Kinky Boots / Helsingin Kaupunginteatteri

Kinky Boots / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 30.8. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Harvey Fierstein
Musiikki ja laulujen sanat Cyndi Lauper
Suomennos Kari Arffman ja Hanna Kaila
Ohjaus Samuel Harjanne
Orkestraatio Stephen Oremus
Kapellimestari Eeva Kontu
Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Naamioinnin ja kampausten suunnittelu Henri Karjalainen

Rooleissa : Lauri Mikkola, Petrus Kähkönen, Miska Sagulin/Samuel Vihma, Atte Halinen/Kaspian Kallio, Raili Raitala, Anna Victoria Eriksson, Tero Koponen, (Laura Alajääski äitiyslomalla nyt), Leenamari Unho, Sanna Saarijärvi, Joachim Wigelius, Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi, Christoffer Strandberg, Kari Mattila, Mikko Vihma, Heikki Ranta, Antti Timonen, Jack Johansson, Juha Jokela, Tuukka Leppänen, Kai Lähdesmäki, Unto Nuora, Sami Paasila, Justus Pienmunne, Emilia Nyman, Helena Haaranen, Kirsi Karlenius, Sonja Pajunoja ja Inka Tiitinen

 Onko muka käynyt niin, että kirjoitan Kinky Bootsista seitsemän kuukautta ensi-illan jälkeen? Kyllä, näin on päässyt käymään. Pääsin onnekseni näkemään musikaalin koeyleisön joukossa elokuussa 1,5 viikkoa ennen ensi-iltaa, mutta koska kyseessä oli vielä tavallaan harjoitustilanne, siitä ei saanut kirjoittaa riviäkään ainakaan tänne blogiin. Somessa hehkutin sitäkin vetoa kyllä, näimme ihan kokonaisen shown ilman mitään ylimääräisiä taukoja (ohjaaja Samuel Harjanne olisi voinut keskeyttää esityksen) ja koko homma vaikutti jo aivan valmiilta paketilta. Jätin menemättä ensi-iltaan kutsusta huolimatta, koska "kyllä sen sitten ehtii myöhemminkin nähdä". Toisin kävi! Kinky Boots -huuma valtasi tämän maan alta aikayksikön, syksyn esitykset varattiin loppuun ennen kuin Lola ehti napsauttaa sormiaan ja musikaalista on kirjoitettu tukuttain ylistäviä arvioita ja somekommentteja. Mitäpä lisättävää minulla niihin olisi, kun nyt onnistuin sitten viimeinkin näkemään ihan "virallisen" shown? Yritetään.

 Charlie (Petrus Kähkönen) saa johdettavakseen perinteikkään, mutta huonosti menestyvän kenkätehtaan isänsä kuoltua. Myynti ei oikein vedä ja vaikuttaa siltä, että täytynee laittaa pillit pussiin ja irtisanoa työntekijät. Sattumalta Charlie törmää Lolaan (Lauri Mikkola), joka ei olekaan mikään ihan tavallinen pulliainen vaan jumalainen drag queen. Lolalla on huoli : millään ei meinaa löytyä upeita korkokenkiä, joiden korko kestäisi miehen painon. Tästähän se idea sitten lähtee lentoon. Charlie ja kumppanit alkavat valmistaa näyttäviä ja myös kestäviä kenkiä erityiseen käyttöön.

Charlie ja Lola 

 Ei tämä pelkästä kenkienvalmistuksesta kerro, ehei. Tärkein opetus tulee siitä, että tulisi hyväksyä muut ja ennenkaikkea itsensä sellaisena kuin on. Ajateltavaa tulee myös ns. "äiti pojastaan pappia toivoi"-tyylisestä kuviosta, isien ja poikien välisestä suhteesta ja odotuksista, jotka eivät täyttyneetkään. "Liian suurista kengistä".

 Hehkutetaan tähän perään nyt sitten samoja asioita, mitä hehkutin jo elokuussa koeyleisöreissun jälkimainingeissa :

* Jestas mikä show! Ei tarvitse lähteä Suomesta mihinkään nähdäkseen laadukkaita musikaaleja. Olen muuten päättänyt pysytellä lähivuosina vain ja ainostaan Suomen rajojen sisäpuolella, mitä teatterireissuihinkin tulee. Ensinnäkin, minulla ei ole varaa reissata. Toiseksi, osallistun samalla omalta osaltani ilmastomuutosta vastustamaan, kun en lennä mihinkään. Kolmanneksi, haluan tukea sitä osaamista, jota meiltä nyt jo löytyy.

* Jestas mikä Lola! Lauri Mikkolaa ei tainnut kukaan osata veikata Lolan rooliin, mutta niin vaan tuli "musta hevonen" ja rynni voittoon. Mikä ääni, mikä karisma, mitkä muuvit! MIKÄ MIELETÖN ÄÄNI!

Lola ja Enkelit 

* Jestas mitkä Lolan Enkelit (Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi ja Christoffer Strandberg)! No huh huh mikä porukka! Koko sali sähköistyy hetkessä, kun Lolan Enkelit saapuvat keimaillen paikalle. Koin erityisen vahvaa sääri-, reisi- ja pakarakateutta tätä porukkaa ihaillessani. Meikäläinen kun vetäisisi kinkyt bootsit jalkaan, siinä paukkuisivat nivelsiteet heti ensiaskelilla, eikä tämmöisen tallukan jalassa näyttäisi muutenkaan miltään. Mutta nämä tyypit!

Petrus Kähkönen 

* Jestas mikä Petrus Kähkönen! "Sielukas mies" on semmoista herkuttelua, että. Mies ja ääni, kyllä. Vielä tämän kevään Helsingissä, syksyllä Tampereella kellonsoittajana...

 Lisäksi haluan erityisesti mainita Anna Victoria Erikssonin Laurenin roolissa, mainio hahmo ja se "Charlieeeee, oikeeestiii!" on vallan nerokasta menoa. Hiukan lähtee ihastuminen käsistä Laurenilla. Upeaa katsottavaa on väen rytmikäs tepastelu liikkuvalla liukuhihnalla, asenteella ja taidolla sitä mennään eikä meinata lanteet keinuen. Meikäläinenhän ei pysy pystyssä edes juoksumatolla, joka ei ole käynnissä.

 Yksittäisistä kappaleista suosikkini on "Jäänhän sydämees", jonka Lola esittää hoitokodissa. Upeat valot, upea kohtaus kaikkineen. Mieleeni tuli heti ensinäkemällä (ja myös toisella kerralla) viisuvoittaja Conchita Wurst vetäisemässä voimabiisiään, varsin kohottava olo oli minulla katsomossa tätä seuratessani ja nauttiessani, ja tuntui siltä että nousen metrin ilmaan penkistäni.

 Välillä on ihan pakko käyttää voimasanoja. Onhan tämä nyt HELVETTI SENTÄÄN kova juttu! Menkää katsomaan ja tiedätte, mistä on kohistu syksystä alkaen. Ei muuta lisättävää.

Esityskuvat (c) Mirka Kleemola

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Kirsikkatarha / Helsingin Kaupunginteatteri

Kirsikkatarha / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 28.2. 2019, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Teksti Anton Tšehov (vihdoinkin löysin erikoismerkit!)
Suomennos Martti Anhava
Ohjaus Lauri Maijala
Sävellys Lauri Porra
Lavastus Janne Vasama
Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Naamiointi ja kampaukset Jaana Nykänen
Dramaturgi Merja Turunen

Orkesteri : Siljamari Heikinheimo/Eriikka Maalismaa (1 viulu), Kreeta-Julia Heikkilä/Terhi Paldanius (2 viulu), Hanna Hohti/Maarit Holkko (alttoviulu) ja Petja Kainulainen/Liina-Mari Raivola (sello)

Rooleissa : Heidi Herala, Emilia Sinisalo, Sonja Kuittinen, Kari Mattila, Chike Ohanwe, Eero Saarinen, Aino Seppo, Sanna Majuri, Unto Nuora, Heikki Ranta, Jouko Klemettilä, Tommi Eronen ja Seppo Maijala

Heidi Herala 

 Jos minulta kysyttäisiin rakkaimpia teatterikokemuksiani, Anton Tšehovin kova kolmikko Vanja-eno, Lokki ja Kolme sisarta keikkuisi listallani hyvin korkealla. Jotenkin olen onnistunut näkemään ne juuri oikeaan aikaan. Juuri tämä ohjaaja, juuri tämä työryhmä. Tšehovin viimeiseksi näytelmäksi jäänyt Kirsikkatarha oli minulla jäänyt näkemättä toistaiseksi, vaikka parikin mahdollisuutta olisi aiemmin ollut. Vaan eipä ole enää näkemättä sekään, siitä kiitos Helsingin Kaupunginteatterille ja Lauri Maijalalle - ja näistä jälkimmäinen on suurin syy siihen, miksi juuri tämä tulkinta kiinnosti. Ennen esitystä oli teatterin ylälämpiössä kiehtova taiteilijatapaaminen (ja esityksen jälkeen haastateltiin näyttelijöitäkin lavalla, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta jäädä, koska kotiinpaluu olisi venähtänyt liian myöhäiseksi). Näyttelijä Sanna-June Hyde haastatteli ohjaaja Maijalaa reilut puoli tuntia ja yleisökin esitti pari kysymystä. Erittäin mielenkiintoinen haastattelu, ja sen jälkeen siirryimme sujuvasti katsomon puolelle. Teatteriseuranani oli tällä kertaa Maija, ja projektini "Vie tuntematon teatteriin" sai oikein mukavan jatkon. Maija-pitoinen päivä!

 Alussa näyttelijät saapuvat vihreät ilmapallot käsissään rivistöön lavan edustalle ja heidät esitellään yksitellen, aikamoisen joraamisen siivittämänä. Ranevskaja (Heidi Herala) on pitkään selin yleisöön. Jään tuijottamaan hänen varjoaan ja ilmapalloa. Esirippu nousee ja sen takaa paljastuu rakas kartano Kirsikkatarha puineen. Seinillä piirroksia, vähän aavemaisiakin. Kaiken keskellä aidattu lastenhuone leluineen. Näihin ei kukaan saa koskea. Ranevskajan pieni poika on hukkunut vuosia sitten läheiseen jokeen. Talo ja piha täynnä ihania ja myös kipeitä muistoja, mutta aina sinne on palattava. Sitten Lopahin (Chike Ohanwe) ilmoittaa, että talo olisi pistettävä myyntiin. Olisi päästettävä irti.

Ranevskaja ja Lopahin 

 Ensimmäinen puolisko on täynnä paikasta toiseen juoksemista. Mitä oikein paetaan tai yritetään saada kiinni? Itseään ei ainakaan pääse karkuun, vaikka kuinka juoksisi. Mihin on kiire? Elämään? Juhlitaan, tanssitaan ja suudellaan kuin viimeistä päivää. En ihan täysin lämpene, olen jotenkin odottavaisissa tunnelmissa. Veikeä hahmo on Unto Nuoran antaumuksella tulkitsema valkoturkkinen koiruus, joka janoaa rapsutuksia ja niitä myös saa. Vaikutuksen tekee ikuinen opiskelija Trofimov (Tommi Eronen). Jotenkin mieleeni jää kaihertamaan avaimia vyötäisillään kantava Varja (Emilia Sinisalo) sekä Grisha-pojan hauta, josta tuli mieleeni toisaalta suuri keinu, toisaalta ison kellon viisari. Aika kuluu, mutta takaisin menneeseen ei voi palata, vaikka heilunnan suunta vaihtuisi. Ei voi estää jo tapahtunutta, on vain elettävä kuin viimeistä päivää. Joka hetki täysillä.

Unto Nuora 

 Odotukseni palkittiin väliajan jälkeen, kun jousikvartetti astui kehiin. Lauri Porran sielukkaat sävellykset menivät suoraan luihin ja ytimiin, ja liikutuksen aalto pyyhkäisi ylitseni useampaan otteeseen. Musiikin voima on ihmeellinen, ja jotenkin aloin jännittää loppua. Verkkokalvoilleni painui syvimmin taas punaisessa puvussaan ja meklarinnuija kädessään vimmaisesti tanssiva Unto Nuora. Erikoisia muuveja nähtiin muillakin, enkä meinannut välillä saada silmiäni irti Jašan (Heikki Ranta) kiemurtelusta kirjavissa housuissaan.

 Kirsikkatarha menee kaupaksi, ostajana Lopahin. Puut kaadetaan, uusi sukupolvi ottaa kaiken haltuunsa ja suunnittelee lohkovansa maista vuokratontteja. On vihdoinkin aika päästää irti. Katse tulevaan. Helpotus. Haikeus. Toiveikkuus. Vielä viimeinen syleily. Lakanat huonekalujen ja lelujen päälle. Valot. Punaiset ilmapallot. Yksinäinen palvelija Firs (Seppo Maijala) kaiken keskellä, jäänne menneestä. Ja tähän päälle viulut ja sello. Meikäläistä viedään taas ja tuntuu siltä, että kohoan penkistä ilmaan lamppujen ja pallojen mukana. Miten täydellisen upea lopetus, joka jää mieleni sopukoihin pyörimään pitkäksi aikaa.

 Haluaisin nähdä tämän uudestaan. Ehkä keväämmällä, jos suinkin ehdin.

 Kiitos, ja erityiskiitos pienestä sinikantisesta käsiohjelmasta ja todella kiinnostavista Heidi Heralan työpäiväkirjaotteista!

ps. Mainio lisä onnistuneelle teatteri-illalle! Tuttuja näyttelijöitä toimi yllättäen narikkahenkilökuntana ja takkien seasta tuli bongattua ainakin Raili Raitala, Mikko Vihma, Eija Vilpas ja Tuukka Leppänen, joista jälkimmäiselle ojensin takkini ja herra sai siitä aikamoisen sähköiskun.

Esityskuvat (c) Stefan Bremer

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Kaasua, komisario Palmu! / Helsingin Kaupunginteatteri

Kaasua, komisario Palmu! / Helsingin Kaupunginteatteri, Suuri näyttämö

Ensi-ilta 29.11. 2018, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Dramatisointi Mika Waltarin romaanista Joel Elstelä
Esitysdramaturgia ja ohjaus Heikki Kujanpää
Sävellys Timo Hietala
Dramaturgi Merja Turunen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Petteri Heiskanen
Äänisuunnittelu Janne Brelih
Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen
Peruukit Anu Laaksonen

 Rooleissa : Kari Väänänen, Heikki Ranta, Petrus Kähkönen, Miiko Toiviainen, Sara Paasikoski, Tuukka Leppänen, Jouko Klemettilä, Vuokko Hovatta, Eero Saarinen, Kari Mattila, Kaisa Torkkel, Kirsi Karlenius ja Kai Lähdesmäki

Orkesteri : Joakim "Jusu" Berghäll/Max Zenger, Mikko "Gunu" Karjalainen/Tomi Nikku, Panu Savolainen/Ilkka Uksila, Jori Huhtala/Juuso Rinta ja Tuomas Timonen/Anssi Tirkkonen

Virta, eloton koiruus, Palmu ja Kokki 

 Lemppari-Palmuni eli "Komisario Palmun erehdys" tuli nähtyä ensimmäistä kertaa väreissä muutama vuosi sitten HKT:n Arena-näyttämöllä ja silloin jo mietiskelin, että tästäköhän alkaa Palmu-sarja teattereissa. Waltarin teosta "Kuka murhasi rouva Skrofin?" en ole lukenut ja lukuisia kertoja teeveestä tullutta Matti Kassilan ohjaamaa elokuvaa en ole kokonaisuudessaan nähnyt koskaan ja arvatkaa miksi? Minulla on ikuiset traumat leffassa saarnaaja Mustapään roolissa nähdystä Risto Mäkelästä, jonka pelkkää ääntä kammoksuin silloin ja kammoksun ja suorastaan inhoan edelleen. Vielä nykyäänkin siirryn toiseen huoneeseen Mustapään hahmon ilmestyessä ruudulle, ja siksipä on jäänyt joitain kohtauksia leffasta näkemättä... Toinen leffasta hiukan positiivisemmassa sävyssä mieleeni jäänyt hahmo on ollut taiteilija Kurt Kuurna, jonka roolissa Pentti Siimes teki suhteellisen herkullisen ja ylitsepääsemättömän tyypittelyn. Vaan annas olla...

 Ennen tätä esitystä kuuluin siihen porukkaan, joka ei ole koskaan onnistunut näkemään Kari Väänästä tositoimissa lavalla (kahvia olen hänelle kerran tarjoillut Hämeenlinnassa eräässä hyväntekeväisyystapahtumassa, jossa herra taisi olla juontohommissa), koska olen teatteriharrastukseni suhteen myöhäisherännäinen. Nyt kun siihen vihdoin tarjoutui tilaisuus, ei yksinkertaisesti voinut olla aktivoitumatta. Pelkästään hänen vuokseen jo kannattaa esitys nähdä, sen verran messevästi hän äksyilee Palmuna ja tallustelee kädet selän takana pitkin suuren näyttämön lavaa. Ja sitten nuoremman polven suosikkini vielä siihen perään yrittämässä pysyä maestron tahdissa - Heikki Ranta etsivä Virtana ja Petrus Kähkönen etsivä Kokin roolissa. Harmi, ettei kummallekaan siunaantunut lauluhommia tähän proggikseen! Olisivat käyneet uudestaan kostealla lounaalla kesken työpäivän, uusinta "Silmät tummat"-kappaleesta tämän kaksikon esittämänä olisi ollut enemmän kuin tervetullut lisä.

 Juonenkulusta ja erinäisten hahmojen motiiveista olin ihan yhtä pihalla kuin leffaakin katsoessani, aina ei ajatuksenkulku mene ihan samoja reittejä työryhmän kanssa ja en osannut katsoa tarinaa "sillä silmällä", että onko siellä nyt miten suuria aukkoja juonessa ja tarinankerronnassa. Pääasia, että viihdyin! Minusta toteutus tarjosi hienoa "vanhanaikaisuutta" ja tyylikkyyttä, ja mustavalkoiset filminpätkät taustalla ja etenkin puvustus (miten komeita herroja ja upeita daameja nähtiinkään) veivät minut arjen ulkopuolelle. Erityisen ja tarkoituksellisen lisämausteen toi liveorkesteri ja varsinkin Jusu Berghäll foley-äänineen. Aina en edes tajunnut, että heeeei nythän tuo kaveri tuolla sivummalla tekee kaasuhanan suhinaa, sanomalehden rapistelua ja pisuaarivisiittiä. Alkupuolella meni valitettavasti ohi eräs epämääräinen töräys, jonka johdosta Palmu käskytti nuorempiaan avaamaan ikkunaa kun ilma on pirun tunkkaista. Kaasua, komisario Palmu?

 Nyt en kokenut puistatuksen hetkiä saarnaaja Mustapään ollessa kehissä, vaikka eipä se Jouko Klemettilän tyypittelemä hahmo mikään iki-ihana ollut vieläkään. Siedettävä kuitenkin! Entäpä sitten boheemi taiteilija Kuurna (Miiko Toiviainen) ja nuoriherra Lankela (Tuukka Leppänen), jotka nautiskelevat yöelämästä aika tavalla? Jestas mikä parivaljakko! Miiko Toiviainen on aiemminkin kunnostautunut herkullisten tyyppien ja kohtauksenvarastajasivuhahmojen esittämisessä, ja tämä eläväinen, äänenkäytöllään kikkaileva ja "tarinankerrontaa elävöittävä" aatelinen on kyllä oivallinen lisä miehen hahmogalleriaan. Onneksemme Kuurnaa laulatti aika usein, sopi se kohtaukseen tahi ei. Elävöitetään hiukan, ja morfiinin ylistyslaulu soi päässäni väliajalle mentäessä.

Kuurnalla lie jotain tärkeää asiaa vaihteeksi 

 Kivasti oli muuten toteutettu kohtaus, jossa liuta herroja seisoi tunnistusrivissä! Pientä kivaa hupia tarjosi myös Virran ja Kokin keskinäinen piikittely ja etenkin Virran sinnikäs pätemisentarve ja innokkuus muistiinpanojen (ja naisten) suhteen.

 Olen unohtanut mainita, mistä koko tarina kertoo! No siitä, kuka mahtoikaan murhata iäkkään rouva Skrofin (Kirsi Karlenius). Rouva löytyy koiransa kera elottomana asunnostaan, kaasuhana auki. Jotain epäilyttävää Palmun mielestä kuviossa on. Kyseessähän on ilmiselvä murha! (Ja tähän torventöräys tai rummunpärinää) Oliko se tytärpuoli Kirsti (Sara Paasikoski) vai saarnaaja Mustapää vai nuoriherra Lankela vaiko sittenkin Kuurna? Vai varatuomari Lanne (Eero Saarinen) vai laulajatar Iiri Salmia (Vuokko Hovatta) vai hovimestari? Onko tarinassa edes hovimestaria, no epäillään varmuuden vuoksi häntäkin.

 Kyllä minä viihdyin mainiosti tämänkin Palmun seurassa! Extraviihtyvyyttä toi se, etten ollut tyypilliseen tapaani esitystä katsomassa yksin. Muutama viikko sitten päätin, että minäpä ryhdyn jatkossa tarjoamaan aveclippumahdollisuuttani jollekin tuntemattomalle, kenties pienituloiselle tai yksinäiselle ihmiselle. Olin meilitse yhteydessä Helsingin seurakuntaan ja sitä kautta löytyi seurakseni Kristiina, jonka tapasin ensimmäistä kertaa teatterin aulassa ennen esitystä. Voi kuulkaa, meillä oli oikein mukava ilta ja rupattelimme kahvittelun lomassa muustakin kuin teatterista. Kristiinakin piti kovasti esityksestä, hänestä oli hienoa nähdä "Vänä" livenä ja livemusiikki + äänitehosteet toivat kivaa extraa. Remontoidun Helsingin Kaupunginteatterin päänäyttämöllä oli hienoa käydä pitkästä aikaa, edellisestä kerrasta oli ehtinyt vierähtää jo vuosia. Onnistunut ilta monin tavoin!

Orkesteri 

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos HKT!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Rakastunut Shakespeare / Helsingin Kaupunginteatteri

Rakastunut Shakespeare / Helsingin Kaupunginteatterin suuri näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 25.1. 2018, kesto noin 2h 35min (väliaikoineen)

Alkuperäiskäsikirjoitus Marc Norman ja Tom Stoppard
Näyttämösovitus Lee Hall
Musiikki Paddy Cunneen
Ohjaus Kari Arffman
Suomennos Reita Lounatvuori
Koreografia Jyrki Karttunen
Lavastus Katariina Kirjavainen
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Petteri Heiskanen
Äänisuunnittelu Eero Niemi
Naamiointi ja kampaukset  Jaana Nykänen

Rooleissa : Heikki Ranta, Miila Virtanen, Tuukka Leppänen, Jari Pehkonen, Heidi Herala, Mikko Vihma, Rauno Ahonen, Petrus Kähkönen, Kari Mattila, Risto Kaskilahti, Matti Olavi Ranin, Helena Haaranen, Jouko Klemettilä, Eetu Alppi/Luca Elshout, Jyrki Kasper, Matti Rasila. Kai Lähdesmäki, Mikko Paloniemi, Unto Nuora, Juha Jokela, Ilkka Kokkonen, Kaisa Torkkel, Heidi Naakka, Inka Tiitinen, Raili Raitala, Kirsi Karlenius ja koirat Heppu/Kida

Miila Virtanen ja Heikki Ranta 

 Seitsemän Oscaria aikoinaan napsinut elokuva Rakastunut Shakespeare kuuluu meikäläisellä näkemättä jäi -sarjaan, mutta jostain kumman syystä innostuin valtavasti kuullessani sen tulevan Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon ja nähtyäni julistekuvat. Nyt olisi luvassa näemmä kuumia katseita ja tunteiden paloa, ja romantiikkaosasto onkin loistanut poissaolollaan ainakin minun näkemissäni esityksissä. Olen onnistunut aika hyvin välttelemään myös rakkausaiheisia elokuvia ja ehkä siitä syystä on tämä leffakin jäänyt näkemättä - siirappinen vyörytys kai vähän pelottaa, jos sellaista olisi kenties luvassa. Ettei vaan sisäinen romantikkoni heräisi, jestas sentään!

 Nyt näytelmän näkemisestä on kulunut liki viikko ja koen olevani vaikeuksissa kirjoittamisen suhteen. Haluan myös oman muusan, joka innostaisi entistä parempiin ja lennokkaisiin suorituksiin, vai pitäisikö hankkia sulkakynä ja vaihtaa formaattia täysin? Sitä paitsi Rakastunutta Sheikkispearea ajatellessa lähtee välittömästi soimaan päässä Olavi Uusivirran Rakkautta ilmassa -kappale ja ajatukset lähtevät muille urille. "Hengittäkää syvään nyt on rakkautta ilmassa". Tuo biisi voisi lähteä soimaan siinä kohdassa, kun Will Shakespeare (Heikki Ranta) kohtaa tanssiaisissa ensimmäisen kerran viehättävän Viola-neidon (Miila Virtanen) ja katseet ovat sitä luokkaa, että katsomossa tulee hiukan kateellinen olo. Illan komeinta kampausta kunnialla kantava lordi Wessex (Mikko Vihma) vetelee välittömästi mustia sukkia jalkaansa, kas kun neito on jo hänelle vaimoksi luvattu kuningattaren siunauksella ja eihän se nyt passaa, että samalle tontille ilmaantuu useampi paaluttaja, jos näin voi sanoa. Kilpakosijasta on päästävä eroon.

Oikealla lordi Wessex (Mikko Vihma) 

 No, toisaalla sitten takkuaa Shakespearen kirjoitushommat, kun uutta hupinäytelmää pitäisi rustata mutta ei vaan lähde ei. Paineen alla ei synny mitään, se on täälläkin suunnassa huomattu, joten tunnen miehen tuskan kyllä. Näytelmän nimi on sentään valmiina, Romeo ja se-joku-kuuluisan-merimiehen-tytär (ja mukana pitää olla koira, siitä kaikki tykkää). Sitä sitten lähdetään työstämään taidoiltaan varsin sekalaisen näyttelijäsakin kanssa - miehet tietysti naisten rooleissa, koska siihen aikaan naisia ei lavalla missään tapauksessa nähty. Romeon rooliin ei vaan tahdo löytyä ketään sopivaa koe-esiintymisistä huolimatta, kunnes paikalle saapuu ilmiömäinen Thomas Kent ja homma on sitämyöten selvä. Ken onkaan tämä salaperäinen nuorukainen? No hänhän on tietysti mieheksi sonnustautunut ja irtoviiksiin luottava Viola de Lesseps, Shakespearen suuri ihailija, mutta totuus käy ilmi vasta myöhemmässä vaiheessa.

Will ja Thomas Kent 

 Korviaan myöten pihkaantunut Will latelee neitokaiselle kollegansa ja ystävänsä Kit Marlowen (Tuukka Hut eiku Leppänen) avustuksella sonetteja parvekkeen alla ja kirjoitusinto ottaa tuulta alleen ah niin ihanasta, mutta kielletystä rakkaudesta. Romeo ja Julia saa alkunsa kiehtovalla tavalla, ja kohtauksia harjoitellaan sitä mukaa kun tekstiä syntyy. Hupinäytelmä tosin muuntuu traagiseksi rakkaustarinaksi. Kiehtovaa on myös seurata teatteriseurueen edesottamuksia, tulevan näytelmän esityspaikkaa kun joudutaan vaihtamaan lennossa (ja käsiohjelma valottaa vielä lisää näitä teatterikuvioita ja todellisia henkilöitä).

 Lämmin värimaailma niin vaatteissa kuin koko näyttämöllä viehätti silmääni suunnattomasti, ja olihan tämä nyt aikamoista silmäkarkkia noin muutenkin, miehiä mekoissa ja kalukukkaroissa. Erityispointsit etenkin Jouko Klemettilälle, Unto Nuoralle ja Petrus Kähköselle näistä visioista...

 Reipasta musiikkia ajan hengessä, tietäväinen kuningatar Elisabeth I (Helena Haaranen), miekkailua, koira - ja erityisen paljon pussailua. Tuli ihan mieleen se, kun katselin SKAM-sarjaa (olenhan oivallista kohderyhmää) ja välillä piti melkein hakea huulirasvaa, kun rohtuu huulet jo pelkästä ajatuksestakin saatikka sitten katselusta. Nyt meinasi käydä samoin, mutta jostain syystä vasen käteni puutui loppupuolella (sydämelle ehkä liikaa oli tämä?) ja olisin tiputtanut huulirasvat lattialle kuitenkin.

 Ja onhan se rakastunut pari nyt ihana! Kemiat kohtaavat, eikä joudu kiemurtelemaan liiasta siirappisuudestakaan. Lienee turha mainita, että Heikki Ranta on nappivalinta näemmä ihan mihin tahansa rooliin. Moista läsnäoloa harvoin on ollut tarjolla ja nyt sitä sitten saa kyllikseen. Nauttikaamme siis! Erikseen pitää vielä mainita konkari Rauno Ahonen, jonka suhteen silmäni aukesivat Suomen hauskin mies -näytelmän myötä. Seuralaiseni kuiskasi kesken kaiken "että tuohan vetää kuin Jussi Jurkka" ja sitä mielikuvaa ei sitten saatu millään pois, ja Fennymanin ilmestyminen lavalle hihitytti jo valmiiksi.

Rauno Ahonen 

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. kiitos HKT!)

Suomen hauskin mies / Helsingin Kaupunginteatteri

Suomen hauskin mies / Helsingin Kaupunginteatteri, Pieni näyttämö

Kantaesitys 2.11. 2017, kesto noin 2h 25min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Mikko Reitala ja Heikki Kujanpää
Ohjaus Heikki Kujanpää
Lavastus Pekka Korpiniitty
Musiikki Timo Hietala
Puvut Sari Salmela
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Äänisuunnittelu Aleksi Saura
Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen

Rooleissa : Martti Suosalo, Heikki Ranta, Rauno Ahonen, Vappu Nalbantoglu, Petrus Kähkönen, Risto Kaskilahti, Pekka Huotari, Jari Pehkonen, Pihla Pohjolainen, Mikko Reitala, Heikki Sankari, Tatu Sinisalo sekä Annika Venäläinen, Jani Jokinen, Jesse Mast ja Jarkko Soinikoski (mainittava on myös, että estradilla nähtiin ainakin myös Pekka Aitta-aho!)

 Suomen hauskin mies -näytökset myytiin loppuun syyskauden osalta kauan ennen ensi-iltaa, ennen kuin monikaan ehti aktivoitua lipunoston suhteen. No sehän on tietysti aina mahtavaa (paitsi jos kuuluu niihin, jotka jäivät ilman lippua ja polte olisi kova). Siinä mielessä voi työryhmä lähteä esitystä turvallisin mielin ja rennolla fiiliksellä vetämään, tupa on täynnä ja lisänäytöksetkin menevät kuin kuumille kiville. Vaan millainen mahtaisi olla tunnelma, jos jostain ylemmältä taholta, asioista päättävästä suunnasta tulisi tämänkaltainen käsky : "Teidän on pakko onnistua! Yksikään tuleva katsoja ei saa perua lippuaan, yksikään penkki ei saa olla tyhjänä. Onnistukaa, tai kuula kalloon, ihan jokaiselle!" Karisisi rentous taatusti, jos joutuisi näyttelemään henkensä edestä jokaikinen ilta, muuten huomista ei tulisi. Vai miten on? Kenties silloin löytyisi jostain pienikin hippunen erityistä taikaa, joka saisi jaksamaan ja ottamaan hetkestä kiinni. Kuin jokainen hetki, jokainen lausuttu repliikki olisi viimeinen.

 Minä näin ja koin torstain ensi-illassa jotain ainutkertaista. Jotain suunnatonta lämpöä ja läsnäoloa, joka nosti erityisellä tavalla arjessa ja pimeässä marraskuun illassa raahustamisen yläpuolelle. Parhautta on se tunne  katsomossa, kun naurattaa niin että päähän sattuu, ja samaan hengenvetoon ei oikein enää tiedä, mille tässä nyt nauretaan ja miksi. Tietää ainakin olevansa elossa, ainakin sillä hetkellä. Ihana tunne.

 Näyttelijä Toivo Parikka (Martti Suosalo) on passitettu näyttelijätovereineen Iso-Mjölön saarelle vankileirille. Eletään vuotta 1918. Parikkaa ja koko poppoota syytetään kirkkoherran murhasta Helsingin valtauksen aikana, ja Parikka esittääkin vankileirin komendantille, kapteeni Kalmille (Rauno Ahonen) varsin lennokkaan version tapahtumien kulusta, syistä ja seurauksista. Suomen hauskin mies, epäilemättä. On kuulunut huhuja, että lähiviikkoina leiri tulisi saamaan arvovaltaisia vieraita ja Kalm saa idean... Parikan tulisi kollegoineen valmistella vieraille takuuhauska näytelmä, sinne asti tulisi lisäaikaa ja näytelmän jälkeen vasta teloitus. Hyytävää. Vaihtoehdot ovat totisesti vähissä. Vaan jos ihme tapahtuisikin ja jostain ilmaantuisi todistaja ja uusi oikeudenkäynti? Olisiko sittenkin olemassa mahdollisuus päästä saarelta hengissä? Jääkäriluutnantti Nyborgilla (Heikki Ranta) on sydän täyttä kultaa, ja kova kuori murtumispisteessä. Parikan kanssa yhteinen sävel löytyy helposti, ja vastoin kaikkia määräyksiä hän oman kunniansa uhalla avustaa pientä teatteriporukkaa projektissaan. Vaatetuspuolella auttelee myös Kalmin vaimo Helen (Vappu Nalbantoglu), vaikka mielessä jäytää henkilökohtainen tragedia ja sen myötä kosto.

Rauno Ahonen ja Vappu Nalbantoglu

 Aulis (Petrus Kähkönen) sen kiteyttää : "Miten tämmöistä voi tapahtua ihan pienen matkan päässä Helsingin keskustasta? Eivätkö ihmiset tiedä?" Niin. Millaista on elo vankileirisaarella, kun jatkuva nälkä kurnii vatsassa ja kun jotain ruokaa saa, se on syömäkelvotonta mössöä. Puutteelliset peseytymismahdollisuudet, syöpäläiset, tarttuvat taudit ... ja kaiken päälle huoli viimeisillään raskaana olevasta Tyyne-vaimosta (Pihla Pohjolainen), joka on ties missä. Mieltäni liikutti ajatus siitä, miten Aulis veisi pienen perheensä joskus Korkeasaareen ja sitten jätskille. Pieni valonpilkahdus syttyi Auliksenkin katseessa. Ehkä joskus!

 Ja hupaisan näytelmänhän tulevat arvovaltaiset vieraat P.E. Svinhufvud (Risto Kaskilahti) ja saksalaiskenraali von der Goltz (Heikki Sankari) saamaan... tosin pieniä näyttelijävaihdoksia joudutaan suorittamaan (suostuihan se iltanäyttelijäkin pakon edessä lavalle!) ja katsomostakin etsitään sopivia ehdokkaita. Jos satutte muistamaan kulttimainetta nauttivan Tabu-sarjan ja sieltä sketsin hömppäfestivaaleista, nyt oli kyllä hömppäherraa lavalla potenssiin sata! Nukketeatteria kettupuuhkalla, miehiä mekoissa ja pienehköä esiintymisjännitystäkin ilmassa eräällä. Yleisö ulvoi naurusta. Parikka liian lyhyissä punteissaan, Suomen kuningas puujaloillaan, aatelointi... Huvitti vielä enemmän, jos oli mahdollisuus seurata sivummalla nolona kiemurtelevaa kapteeni Kalmia, jolla oli yllättäen myös oma roolinsa absurdissa näytelmässä. Hänhän osoittautui myös melkoiseksi kielimieheksi!

Heikki Ranta, Martti Suosalo ja Pekka Huotari letkassa 

 Kuten usein käy, vapauttava nauru juuttuu kurkkuun ja muuttuu palaksi, jota saa kantaa mukanaan kotiin asti. Loppukohtaus vetää jälleen hiljaiseksi, ilmaan jää vain hiljalleen leijuvat höyhenet, pimeys ja hiljaisuus.

 Suomen hauskin mies oli itselleni näytelmistä syksyn ehdottomasti odotetuin, ja odotukset täyttyivät kyllä hienosti. Yllätys oli se, miten pohjattoman surumielinen olo oli teatterilta lähtiessä. Ja samalla oli lämmin olo ja suupielet menivät väkisinkin hymyyn, kun ajatteli kokemaansa. Teatteria parhaimmillaan, tunteesta toiseen ja kyteviä ajatuksia. Miten hienosti oli uusitun pienen näyttämön tekniikkaa ja koko tilaa hyödynnetty (paljon komeammin kuin suuren näyttämön Maijassa), ja valo-ja äänimaailma sekä musiikki tukivat kokonaisuutta kauniisti.

Manu ja Hese, takuumiehet!

 Jos jokin yksittäinen kohtaus pitäisi nostaa esiin, niin kyllähän sydämessäni läikähti kerran jos toisenkin, kun Martti Suosalo ja Heikki Ranta keskenään temmelsivät näyttämöllä kaulakkain. Siinä "vanhan liiton" ja uuden polven takuumieheni pistelivät parastaan, ja ihan pelkästään näiden herrojen touhujen seuraamisen vuoksi esitys kannattaa jo nähdä. Vaan on toki paljon muutakin! Kuten sanottu, kokonaisuus on napakymppi - ja siinä sivussa voi oppia käteviä tapoja piilottaa makkara tai esittää luontevasti, miten hieno (isotissinen) nainen kävelee. Ranta muuten näytti malliesimerkin siitä, miten oikeaoppisesti esitetään humalaista! Kun koitetaan olla skarppina, mutta ote lipsuu ... (samalla tyylillä minulta on yritetty ostaa olutta, viimeistään siinä vaiheessa usein todellisuus paljastuu, kun alkaa juttua tulla).

 Erityisen suuren vaikutuksen minuun teki tällä kertaa Rauno Ahonen. Miksen ole aiemmin tajunnut?? Mieshän on nero!

 Kirjoitus on hyvä päättää kapteeni Kalmin sanoihin "Sehr Güüt!"

Esityskuvat (c) Tapio Vanhatalo

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HKT!)

Haastattelussa Heikki Ranta

Heikki Rannan tapasin helmikuun loppupuolella 2017 Cafe Talossa Helsingin Hakaniemessä. Heikki vietti vapaapäivää, joten illalla ei ollut Helsingin Kaupunginteatterissa Kirka-näytöstä.

Vuonna 1986 syntynyt Heikki on horoskoopiltaan jousimies. ”Oon Keminmaasta, Meri-Lapista kotoisin (kuten myös mm. Peter Franzen ja Tomi Alatalo). Ala-ja yläasteet kävin Keminmaassa, ja sen jälkeen menin Tornioon ammattikouluun. Vuonna 2005 muutin Ouluun ja sitten Helsinkiin, ensin kävin tosin armeijan Rovaniemellä.”

Mitä harrastat? ”Vaihtelevalla menestyksellä yritän pitää kunnostani huolta monipuolisesti – lenkkeilen, käyn punttisalilla… Nyt mulla on personal trainer, joka välillä vähän patistelee mua käymään salilla. Tänään piti olla tapaaminen, mutta hänpä sairastui ja sainkin yllättäen vapaapäivän. Hyvä juttu sinänsä, koska oon viime aikoina treenannut paljon ja siihen päälle esitykset, ja oon ollut aika poikki. Talvisin mä käyn pelaamassa jääkiekkoa, ”pipolätkää”. Oon joskus pelannut lätkää ihan joukkueessakin, enkä halunnut siitä kokonaan luopua. Sit mä soittelen silloin tällöin kitaraa, oon kyllä laiska harjoittelemaan mutta pystyn säestämään itseäni.”

Jaahas, vastasit sitten seuraavaan kysymykseen eli osaatko soittaa jotain soitinta? ”Kitaraa juu, jos sitä nyt osaamiseksi voi sanoa. Kyllä mä osaan! Pitää välillä osata myös kehua itseään, vaikka ei tunnu luontevalta.”

Oletko soittanut kitaraa tms. missään esityksessä? ”Oon juu. Oli näytelmä nimeltään ”Kuka maksaa innovaation?” , näyttelin siinä Jeesusta ja soitin pientä lastenkitaraa. Oli aika haastavaa, kun ei meinannut sormet mahtua siihen sitten millään! Oon mä joissakin koulun musademoissakin soitellut, mutta en muualla”, muistelee Heikki.

Heikki nappasi itsestään kuvan ulkosalla 

 Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Impulsiivisuus ja positiivinen röyhkeys, oon kuullut opettajiltanikin noista ja itse kyllä allekirjoitan ne myös. Mulla on aika ennakkoluuloton asenne tähän ammattiin. Mä en ehkä vielä oo maailman paras näyttelijä, mutta mä oon vilpitön, ennakkoluuloton ja hirveän innostunut tästä ammatista. Tosi harvoin sanon millekään ”ei”. Lähtövalmius on aika hyvä. Lapsenmielisyys, heittäytyminen. Oon tehnyt muutaman vuoden ajan improvisaatioteatteria Kolinassa ja se on kyllä jättänyt muhun jälkensä. Eri tilanteisiin kun menee ja aletaan luomaan jotain kohtausta, tuntuu että mulla on aina paljon annettavaa ja se tulee ihan selkäytimestä. Haasteena mulla on asioiden toistaminen. Nytkin tehdään Kirkaa 60 esitystä ja 30 kertaa oon tän kevään aikana Kirkan roolissa, ja 30 kertaa pitäisi pystyä pitämään sama taso yllä. Se on näyttelijän työssä haastavinta ja erottaa mielestäni hyvät näytteljät keskinkertaisista näyttelijöistä. Kun esitys sujuu hyvin, voi vaan fiilistellä, mutta kun on vähän huonompi päivä (niin kun meillä kaikilla välillä on), ammattitaito auttaa. Tää on mulle sellainen kehityksen alla oleva juttu, tasaisuus.”

Onko sinulla jotain bilekikkoja tai vastaavia erityistaitoja? ”Kyllä mä pistän itseni naurulle alttiiksi, eli otan monesti sellaisen roolin, että mun kustannuksella saa pitää hauskaa. Se on periytynyt mulle varmaan ihan jo lapsuudenkavereista alkaen, eli ei oteta itseään niin vakavasti. Se yleensä auttaa tilanteissa, joissa tunnelma alkaa lässähtää. Ja sama toimii myös lavalla! Me ollaan ihmisiä ja meissä on kaikki puolet, miksi salata jotain.”

Käytkö laulamassa karaokea? ”Mä oon hirveen arka laulamaan karaokea ja jotenkin se liittyy keskeneräisyyden sietämiseen. Se on niin alastonta. Ei jengi halua kuulla yleensä kun joku osaa laulaa. Jengi haluaa kuulla niiden tuttujen naamojen tekevän parhaansa. Ei kukaan halua kuulla kenenkään pätevän karaokessa. Jos ei halua laulaa aina niitä samoja bravuureitaan, saattaa joutua yllättäen vaikeissa olosuhteissa (jos on vaikkapa ottanut pari olutta) pahaan paikkaan. Musta olisi pahempaa epäonnistua karaokessa kuin esim. Kirkan esityksessä! Karaoke on asia, joka on jotenkin aina pelottanut mua, mutta kyllä mä sitä siitäkin huolimatta teen. Yleensä laulan Tuomari Nurmion tuotantoa, Baddingiä, Jaakko Teppoa, Elvistä joskus, Coldplayta, pop/rock-balladeja. Välillä lauletaan myös duettoja ja otetaan vaikkapa PMMP:n ”Rusketusraidat” ja hullutellaan. Se on kivaa!” Heikki innostuu ja intoilee vielä lisää, kun kerron oman bravuurini olevan ”Läähätän ja läkähdyn”.

Heikki nappasi itsestään kuvan sisätiloissa 

 Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Mikä olisi ihan realistisestikin mahdollista vai? Taitaa mennä tuonne laulu-ja tanssitaitopuolelle. Nyt kun oon seurannut esim. Unto Nuoran fyysistä menoa ja näyttelemistä, niin kyllä hänestä moni voi ottaa mallia siinä, miten laitetaan oma kroppa likoon lavalla. Haluaisin oppia fyysistä liikkumista enemmän. Ja laulaminen, sehän on hankalaa! Uusi projekti tuo aina uudet haasteet mukanaan sen suhteen, jos nyt sattuu proggiksessa laulua mukana olemaan. Päivittäinen asioiden kehittäminen on aika raskasta ja isoa hommaa, oon huomannut sen. Kirkan myötä oon ottanut tosi monta laulutuntia ja niiiiin monta harjoittelutuntia on jo takana. Alkaa tulla välillä jo korvista… Mä haluaisin tulla ahkerammaksi harjoittelijaksi, koska kaiken pystyy oppimaan kunhan vaan malttaa harjoitella. Lopullinen vastaus on siis se, että haluaisin olla ahkerampi.”

Mikä on ollut isoin ammatillinen haasteesi toistaiseksi? ”Kyllä se tämä Kirka on. Ihmisillä on hänestä todella vahva mielikuva. Kirka oli poikkeuksellinen ja uniikki niin persoonana kuin esiintyjänä ja laulajanakin. Kaiken sen ja ihan pienenkin osan haltuunottaminen on vaatinut multa luopumista tietynlaisesta kontrollista, eli en mitenkään pysty vaikuttamaan siihen miten ihmiset tulevat muhun suhtautumaan – tykkäävätkö ne siitä mitä ja miten teen, ja uskovatko vai ei. Kyseessä on vielä päärooli isolla lavalla Suomen suurimmassa teatterissa, joten kyllä tää on kaikenkaikkiaan ollut mulle iso haaste.”

Heikki Kirkana (c) Tapio Vanhatalo, HKT 

 Löytyykö suvustasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Kansantanssipuolta löytyy esimerkiksi serkuistani, mutta ei meiltä näyttelijöitä tai laulajia löydy. Serkkuni olivat mukana rovaniemeläisryhmässä ”Rimpparemmi”, HKT:n Paasilan Samikin on ollut siinä mukana joskus.”

Milloin sinä sitten kiinnostuit teatterista/näyttelemisestä, ja mikä tai kuka sai sinut hakeutumaan tälle alalle? ”Just eilen kaverin kanssa juttelin vähän tähän liittyen… Jos perheessä on kaksi lasta, toinen on aina se, joka siirtyy syrjemmälle seuraamaan sivusta kun toinen tulee ja ottaa ns. tilan haltuun. Meidän perheessä minä oon ollut se, joka on halunnut olla keskiössä ja siskoni on rauhassa katsellut vanhempana ja fiksumpana vierestä, että ”siinäpä nyt pelleilet ja otat huomiota”. Mä oon ollut energinen ja vilkas lapsi, ja esiintymishaluinen ihan lapsesta saakka. Näytteleminen tuli konkreettisesti päähäni sitten varmaan joskus yläasteella, kun sain ajatuksen että haluan näytellä elokuvissa ja teatterissa. Lapsena kävin katsomassa näytelmän ”Pessi ja Illusia” varmaankin Rovaniemen Kaupunginteatterissa, ja tiedäthän sen teatterin tuoksun, palaneen pölyn ja pölyttyneen esiripun tuoksun… Se jotenkin lumosi mut ja ajattelin, että mäkin haluaisin leikkiä näin ammatikseni. 19-vuotiaana muutin Ouluun ja päätin, etten haikaile enää tämän teatteriasian perään vaan teen asialle jotain. Soitin Oulun Ylioppilasteatteriin, pääsin mukaan ja siitä sitten innostuin enemmänkin. Opo sanoi mulle muuten yläasteella, kun ilmoitin haluavani lukioon ja Teatterikorkeakouluun, että ”Et sä sinne pääse. Ei sinne noin vaan mennä, eli voit unohtaa koko jutun.” Niinpä mä menin sitten ammattikouluun enkä mennyt lukioon, eli hän dumasi mun haaveeni täydellisesti. Mutta minäpä näpäytin takaisin ja pääsin myöhemmin tälle alalle”, Heikki myhäilee tyytyväisenä.

Mitäs siellä ammattikoulussa opiskelit? ”Datanomiksi. Menin sinne, koska kaverinikin meni eikä mua kiinnostanut koko asia pätkääkään. En juurikaan opiskellut siellä. Viimeisen kahden viikon aikana tein äitini kanssa todella paljon töitä, että sain mun opinnäytetyöni tehtyä jotta pääsisin pois sieltä. Opettaja soitti perään, että suosittelen ostamaan alan kirjan, jos meinaat tällä alalla joskus tehdä töitä, että tietotaitosi ei ole ihan vaaditulla tasolla. Aivan sama, eihän mua se homma kiinnostanut yhtään, kyllä mä halusin esiintyä ja näytellä.”

Heikki Kirkana vol 2 (c) Tapio Vanhatalo, HKT 

 Oliko teillä ala-asteella koulussa näytelmiä tai näytelmäkerhoja, ja olitko niissä mukana? ”Pienessä pitäjässä ei ollut lastenteatteritoimintaa. Kuvattiin kavereiden kanssa kauhuelokuvia. Koulussa tehtiin aina joulu- ja kevätnäytelmiä. Mieleeni muistuu Lumikki ja seitsemän kääpiötä-näytelmä, jossa näyttelin prinssiä. Minun piti laulaa rakkauslaulu Lumikille. Se laukaisi minussa punastelun, jota jatkui koko ala-asteen.”

Muistatko ensimmäisen roolisi? ”Taisi olla juurikin tuo prinssi. Ai sä olet ollut kuusi? (Heikki saa pienen yskänkohtauksen…) Metodinäyttelijänä olet ensin viikon painellut pitkin metsiä hakemassa energiaa? Ylioppilasteatterissa oli näytelmä ”H-hetki” ja näyttelin siinä pirua. Se koko näytelmä oli ihmeellistä taidehäröilyä, siinä ei ollut mitään järkeä mutta hirveän innostuneesti näyttelin pirua, vaikken tiennyt yhtään mitä pitää tehdä. Olin niin tunteella mukana siinä kuitenkin, örisin ja ärisin. Siinä ajattelin, että vitsit tää on kivaa! Tätä mä haluan tehdä. Sitten pääsin kesäteatteriin mukaan näytelmään ”Kuka pelkää noitia?”, mikä on myös lempikirjani. Näyttelin sitä pikkupoikaa, eli parikymppisenä näyttelin alle kymmenvuotiasta. Noi on olleet sellaiset mulle merkittävät aloitusjutut, mistä kaikki sitten lähti.”

Mikäs sitten oli seuraava siirtosi? TeaK? ”TeaKiin mä hain ensimmäistä kertaa vuonna 2009, olin ollut sitä ennen puoli vuotta reppureissaamassa Australiassa ja menin suoraan pääsykokeisiin. Pääsin vikaan vaiheeseen. Takkini aukesi niin, että vetoketju lähti irti näin kuvaannollisesti, olin varma siitä että pääsen sisälle ja näinkö helppoa tää on! En päässyt, enkä päässyt seuraavana vuonna enkä sitä seuraavanakaan. Mitattiin kunnolla sitä, kuinka paljon oikeasti haluan sisään ja kuinka paljon haluan itseäni kehittää. Noina vuosina mä vasta ymmärsin, että enhän mä oikeasti osaa mitään! Haha! Neljännellä kerralla sitten tärppäsi, vuosi oli 2012. Olin sitä ennen vuoden Lahden Kansanopistossa preppaamassa itseäni, ja se oli kyllä käänteentekevä juttu mulle.”

 Mitä siinä hakukertojen välissä teit? ”Mä olin Kellariteatterilla mukana esityksissä ja Kolinassa improilemassa mm. Salmisen Roopen ja Geitelin Jon-Jonin kanssa. Niissä sain kehittää itseäni vapaasti ja vielä sekin, että esiinnyttiin maksavalle yleisölle. Suurin osa meistä kun ei ollut mitään ammattilaisia, ja mukaan tuli tulosvaatimukset. Ihmiset maksaa lipuista ja ovat tulleet viihtymään, eikä heille voi ihan mitä tahansa esittää. Oli oltava hauska, ja se on aika pelottavaa, koska vaikeinta on se, että pitää olla hauska.”

Kouluun pääsit siis 2012. Valmistut nyt keväällä? ”Niin kaikki olettavat, ja oon luvannut valmistua. Kyllä mä aion kaikkeni sen eteen tehdä. Kirjallinen lopputyöni on työn alla ja aiheena on ”Tuplamiehitys teatterissa”, Kallen kanssa kun vuorotellaan. Tää on ensimmäinen kerta mulle tehdä roolia tätä kautta, aina ennen oon ollut yksin näyttelemässä tiettyä roolia ja saanut/joutunut tekemään kaiken työn yksin. Nyt tuplamiehityksessä on ihan eri maailma, ja siihen on liittynyt paljon kaikkea uutta ja sellaista, mitä en ole tiennyt olevan olemassakaan. Tästä aiheesta aion kirjoittaa, ja prosessi itsessäänhän syöttää materiaalia, eli mun ei tarvitse erikseen keksiä mitään. Siten yritän myös päästä hommasta helpommalla...”naurahtaa Heikki.

Onko sinulla ollut tässä välissä mitään muuta uravaihtoehtoa? ”Mä en oo kertaakaan harkinnut, että alkaisin tehdä jotain muuta ammattia kuin tätä. Kolmannen hakukerran jälkeen olin jo valmistautunut siihen, että entä jos en koskaan pääsekään TeaKiin… Olin ajatellut, että jos en pääse sisään, mä menen hakkaamaan Kemin Kaupunginteatterin johtajan ovea ja sanon, että voin tulla tänne tekemään ihan mitä vaan, kunhan joskus saan mennä lavalle. Olisin pyrkinyt alalle iltanäyttelijän/harjoittelijan kivisemmän polun kautta. Onneksi kävi niin, että pääsin kouluun, koska olen oppinut siellä hirvittävän paljon, mutta olisin kyllä ollut valmis pyrkimään alalle ilman koulutustakin. Se olisi myös ollut varmaankin aika mielenkiintoinen tie.”

Miksi olet näyttelijä? Mikä on se perimmäisin syy? ”Tulee tässä kohtaa mieleeni Jyri Ojansivun vastaus samaan kysymykseen eli ”tässä on hyvä palkka ja säännölliset työajat”. Se on niin hauskasti sanottu ja pitää sisällään ajatuksen siitä, mistä kaikesta on valmis luopumaan jotta pystyy nauttimaan omasta ammatistaan. Mä oon jotenkin ”normaalia elämää” vieroksuva ihminen ja haen koko ajan kicksejä elämästä. Mulla pitää olla koko ajan jotain jännää meneillään, jotta mä jaksan innostua asioista. Jos mun pitäisi päivästä toiseen pakata margariinia, mikä on hieno työ sekin (vaikka robotithan sen varmaan nykyään tekee), töiden jälkeen leimataan kellokortti ja lähdetään kotiin, eikä sinne viedä työasioita sillä tavalla mukanaan. Tässä hommassa eletään työtä varten, tai siltä musta tuntuu. Työ on niin iso ja tärkeä osa ihmisen elämää. Ihan sama… palkat ja muut, mutta kyllä työstä pitää nauttia, kun se niin ison osan lohkaisee ajasta. Ja tästä päästäänkin siihen, miksi nautin tästä niin paljon. Mä taistelen tylsistymistä vastaan tällä työllä, ja teatterin lavalla mulla ei ole ikinä tylsää. On ihanaa olla uusien projektien äärellä, leikkiä ja tutkia ihmisyyttä ja itseäni. Se on ihanan loputon projekti ja polku, ja aina tulee ylläreitä vastaan”, hehkuttaa Heikki ja silmät loistavat iloisina.

Talle nappasi Heikistä kuvan ulkosalla 

 Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä/keneltä se on tullut? ”Sinä vuonna kun pääsin sisään Teakiin niin pääsykokeissa minulle neuvottiin, että tärkein tehtäväsi on saada tuo vastanäyttelijä näyttämään mahdollisimman hyvältä. Jos siinä onnistut, niin se synnyttää hyvän ketjureaktion. Aina kun sorrun miettimään lavalla hetkenkään sitä miltä näytän tai miten tämä minun hieno tunnepurkaukseni nyt muka vaikuttaa yleisöön, niin tuo muistuu mieleen. Se on niin kuin hengitys mindfulnessissa. Sellainen ankkuri. Tuohon neuvoon voi aina palata ja silloin tajuaa olevansa taas läsnä. Toista varten.”

Onko sinulla omia ”esikuvia”, joita erityisesti ihailet tai arvostat? ”Tiedän kyllä monta hyvää näyttelijää. Ensimmäisenä mainitsen Eero Ahon, koska Eero on mun kumminäyttelijäni ja hänen kanssaan oon istunut ja jutellut näyttelemisestä jonkin verran. Eero on loistava näyttelijä ja ”auki”, hänestä on hyvä ottaa mallia. Suosalon Marttihan on myös ihan mahtava ja suvereeni. Peter Franzen on ollut loistava esimerkki sen suhteen, miten lähdetään pohjoisesta tavoittelemaan kohti unelmia. Ria Kataja on mahtava näyttelijä. On niitä paljon muitakin, mutta tässä muutama esimerkki.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Kellariteatterissa, TeaKissa, Lahden Kansanopistossa, vieraillut Kuopion Kaupunginteatterissa ja Kemissä ja Turussa ja Lappeenrannassa, Helsingin Kaupunginteatterissa… Sitten oli se ”Käyttöohje kahdelle” Club Capitalissa, Suomen Komediateatterin juttu. Nythän se kiertää myös, mutta en ole tällä kertaa mukana porukassa Kirkan takia.”

Entäs se Saimaan teatteri? ”Tietysti Saimaan Teatteri, hyvä kun oot tehnyt taustatyötä! Mua ehkä vähän jännittää kun unohtelen… Oon ollut Saimaan Teatterin toiminnassa mukana kolmena kesänä ja kierretty pienten paikkakuntien seurojentalojen lavoja ympäri Saimaata. Toi on ollut kyllä niin mahtava juttu ja meille ihan ”business and pleasure”-tyylinen homma, on asuttu siinä laivassa ja kaikki puitteet on ollut kunnossa. Ruokaa ja juomaa, aurinkokansi, musavehkeet, puulämmitteiset saunat. Saimaan aalloilla on seilattu kolme viikkoa ja iltaisin täydelle tuvalle esitys. Ihanaa maalaisromantiikkaa ilmassa, entisaikojen iltamameininkiä. Ihmiset on tulleet laittautuneina paikalle ja kertovat, että ”muistan kun 30v sitten täällä tanssittiin häitäni” ja vastaavaa. Oon saanut keskustella paljon ihmisten kanssa ja saanut tavata niin paljon leppoisia, ihania ihmisiä. Kokemuksena ollut ihan mahtava, enkä osaa edes luokitella sitä työksi, vaikka leipämme on siitä ansaittu. Työryhmäkin on ollut tosi tiivis, aina muutamahan siitä on vaihtunut vuosien varrella, mutta ydinporukka on pysynyt samana. Tosin viime vuonna Johannes Holopainen ei ollut mukana, kun hän oli Tuntemattoman kuvauksissa. Ensi kesänä mä en ole mukana, aion pitää kunnon loman pitkästä pitkästä aikaa.”

"Tämä kuva on näytelmästä Sankarit Saimaalla (2015) , jossa näyttelin mm. Putinia. Tässä Putin romanttisella kuutamouinnilla yhdessä Janna Räsäsen esittämän hahmon kanssa." (c) Saimaan Teatterin työryhmä 

 Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis vuosien varrelta. ”Muistijälkiä jos lähdetään seurailemaan, niin Kirka on kyllä tässä lähimpänä nyt ja merkittävin ja samalla hienoin juttu, mitä oon päässyt tekemään, ja voisin luetella miljoona asiaa tähän liittyen. Oon tykännyt Kirkasta aina ja oon joutunut laittamaan oman näyttelijäntyöni kunnon testiin. Miten vaikea paikka onkaan ollut hypätä Kirkan kaltaisen legendan saappaisiin! ”Käyttöohje kahdelle” on sitten toinen juttu, ja Samuel Harjanne ohjasi sen. Samuel löysi mut rooliin koulun rokkiproggiksesta, jossa lauloin vähän sinne päin Bonnie Tylerin ”Holding Out For A Hero”-biisiä ja Samuel oli tykännyt mun energiastani. Hän tarjosi mulle paikkaa tulla musikaaliproggiksen auditioniin ja olin ihan ihmeissäni. Miten joku voi haluta mut laulamaan johonkin, että mitähän helvettiä nyt? En meinannut aluksi edes mennä sinne erinäisistä syistä. Lopulta päädyin sinne kuitenkin ja sain roolin. Sain siitä uskoa itseeni ja jatkoakin varten, ja bonuksena sain näytellä hienojen näyttelijöiden kanssa. Se oli hieno proggis ja osoitti mulle sen, että kyllä tätä ammattia pystyy tekemään, ettei tarvitse lähteä maitojunalla takaisin pohjoiseen. Elokuvassa ”Elokuu” oon tehnyt pienen roolin, Oskari Sipolan ohjauksessa ja olin just silloin tullut Helsinkiin. Olin ihan huuli pyöreänä, että mitä täällä oikein tapahtuu. Rooli oli pieni, mutta rooli kuitenkin ja se riitti mulle silloin mainiosti. Hieno kokemus sekin ja ensipuraisu elokuvantekoon. Toivottavasti vastaavia mahdollisuuksia tulisi vielä lisääkin. Niin ja Sorjosessa olin mukana myös muutamassa jaksossa. Mulla oli kolme kuvauspäivää ja joka kerta lensin erikseen Liettuaan kuvauksiin, tuntui oikein suuren maailman meiningiltä. Yhtenä iltana olin setissä odottamassa omaa kuvausvuoroani. Järjestäjä oli liettualainen kaveri, joka tuli kysymään 5h odottelun jälkeen, että haluanko lukea hänen kirjaansa. Sanoin haluavani keskittyä tulevaan kuvaukseen. Hän katsoi minua pitkään ja sanoi: ”mutta sähän olet kuollut tossa kohtauksessa”. Silloin tunsin olevani urani huipulla! Haha!"

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita maailmasta ihan kenet tahansa? ”Musta on ihana seurata Meryl Streepin näyttelijäntyötä ja hänestä huokuvaa lämpöä. Kaikista kivointa olisi näytellä hänen kanssaan joku äiti-poika -juttu. Hän on mulle myös iso esikuva.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton ja minkä kappaleen laulaisit? ”Haluaisin, että nuorena kuollut Jeff Buckley olisi elossa ja laulaisi mun kanssani kappaleen ”Lover, You Should´ve Come Over” ja soittaisi alkuun haitaria, koska mä en osaa soittaa sitä. Mä ihailen häntä suuresti ja mua surettaa ihan päivittäin melkein se tosiasia, että hän kuoli niin nuorena. Hänellä olisi ollut vielä niin paljon annettavaa.”

Miten sinä määrittelisit ”teatterin taian”, vai voiko sitä edes määritellä? ”Se on jokaisen omakohtainen kokemus ja lähentelee jotenkin flow-tilaa. Näin mä sen käsitän, enkä pysty puhumaan kenenkään muun kuin oman pääni sisällä tapahtuvista asioista. Mulle se tapahtuu niin, että koen jollain tavalla olevani tilanteen päällä ja koen, että yleisön kanssa olemme sitä mieltä, että se mitä lavalla juuri nyt tapahtuu on jotain ainutlaatuista, jota ei voi tallentaa. Se on tunne, jonka yhdessä vastanäyttelijöiden ja yleisön kanssa koemme, ja siitäkin huolimatta se tunne on vain mun pääni sisällä. Kukaan muu ei sitä välttämättä koe. Mulla se kyllä tuntuu ja antaa jotain hyvänolonhormoneja koko kehooni, ja saan siitä niin euforisen olon, että! Voin kokea saman tunteen myös katsojana.”

Tästä sitten lähtikin melkoinen keskustelu, jossa minä kerroin omat ajatukseni teatterin taikaan liittyen.

”Tuli mieleen vielä yksi tarina! Tehtiin TeaKissa sitä ”Kärpäset ja herrat”-juttua ja Sonja Salminen tekee hienoa monologia, ja ykskaks kärpänen pörrää siinä hänen ympärillään ensin ja laskeutuu Sonjan kädelle. Seurattiin ihan hievahtamatta, että mistä toi kärpänen tuohon nyt tuli, ja yleisö seurasi myös. Siskoni oli katsomassa ja epäili, että se oli jotenkin projisointina tehty, ettei voinut olla oikea. Kyllä se vaan oli, ja siinä oli kyllä teatterin taikaa parhaimmillaan myös!”

Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat sinut innostumaan? ”Kateus on varmaankin mulle yksi eteenpäintyöntävä voima, jos tälleen humoristisesti vastaan. On siinä kyllä totuudenrippeitäkin mukana. Kun näkee kollegoiden laittavan itsensä likoon jatkuvasti ja tekevän töitä oman kehittymisensä eteen, niin kyllähän se ajaa myös mua entistä kovemmin tekemään töitä. Hienot esitykset inspiroivat myös. Kritiikin ja positiivisen palautteen sopiva balanssi inspiroi. Jos tulee liikaa ylistyssanoja, mä alan vastustamaan sitä ja sama homma kritisoinnin kanssa, se syö energiaa. Kun oma suhtautuminen itseeni vastaa muiden suhtautumista, se auttaa ja jaksaa taas tehdä paljon töitä.”

(c) Jonne Heinonen 

 Podetko ramppikuumetta tai jotenkin erikoisempaa esiintymisjännitystä? ”Enää mulla ei ole ramppikuumetta, aiemmin olin tosi kova jännittäjä. Kyllä mä toki vieläkin jännitän, mutta enää en pelkää seurauksia. Kirkan alussa mä seison verhoissa yksin mikki kädessä ja mietin, että tuolla on 900 ihmistä, jotka on tulleet katsomaan Kirkaa ja tässä mä oon ja mitähän tästäkin nyt tulee. Hyvä asia on se, että on olemassa selkeä raja – nyt oon esiripun takana ja nyt edessä. On tehtävä päätös ja mentävä vaan! Jos hengitykseni on vähän kiihdyksissä, huomaan että en tähän kuitenkaan kuole. Joskus jännitys oli mulle ihan lamaannuttava juttu, en saanut itsestäni irti niitä asioita, joita halusin ihmisille jakaa ja tekemisestä tuli välillä puristeista ja aggressiivistakin. Mä elän siinä uskossa, että oon päässyt sen vaiheen yli.”

Onko sinulla niin, että jos illalla on esitys, asia on sinulla heti aamulla herättyäsi mielessä? ”Ei enää. Joskus oon saattanut olla ihan hermorauniona monta päivää sen takia. Kirkan ensi-ilta mua jännitti ja vähän pelottikin monta päivää. Onneksi Teemalta tuli Kirkan haastattelu ja muita dokumentteja pari päivää ennen ensi-iltaa, ja hänen sanojensa kautta sain rauhoitettua itseni yöunille.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai hassujakin rituaaleja, joita teet esitystä edeltävinä hetkinä? ”Niitäkin mulla oli tosi paljon joskus. Piti syödä aamupala tiettyyn aikaan, piti tehdä valmistelevat äänenavausjutut ja liikkeet tiettyyn aikaan. Mulla oli oikein Kansanopistossa tehty lista, jonka mukaan tein kaikki jutut. ”Näin valmistaudut esitykseen”. Tein niitä TeaKissa ja joka paikassa, ja pyrin tavallaan ”kävelemään” esityksen läpi ennalta. Helan Kaisa sanoi sitten ”Käyttöohje kahdelle”-jutussa, että hänkin teki vastaavaa ennen, mutta jos tekee kuutta eri näytelmää pitkin viikkoa eri näyttämöillä, ei siitä yksinkertaisesti tule enää mitään ja mikä valtava määrä aikaa ja energiaa kuluu moiseen. Tajusin sitten, että täytyy keksiä joku uusi tapa lähestyä tulevaa. Että mennäänkö kahden tunnin yöunilla ilman ihmeempiä valmistautumisia ja suoraan lavalle, vaiko teet kaikki rituaalit ja sitten vasta lavalle. Jossain vaiheessa huomaa , ettei sillä itse asiassa olekaan kovin suurta merkitystä, jos vaan on itse tilanteessa tietysti läsnä. Tietenkin ääni ja kroppa pitää avata, mutta en halua altistaa itseäni joutaviin taikauskoisiin rutiineihin, jotka kahlitsevat olemistani. Ei muutako silmät kiinni ja sinne päin!”

Kerro joku legendaarinen kommellus… ”Ai kauheeta, en tiedä saisinko tätä edes kertoa… Kerron nyt kuitenkin! Monta monta vuotta sitten tehtiin Kellariteatterissa esitystä, meillä taisi olla menossa viimeinen läpimeno ennen ennakkonäytöksiä. Mä istun tuolilla keskellä lavaa, ja nimeltämainitsemattoman kanssanäyttelijäni on tarkoitus tulla istumaan mun syliini. Häntä ei kuitenkaan kuulu eikä näy, joten aloin huudella ”Tule nyt sieltä nimeltämainitsematon kanssanäyttelijäni, tule tänne nyt! Täällä jo odottelen!” Ääni kuului kuiskaten ovelta ”Mä en pysty, mulla tuli paskat housuun.” Olin siinä sitten vaan, että ei kai siinä sitten mitään juu. Ei se vaan tule sieltä. Jossain vaiheessa oli pakko sitten pistää peli poikki, ei pystytty jatkamaan ja siinä vaiheessa kaikki oli nauraneet vartin verran. Tuollainen voisi sattua kenelle tahansa, eli siinä mielessä ei mikään hauska juttu, mutta nauratti silloin kuitenkin. Se kuiskaus tuli niin sydämen pohjasta. Tämmöinen tapaus!”

Kerro joku hyvä muisto. Vaikkapa lapsuusmuisto tms.? ” Muistan kun ekaluokkalaisena lähdin ulkoiluttamaan koiraamme. Koiran pissatessa alkoi minuakin pissattaa. Vetaisin housut nilkkoihin ja siinä me saman puun juureen pissattiin. Jossain vaiheessa koira oli valmis ennen minua ja lähti juoksemaan niin että kaaduin selälleni ja pissasin itseni päälle. Suutuin ihan helvetisti koirallemme ja revin sen kotiin. Ovella huusin itkien äidilleni, että tule katsomaan mitä Reku minulle teki."

Tulevia rooleja tai muita töitäsi, joita voit paljastaa? ”En voi tarkemmin kertoa, mutta verkot on vesillä niin sanotusti. Syksylle on tuloillaan kenties jotakin”, Heikki vastaa salaperäisesti. (Edit. 24.4. Heikki on tehnyt HKT:n kanssa 2-vuotisen sopimuksen!) 

Onko sinulla mottoa? ”Ajattele ennen kuin puhut, on kriittisyyden motto. Puhu ennen kuin ajattelet, on luovuuden.”

Mitä muuta haluaisit mahdollisesti itsestäsi kertoa? ”Voin kertoa sen, että oon henkeen ja vereen Oulun Kärppien fani ollut vuodesta 1998 lähtien. Jääkiekon seuraaminen on ollut mulle tärkeä tapa paeta arkea, se on ollut mulle henkireikä ja sen kautta oon jaksanut monta vaikeaa päivää kun oon tiennyt, että illalla mä pääsen taas katsomaan lätkää. Mutta entäs nyt! Oon valmistautunut tähän vuosien saatossa hiljalleen, eli tuleva ammattini tulee täydellisesti tuhoamaan mun jääkiekkoharrastukseni! Siinä mielessä hyväkin, koska sehän tarkoittaisi sitä että mulla on töitä. Oon koittanut nyt kehitellä jotain korvaavaa toimintaa, eli iltaisin oon lukenut kirjoja ja pyrkinyt sitä kautta pääsemään eroon stressistä. Mun täytyy jotenkin nyt vierottaa itseni tästä lätkästä...”

Heikki nappasi Heikistä ja Tallesta kuvan ulkosalla

 Osaatko imitoida ketään? ”No kyllä mä vähän Kirkaa osaan… ja Juhan Ulfsakia, virolaista näyttelijä-ohjaajaa, joka ohjasi sen Kärpäset ja herrat.”

Mikä sarjakuvahahmo tai joku muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla ja miksi? ”Haluaisin olla Family Guyn Stewie, se on niin ihanan hukassa itsensä kanssa ja siinä hahmossa täyttyy hienosti kaikki mulle toimivan komiikan piirteet. Sillä on mahtava brittiaksentti myös.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankarihahmo, mikä olisi supervoimasi ja nimesi? ”Mä olisin Teleporttimies, joka teleporttaisi itsensä aina sinne missä tarvitaan apua. Tää kertoo jotain mun luonteestani myös. Oon vähän kontrollifriikki sen suhteen, että pitäisi olla aina huolehtimassa siskoni pojista tai en välttämättä huolehtimassa fyysisesti, mutta huoli on melkoinen. Silloinkin kun olin Australiassa reissaamassa, mua ahdisti eniten tunne siitä, että en pysty täältäkäsin tsekkaamaan, että kaikilla on varmasti asiat kunnossa. Pelkäsin koko ajan puhelimen soivan ja että olisi sattunut jotain. Kontrollinmenettämisen pelko siitä, että koko ajan ei pysty vahtimaan lähimmäisiään.”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä kirjoittaisin ylös kaiken mitä mun päässäni juoksee, luultavasti tulisin tarvitsemaan sitä tietoa jatkossakin. En mä toisaalta haluaisi muuttaa omia toimintatapoja sen kummemmin. Istumapissalla mä käyn jo nyt, niin siihenkään ei tarvitse tehdä muutosta.”

Jos ihminen menisi talviunille syksyllä ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Punaviiniä ottaisin vähän, se loppuisi tosin varmaan heti joten ihan sama otanko vai enkö. Kirjoja ottaisin, vaikken niitä edes hirveästi lue. En mä mitään tv-viritelmiä sinne jaksaisi kehitellä. Päiväkirjan mä ottaisin, voisin sinne kirjoitella ajatuksiani. Ja kynän tietysti. Kirjat voisi jättää pois, kirjoittaisin itse kirjani. Oon etsinyt sellaista tilaa, missä pääsisi eroon kaikista ärsykkeistä. Voisi tehdä mulle ihan hyvää oleskella sellaisessa luolassa ja herätä virkistäytyneenä. Ihana ajatella, että saisi nukkua oikein kunnon talviunet! Oon nukkunut viime aikoina tosi huonosti ja tuohan olisi mainiota. Saisi nukkua monta kuukautta putkeen, herätä ja kirjoitella unia ja ajatuksia vihkoon, ja taas jatkaa unia. Ja ottaisi vähän punkkua kynttilänvalossa. Jos siellä nyt olisi kynttilöitä. Niin juu, itsehän sain valita mitä sinne otan, ehdin jo unohtaa. Ruuaksi muuten ottaisin kauhean läjän tortilloja!”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja mitä sinne ottaisit mukaan? ”Se maja vaatisi ensinnäkin ison vaahterapuun, joita Suomesta ei löydy. Mutta jos leikitään, että olisi niin rakentaisin sellaisen ison majan, johon tullaan pohjasta. Sellaisen kuin Bart Simpsonilla. Ottaisin sinne ritsan, jolla voisin ammuskella kaikkia ilkeitä ihmisiä. Haluaisin, että mulla olisi kaverina apina siellä. Meillä olisi kaksikerroksinen talo ja majan ja talon välillä olisi köysirata. Tää juontanee juurensa piirretyistä ja Yksin kotona-elokuvista.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, mutta et muuttaa historian kulkua, minne menisit? ”Tää tuntuu vähän sadistiselta, mutta haluaisin mennä seuraamaan vierestä Titanicin uppoamista. Olin noin 12-vuotias kun se leffa tuli ja mua kosketti se tosi paljon, ja haluaisin nähdä omin silmin miten se tapahtui. Hitlerin bunkkeriin menisin myös, vaikka kuinka sairaalta tuntuisikin. Katselisin kärpäsenä katossa, että miten mieli toimii sellaisessa tilanteessa. Kivikaudelle menisin luolamiesaikaan ja katsoisin, että pitääkö muka paikkansa, että ne teki ainoastaan kolme tuntia päivässä töitä oman ravintonsa eteen ja muun ajan lepäili. Jostain kuulin tämän ja jäi vähän epäilyttämään. Kun kaikki piti tehdä alusta alkaen itse primitiivisin keinoin. Mitään ei saanut valmiina. Voisi olla ihan opettavainen reissu se. Less is more.”

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin jonkinlainen teatteriesitys, millainen esitys se olisi ja kuka tekisi sinun roolisi? ”Esityspaikkana olisi intiimi pieni tila, kestäisi maksimissaan tunnin koska itsekin pidän semmoisista ja esitys olisi fragmentaarinen tykitys, jossa ei olisi kuljetusta paikasta A paikkaan B. Mua näyttelisi kaverini Hemmo Huhta, hän asuu Oulussa ja on mun mielestäni maailman hauskin mies. Hän osaa pistää itsensä naurunalaiseksi ja siitä tulisi kyllä aika hienoa jälkeä, kun Hemmo näyttelisi mua! Haluaisin antaa hänelle näyttelijäntöitä, joten ehkä tää olisi mun tapani työllistää hänet.”

Mitä haluaisit kysyä minulta? ”Mä yks päivä tässä mietin, että miten sä oot noin aktiivinen ja jaksat käydä esityksiä katsomassa noin paljon ja tapaat ihmisiä ja reissaat? Mikä sua siinä kiehtoo niin kovasti? Taisteletko säkin tylsyyttä vastaan vai mikä vetää? Etkö sä koskaan turru tähän hommaan, että hyi helvetti nyt loppui tämä teatterinkatselu ja meneminen?” Tästähän se lähtikin sitten niin laaja ja kiintoisa keskustelu, jota on mahdotonta laittaa tähän luettavaksi…

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Menen syömään ja mulla on ystäväni kanssa tapaaminen, suunnitellaan vähän tulevaa. Pitkässä kaavassa mä lähden Kirkan jälkeen Jenkkeihin kolmeksi viikoksi ajamaan itärannikolta länsirannikolle, kavereiden kanssa autolla. Odotan tosi paljon tuota reissua! Parhaiden kavereiden kanssa lähdetään, monta monta vuotta oltiin oikein ydinporukka ja nyt on sitten perheen perustamiset ja muut monella käsillä. Tää on meidän joutsenlaulu, me aikuistutaan hiljalleen ja on aika jättää kicksien tavoittelu vähemmälle. Tehdään tuo reissu nyt kimpassa ja nautitaan, ja sen jälkeen saavat mennä naimisiin ja mä en enää kritisoi toisten valintoja. Siihen asti saavat ja joutuvat vielä leikkimään mun kanssani.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Kaipuu

Mistä sanasta pidät vähiten? - Kyrpä

Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Ilkeys

Suosikkikirosanasi? - Vittu

Mitä ääntä rakastat? - Jouluaattona Lumiukko-piirretyn tunnusmusiikki (vähän ujostutti tämä sanoa)

Mitä ääntä inhoat? - Itkevän lapsen ääni

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ensihoitaja ambulanssissa (lapsuuteni haaveammatti, ei tästä tulisi varmaan mitään koska oon ihan liian herkkä)

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliitikko

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Mitäs minä sanoin!

Loppukliimaksina Helsingin Kaupunginteatterin Leijat-video, olkaapa hyvät!