin elettiin varmaan Ryhmäteatterin hulvattominta ja vallattominta aikaa, niin me päätettiin Pertti Sveholmin kanssa, että vaihdetaan rooleja. Meillä oli pienet roolit yhdessä episodissa, minä olin asianajaja ja Pertti oli tuomari. Me siis vaihdettiin ne roolit ja varmuuden vuoksi oli molemmilla pienet lunttilaput , että tiesi vähän mitä repliikkejä pitäisi sanoa. Täytyy nyt sanoa, että se kokeiluhan meni ihan munilleen heh! Siinä ei ollut niin mitään hauskaa kenellekään. Kaikenlaistahan sitä on sattunut, mutta tämä nyt tuli ensimmäisenä mieleen.

Miten sinä määrittelisit sanaparin ”teatterin taika”?

- Se on varmaankin se illuusion voima, minkä teatteri kykenee rakentamaan. Se rakentaa sen maailman niin täytenä, että se on kouriintuntuvaa. Teatterihan on niitä harvoja paikkoja, missä ihmiset haluaa liikuttua kyyneliin ja se kertoo siitä, että lavalla on aikamoisia voimia, jotka osuu johonkin kohtaan meissä. Esityshän viimekädessä tapahtuu katsojan päässä, mutta että lavalla pitää olla jotakin niin voimallista, että se aiheuttaa suuria tunneliikahduksia. Yhtälailla se voi tapahtua myös älyllisesti se liikahtaminen. Teatterin parhauden yksi määritelmä on se, että kun tulee vaikutetuksi, mutta ei pysty jäljittämään sitä, että millä minuun vaikutetaan – ei erota niitä keinoja ja huomaa, että tässä on nyt jotain kummaa, miksi mä oon tässä tilassa. Mikä mussa aiheuttaa sen, että pulssi nousee? Se on taitavaa. Mä muistan nuoruudesta sen, että Jouko Turkan esitykset oli aina sellaisia, että joutui aina jonkun tunnetilan valtaan ja hämmästeli sitä eikä pystynyt päättelemään, että mitä tämä oikein on!

Mitkä asiat inspiroivat sinua?

- Historia, politiikka, maailman erilaiset ilmiöt, ihmiset, ihmisten raadollisuus, arkisuus, kauneus. Hyvä musiikki inspiroi aivan erityisesti. Ja se, että saa esityksen kulkemaan niin, että se rullaa, yllättää ja on kevyt. Keveys taiteessa yleensä, yllättävyys ja osuvuus. Yksinkertaisuus, mystisyys, totuudellisuus. Tämä pätee kaikkeen ja elämään ylipäätään – millä tavalla on tässä maailmassa ja miten maailmaa katsoo.

Tulevia töitäsi?

- Helsingin Kaupunginteatteriin ohjaan Aleksandr Ostrovskin komedian ”Huijarin muistiinpanot”, se tulee huhtikuun alussa ensi-iltaan. Kesällä ohjaan Savonlinnan Oopperajuhlille Aulis Sallisen Kullervon, jonka ensi-ilta on heinäkuussa. Käsikirjoitusaihelmia minulla on olemassa myös kyllä, mutta en ole lähtenyt työstämään niitä. Siinä pitää jonkunlainen tuotantopäätös saada ennen kuin niitä lähtee tekemään tai ainakin varmuus siitä, että jos tekee pohjat jollekin, niin ei nyt ihan ilmaan kirjoittaisi kaikkea.

Kävin katsomassa ohjaamasi Kipupisteen parikin kertaa ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Lisäksi Pyynikin Rauta-ajasta pidin myös paljon, se jos mikä oli yllätyksiä täynnä.

- Hienoa! Pyynikin Kesäteatterin Rauta-aika on itse asiassa varmaan yksi mieluisimpia töitä mitä olen saanut tehdä. Sehän ei ole Pyynikin ohjelmistossa mikään itsestäänselvyys, siellä on ollut vähän toisentyyppisiä juttuja paljon. Ja kun se Haavikon teksti ja materiaali ei selitä itseään eikä tarjoa aina suoraan sitä, että miten tämä pitäisi nyt tehdä. Kaikki vaan yhtäkkiä loksahti paikoilleen ja sitä oli hyvin riemukasta tehdä.

Milloin sinut nähdään seuraavan kerran näyttelemässä?

- En tiedä. Musta olisi kyllä pirun kivaa näytellä, et jos joku tarjoaisi jonkun näyttelemistehtävän, niin mä oikein mielelläni tulisin mukaan laususkelemaan repliikkejä. Yhteen näytelmään mulla oli jo varaus olemassa, mutta ohjaaja ei sitten kelpuuttanutkaan mua...

Ehdtkö käydä katsomassa paljonkin muiden esityksiä ja mikä on ollut viimeisin näkemäsi juttu?

- Aika ajoin käyn, välillä aika paljonkin, mutta nyt on taas ollut vähän hiljaisempi jakso. Käyn tässä kaupungissa lähinnä, harvoin tulee lähdettyä muualle. Viimeksi mä kävin Berliinissä katsomassa Robert Wilsonin Kerjäläisoopperan, joka mainittiin Euroopan parhaaksi esitykseksi. Se oli hyvin mielenkiintoinen, ekonominen ja kauhean tiukaksi viritetty, mutta se estetiikka oli niin jumalattoman kuivaa, että en jaksaisi montaakaan sellaista katsella. Puhdaslinjainen ja tyylikäs esitys se kyllä oli.

Onko sinulla mottoa?

- ”Rohkeus suojelee.”

Mitä sanoisit nuorelle itsellesi, jos tulisi yllättäen sellainen mahdollisuus?

- Opettele keskittymään, vaadi enemmän ympäristöltäsi äläkä hukkaa aikaasi joutavaan.

Mikä sarjakuvahahmo haluaisit olla ja miksi juuri se?

- Haluaisin olla Prinssi Rohkea, koska se on niin kaunis ja lisäksi taitava taistelija.

Jos rakentaisit puuhun majan, mitä ottaisit sinne mukaan?

- Ottaisin kamiinan.

Jos voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne matkaisit?

- Jos pääsisi eturiviin katsomaan kun ”Big Bang” tapahtui, se olisi aika hauskaa nähdä. ”No niin, näyttäkääs nyt miten se tapahtui!” Tietysti myös se hetki, kun se ensimmäinen turjake souteli tänne tai millä nyt tulikin silloin jääkauden jälkeen, niin se hetki voisi olla aika mielenkiintoista myös nähdä. Yhtälailla dinosauruksetkin, mutta kenties näin suomalaisena olisi kiva nähdä, että minkänäköinen kaveri se yksi turjake oli, heh.

Mitä aiot tehdä seuraavaksi?

- Kuules, mä menen kotiin ja otan kupin kahvia.

Tiedät varmaankin televisiosarjan ”Inside the Actor´s Studio”?

- Kyllä vaan. Siinä on se tietty kysymyssarja aina lopuksi.

Juurikin se. Onko sinulta koskaan kysytty niitä kysymyksiä?

- Ei ole. Anna tulla vaan!

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Entä jos

Mistä sanasta pidät vähiten? - Emmä

Mikä sytyttää sinut? - Naisen tuoksu

Mikä sammuttaa intohimosi? - Tympeys

Suosikkikirosanasi? - Helvetti

Mitä ääntä rakastat? - Metsän huminaa huhti-toukokuussa

Mitä ääntä inhoat? - Tyhmän ihmisen metelöintiä

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Arkkitehti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Näyttelijä? Heh, ei vaan. Todella vaikea kysymys, elämähän voi heittää meidät ihan mihin tahansa. Ääritapauksessa en haluaisi olla mikään mafioso tai vastaava.

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Taisit yllättyä?”

Haastattelun päätteeksi menimme ulos vielä valokuvaa varten, ja siinähän sitä sählinkiä riittikin. Valot ja taustat olivat jatkuvasti pielessä ja lopulta kamerastanikin loppui patterit kesken kaiken. Onneksi kännykkäkamera ja ohjaaja-Heiskasen lempeän jämäkät kuvausohjeet saivat lopulta huononkin kuvaajan onnistumaan otoksessaan.

Lopuksi kiitin vielä kovasti tapaamisesta ja sain vielä kerrottua, että mm. Velipuolikuulla ja Tabulla on ollut suuri merkitys siihen, miten suhtaudun elämään ja sen tuomiin absurdeihin tilanteisiin ja siihen, miten huumorintajuni on aikanaan muokkaantunut siihen mitä on.

- ”Ohhoh, yritä nyt sen kanssa pärjätä!” totesi lopuksi Kari Heiskanen, poistui kättä heilauttaen autolleen ja minä jatkoin suu messingillä metroasemalle.

Sormet hunajapurkissa siis ensi-illassa torstaina 30.1. 2014 Ryhmäteatterin Pengerkadun näyttämöllä ja esitykset jatkuvat huhtikuun puoliväliin asti. Teatterikärpänen aikoo mennä piakkoin katsomaan, ja suosittelen lämpimästi samaa muillekin.

Kipupiste / Helsingin Kaupunginteatteri

Kipupiste / Helsingin Kaupunginteatterin Pieni näyttämö

Kantaesitys 12.9. 2013, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa!)

Dramatisointi Bengt Ahlfors ja Johan Bargum

Ohjaus ja sovitus Kari Heiskanen

Rooleissa : Niko Saarela, Tommi Rantamäki, Sampo Sarkola, Tiia Louste, Jouko Klemettilä, Leena Rapola, Pekka Huotari, Oskari Katajisto, Heikki Sankari, Jan-Christian Söderholm, Vappu Nalbantoglu, Leenamari Unho, Marjut Toivanen, Aino Seppo ja Timo Härkönen

Taustaa : Kipupiste-näytelmä pohjautuu vapaasti Elisabeth Åsbrinkin kirjaan Smärtpunkten. Se on tositapahtumiin perustuva tarina Ruotsia 90-luvun lopulla kuohuttaneesta Riksteaternin vankilateatteriprojektista "Sju tre", jonka näytelmäkirjailija Lars Norén kirjoitti yhdessä kolmen vangin kanssa. "Seiskakolmonen" tarkoittaa vankia, joka on erityisen altis karkaamaan ja tekemään rikoksia lomalla. Vangit haluavat tuoda näytelmässä julki ajatuksensa vankeinhoidosta ja yhteiskunnasta, Norén ja muut projektiin osallistuneet uskoivat projektin tuomiin hyviin vaikutuksiin ja halusivat tehdä ainutlaatuisen teatteriesityksen, joka herättäisi keskustelua. Keskustelua esityksestä syntyikin, mutta ei ihan toivotunlaista, ja koko projekti saa dramaattisen päätöksen.

Niko Saarela, Tommi Rantamäki ja Sampo Sarkola / kuva Tapio Vanhatalo, HKT

Plussaa : Olin lisännyt tämän esityksen jo aiemmin "syksyn tärppilistalleni", koska aihe oli sangen kiintoisa ja ohjaaja Heiskasen käsistä harvemmin lähtee huonolaatuista materiaalia. Intensiivinen ote piti alusta loppuun, ilmassa oli koko ajan pientä vaaran tuntua ja asiallinen keskustelu vaihtui silmänräpäyksessä aivan päinvastaiseksi. Räjähdysherkkyyttä toi etenkin Tommi Rantamäki Tonyn roolissa, nopeat oli refleksit miehellä. Vangit tuntuivat päällisin puolin hyvinkin tavallisilta haaveineen ja toiveineen, ja nostattivat sympatioita puolelleen. Pinnan alla kuitenkin kytee, kuten niin usein näissä tapauksissa. Olin itse milloin kenenkin puolella, sillä kaikki kyllä osasivat perustella kantansa hyvin. Ymmärsin vankien halun kertoa tarinansa ja sen, että halusivat jättää aatteensa kokonaan näytelmän ulkopuolella, koska sen jälkeen fokus siirtyisi aivan muuhun. Ymmärsin ohjaaja Norénin (Jouko Klemettilä) halun tehdä uraauurtavaa taidetta, mutta jäin toisaalta pohtimaan sitä, että miksi ihmeessä hän jatkuvasti kehui vankikolmikkonsa esiintyvän lavalla jonain muuna kuin omana itsenään, vaikka näytelmä nimenomaan heistä kertoi? Mitä kaikkea voi muka taiteen nimissä tuoda julki? Äärioikeistolaisuuden esiintulo ei tullu minään yllätyksenä, vaikka aika hyytävällä tavalla se esiin tulikin. Miksi esityksiä ei Ruotsissa aikanaan lopetettu, vaikka väki poistui itkien katsomosta järkyttyneinä? Miksi se aatesuuntaus ylipäätään piti nostaa näytelmään mukaan? Eikö tosissaan olisi riittänyt vankien halu kertoa ruotsalaisesta vankeinhoitolaitoksesta ja elämästään kaltereiden takana ja kenties ulkopuolellakin? Havahduin omiin ajatuksiini siitä, että kuka tässä sopassa oikein on se pääkokki. Kuka kantaa vastuun tapahtumista? Välillä unohdin sen, että katselin näytelmästä kertovaa näytelmää. Mietin, miltä tuntui katsojista katsoa sitä aitoa "7:3"-juttua. Oli muistutettava itseään pariinkin kertaan, että rauhassa nyt, lavalla on kolme loistavaa näyttelijää, ei kolme väkivaltaiseen käytökseen taipuvaista vankia... Osansa ajatusten karkailulla lieni siinäkin, että mielellään sitä katseli paidattomia hikisiä miehiä kuntosalilla treenaamassa ja punnertamassa. Asia, joka tuli näytelmässäkin keskusteluohjelman puheenvuorossa ilmi. Keskusteluosuudessa etenkin Pekka Huotarin roolihahmon puheenvuoro jäi mieleeni. Dramaattisessa loppuratkaisussa ei liiemmin mässäilty tarpeettomalla väkivallalla, vaan kohtaus oli hienovaraisesti ja taiten tehty. Vankikolmikon (Niko Saarela, Sampo Sarkola ja Tommi Rantamäki) lisäksi roolisuorituksista mieleeni olivat niin Klemettilän, Leena Rapolan (tuottaja Isa Stenberg) kuin Leenamari Unhon ja Marjut Toivasen (vankeinhoitoviranomaisia) suoritukset. Plussaa vielä käsiohjelmasta ja etenkin siitä, että siinä kerrottiin mitä vangeille nykyään kuuluu. Kysymys, joka varmasti herää monenkin mieleen. Väliajattomuudesta myös plussaa, näin esitys säilyi tiiviinä ja piti otteessaan hienolla tavalla.

Edessä Jouko Klemettilä / kuva Tapio Vanhatalo, HKT

Miinusta : Ihmettelin alkua suunnattomasti, että miten tämä postihomma mihinkään kuuluu, mutta kuuluihan se sitten. Lavastuksesta en oikein pitänyt, pyörivä lava oli turhaa kikkailua ja tavaroiden edestakaisin roudaaminen myös. Korvapuusteja tuotiin ja vietiin? Koko näyttämö tuntui paikoitellen liiankin suurelta tähän. Olisiko sitten ollut liiankin jännää, jos näyttelijät olisivat olleet lähempänä? Oliko kertojahahmo ihan välttämätön? Sivuhenkilöiden tulvassa menin sekaisin, etenkin kun yksi rikoskumppani muistutti sitä kuuluisaa ruotsalaisnäyttelijääkin...

Muuta : Loppujenlopuksi jäin myös miettimään sitä, että mikä tämän koko näytelmän tarkoitus oli? Mikä tässä oli se tärkein pointti? Ajatuksia ja keskustelua tuntui heräävän heti narikkajonossa. Alkuperäisen näytelmän tarkoitusperät olivat hyvät, mutta kääntyikö tässä koko homma nyt päinvastaiseksi? Jokainen kokee varmasti tämän eri tavalla, jokainen nostaa eri asioita pintaan. Itselleni tämä jätti ison kysymysmerkin vastuusta ja eräs roolihenkilöistä nostatti oudon levottoman olon, joka ei jätä rauhaan.

Kipupisteelle neljä tähteä ****.