Ensi-ilta 31.1. 2014, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)
Käsikirjoitus ja ohjaus Kari Heiskanen
Rooleissa : Sanna-Kaisa Palo, Juha Kukkonen ja Ville Mäkelä
Kauko (Juha Kukkonen) ja Eeva (Sanna-Kaisa Palo) tapaavat sattumalta marketin hyllyjen välissä ja rakkaus leimahtaa uuteen liekkiin vuosien takaa. Kauko on narsistinen näyttelijä, Eeva taas teräväkielinen toimittaja ja arvata saattaakin, että yhteentörmäyksessä kipinät sinkoilevat joka suuntaan. Valheita, mustasukkaisuutta, huolta toisesta, raadollista rakkautta. Ja kuolema, joka tulee paikalle kuin varkain. Kuoleman mukana saapuu myös pelko siitä, että kukaan ei jää kaipaamaan ja joutuu lähtemään täältä yksin.
Puhetta on paljon, aluksi jopa hengästyttävän paljon. On oikein skarpattava, jotta pysyy tykityksessä mukana. Kieli on paikoin hyvinkin kaunistelematonta, Eeva varsinkin antaa tulla tekstiä oikein täyslaidallisen. Kaikkien sivallusten takaa loistaa kuitenkin rakkaus ja syvä kunnioitus toista kohtaan. On kuin kuorisi sipulia, jonka alta paljastuu pikku hiljaa aivan jotain muuta, mitä aluksi oletti. Katsomossa myös nauretaan paljon, sillä dialogi on todella purevaa ja täynnä mustaa huumoria. Askel askeleelta kuljetaan kuitenkin kohti vakavempia sävyjä. Lopetus on kaunis, se jättää pohdittavaa mielen perukoille ja toivoa siitä, että "ei vielä". Minua koskettaa henk.koht. etenkin Eevan pohdinnat siitä, että mahtaako hänen kuolemansa jälkeen kukaan enää muistaa häntä. Itse olen ollut saman kysymyksen äärellä useammankin kerran.
(c) Johannes Wilenius |
Esityksessä ei ole lainkaan väliaikaa, ja hyvä niin. Näin ote säilyy alusta loppuun hyvin intensiivisenä. Tapahtumat sijoittuvat samaan tilaan, välillä lavalla piipahtaa myös "Jones" (Ville Mäkelä) hienovaraisin elkein tuomassa ja viemässä. Ja kyllä, tämä kuuluu taas niihin esityksiin, jonka nähtyään voi vain tyytyväisenä nyökytellä, että taas oltiin asian ytimessä. Loistava teksti ja ohjaus, loistavat näyttelijät. Sanna-Kaisa Paloa ihastelen etenkin. Mitään ylimääräisiä kikkoja ei tarvita eikä kaivata. Mielestäni kokonaisuudessa vielä loistaa syvä luottamus koko työryhmän välillä, uskalletaan olla ja uskalletaan sanoa. Se jos mikä on hienoa.
Esityksen päätyttyä suljin silmäni hetkeksi ja ajattelin "Juuri näin!". Olisin halunnut viettää edes pari sekuntia täydellisessä hiljaisuudessa ennen aplodien tulvaa - tiedättehän, se pieni ratkaiseva tauko, kuin ajatusviiva siinä näyttämön hiljentymisen ja kiitoksiin saapumisen välillä. Mutta ei. Joku innokas aloitti taputuksen välittömästi (mikä toisaalta on hyvä, mutta...), ymmärtänette kuitenkin pointin.
Ennen esitystä kävin syömässä eräässä suositussa ravintolassa, ja samassa pöydässä kanssani istui pari vanhempaa rouvashenkilöä. Jutuistaan päättelin, että ovat matkalla teatteriin myös ja selvisi, että meillä on sama suunta. Toinen rouvista innostuikin yllättäen muistelemaan menneitä ja mitä kaikkea hän on Pengerkadun näyttämöllä saanut kokea ja nähdä vuosien saatossa. Kuuntelin kateellisena, sillä näin "myöhäisherännäisenä" minulla on mennyt moni herkkupala ohi suun. Käsiohjelmassa oli lueteltuna uskomaton joukko näyttelijöitä, joita on saatu Pengerkadulla ihailla vuosina 1982-2014. Se on minulle myös yksi niistä paikoista, jossa rakkaus teatteriin syttyi.
Paikat ja kohteet vaihtuvat, mutta palo säilyy. Välillä pienellä liekillä, välillä isommalla.
Sormet hunajapurkissa saa neljä tähteä ****.
(näin esityksen pressilipulla)
(c) Johannes Wilenius |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Heräsikö ajatuksia? Iloiten otan vastaan kaikki kommentit (ne tosin julkaistaan vasta hyväksynnän jälkeen, roskapostin vuoksi).