Täydelliset häät / Tampereen Komediateatteri

 (Mainos / lippu saatu Tampereen Komediateatterista)

 Tampereen Komediateatterin Täydelliset häät sai ensi-iltansa jo kesäkuun alussa, vaan ehtii sitä paikalle myöhemminkin oikein mainiosti. Paikanpäälle astelin tukahduttavan hiostavassa helteessä Tammerfest-lauantaina, ja portilla onnistuivat myymään minulle käsiohjelman ihan vain siksi, että sitä voisi käyttää viuhkan tavoin. Kätevää, kaupat syntyi oitis! Vesipullokin tuli tarpeeseen, vettä tuli kyllä sitten myöhemmin ihan riittämiin taivaaltakin (ja Tampereella taitaa sataa kirjoitushetkelläkin vielä). Onneksi oltiin kaikki katoksen alla.

 Olen sen todennut ennenkin, että en ole ihan täysin farssien ystävä. Aluksi on hauskaa, mutta sitten meno alkaa toistaa itseään ja kyllästyn. Poikkeuksiakin tietysti on, kuten nyt tämä häähässäkkä. Esitys käynnistyy Tapani Kansan R.A.K.A.S. -kipaleen tahdissa niin yllättäen, että vierustoverini säpsähtää, ja sitten hotellin hääsviitin sängystä löytyy Mika-sulhasen (Jere Riihinen) lisäksi tuntematon kaunotar (Pia Piltz). Sulholla on jumalaton kuhmukin otsassa, ja vihkimiseen olisi aikaa vain muutama tunti. Väliovella varustettuun hääsviittiin pelmahtaa vielä bestis/bestman Tommi (Aku Sajakorpi), itse tuleva morsian Kirsi (Idalilja Raipia), siivooja (Sinikka Salminen) ja vielä morsiamen äitikin (Satu Silvo). Katsojahan on ovelasti koko ajan askeleen edellä tapahtumien väistämättömästä kulusta, kun tiedämme alkutilanteen. Voi niitä selityksiä ja valkoisten valheiden määrää, kun porukka yrittää setviä kuka kukin on ja mitä oikeastaan edellisyönä on tapahtunut. Kuka on Salla? Vai oliko se sittenkin Malla? Miten tähän liittyy vessaharja ja tilipitappi-tippitappi? Ja mitä tekemistä Eskolla ja varsinkin Raimolla on tämän kaaoksen kanssa? Kuka saa ja kenelle annetaan? Se selviää parin tunnin aikana, ehkä. Kompakti kesto muuten, tykkään.

 Mainioita kierroksia saavat näyttelijät aikaan, vaan näin jalkapallon MM-kisojen mitalipelien aikaan täytyy antaa varsin uniikin tönköstä jalkatekniikasta erityismaininta ja virtuaalinen diplomi Sinikka Salmiselle, huh mikä ryhtiritva muutenkin koko ilmeikäs siivoojatyyppi! Päivän ehdottomasti parhaat naurut ja muutamat väliaplooditkin. Ajoituksesta erityispointsit ukonilmalle. Alkupuolella kun selkeästi toisiinsa vetoa tunteva pari muistelee yhteistä yötä ja samantien jyrisee ykskaks kunnolla. "Love is in the air" lukee seinällä ja ilmassa on selkeästi myös sähköä, äänitehosteiden kera.

Aku Sajakorpi, Sinikka Salminen ja Jere Riihinen

 Sateenvarjoksi käsiohjelmasta ei kuitenkaan ollut, kunnon myräkkä pyöri Tampereen keskustan yllä esityksen jälkeenkin ja kadut tulvivat. Sateenvarjosta huolimatta en selvinnyt kuivin jaloin enkä vaattein rautatieasemalle. Voisikin sanoa, että varsin kosteissa merkeissä sujui tämänkertainen reissuni Tampereelle. Täydelliset häät koettavissa vielä 8.8. asti. Lisäinfoa tästä linkistä. 

~

TÄYDELLISET HÄÄT / Tampereen Komediateatteri

Ensi-ilta 6.6. 2026, kesto noin 2h (väliaikoineen) 

Rooleissa : Pia Piltz, Idalilja Raipia, Jere Riihinen, Aku Sajakorpi, Sinikka Salminen ja Satu Silvo 

Käsikirjoitus Robin Hawdon, suomennos Sarianne Paasonen, ohjaus ja lavastus Panu Raipia, pukusuunnittelu Kaisa Savolainen, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Katri Haukijärvi ja äänisuunnittelu Janne Pärnänen

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

Saha Saimaan rannalla - Balladi työstä ja rakkaudesta

 Myönnetään heti alkuun se, että minusta on hiljalleen tullut kovin mukavuudenhaluinen enkä jaksa aktivoitua lähtemään kovin kauas enää teatterin perässä, vaikka kovin rakas harrastus onkin. Kesäisin olen suosinut "tuttua ja turvallista" ja reissujeni kohteiksi on valikoitunut paikkoja, joissa katsomo sijaitsee kivasti katoksen alla, eli ei haittaisi vaikka sataisi koko esityksen kuin saavista kaataen. Ja sitten tuli tämä erittäin helteinen heinäkuinen lauantai, jolloin löydän itseni kolmen tunnin ajomatkan päästä Joutsenosta (tai Joussenosta, kuten esityksessä paikkaa kutsutaan) hikoilemasta katoksettomasta täpötäydestä katsomosta, jossa aurinko porottaa suoraan kasvoihin ja tuntemattoman vierustoverin hikinen reisi liimaantuu kiinni omaani. Nautin silti! Pieni viilentävä tuulonen käy järveltä (eikä mikä tahansa järvi vaan Saimaa), puuhake tuoksuu... Sattumalta en tästä kohteesta kyllä itseäni löytänyt, sillä liput tuli hankittua aikoja sitten. Erityisesti kiinnosti tuttu kaksikko Martti Manninen - Sonja Pajunoja, heitä lähden mielelläni katsomaan ja kuuntelemaan kauemmaksikin. Toki itse tarinakin ja etenkin esityspaikka kiehtoi jo ennalta.

Martti Manninen ja Sonja Pajunoja

 Harvinaislaatuinen on tämä miljöö kyllä, kesäteatteriksi! Ei tule äkkiseltään mieleeni mitään vastaavaa, vaikka järvimaisemapaikkoja olen nähnyt muuallakin. Teatteri on nimittäin rakennettu Honkalahden Sahan rantalaiturille, ja itse Honkalahden Saha täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 120v. Lauantain näytöksessä oli runsain määrin Stora Enson nykyisiä työntekijöitä, ja jotenkin minulle tuli hirmuisen herkistynyt olotila siitä ajatuksesta, että vuodet vierivät ja sukupolvet vaihtuvat, vaan Saimaa se siinä vieressä elämänmenoa ja ihmisiä katselee, on katsellut ja tulee katselemaan jatkossakin.

 Enpä ole aiemmin nähnyt näytelmää, jonka alussa kaksi venettä kohtaa ihan oikeasti toisensa vesillä. Mieli herkistyi jo siitä, kun bongasin ensimmäisen soutelijan ennen ensimmäistäkään repliikkiä! Vikke (Martti Manninen) ja Helmi (Sonja Pajunoja) kohtaavat vähän sattumalta. Vikke pestautuu sahalle töihin saunavastaavaksi, Helmi taas ansaitsee pienen elantonsa kalastuksella. Nuoret törmäävät toisiinsa useammankin kerran milloin missäkin yhteydessä, jotain mystistä heidän välillään on vaan aina tulee jotain muuta eteen. Mieleni tekisi huutaa katsomosta, että haloooo, tajutkaa nyt ja sanokaa ääneen ne lauseet, jotka ilmassa selkeästi roikkuu! Saamme ilon tutustua myös sahan työntekijöihin, joista suosikkini on kipakkaluonteinen Hurjansaari (Aapo Stavén). Nuorta lempeä edustaa kotiapulainen Hilma (Sanni Kauppinen) ja suomea opetteleva Borovikoff (Juho Rantonen), kypsempää parisuhdetta sahan johtaja Serenius (Ilkka Hämäläinen) kera vaimonsa Olympiadan (Niina Ahola). Yleisön saa nauramaan etenkin sattuneesta syystä haaruksiaan raaviskeleva Sulo (Sami Sivonen). Vaan kuka saa lisänimen "Pempula"? 

 Tapahtumat sijoittuvat sadan vuoden taakse, vaan eipä ihmisten haaveet ja unelmat miksikään muutu sadassakaan vuodessa. Rakkaus, elämän valinnat, ilot ja surut, pettymykset, työn merkitys, vastakkainasettelu ja me vastaan ne -ajattelu, monessakin mielessä. Jotenkin korostui yhteisöllisyys, yhdessä tekeminen ja selviytyminen haasteiden kohdatessa. Rinnalla ja tukena ystävä, ihastus, puoliso, työkaveri. Vaan kansalaissodasta ei ole kovinkaan montaa vuotta, sekin kummittelee mielissä.

 Niinhän siinä käy, että kyyneleet kirveltävät silmiäni heti alkupuolella Helmin laulaessa "Kuinka olla yksinäinen lintu". Miten hienoja ovat Sari Kaasisen säveltämät kappaleet muutenkin, osa menee suoraan jalan alle ja osa suoraan sydämeen. Huomaan liikuttuvani kovin herkästi kauniista tanssikuvioista, viulusta, haitarista, kanteleesta, näyttämön päältä juuri oikealla hetkellä liitävästä satunnaisesta lokista, saunan tuoksusta, mukavasta murteesta. Rakastan murteita! Mie ja sie. Tarina ja laulut vievät mennessään. Tämä on täydellinen esitys juuri tässä paikassa. Tämähän on kulttuuriteko! Millainen vaikutus tällä on paikallisiin? Miltä mahtaa tuntua hänestä, jonka perheeseen on saha tuonut elannon ennenmuinoin ja edelleen, kun tämä paljasjalkainen hämäläinenkin tuntee suurta ylpeyttä onnistumisesta ja tekemisen meiningistä? Näin ja koin jotain uniikkia ja suurella sydämellä tehtyä. 

Vikke halonhakkuussa

 Olin yhtä hymyä esityksen jälkeen, vaikka niskani kärvähti, viuhkani hajosi ja vaatteet olivat liimaantuneet ihooni kiinni. Ei tunnu missään! Eipä käynyt kateeksi näyttelijöitä, kun mukana kaikenlaista sahatavaran käsittelyä, halonhakkuutakin ja reippaita tanssikuvioita. Hellehattua, viuhkaa ja juotavaa mukaan (eräs herra oli katsomossa jopa sombrero päässään, taisi olla ihan järkivalinta), ja sadeviittaa kosteamman sään sattuessa.

Lisäinfoa tästä linkistä. Korostan vielä, että esityskausi on vain 25.7. asti, joten kiirehdi, jos mielit nähdä tämän pienen suuren helmen. Elokuun puolella on jo liian myöhäistä, ja osa näytöksistä on jo loppuunmyyty tai ainakin liput ovat vähissä.

 Saha Saimaan rannalla - Balladi työstä, rakkaudesta, joussenista ja ihmisistä

 ~

SAHA SAIMAAN RANNALLA - Balladi työstä ja rakkaudesta 

Kantaesitys 8.7. 2026 Honkalahden sahan rannassa, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Martti Manninen, Sonja Pajunoja, Ilkka Hämäläinen, Niina Ahola, Aapo Stavén, Minna Mänttäri, Juho Rantonen, Sanni Kauppinen, Sami Sivonen, Teemu Simpanen ja Tommi Männistö

Muusikot Virve Jääskeläinen (kapellimestari ja harmonikka), Ella Talka (kantele), Eelis Kurkela (rummut) ja Åke Forsell (kontrabasso)

Käsikirjoitus ja laulujen lyriikat Petter Sairanen, ohjaus Johanna Juslin, laulujen sävellys Sari Kaasinen, sovitus Virve Jääskeläinen ja työryhmä, skenografia Anu Pirilä, tarpeisto ja rekvisiitta Satu Kivistö ja koreografia Anu Itkonen

Tuotanto Millilleen Events

Kuvat (c) VMH Productions

Kaikkien aikojen farssi / Heinolan Kesäteatteri

 Viikonlopunvietolleni löytyi yllättäen ja pyytämättä lukuisia yhdistäviä tekijöitä, paikkakunta välissä vain vaihtui. Lauantaina tuli nähtyä ja koettua Saha Saimaan rannalla Joutsenossa (siitä lisää myöhemmin), sunnuntaina Kaikkien aikojen farssi Heinolan Kesäteatterissa. Välissä yövyimme tietysti Kouvolassa. Ja ne yhdistävät tekijät? Uiminen ennen esitystä, hiki otsalla katsomossa ja säännöllisin väliajoin kyyneleet silmissä (syystä tai toisesta) sekä sokerina pohjalla - molemmissa esityksissä vahvaa murretta ja haitarinsoittoa!

Kaupunginjohtaja, Jari, Minttu ja Pasi 

 Ennen esitystä 80-luvun parhaita hittejä fiilistellessäni (väliajalla soi myös monia suosikkejani, tästä iso kiitos soittolistasta vastanneelle taholle) tutkailin samalla näyttämön lukuisia ovia. Selkeästi kyseessä on kaksi hotellihuonetta, toistensa peilikuvia. Myöhemmin käy ilmi, että osa ovista johtaa motellin käytävälle, osa siivouskomeroon/vaatekaappiin ja osa kylpyhuoneeseen/vessaan - ja huoneiden välissäkin yksi tai oikeastaan kaksi ovea. 

 Kaksi poliisia (tai tarkemmin yksi, sillä vain toisen sukunimi on Pollari) on saanut vaativan tehtävän motelliin. Jarin (Sauli Suonpää) ja Mintun (Linda Wiklund) on määrä narauttaa kaupunginjohtaja Lauhanen (Tume Uusitalo) korruptiosta, kamerat ja mikrofonit on viritettynä naapurihuoneen fiikukseen. Huoneessa kirjanpitäjä Karoliina (Emilia Sinisalo) tapaisi ihan kohta Lauhasen ja homma olisi sillä selvä. Kuten arvata saattaa, kaikki ei kuitenkaan suju ihan suunnitelmien mukaan. Jarilla ja Karoliinalla on ilmeisen kuumaa sutinaa keskenään ja nauhalle päätyy muutakin kuin lahjusepäilykeskustelua. Paikalle saapuu myös kaupungin turvallisuuspäällikkö Rautavaara (Mikko Nousiainen) sekä miehensä hukannut kaupunginjohtajan vaimo Marjatta (Mari Turunen), tietysti juuri sopimattomalla hetkellä. Eikä siinä vielä kaikki... 

Kirjanpitäjä ja turvallisuuspäällikkö 

 Kaikki, jotka ovat nähneet Monty Pythonin hullu maailma -leffan (Monty Python and the Holy Grail, vuodelta 1975) tietävät, että luolan suulla vartioiva maailman hirvittävin ja kammottavin peto on todellakin olemassa, vaan enpä olisi osannut aavistaa, että tässä näytelmässä on jotain vielä pelottavampaa ja selkäpiitä karmivampaa! Eh, nimittäin savolainen palkkamurhaaja Pasi (Dennis Nylund), "Kallaveen kaahu". Miehellä on vielä tavaramerkkinä se, että hän omalla tavallaan pitkittää uhrinsa kärsimyksiä, vetäisee päälleen kansallispuvun, tarttuu tiukasti hanuriin/sirmakkaan/kurttuun/haitariin ja soittaa pitkään ja hartaasti Ievan polkan! Ettäs kehtaakin! Eipä käy uhria kateeksi eikä etenkään niitä, joilla on taipumuksena napata ei-haluttuja korvamatoja matkaansa. 

 Juonihan on ihanan pöhkö ja täynnä kaikensorttisia väärinkäsityksiä ja läheltä piti -tilanteita. Kierrokset kiihtyvät puolivälin paikkeilla semmoisiin lukemiin, että täysin helteestä riippumatta minulla kärvähtää se kuuluisa naurusulake. Väliaika tuli juuri sopivaan kohtaan ja tarpeeseen, jotta sain pienen hengähdystauon ja riennettyä jäätelöostoksilla. Voe mahoton!

Pasi (vai olisko sittenkin Jari...) 

 Farssihan on taitolaji ja ajoitus on kaiken a ja o. Tältä taitavalta porukalta kaikki sujuu kuin...kuin...sottiisi. Erityisesti huvitti se, kun Jari heitti machovaihteen silmään, joku sai ovesta päähänsä ja ne kaikki sängyn kautta pyörähdykset ase kädessä. Marjatalta se ei tosin onnistunut, onneksi sai apukäsiä. Mainiota elekieltä ja liikehdintää muutenkin monella, irtonaista kerrassaan!

 Kiitos kesän parhaista nauruista ja varokaa, jos "nuapurista kuuluu se polokan tahti". Pasi siellä näpräämässä taas hanuriaan ja ensin naatitaan, sitten vasta laakastaan. 

 Esityskausi jatkuu 28.7. asti, lisäinfoa tästä linkistä. 

 ~

KAIKKIEN AIKOJEN FARSSI / Heinolan Kesäteatteri

Ensi-ilta 11.6. 2026, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Rooleissa : Emilia Sinisalo, Dennis Nylund, Mikko Nousiainen, Tume Uusitalo, Mari Turunen, Sauli Suonpää ja Linda Wiklund

Teksti Paul Slade Smith, suomennos Pekka Kesälahti, ohjaus Sari Siikander, sovitus Sari Siikander ja Emilia Sinisalo, lavastussuunnittelu Samu Jokinen, pukusuunnittelu Riia Lampinen, maskeeraus ja kampaukset Ia Luhtanen, äänisuunnittelu Sakari Kiiski ja valosuunnittelu Toni Hinkkala

Esityskuvat (c) Tommi Mattila

Katri - musikaali / Suomen Kesäteatteri, Valkeakosken Apianniemi

 Kesäperinteitä pitää olla, ja niihin kuuluu ehdottomasti visiitti Valkeakosken Apianniemeen Suomen Kesäteatteriin. Matkalla mennen tullen etelän suunnasta voi ihastella Sääksmäen sillan upeita järvimaisemia ja perillä ennen esitystä herkuttelut tietysti Mokkapirtissä, joka on käsite jo sinänsä. Jonosta päätellen moni muukin oli samoilla suunnitelmilla lähtenyt liikenteeseen. 

Katri Helena (Natalil Lintala)

 Myönnän heti alkuun, etten ole koskaan ollut Katri Helenan varsinainen "fani", vaikka toki kunnioitan hänen hienoa ja pitkää uraansa. Tohmäjärven tyttö lauloi puhelinlangoista jo vuosia ennen syntymääni ja tuntuu siltä, että useat hänen kappaleistaan ovat olleet tavalla tai toisella elämässäni aina mukana. Kävi heti esityksen alkupuolella nimittäin niin, että tutun laulun sävelten kajahtaessa ilmoille minua alkoi täysin yllättäen itkettää. Tuli jokin välitön muisto suoraan lapsuuteeni, aikaan jolloin ei ollut huolta huomisesta ja kesät kesti ikuisuuden. Nostalgiapisteitä ropisikin laariin lähes jokaisen kappaleen myötä, ja tuttuja lauluja tulkitsivat vuorollaan muutkin kuin Katri Helena (Natalil Lintala, jolla paikoin hämmentäväkin yhdennäköisyys). 

 Sen verran usein olen Valkeakoskella katsomossa istunut, että tietää mitä tuleman pitää, niin hyvässä kuin pahassakin. Loistava bändi ja upeita tulkintoja, aika vauhdilla käänteestä toiseen etenevä käsikirjoitus, menestyksiä ja menetyksiä sekä muutama sivuhahmo nauruja irrottamassa. Kylänmiehen (Mikko Huoviala) pitää piipahtaa lavalla, mutta Reetu... No, suurinta osaa yleisöstä tuntui Reetunkin kohkaus huvittavan, ja pääasia että kansa viihtyy. Ilkat Sysimetsä ja Lipsanen on kyllä nähty jo niin moneen kertaan, samoin Toivo Kärki ja Junnu Vainio. Toki ymmärrän sen, että heillä on ollut todella suuri merkitys etenkin uran alkutaipaleella monelle artistille. Piristävänä "uutena hahmona" lavalla piipahti Jyrki Hämäläinen (Rasmus Koskinen).

Rasmus Koskinen

 Erityisen mieleenpainuva ja itselleni koskettavin kohtaus koettiin Rasmus Koskisen toimesta (Juha-pojan roolissa). "Lintu ja lapsi" on mielestäni yksi maailman kauneimmista lauluista ja kosketti minua kovasti pikkutyttönä jo ilmestymisvuonnaan 1977. Taas minua vietiin ja luulin ennalta, että herkistyisin eniten vaikkapa kappaleiden "Ei kauniimpaa", "Mun sydämeni tänne jää" tai "Syysunelma" myötä. Niihinkin liittyy paljon lapsuusmuistoja, toki olen letkajenkankin tahdissa joskus hypellyt.

 Aiemmiltakin vuosilta tuttua porukkaa nähdään ja kuullaan lavalla, ja itselleni tämä on se Valkeakosken suurin vetonaula ja syy vetää ostohousut jalkaan. Takuuvarmaa laatua, jonka työskentelyä on suuri nautinto seurata. Nimiroolissa siis loistaa valovoimainen Natalil Lintala. Joni Leponiemi oli ihanan inha joka suuntaan flirttaileva Panu Rajala ja toisaalta symppis Rautavaaran Tapsa, Lauri Mikkola taas vakuutti suurena rakkautena Timo Kalaojana ja "kalakaveri" Tommina. Rotunaisia kolmin kappalein edustivat Heidi Kirves (äiti ja Paula Koivuniemi), Ushma Olava (toimittaja ja Marion Rung) ja Leea Lepistö (tytär ja Lea Laven). Harri Penttilä herkisti laulullaan isän roolissa.

Leidit lavalla (vasemmalta Marion, Lea Laven, Katri Helena ja Paula Koivuniemi)

 Loppupuolella yllätti rajuhko vesisade, mutta mikäs meillä oli katoksen alla ollessa. Sekin hyvä puoli Valkeakoskella on, että ei ole huolta kastumisesta, ei katsomossa eikä lavallakaan. 

 Jos Kaija Koo kehottaa tempaisemaan korkkarit kattoon, Katri Helena toteaa napakasti "töpseli seinään" ja se onkin maanläheisempi ilmaus sille, että nyt tehdään eikä meinata. Siksi kai kansa häntä niin paljon rakastanut onkin. Tästä innostuneena aion vihdoinkin katsoa Yle Areenasta konserttitallenteen Katri Helenan viimekesäisestä viimeisestä konsertista.

 Valkeakoskella esityskausi jatkuu 8.8. asti. Lisäinfoa tästä linkistä. 

 ~

KATRI - MUSIKAALI / Suomen Kesäteatteri 

Ensi-ilta 11.6. 2026 Apianniemessä Valkeakoskella, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Natalil Lintala, Joni Leponiemi, Lauri Mikkola, Harri Penttilä, Rasmus Koskinen, Mikko Huoviala, Heidi Kirves, Leea Lepistö ja Ushma Olava

Ohjaus Heikki Paavilainen, käsikirjoitus Tuomas Marjamäki ja Heikki Paavilainen, koreografia Katri Riihilahti, kapellimestari ja laulujen sovitus Ali Ahmaniemi, puvustus Arja Sahno, kampaukset ja maskeeraus Pirjo Laihiala, lavastus Heino Pekkarinen sekä äänisuunnittelu Samuel Merisalo ja Jesse Soini

Orkesteri : koskettimet Ali Ahmaniemi/Kalle Ruusukallio, kitara Sampsa Rättäri/Marko Karhu, rummut Jimi Hautamäki/Kristian Suninen, basso Teemu Broman ja puhallinsoittimet Antti Hynninen

Esityskuvat (c) Kimmo Mäkiselkä 

Dracula - verimmäinen totuus / Seinäjoen Kaupunginteatteri, Törnävä

 (Näin esityksen lehdistön kutsuvieraslipulla 4.7. 2026)

 Kuulin jälleen kerran lakeuden kutsun ja niin se vaan oli suunnattava Törnävänsaareen, koska Dracula-hommelit ja Miika Murasen ohjaukset kiinnostaa aina. Jostain kumman syystä menomatkalla muistelin lämmöllä Itikan (nykyinen Atria) Helapää-makkaraa, jota serkkujeni luona Seinäjoella aina maisteltiin. Helavyö puolestaan liittyy vahvasti Pohjanmaalle myös, helatorstai meni jo ja Hectorkin lauloi, että "ko-ko-ko-koko hela maailma pysähtyy nyt kun oot lähtenyt". Mistä lie moiset aatokset mieleeni tulivatkin.

Jani Johansson, Mia Vuorela, Kaisa Hela ja Heikki Hela

 Olin jo ennakkoon innoissani valtavan hienosta lavasterakennelmasta, varmasti kesän upein ja ihan jo sen livenä nähdäkseen kannattaa suunnata tänä kesänä Seinäjoelle. Kyllä sitä kelpasi ihastella ennen varsinaisen shown alkua. Mutta noin muuten, hiukan toisenlaista Draculaa on nyt sitten luvassa. Itse professori Van Helsing (Jani Johansson) kunnioittaa meitä katsojia läsnäolollaan ja on saapunut kertomaan, että miten se tarina ihan oikeasti meni. Bram Stokerista kun ei ole mihinkään, virheitä täynnä koko teos. Apunaan hänellä on kolme näyttelijää ja sehän on selvä, että peruukki- ja vaatevaihtoja piisaa, koska roolihahmoja on huomattavasti enemmän kuin näyttelijöitä. Välillä tosin napataan apujoukkoja katsomostakin (ei sentään lavalle asti, joten ei pelkoa siitä). 

Renfield (Heikki Hela) ja Tohtori Sykerö eikun Seward (Kaisa Hela) 

 Kuten arvata saattaa, kaikki ei mene ihan putkeen ja sekös hupaisaa onkin. Hurmaavan pöhköä on meno ja vaikuttaa siltä, että tähän on laitettu ripaus komedioista Näytelmä joka menee pieleen ja 39 askelta ja lisämausteina Musta kyy, Maanalainen armeija iskee jälleen (silmälasien käyttö valeasunahan toimii aina), Monty Python ja Kummeli. Meikäläiselle tämmöinen yhdistelmä toimii kuin metrinen vaarna, ja mitä hölmömpää sen parempi. Fyysistä hallittua kohellusta on luvassa ja myös erinäisiä sanaleikkejä, Tohtori Sykerön mainitseminen lämmitti sydäntäni erityisesti. Miimistä päidenkatkomista nähdään myös ja kyllä huomaa, että eräs hra Gassot on ollut vähän näyttämässä mallia.

Mina (Mia Vuorela) ja Lucy (Heikki Hela)

 Lavasteet ja paikoin jykevän pelottavakin äänimaailma toi mieleeni huvipuiston kummitusjunan. Olispa siistiä kierrellä vaunulla juuri tuommoisessa paikassa, ja "tää on uneton yö" soisi kajareista. Vaan jos on lavastus komea, niin on pukuosastokin. Eeppinen näky on itse Dracula (Kaisa Hela) peruukkeineen ja ihastuttavan viehko on Lucy (Heikki Hela) viiksineen. Van Helsingin tyylikkäästä lookista pidin kovasti ja ne aavenaiset (laulamassa Kodin kynttilöitä ja Gimmeliä varsinkin)! Mia Vuorelan lukuisista hahmoista suosikkini oli Lucyn mielitietty herrasmies. Renfield (Heikki Hela) pisteli surutta poskeensa niin hämähäkit, kärpäset kuin kanarialinnutkin. "Jonka rakensi Jussi!"

Van Helsing (Jani Johansson)

 Erityisesti huvitti yleisön osallistaminen, näin se pitää tehdä niin, ettei tunne oloaan kiusaantuneeksi, jos sattuu joutumaan vähän vahingossa näytelmään mukaan. Jotenkin se vaan myös on niin, että naurusulakkeeni parhaiten kärväyttää näköjään se, jos joku kompastuu tai jotain lentää tarjottimelta kaaressa ties minne. Hyvin tämä toimi päivänvalossakin ja varmasti toimii elokuun hämärtyvissä illoissa vielä paremmin. Ja kahviossahan on berliininmunkkien sijaan myynnissä transilvanianmunkkeja, tietysti. Esityksiä 13.8. asti, lisäinfoa tästä linkistä. 

 Ei mennyt päin whit...byä tämä!

ps. Kokeilkaas lausua manselaisittain Bram Stokerin Dracula!

Mestari itse (Kaisa Hela)

~

DRACULA - VERIMMÄINEN TOTUUS / Seinäjoen Kaupunginteatteri 

Ensi-ilta 12.6. 2026 Törnävänsaaressa, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Heikki Hela, Kaisa Hela, Jani Johansson ja Mia Vuorela 

Käsikirjoitus Le Navet Bete ja John Nicholson, suomennos Mikko Koivusalo, ohjaus Miika Muranen, fyysisen näyttelijäntyön konsultointi Marc Gassot, lavastussuunnittelu Kati Lamppu, pukusuunnittelu Leena Rintala, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Johanna Uusitontti, äänisuunnittelu Tomppa Rintamäenpää ja valosuunnittelu Lauri Virkkala

Esityskuvat (c) Jukka Kontkanen, Seinäjoen Kaupunginteatteri

Sitä saa mitä tilaa / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

 Nostalgiapäissämme ajelimme kohti Hämeenlinnan Kaupunginpuistoa, jossa tänä kesänä pyörii Yölinnun musiikilla höystetty komedia Sitä saa mitä tilaa. Samainen esitys oli edelliskesänä Raumalla ja mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, ensi kesänä Hämeenlinnassa viskataan korkkarit kattoon Kaija Koon sävelin. Paljon on tullut erinäisiä kesäteattereita kierrettyä, lähinnä niitä samoja ja kaiholla muistelimme menneitä kesiä siellä sun täällä ja perinteitä, joissa Paavo Honkimäki kertoi ennen esitystä vessojen paikat, Jani Koskinen lauloi valkoinen takki päällään muina olavivirtoina ja Veikko Pulli kilkutti kelloa Kaupunginpuistossa esityksen alkamisen merkiksi. Nyt Veikosta oli jäljellä vain ääni. 

 Sitä saa mitä tilaa, ja seuralaiseni tilasikin ennen esitystä makkaran ja olutta. Hyvin maistui. Minulla soi päässä jo valmiiksi tv:n kokoinen haitari ja ehdinkin jo mainitsemaan ihan ääneen, että tv:n kokoisen hanurin onnistuin hankkimaan vaikka pienemmälläkin olisin varmasti pärjännyt. 

 Jatkuvasti lisääntyvää pakettihässäkkää yrittävät omalta osaltaan selättää varastoduunarit Aune Paljakka (Leena Rousti) ja Elmeri Aaro Pessi, tuttavallisemmin Elpee (Patrik Hvitsjö). Pakettien keskellä on hyvä vähän lauleskella, ja mikäpäs siinä kun on karisma ja ääni kohdallaan. Elpeellä on oma bändi Rytmipojat, ja iltaisin keikkaa pukkaa Ylävitonen-nimisessä lähibaarissa, jonka omistaja "Kala" (Jani Koskinen) sattuu olemaan myös pakettivaraston pomo. Kuvioissa mukana vahvasti myös kaikkien roudarien prototyyppi ja savukoneeseen ja pyroihin ihastunut rento Veke (Tatu Siivonen), joka sentään on muinoin reissannut ympäri Suomea Topi Sorsakosken matkassa ja kokenut muutenkin varmasti kaikenlaista. Elpeen tyttöystävä Jaana (Heta Halonen) mielii managerin hommiin ja tie tähtiin on auki. Ei muuta kuin kamat autoon ja baanalle. Unelmistahan tässä on kyse, pienistä ja suurista. Vekelläkin oikein silmä kostuu kun vielä kerran lähdetään isompiin ympyröihin, ja Leena Roustin mainiosti tulkitsema asiakas taas haikailee tilaamansa haitarin ja preussinpunaisen elvishenkisen kokohaalarin perään. 

Auton katolla Heta Halonen, haitarin kera Patrik Hvitsjö, oikealla Leena Rousti

 Pienet silmäniskut paikallisuuteen olivat varmasti Raumalla toiset, nyt käsiksessä vilisee niin Yömakkaraa, linnankivenmustia hiuksia, Rantakasinoa ja Pekka Tiilikainen & Beatmakersia, ja toimiihan se. Myös pikkutuhmia fingerporihenkisiä sanaleikkejä on paljon, ehkä vähän liikaakin. Vaan jestas miten hienosti toimii musiikki, ja biisit ovat omalta osaltaan myös tukemassa itse tarinaa. Bändi vie soitollaan hienoihin tunnelmiin, haitaribattlekin nähdään ja kuullaan (kilvoittelemassa Elpee ja kapellimestari Aleksi Laukkonen, joka sattuu olemaan myös Kultainen Harmonikka -kisan voittaja), ja laulajinahan näyttelijäviisikko on nautinnollista kuultavaa, yhdessä ja erikseen, jokaisella tähtihetkensä. Leena Roustia, Tatu Siivosta ja Jani Koskista olen kuullut paljon ja nauttinut sydämeni kyllyydestä, nyt uusina kykyinä oli suuri ilo kuulla Heta Halosta (joka on muuten Tangokuningatar muutaman vuoden takaa) ja valtavan karismaattista Patrik Hvitsjötä, jolla on äänessään hienoa simusilmumaistakin soundia. TeaKista vastavalmistunut nuorukainen tosin on onnistunut hurmaamaan minut jo aiemmin peräkkäisinä kesinä Raumalla, Hämeenlinnassa ja Tampereella esitetyn Dingo-musikaalin Jontun roolissa.

Siivonen, Hvitsjö ja Koskinen

 Kyllä on kesäteatteritunnelma kohdillaan kun haitari soi tyylikkäästi ja taidokkaasti, pieni sade ropisee katokseen, linnut laulelevat ja ennen väliaikaa kauempaa kahviosta leijuu grillimakkaran tuoksu. Pienenä kuriositeettina mainittakoon myös eräs hetki, joka on mahdollista vain kesäteatterissa... Jaana ja Elpee tunnelmoivat haikeankauniin Mahdunko maailmaas -kappaleen tahtiin, ja samaan aikaan katsomosta hipsii näyttämön sivusta takanaolevaan metsikköön mies "asioilleen" muka salaa. Hiukan huvitti. 

 Oikein viihdyttävä oli tämä hyvänmielen esitys, ja tarjosi ainakin pariksi päiväksi korvamatoja. Vuorotellen soi nyt päässä Sitä saa mitä tilaa, Liian suuri city ja se Tv.n kokoinen haitari. Viikonloppuna on luvassa reissua Valkeakosken suuntaan, joten Yölintu vaihtunee alkuviikosta Katri Helenaan.

 Elpeen notkeita lanteita ja muita tanssikuvioita pääsee seuraamaan 15.8. asti, eli hyvin ehtii! Lisäinfoa tästä linkistä. 

 ~

SITÄ SAA MITÄ TILAA / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri HUK 

Ensi-ilta 25.6. 2026, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Patrik Hvitsjö, Tatu Siivonen, Leena Rousti, Jani Koskinen ja Heta Halonen

Käsikirjoitus JP Koskinen ja Otto Kanerva, ohjaus Otto Kanerva, musiikin sovitus Esa Nieminen, kapellimestari Aleksi Laukkonen, lavastussuunnittelu Oskari Löytönen, pukusuunnittelu Elina Vättö, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Lotta Selin ja koreografia Elina Lähde

Bändi : kapellimestari, piano ja harmonikka Aleksi Laukkonen/Tiia Karttunen, kitara Juha Keskinen/Pekka Oravuo, basso Hanna Turunen/Azra Topcu ja rummut Tomi Hyttinen/Ville Hatanpää

Esityskuvat (c) Hanna Kanerva 

Kaupunginpuisto on Siivosen Tatulle varsin tuttu paikka!

Missä kuljimme kerran / Ryhmäteatteri, Suomenlinna

 Olin hiukan yllättynyt siitä, että edellisestä visiitistäni Suomenlinnaan kesäteatterin merkeissä oli ehtinyt vierähtää liki kymmenen vuotta (edellinen kerta vuoden 2017 Seitsemän veljestä). Esitysten kiinnostavuudesta tai miljöön kiehtovuudesta ei paussi ole ainakaan ollut kiinni (vieläkin harmittaa se, että jäi näkemättä kesän 2018 Yksi lensi yli käenpesän ja viimekesäinen Pinokkio), omasta laiskuudestani enemmänkin, kas kun paikalletaapertamiseen tulee nähdä tavallista enemmän aikaa ja vaivaa, ja fakta on myös se, että mitä enemmän tulee ikää, sitä enemmän mennään helppous ja mukavuus edellä. Joskus pitää kuitenkin aktivoitua, ja nyt oli se hetki. Kiinnostustani lisäsi etenkin ohjaaja Riikka Oksanen, josta on tullut muutaman vuoden sisällä yksi suosikeistani. 

Allu (Ville Hilska)

 Kjell Westön alkuperäisteos ei ole minulle tuttu, monelle ilmeisen tärkeä ja rakas. Olen lähes varma siitä, että näin HKT:n teatteriversion vuosia vuosia sitten, mutta minkäänlaisia muistikuvia ei kyllä jäänyt. Ehkä vain luulen nähneeni sen, samoin elokuvan (jonka sekoitan leffaan Leijat Helsingin yllä, Westön teokseen perustuva sekin). Kanssakatsojien puheita väliajalla ja esityksen jälkeen ohimennen kuullessa tuntui siltä, että varsin monelle nämä roolihenkilöt ja tapahtumat olivat erittäin tuttuja. Jos ihan rehellisiä ollaan, minulla ei ollut juuri minkäänlaista käsitystä siitä, millaisia teemoja näytelmässä edes käsiteltäisiin...

Cedi (Miiko Toiviainen) ja Henning (Robert Kock)

 Alkupuolella mietin, että okei, jotain erikoistahan tässä toteutuksessa täytyy nyt olla, sillä sana kiirii, lisänäytöksiä pukkaa ja vapaita paikkoja löytyy vasta elokuun loppupuolen näytöksissä. En päässyt vielä ihan täysillä näytelmän imuun, vaikka nuoruuden intoa ja vauhtia täynnä oleva Allu (Ville Hilska) heti sydämeni veikin aitoudellaan. Istuimen epämukavuuskin alkoi jo heti alkumetreillä tuntumaan ja muistin sen, miksi en Suokissa vuosiin ole istunut. Jalat muistivat, puutuminen. Sitten kaunis musiikki alkaa soimaan, Eccu (Santtu Karvonen) laulaa siitä kun Otava kuoli, ja taivaalta satelee hiljalleen lunta. Kesäteatterissa. Koko esitys nousee täysin uusiin ulottuvuuksiin. Vaihdan asentoa paremmaksi ja ryhdikkäämmäksi, minua alkaa itkettää ja samalla ymmärrän, miksi näytökset ovat kohta kaikki loppuunmyytyjä. Taas mennään, tunnetilasta toiseen.

Eccu (Santtu Karvonen) ja Musta enkeli (Iina Nyländen)

 Jossain kohtaa joku kertoo, että kaikki kadut ja paikat ovat täynnä muistoja niillä kulkeneista ihmisistä, askeleista, ohikiitävistä hetkistä. Se liikuttaa suunnattomasti. Aistitkin terävöityvät, ja sitä tukee hieno äänimaailma, joka tilassa vallitsee. Pallon osuminen mailaan tenniksenpeluun tuoksinassa, laukausten äänet, joiden keskellä kuuluu viatonta pääskysten laulelua kuin merkkinä siitä, että meuhkatkaa te mitä meuhkaatte, täällä jossain elo jatkuu ilman huolen häivää. Helteen jälkeen sateen ropina katokseen päivän kääntyessä iltaan. Jazz saapuu Helsinkiin ja meno muuttuu, kohtaus on kuin suoraan Babylon Berlinin Moka Eftistä. Hyvät bileet, railakkaan riehakas meininki ja sen jatkuessa ja jatkuessa nousee ajatus, että tanssiminen ja liikeradat muuttuvat jo pakonomaisiksi, haluaisi jo rauhoittua mutta ei auta, kun muutkin niin minä.

 Innosta heiluvat kädet, mielen järkkymisestä tärisevät kädet, jazzkädet, veren tahrimat kädet ja kasvot. Valkoinen ja punainen sade. Valkealla lattialla punaiset veritahrat, joihin meinaa liukastua. Ylöspäin pyrkivät ilmapallot, joista tiukka ote. Odotan, että edes yksi palloista karkaisi vapauteen. Ei, ote pitää Luciella (Satu Tuuli Karhu). "EI!", huutaa Nita (Annika Hartikka), mutta ote pitää Cedillä (Miiko Toiviainen). Miten osaakin olla taas hyytävä ja pelottava hahmo Cedi, mutta tajuaa hänkin lopulta. Lukuisat kirjeet milloin mistäkin. Kielon tuoksu. Edessäni muka salaa jatkuvasti viestejä kännykällä kirjoitteleva nainen, vierustovereitteni katoaminen väliajalla. "On tämä aika raskasta", toteaa nainen väliajalle mentäessä seuralaiselleen eivätkä enää palaa. Toiset meistä vain katoavat, omasta tahdostaan tai sitten jonkun toisen toimesta. Merimies-Allu palaa maailmalta sentään, vaan olisiko kannattanut sittenkin jäädä toisaalle. Missä vaiheessa kohtalo määrää miten käy? Heti alussako?

Lucie (Satu Tuuli Karhu)

 Vastakkainasettelu ja koston kierre. Me, te, he, ne. Ihmisiä silti kaikki. Maailma valintoja täynnä, pieniä ja suuria. Poistuessa toiset kipittävät järkevämmillä kengillä ja paremmalla kunnolla läheisen vesibussin kyytiin, toiset taapertavat tihkusateessa isomman massan mukana ja perässä Suomenlinnan lautalle, Kauppatorille, hajaantuvat kaikki omiin suuntiinsa. Minä matkaan ratikalla rautatieasemalle, jonka lähistöllä huikaisevan kaunis sateenkaari. Kadut ja kulmat täynnä ihmisiä, askelia, elämää. Silloin joskus ja nyt. Missä kuljimme kerran.

Nita (Annika Hartikka)

 Palanut vasen olkapää ja nenä, sateesta kastuneet kengät. Käsiohjelman loppupuolella Antti Aution näytelmässä kuultujen äärimmäisen kauniiden laulujen sanat, kuin runoina. Kiitos tästä. Suomenlinna tarjosi taas toisenlaisen kesäteatterikokemuksen ja iloitsen siitä, että onnistuin näkemään tämän. Jos mielit katsomoon, pidä kiirettä. Lippuja on jäljellä kirjoitushetkellä enää seitsemään näytökseen.

Ivar (Juha Kukkonen) 

 ~

MISSÄ KULJIMME KERRAN / Ryhmäteatteri, Suomenlinna

Ensi-ilta 6.6. 2026, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Rooleissa : Santtu Karvonen, Miiko Toiviainen, Annika Hartikka, Satu Tuuli Karhu, Ville Hilska, Robert Kock, Juha Kukkonen ja Iina Nyländen sekä avustavissa rooleissa Tiiu Poikonen ja Verne Viitala

Alkuperäisteos Kjell Westö, suomennos Katriina Huttunen, ohjaus ja dramatisointi Riikka Oksanen, lavastussuunnittelu Janne Vasama, valosuunnittelu Ville Mäkelä, sanoitus ja sävellys Antti Autio, äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen, pukusuunnittelu Sari Suominen, maskeeraussuunnittelu Tiina Winter ja koreografia Lasse Lipponen

Esityskuvat (c) Janne Vasama

Notre Damen kellonsoittaja / Samppalinnan Kesäteatteri

 "Turku on tulessa, jälleen! Hornan liekit nuoleskelivat Samppalinnanmäkeä ensi-iltayleisön silmien edessä!" 

 Jos olisin toimittaja, otsikoisin raporttini ensi-illasta ylläolevalla tavalla. Etusivun juttu. Bloggaajaltakin tämä toki onnistuu, ja heti perään kerron pienen kauniin muiston. Parisen vuotta sitten toisenlaisiin maisemiin tottunut hollantilainen ystäväni tuli kesällä vierailulle luokseni ja eräänä päivänä kiipesimme Aulangon näkötorniin. Huipulla ystäväni leuat loksahtivat auki, hän katseli eteensä avautuvia maisemia joka ilmansuuntaan silminnähden vaikuttuneena ja sai lopulta sanoitetuksi fiiliksiään. "Oh wow!" , "This is amazing!" ja "Just w-o-w!" sai hän sanotuksi, pitäen pitkän tauon lauseiden välissä. Samat sanat hän lausui Sääksmäen sillan huikeissa järvimaisemissa. Katsoi minuun hymyillen, lähes liikuttuneena. Enempää sanoja ei tarvittu, ja silti tiesin, että se oli hänen tapansa kiittää minua siitä, että sai kokea jotain niin kaunista ja hienoa. Minun kanssani.

Quasimodo (Karlo Haapiainen) 

 Ja mitenkäs tämä liittyy Notre Damen kellonsoittajaan ja Samppalinnaan? No siten, että itselläni oli hyvin samanlaiset olotilat ensi-illan jälkeen. "Olipas se!", sain vain sanotuksi. Huh huh, millaisessa pyörityksessä olikaan tullut oltua edeltävät tunnit! Ihan kirjaimellisestikin pyörityksessä, kiitos Samppalinnan pyörivän katsomon, ja lisäksi emotionaalisessa teholinkouksessa. On jotenkin vaikeaa sanoittaa sitä tunnetta, kun katsojana ja kokijana on jatkuvalla syötöllä joko pala kurkussa tai kyyneleet silmissä ja useimmiten molempia samaan aikaan ihan vain siksi, että kaikki on niin taidokasta, vaikuttavaa, arjen yläpuolelle kohottavaa - ja itse tarinakin vie toki mennessään. Päällisin puolin vaikutan ihan "normaalilta", mutta pinnan alla myllertää. Jylhän musiikin ja lauluvoiman avittamana lävitseni virtaa jotain, mitä en osaa selittää. Sen voimasta istun ryhdikkäämmin, hengitän syvemmin - tunnen olevani enemmän elossa! Kaikki huolet ja murheet katoaa toviksi. Työryhmällä on takanaan melkoinen urakka ja edessä upea kesä, ja nyt tämä hetki ja juuri tämä esitys on tehty minua varten. Meitä varten. Meitä onnekkaita, jotka saamme ja saimme yhdessä kokea tänään tämän. "Oh wow!" 

Esmeralda (Mitra Matouf) 

 Seitsemän vuotta sitten näin Notre Damen kellonsoittajan Tampereen Teatterin ensi-illassa. Kertakokemus oli hieno (näin esityksen siis vain kerran) mutta ei näköjään niin mieleenpainuva, että olisin esimerkiksi muistanut, miksi Quasimodo (Karlo Haapiainen) Notre Damen katedraalin suojissa ylipäätään elelee, kelloja soittelee ja gargoili-kivipatsaille juttelee, ja miksi vallanhimoinen arkkidiakoni Claude Frollo (Aaro Wichmann) toimii hänen kasvatti-isänään, suojellen yksinäistä rujoa poikaa kaikin konstein maailman pahuudelta ja ties miltä. Muut eivät saa poikaa nähdä, ja kas kun koko Pariisi ja varmaankin koko maailma vilisee ihmiskunnan pohjasakkaa muutenkin. Jotain ikävän tuttua ja ajankohtaista nyt tässä ihmisarvon alaslyttäämisessä ja meuhkaamisessa... Vaan annas olla kun Narrien juhlien tiimellyksessä Quasimodon onnistuu ujuttautua juhlahumuun mukaan ja ikävähköllä tavalla törmää tyrmäävän upeaan mustalaisneito Esmeraldaan (Mitra Matouf), ja yllättäen kaksi sielua kohtaavatkin. Eikä tässä vielä kaikki. Paikalle saapuu vielä vaaleat kutrit tuulessa hulmuten ja rinta ryhdikkäästi rottingilla suoraan sodan melskeistä kapteeni Phoebus (Tuomas Korkia-Aho). Esmeralda hurmaa hänetkin. Villi, vapaa, samalla herkkä ja voimakas luonnonlapsi kun on. Frollo saa neidosta pakkomielteen itselleen myös, yllätys yllätys. Hornan tulta (Hellfire), Frollon eeppinen erinäisissä-tuskissa-kärvistelysoolo kajahtaa komeasti viilenevään kesäiltaan. Vaan minkä puolesta taistella? Vapauden, rakkauden, oikeudenmukaisuuden, ihmisyyden? Kuka tästä kaikesta selviytyy voittajana, vai selviytyykö kukaan?

Phoebus (Tuomas Korkia-Aho) ja Frollo (Aaro Wichmann) 

 Vähän kulunut ja kliseinen "tietäjät tietää"-kommentti sopii kaikille, jotka ovat jo nähneet esityksen. Te muut voitte vetäistä kesäiset ostohousut jalkaan ja marssia lippukaupoille. Sittenpähän tiedätte myös miltä näyttää (ja tuntuu), kun Frollo seisoo pieni käärö sylissään kalliolla katsellen kaukaisuuteen ja ehkä miettii, että viskaanko tuonne jonnekin tämän pienokaisen vai toiminko toisin. Kun tuulenvire tarttuu ilakoivan mustalaisjoukon helmoihin ja paidanliepeisiin ja kutreihin, tamburiinit soivat ja lanteet keinuvat. Kun luonnon oman valosuunnittelijan myötä ilta-auringon säteet lävistävät savun ja rovion, jonka keskellä Esmeralda yrittää tempoilla itseään irti. Kun sulaa lyijyä kaatuu kattilallinen kaupungin ja ihmisten päälle. Kun Quasimodo seisookin selkä suorana, pakottaa katsomaan ja joku kysyy, näetkö hirviön vai ihmisen.

 En nyt erikseen hehkuta mitään ns. yksilösuorituksia (vaikka olisi aihettakin) kun kaikki on priimaa ja jokainen loistaa vuorollaan. Huikeaa katsottavaa ja kuultavaa tämä oli, täynnä upeita sooloja jatkuvalla vyörytyksellä ja joukkovoimaa niin ensemblen, kuoron kuin orkesterinkin osalta. Kokonaisvaltainen elämys kaikille aisteille. Tämänkaltaista kesäspektaakkelia en ole koskaan aiemmin kokenut, sisätiloissakin harvakseltaan. Kiitos kaikille, jotka teitte tämän mahdolliseksi!

 ps. Ensi-iltaan toi lisämaustetta läheiseltä urheilukentältä kantautuva äänekäs selostus. "Ja seuraavana korkeushypyssä..."

~

NOTRE DAMEN KELLONSOITTAJA / Samppalinnan Kesäteatteri 

Ensi-ilta 17.6. 2026, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen) 

Perustuu Victor Hugon romaaniin ja Disney-animaation lauluihin

Rooleissa : Karlo Haapiainen, Mitra Matouf, Aaro Wichmann, Tuomas Korkia-Aho, Ville Saarenketo, Samuli Kakko, Marissa Lattu, Eleonoora Martiskainen, Mikko Nuopponen, Pablo Ounaskari, Samuli Pajunen, Dora Seitovirta, Nicolas Gosalvez (TAMK), Eero Ketonen (TAMK), Veera Lapila (TAMK), Elli Pasonen (TAMK) ja Suvituuli Lehtovirta (TAMK)

Lisäksi 12 hengen kamarikuoro ja 9 hengen liveorkesteri!

Musiikki Alan Menken, laulujen sanat Stephen Schwartz, käsikirjoitus Peter Parnell, suomennos Mikko Koivusalo, ohjaus Jukka Nylund, koreografia Chris Whittaker, kapellimestari Ville Myllykoski, lavastussuunnittelu Mika Haaranen, äänisuunnittelu Eero Auvinen, naamioinnin suunnittelu Aki-Matti Kallio ja pukusuunnittelu Emilia Eriksson

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

Näin esityksen median kutsuvieraana, kiitos Samppalinnan Kesäteatteri!

Loistojuttu / Emma Teatteri ja Turun Kaupunginteatteri

 Muutaman vuoden paussin jälkeen tuli suunnattua Naantaliin ja Emma Teatteriin. Ei Muumitaloa lukita yöksi, mutta Muumimaailma sulkeutuu illaksi ja silloin estradin valtaavat hiukan toisenlaiset hahmot. 

Miska Kaukonen, Saara Kotkaniemi ja Mikko Virtanen

 Arnaud´lla (Mikko Virtanen) on ovela suunnitelma. Mies epäilee, että avopuolisollaan Marionilla (Saara Kotkaniemi) on jotain sutinaa kiinteistövälittäjä Cédricin (Miska Kaukonen) kanssa. Sattumalta Arnaud on törmännyt metrossa Cédricin täydelliseen kaksoisolentoon, jonka palkkaa mustasukkaisuuspäissään hiukan huijaamaan Marionia, jotta kenties orastava ihastus hiipuisi. Tämä kaksoisolento Thomas (Miska Kaukonen jälleen) sattuu sopivasti olemaan harrastajanäyttelijä, jolla ainakin omasta mielestään piisaa niin taitoa kuin intoakin vaativaan tehtävään.

 Soppa on valmis viimeistään siinä vaiheessa, kun asuntoon ilmestyy ensin utelias herttainen naapurinrouwa Catherine (Jaana Saarinen), ihan oikea Cédric ja vuotavaa kylpyhuoneen putkea korjaamaan hälytetty Thomas´n kaksoisveli Léon (tietysti Miska Kaukonen). Farssista kun on kyse, on sanomattakin selvää, että muutamia ovia tähän tarvitaan, lukuisia väärinkäsityksiä ja yllätyskäänteitä. Tässä näytöksessä esitykseen mukaan pääsi näyttävänä ohilentona myös eräs pääskynen. "Teillä on täällä asunnossa näköjään ikkuna auki!" 

Jaana Saarinen ja Miska Kaukonen

 En ole mikään suuri ovifarssien ystävä (poikkeuksiakin toki on), kas kun jossain vaiheessa tarina alkaa yleensä junnata paikoillaan ja alkaa tuntua turhan pitkitetyltä kohellukselta. Olin loppupuolella jo vähän puutuneisuuden rajamailla, kun sitten vedettiinkin hihasta vielä pari ylläriä. Muutenkin paketti tuntui pysyvän hyvin koossa, kiitos taidokkaan työryhmän. Välillä olin kyllä suloisesti pihalla siitä, kuka samannäköisistä hepuista oli missäkin. Vierustoverini päivittelivät kovaan ääneen sitä, että miten voi sama näyttelijä olla monessa paikassa samaan aikaan. Osa teatterin taikaa sekin. 

Pienin sisäisin keinoin...

 Ilahduttavan paljon kansaa oli katsomossa ja on mainittava, että esitys on K18, eli kaikki näytökset ovat anniskelunäytöksiä ja katsomoon saa mennä juomien kera, mikäli niin haluaa. Mukava oli pitkästä aikaa piipahtaa Naantalissa ja merimaisemissa on omanlaistaan viehätystä kyllä. Kotimatka menikin sitten aikamoisessa kaatosateessa, ja vasta puolenyön jälkeen olimme kotona. Paluumatka tuntui ikuisuudelta!

 Loistojutun porukka viettää nyt pientä juhannustaukoa, ja esityskausihan jatkuu 15.8. asti joten hyvin ehtii mestoille vielä loppukesästäkin. Me ainakin viihdyimme oikein hyvin!

~

LOISTOJUTTU / Emma Teatteri ja Turun Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 28.5. 2026 Emma Teatterissa Naantalissa, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Rooleissa : Jaana Saarinen, Saara Kotkaniemi, Miska Kaukonen ja Mikko Virtanen

Käsikirjoitus Sébastien Castro, suomennos Aino Piirola, ohjaus Pentti Kotkaniemi, lavastussuunnittelu Peter Ahlqvist, pukusuunnittelu Anniina Kuula, valosuunnittelu Jari Sipilä, äänisuunnittelu Eetu Karioja sekä kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Minna Pilvinen

Yhteistuotanto Emma Teatteri ja Turun Kaupunginteatteri 

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

Akseli Gallen-Kallelan kootut teokset ja NAPA / Teatteri-illat

 Toukokuu lähenee loppuaan ja kuin sinettinä hienolle kevätkaudelleni tuli tehtyä uusi aluevaltaus, nimittäin Teatteri-illat Valkeakoskella! Yritystä on ollut paikallepääsyn suhteen aiempinakin vuosina, mutta milloin hajosi auto, milloin iski flunssa ja milloin mitäkin. Nyt flunssa iski jo viikkoa aiemmin, joten vihdoinkin minäkin pääsin osalliseksi kehutusta ja joka vuosi jo ennakkoon loppuunmyydystä kahden pienoisnäytelmän ja kantaesityksen ensi-illasta. Esiintymispaikkana toimii vanha työväentalo Kauppilanmäen museoalueella, ja siinä räsymatoilla peitellyillä penkeillä istuskellessa ja seinien värikkäitä ryijyjä ihastellessa tuli sellainen jännä tunne, että ihan kuin olisi siirtynyt ajassa vuosikymmenten taakse. Mietin myös, että mistä kaikesta olenkaan jäänyt paitsi, kun vasta nyt pääsin paikalle. Tunnelma oli nimittäin sangen uniikki jo ennen esityksiä.

Pia Vaittinen, Lauri Heinonen ja Janne Kulosaari

 Ilta siis koostui kahdesta Marko Itkosen ohjaamasta ja käsikirjoittamasta näytelmästä. Paikalla taisi olla lukuisia "teatteri-iltakonkareita", jotka jo vähän tiesivät millaista menoa olisi tuloillaan. Itselläni ei ollut mitään aavistuksia tulevasta, ja siitähän on enemmän hyötyä kuin haittaa. Avoimin mielin siis paikalla. Ja voi hyvänen aika miten mainiota menoa olikin! Aluksi meidät toivotettiin tervetulleiksi paikallisen raittiusseuran iltamiin, jonne oli saapunut itse Akseli Gallen-Kallela (Lauri Heinonen) kertomaan maalauksistaan ja elämänvaiheistaan. Erittäin kiinnostavaa ja sivistävää, ja maalauksetkin heräsivät eloon. Ääneen pääsevät myös Gallen-Kallelan äiti (Pia Vaittinen), rakastettu (Mira Flinkman), ystävä ja kollega, kuvataiteilija Emil Wikstöm (Janne Kulosaari), viehkot pariisittaret (Katja Sillanpää ja Pauliina Laaksonen) sekä lukuisien taulujen malli (Ulla Huoviala-Kääpä). Varsin näppärä ja sujuva toteutus ja selvisi sekin, miksi ryijyjä oli joka puolella. Kas kun eräästäkin maalauksesta saattaa herätä ns. ryijynsilittelyhimo... 

 Väliajalle siirryimme nauttimaan eräänkin ruokalähettipalvelun toimittamista antimista (väliaikatarjoilut sisältyvät muuten lipun hintaan, joten valuuttaa ei tarvitse kantaa mukanaan) työväentalon pihapiiriin, ja sitten uudestaan sisälle, jossa oli luvassa hieman toisenlaista menoa. Lavalla samat näyttelijät kuin edellisessäkin.

Pia Vaittinen, Ulla Huoviala-Kääpä, Pauliina Laaksonen ja Janne Kulosaari

 Arjen ja työelämän komiikkaa tarjosi näytelmä NAPA, jossa vähän erikoiseen airbnb-yöpymiseen pakon edessä ajautuminen sai aikaan monenlaista. Tässä huvitti erityisesti musiikkivalinnat sekä erinäisiä sanontoja omaan tyyliinsä lateleva airbnb-emäntä (Pauliina Laaksonen), joka muistutti ulkoiselta olemukseltaan hämmentävän paljon entistä työkaveriani, ja sekös huvitti vielä enemmän. Oikein hauska ja erilainen juttu oli tämäkin. En yhtään ihmettele näiden pienoisnäytelmien suosiota. Erittäin toimiva konsepti.

 Peruutuspaikkoja esityksiin kannattaa tiedustella teatterilta sähköpostitse, lisäinfoa täältä. 

 "LÄHTI KUIN KURPPA TÖÖLÖSTÄ!" 

~

AKSELI GALLEN-KALLELAN KOOTUT TEOKSET ja NAPA / Teatteri-illat 

Ensi-ilta 28.5. 2026 Kauppilanmäellä Valkeakoskella, kesto noin 2h (väliaikoineen) 

Rooleissa : Lauri Heinonen, Pia Vaittinen, Mira Flinkman, Katja Sillanpää, Ulla Huoviala-Kääpä, Janne Kulosaari ja Pauliina Laaksonen 

Ohjaus ja käsikirjoitus Marko Itkonen, pukusuunnittelu Katja Sillanpää

Esityskuvat (c) Janne Kulosaari

Näin näytelmät kutsuvieraana ensi-illassa, kiitos kutsusta!

Seitsemäs ihme / Teatteri Perikunta

Seitsemäs ihme / Teatteri Perikunta, Juomahuone Laitisen terassi, Riihimäki

Ensi-ilta 4.7. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Viivi Saarela
Musiikin harjoituttaminen, sovitus ja taustanauhat Joona Kukkola
Puvustus Susanna Suurla
Tarpeisto Susanna Suurla ja työryhmä
Peruukki-ja maskeeraussuunnittelu Sanna Åström
Koreografiat Pekka Hiltunen
Äänisuunnittelu Fabian Mäkilä, Joona Kukkola ja Viivi Saarela
Lavastus Tiina Hauta-aho, Viivi Saarela ja Jani Johansson
Tuotanto Teatteri Onni ry

Lavalla : Maija Siljander, Topi Kohonen, Jani Johansson, Helena Puska ja Pekka Hiltunen

(c) Teatterikärpänen 

 Riihimäellä tuli sattuneesta syystä (Täti ja minä) rampattua useampaan otteeseen syksyllä ja keväällä, nyt tein paluun parin kuukauden tauon jälkeen ja suuntasimme ensimmäistä kertaa Juomahuone Laitisen terassille, jossa Teatteri Perikunta esittää sketsihupailumusiikkirevyyn "Seitsemäs ihme". Aiemmista proggiksista en ollut nähnyt yhtään enkä myöskään tiennyt mitä tuleman pitää.

 Lauantai-iltana oli aikamoinen helle, onneksi terassi oli avoin eikä mikään kasvihuonetyylinen suljettu tila, joten vähän vaihtui ilma sentään ja aurinkokin porotti vain hetkellisesti suoraan kasvoille. Väkeä oli kertynyt jo kiitettävästi paikalle ja mikäs siinä oli kylmiä juomia siemaillessa hyvällä porukalla, ja esityksen jälkeen moni varmasti jäi iltaa istumaan samaan mestaan.

 Esityksen aikana sai vapaasti napsia valokuvia, itse en kyllä tykkää olla kännykkä kädessä koko ajan ja sehän hankaloittaa aplodeeraamistakin. Ei tullut alkunumerosta otettua kuvia, mutta olipas tykkiä menoa ja vauhdikkaita muuveja. Ilo oli katsella ja kuunnella!

 Seuraavan vajaan parituntisen aikana tuli sitten nähtyä sketsejä laidasta laitaan, lähinnä ajankohtaisista aiheista kuten vanhustenhoidosta, hallitusneuvotteluista, maahanmuutosta, Teuvo Hakkaraisen EU-reissusta, Paavo Väyrysestä (hänestä riittää hupia vielä pitkäksi aikaa), kotikutsuista, Facebook-ryhmistä ja tuttujen laulajien vaivoista. Nähtiinpä lavalla myös itse Jumala ja hiukan kyseenalaiseen paikkaan joutunut Eksynyt-patsas. Riihimäki-vitseistä osa meni yli ja avautui kaiketi vain paikallisille, ja välillä tuntui siltä, että sketsejä pitkitettiin hiukan liikaa ja jäätiin vähän junnaamaan paikoilleen. Hyviä ideoita oli kyllä paljon ja ihan oikeasti naurattikin enkä hekotellut kohteliaana vain muiden mukana. Ja siellä hupailun lomassa terävää kritiikkiä nykymenosta.

Topi Kohosen Paavo (c) Teatterikärpänen 

 Näyttelijäporukka oli Helena Puskaa lukuunottamatta minulle aiemmin tuttua monilta muilta estradeilta. Maija Siljanderia olen nähnyt Riihimäellä tositoimissa usein, Pekka Hiltusen Jyväskylän Kaupunginteatterissa ja Jani Johanssonin sekä Topi Kohosen olen tainnut viimeksi nähdä Seinäjoen Kaupunginteatterissa (Topi taisi kyllä senkin jälkeen tehdä Teatterikesä-vierailun Työvikseen?). Varsin monipuolista sakkia kuitenkin ja näyttelijöillä tuntui olevan varsin kivaa yhdessä lavalla hikoilemassa. Olipa muuten aika pelottava hahmo Helena Puskan esittämä Laura Huhtasaari, kuin suoraan jostain kauhuleffasta...

Kotikutsuhommia 

Suomen muotoinen pälvi Wiskarin Artulla (Jani Johansson)

 Väliajan aikana kuultiin hauska väliaikalaulu, joka kesti tasan sen väliajan eli siitä voi kukin mietiskellä, että mahtoiko olla lyhyt väliaika vai pitkä laulu. Lopuksi oli alkunumeron kaltainen finaali, jota oli suuri ilo seurata. Hyväntuulista menoa ja muuveja!

 Loppupuolella on porukalla tapana napsaista myös yleisöselfie ja hauskasti meistä tuli samalla napattua vähän vahingossa tuplaotsie (eli kuva jossa näkyy vain otsa ja lisänä korkeintaan silmät), eli tuossa Pekan pään takana näkyy kahdet aurinkolasit ja otsat.

(c) Maija Siljander 

 Tämä oli oikein viihdyttävä pläjäys! En tämäntyyppisiä esityksiä kovin usein ole harrastanut, mutta paikka oli oivallinen ja varmasti suosittu paikka muutenkin. Hyvä porukka kasaan ja Riihimäelle. Esityksiä on 24.8. asti, lisäinfoa alla olevasta julisteesta.

(c) Uupi Tirronen 

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Teatteri Perikunta ja Teatteri Onni!)

Myrskyluodon Maija / Vuohensaaren Kesäteatteri, Salo

Myrskyluodon Maija / Vuohensaaren Kesäteatteri, Salo

Ensi-ilta 6.7. 2019, kesto noin 2h 45min (väliaikoineen)

Alkuperäisteos Anni Blomqvist
Dramatisointi Jussi Helminen
Musiikki Matti Puurtinen
Ohjaus Peter Nyberg
Musiikin sovitus Outi Ollila, Pasi Ketola ja Peter Nyberg
Musiikin orkestrointi, laulutaustat ja ääniefektit Pasi Ketola
Laulusovitukset ja laulujen harjoituttaminen Outi Ollila
Koreografia Venla Viisanen
Puku-, maski- ja kampaussuunnittelu Marjo Haapasalo
Lavastus ja valosuunnittelu Timo A. Aalto
Äänentoiston suunnittelu ja toteutus Markus Kuisma

Rooleissa : Ami Aspelund, Merita Seppälä, Roope Pelo, Maija Tenkanen, Esa Lehtinen, Marjut Ruusumo, Tiia Marjanen, Esteri Seppälä, Kasper Korpela, Maija Härkönen/Senja Poikonen, Tiitus Pietilä/Niilo Rautpalo, Lari Matilainen, Eemil Korpelainen, Sanna-Marja Kultima, Jari Maula, Mia Kuisma, Heimo Heikkonen, Pauli Kuisma, Saku Nikkanen, Aarne Kallinen, Emmy Welin, Laura Heiskala, Mariella Pirhonen ja Krista Mäki

Janne ja Maija (c) Mikko Pääkkönen 

 Vuohensaaren Kesäteatterin Myrskyluodon Maijan näkemisestä ja etenkin kokemisesta on kulunut jo lähes viikko, ja jostain syystä en ole saanut tekstiä syntymään normaalissa aikataulussani. Yleensä pyrin kirjoittamaan aina mahdollisimman pian esityksen näkemisen jälkeen, jotta kaikki fiilikset ja ajatukset olisivat tuoreessa muistissa. Nyt olen kärsinyt kirjoitusblokista juuri erittäin epäsopivaan aikaan, ja muu elämä on pyörinyt mielessä päivätolkulla ja mennyt kirjoitushommien edelle. Välillä kirjoitusongelmia tulee siitä, ettei ole oikein mitään sanottavaa, tai ainaakaan mitään uutta. Tästäkin esityksestä on heti tuoreeltaan ensi-illan jälkeen julkaistu lehtikritiikkien lisäksi pari ansiokasta blogikirjoitusta (tässä Susannan/Teatterinnan blogijuttu, tässä Linnean juttu Kujerruksia-blogissa) ja olen miettinyt, mitä erilaista voisin tuoda mukaan omalla jutullani. Aion tuoda esiin kaiken sen (tai ainakin osan siitä), mitä koin ensivisiitilläni Vuohensaareen.

 Olen nähnyt reilusti yli tuhat esitystä vuosien saatossa. Suurin osa on painunut unholaan samantien, monia en muista edes nähneeni. Joitakin muistan vain siksi, että olen kirjoittanut näkemästäni blogiin. Vähän yllättäen, parhaiten muistan kuitenkin sellaiset esitykset, joita en ole jälkikäteen osannut sanallistaa oikein mitenkään, mutta esityskokemusta ajatellessani kyyneleet kihoavat silmiini tai ihoni nousee kananlihalle. Jos muisti muuten pätkii, tunnemuisti ei unohda. Muistan katseet, pienet eleet, yleistunnelman, yhden ainoan lauseen, musiikin, sen-tietyn-hetken ja hiljaisuuden juuri ennen loppuaplodien alkamista. Tämä Myrskyluodon Maija (voisin jopa kutsua Vuohensaaren Maijaksi), monilahjakkaan Peter Nybergin esikoisohjaus, nousee tähän joukkoon. Odotin paljon ja sain paljon enemmän - sain kokonaisvaltaisen elämyksen, jota on kovin vaikeaa sanallistaa rikkomatta jotain siitä taianomaisesta tunnelmasta, jonka vallassa olin koko reissun ajan. Kesäteatteria kaikille aisteille - kyllä! (Mainittakoon vielä se, että tämä oli neljäs Maija ja suhteellisen lyhyen ajan sisällä. Matti Puurtisen musiikilla olen aiemmin nähnyt esitykset Jyväskylässä ja Rovaniemellä, ja Lasse Mårtensonin sävelillä Helsingissä. Tämän version jälkeen en halua nähdä enää mitään muuta. Tässä oli kaikki, ihan kaikki.)

(c) Henriikka Koskenniemi 

 Alkumusiikki soi, vanha Maija (Ami Aspelund) seisoo Högbergetillä ja katsoo jonnekin kaukaisuuteen. Menneisyyteen vaiko tulevaan? Auringonvalo siivilöityy kauniisti puiden lomasta, hiukan häikäiseekin. Pieni tuulenvire käy mereltä, joka näkyy taustalla. Aito, oikea meri eikä mikään lavaste. Samoin kallio. Tuulonen viilentää kasvojani ja heilauttaa otsahiukseni silmille. Ei haittaa. Merellä aina tuulee. Nuori Maija (Merita Seppälä) kirmailee iloiten liina silmillään sokkoleikin parissa, härnätään ja kujeillaan. Osuuko kädet mielitietty Magnukseen (Aarne Kallinen)? Helmat ja kutrit hulmuavat Maijan keinuessa, vaan pian hymy hyytyy. Erker (Pauli Kuisma) tulee kosioreissulle poikansa Jannen (Roope Pelo) kanssa, ja vaimoksi ei kaavaillakaan talon vanhinta tytärtä Fiaa (Maija Tenkanen) vaan hämmentynyttä Maijaa. Miksi minä? Ujoja katseita vaihdellaan, vaikka ei kunnolla uskalleta katsoa toista silmiin. Käsi hapuilee kättä. Huomaan salakavalasti herkistyväni. Tämä musiikki, nämä laulut, tämä miljöö, nämä ihmiset. Herkkää, taitavaa. Tämä yhteinen kokemus, näyttelijöiden ja katsojien välillä. Yhteisöllisyys. Luonnon ja meren läheisyys, samalla jotenkin yksinkertaista ja kuitenkin ainutlaatuista. Mitään ei tarvitse lisätä eikä poistaa, kaikki on siinä ja antaa tarinan viedä mennessään.

 Maija ja Janne muuttavat Myrskyluodolle karuihin olosuhteisiin, elämä on täynnä pieniä ja suuria onnenhetkiä, mutta väistämättä myös surua. Vanha Maija elää hetkissä mukana seuraten lempeällä katsellaan mennyttä elämäänsä ja yhteistä eloa Jannen kanssa. Jannen, jota on alkujännityksen jälkeen oppinut rakastamaan täysillä ja ikävöimään kovasti silloin, kun mies on poissa. Valkokutrinen Kuolema (Mariella Pirhonen) kurkkii kulman takana, hiipii odottamatta paikalle, tarttuu hellästi kädestä kiinni ja johdattaa tuonpuoleiseen. Hahmo ei ole mielestäni pelottava, vaan kauniilla tavalla kiehtova, ja kukin meistä vuorollaan tulee tarttumaan ojennettuun käteen, ennemmin tai myöhemmin. Elämän kiertokulku - meri ottaa omansa ja se on hiljaa hyväksyttävä. Elämä jatkuu ja uutta elämää syntyy. Toive siitä, että vastoinkäymisistä huolimatta kaikki kääntyy parhain päin. Sukupolvien ketju, juuret, tulevaisuus.

Ami Aspelund (c) Mikko Pääkkönen 

 Minua varoiteltiin ennalta siitä, että nenäliinoille saattaisi olla tarvetta. Väliajalle mennessämme olin ollut kyyneleet silmissä lähes koko ajan ja pala kurkussa. Kaikki oli niin kaunista ja hienosti toteutettu. Tunsin iloa ja ylpeyttä ihan kaikkien puolesta, ja se liikutti - ei niinkään surulliset käänteet. Värikkäät merenhaltijat tuulessa liehuvine asuineen ja hiuksineen, kirkasääniset lapsoset, Maijan ja Jannen rakkauslaulu, hellät ja rakkaudentäyteiset katseet, pääparin hieno keskinäinen kemia, Jannella kiva pilke silmissään (ja komea äänikin). Jo aiemmin blogissani todettu Merita Seppälän lähes käsittämätön herkkyys, tunnevoimaisuus ja koko lavaolemus, ja Ami Aspelundista säteilevä vahvan kokemuksen tuoma varmuus ja rauha. Tämän esityksen ja kokemuksen vietäväksi oli helppo heittäytyä täysillä, ja lisäksi koko porukasta huokui tunne siitä, että nyt puhallamme yhteen hiileen. Tekemisen ilo ja nauttiminen. Hieno yhteishenki.

(c) Mikko Pääkkönen 

 Erityiskiitos monenikäiselle luontevalle lapsikatraalle, Timo A. Aallolle nerokkaan muuntuvaisista lavasteista (se tulipalo, huh!), Maijan isälle (Esa Lehtinen) laulusta, Venla Viisasen koreografialle ja liikekielen runsaudelle, lauluvoimalle sekä sille, että Oolannin sotaan ei tuhrattu liikaa aikaa. Suurin kiitos Peter Nybergille vahvasta omanlaisesta visiosta, josta näkyy rakkaus saaristoon ja omat juuret. Suurin odotuksin kohti ensi kesää ja "Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen", siinäkin Nyberg ohjaksissa....

 Ja mikä mieletön paikka koko Vuohensaari! Kapeaa siltaa pitkin saareen, ja siellä aukeaa varsinainen kesäkeidas. Väkeä rennosti ottamassa aurinkoa ja grillailemassa matkailuvaunujensa vieressä, makkaran tuoksu leijailee nenään... Ylhäällä maanmainio kahvila ja suussasulavat munkit ja hienot näkymät merelle. Kesäteatterin katsomossa alueen toisella puolella kivenheiton päässä täysin oma maailmansa. Paluumatkalla kalamiehiä poikineen ja silkkiuikku poikasineen.

 Kuten sanoin, täydellinen ja kokonaisvaltainen elämys! Esityksiä 17.8. asti, suosittelen suurella lämmöllä! Lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Mikko Pääkkönen ja Henriikka Koskenniemi

(Näin esityksen kutsuvieraana, suurkiitos Salon Teatteri!)