Donkey Hot / Puoli-Q

Donkey Hot / Q-teatteri, Puoli-Q

Suomen suurin musikaali Töölön pienimmällä näyttämöllä

Ensi-ilta 3.4. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Tuotanto Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu/ohjauksen koulutusohjelma ja Q-teatteri

Käsikirjoitus ja ohjaus Juho Mantere (TeaK/Oma, tait.opinnäyte, TeM)
Sävellys Henri Lyysaari (SibA)
Laulujen sanat Henri Lyysaari ja Juho Mantere
Puku-ja lavastussuunnittelu Riina Nieminen (Aalto ARTS)
Valosuunnittelu Vilma Vantola (TeaK/Vma, tait.opinnäyte, TeM)
Äänisuunnittelu Pekka Kiiliäinen (TeaK/Äma, tait.opinnäyte, TeM)

Muusikot : Aleksi Kaufmann, Juhana Kiiski ja Henri Lyysaari

Näyttämöllä : Joel Hirvonen (TeaK/Nma), Lotta Kaihua (Q-teatteri), Pyry Kähkönen (TeaK/Nma, tait.opinnäyte, TeM), Miro Lopperi (TeaK/Nma, tait.opinnäyte, TeM), Sonja Silvander (TeaK/Nma), Anna-Sofia Tuominen (TeaK/Nma, tait.opinnäyte, TeM) ja Nenna Tyni (TeaK, Nma)

Jusu (Anna-Sofia Tuominen) ja mystinen kirvesmies (Miro Lopperi) 

 Joskus käy niin, että siinä vaiheessa kun kausi alkaa olla ns. paketissa ja kaikki tärkeimmät ja omassa päässä odotetuimmat jutut on nähty ja koettu ja joukosta selkeät suosikit nousseet teatterikevääni onnistujiksi, tulee takavasemmalta musta hevonen, jonka olemassaolosta ei vuoden alussa tiennyt mitään ja karauttaa heittämällä kärkeen. Donkey Hotin kohdalla kävi näin.

 Väkeä on peruutuspaikkoja kärkkymässä kymmenen, ja vain nopeimmat pääsevät mukaan. Puoli-Q:n katsomo on pieni, mutta ihmeen paljon väkeä sinne saatiin sullottua. Takanäyttämöllä (eli lämpiössä, jossa äsken vielä odotimme esityksen alkua) häärää rakennustarkastaja (Miro Lopperi) lätisemässä puhelimeen ja hokemassa kivasti "Näinpä niin!" ja asiaakin. Koko tila alkaa olla surkeassa kunnossa ja kaikenlaista ylläriä on löytynyt. Koko paska kannattaisi purkaa ja rakentaa tilalle hotelli. Tärkeän puhelun keskeyttää "anteeksi että olen olemassa"-tyylinen Jusu (Anna-Sofia Tuominen), joka on tullut teatterille viikoksi työharjoitteluun ja ei oikein tiedä, kenelle pitäisi ilmoittautua ja mitä hänen pitäisi edes tehdä. Neito yksinjäätyään astuu varovasti näyttämölle (paikka, josta hän on aina haaveillut) ja sitten alkaakin tapahtua. Ensimmäinen biisi pamahtaa käyntiin, lisää väkeä glittereissään astuu estradille ja siitä hetkestä tiesin, että nyt Tallea viedään ja tulen nauttimaan jokaisesta hetkestä - ja mikä nautinnollisinta, ei minkäänlaista käryä siitä, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.

 Jostain ilmestyy myös mystinen kirvesmies kirveineen ja elämänviisauksineen (Miro Lopperi) ja sitten käy niin, että illan esitys on peruttu sattuneesta syystä. Hesarin arvostelussa peräti kuudella tähdellä palkittu loppuunmyydyille katsomoille pyörinyt hittinäytelmä Don Quijotesta on peruutettu, koska tähtinäyttelijät (Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Jussi Nikkilä, Laura Birn ja Pirjo Lonka) ovat tiettävästi ihan muualla. Jaa mistä tämä tiedetään? Näyttämölle on tunkenut kovin ammattiylpeätä porukkaa pukusuunnittelijasta ääni-ja valomiehiin, ja otetaanpa skype-yhteys Birnin Lauraan. Siellähän porukka on melkoisessa kunnossa jossain ihan muualla, drinkit käsissään ja etenkin Jussille ja Ellulle ei sopisi tarjota enää yhtikäs mitään.

Cervantesin ja Jusun herkkä hetki 

 Teatterin suurelle yleisölle tuntemattomat tärkeät taustajoukot ryhtyvät yhteislauluun, jossa ei oikein tunnuta ymmärtävän sitä, että nyt olisi vapaa ilta ja pitäisi mennä aiemmin kotiin. Huomasin liikuttuvani siitä ajatuksesta, että esityksen päätyttyä "te menette takaisin perheittenne pariin ja takkatulien ääreen", mutta miten meille käy, kun teatteri on koti ja perhe. Kyllä minäkin tunnen olevani katsomossa enemmän kotonani kuin kotona, ja tunsin tuskan ja tyhjän olon itsekin hetkellisesti.

 Mutta eipä hätää, onhan meillä Jusu, teatterikone, mielikuvitusta ja alitajunta, ja yhtäkkiä kaikki on mahdollista ja illan esitys pelastettavissa. Seuraavan parituntisen aikana näemme sellaisen Don Quijoten, että oksat pois. Mukaan Sancho Panzaksi napataan ohimennen teatterin siivooja (Lotta Kaihua). Ja siinä sivussa ja ohessa oman hetkensä saavat myös mm. itse Cervantes (ilman housuja tosin, roolissa Sonja Silvander) ja Mihail Bulgakov (Pyry Kähkönen), jonka heitto tulevaan mestariteokseen liittyen yhdistettynä paljonpuhuvaan katseeseen nostatti väliaplodit ja ihan syystä. Tokihan lavalla nähdään myös Orson Welles (Joel Hirvonen), Harry Potter (Nenna Tyni), Kurt Cobain (Miro Lopperi) ja Hamlet (Lotta Kaihua), ihan fyysisenä kappaleena Don Quijote-kirjakin saamassa aikamoista käsittelyä, yksi karvainen takapuoli (jota tuijotin hämmentyneenä käsittämättömästä syystä aika kauan), huutonaurua yleisön suunnalta, ruumiita, aasi ja taas se rakennustarkastaja ja vielä tunkemassa kättään aasin peräreikään. Siinä vaiheessa huvittuneena mietin, että miksi nautin tästäkin kohtauksesta ylettömän paljon ja miksi näissä omituisuuksissa näyttää olevan aina mukana Miro Lopperi! Tammikuun alussa vuoden ensimmäisenä näytelmänäni näin Kansallisteatterissa Karamazovin veljekset ja siinäkin oli Miro lavalla, ja viikon kuluttua Takomolla Tohtori Frankenstein voittaa kuoleman sama homma ja täysin käsittämättömän briljantti meininki. Tarkempi tutkailu paljasti vielä senkin, että Takomon jutussa oli Lopperin lisäksi muitakin "tuttuja" : ohjaajana yllätys yllätys Juho Mantere ja ääni-ja valosuunnittelijana Pekka Kiiliäinen. Tuskin maltan odottaa seuraavia yhteistyön hedelmiä!

Stalin (Nenna Tyni) ja Bulgakov (Pyry Kähkönen) 

 Mutta voihan Jusu! Jotenkin aluksi kovin vaatimaton ja niin vilpittömän kirkaskatseinen ja -otsainen tyyppi, joka nousee hienosti koko näytelmän pelastajaksi ja sankariksi! Hiiteen se ajatus, että kaikki mieliinjäävät sankarihahmot olisivat aina miehiä. U-s-k-o-m-a-t-t-o-m-a-n upea ja hengästyttävä roolisuoritus Anna-Sofia Tuomiselta, ja mitä laulua ja mikä läsnäolo! Vähän vaikuttaisi siltä, että Teatterikärpäsen kevään paras roolityö (vaikkei kyseessä toki mikään kilpailu koskaan olekaan, aina sieltä hyvien joukosta joku nousee ylitse muiden) on tässä!

 Olen erityisen onnellinen tietysti myös ihan koko työryhmän puolesta, silkkaa onnistumista ihan kaikilla! Ja mitä porukkaa on valmistumassa TeaKista, en osaa enempiä hehkuttaa. Nämä esitykset puhukoot puolestaan. Tämä oli täydellinen kokonaisuus : täynnä hillitöntä nerokkuutta niin reploissa kuin laulujen sanoissakin, tykkejä biisejä, yllätyksellisyyttä, mielettömiä hahmoja ja oivallista tilankäyttöä. Katsojille tarjottiin aivokarkkia jatkuvalla syötöllä ja mielessä kävi moneen otteeseen ajatus, että eihän tämä ole edes mahdollista! Nähdä jotain näin posketonta ja samalla näin täydellistä!

 Olin pääsiäisviikkoon asti sitä mieltä, että kevään ykkönen itselläni on KOM-teatterin Making of Lea. Siinä oltiin suomenkielisen teatterin ensiaskelten ytimessä ja siinä korostui rakkaus niin teatterintekemistä kuin suomen kieltä kohtaan. Näen paljon yhtäläisyyksiä tämän Donkey Hotin kanssa, jossa vielä nostettiin esiin "teatterikoneen" taustajoukot, joita ilman ei yhtäkään esitystä synny eikä esitetä. Pimeässä hiljaisessa tilassa seisova näyttelijä ei yksin riitä - teatterin todellinen taika syntyy monen eri ihmisen yhteistyönä jokaikinen ilta. Sen kun muistaisi aina.

Kurt Cobain (Miro Lopperi) ja Hamlet (Lotta Kaihua) 

 Donkey Hot on hyvä esimerkki myös siitä teatteriesityksen katoavaisuudesta, joka usein jää rintaan raastamaan pitkäksikin aikaa esitysten päätyttyä. Kun haluaisi nähdä vielä kerran ja sen jälkeen kenties kerran vielä. Kuulla tuon laulun, muistaa mitä seuraavaksi tulee ja yllättyä silti "ai se menikin näin!", nauraa poskilihaksensa kipeäksi, liikuttua, vaikuttua, nähdä tietyt tanssimuuvit ja kokea "ruumiita, taidetta ja muuta paskaa" ja sen, kun "dramaturgia hörppää vettä". Jokaisen kohtauksen jälkeen olin sitä mieltä, että eiiiiii, haluaisin nähdä tuon uudestaan! Mutta ei, en näe tätä uudestaan. Tämä juuri sinä iltana juuri siinä hetkessä oli ainutkertainen kokemus, ja siinä on teatterin suola ja muut mausteet. Ja mikä parasta, tasaisin väliajoin tulee eteen jotain, josta olen tismalleen samaa mieltä ja josta poistuttaessa tekee mieli heitellä voltteja vaikkei edes osaa ja tekee mieli ladella paljon kirosanoja kehumismielessä "ai jumalauta että oli kova, voi helvetti mikä paketti, ai ssssaattttana että olikin, VITTUUUU"-tyyliin. Tämänkaltaisten esitysten vuoksi minulla pysyy mielenkiinto yllä teatteria kohtaan. Onneksi näitä herkkuja tämän tästä tulee, muuten olisin siirtynyt aikaa sitten muihin harrastuksiin tai jäänyt sängynpohjalle lukemaan kirjoja.

 Donkey Hotia ei näe moni muukaan uudestaan. Esityksiä on jäljellä nimittäin tasan yksi (24.4. klo 18.30) ja sekin loppuunvarattu tiettävästi. Hyvällä säkällä saattaisi saada peruutuspaikan, mutta hölmö on se joka jättää tilaisuutensa käyttämättä. Elättelen tosin suuria toiveita siitä, että tämä saisi kutsun Tampereelle Teatterikesään...

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen alennetulla lipulla, kiitos Q-teatteri!)

Valmiina muistamaan / KOKO Teatteri

Valmiina muistamaan / KOKO Teatteri

Ensi-ilta 16.11. 2018, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Taina West ja Eeva Litmanen
Ohjaus Tiina Pirhonen
Musiikki Jussi Tuurna ja Vilma Timonen
Puvut Maiju Hovi
Koreografia Karoliina Kauhanen
Valo-ja äänisuunnittelu  Juha Tuisku

Rooleissa : Eeva Litmanen, Anna-Sofia Tuominen, Pyry Kähkönen, Tatu Siivonen, Karoliina Franck ja Vilma Timonen

 Jos "Valmiina muistamaan" olisi ollut kevätkauden ohjelmistossa, olisi se ehkä jäänyt minulta näkemättä. Keväällä alkoi tulla jo pientä ylitarjontaa ja ähkyä sisällissota/kansalaissota/vapaussota/veljessota -aiheisista teatterijutuista, millä nimellä vuoden 1918 tapahtumia nyt sitten halutaankin muistella. Pääasia on, että muistetaan! Itse kävin katsomassa KOM-teatterin "Veriruusut" (joka myös nähtävissä nyt Yle Areenassa), Työviksen "Tytöt 1918" ja Tampereen Teatterin "Teatteri taistelussa". Muutakin tarjontaa olisi ollut, mutta valintani kohdistui mainitsemiini kolmeen hyvin erityyliseen esitykseen. Onneksi näyttelijä Eeva Litmasen vaiettuun sukutarinaan pohjautuva "Valmiina muistamaan" tuli ohjelmistoon vasta loppuvuodesta, sillä esitys kiinnosti minua ennakkoon kovasti ja tässä välissä olin ehtinyt nähdä paljon muuta ja toisenlaista, joten pääkopassani oli taas enemmän tilaa tälle kuvastolle. Tärkeää olisi, että tämän aihepiirin esitystarjonta ei loppuisi vuoteen 2018 ja jatkuisi hamaan tulevaisuuteen säännöllisin väliajoin. Jotta emme unohtaisi.

 Esityksen nimikin jo kertoo sen, että aiemmin ei ole oltu valmiita muistamaan ja muistelemaan. Nyt on ollut juuri oikea hetki. Uskallan väittää, että ihan jokaisessa suvussa on omat tapahtumaketjunsa joista on visusti vaiettu ja jotka on haluttu unohtaa. Vaatii rohkeutta tuoda oma historiansa ja omat juurensa kaiken kansan nähtäville ja luettavaksi (Eeva Litmasen sukutarinasta on tänä vuonna julkaistu myös kirja Surun suitsima suku (Like), kirjaa oli myynnissä myös KOKO Teatterissa 25 € hintaan). Vaikka kipeitäkin asioita tulee ilmi, voimme ymmärtää paremmin itseämme. Kuka minä olen, mistä minä tulen, mitä haluan muistettavan menneistä sukupolvista, millaisen muiston itse haluan jättää. Unohtaa ei sovi, mutta voi ymmärtää tehtyjä valintoja, antaa anteeksi, katsoa tulevaan luottavaisesti - huolehtia omalta osaltaan siitä, että sama ei toistuisi.

 KOKO Teatterin katsomossa meillä on harras tunnelma. Kantele soi. Pian lavalle astelee itse Eeva Litmanen, tämä on hänen sukunsa tarina. Olemme kaikki valmiina, aistit auki. Lavalle astelevat myös Eevan isoäiti Anna (Anna-Sofia Tuominen) sekä isoisä Taneli (Pyry Kähkönen). Nuoret ovat kuin suoraan vanhasta Suomi-filmistä, jossa  on ikuinen kesä, neidot sorjia Eloveena-tyttöjä huiveineen ja nuorukaiset riihipaidoissaan salskean komeita - sellaisia, jotka nappaavat tuosta noin syliinsä ja vievät mennessään tanssin pyörteisiin tai kantavat pirttiin kynnyksen yli. Kohta jo pistetäänkin tanssiksi ja siinä menossa matot pöllyävät ja jalat vispaavat siihen tahtiin, että hiki tulee jo katsellessa. Pian on oma tupa ja lapsiakin alkaa siunaantua, nälkäisiä suita.

 Kohtapa ollaankin nykyajassa joulunvietossa ja tarina saa absurdin käänteen, kun Eeva Litmanen (niin, kaikkihan tietävät että hän on Larin Parasken tyttären pojanpojan tytär?) tuo joulunpöydän ääreen tuntemattoman asunnottoman nuorenparin Joosefin ja Marian, joka vielä sattuu olemaan raskaana. Tutulta kuulostaa ja käykin ilmi, että ennenkin on tuntemattomia autettu ja tarjottu niin yöpymispaikkaa kuin lämmintä ruokaakin. Yhteisöllisyyttä, evakkoja nääs. Lahjoja jaellaan ja terästettyä glögiä maistellaan, ja porukka alkaa humaltua (paitsi Maria ja Joosef, jotka ovat jo toisaalla huilaamassa). Tatun (Tatu Siivonen) paketista paljastuu sisällissota-aiheiset pelikortit ja innokkaasti Eevan tytär Karo (Karoliina Franck) ja tämän bestis Vilma (Vilma Timonen) haluavat pelata nimenomaan punaisten puolella. Eipä sitä ennen puolta valittu ja viihdettä revitty siitä, ollaanko punaisten vai valkoisten puolesta "pelaamassa". Tatu on sentään vannoutunut Marski-fani, Mannerheimin kuva komeilee paraatipaikalla joulukuusessakin...

 Näitä joulukamoja roudataan ees ja taas tasaisin väliajoin, ja palataan ajassa taaksepäin takaisin Annan ja Tanelin ei-niin-auvoisaan yhteiseloon. Huutoa ja turhautumista piisaa, ja huomaan keskittymiskykyni vähän herpaantuvan. Suoraan töiden jälkeen aamuvuorosta teatteriinlähtö ei aina ole ihan se järkevin ratkaisu, ja se tuntuu jälleen kostautuvan. Onneksi tarinan lomaan on upotettu myös kaunista musiikkia ja komeaa laulua, ja kappaleiden myötä harhaileva mieleni palautuu jälleen raiteilleen. Toisaalla taas Taneli tärisee punaisten joukoissa ase käsissään, hätä on käsinkosketeltavaa. Piileskelyä, rajan yli hiiviskelyä "pelko persiissä" kiinnijäämisestä, kuulusteluja, helliä katseita ja kosketuksia ja toinen nainen, puukkohippasia, itsensä kovettamista. Joulupöydän ääressäkin käydään taas eikä sielläkään oikein iloluontoista menoa ole, vaikka touhu kyllä naurattaa.

 Lopussa palataan takaisin alun rauhaan ja seesteisyyteen, olo on levollinen ja jotenkin puhdistunut. Kaikki se melskaaminen on takana, on kanteleen vieno sointi ja kauniita sanoja - kuulasta laulua, joka herkistää mielen.

 Kokonaisuudesta en saanut ihan täysin otetta, mutta sekavia aikoja on eletty toki ennenkin... Näin jälkikäteen ajateltuna parasta olivat hetket, joissa ei sanoja tarvittu. Katseet, kosketukset, ikävä ja kaipuu. Anna-Sofia Tuomisen ääni ja läsnäolo. Eeva Litmanen sivummalla tarkkailemassa vakavana, mutta ymmärtävä katse silmissään. Syrjässä, mutta kuitenkin kaiken keskellä. Valmiina muistamaan.

Esityskuvat (c) Heidi Bergström

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KOKO Teatteri!)

Haastattelussa Pyry Kähkönen

TeaKin N3-vuosikurssilla opiskelevan Pyry Kähkösen tapasin huhtikuun loppupuolella 2018 Daniel´s Caféssa Helsingissä. Ennen haastattelua olin käynyt katsomassa TeaKissa näytelmää ”Leipäkorin muotoinen tyttö”, jossa Pyry oli mukana.

”Tää on muuten mun ensimmäinen haastatteluni, jännää!” Pyry toteaa heti alkuun. ”Ensimmäinen ja viimeinen”, vitsailen minä hassunhauskasti omasta mielestäni ja tästä onkin hyvä jatkaa sitten rennosti. Ei paineita…

Vuonna 1995 lätkän MM-kisojen jälkihuumassa syntynyt Pyry on horoskoopiltaan kaksonen. ”Oon kotoisin Ruutanasta, Kangasalta. Synnyin Tampereella. Sukuni on kotoisin Ypäjältä lähes kokonaan. Lihasulassa ja Ruutanassa kävin ala-asteen, ja yläasteen sekä lukion kävin Kangasalla. Lukion jälkeen pääsin Lahden Kansanopistoon ja siitä alkoi sitten teatterihommat. Lahdessa asuttiin Kansanopistolla samassa kerroksessa yhden käytävän varrella kaikki. Nyt asun täällä Helsingissä.”

Pyry (c) Teatterikärpänen 

Mitä teet vapaa-ajallasi? ”Kyllä mä silloin tällöin käyn pelaamassa yhdessä höntsyjoukkueessa jalkapalloa, joskus oon pelannut ihan kunnollakin. 16-vuotiaana lopetin, alkoi mennä homma liian vakavaksi ja muut asiat alkoivat kiinnostaa enemmän. Musiikkia tykkään harrastaa, muttei siihenkään ole kauheasti ollut aikaa. Koulu vie oikeastaan kaiken ajan. Kaikenlainen liikunta taitaa olla tällä hetkellä ”se juttu”, innostun milloin mistäkin lajista. Pääosin tosin kuntosalilla, jos jossain. Se on niin helppoa vaan mennä.”

Mitenkäs soittotaito? Olen kuullut huhuja… ”8-vuotiaana aloin soittaa harmonikkaa. Katsoin televisiosta Hopeista ja Kultaista Harmonikkaa ja sanoin äidilleni, että mäkin haluan tuollaisen ja haluan soittaa. Soittotunneilla kävin 17-vuotiaaksi asti, välissä tuli soitettua itsekseni opiskellen pianoakin ja rumpuja. Oon ollut siinä mielessä onnellisessa asemassa, että vanhempani ostivat mulle kai puolet omista rummuistani, ne kuitenkin maksaa aika tavalla, ja muutenkin ”sponssasivat” musiikkiharrastustani. Kaverini kanssa hakattiin omakotitalon yläkerrassa rumpuja keskiyöhön asti… Kitaraa mä soitan myös. Huuliharppua oon koittanut soittaa myös mutta se on nyt vähän jäänyt, se olisi hieno oppia oikein kunnolla haltsaamaan. Teatterijutuistani oon jokaisessa soittanut tai laulanut, poikkeuksena tämä jonka näit äsken. Ennen lunastin paikkani takanasoittavana muusikkona, nyt pääsin näyttelemäänkin vähän heh. Kyllä livemusiikki teatterissa on hienoa, ymmärrän ihan täysin miksi ihmiset sitä aina mukaan haluaa.”

Mitkä asiat ovat sydäntäsi lähellä? (Pyry tuijottaa pitkään ikkunasta ulos) ”Jaa-a. Ei mitkään asiat, hahah! No, jos mulla olisi enemmän aikaa, kyllä mä panostaisin ystäviini enemmän ja viettäisin heidän kanssaan enemmän aikaa. Voisin perustaa bändinkin ja tekisin kappaleita. Urheilisin hitokseen enemmän ja pelaisin jalkapalloa. Ja kävisin ulkona.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”En ota kaikkia asioita liian vakavasti. Oon käytännönläheinen ja mulla on kai hyvä rytmitaju, muutenkin kuin musiikillisessa mielessä. Näytteleminenhän on myös tavallaan musiikkia.”

Onko sinulla jotain erikoistaitoja/kikkoja? ”Mä oon hyvä tunaroimaan asioita! Se saattaa toimia joskus, varsinkin jos lavalla mokaa, jatko on yleensä hyvin mielenkiintoista. Äskenkin meni jännästi pokka ja pinnan alla kupli vahvasti… Lavan ulkopuolelta kikkoja? Mä teen Vesa-Matti Loiri -imitaatioita silloin tällöin, en tiedä onko se nyt kikka ollenkaan mutta tykkään pelleillä ja matkia ihmisiä. Liippaa tarpeeksi läheltä kuitenkin.”

Entäs ruuanlaittobravuurit ja karaoket? ”Ruuanlaittoa tulee harrastettua aika vähän, arjessa sille ei ikävä kyllä ole mun elämässäni tällä hetkellä tilaa. Äkkiä tulee jotain smoothieta vaan väsättyä. Mutta jos haluan oikein säväyttää, kokkaan intialaista currytahnalla höystettyä tulista kastiketta. Sellaisesta pidän itse ja teen myös muille. Karaokessa tulee kyllä käytyä, viimeksi muutama päivä sitten ensi-illan jälkeen. Kaveriporukalla tulee käytyä, yksin olen muistaakseni ollut kerran laulamassa yhden biisin, se oli hassua. Baddingin biisejä tykkään laulaa, pidän hänen kappaleistaan kovasti muutenkin ja muutkin tuntuvat tykkäävän. Kiva kun mummot taputtaa. ”Valot” on aina ollut ihan lempparibiisini Baddingin tuotannosta, karaokessa lempparini on ”Illan varjoon himmeään”. ”Valot” on liian herkkä kappale karaokeen ja ne karaokeversiot menee aina liian nopeasti.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Tanssi, samalla tulisi tasapaino ja erilainen kehonhallinta käyttöön. Haluaisin, että mulla olisi tosi hyvä tasapaino ja venyvyys. Itsevarmuuden lisäys ei olisi myöskään pahitteeksi.”

Vinttiteatteri/Siitä mihin jäimme (c) Antti Kulmala 

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin teatterijuttusi? ”Kyllä se varmaankin on se ihan ensimmäinen isompi teatterijuttuni, eli Lahden Kansanopiston ”Reviisori”. Päärooli Hlestakov jaettiin kolmeen osaan ja olin yksi niistä, sitä ennen en ollut kauheasti näytellyt. Se oli kyllä paha kakku! Tuntui siltä, että joka esityksessä hävetti ja pelotti ja ahdisti olla lavalla lähes yksin aika lähellä yleisöä vielä, ei ollut oikein mitään niksejä siihen olemiseen. Kyllä se sitten meni! ”Romeo ja Julia”, joka tehtiin vuosi sitten koulun kanssa Takomolle, oli myös vaikea juttu.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Kummitätini on taidevälittäjä, ammatikseen taiteen parissa työskenteleviä ei ole muita. Taiteista on kyllä muuten nautittu ja meillä on aina laulettu ja soitettu paljon. Serkkuni Johanna Mäkeläinen on erittäin loistava, nouseva folk-artisti. Hänellä on erittäin hyviä biisejä, kuunnelkaa ihmeessä! Pieni mainos tähän väliin. Ollessani pieni vanhempani olivat Lihasulan näytelmäpiirissä ja minäkin siellä pyörin pari vuotta. Olivat näytelleet Ypäjän kylän seurojentalolla itsekirjoittamissaan hömppäjutuissa myös. Muutenkin vanhempani ovat olleet siinä suhteessa avoimia, että oon saanut valita ja kokeilla kiinnostuksenkohteitani itse, eikä ole sanottu että ”et sä tuolla tule koskaan työllistymään”…” toteaa Pyry ja haastattelu vähän keskeytyy, kun ikkunan ohitse menee kevään ensimmäinen tyyppi ilman paitaa.

Mitenkäs sinulla sitten teatterikipinä syttyi? ”Kyllä se taisi syttyä siellä Lihasulan näytelmäpiirissä. Hienointa oli nähdä pienenä poikana kaikki lavasteet ja puvut, ja vaikka lavasteet olivat pahvia, tuntui niin uskomattomalta että joku sai leikkiä siellä maailmassa. Takahuone oli mielestäni kaikkein siistein paikka, hiukan jopa taisin fanittaa sitä. Taika ja salaisuus on siellä takahuoneessa läsnä, mutta me emme katsomosta näe sinne. Näytelmäpiiriläiset oli hauskoja tyyppejä ja koko meininki tuntui mukavalta.”

”Yläasteella mä menin ilmaisutaidon kurssille, ensin kyllä luulin sen olevan vaan jotain hihhulointia, itse kun pelasin jalkapalloa. Siskoni kannustamana kuitenkin menin mukaan ja pääsin pelleilemään lavalle. Lukiossa tehtiin abivuonna ABBA-musikaali (ei tosiaan ollut Mamma Mia, koska ei tietenkään saatu oikeuksia eikä sen puoleen kyllä haettukaan) ja silloin mä hain kouluunkin ekan kerran. Varsinainen ”point of no-return” oli sitten Lahdessa, siellä ihmiset olivat kivoja ja kaikki lähtivät juttuihin innolla mukaan. Ei ollut mitään takakenoilua tyyliin ei kiinnosta enkä kehtaa. Siellä tajusin, että tää on mun juttuni. Lahdessa olin 2014-2015. TeaKiin pääsin 2015 keväällä. 2014 hain Nätylle myös, TeaKiin en sinä vuonna hakenut lainkaan koska en ehtinyt tekemään ennakkotehtäviä ajoissa. Nätyllä tipuin heti ekassa vaiheessa ja varmaan ihan syystäkin, en ollut tehnyt teatteria varsinaisesti ollenkaan. Onneksi pääsin sitten Lahteen, siellä opin työnteon ja asialle omistautumisen merkityksen.”

Oliko teillä koulussa ala-asteella sitten näytelmiä joulujuhlissa tai vastaavissa? ”Muistan, että esitettiin ”Päivänsäde ja menninkäinen” ja rehtorimme keksi, että pojat esittävätkin päivänsäteitä ja tytöt menninkäisiä. Oli varsin hauskaa kun pojat painelivat sukkahousut jaloissa sitten, vähän tämmöistä vanhanaikaista huumoria. Silloin lapsena se oli kaikista kyllä hauskaa ja esitys oli hitti. Mä esitin pää-Päivänsädettä. Lihasulan näytelmäpiirin juttujen jälkeen tämä oli mun eka roolini”, muistelee Pyry ja minä muistelen, että Kummelissa oli studioyleisönä kerran Lihasulan Martat mukamas. Tärkeä tieto.

Ja nyt opiskelet kolmannella vuosikurssilla TeaKissa. Onko opiskelu ollut odotustesi mukaista vai onko tullut yllätyksiä vastaan? ”No, mä jotenkin odotin, että täällä revitään sielu kappaleiksi ja susta otetaan kaikki irti. Näin mä kuvittelin silloin Lahdessa ollessani. Kuri on kova ja töitä tehdään kovasti. Odotin, että täällä vaadittaisiin enemmän, mikä tuntuu hölmöltä sanoa näin. Itse pystyy päättämään, haluatko vaatia itseltäsi enemmän. Täällä on ”helppoa” ja turvallista olla, ja välillä voi halutessaan ottaa rennommin jos siltä tuntuu. Teatteria ei mun mielestäni voi opiskella liian ryppyotsaisesti eikä näytteleminen saa olla liiallista puristamista muutenkaan. Oon lopettanut kokonaan liiallisen pumppaamisen ja kohkaamisen ennen esitystä, joskus se on toki tarpeen jos on löysä olo ja tuntuu ettei kiinnosta. Silloin on revittävä itsensä kiinnostumaan asioista. Näytellessä olisi toivottavaa olla kiinnostunut näyttelemisestä. Puristaminen on kuitenkin vaaraksi.”

Kuka on kumminäyttelijäsi? ”Mulla on niitä kaksikin, Jussi Vatanen ja Olavi Uusivirta. Olin kuullut jo aiemmin, että koulussa voi valita itselleen kumminäyttelijän ja se tuntui hienolta ajatukselta jo silloin. Jussi oli mulla ensimmäisenä mielessä, oon kovasti tykännyt hänen töistään telkkarin ja elokuvan puolella, lavalla en ollut häntä nähnyt koskaan. Vaikutti hyvältä tyypiltä, pidin hänen huumoristaan. Olavi Uusivirran musiikkia rakastan, se on mielestäni nerokasta ja Olavi on varsinainen eläin lavalla. Olin sitten Kansallisteatterissa katsomassa jotain esitystä ja hän sattui olemaan samassa näytöksessä, menin esityksen jälkeen juttusille ja kysyin kummikseni spontaanisti. Oon kyllä tosi tyytyväinen tähän tilanteeseen, he ovat niin erilaisia tyyppejä molemmat.”

Vinttiteatteri/Siitä mihin jäimme (c) Antti Kulmala 

Onko sinulla ollut jossain vaiheessa vaihtoehtoa B, eli onko kiinnostanut joku muu ala? ”Lukioaikoina vaihtoehto A oli oikeasti kai vielä musiikki, mutta ajattelin ettei mulla riitä rahkeet, sillä en ollut erityisen hyvä missään soittimessa. Musiikinopettajahommat kiinnosti. Näytteleminen nousi sitten A-vaihtoehdoksi myöhemmin. Äitini aina ehdotti, että voisin hakea luokanopettajaksi tai nuoriso-ohjaajaksi. Ei se mua kai oikeasti koskaan kunnolla kiinnostanut.”

Miksi haluat näyttelijäksi? ”Se on varmaan homma, missä musta voisi olla eniten hyötyä tässä yhteiskunnassa. Siinäpä se.”

Mikä on ollut toistaiseksi tärkein oppi, jonka olet saanut? Voit vastata useammankin. ”Hmmm…Tätä on vähän vaikea selittää sanoin. Kun näyttelee jonkun kanssa (tai on missä tahansa tilanteessa), niin tärkeämpää on keskittyä itse tilanteeseen kuin keskittyä keskittymään. Se on vähän hankalaa. Konkreettinen keino tähän on, että pyrin enemmänkin seuraamaan kuin suoraan katsomaan vastanäyttelijääni tai muuta asiaa johon pitäisi keskittyä. Keskittyy oikeisiin asioihin eikä itseensä.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Johnny Depp! Häntä oon aina ihaillut. Ja Leonardo DiCaprio. Lisäksi yksi tänhetkisistä ihastuksistani on Tom Hardy. Voi että, pelkkiä miehiä tulee nyt vastattua.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit oikein fantasioida asialla? ”Hannu-Pekka Björkmanin kanssa olisi upeaa näytellä!”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton? ”Jos ihan realistisesti vastaan, niin se olisi varmasti joku kurssikavereistani. Joku, jonka kanssa olen ennenkin laulanut. Mutta jos oikein fantasioidaan ... vastaan kyllä sittenkin vielä saman!”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Vinttiteatterissa Turun lähellä Paattisilla ja Lahden Kansanopiston ja TeaKin jutut. Muualla en ole ollut.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai koko proggis. ”Viimesyksyinen TeaKin monologijuttu oli todella tärkeä, mukana tekemässä olivat myös puheen lehtori Malla Kuuranne ja näyttelijäntyön proffa HP Björkman, molemmat todella ”isoja” tyyppejä. Koko ryhmämme onnistui hienosti. Ykkösvuoden pienoisnäytelmä ”Wonderland” oli hieno myös, samoin Lahden ”Reviisori” ja viimesyksyinen TeaKin ”Saatanan teatteri”. Saatanan teatteri oli kyllä kova juttu, onnistuin siinä musiikillisestikin säveltämään kappaleen. Sitä oli kiva esittää ja ihmisten kanssa kunnolla häröillä lavalla.”

Miten selittäisit sanonnan ”teatterin taika”? Mainitsit takahuoneen taian jo aiemmin, mutta onko se jotain muutakin? ”Mun mielestäni se on tietynlaista flirttiä yleisön kanssa. Leffassa on omat juttunsa ja teatterissa omat - ”tää tulis täältä näin”. Kyse on myös mielikuvituksesta. Voidaan kuvitella, että näyttelijä lentää, vaikka hän nostaisi vaan kätensä sivuilleen. Sama juttu voi koskettaa, olla ironinen ja täysin epärealistinen, mutta silti totta. Yhteinen mielikuvittelu katsojan ja esiintyjän välillä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Tämmöinen hieno aurinkoinen sää, ihmisten hyväntahtoisuus, hyvät jutut, musiikki ja hyvät biisit, se jos joku on tosissaan (vaikkei olisi edes kovin hyväkään), moikkaavat bussikuskit!”

Perinteinen yhteiskuva ... 

Kärsitkö ramppikuumeesta? ”Aiemmin kärsin paljonkin. Kyllä mulla vieläkin saattaa posket punottaa, mutta joskus tuli ihan pakokauhunomainen tunne ja hengistystä ahdisti. Ei halunnut mennä lavalle ollenkaan. Nykyään pärjään kyllä asian kanssa. Yllättävät harvakseltaankin mukavat kokemukset lavalta ja siellä olemisesta kantoivat aina jaksamaan yrittämään uudestaan vaikka ahdisti. Se tunne kun huomaat, että yleisö nauttii siitä, mitä teet on vaan niin mieletön.”

Onko sinulla omia rutiineja/rituaaleja, joita toistat ennen esitystä? ”Tykkään ennen esitystä järjestää kaikki tavarat paikoilleen, siitä tulee sellainen ”kohta mennään”-juttu ja ylimääräiset asiat saa samalla pois mielestä. Ei mulla mitään ihmeempiä rituaaleja ole muita.”

Kerro joku legendaarinen sählinki lavalta. ”Pokka on mennyt kyllä usein ja moneen otteeseen, mutta se nyt ei ole mitään legendaarista.” 

Kerro joku hyvä muisto. ”Lapsuuden kalareissut ystäväni Ollin kanssa. Isän ja perheen kanssa soutelemista...”

Tulevia rooleja? ”Syksyllä olen mukana KokoTeatterissa yhdessä jutussa, marraskuussa ensi-illassa.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Ei varsinaisesti ole, mutta voin sanoa, että kannattaa nauraa ihmisten kanssa, vähän pilke silmäkulmassa.”

Osaatko imitoida ketään, muita kuin Vesku Loiria? ”Kyllä mä tykkään matkia kaikkea ja kaikkia aika paljonkin, mutta Hobitti-leffan Smaug-lohikäärmettä oon yrittänyt imitoida aika pitkään, eli Benedict Cumberbatchia. Oon mielestäni jotenkin onnistunutkin”, kertoilee Pyry ja sitten molemmat esitämme pätkän Smaugia…

Mikä sarjakuvahahmo tai muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Olisin varmaan Aku Ankka, koska sehän on varsinainen sählääjä! Haluaisin olla Lassista ja Leevistä se Lassi.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankari, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Se olisi sähläämässä asioita, mutta hyvän tuurinsa ansiosta saisi asiat hoidettua jotenkin. Tai joku muu hoitaisi sen puolesta hommat. Sympatia-Sakke olisi tyypin nimi.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Oooooo! Mä pyrkisin nauttimaan kaikista sellaisista asioista, jotka me mielletään feminiinisiksi. Nauttisin feminiinisestä kehostani, esim. mahdollisesti ohuimmista ranteistani tai pehmeimmistä muodoistani. Laittaisin pitkiä hameita päälleni ynnä muuta. Luin ”Tanskalainen tyttö”-kirjan ja siinä kuvattiin todella kauniisti se, miten hän laittoi silkkistä hametta päälleen. Voin niin tehdä miehenäkin toki. Mutta jos olisin päivän nainen, sellaista fiilistelisin sen päivän. Ja kävisin potkaisemassa jotain ahdistelijaa munille.”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Olisinko siis yksin siellä? Jonkun soittimen ottaisin ja kynän ja paperia. Kuulostaapa hienolta. Tabletin ottaisin, josta katselisin HBO:n ja Netflixin juttuja. Voisin seurata uutisiakin sen kautta. Ruuaksi ottaisin mummun lihapullia, jos ne olisi riistasta tehtyjä. Ja mummun perunoita ja voita. Juotavaksi piimää tai olutta.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan tekisit ja kuinka korkealle? ”Se olisi sellaisella korkeudella, ettei hirveästi sattuisi, jos tippuisi yllättäen. Siellä olisi keinu ainakin.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”Huh mitä kysymyksiä sulla! Tästäpä lonkalta heitän, että menisin dinosauruksia katsomaan. Ja varhaisia luolamaalauksia. Eeeeeeei kun mä menisin Amerikkaan alkuperäisväestön henkiä ja bailuja fiilistelemään!”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi? ”Se olisi varmaan aika hauska ja kevyt esitys, kevyttä draamaa. Minua voisi esittää kuka vaan.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Mä lähden laulutunnille ja sitten illalla menen katsomaan luokkalaisteni esitystä ”Jessikan pentu” TeaKiin.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

Mistä sanasta pidät vähiten? - Raiskaus

Mikä sytyttää sinut? - Rokkenroll!

Mikä sammuttaa intohimosi? - Nipottaminen

Mikä on suosikkikirosanasi? - Paska

Mitä ääntä rakastat? - Klassinen viulu

Mitä ääntä inhoat? - Hammaslääkärin pora

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Merimies

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Lakimies

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Tervetuloa!