Näkymätön lapsi / Teatteri Viirus

Näkymätön lapsi / Teatteri Viiruksen vierailu Arx-talolla Hämeenlinnassa

Ensi-ilta 19.9. 2014, kesto noin 45min (ei väliaikaa) , sopii yli 4-vuotiaille

Ohjaus Mikaela Hasán
Nuket ja lavastus Elina Putkinen
Säveltäjä Robert Kock
Nuketuskonsultti Ishmael Falke
Suomennos Jukka-Pekka Pajunen
Dramatisointi Mikaela Hasán ja Pelle Heikkilä
Esityskielet suomi tai ruotsi (tämä esitys oli suomeksi)

Lavalla Edith Holmström (aiemmin Pelle Heikkilä)

 Minä olen muuten vähän erikoinen Muumi-fani, sillä yhtäkään Tove Janssonin kirjaa en ole lukenut enkä juuri piirrossarjaakaan katsonut. Silti tiedän, miten esimerkiksi Pikku Myyn kuuluu puhua ja oikeasta käsivarrestani löytyy Pikku Myy-tatuointikin. Hahmot on myös hallussa ja heidän ominaispiirteensä.

(c) Teatteri Viirus 

 Olin halunnut jo pitkään nähdä Teatteri Viiruksen Näkymätön lapsi-nukketeatteriesityksen, mutta kovin kauas en ollut valmis sen perässä lähtemään, lyhyen keston vuoksi lähinnä. Matkoihin kun menisi moninkertainen aika. No, olen varma että reissu olisi kuitenkin osoittautunut kannattavaksi, mutta ymmärtänette pointin. Olinkin iloisesti yllättynyt huomattuani paikallislehdestä, että lokakuun viimeisenä lauantaina vietettäisiin Halloween-teemalla koko perheen Arxantaita ja ohjelmassa olisi parikin esitystä tästä.

 Ja eikun paikalle jonottamaan lippuja, joita oli ilmaiseksi jaossa aamupäivästä. Esitys on siis tarkoitettu yli 4-vuotialle, ja tällä perusteella kuuluimme molemmat kyllä kohderyhmään. Me aikuiset asetuimme takariveille ja piiperot (jotka olivat kauhuteeman mukaisesti pukeutuneet osa noidiksi, osa hirviöiksi ja oli paikalla pari tiikeriäkin, nerokkaat asut joita kateellisena katselin...) eturiveihin. Kiinnitin heti huomioni lavastukseen, jossa taustalla hillopurkkeja, lyhtyä ja radiota. Tuli vähän sellainen olo, kuin olisi ollut mummolassa!

 Kauniin alkumusiikin siivittämänä hahmot astuvat piiloistaan esiin, ja tunnelma tuntuu heti kotoisalta. (Edith Holmström siis toimii niin tarinankertojana, hahmojen ääninä kuin nukettajanakin.) On käyty sienessä, ja Muumi-kansa putsailee saalistaan. Paikalle saapuu raitapaitainen Tuutikki seurassaan näkymätön lapsi Ninni. Hän on muuttunut näkymättömäksi, koska eräs ilkeä täti on kohdellut häntä kaltoin ja pitänyt pilkkanaan. Voi Ninniä! Kaulassaan hänellä on pieni kulkunen, joka heläjää liikkeiden mukaan, jotta muut tietäisivät, missä hän kulloinkin liikkuu. Tuutikki on varma, että Muumiperhe saa Ninnin takaisin näkyväksi ja niin Ninni jää visiteeraamaan Muumitaloon.

Ninni ja Pikku Myy (ja Pelle Heikkilän kädet) (c) Christoffer Hilapieli

 Olen vaikuttunut siitä, miten herkin ottein Edith hahmoja nukettaa ja saa ne heräämään eloon vuorotellen. Esityksen tahti on sopivan verkkainen ja rauhallisuus huokuu näyttelijästäkin (henk.koht. ensi-illastaankin huolimatta), katsomossakin rauhoittuu kummasti ja pienimmätkin pysyvät ihmeen hyvin paikoillaan. Mitä nyt muutamat haluavat esitellä vanhemmilleen haamukäsiaskarteluitaan esityksen lomassa, mutta se kuuluu asiaan ja lapset ovat lapsia. Hahmot ovat taidokkaasti ja rakkaudella valmistettuja, ja rekvisiitta on täynnä nerokkaita oivalluksia, jotka muuntuvat moneksi! Ninnin makuuhuone muuttuu kädenkäänteessä omenapuuksi täynnä punaposkisia herkkuja, vanha kahvimylly omenahillokoneeksi, jonka kampea vääntäessä Pikku Myy hiukan villiintyy.

 Ovelalla tavalla näkymätön lapsi alkaa hiljalleen muuttua näkyväksi, ja olin tästä täysin lumoutunut. Ensin nähtiin vain jalat, pian mekko rusetteineen ja lopulta koko tyttönen. Ja mitenkäs tämä onnistui? Muumimamma esimerkiksi keitteli isoäidin reseptillä ja ripauksella rakkautta kahvijuoman, Pikku Myy kehoitti mukaan leikkimään ja muut opettivat pitämään puoliaan ja olemaan mieltä asioista eikä vain myötäilemään. Ninni löysi myös naurunsa ja tuuppasi Muumipapan mereen. Muumipappa mennä kroolasi pitkin ja poikin, ja meillä oli niin hauskaa katsomossa. Loppu hyvin kaikki hyvin, ja kaikki varmasti tämän jälkeen menivät syömään Muumimamman paistamia lettuja ja hilloa.

 Voi miten ihana esitys! Lämmitti mieltä kuin pehmoiset villasukat, kupillinen kaakaota tai lämmin halaus. Esityksen jälkeen oli pieni yhteinen tuokio, jossa Edith kyseli lapsilta muutaman kysymyksen esityksen teemaan liittyen. Millä keinoin Ninni muuttui jälleen näkyväksi ja mistä näkymättömyys johtui. Voiko ihminen oikeasti olla näkymätön? Voiko tuntea itsensä näkymättömäksi ja mikä siihen auttaisi? Nerokkaita vastauksia tuli roppakaupalla. Näkymättömyyteen auttaa kuulemma se, että laittaa kahvin sekaan tarpeeksi maitoa ja sokeria. Ja hunajaa. Ja oikeasti voi mennä näkymättömän seinän läpi halutessaan, vaikkei itse olisikaan näkymätön.

 Eläköön mielikuvitus, hyvät tarinat, nukketeatteri, Tove Jansson ja kaikki hyvät tyypit, jotka saa minutkin tuntemaan itseni näkyväksi! Poislähteissä pääsi vielä kättelemään Pikku Myytä ja esittäytymään. Jeeee!

(c) Christoffer Hilapieli 

Lucky / Teatteri Viirus

Lucky / Teatteri Viirus

Ensi-ilta 10.9. 2015, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Maria Lundström

Rooleissa : Maria Ahlroth, Pelle Heikkilä, Viktor Idman, Oskar Pöysti ja Jessica Raita (sekä Björn Karlsson ja Mikaela Raita/Ida Korsström)

 En ollut koskaan aiemmin käynyt Teatteri Viiruksessa, joten paikallaan lienee hieman erilainen raportti koko reissustani.

 Takanani oli pari huonosti nukuttua yötä ja jotenkin vähän alakuloinen mieli, kun lähdin talsimaan Helsingin rautatieasemalta teatteria kohti. Olin katsonut teatterin sijainnin etukäteen kartalta ja luulin löytäväni perille helposti. "Liisankatua Kellariteatterin ohi, Sibelius-lukion ohi ja sen jälkeen jossain vaiheessa vasemmalle". Helppo homma? Löytyihän se, vaikka olikin pitemmällä kuin luulinkaan. Itse talo sitten tuottikin yllätyksiä. Menin sisään valmiiksi hämmentyneenä jostakin ovesta, jonka takana seisoi nuorta porukkaa teatteriliput käsissään. Vasemmalla näkyi portaikko, jonne suuntasin. Hetken kuluttua löysin itseni jostain kellarista haahuilemasta ympäriinsä. Palasin takaisin samaa reittiä ja kysyin porukalta, mistä lippuja saa. Suomeksi tietysti, koska paria sanaa lukuunottamatta kaikki ruotsinkieliset sanat juuttuvat kurkkuuni. Kaikki tuijottivat minua silmät pyöreinä kuin jotain muukalaista. Kukaan ei sanonut yhtään mitään. Toistin kysymyksen. Tunsin oloni todella tyhmäksi. Lopulta yksi neitonen sanoi, että ovat opiskelijoita ja heillä oli liput jo valmiiksi. Sanokaa nyt joku missä se teatteri on? Hissillä ylös kuulemma. Ahaa, hissiä he siinä jonottivat. Mistäs minä olisin voinut tietää, kun seisoivat opasteen edessä! Teater Viirus 4. krs. Porukka tunkesi samaan hissiin ja minä jäin yksistäni odottamaan seuraavaa. Varmaan naureskelivat ylösmatkatessaan, että olipa siinä outo tyyppi. Tulee katsomaan ruotsinkielistä näytelmää eikä osaa sanaakaan ruotsia! Osaanpas! En vain osaa puhua sitä! Olen saanut vuonna ´89 lukiossa stipendin, koska onnistuin kirjoittamaan yo-kokeissa parhain pistein ruotsinkielisen aineen. Aihetta en muista. Olen opastanut kotipihastani ruotsinkielisen pariskunnan autollaan tuttaviensa luo viiden kilometrin päähän ja antanut kuskille ajo-ohjeita ruotsiksi sujuvasti. Olen ostanut viime kesäkuussa Tukholman Gamla Stanissa pienestä kahvilasta pehmistä, ruotsiksi. Olen ollut Tomas Ledinin konsertissa Kokkolassa ja minulla on ollut opiskeluaikoina ahvenanmaalainen kämppis. Toinen oli från Närpes. En tykännyt hänestä. Olen katsellut Siltaa ja Strömsötä, naturligtvis. Olen tanssinut parikymppisenä ruotsalaisten urosten keskellä "Sensuella Isabella" ja olen ollut Maarianhaminassa kaksi viikkoa hotellissa työharjoittelussa. Olen käynyt muutaman kerran Lilla Teaterissa, koska Sampo Sarkola. Älkää tulko minulle väittämään, etten osaa ruotsia...

 No niin. Entinen minäni olisi tässä vaiheessa lähtenyt nöyryytettynä itku kurkussa pois ja ensimmäisellä junalla takaisin kotiin, mutta rohkeampi minä hyppäsi yksinään hissiin ja matkasi kohti korkeuksia. Aiemmin tapaamani porukka vilkaisi huvittuneesti, jaahas löysi tuokin sitten paikalle. Onneksi tiskin takana ollut pirteä henkilökunnan edustaja alkoi reippaasti heti puhumaan suomea ja sain lippuni vihdoinkin. Tilasin vielä varmuuden vuoksi tekstityslaitteen. Kyllä, tässä vaiheessa täytyy tunnustaa, että suurin syy siihen, etten ole Viiruksessa aiemmin käynyt on se, että olen ollut sitä mieltä, etten varmaankaan ymmärrä esityksistä yhtikäs mitään. Niin on ruotsinkielen taidot vuosien saatossa ruostuneet. Jos puhuvat liian nopeasti tai hankalia sanoja, menee minulta paljon ohi. Tiedoksi siis kaikille kaltaisilleni tyypeille, että tekstityslaitteita löytyy ja sitä pitää vain rohkeasti pyytää. Ystävällinen nuori mies opasti minua laitteen saloihin ja helppohan sitä oli käyttää, tekstitys tulisi näytölle reaaliajassa sitä mukaa kuin reploja puhutaan. Kätevää! Yksi naisparikin sai laitteen käsiinsä ja heti tuli voittajafiilis. En ollutkaan ainoa!

 Jännittynein mielin astuin sitten hiukan ennen h-hetkeä katsomoon. Katsomoon? Tuoleja oli yhdessä rivissä ylärampissa (mikä lie oikealta nimeltään) ja näyttämö sijaitsi alhaalla. Olimme vähän kuin parvekkeella ja alhaalla tapahtui. Ajattelin heti, että onpas nerokasta ja ei ihme, että Teatteri Viirus on Vuoden teatteri 2014. Luulin nimittäin, että katsomo on ollut aiemminkin samanlainen...

 "Lucky on urbaani kertomus onnen tavoittelusta", lukee ohjelmalehtisessä. Käsiohjelmasta pystyisi tekemään arpakuution, jonka sivuilla on ohjeita tyyliin 'ota olut', 'hanki lapsia', 'mene naimisiin'. Ensimmäinen pariskunta (joiden nimet valitettavasti unohdin) hyppää kehään. Vaimo tivaa mieheltään rakkautta. Jos rakastaa, miksei sitten koskaan kerro sitä. Mies on liian väsynyt kertomaan yhtään mitään, firman ongelmat painavat päälle ja muutenkaan ei huvita mikään. Turhanpäiväiseksi riitelyksihän se menee, mies jää nukkumaan tapojensa mukaan sohvalle ja nainen painelee yksin aviovuoteeseen. Tulee mieleen siellä korkealla, että olemme kuin gladiaattorikehässä  näyttämässä peukkua ylös tai alas, kuka saa elää ja kuka ei. Tai kuin seuraamassa härkätaistelua. Kuka antaa viimeisen piston, kuka lähtee kehästä voittajana? Tulee surullinen olo pariskunnan puolesta. Varmasti rakkautta on ja takuulla ovat ihan peruskivoja ihmisiä, mutta toiveet ja odotukset eivät vaan kohtaa sitten millään. Kuullaan kyllä, mutta ei kuunnella.

Ei niin hauskaa tyynysotaa

 Toisella puolella näyttämöä Anna ja Jere kohtaavat baarissa ja se on rakkautta ensisilmäyksellä. Jere vaikuttaa huolettomalta, rennolta ja sympaattiselta, hurmaavan rentuhkolta kaverilta ja Annaa viedään. En ihmettele yhtään. Minäkin olen joskus oman jereni kohdannut ja yhälailla siinä mentiin eikä meinattu. Seuraavana aamuna Anna ja Jere lähtevät Korkeasaareen. Kateeksi käy! Minä olisin tosin pyytänyt Jereä lähtemään Linnanmäelle ja SeaLifeen rauskuja katsomaan. No, heille käy niin kuin usein käy, eli Anna huomaa pian olevansa raskaana. Masuasukki saa nimen Lucky. Jere katoaa muutamaksi viikoksi ja Annalle selviää, että mies on sekakäyttäjä. Irwin soi baarissa. Jere laulaa Pelle Miljoonaa karaokessa.

Anna ja Jere ne yhteen soppii

 Ja sitten on Kasper, joka lienee ammatiltaan sosiaalivirkailija. Ensimmäisen pariskunnan mies käy Kasperin luona pyytämässä apua firmansa taloudellisiin ongelmiin. Siinä syy univaikeuksiin ja ongelmiin myös parisuhteessa. Mies haluaa puhua vaimon kanssa firman asioista, vaimo raskaasta arjesta kotiäitinä. Tappeluksi taas menee. Lipsahdetaan nykytanssin puolelle, kun sohvalla nukkuva mies pyristelee irti vaimonsa syliotteesta. Minä pidän tanssillisuudesta, se sopii hienosti tilanteeseen.

 Kasper on yksinäinen, mutta hakee aika epätoivoisestikin kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. Norjalainen turistimies tosin ymmärtää väärin miehen halailut uutena vuotena. Deittisivustolla seikkaillaan ja kommentoidaan ahkerasti kuvia, käydään thaihieronnassa ja masturboidaan työpöydän ääressä kännykän näytöltä pornoa katsellen. Väliajalla vieressäni istunut mies sanoo (huom! ruotsiksi) toiselle, että aika säälittävää katsella kännykän näytöltä pornoa. No, kuka meistä on muita ylempänä ja oikeutettu arvostelemaan muita? Jokaisella on takuulla luurankoja kaapissaan ja on tullut tehtyä arvelluttavia juttuja, joita katuu jälkeenpäin. Niin minäkin, mutta tässä ollaan. Menneet on menneitä. Kasper hakee läheisyyttä omalla tavallaan, mikä se sitten onkin.

 Väliajan jälkeen luikin nopeasti takaisin katsomoon. Yleisön vielä talsiessa paikoilleen Jere nojailee vähemmän hurmaavana seiniin ja vilkuilee ohikulkijoita alta kulmain, tai niin ainakin kuvittelen. Samankaltaisia pipopäisiä hiippareita on kaupunkien keskustat ja sivukadut täynnä. Vähän pelottaakin. Selvinpäin hurmaava mies on kuin Jekyll ja Hyde, pimeä puoli saa välillä vallan ja taas nousee minulla ikäviä muistoja mieleen. Yritän kuitenkin keskittyä itse näytelmään.

 Olen jossain vaiheessa huomaamattani laskenut kuuluisan tekstityslaitteen viereiselle penkille, enkä vilkuile sitä enää lainkaan. Muutenkin olen tarvinnut sitä yllättävän vähän, sillä päätin olla takertumatta yksittäisiin sanoihin ja mennä kokonaisuuden mukaan. Aina näyttämöllä ei edes sanoja tarvita. Kotiäidin kadunylitys kauppakasseineen jää mieleeni ja se, että miten hyvää tekisi itse kullekin huutaa tuskaansa parvekkeelta. Miten usein muuten seurailemmekaan kanssaihmisiä esim. juuri parvekkeelta ja teemme omat johtopäätöksemme tietämättä kuitenkaan yhtikäs mitään? Otetaan julistekuvan lasipallo käteen ja vähän ravistellaan, ja katsotaan kuka putoaa mihinkin ja moniko putoaa jaloilleen. Ei se mene niin!

 Loppukiitoksissa nousee taas pala kurkkuun. Ihmettelen, miksen ole aiemmin tullut Teatteri Viirukseen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Yleisölämpiön väentungoksessa kohtaan yllättäen lämpöisen katseen ja minut napataan hetkeksi kainaloon. Olo on kotoisa, ja siitä on hyvä jatkaa matkaa kotiin. Hetken tosin jo tunsin olevani kotona. Alakerrassa toinen tekstityslaitteen lainannut pari lähtee hissistä suoraan kellariin ja konkarin elkein avaan heille ulko-oven ja näytän tietä ulos. Share & Care. Kuulaassa syysillassa kävelen kevein askelin rautatieasemalle. Täpötäydessä lähijunassa mietiskelen kanssamatkustajien elämänkohtaloita ja salakuuntelen puheluita. Niistä voi tehdä monenlaisia johtopäätöksiä, joista osa osuu ja suurin osa ei. Yritän hakea katsekontaktia ihmisten katseista, mutta kaikki tuijottavat intensiivisesti älypuhelimiaan. Tuijottakoot. Minä katselen ikkunasta ulos ohikiitäviä maisemia ja ajattelen, kuinka onnekas olen. Olen tehnyt kipeitä valintoja elämäni varrella, selvinnyt niistä, elän ja hengitän ehkä paremmin kuin koskaan aiemmin.

 Luckyssa kaikille ei käynyt yhtä hyvin.

 Kiitos Teatteri Viirukselle kutsusta, tulen kovin mielelläni uudestaankin paikalle nyt kun reitti on tuttu.

esityskuvat Teatteri Viirus