Tuhansien ämpärien maa / UIT

Tuhansien ämpärien maa / UIT, Peacock-teatteri

Ensi-ilta 3.5. 2018, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Mika Eirtovaara, Tomi Haustola, Helena Hyvärinen, Ilari Johansson, Timo Kärkkäinen, Ville Majamaa, Ville Tiihonen, Jaakko Saariluoma, Markku Salo, Andre Wikström ja Ray Zambino
Ohjaus Jaakko Saariluoma
Koreografia Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö
Musiikin sovitus Timo Kärkkäinen, Antti S. Paavilainen ja Jean S.
Kapellimestari Antti S. Paavilainen
Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu Elina Riikonen
Valosuunnittelu Harri Kauppinen
Äänisuunnittelu Tapio Pennanen
Maskeerauksen ja kampausten suunnittelu Tiitta Stoor
Rekvisiittori Tanja Harjunen

Lavalla : Erika Vikman, Viivi Pumpanen, Sari Siikander, Jussi Lampi, Leena Uotila, Sami Hokkanen, Sami Hintsanen, Mikael Saari, Ansku Bergström, Katri Mäkinen, Mikko Ahti ja Matti Puro sekä orkesterina Jean S.

Illan tähdet

 Kuulkaa, kun ihminen erittäin lyhyiden yöunien ja stressaavan työaamuvuoron jälkeen joutuu pakon edessä suuntaamaan valokuvaamoon uutta passikuvaa varten (huomasin henkkareitteni vanhentuneen viikko sitten ja matkaan tekisi mieli parin viikon kuluttua) ja ohimennen näkee lopputuloksen, ei paljoa naurata. Onneksi ahdinkoon oli helpotusta luvassa, sillä kuvaamopiipahduksen jälkeen hyppäsin Helsinkiin suuntaavaan bussiin. Pääkaupunkiseudulla satoi vettä vaakatasossa päin naamaa ja saavuimme ulkoisesti kostutettuina Linnanmäelle silti iloisin mielin. Ahdistun kovasta tungoksesta nykyään ja seuralaiseni kanssa seisoimme mielestämme hiukan syrjässä, mutta niin vaan Lenitat ja Dannyt torppasivat jutustelemaan ja kuulumisia vaihtamaan juuri meidän kohdallemme ja ryysis oli melkoinen. Jotenkin sitä tunsi kuuluvansa eliittijoukkoihin, kun katsomoon päästyämme itse Arvi Lind toivotti tuttavallisesti hyvää iltaa. Ihan siinä kävi mielessä, että onko kello jo puoli yhdeksän.

 Vaan eliittijoukkoonhan me kuuluimme! 40-vuotisjuhliaan viettävä Uusi Iloinen Teatteri eli tuttavallisemmin UIT ja etenkin sen ensi-ilta on jo käsite, jossa julkimot mielellään näyttäytyvät parhaimpiinsa tälläytyneinä ja jos saan tässä kohtaa siteerata verbaalisesti lahjakasta seuralaistani, "vahvassa Old Spicen ja tekohammasliiman tuoksussa". Mikäpäs siinä!

 Käsikirjoituspuolesta on tällä kertaa vastannut liuta stand up -koomikoita ja muutama muu omintakeisesta, vähän vinksahtaneesta huumorintajusta tunnettu tyyppi. Osui ja upposi ainakin minun nauruhermooni ja tunsin itseni varsin viihdytetyksi illan aikana (tosin alkutilanne oli niin surkea, että huonommillakin jutuilla olisi oloni saattanut kohentua). Jotenkin sitä UIT-porukkaan onnistutaan löytämään vanhojen ja ei-niin-vanhojen tuttujen lisäksi aina uutta verevää porukkaa, josta tällä kertaa suurimmasta positiivisesta yllätyksestä vastasi Viivi Pumpanen. Mikä monilahjakkuus! Olen aiemmin suhtautunut vahvoin ennakkoluuloin estradihommiin mieliviin ex-misseihin, mutta nyt on vihdoinkin aika lopettaa tämä ja tehdä asennemuutos, kun hyviä esimerkkejä olen jo monta nähnyt.

 Sketseissä ja lauluissa pyörivät niin ilmaiset ämpärit kuin Ähtärin pandat, suomalaisuus ja Maalaisliitto, somen ihmeet ja hääpuheet. Lavalla nähtiin myös Paavo Väyrynen (Sami Hokkanen) liukkaine tanhulanteineen Despaciton tahdissa, Juha Sipilä (Jussi Lampi) ja Hjallis Harkimo (Sami Hintsanen). Odotetusti mukana oli Mikael Saaren pysäyttävä tangoveto (tosin tanssipuolen hoitivat muut, Mikael vastasi laulusta) sekä Jean S.:n oma numero, joka ei tällä kertaa aiheuttanut hillitöntä hysteriaa. Mikit vähän pätkivät ikävästi numeron aikana, mutta hyvällä asenteella äijät kuitenkin jälleen vetelivät kuvioitaan. Vai pitäisikö sittenkin sanoa henkilöt, ei äijät...?

 Illan kovimmat aplodit taisi tempaista ansaitusti Leena Uotila, joka vetäisi uskomattomalla pokalla sellaisen puheen että oksat pois, ja sitä paitsi täyttä asiaa. The Leena Uotila, ehdottomasti. "Puhetta" hieman aiemmin edeltänyt Sari Siikanderin ja Uotilan keskustelu edellisen illan kulusta oli tämän illan helmi ja tarjosi mukavan yllätysmomentin.

 Leenan lisäksi henkilökohtaiseksi suosikikseni nousi Sami Hokkanen, jonka rennon hyväntuulisesta  meiningistä tykkään aivan älyttömän paljon. Jos minulle soittaisi Antti Rokka lehtitarjous mielessään, lankeaisin oitis murreansaan ja ostaisin kaiken mitä tarjolla olisi. Hokkasen tapauksessa voisin lämmetä tanhuamaan Paavonkin kanssa ja mennä Arto Nybergin haastateltavaksi, jos kutsu kävisi. Niin, ja olihan se Mikael Saaren, Sami Hintsasen ja Hokkasen kilpalaulanta biisissä "Mä vedän paremmin kuin sä" aikamoista tykitystä ja illan paras veto. Tästä haluaisin nähdä uusinnan.

 Loppubiisissä vatkattiin keltaisissa asuissa ja aurinkoa ja värejä tässä tarvittiinkin, imin siitä valoa ja energiaa kotiinpaluuta varten, kun vettä tuli edelleen ihan maahan asti ja kännykästäkin loppui akku kesken matkan. Onko ankeampaa kuin viettää tunti ihan vain omissa ajatuksissaan! Kun en edes älynnyt ottaa ilmaista ämpäriä matkaani poislähtiessä.

 Kylläpä teki gutaa taas tämä UIT, onnea ja pitkää ikää 40-vuotiaalle! Viihdykettä kansalle jatkossakin!

Esityskuvat (c) Mirkku Merimaa

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos UIT!)

Sata lasissa! / UIT

Sata lasissa! musiikki-ilottelu / UIT, Linnanmäen Peacock-teatteri

Ensi-ilta 16.5. 2017, kesto noin 1h 25min (ei väliaikaa)

Ohjaus ja koreografia Reija Wäre
Kapellimestari Antti Paavilainen
Käsikirjoitus Seppo Ahti, Satu Rasila, Atte Järvinen, Melli Maikkula, Anna Meling ja Katariina Havukainen
Pukusuunnittelu Elina Riikonen ja Elina Vättö
Maskeeraus-ja kampaussuunnittelu Tiitta Stoor
Tarpeiston valmistus ja toteutus Jenny Villikka
Lavastussuunnittelu Teemu Loikas
Valosuunnittelu Pekka Hänninen
Valotekninen suunnittelu/valo-operointi Harri Kauppinen
Äänisuunnittelu Speedy Saarinen

Lavalla : Mikko Penttilä, Susanna Laine, Tuukka Raitala, Sanna Majuri, Sofia Arasola, Kalle Lähde, Paavo Kinnunen, Jussi Lampi, Mikael Saari, Sari Siikander ja Minttu Sinkkonen

Orkesteri : Jean S

 Jo vuosia ovat UIT:n esitykset olleet minulle tietynlainen merkki siitä, että nyt ollaan kesän kynnyksellä. Teattereiden esityskausi alkaa olla monessakin paikassa ohi ja itselläkin taitaa olla yleensä tässä vaiheessa kevätkausi kirjaimellisesti taputeltuna. Peacock-teatterissa on tullut parin vuoden aikana visiteerattua aika moneen kertaan HKT:n päätalon mittavan remontin vuoksi, nyt tuntui hitusen haikealta kammeta itseään viimeistä kertaa mäkeä ylös (ellen nyt sitten kesällä innostu piipahtamaan SeaLifessa tai huvipuistossa).

Hormoonisiskoksilla on asiaa 

 UIT:n ensi-ilta on käsite, ja niin salamavalot räpsyivät ahkerasti tälläkin kertaa. Saavuin seuralaiseni kanssa paikalle hieman liian varhaisessa vaiheessa, koska menossa oli vielä ennakkonäytös. Pian väkeä oli joka paikka turvoksissa, kun käytävillä tungeksivat saapuvat ensi-iltavieraat ja katsomosta poistuva ennakkokansa. Olen huomannut sen, että väenpaljous nykyään ahdistaa minua suunnattomasti. Tulee olo, että jään ihmisten jalkoihin enkä saa hengitettyä kunnolla. Onneksi odottelupaikka oli sellainen, jossa minut pystyttiin saartamaan vain kolmesta suunnasta... Olisin voinut muuten pystyttää siihen ihan oman valokuvaus-ja haastatteluständin, sen verran monta tämänkin blogin sivulta tuttua tyyppiä ohitseni riensi ja muutaman kanssa tuli vaihdettua muutama sananenkin.

 Ennalta vähän harmittelin sitä, että istumapaikkani oli keskikatsomon viimeisellä rivillä. Niin kaukana en ollut istunut Peacockissa koskaan, mutta onneksi silmälasit on keksitty eikä kukaan ainakaan potkiskelisi selkänojaan. Onnekkaasti suoraan edessäni ollut paikka jäi tyhjäksi ja niin minulla oli esteetön näkymä lavalle. Jännä asia on muuten sekin, että aiemmin kokemani ahdistus väenpaljoudesta katosi täysin katsomon puolella, vaikka sielläkin olin ihmisten ympäröimänä joka suunnasta. Tämän havainnon olen tehnyt monesti aiemminkin ja se on yksi vastaus siihen, miksi teatteri.

 "Sata lasissa!" on nimensäkin mukaisesti osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaa. Lavastuksessa oli käytetty suoraa inspiraatiota Sibelius-monumentista - näyttävää kyllä, mutta ei kovin originellia, sillä vastaavanlaiset lavasteet olin nähnyt jo aiemmin keväällä Hämeenlinnan Teatterissa. Avajaispuheet ja kännyköiden sulkemismuistutukset hoiti sitten yllätysvieras varsin korkealta taholta. Oli kyllä erittäin esikuvansa näköiseksi saatu, ainoastaan koko hämäsi.

 Musiikki-ilottelu aloitettiin rouheasti rokaten ja kyllä, Jussi Lampi "oli tosi upee näky tässä esiintymisasussain". Aiempina vuosina olin moittinut sitä, että laulujen sanoista ei tahdo saada selvää ja kaikki puuroutuu. Vaan mitäs nyt! Oliko istumapaikalla sittenkin ratkaiseva merkitys vai mitä lie tehty, sillä nyt ongelma oli omalta kohdaltani ainakin poistunut täysin. Huraa! Pystyinkin nauttimaan esityksestä kokonaisvaltaisemmin kuin aiemmin, mikä on tietysti loistava juttu.

 Sketsiosastolla nykyajan ilmiöt ja vanhempi meininki kulkivat sujuvasti käsikynkkää ja pistivät yhdessä tanssiksikin. Näimme mm. suojelusenkeleitä pohtimassa sitä, kenellä on ollut haastavin tehtävä pitää suojattinsa hengissä. Kuka ansaitsee kovasta urakastaan palkinnon? Mikko Kuustosen, Iivo Niskasen, Aira Samulinin vaiko Sepon suojelusenkeli? Entä mitä mahtaa olla pääministeri Sipilällä matkalaukussaan? Tutunnäköinen nainen, jota voi riepotella pitkin ja poikin kuin räsynukkea. Tietysti lavalla nähtiin myös Trump (kukas muu kuin Mikko Penttilä) kera viehättävän vaimonsa, ja pikavisiitin teki myös eräs toinen samanlaisella kampauksella varustettu herra kera nuoren ystävättärensä. Huutonauru raikasi yleisössä ja minusta alkoi hiljalleen tuntua siltä, että naurusulakkeen kärähtämisvaara alkaa olla vaihteeksi käsillä.

Sipilä (Jussi Lampi) kera nukkensa (Minttu Sinkkonen) 

 Hirmuisen moni ohjelmanumero oli minun makuuni ja napakymppi. Hyvinä esimerkkeinä voisin mainita sketsin, jossa Lemminkäinen ja Kullervo äiteineen saapuvat rehtorin puhutteluun, kun kumpikin pojankoltiainen on tahoillaan tehnyt kaikenlaista tai jättänyt tekemättä. Löytyi syykin sille miksi Kullervo (Tuukka Raitala) ei pysty leipää syömään ja miksi Lemminkäinen (Kalle Lähde) oli kirjaimellisestikin palasina erään episodin jälkeen. Hormoonisiskot (Susanna Laine, Sanna Majuri ja Sari Siikander) lauloivat upeasti, vaikka välillä joku heistä meinasikin lässäyttää tunnelman täysin. Opettajanhuoneessa väännettiin siitä, kuka keittää seuraavaksi kahveet ja Villen (Mikael Saari) yllätyskahvit saivat melkein paraatin aikaiseksi. Korostetaan erikseen sanaa "melkein". Samainen Saari pääsi taas vetäisemään sellaisen "kohtalaisen komean" vanhan viisuballadin uusilla sanoilla, ja jottei tunnelma olisi mennyt liian hartaaksi, piti siihenkin sitten erään henkilön tulla vetämään tanssikuvioita maapallon kera. Muikeaa menoa tarjosi etenkin Sanna Majurin tepastelu lintuna sekä loppupuolen kohtaus, jossa entinen ja nykyinen tanssi-ja hittikulttuuri sekä vastakkaiseen sukupuoleen (tai miksei samaankin) kohdistuva soidinmenottelu näyttivät parastaan ja vielä menivät sekaisinkin. Jussi Lampi DJ:nä oli aikas messevä näky, kuten myös Sofia Arasola ja Minttu Sinkkonen, joiden energistä menoa katselee aina enemmän kuin mielellään.

 Melkein käsiäni hieroskellen odotin, millaisen numeron on Jean S tällä kertaa kehitellyt. Aiempina vuosina on nähty ainakin äijäbalettia, räppiä sekä miesvoimistelua. Nyt nähtiin sellainen show, että minulla meinasi katketa verisuoni päästä. Nauratti ja itketti samaan aikaan eikä tilannetta auttanut se, että vieressäni istunut nuoripari huutonauroi koko ohjelmanumeron ajan ja se nauratti minua vielä enemmän. Enpä nyt tohdi paljastaa mistä kolmesta kappaleesta esitys koostui... Tienestihommista siinä laulettiin, vähän twerkattiinkin ja eturiviin voisi lähettää sekä sydänkohtaus-että kastumisvaroituksen. Huh huh. Tämän haluaisin nähdä uudestaan!

Keimailua entisaikojen malliin 

 Lopuksi umpikonservatiivien liitto antoi lausunnon eräästä jatkuvasti tapetilla olevasta tärkeästä aiheesta ja itsekin aloin pohtia, kenen kanssa kaikista mieluiten olisin naimisissa ja tekisinkö vaihtarit. Vielä kuultiin jyhkeää mieslaulua Sibelius-monumentista ja sitten olikin jo harmillisesti viimeisen kappaleen aika. Vähän harmitti, että nytkö tämä ilottelu loppui! Nopeasti meni aika ja mielelläni olisin katsonut pitempäänkin makeita tanssikuvioita sekä sketsi-ja biisitykitystä. Tällä kertaa tuntui, että kokonaisuus oli varsin onnistunut ja viihdyin katsomossa paremmin kuin muutamana aikaisempana vuonna. Pientä Tom of Finland-viittausta jäin vähän kaipaamaan, tosin se Jean S:n ohjelmanumero täytti kyllä sen tarpeen.

 Tule sinäkin viihtymään, esityskausi jatkuu 17.6. asti joten hyvin ehtii. Lisäinfoa tästä linkistä!

 Oho, melkein unohdin mainita erikseen Paavo Kinnusen!

Esityskuvat (c) Mirkku Merimaa

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos UIT!)

ps. mainitsinko muuten Paavo Kinnusen? Jos en, mainitsen nyt.

(c) Janne Mikkilä 

Soitellen soteen! / UIT

Soitellen soteen! / UIT, Linnanmäen Peacock-teatteri

Ensi-ilta 17.5. 2016, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Ohjaus ja koreografia Reija Wäre
Kapellimestari Timo Kärkkäinen
Käsikirjoitus Yasir Gaily, Katariina Havukainen, Atte Järvinen, Timo Kärkkäinen, Petja Lähde, Melli Maikkula, Kari Puumalainen, Juha Suihko ja Simo Talasranta
Pukusuunnittelu Sari Suominen
Lavastussuunnittelu Teemu Loikas
Valosuunnittelu Pekka Hänninen
Äänisuunnittelu Sakari Kiiski
Maskeeraus-ja kampaussuunnittelu Tiitta Stoor
Tarpeiston valmistus ja suunnittelu Jenny Villikka

Lavalla : Sari Siikander, Riitta Havukainen, Jussi Lampi, Mikael Saari, Paavo Kinnunen, Anna Victoria Eriksson, Antton Laine, Minttu Sinkkonen, Kiira Korpi ja Kalle Lähde

Orkesteri Jean S.

 Tieni on vienyt kuluneena keväänä Linnanmäelle useampaan otteeseen ja vielä kerran mäelle oli noustava ennen varsinaisen kevätkauteni päättymistä. Edelliskerrasta oli kolmisen viikkoa, ja tässä välissä puut ja nurmet olivat alkaneet viheriöidä, huvipuistokin oli auennut ja pop corn tuoksui. Hiukan haikea mieli tuli, kun poissa oli jättikokoinen Vampyyrien tanssi-juliste ulkoseinästä ja sisälläkin sai napata itsestään selfien (tai otsien) valtaisan Shrek-kuvan edessä. Syvän huokauksen jälkeen totesin, että näin se menee, ja elämä jatkuu. Show must go on!

 UIT:n ensi-iltahan on jo käsite sinänsä. Paikalla oli julkkiksia joka lähtöön ja silmänkantamattomiin, ja sitten meitä taviksia. Siellä sitä kuitenkin sulassa sovussa istuttiin jälleen kerran, Lenita Airistokin melkein vieressäni. Onneksi ei edessäni, olisinkohan nähnyt kampauksen takaa yhtikäs mitään?

 'Soitellen soteen!' on homman nimi tällä kertaa, ja en edes ehtinyt palapelimäistä lavastusta kauheasti ihmetellä, kun jo hanuria reviteltiin ilmasta käsin moneen suuntaan, kirjaimellisestikin. Perinteisellä alkulaululla jatkettiin, ja jo siinä vaiheessa ihastelin varsinkin Antton Laineen, Minttu Sinkkosen ja Kalle Lähteen sulavia tanssiliikkeitä (vielä en tiennyt, että hiukan myöhemmin tulisin näkemään ohjelmanumeron, joka kaikenlaisessa sulavuudessa ja aploodien määrässä peittosi ammattitanssijat mennen tullen...). Alussa oli myös hupaisa kontrasti, kun pieni ja pippurinen Minttu Sinkkonen tanssi järkälemäisen Jussi Lampin (käytetään nyt tätä taivutusmuotoa) edessä.

Deittikaveri someseuraajineen 

 Jo alussa pisti kyllä korvaan se, että laulunsanoista ei tahtonut saada selvää sitten millään! Oliko syynä istumapaikkamme (9.rivi keskellä) vai joku muu, mene ja tiedä. Vähän harmitti, sillä laulupuoli oli yhtä sekametelisoppaa ja tulikin sitten keskityttyä seuraamaan yleistä meininkiä ja tanssia, ja sitä onneksi piisasi.

 Sketsipuolella pyörittiin sote-uudistuksen, somen, hallitusleikkausten, yt-neuvotteluiden ja tosi-tv:n maailmassa. Skypen kautta hoidettiin umpisuolileikkaus ihan itse, nettitreffikumppanilla oli mukana kaikki somen seuraajat Kiira Korpea myöten, "Rakas, sinusta on tullut suvakki"-ohjelmassa persunal trainer Teuvo treenasi liian suvaitsevaiseksi ryhtyneen puolison uuteen kuosiin, tulevaisuuden koulu ei kauhean hyvältä näyttänyt. Selvisi ainakin se, että Suomenkin historiassa on ollut niinku tooosi paljon eri vuosilukuja, ja tämä riitti tarpeelliseksi tiedoksi menneistä ajoista. Jotenkin sketsiosastoa tällä kertaa vaivasi se, että niitä oli pitkitetty aivan liikaa. Liika kesto vie parhaan terän, sillä jos ei ole enää mitään uutta tarjolla, koko homma lässähtää ja alkaa haukotuttaa katsomossa. Ainakin minua. Eniten nauruhermooni osui ja upposi sketsi siitä, miten hoidettiin palaute, mielipidekirjoittelu ja viestittely ennen vanhaan. "Ps. Liitän mukaan kuvan alastomasta vaimostasi, kunhan saan sen ensin kehitettyä". Kattava otos Suomen suurmiehistä lähetteli viestejä kuriirin välityksellä ja siinä haukuttiin niin vaimot, taistelevat metsot, ravintolaruuat kuin seitsemän veljestäkin ihan paskaksi ja mukana oli myös yksi känniläppä, jota ei olisi pitänyt ottaa niin tosissaan. Vaan myöhäistä...

 Muutama viikko sitten kävin katsomassa TeaKissa impronäytelmää, ja siellä katseeni kiinnittyi Paavo Kinnuseen, joka varasti muutaman kohtauksen täysin. Nytpä olikin hauska nähdä Paavoa taas lavalla ja kyllä, kannattaa seurata nuorukaista jatkossakin. Jotenkin sympaattisella tavalla koominen perusvire-ja olemus hänestä huokuu ja vetää suupielet ihan väkisin hymyyn. Tokihan siellä nyt "parhaat päivänsä nähnyt" Lampin Jussikin sai tähtihetkensä, etenkin kun laulaa matalalta ja osaa Crash Test Dummiesin Mmmm mmmm mmmm-kappaleen kertsin sujuvasti ulkoa.

Paavo ja Jussi firman yt-keskustelussa 

 Mukavaa oli nähdä myös Anna Victoria Eriksson muuallakin kuin kylpyammeessa. Vampyyrit hiipivät mieleeni tosin pariin kertaan, kun portaita pyöriteltiin ja ei oltukaan kryptassa seuraavaksi, ja sanapari 'tieto + kirja' nosti päähäni erään harmaatukkaisen herran. Pieni nostalgiavaroitus siis lienee paikallaan, jos vampyyrifanit paikalle sattuvat.

 Vähän odotetustikin illan parhaasta ja kaikki ylisanat vievästä laulunumerosta vastasi sitten Mikael Saari. Tiktakin vanhasta 'Heilutaan'-hitistä oli sovitettu varsin mikaelsaarimaisen jylhänkaunis versio, jota kansa seurasi lähestulkoon hengittämättä. Kiira Korpi liihotti rullaluistimilla siinä Mikaelin ympärillä vielä ja oli se upeaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Menisin uudestaan katsomaan ihan vain tämän kappaleen takia.

Huikeat Mikael Saari ja Kiira Korpi 

 Tai sitten Jean S.-mieswoimisteluryhmän takia. Nauhojen kera voimistelu nousi nyt tämän myötä uudelle tasolle, ja ihan oikeasti näyttävä show!. Jean S. yllättää ihan joka kerta näköjään. Mitähän ne seuraavaksi keksivät. Äijäbalettia on jo ollut, ja räppiä muistaakseni.

 Puolitoistatuntinen pläjäys ilman väliaikaa oli kompakti, viihdyttävä paketti, jossa vanhemmat konkarit ja uudet kyvyt näyttivät sopivassa suhteessa osaamistaan. Mielelläni olisin kyllä kuunnellut laulujen sanojakin joukkokohtauksissa, ja olisikin kiintoisaa tietää, kuuluiko muualle paremmin vai sattuiko minulle vain kehno tuuri istuinpaikan suhteen.

 Esityskuvat (c) Mirkku Merimaa

(näin esityksen kutsuvieraana)

Kivaa ja korkealta / UIT

Kivaa ja korkealta / Uusi Iloinen Teatteri, Linnanmäen Peacock-teatteri

Ensi-ilta 29.4. 2015, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus : Seppo Ahti, Katariina Havukainen, Kari Ketonen, Timo Kärkkäinen, Melli Maikkula, H. Miettinen, Markku Salo ja Simo Talasranta

Ohjaus ja koreografia Reija Wäre

Kapellimestari Timo Kärkkäinen

Lavalla : Niina Koponen, Vanessa Kurri, Sari Siikander, Jussi Lampi, Mikko Rantaniva, Puntti Valtonen, Sonja Sorvola, Minttu Sinkkonen, Hanna Rajantie, Kalle Lähde ja "Rouva Yllätysnumero"

 Sään perusteella oltiin synkimmässä syyskuussa, vettä oli satanut kaatamalla koko päivän. Väki kiirehti kumarassa sateenvarjot käsissään kohti Linnanmäkeä ja Peacock-teatterin ovista sisään. Ryysis oli melkoinen, esityksen alkuun oli parikymmentä minuuttia ja narikkaan/lippukassalle muodostui aikamoinen sumppu. Fiilis nousi kuitenkin nopeasti sangen korkealle, kun muutaman metrin käveltyään oli törmännyt esimerkiksi Jari Tervoon, Pirkka-Pekka Peteliukseen, Arvi Lindiin ja Viktor Klimenkoon. Kaiken keskellä minä ja seuralaiseni, kyllä siinä pieni ihminen hetkeksi hämmentyy.

 Onneksi vaalit menivät jo, hämmennystä ja huvittuneisuutta nostatti myös pääsylippumme, jossa luki isolla "oikea keskusta".

 Ilmassa oli positivista pöhinää esityksen alkua odotellessa. Ja kas, ensimmäisenä lavalle astui Vanessa Kurri, joka löi heti alkuun ällikällä kaikki laulunumerollaan. "Jes, tästä on hyvä jatkaa!" Meininki kasvoi vauhdikkaalla aloitusnumerolla, julistettiin ilolla paluuta Linnanmäelle, jonne UIT:n show kyllä totisesti kuuluukin.

Huutokaupassa (c) Mirkku Merimaa

 Esityksessähän ei ole lainkaan väliaikaa (onneksi, sitä väliaikaryysistä ei olisi jaksanutkaan), joten seuraavan puolitoistatuntisen aikana näimme ja kuulimme tuttuun tapaan sketsejä ja musiikkinumeroita. Käsiohjelmassa vilisi vuoristoratoja ja samankaltainen fiilis minullekin vähän jäi. Osa sketseistä (kuten heti ensimmäisenä nähty Puntti Valtosen tähdittämä juttu perinteisestä luonto-ohjelmasta) oli vähän turhan pitkiä ja tasapaksuja, jotenkin kesyjä myös. Musiikkinumeroissa lähdettiin uuteen nousuun, ja sieltä alas tukka putkella. Cheek ja Loiri alkaa minusta olla jo aika kulunutta materiaalia, toki aika huvittava mielikuva syntyi siitä tatuoinnista, jossa olisi Vesku käsissään lautasellinen tillilihaa. Samoin hihitytti Ville Haapasalon veljen Kallen kertomus siitä, jos Suomen julkkiksia mitattaisiin erityisillä yksiköillä tyyliin "tuhat tauskia on yksi loiri".

Cheek to Cheek (Minttu Sinkkonen ja Jussi Lampi) (c) Mirkku Merimaa

 Huutokauppa-Einari -sketsissä ja pikatreffien miespuolisina ehdokkaina Mikko Rantaniva väläytteli taas muuntautumiskykyään. Mainioita hahmoja oli kyllä lavalla useampaankin otteeseen, kuten Sari Siikanderin esittämä äiti, joka hermostuksissaan rapsutteli rintojensa alta koko ajan sekä anarkistien kokouksessa nähty Puntti Valtonen vaaleassa kiltissä peruukissaan ja Slipknot-paita päällään.

 Jean S vetäisi taas numeron, joka jäi takuulla mieleen! Haloo Helsingin! (miten tuota bändin nimeä oikein taivutetaan?) Beibi-hitin tahdissa laulettiin peilille ja rivistö äijiä veti sellaiset locking-kuviot että terve ja moro! Mahtavaa heittäytymistä jälleen, ja minusta yksi koko esityksen parhaista vedoista.

 Alkupuolella nähtiin myös musiikkinumero, jonka esittäjää ei kyllä osannut odottaa lavalle. Aluksi ei edes tajunnut, että kuka sieltä tulee ja siksi en tässä hänen nimeään mainitse, jotta yllätys olisi yhtä suuri tulevillekin katsojille. Laulunumero ikään kuin kruunasi paluun Linnanmäelle.

 Varsin viihdyttävä ja ammattitaidolla tehty tämä oli, se nyt ei ollut mikään yllätyskään. Joukosta puuttui kuitenkin niin tappohauska sketsi tai musiikkirepäisy, että tämän muistaisi vielä pitkään esitysten jo päätyttyä. Näin siis minun mielestäni. Porukka toi omalta osaltaan kyllä auringon muuten synkkään iltaan, joten tehtävä on siinä mielessä täytetty. Etenkin tanssia oli mukava katsella.

 Esitykset jatkuvat Peacock-teatterissa 13.6. asti. Lisäinfoa UIT:n omilta sivuilta.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Hiipparikvartetti / vierailu Hämeenlinnan Teatterissa

Hiipparikvartetti / vierailu Hämeenlinnan Teatterissa 28.3. ´15

Ensi-ilta 7.11. 2014 Mikkelin Mikaelissa, kesto noin 1h 40min väliaikoineen

Lavalla : Mikko Rantaniva, Timo Kärkkäinen, Jussi Lampi ja Puntti Valtonen

Musiikin sovitus ja harjoitus Timo Kärkkäinen

Laulujen sanat mm. Markku Salo, Timo Kärkkäinen ja Jussi Lampi

Sketsien käsikirjoitus mm. Mikko Koivusalo ja H. Miettinen

Tuotanto UIT/Janne Jämsä

 Kuulin tästä produktiosta jo pari vuotta sitten yhdeltä työryhmän jäseneltä, siinä vaiheessa koko homma oli vasta suunnitteluasteella ja aikataulujen kanssa taisi olla eniten haastetta, meneviä miehiä kun on kvartetti täynnä. Mistä moinen nimi Hiipparikvartetti? No, Kipparikvartetti oli oman aikansa kovin poikabändi ja muistiini on painunut etenkin Teijo Joutselan möreällä bassolla laulettu "skimbadabajumbabba"-kohta elokuvassa Kaunis Veera eli balladi Saimaalta. Hiipparikvartetti taas on päivitetty versio tästä porukasta, ja mikäs siinä. Sliipparikvartettia odotellessa!

Timo, Mikko Puntti ja Jussi / (c) Aki Rask

 Olin ollut koko ajan siinä luulossa, että esitys koostuu pelkistä lauluista, mutta väärässä olin. Alunperin näin oli ollut tarkoituskin, mutta matkaan oli tullut pari muuttujaa ja homma lähti mukavalla tavalla käsistä sen suhteen. Koskapa herrat löytyvät UIT:n porukoista, sketsiosastokin muistutti melkoisesti UIT:n pläjäyksiä - tosin välillä tuntui sitä, että mitään käsikirjoitusta ei edes ole, vaan tyypit improvisoivat osan jutuista ja komiikkaahan syntyy jo herrojen keskinäisestä kemiasta. Ja sehän toimii! Tosin Puntti Valtosella lie noussut vähän hattuun toinen päärooli Kansallisteatterin Salva-spektaakkelissa (vai mikä se on nimeltään) ... valmiusasento hänellä olikin aina melkoinen ja sitä muut sitten kyllä antaumuksella kuittailivat.

 Minua huvitti kovasti sanoilla kikkailut tyyliin Pasi-Annikki ja Perä-Ilmajoki. Yksi tietty vaalea polkkatukkaperuukki huvitti myös suunnattomasti, harmi ettei irtoviiksiä taidettu nähdä. Mikko Rantaniva vetäisi päähänsä dannyhenkisen polkkiksen ja antoi palaa koko repertuaarinsa edestä. Sulavia tanssiliikkeitä esitellessään mieleeni tuli joku henkilö, jonka nimeä en saanut päähäni sitten millään. Jussi Lampi sitten totesi, että Mikko näyttää ihan Evgeni Plushenkolta (venäläinen taitoluistelija) ja sehän se oli! Mikko Rantaniva, tuo Äänekosken oma Plushenko. Tosin Mikko on paljon komeampi. Ja se baaritiskikohtaus kuuluu sarjaan "meinasin pudota sohvalta", eli kannattaa ottaa Tenat mukaan. Sketseihin liittyy myös keskinäinen naljailu, yksi hauskimmista kohtauksista oli se kun Jussi ja Puntti leikkivät "Arvaa ketä ajattelen"-jutskaa. Tuli vahvasti mieleen eräs tuttuni tästä.

 Tyylikkäitä herrasmiehiä, tyylipuhdasta laulantaa. Komeasti soivat miekkosten äänet yhteen! Lauluja oli moneen lähtöön ja yllärinä sieltä tuli myös ikisuosikkini Rotestilaulu, Jussi Lammen antaumuksella tulkitsemana. Esitys oli kaikkineen hyvin viihdyttävä ja poistuin salista kestohymy naamallani. Hiipparikvartetista tuli hyvä mieli, ja silloinhan tehtävä on täytetty.

 Hiipparikvartetin voi nähdä kevään aikana vielä Kouvolan Teatterissa 9.4. sekä äitienpäivänä 10.5. Linnanmäen Peacock-teatterissa. Syksyllä esitykset jatkuvat myös.

 Ja jos näitä herroja haluaa katsella ja kuunnella lisääkin (ja kukapa ei haluaisi), on koko poppoo nähtävissä UIT:n Kivaa ja korkealta-revyyssä (linkki tässä) ja kesällä vielä napataan Sari Siikander matkaan ja luvassa on Melkoisia muskettisotureita Äänekosken Kievarin Kesäteatterissa (linkki tässä).

 Hiipparikvartetille neljä tähteä ja Rotestilaululle plussa päälle **** +.

Irwin - Ikuinen kapinallinen / vierailu Hämeenlinnan teatterissa

Irwin - Ikuinen kapinallinen / vierailu Hämeenlinnan teatterissa 4.4. 2014

Ensi-ilta Teatteri Rio, Oulu 16.1. 2014, ilmoitettu kesto 2h 20min (meidän esitys kesti 2h 35min)

Käsikirjoitus Mika Räinä

Ohjaus Olka Horila

Rooleissa Mika Räinä, Jussi Lampi ja Miia Nuutila

 Irwin Goodman olisi täyttänyt tänä syksynä 70 vuotta, ja tämä Teatteri Riossa Oulussa ensi-iltansa saanut esitys on kunnianosoitus Irwinin persoonalle ja uralle nousuineen ja laskuineen. Luonnollisesti esitys saatiin vierailemaan myös Hämeenlinnassa, ja ensimmäisten näytösten liput myytiin loppuun hetkessä. Kiinnostusta aiheeseen täällä Antti Hammarbergin syntymäkaupungissa siis on, ja lyön vaikka pääni pantiksi siitä, että paikalla oli ihmisiä, jotka oikeasti tunsivat Antin/Irwinin. Irwinismi myös elää ja voi hyvin (etenkin uuden moottoritien katteen syksyllä avattavan Goodman-kauppakeskuksen nimessä...) ja kansa ei tunnu saavan hänestä kyllikseen. Muutama vuosi sitten Hämeenlinnan teatterissa pyöri täysille saleille Villit vuodet-musikaali (ja pari kesää sitten Valkeakosken kesäteatterissa lähes samalla esiintyjäkaartilla) , joka keskittyi Vexi Salmen tuotantoon ja käänteisiin. Mukana musikaalissa hurmasi ja häsläsi tietysti myös Irwin, ja etenkin uran alkutaival tuli hyvinkin tarkkaan ruodittua. Tämä musiikkinäytelmä keskittyykin nyt pelkästään Irwiniin (Mika Räinä), hänen elämänsä naisten (Miia Nuutila) ja Vexi Salmen (Jussi Lampi) toimiessa sivurooleissa ja kertojahahmoina.

 Esitys lähti alkuun räväkästi yhteislaululla. Mika Räinä hallitsi hyvin Irwinin maneerit kyllä, ja yhdessä vetäistiin Ei tippa tapa. Jäyhä yleisökin saatiin mukaan karkeloimaan ja ääntä lähti täydestä salista yllättävänkin paljon. Vauhdikkaan alun jälkeen kuitenkin tapahtui jotain, joka veti ainakin minun ilmeeni vakavaksi ja teki esityksen seuraamisesta uuvuttavaa väsytystaistelua. Minkä ihmeen takia pitää jaaritella aivan järjettömän paljon? Jämähdettiin vatvomaan "viideltä saunaan ja kuudelta putkaan"-lauseen tarkoitusperiä ja tähän upposi tuhottoman kauan aikaa. Välillä vetäistiin joku reipas ralli, jonka jälkeen mukaan sotkettiin kaikki mahdolliset nykypoliitikot, Timo Jutilat, Idolsit ja jopa Putous-sloganin väännökset. Pitkäpiimäistä, tylsää hölinää. Jotenkin tuntui, että vaivaantunut hiljaisuuskin laskeutui katsomon ylle. Ei ihan jaksettu nauraa kaikille jutuille eikä jaksettu innostua biiseistäkään. Muutama kyllä osti ihan kaiken mitä tarjolla oli. Minä vilkuilin jo kelloa. Uskomatonta mutta totta; olin väliajalla hetkellisesti valmis lähtemään kotiin! Oli kova ikävä Joni Leponiemeä, joka heilui Villeissä vuosissa Irwininä. Mieheni onneksi toppuutteli ja sanoi, että sinnitellään nyt loppuun asti. Ja niin teimme.

 Väliajalla raittiissa ilmassa pohdin itsekseni sitä, että miksi ihmeessä tähän on pitänyt tuoda mukaan henkilöitä ja ilmiöitä nykyajasta, yli 20 vuotta Irwinin kuoleman jälkeen. Yks kaks sain ahaa-elämyksen ja asia kirkastui. Useimmasta kappaleesta alkaa olla jo neljäkymmentä vuotta aikaa ja silti mikään ei ole muuttunut! Verotusta kiristetään, poliitikot puhuvat ympäripyöreitä tyhjiä lupauksia jatkuvalla syötöllä. Aikoinaan Irwin toimi eräänlaisena totuuden torvena ja kansan äänenä, nostettiin niin sanotusti kissa pöydälle ja sanottiin suorat sanat asiasta kuin asiasta, ja jouduttiin soittokieltolistoille. Kansa hurrasi. Kappaleissahan oli ja on ajatonta yhteiskuntakritiikkiä, joka toimii yhä edelleen sukupolvesta toiseen. "Haistakaa paska koko valtiovalta, ette osaa muuta kuin verottaa!" Voiko sitä enää napakammin sanoa?

 Toinen puolisko olikin jo sitten huomattavasti parempi. Pitkitettyä jorinaa oli vähemmän, ja pipo päässä viinaa naukkaileva ihmisraunio oli niin hämmästyttävän aidon oloinen, että moni varmaan hieroi silmiään. Mika Räinä teki loistavaa työtä etenkin loppupuoliskolla, kun ollaan jo elämän ehtoopuolella. Moni raavas mieskin pyyhki katsomossa kyyneleitä silmistään, kun yksinäinen Irwin lauloi "Viimeistä laulua" savun keskellä tuttu "kapteeninlakki" päässään. Hieno hetki oli se.

 Yleisö palkitsi esiintyjät raikuvin aploodein ja sangen tyytyväisinä väki tuntui salista lähtevän. Itselläni oli kuitenkin aika ristiriitaiset fiilikset, sillä alkupuoli oli todella puuduttava ja esityskin venyi vartin ilmoitettua pidemmäksi. Plussaa annan siitä, että mukaan oli valittu myös kappaleita, jotka eivät ole liian tuttuja ja Miia Nuutila pääsi ilahduttavan paljon esittämään laulunlahjojaan raikkailla tulkinnoillaan. Erityiskiitos Maailma on kaunis-kappaleesta.

 Jäi myös häiritsemään se, että jatkuvasti oltiin tulossa tai menossa joku paperilappu kädessä ja ilmoitettiin milloin mitäkin. En tiedä minkäkokoiselle estradille tämä on alunperin suunniteltu, mutta jotenkin Hämeenlinnan teatterin lava vaikutti paikoin liian suurelta. Esitys olisi kaivannut myös tiivistämistä todella paljon, parituntinen kesto olisi ollut ainakin minun makuuni passelimpi.

 Mutta oli se Irwin aika poika! Kaikenlaista sössittiin, mutta hienoja kappaleita jäi elämään, sitä ei käy kiistäminen. Pariin lisänäytökseen lienee vielä lippuja, ja vierailee tämä muillakin paikkakunnilla.

 Pitkin hampain annan kokonaisuudelle vain kaksi tähteä, olisin halunnut pitää tästä enemmän. **

Haastattelussa Jussi Lampi

Jussi Lampi tuli tavattua kesäkuun puolivälissä 2013 Turussa Aboa Vetus-museon sisäpihalla. Samassa pöydässä ja haastateltavana istui myös Santtu Karvonen, jonka kanssa Jussi oli menossa katsomaan Linnateatterin Miniä-näytelmää. Edellisenä iltana olin ollut katsomassa Naantalissa Linnateatterin Vetämättömät-näytelmää, jossa sekä Jussi että Santtu olivat mukana.

Vuonna 1961 syntynyt Jussi on horoskoopiltaan vesimies. ”Mä olen syntyisin Etelä-Pohjanmaalta Lappajärveltä. Juu kuuluisa Tulivuorirock oli siellä. Itse asiassa mun veljeni sen perusti ja mä olin siellä aina töissä myös ihan pikkupojasta asti. Tällä hetkellä mä asun Helsingissä.”

Mitä harrastat? ”En mä oikein harrasta mitään. Ei mulla oo sellaista ”harrastusharrastusta” ollenkaan. Kesäisin menee kyllä tuon moottoripyörän kanssa aika paljon aikaa, mut se on vähän niin kuin elämäntapa. Ja musiikkihan on ollut mulle toinen leipäpuu tässä jo jonkun aikaa. Teen myös tekstejä paljon muille. Timo Rautiaisen kanssa meillä on sellainen akustinen duo, syksyllä lähdetään taas keikoille.”

Mitä sanoisit erityistaidoiksesi? ”Ei mulla mitään erityistaitoja varsinaisesti ole, mutta mä aina sanon, että valvotuissa olosuhteissa mun vaan annetaan tehdä asioita. Mä oon kyllä kehittänyt erikoistaidoksi sen, että mä joudun aina ajamaan erilaisia laitteita, autoja, bobcateja, moottoripyöriä, trukkeja, asfalttikoneita...Ne jotenkin lankeaa aina mulle, et kai sen voisi laskea jo erikoistaidoksi. Koneiden kanssa häärääminen, joista mä en edes ymmärrä yhtään mitään muuta kuin sen, että mistä se lähtee käyntiin ja mistä pysähtyy heti”, Jussi nauraa.

Minkä taidon haluaisit osata? ”Pianoa haluaisin osata soittaa. Olin joskus soitto-oppilaana armeijassa ja ennen sitäkin mä kävin pianotunneilla, mutta sitten kun tuli noi rummut kuvioihin, niin se pianonsoitto jotenkin vaan jäi. Se oli elämäni suurin moka, koska sitä olisi ehdottomasti pitänyt jatkaa. Rumpuja mä soitin 37 vuotta, ennen kuin jouduin sitten terveydellisistä syistä lopettamaan. Se mulla oli kyllä jotenkin hallussa, mutta että piano tai kitara kiehtoisi myös, joku tuollainen säestysinstrumentti. Parissa teatteriesityksessä mä olen soittanut rumpuja, yhdessä trumpettia, kitaraa oon soittanut joissakin esityksissä. Se on ollut sellaista satunnaista, mutta enimmäkseen mä olen kilistellyt ja kolistellut erilaisia soittimia. Tässä Vetämättömissähän mä soitan huuliharppua.”

Milloin kiinnostuit teatterista / näyttelemisestä? ”Mä olin varmaan 7- tai 8-vuotias, kun mä kirjoitin ekan näytelmän. Naapurin tyttö sai joululahjaksi Peppi Pitkötossu-peruukin, joten mä kirjoitin sitten sellaisen Peppi-aiheisen näytelmän ja ohjasin sen. Aina kun koulussa oli illanviettoja ja muita, missä tarvittiin ohjelmaa, niin mä niihin aina kirjoittelin sketsejä ja järjestin sinne sitä ohjelmaa. Se oli kauhean hauskaa puuhaa. Kirjoitin kaikki parhaat kaverit sinne koheltamaan ja jälkeä syntyi. Lappajärvellä ei nyt ollut mitään ihmeitä, mutta sitten Arto Melleri, joka oli mun kanssa samaan aikaan keskikoulussa ylemmillä luokilla, pääsi Teatterikouluun dramaturgilinjalle ja se oli mulle sellainen osoitus, että hei täältäkin voi lähteä! Kaverit suunnitteli lähtevänsä ajamaan kuorma-autoa ja joku meni Osuuskauppaan töihin, ja mulla ei ollut oikein mitään. Sit mä lähdin soitto-oppilaaksi ja olin 2,5 v armeijassa ja tajusin, että siellä on niin tiukat suitset, että mä en siellä jaksa oikein olla. Lähdin pois.”

”Sitten mun silloinen tyttöystäväni oli laittanut Teatterikouluun paperit ja kehoitti muakin laittamaan. No mä huvikseni laitoin ja mentiin sitten Vaasaan pääsykokeisiin (siihen aikaan oli pääsykokeita muuallakin kuin Helsingissä) ekaan vaiheeseen. Sit mä yhtäkkiä huomasin, että mä olen siellä viimeisessä vaiheessa mukana, enkä mä ollut ikinä käynyt teatterissa ennen sitä! Siellä mä sitten tajusin, että tää vois olla sellaista, mitä mä haluan ruveta tekemään, et täs voisi tehdä kaikkea. Aloin sitä sitten oikein suunnittelemaan ja olin yhdessä harrastajaporukassa mukana. Neljä kertaa mä hain TeaKiin, tokalla kertaa pääsin myös viimeiseen vaiheeseen, kolmannella kerralla menin takki auki ”täältä tullaan”-asenteella ja pudottivat mut heti ekassa vaiheessa, mikä oli erittäin hyvä. Sit mä pidin pari vuotta väliä ja kävin siinä välissä hotelli-ja ravintolakoulun ja tein niitä hommia. Olin silloin jo muuttanut Helsinkiin. Sit mä päätin, että käyn kerran vielä koittamassa TeaKiin, ettei jää sitten vaivaamaan ja ´86 pääsin sitten kouluun. Pääsin koulusta ´90. Jo kouluaikoina mä sain töitä telkasta ja muualtakin, mullahan oli kaksi lastakin jo silloin.”

Mikä oli lopputyösi aiheena? ”Mä en koskaan tehnyt lopputyötä. Mulla oli ne kaksi tenavaa, jotka oli mun lopputyöni. Siinä oli ihan tarpeeksi, ja työt siihen sitten vielä päälle. Niin ja noita baarihommiahan mä teen vieläkin. Hakaniemessä on sellainen Ravintola Rytmi, ja jos joku lähtee lomalle vaikkapa sieltä, niin ne soittelee sitten mulle.”

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Jos mä ihan käytännössä ajattelen, niin mä olisin varmaan baarihommissa. Mä kirjoittelen jonkun verran, mutta se ei oo sinänsä mitenkään tuottoisaa hommaa.”

Miksi olet näyttelijä? ”Mä oon sitä miettinyt ja mäkin kun oon montaa ammattia kokenut...Aina kun mä olin hotelli-ja ravintolahommissa, niin mä pärjäsin siellä ihan hyvin ja se oli ihan kivaa, mutta aina oli kuitenkin sellainen tunne, että en mä tee tätä loppuelämääni. Sit kun pääsi tekeen näitä hommia niin tiesi, että tätä mä jaksan tehdä loppuelämäni. Tässä on niin paljon haasteita ja tää on sellaista ikuista palapelinlaatimista, aina pitää aloittaa alusta. Se on se mikä siinä kiehtoo plus tietysti se, että ”oi noi tuli kattoon mua!”, joku sairas twisti siinä on. Lähinnä mua kiinnostaa tietysti se tarinankerronta ja se, että se yhteisö on jotenkin niin vahva. Jokainen varmasti yrittää kaikkensa, että se onnistuu ja se on erilaista luovimista sitten, että miten joku juttu ratkaistaan ja miten se lopulta tehdään. Ja se mielihyväntunne siitä, että saatiin nyt ratkaistua se asia ja jutusta tuli lopulta hyvä ja jopa hauskakin, korvaa kyllä kaiken sen, et esim.on oltu pilkkihaalarit päällä vesisateessa harjoittelemassa ja huudettu toisillemme niitä repliikkejä metrin päähän, kun tuuli vie kaiken mennessään. Sit kun ne valot syttyy ja musat alkaa, niin ”Wohoo, täältä tullaan!” Jussi hehkuttaa.

"Aurinko häikäisee!" / kuva Teatterikärpänen

Miten ajatuksesi näyttelijän työhön liittyen ovat muuttuneet tässä vuosien varrella? ”Koulussa olin silloin kun oli vielä Turkka ja Parviainen ja niiden vaikutuspiiri, ja ekat kaksi vuotta meni siihen, että mä olin todella ahdistunut koko ajan ja mietin, että tätäkö tää nyt on. Sit kävi niin, että mä ajauduin Ryhmäteatterin piiriin ja olin siellä koko viimeisen kouluvuoden ja siellä oppi sen, että tää on oikeesti kivaa. Se oli aika ratkaiseva vuosi mulle. Ja kun oli nuori ja oli päässyt tekemään sitä mistä oli haaveillut pitkään, ja sit kun vielä pääsi tekemään isoja juttuja ja olemaan mukana paljon kaikessa, niin silloin myös ajatteli, että ei ole mitään muuta kuin tää. Ja nyt mä olen 25 vuotta tehnyt näitä hommia ja just tuolta rokkipuolelta olen oppinut sen, että mikään ei oo sillä lailla kiveen hakattua, et toki on muutakin elämää. Mä oon kiertänyt paljon eri teattereissa ja sitten vielä rokkihommat siihen päälle, elämä on ollut vähän sellaista putkikassielämää, et aina on ollut vähän niin, että jos ei ole ollut menossa niin sitten on ollut tulossa.”

”Oon todellakin oppinut sen, että mikään ei ole pysyvää. Koulukaverit on pitkin ja poikin maata, oot jossain produktiossa mukana ja sit kun se loppuu, samoihin tyyppeihin voit törmätä vaikka vasta 15 vuoden kuluttua. Mun parhaat ystävät on tuolta rokki-ja prätkäpuolelta, kun heidän kanssaan oon ollut eniten tekemisissä. Ja sitten on näitä esim. Puntti Valtonen, jonka kanssa oon tehnyt monenlaista ja me ollaan tutustuttu jo 30 vuotta sitten ihan muissa kuvioissa. Näyttelijäntyöllisesti mulle käänteentekevä homma oli se, kun rupesin tekemään improvisaatioteatteria 20 vuotta sitten. Se kyllä mullisti mun maailmani ihan täysin. Siinä oppi kuuntelemaan. Mulla ei sellaista varsinaista näyttämökammoa oo ikinä ollut, mutta se vähäinenkin kammo hävisi siinä kun häpäisi itsensä tarpeeksi usein siellä. Meillä on siis se Mitä sais olla? - improjuttu, sen kanssa ollaan tehty nyt reilu 20 vuotta keikkaa. Mun lisäkseni siinä on Kari-Pekka Toivonen, Ville Virtanen ja Eero Saarinen.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö. ”Kyllä mulle varmaan oli isoin kakku mitä on ikinä ollut ja mitä tulee se Luolamies-monologi. Tehtiin se tuonne Aleksanterin teatteriin. Suosalon Manu ja Saarisen Eero oli tehneet sen aikaisemmin, ja me tehtiin Virtasen Villen kanssa siitä mulle sovitus ja Ville ohjasi sen. Kun mua kysyttiin siihen, mä aattelin heti että ”Joo, mahtavaa!” ja sit mä kaks viikkoa mietin sitä hommaa, et ei jumankauta, oonko mä umpihullu! Kaksi tuntia yksin lavalla, eihän sellaista kukaan jaksa katsoa. Tekstimäärä oli kuitenkin aika kohtalainen, ja juttelin siitä Manun ja Eeron kanssa aika pitkään, ja he oli sitä mieltä, että jos he sen pystyivät tekemään, niin kyllä sitten minäkin. Siitä tuli sitten oikeesti magee juttu. Sit on ainakin mainittava toi Tampereen Teatterin ”Yksi lensi yli käenpesän”. Olin siinä se inkkari, ja siinähän mulla ei ollut repliikkejä turvana. Piti olla siellä se 2h ja risat sanomatta juurikaan mitään. Siinä oli sitten taas omat haasteensa. Nää on ollut kaksi sellaista, jotka on vaatineet eniten työtä ja pähkäilyä. Onneksi oon saanut tehdä paljon erilaisia rooleja. Leffapuolella tunnun olevan aina se turpiinlyöjä, mutta niitäkin on ollut hauska kyllä tehdä, kun se on niin kaukana musta itsestäni”, kertoilee Jussi.

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia? ”Kyllä Suosalon Manu on melkoinen. Sillä on oma staili, joka on mun mielestä ehdottoman huikea. Se vetää niiiiin vaistolla. Musapuolelta pari biisintekijää on mulle hirveen tärkeitä. Tuomari Nurmio on ehdoton ykkönen siinä, että ekassa lauseessa se vetää jo heti maton alta. Sillä on yks biisi, joka alkaa sillai että ”Hurja poika ajoi reellä Pyhäjärven jäällä” ja heti tietää, että tää tarina ei pääty kivasti. Toinen on sitten Göstä Sundqvist, jolla ei ollut mitään rajaa siinä mitä se teki. Ihan neroja ukkoja nämä!”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos voisit valita ihan kenet tahansa? ”Mä ottaisin ton Johnny Deppin, se on kans vähän sellainen arvaamaton kaveri.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja mikä olisi biisi? ”Mä haluaisin ehdottomasti esittää … mulla on nyt kaksi vaihtoehtoa eli joko Gwen Stefani tai Pink. Kyllä Pink vie voiton. Ihan sama mikä on biisi, vaikka ”Enkeli taivaan” kunhan on Pink!”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Teatteripuolelta en oikein osaa sanoa, mutta ikuinen leffarooliunelmani on Bruce Wayne / Batman. Se olisi niiiin mageeta!”

Free vai kiinnitys, ja miksi? ”Mulle kävi sillai, että kun pääsin koulusta, mulle tarjottiin kolmesta teatterista sopimusta ja kun mulla oli kuitenkin perhettä Helsingissä, niin mä tartuin siihen Teatteri Pienen Suomen vuoden soppariin. Mulla oli siihen aikaan jo paljon telkkahommia ja musaprojekteja ja sanoin, että niistä en kuitenkaan aio jäädä pois. Vuoden aikana kypsyin sitten siihen, että mulla ei ollut mitään valinnanvaraa siinä, että mitä mä näyttelen ja milloin. Et katotaan vaan ilmoitustaululta seuraava rooli. Tokihan ne roolit täytyi hoitaa niin hyvin kuin osasi, mutta mulla oli niin paljon sitä muuta sutinaa siinä. En ole haikaillut kiinnitystä millään tavalla. Freelanceriydessä on riskinsä, mutta olen esim. työttömyysajat ratkaissut tekemällä niitä baarihommia. Sit mä olin ykskaks kolme vuotta Seinäjoella, kun koko ajan tarjottiin uutta roolia ja tarjosivat kiinnitystäkin, mutta kieltäydyin koska mun elämäni on Helsingissä. ”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Se riittää kun katselee ympärilleen avoimin silmin. Uskomattomia asioita tapahtuu. Se absurdi tunnelma, minkä aina silloin tällöin pääsee olosuhteiden pakosta kokemaan, niin sen kun pääsee siirtämään näyttämölle tai elokuvaan, niin se on kyllä aika palkitsevaa.”

Podetko ramppikuumetta? ”Mulla on lähinnä se, että mua kiinnostaa se kun tulee ensimmäinen yleisö ja siellä on vihdoin muitakin kuin ohjaaja ja puvustaja, et mihin asioihin se ”oikea” yleisö tarttuu, ja se on sellainen asia, mitä ei voi koskaan ennakoida. Saattaa olla, että kaikki virittämämme pommit meneekin ihan ohi. Mua se eka kohtaaminen lähinnä kiinnostaa, ei se ole jännitystä eikä pelkoa.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja ennen esitystä? ”Ainoa varma mulla ainakin perustuu siihen, että kun menee teatterille, niin tekee tietyt asiat tietyssä järjestyksessä, joka on jo harjoituksissa opittua ja sen takia, että tietää että mä olen hoitanut sen asian. Mutta sit on myös sellaisia kummallisia mynthontaikoja, esim. kun tehtiin sitä There´s no Harri-näytelmää Studio Pasilassa ja kaikki oli kipeenä siinä harjoitusaikana, niin mulla oli aina sinisiä Mynthoneita mukana ja niitä oli siellä röökihuoneessa aina. Sit siinä kävi niin, että jos esitys oli alkamaisillaan eikä ollut mynthoneita, niin lähetettiin näyttämömestari siihen läheiseen K-Marketiin ostoksille”, Jussi käkättää.

Kerro joku kommellus. ”Mä olin kymmenenä kesänä tuolla UIT:ssä ja siellä oli tää loistava orkesteri Seitsemän Seinähullua Veljestä ja niiden kanssa ei todellakaan aika tullut pitkäksi. Meillä oli Saarisen Eeron kanssa just ennen loppunumeroa sellainen Kullervo-sketsi, missä Eero näytteli Elias Lönnrotia ja mä näyttelin Kullervoa. Tekstissä puhuttiin Kullervon vaimosta, joka on leiponut kiven leipään ja jossain vaiheessa se esitysten myötä muuttui niin, että Eero kysyi ”Onko teillä vaimo? ” ja minä vastasin ”On minulla, itse asiassa kaksikin” ja kerran sitten Seinähullujen rumpali oli pukeutunut kansallispukuun , Eloveena-peruukkiin ja huiviin ja se seisoi mun selän takana ja hymyili sellaista arvoituksellista hymyä. Eero sitten kysyy, että ”Onko hän ehkä jompikumpi heistä?” ja mä käännyin katsomaan ja me pudottiin ihan täysin, me maattiin Eeron kanssa selällään lattialla ja naurettiin ihan huutonaurua. Sit meni varmaan kymmenen vuotta ja olin lähdössä Tallinnaan kavereiden kanssa ja menin Tallinkin toimistolta hakemaan lippuja, ja siellä oli eräs rouva myös asiakkaana. Se sanoi, että oli ollut vuosia sitten UIT:tä katsomassa ja siinä oli sellainen Kullervo-sketsi. Et sitä ei ihan varmaan oltu suunniteltu, että se vaimo ilmestyy siihen? Se muisti sen vielä. Onhan näitä muitakin... Kesäteatteriesityksissä usein lavalle alkaa tunkemaan hyvinvalmistautuneita keski-ikäisiä miehiä, ja niitä kun siinä sitten käännytellään niin se on ihan oma lukunsa se.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Mun isä kuoli kun mä olin 8-vuotias, hän sairasteli pari vuotta ennen sitä. Taisin olla jotain 4-5- vuotias ja oli tämmöinen hieno kesäpäivä ja isä oli keksinyt, että hän polttaa nyt piippua kesällä. Meillä oli sellainen puusepänverstas, missä isä nikkaroi kaikenlaista. Mä potkin siinä pihassa palloa ja isällä oli se piippu ja mä kysyin, että saanko mäkin maistaa sitä. Isä sanoi, että tää ei ole kyllä pikkupoikien hommaa, mutta odotas vähän. Se meni sinne verstaalle ja teki mulle omenapuusta oman piipun, siinä ilma kiersi ja sit isä laittoi sinne vielä äidin tupakasta käytetyn filtterin, siitä tuli tupakanmakua vähän. Sit me mentiin siihen meidän pihanurmelle, maattiin selällään, poltettiin piippua ja katseltiin pilviä. Oli kaikkia jännänmuotoisia pilviä, joku näytti koiralta. Maattiin siinä aika kauan ja sitten äiti huusi syömään.”

Tulevia roolejasi? ”Mulla on tän jälkeen lähinnä noita musajuttuja, Rautiaisen Timon kanssa keikkoja. Ouluun on yksi viritys tulossa mullakin... ”(Huom. Irwinistä kertova ”Ikuinen kapinallinen”, Teatteri Riossa Oulussa, ensi-ilta 17.1. 2014)

Kiinnostaisiko tulevaisuudessa ohjata tai käsikirjoittaa jotain? ”Pari juttua oon ohjannut, ne on olleet sellaisia pienimuotoisia parin näyttelijän juttuja. Mua arveluttaa siinä ohjauksessa lähinnä se, että mulla ei pää kestä sitä, että joutuisin miettimään muidenkin puolesta erilaisia ratkaisuja.”

Osaatko imitoida ketään? ”Jotkut rokkihahmot on aina silloin tällöin paikallaan, Lemmy Kilmister ja kumppanit.. Kattokaas muuten YouTubessa sellainen kuin Tenho Tuisku! Siinä on imitaattoreiden kruunattu kuningas, ihan huikeeta!” nauraa Jussi ja kertoo vielä tarinan siitä, miten ”eräs porukka” lähtee tämän tästä Tukholmaan ja soittelee perillä Sakari Kuosmaselle pilapuheluita Sakari Kuosmasena, sitä kun harmittaa kun sen vaimo ei koskaan päästä sitä reissuun mukaan....

Mikä supersankari haluaisit olla ja miksi? ”Batman, koska sillä on hallittu skitsofrenia niin kuin mullakin. Se ei koskaan tapa ketään ja se on oikeudenmukainen. Sillä on pirusti rahaa ja autoja ja lentokoneita ja naisia pörrää ympärillä, mut ei se niistä välitä.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä laittaisin itseni oikein nätiksi ja lähtisin baariin. Sais tehdä sellaisia päätöksiä, millä ei oo mitään perusteita!”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Mä ottaisin varmaan ton mun Ipodin, johon Rautiainen on ladannut sellaiset 38 000 biisiä. Sit ottaisin muutaman keissin Jaloviinaa.”

Jos voisit palata menneisyyteen aikakoneella, mihin hetkeen tai ajanjaksoon menisit? ”Mä menisin kyllä mille tahansa Led Zeppelinin keikalle. Sit olis myös kiva nähdä, että kuka ne pyramidit oikein rakensi!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rock´n fuckin´ roll!

Mistä sanasta pidät vähiten? - Pakko

Mikä sytyttää sinut? - Innostus mihin tahansa asiaan

Mikä sammuttaa intohimosi? - Pakko

Suosikkikirosanasi? - Vittusaatana!

Mitä ääntä rakastat? - Kreikassa joku kasiainen eikun kaskas, joka sirkuttaa puussa ja sen kun kuulee niin tietää, että on lomalla eikä tartte stressata mistään.

Mitä ääntä inhoat? - Sireenin ääni

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Jos tietäisi, ettei saisi vahinkoa aikaan, niin olisi se jännä olla ruuhka-aikaan Heathrowlla lennonjohtajana

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Heathrowlla lennonjohtajana

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Toi Zeppelin-rumpali John Bonham on kovasti oottanut sua tänne, sillä on toi oma baarinurkkaus tuolla ja se pyysi sua dokaileen sinne ja paukuttamaan vähän rumpuja.”

Haastattelun aikana muuten Miniässä näyttelevä Antti Litja pyrki istumaan ”intellektuelliin seuraamme”, mutta jouduin kohteliaasti pyytämään häntä seuraavaan pöytään...kaikkea sitä!

Vetämättömät / Linnateatteri

Vetämättömät - Balladi villistä Länsi-Suomesta / Linnateatteri, Teatteri Emma, Naantali

Ensi-ilta 30.5. 2013, kesto noin 2h 15min väliaikoineen

Käsikirjoitus Mikko Koivusalo

Ohjaus Kari-Pekka Toivonen

Rooleissa : Jussi Lampi, Miska Kaukonen, Santtu Karvonen ja Sarina Röhr

Taustaa : Tekijäporukkaa kun ennalta katseli, olin jo varma että tästä tulen tykkäämään. Nugettiwesterniä on siis luvassa, hirtehishuumoria, hahmogalleriaa, mukana ripaus Monty Pythonia ja Lucky Lukeakin. Homman nimi on se, että kaunis neitokainen (Sarina Röhr) on ryöstetty punanahkojen toimesta, ja neitoa lähtee pelastamaan sangen sekalainen seurakunta pyssysankareita. Muukalainen (Jussi Lampi) ei aluksi halua sekaantua koko seikkailuun millään tavalla, mutta toisin käy. Muukalainen on myös ainut, joka pysyy muukalaisena koko tarinan ajan, muut sen sijaan urakoivat rooleja senkin edestä.

Kuva kertoo paljon... / kuva Matti Vahtera

Plussaa : Morriconemainen alkutunnari lähtee soimaan vihellyksineen ja huudahduksineen ja Muukalaisen jyhkeä hahmo ponchoineen kaikkineen saapuu lavalle. Yleisö innostuu heti alkumetreillä osoittamaan suosiotaan, harvemmin sitä aplodit irtoavat pelkästä ensivisiitistä estradille! Onhan Jussi Lampi toki massiivinen näky, joten aplodit eivät kyllä turhaan tulleet. Hauskana kontrastina massiivisuudelle lavalle raahustaa pyssysankari Frank (Miska Kaukonen), joka muistuttaa ulkoiselta olemukseltaan erästä myyttistä hahmoa, joka ampuu varjoaan nopeammin. Miehelle käy vähän köpelösti heti alkuun, mutta eipä hänestä niin vaan päästä, omallatunnolla kun on kaikenlaista aina Makuunin filmipalautuksista lähtien Kreikan velkoihin, ja kaikki asiat on saatava hoidettua ennen kuin voi poistua manan majoille. Kaiken pahan alku ja juuri tuntui olevan Vekke Rämö (Santtu Karvonen), mies joka purkaa vanhoja rakennuksia uusien tieltä ja punoo hyvä veli-verkostoja ja miljoona muutakin asiaa, ja tätä sitten kyllä toistetaan aina tarvittaessa ja muutenkin. Näyttämön keskiosa pyörii taas ja mahdollistaa sen, että tapahtumapaikat vaihtuvat kapakkatunnelmista preerialle ja takaisin. Oviaukkoja riittää myös, ja niistä sitten tullaan milloin missäkin hahmossa. Omia suosikkejani olivat varsinkin Miskan esittämä pikkupoika Henkka, joka ärrää mukavasti sortaen oli kovin huolissaan siitä, että inkkarit vievät mukanaan sellaista ryhmää, joka tykkää uittaa kaarnalaivoja. Ja entäs sitten toinen mokoma Elmeri (Santtu Karvonen), joka nojaili kummallisessa asennossa kaktukseen ja lateli viisauksiaan h y v i n  r a u h a l l i s e e n  j a  h a l l i t t u u n  p u h e t y y l i i n. Nerokasta! Santun hahmoista potin räjäytti myös jenkkityyliin puhuva sheriffi, pitkin metsää koluava inkkari Nalkuttava Majava sekä juuri oikealla hetkellä saapuva ratsuväki Luutnantti Mäkine etunenässään. Miskan hahmoista parhaat naurut irrotti Yksinäinen Ratsastaja sekä rasittavuuteen asti Seurankipeä Ratsastaja, oman tunnarin omistava Nobody sekä täysin hillitön viinalle perso "vankkuripappi", jonka aamujumppa venyttelyineen oli loistava! Sarina Röhrille lankesi kaikkien verevien naisten hahmot ja uhoava Billy The F*cking Kid, kaikki kunnia hänelle kyllä mutta kuten länkkäreissä yleensäkin, naiset ovat usein vain sotkemassa kuvioita ja tiellä... Teksti oli täynnä erinäisiä viittauksia Turun seutuun, osan sieltä bongasin ihan itseksenikin, mutta osa olisi mennyt muuten ohi ellei yleisö olisi hirnunut jutuille sopivassa kohdassa. Paljon oli nerokkaita lausahduksia, pahaenteistä korppikotkaa liitelemässä, intiaanipäällikköä joka halusi skalpeerata vähän toisenlaisia nahkoja kuin mihin on totuttu, lännen nopein eli tietysti Usain Colt, letkeää tanssikuviota ja varsinkin pöhköjä hahmoja, niistä minä tykkään! Niin ja olihan paikalla asiantuntijakin, joka kertoi lisää kangastuksesta ja pierun syvemmästä olemuksesta. Kaiken olisi kruunannut se, että lavalle olisi hiipparoinut kojootin hahmossa kettu, joka muina otuksina jolkotteli meitä vastaan kesäteatteriin saapuessamme. Salamyhkäinen katse oli sillä otuksella kyllä...

kuva Matti Vahtera

Miinusta : Välillä tuntui siltä, että tarina jauhoi paikallaan ja toisaalta taas välillä toistettiin liikaa samoja asioita. Jutuissa tosiaan viljeltiin paikallisia erikoisuuksia aika tavalla (olen huomannut saman aiemmissakin jutuissa) ja se mikä turkulaista kovin naurattaa, ei hämeenlinnalaista naurata yhtään. Kunhan nauroin lämpimikseni muiden mukana... Balladi villistä Länsi-Suomestahan tämä oli, että sen puoleen minun on tästä asiasta turha rutista sen enempiä. Paikalla olisi voinut olla myynnissä myös pemmikaania ( Lucky Lukensa lukeneet tietävät kyllä mistä on kyse), sen avulla olisi päässyt hyvin tunnelmaan mukaan!

Muuta : Viileä oli ilta, joten lämmintä mukaan! Tuuli oli kohtalaisen hyytävä, onneksi katsomo ja lava on kauttaaltaan katettu, eipä pääse sade yllättämään ketään. Onnistuin pääsemään juttusille mieskolmikon kanssa, ja lopputuloksena lähiaikoina on luvassa Santtu Karvosen ja Jussi Lammen haastattelu täällä. Miska Kaukosen haastatteluhan täältä jo löytyykin valmiiksi. Aiemminhan vähän kritisoin Miskan pelleilyrooleja, mutta nähtyäni välissä Trainspottingin ja Vadelmavenepakolaisen on miehellä lupa taas hölmöillä minun puolestani ainakin tämän kesän ajan...

Vetämättömät saa Kesäteatterikärpäseltä neljä tähteä **** . 

There´s no Harri ja Kaikkihan me onnumme

Tähän väliin pari lyhyttä arvostelua jo aikaa sitten näkemistäni esityksistä :

There´s no Harri Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa oli ensi-illassa helmikuun lopulla ja minä maaliskuussa katsomassa. Komedia kertoo eräästä vuokratyöfirmasta, joka maksamattomien palkkojen vuoksi on saanut mm. viharyhmän Facebookkiin. Firman osakkaat (Jussi Lampi ja Ville Tiihonen) päättävät nostaa firmansa maineen pohjamudista ja lähtevät itse töihin hyvällä menestyksellä. Toinen päätyy "paistomieheksi" Lemminkäiselle ja toinen portaalimieheksi Destialle. Kommelluksiahan siitä seuraa ja uusia tuulia elämään. Kaikki yrittävät oikeasti olla jotain muuta kuin mitä ovat, tilanteet eivät loppupeleissä olekaan niin koomisia kuin ensin luulisi vaan pinnan alta paljastuu monenmoista tyytymättömyyttä mm. parisuhteeseen ja omaan elämään. Ilahduttavan paljon katsomossa oli miehiä ja suosittelenkin lämpimästi tätä erinäisille äijävoittoisille työporukoille ja toki naisillekin, sillä silmänruokaa riittää karskien asfalttimiesten muodossa. Firman sihteeri (Kaisa Mattila) oli mahdoton jatkuvassa jumppaamis-ja kuntoiluvimmassaan, Mari Perankoski Harrin vaimona heitti kehään mahtavat komediennentaitonsa ja oli aika hillitön tapaus. Asfalttimiehet (Juha Jokela ja Panu Vauhkonen) uhkuivat testosteronia katsomoon asti, moni ei tosin tykännyt jatkuvasta kiroilemisesta mutta kepeästihän isotkin miehet tarvittaessa tanssahtelivat. Jussi Lammen olemuksessa oli jotain outoa tällä kertaa, se jäi meitä oikein vaivaamaan. Jotenkin varovainen liikkeissään ja eleissään? Ihana Ville Tiihonen ja ystävystyminen siivoojan kanssa (Vappu Nalbantoglu), minäkin haluaisin itselleni sellaisen "leijonaystävän". Esityksestä jäi oikein hyvä mieli ja siksipä annan sille neljä tähteä ****.

Hämeenlinnan Eräs-teatterin Kaikkihan me onnumme oli oikein laadukas esitys. Sirkku Peltolan teksti oli herkullista kuten aina ja toimi etenkin dialogeissa, jossa välillä piti oikein keskittyä kuuntelemaan kun henkilöt puhuivat molemmat omia juttujaan. Näytelmä kertoo kahdesta miehestä, joista toinen on ns. parempiosainen ja toinen taas ei. Miehet ovat kohdanneet aiemmin vuosia sitten ja kohtaaminen on muuttanut toisen miehen elämän totaalisesti ja nyt kun he vuosien päästä uudelleen sattumalta tapaavat, haluaa toinen mies kiittää saamastaan avusta tarjoamalla unohtumattoman illan. Unohtumaton ilta todellakin tulee, molemmat heräävät sairaalasta vierekkäisiltä vuoteilta. Pidin kovasti molemmista miesrooleista, laatutyötä. Parhaimmista reploista vastasi toisen äiti, joka lateli välillä sellaista tekstiä että morjens. Yleisökin tuntui kovasti tykkäävän tästä ja aina on hienoa nähdä näin laadukasta teatteria ihan harrastelijaryhmältäkin. Neljä tähteä myös tälle esitykselle ****.

Kesäteatterikauden avaus

Tulikin sitten yhden viikon aikana käytyä kolme kertaa teatterissa :)

Ensin olin Tampereen Komediateatterissa katsomassa farssia "Hulvaton hotelli".Esitys oli nimensä veroinen,ovista tultiin ja mentiin ja kummallisia sattumuksia tapahtui koko ajan.Esityspäivänä oli mieletön helle,näyttelijät saivat pyyhkiä hikeä otsaltaan koko ajan.Harmiton farssi,joka sopii oikein hyvin kesäteatteriesitykseksi (miksei myös muutenkin).Parasta antia oli Jukka Leistin ilmeet ja Heikki Railevirta "ruumiina".Näyttelijöiltä meni muutaman kerran pokkakin oikein kunnolla...

Seuraavaksi oli Heinolan kesäteatterissa ja näytelmänä taas farssi "Ranskalainen pyjama",joka tunnetaan myös nimellä "Älä pukeudu päivälliselle".Olin ensimmäistä kertaa Heinolassa ja paikka oli oikein mukava!Näytelmän olin nähnyt ennenkin,mutta pääosanesittäjät Jaakko Saariluoma ja Puntti Valtonen houkuttivat minut taas katsomaan tätä kohkaamista.Mielettömän sopan pojat saivatkin taas aikaiseksi!Lisäpointsit hervottomalle kokki-Brigittelle,jota esitti Saara Kotkaniemi.Jussi Lampi oli myös sangen vaikuttava ilmestys,etenkin oviaukossa seisoessaan.

Viikonloppuna olin sitten Sappeella katsomassa "Tankki täyteen".Mukana oli myös musiikkia ja se sopi oikein hyvin.Parasta antia olivat tutut kohtaukset,kuten Reinikaisen ja Juhanan kertoma nudistileirivitsi,rovastin mopedinkorjausjutut ja tietysti legendaarinen lavatanssireissu.Mukavaa viihdettä tämäkin.

Teatterikärpänen ojentaa kaikille näille kolmelle esitykselle neljä tähteä :)