Pomo! / Riihimäen Teatteri

Pomo! / Riihimäen Teatteri

Ensi-ilta 17.10. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Lars von Trier ja Jack McNamara
Suomennos Mika Eirtovaara
Ohjaus Olka Horila
Lavastus-ja valosuunnittelu Janne Teivainen
Äänisuunnittelu Kari Paukola
Pukusuunnittelu Elina Vättö
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Niko Sahlman

Rooleissa : Ilkka Heiskanen, Antti Peltola, Maija Siljander, Juha-Pekka Mikkola, Janita Juvonen ja Otto Haaparanta (ja välispiikit Jukka Rasila)

Edessä Antti Peltola ja Ilkka Heiskanen

 Riihimäen Teatterissa tuli lähes asuttua viime syksyn ja kevään aikana (koska Täti ja minä) ja "paluu rikospaikalle" tuntui jotenkin hirmuisen haikealta ja vähän vaikealtakin. Oloa ei helpottanut se, että olin edellisiltana ollut Tampereella Juhannustansseissa, saanut aivoni ylikuumenemaan, kotiutunut myöhään yöllä ja nukkunut erittäin levottomasti, pyöräillyt töihin ja takaisin jäätävässä tihkusateessa reikäinen sadeviitta päällä, ottanut parin tunnin päiväunet, kammannut hiukset, vaihtanut hiukan vaatteita ja siitä sitten Riksuun ensi-iltaan. Kuukausi sitten päätin, että yritän ajoittaa kaikki teatterireissut vain vapaapäiville, jotta jäisi riittävästi palautumisaikaa töistä, mutta taas sitä on näemmä lipsuttu hyvistä suunnitelmista. En siis ollut kaikista vastaanottavaisimmassa tilassa perillä. Makoisa porkkanaleivos ja muutama lämmin halaus virkisti mieltäni kovasti!

 Kristo (Ilkka Heiskanen) on työtön näyttelijä, joka on nyt saanut oivallisen keikan Ramin (Antti Peltola) palkkaamana. Keikka on tosin pieni ja muutamalla lauseella kuitattu, mutta rahan takii, rahan takii... Pientä pelkoa on ilmassa siitä, että mies ei malta pysyä käsikirjoituksessa. Kriston pitäisi esittää hetken aikaa firman pomoa, jotta saadaan venäläisten kanssa kauppakirjat valmiiksi ja allekirjoitukset paperiin. Pomo on nääs oikeasti Rami, mutta on vuosikaudet uskotellut alaisilleen, että pomo asuu Amerikassa ja hän on vain tavallinen kollega. Hyvin pidetty kollega kuitenkin, mutta pomolla on pomon valtuudet ja pomo "Seppo" on meilitse kirjoitellut kaikenlaista ja jokaisella alaisella on oma versionsa paikan johtajasta. Aika sekavaa, eikö?

 Paikalle astelee jäätävänviileä rouva Makarova (Maija Siljander) kera tulkkinsa (Juha-Pekka Mikkola) ja kaikki menee ketuilleen heti alkulauseessa. Kristolle tulee vähän pitempi pesti pomona, ja siinä ohessa muuttuu aika moni asia, kun tutustuu työntekijöihin vähän pintaa syvemmältä. Monenlaista käännettä on siis luvassa ja löytyipä sieltä sisäinen Hellaakoskikin (tosin Ilkka Heiskasen tuntien en ollut ihan varma siitä, että kuuluiko tämä käsikirjoitukseen).

 Kuten sanottu, en ollut ihan skarpeimmillani joten kokemukseni jäi tällä kertaa hiukan laimeaksi ja ajatukseni lähtivät hortoilemaan usein muille urille ja kotiin peiton alle. Tuntui siltä, että paikoitellen itse esitys oli vähän vielä vaiheessa. Rytmiä myöten moni asia loksahtelee varmasti kohdilleen muutaman esityskerran jälkeen. Ilkka Heiskanen-Antti Peltola oli kyllä mainio parivaljakko ja tarjoilivat toisilleen hyviä syöttöjä tämän tästä. Elastista menoa tarjosi etenkin Peltola, ja muutenkin on aina tervetullutta vaihtelua nähdä lavalla niin vanhempia konkareita kuin nuorempaa tekijäpolvea. Nyt porukassa oli myös pari tyyppiä Riihimäen Nuorisoteatterista (Janita Juvonen ja Otto Haaparanta) ja hyvinhän nuoret joukkoon sopivat. Eniten minua kuitenkin viihdytti asua myöten tulkki käännöksineen, ja kovasti pidin säleverhojen monipuolisesta käytöstä. Ihmettelin kyllä sitä, miksi Jukka Rasila hoiti spiikit, kun yhtä hyvin olisi äänessä voinut olla Ilkka Heiskanen.

Tulkki vauhdissa

 Riihimäen lisäksi Pomo! on mahdollista nähdä myös Aleksanterin teatterissa Helsingissä. Ei muuta kuin pikkujouluja viettämään firman ja pomon piikkiin!

 Taidan olla vaipumassa hiljalleen talvihorrokseen. Onneksi kalenterissa ei ole hirveästi menoja luvassa, ei ainakaan työpäivän päätteeksi. Jos nyt vihdoin oppisi...

Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Riihimäen Teatteri!)

Ikitieltä La Manchaan, Riksun kautta Espooseen ja Ruokahissin kyytiin

Minulla alkoi talviloma. Teatterihommelit lähtivät vähän käsistä vaihteeksi. Parin viikon sisälle olen onnistunut varaamaan 11 eri juttua. Bloggaajakollegani Katri Leikola (Paljon melua teatterista -blogi) lanseerasi termin kulttuuriruuhkavuodet, niitähän tässä on vietetty viimeiset vuodet. Jossain vaiheessahan tämä riemu loppuu väistämättä, joten silloin mennään kun on mahdollisuus. Jotta lomallani ehtisin tehdä muutakin kuin istua tietokoneen ääressä juttuja naputtelemassa, teen tähän alkuun poikkeuksen ja kirjoitan samaan juttuun muutamia ajatuksia viidestä eri esityksestä. Näinkin voi blogissa tehdä!

***

 Ikitie oli ensi-illassa 23.1. 2019 Lahden Kaupunginteatterissa Juhani-näyttämöllä (kesto väliaikoineen 2h 45min). Teksti Antti Tuuri, sovitus ja ohjaus Hanna Kirjavainen, lavastus Pekka Korpiniitty, pukusuunnittelu Sari Salmela, valosuunnittelu Jyri Suominen, äänisuunnittelu Sami Järvinen. Rooleissa Jori Halttunen, Saana Hyvärinen, Tomi Enbuska, Mikko Jurkka, Mari Naumala, Marko Nurmi, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Henri Tuominen, Raisa Vattulainen ja Lumikki Väinämö sekä Sakari Bister, Raimo Hauta-aho, Aleksi Liikanen, Inka Mantsinen, Henna Määttänen sekä Jami Hatara, Anna Mäki ja Ilmari Ryymin. Minulla oli suuret odotukset Ikitien suhteen, kirjaa en ole lukenut mutta leffaversio meni tunteisiin syvästi ja taisin odottaa jotain vastaavaa kokemusta teatteriltakin. Toisin kävi. Tämä esitys jätti minut jotenkin täysin kylmäksi, mikään ei juuri koskettanut enkä osannut sanoa juuta enkä jaata esityksen päätyttyä. En osaa edelleenkään sanoa mitään. Huomasin pitkästyväni heti alussa jo. Muutamia kauniita näyttämökuvia esitys tarjosi, mutta se ei ihan riitä. Pitää olla muutakin. Ilmassa pahaenteisesti roikkuva orjantappurakruunumainen aitaushässäkkä oli hieno ja Kullervo (Henri Tuominen) oli ovela hahmo, jonka merkityksen tajusin vasta loppupuolella. Erityisen iloinen olen siitä, että Jori Halttunen pääsi loistamaan isossa roolissa Jussi Ketolana/Jussi Karina, aiemmin kun olen häntä nähnyt vain pikkurooleissa. Liian tuoreessa muistissa oli Lahden huimat Pohjantähdet, tässä haettiin liikekielestä vähän samaa? Tämä näytelmä meni valitettavasti kategoriaan "tulipa nähtyä". (Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahti!)

***

Mike ja Zin (c) Tero Ahonen 

 Enskariputkeni jatkui seuraavana päivänä 24.1. Red Nose Companyn Don Quijoten parissa, paikkana Teatteri Avoimet Ovet (kesto väliaikoineen noin 2h 20min). Esitys on myöhemmin nähtävissä myös Kuopion Kaupunginteatterissa, Lahden Kaupunginteatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa ja Turun Kaupunginteatterissa. Teksti Miguel de Cervantes Saavedra ja työryhmä, ohjaus ja dramaturgia Otso Kautto, valosuunnittelu ja kiertuetekniikka Jere Kolehmainen, musiikki/pukusuunnittelu/lavastussuunnittelu  työryhmä, vaatteet Tauko Design ja naamiot Laura Mäkelä. Näyttämöllä mainiot punanenäklovnit Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen). Don Quijotesta en tiennyt ennestään muuta kuin tuulimyllyt ja Rosinante-hevosen, ja tietysti surkean hahmon ritarin Don Quijoten (Zin) ja Sancho Panzan (Mike). Työryhmä oli tehnyt ikimuistoisen reissun kirjan tapahtumapaikoille ja tätä yhteistä matkaa sitten käydään läpi esityksessäkin kera tutun kerronnan tyylin ja tietysti musisoinnin. Meininki oli jotensakin aiempaa ronskimpaa ja kuten aiemmin, kaikenlaista voi tapahtua kun on seikkailuun lähtenyt. Mikekin kommentoi kesken kaiken, että mahtaa arvovaltaisia ensi-iltavieraita hämmästyttää toisen viuhahdustyyliset katumusharjoitukset, ja yleisö pääsi/joutui osallistumaan tomaattienheittelyynkin. Itselleni kävi ns. perinteisesti ja ennen esitystä tarjottu kuohuviini alkoi loppupuolella väsyttämään kovasti enkä ihan pysynyt skarppina, mutta mukavan tiivistyksen massiivisesta teoksesta tämä tarjosi. En vielä innostunut varaamaan kirjaa kirjastosta... Musiikkina kuultiin mm. Sielun Veljiä ja John Lennonia, espanjankieli soljui kivasti klovnien puheissa välillä ja ovelasti muunnettiin sitruunan avulla musta paita täysin uusiksi. Jotenkin mieleeni jäi yhteinen matka ja toveruus, maailman muuttuminen, tuntemattoman pelko? (Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Red Nose Company!)

***

 Seuraavaksi kävin seitsemättä kertaa katsomassa Riihimäen Teatterin Täti ja minä -herkkua, joka onneksi jatkuu kevätkaudella vielä muutaman näytöksen verran. Täydellinen paketti ja kokemus edelleen, ja jos on vielä näkemättä, kannattaa alkaa aktivoitumaan asian suhteen. Esitys koskettaa, naurattaa, yllättää, saa aivot raksuttelemaan ja bonuksena loistava esimerkki kahdesta erilaisesta tavasta näytellä. Toinen on jatkuvasti äänessä (Kemp/Eero Ojala), toinen on hiljaa (Täti/Katja Peacock). Musiikki ja vaihtuvat vuodenajat liikuttavat meikäläistä kyyneliin asti aina, tällä kertaa tauon jälkeen taas hitusen enemmän ja vielä kun tietää, että kohta tätä(kään) ei enää pysty näkemään... Lisäinfoa esitysajoista tämän linkin kautta.

***

(c) Stefan Bremer

 Esitystalous 3 oli ensi-illassa jo viime syyskuussa Espoon Kaupunginteatterin Revontulihallissa (kesto väliaikoineen 2h 45min). Teksti ja ohjaus Juha Jokela, lavastus Teppo Järvinen, äänisuunnittelu Tommi Koskinen, pukusuunnittelu Sari Suominen ja Noora Salmi, valosuunnittelu Heikki Örn, videosuunnittelu Timo Teräväinen, maskeerauksen suunnittelu Mari Vaalasranta, musiikkituotanto ja sävellys Ylermi Rajamaa ja Tommi Koskinen. Näyttämöllä ja äänessä Martti Suosalo, Ylermi Rajamaa, Ria Kataja, Henna Hakkarainen, Tommi Taurula, Raimo Grönberg ja Vera Kiiskinen. Huh, meinasi jäädä näkemättä ja kuulematta koko Radio Stage, kun ei aikataulut osuneet millään kohdalleen, esityksiä ei ole kuin helmikuun alkuun enää. Hymy korvissa tuli oltua koko esityksen ajan, nautinnollista seurattavaa ja erityisherkkua etenkin korville. Espoolainen radiokanava Radio Stage mennä porskuttelee omalla konseptillaan, kunnes paikalle saapuu mediayhtiön edustaja Marika (Vera Kiiskinen) ja ehdottaa uudistumista sekä vaihtelua valta-ja vastuuasemiin. Kutkuttelee mukavasti aivosoluja tämmöinen, ja visuaalinen puoli hiveli silmiä edelleen sarjan aiempien juttujen tapaan. Erityisesti ihastuin MC Myslin (Ylermi Rajamaa) räppäämiseen ja entäs sitten tummaääninen Eero Rimpelä (Raimo Grönberg) levykokoelmineen, tietämyksineen ja penkissähytkymisineen. Ja olihan mukana Tommi Korpelakin, vaikka ei fyysisesti lavalla ollutkaan. Musiikki pisti todellakin vibaa punttiin, ja erityiskiitokset käsiohjelman biisilistasta. "Tämä on Radio Stage, ja sinä olet teatterissa." Täydellistä! (Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Espoo!)

***

 Teatteriputki päättyi Korjaamolle Kulmasaliin, jossa esitettiin Harold Pinterin Ruokahissi. Esitys oli ensi-illassa edellisenä päivänä 25.1. ja esityksen kesto 1h 10min (ei väliaikaa). Ohjaus Helena Ryti, musiikki ja äänimaailma Janne Palosuo, valot/lavastus/puvut työryhmä, näyttämöllä Antti Jaakola (Gus) ja Jani Kallunki (Ben). Ruokahissi on yksi kaikkienaikojen suosikkinäytelmistäni, absurdi, synkähkö, yllätyksellinen ja lavalla kaksi näyttelijää. Kaksi palkkamurhaajaa odottaa käskyä pomolta tyhjäksi luulemassaan talossa. Olen nähnyt siitä aiemmin kaksi versiota ja nyt erityisesti kiinnostuin, sillä toinen näyttelijöistä (Jani Kallunki) on näkövammainen. Tässä taas hyvä esimerkki ennakkoluuloisesta asenteesta, sillä omassa päässäni kuvittelin, että pelokkaamman ja epäluuloisemman palkkamurhaaja Gusin roolissa olisi nimenomaan Kallunki, vaan toisin kävi. Mieshän oli lavalla kuin kotonaan ja liikkui ketterästi kuin pantteri! Niinhän se on, että muut aistit aktivoituvat herkemmiksi ja ainoastaan valkoisen kepin satunnainen käyttö "paljasti" hänen taustansa. No, lisämaustetta toi toki sekin, että Antti Jaakola oli ensi-iltaa ennen satuttanut polvensa ja liikkui keppien kanssa, se ei toki esitystä haitannut. Gus kun on muutenkin vähän kömpelömpi tapaus... Kiintoisa toteutus pienillä keinoilla siivitettynä, loppua jäin miettimään sattuneesta syystä eri tavalla tällä kertaa. Pinteriä haluaisin nähdä paljon enemmän Suomessa! (Näin esityksen vapaalipulla, kiitos!)

***

 Loman alkajaisiksi sellainen putki. Pian jatketaan, luvassa Valkoisten vankina (Espoo), Comeback - räpätessä roiskuu (HKT), Myrsky (Työvis), Parasta elämässä (HKT), Helmi-monologifestarit Helsingissä ja siellä etenkin Eero Ojalan monologi Laiha mies sekä Rakkauskirjeitä (Tampereen Teatteri).

Täti ja minä / Riihimäen Teatteri

Täti ja minä / Riihimäen Teatteri

Ensi-ilta 15.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Morris Panych
Ohjaus Taru Kivinen
Skenografi Jonna Kuittinen
Valo-ja videosuunnittelu sekä projisointi Sami Rauhala
Äänisuunnittelu Kari Paukola
Peruukki-ja maskeeraussuunnittelu Niko Sahlman
Tarpeisto Karita Fallström-Autio ja Jonna Kuittinen
Lavasterakennus Pasi Kyllönen ja Petri Mäkelä

Rooleissa : Eero Ojala ja Katja Peacock

 Olen nähnyt Täti ja minä -näytelmän muutamia vuosia sitten Tampereen Komediateatterissa ja myönnettäköön, että nukahdin kesken esityksen - en tosin tiedä kuinka pitkäksi aikaa. Muistan näytelmästä alun ja lopun, välissä on paljon hämärää. Osittain syynä oli se, että taisin nukkua edellisyönä vain pari tuntia ja päivänäytöksessä se sitten kostautui pahimmalla mahdollisella tavalla. Osittain syytä taisi olla itse esityksessäkin... Ei siitä isompaa muistijälkeä ainakaan jäänyt meikäläiselle. Jollekin toiselle ehkä jäi? Ei voi tietää.

 Ennen esityksen alkua ehdin katsella kaunista lavastusta. Kaksi isoa ikkunaa, joiden takana muu maailma. Tässä pienessä asunnossa sänky, paljon yksityiskohtia, paljon kirjoja, paljon salaperäisiä laatikkoja ja portaat alakertaan. Valot himmenevät, takanani vielä supatetaan. Joku yrittää sammuttaa kännykkäänsä, ja sitten se on menoa. Jo muutaman minuutin kuluttua olen kaikki aistit avoinna ja satavarma siitä, että tämän esityksen aikana en todellakaan tule nukahtamaan.

 Iäkäs nainen (Katja Peacock) pötköttelee sängyllä. Huoneeseen pelmahtaa tuosta noin hermostunein elkein mies nimeltä Kemp (Eero Ojala), joka ilmoittaa tulleensa vuosikymmenten tauon jälkeen nyt sitten visiitille. Vuoteessa huilailevalta tädiltä on tullut sisarenpojalle kirje, jossa on kertonut olevansa kuolemaisillaan. Omatuntoko kolkutellut, kun täti on kirjeen rustannut vai mikä lie? Kemp on irtisanoutunut töistään pankkivirkailijana viettääkseen viime hetket tätinsä luona, mutta reissu venähtää aiottua pitkäkestoisemmaksi, koska tätihän ei ota kuollakseen millään, päinvastoin tuntuu piristyvän! Vuodenajat vaihtuvat, kevät heräilee, linnut laulelevat, lapset pelaavat palloa puistossa, lehdet putoilevat puista, joululaulut kaikuvat jostain - aika kulkee omia ratojaan ja samoin ulkopuolinen maailma. Tässä pienessä huoneessa aika tuntuu pysähtyneen, mutta täti ja sisarenpoika käyttävät sitä täysin eri tavoin.

 Kemp on jatkuvasti häseltävä ja puhetta suoltava vähän omalaatuinenkin höpöttäjä, hermostunut kaikesta mahdollisesta eikä pysy hetkeäkään paikoillaan. No, malttaa sentään ajoittain torkahtaa mutta nekin hetket asentoihin, josta voi kätevästi ponkaista jälleen liikkeelle. Tädin puuhat ovat rauhallisia ja kiireettömiä, puhteet harkittuja aina hiusten harjaamisesta neulontahommiin. Kemp puhuu taukoamatta, kommentoi tekemisiään ja huutelee ohikulkijoille ikkunasta - täti taas reagoi kaikkeen elekielellään ja katseellaan. Monestihan on niin, että yksi katse, ele tai ilme paljastaa enemmän kuin ääneenlausutut sanat. "Penni ajatuksistasi".

 Aluksi Kemp vaikuttaa varsin rasittavalta tyypiltä, ärsyttävyyteen asti. Touhuaminen on myös pirun huvittavaa seurattavaa. Hän kun tuntuu saavan kohtalaisen suurta nautintoa siitä, miten kuvittelee pitävänsä tädilleen herkkää muistopuhetta hautajaisissa tai lällättelee ikkunasta pikkupoikien leikeille ja maalailee uhkakuvia palloleikkien käänteistä. Entä miten toimii hän, kun ovikello soi halloweenina? Puhuessaan hän tulee vähän varkain paljastaneeksi kaikenlaista lapsuudestaan ja elämästään yleensä, kaikkea ei sanota suoraan mutta rivien välistä voi havaita yhtä jos toista. Mies kuorii itseään kuin sipulia, ja täti kuuntelee. Me kuuntelemme. Tulee surumielinen olo. Ei ihme, että tätikin sanojen sijaan pienillä teoilla osoittaa välittävänsä. Asettaa peittoa nukkujan päälle, pyykkinarulle hätäisesti ripustettujen vaatteiden hienovaraista suoristelua, yllätysten piilottelua matkalaukkuun... Minun mieleni tekisi koskettaa Kempiä ensin varovaisesti olalle ja sanoa, että rauhoitu hyvä mies ja hengitä. Kerro lisää, minä kuuntelen. Ja jos ei kavahtaisi tai juoksisi jo karkuun, ehkä uskaltaisin vähän halatakin. Vaan minä istun katsomossa ja seuraan tätä yhdenmiehen hengästyttävää showta, jota voisi jo kutsua monologiksi muttei kuitenkaan, sillä mukaan tarvitaan toinen ihminen reagoimaan ja ihan vaan olemaan läsnä, jotta sanat eivät olisi pelkkää tajunnanvirtaa vailla kohdetta.

 Katja Peacock osoittaa omalla toiminnallaan, että näyttelijäntaide on paljon muutakin kuin sanoja. Tarvitaan vastavoima, jossa toinen antaa tarvittaessa tilaa toiselle loistaa. Kumpikin on alusta loppuun niin läsnä, eri tavoin tosin. Eero Ojala -fanitukseni on suhteellisen tuoretta vielä ja se on poikinut jo keväisen reissun Rovaniemelle, ja nyt on sitten puolen tunnin ajomatkan päässä kotoa melkoista herkkua luvassa. Sanoisinko täydellistä! Ojala vetäisee aikamoisen performanssin, käyttää taidokkaasti ja monipuolisesti ääntään ja koko kroppaansa - mielessäni kävi useampaankin otteeseen kaikki entisaikojen mestarit aina Chaplinista Buster Keatoniin, ilman puhetta tosin. Jokainen liike ja sana on millintarkkaa työtä - ja silti tuntuu välillä siltä, että nyt improtaan. Miehen menoa on niin suuri nautinto katsella, ettei ole mitään pelkoa siitä, että nukahdan kesken kaiken. Päinvastoin, tunnun olevani enemmän hereillä kuin koskaan aiemmin! Ja kuin varkain huomaan aika usein Kempin sijaan katselevani sängyllä pötköttelevää tätiä, joka ei sano yhtikäs mitään. Vai sanooko ja koska?

 Tässä näytelmässä ihan jokaisella osasella on tarkkaanharkittu paikkansa eikä mukana ole mitään ylimääräistä, ei liioin tarvetta lisätä yhtään mitään. Jokainen koukku seinällä, äänimaailma, hitaasti putoilevat lehdet, vanukaskulho, hiusharja, levysoitin...

 Tänä vuonna teatteri ja taide ylipäätään eri muodoissaan on mullistanut maailmaani enemmän kuin yksikään elämäntaito-opas tai aforismijuliste. Lukemisen ilon löysin uudestaan jo viime vuonna, mutta tänä vuonna yksi ainoa runo on saanut ihmeitä aikaan, yksi visiitti Muumimuseoon on herkistänyt mielen ennenkokemattomalla tavalla, ja tämä yksi teatteriesitys on aluksi lempeän ilkikurinen tönäisy ja lopulta lähes läpsäisy vasten kasvoja (omalla kädellä omiin kasvoihin). Tarpeellinen ja tervetullut herätys siihen, että minä en ole täällä yksin ja on aika ryhtyä pelkistä hyvistä ajatuksista hyviin tekoihin. Omalla toiminnallani voin vaikuttaa suoraan ainakin muutaman ihmisen elämään ja jopa elämänlaatuun. Olen sanonut olevani välillä allerginen kanssaihmisille ja vetänyt epäsosiaalisuuden viittaa ylleni tämän tästä milloin mihinkin asiaan vedoten. Sisäinen kempini siellä mesoaa ja rakentelee muuria ympärilleen, ihan turhaan. Mitä minä oikein olen pelännyt? Sitä etten kelpaa sellaisena kuin olen? Että alkaisinkin yllättäen viihtyä toisten ihmisten seurassa? Välillä on toki hyvä olla ihan omissa oloissaan ja nauttia siitä hyvällä omallatunnolla, mutta välillä on myös hyvä istua seurassa edes hetken. Puhua tai olla puhumatta, pääasia että on läsnä. Kammata hiuksia tai tulla kammatuksi. Kumpikin käy.

 Kehtaako joku jossain vielä sanoa, ettei teatterilla ole mitään merkitystä?

 Riihimäen Teatterin Täti ja minä on silkkaa timanttia ja yksi kaikkienaikojen parhaista näkemistäni teatteriesityksistä. Olen nähnyt yli tuhat esitystä, joten nyt ei painita missään höyhensarjassa. Kärkikahinoissa on muitakin parin näyttelijän juttuja ja olen todennut sen jo aiemmin, että olen pienten produktioiden ystävä. Pienten suurten. Olen toki hullaantunut useinkin näyttävistä lavasteista ja tanssinumeroista sekä veretseisauttavista biiseistä, mutta kaiken pohjana on loistava teksti ja tarina. Ohjaajan visio, ääni-, väri-, ja valomaailma yhdistettynä tyylipuhtaaseen näyttelijäntyöhön, ripaus omaa mielikuvitusta ja lopputulos on kiehtovaa ja koukuttavaa teatterin taikaa. Eipä ihme, että teatterikärpäisyä on tapahtunut ja tulee jatkossakin tapahtumaan.

 Juuri tämän esityksen janoan nähdä useampaan otteeseen. Tule sinäkin, mennään yhdessä! Lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Aki Loponen / Pictuner Oy

(Näin esityksen kutsuvieraana, KIITOS Riihimäen Teatteri!)

The Grimm Book of Horrors / Riihimäen Teatteri ja Näyttämö 3T

The Grimm Book of Horrors / Riihimäen Teatteri ja Näyttämö 3T

Kantaesitys Riihimäellä 27.2. 2016, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Esityksen suunnittelu, käsikirjoitus ja näyttämöllepano 3T (draama Samuli Reunanen, liike Liisa Risu, musiikki Iiro Ollila)
Lisätekstit Mikko Koivusalo
Lavastus 3T
Pukusuunnittelu Henna Saarela ja 3T
Valo-ja projisointisuunnittelu Sami Rauhala ja 3T
Kampaus-ja maskeeraussuunnittelu Jenny Vehkakoski
Äänitekninen suunnittelu Petri Kuha

Esiintyjät : Diana Tenkorang, Mikko Nuopponen, Ninu Lindfors ja Katja Peacock
Muusikot : Hannu Risku ja Topi Korhonen
Kuoro : Aino Arkko, Janita Juvonen, Aino Karlstedt, Annika Lohilahti, Leona Pälvimäki, Julia Tanhula ja Janna Vastela

Punahilkka saa kyytiä

 "The Grimm Book of Horrors - Iltasatu kuolevaisille" oli mukana alkuvuodesta julkaisemallani kevään 2016 tärppilistallani, koskapa kauhumusikaali. Siksi. Odottavaisin mielin astelin katsomoon, kunhan savun ja usvan keskeltä nyt ensin satuin paikkani löytämään. Edellisenä päivänä minua oli säikytelty huolella London Dungeonissa, joten antaa palaa, ei tunnu missään. I´m ready.

Paha äitipuoli (Katja Peacock) 

Alkuperäiset Grimmin veljesten (Jacob ja Wilhelm) sadut olivat hyvin raakoja ja väkivaltaisia, ja niitä edeltävät kansantarut vielä kovempaa hc-kamaa. Eipä käy kateeksi niitä pilttejä, joille on hyvien yöunien toivossa (tai rangaistukseksi niskoittelusta) luettu Grimmin satuja illansuussa. Pää tyynyyn vaan ja kauniita unia. Meikäläinen vilkkaan mielikuvituksensa kera ei olisi nukkunut silmänräpäystäkään, jos minulle olisi luettu tarina pikkuveljestä, jonka ohimennen irronnut pää oli sidottu vaivihkaa liinalla ja jos erehtyi ottamaan omenan pojan kädestä, pää olisi vierinyt jalkoihin. Jihuu. Tähän versioon oli mukaan valittu saduista Punahilkka, Kuoleman sanansaattajat, Satu omenapuusta, Uppiniskainen lapsi, Kampela sekä Seitsemän korppia.

 Seuraavan puolitoistatuntisen aikana meni kylmät väreet moneen kertaan. Tunnelma lavalla oli usein unenomainen, painajaismainen, yllättävä. Valoilla, väreillä, savulla ja varjoilla saa ihmeitä aikaan. Kaikkea kun ei näytetä ja siellä missä on pelkkää pimeyttä, siellä lähtee mielikuvitus laukkaamaan. Lavan reunalla muusikot Hannu Risku ja Topi Korhonen loihtivat jos jonkinmoisia säveliä soitinarsenaalistaan, varsin monipuolista oli meininki sen suhteen kyllä. Kuoron tyttöjen äänet soivat kirkkaina ja heleinä, vaikka laulujen sanat (suurelta osin englanniksi) eivät sieltä kauneimmasta päästä olleetkaan. "It was my mother who murdered me" ja niin edelleen. Varsin ilmeikäskasvoinen Punahilkka (Diana Tenkorang) rullaili pyörätuolillaan pitkin lavaa ja muljautteli välillä pahaenteisesti silmiään, Katja Peacockin Paha äitipuoli oli hyytävä, Prinsessa Ruusunen (Ninu Lindfors) esitti tanssin muodossa kehonhallintaansa ja meikäläinen ei voinut kuin ihmetellä sitä liikkeiden sulavuutta, johon itse en kykene edes unissani. Tähän päälle sitten vielä upeaääninen (ja nahkahousuinen, tämä on tärkeä huomio) prinssi (Mikko Nuopponen)! Parhaiten verkkokalvoilleni jäi kuitenkin nahkahousujen sijaan joukko mustatukkaisia, mustamekkoisia tyttöjä kuin suoraan Kauna-elokuvasta tai The Ringistä. Jos Riihimäellä olisi käytetty London Dungeonissa koettua säikyttelykikkaa (valot sammuvat kokonaan ja kun ne syttyvät uudelleen, suoraan kasvojeni edessä olisi seissyt yksi niistä tyttösistä mustien kutrien lomasta tuijottamassa), olisin takuulla huutanut niin kovaa, että olisi se takanani istunut omituisissa kohdissa yksinään hekotellut nuorimieskin mennyt hiljaiseksi. Mustan keiton syömiskohtauksesta puuttui enää, että pöydän päässä olisi istunut itse Pale Man! Hui olkoon!

Mikko Nuopponen

Ninu Lindfors 

 Rehellisyyden nimissä sanon, että kokonaisuutena tämä ei ollut kuitenkaan ihan minun juttuni. Odotin kaiketi vieläkin synkempää menoa ja sellaista jälkitilaa, jolloin olisi pelottanut lähteä ovesta ulos pimeään iltaan. Hattua nostan ja kumarran kuitenkin rohkeudesta ja erikoisuudesta, tämä ei todellakaan ollut ihan perinteistä meininkiä. Turhaan ei Grimmin sadut myöskään tärppilistallani ollut, ja siksi myös suosittelen tätä vahvasti. Etenkin alussa nähty synkassa hienosti toiminut kohtaus Punahilkan kimpussa oli upea, samoin lopun vallaton tanssi-ja lauluiloittelu, jos näin voi sanoa.

 Jos parkkipaikalla olisi hiippaillut kumarassa mustatukkainen nainen, olisi kalsarit menneet takuulla vaihtoon. Kyllä! Annan hedelmäksi tälle yhden päältä mehukkaan omenan, jonka sisältä paljastuu matoisa ylläri.

(näin esityksen vapaalipulla)

Esityskuvat (c) Aki Loponen, Lomagraphics Oy

Diana Tenkorang 

Punainen viiva / Red Nose Companyn vierailu Riihimäen Teatterissa

Punainen viiva / Red Nose Companyn vierailu Riihimäen Teatterissa 10.3. 2016

Ensi-ilta Teatteri Avoimissa Ovissa 22.1. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Yhteistyössä Red Nose Company ja Teatteri Quo Vadis

Teksti Ilmari Kianto ja työryhmä
Ohjaus Otso Kautto
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Antti Kujala ja työryhmä
Äänisuunnittelu ja musiikin sovitukset Työryhmä
Lavastussuunnittelu Työryhmä

Näyttämöllä : Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen)

 "Punainen viiva! Wau!" oli ensimmäinen aatokseni kun kuulin, että hurmaavat punanenäklovnit tekevät seuraavaksi Ilmari Kiannon klassikon. Minulla ei ollut hajuakaan koko teoksesta, jotenkin se silti on vaan kulkenut päässäni myyttisenä romaanina. TV1 esitti sitten perinteikkäällä kotimaisten elokuvien lähetyspaikallaan Matti Kassilan filmatisoinnin vuodelta 1959, ja olihan pohjatyö tehtävä lukemisen sijaan sohvaperunoinnin muodossa. Elokuvan (ja Jussi Jurkan väkevän vimmaisen roolityön) jälkeen oli hiukan hämmentynyt olo. Nyt on rajua meininkiä ja kurjuuttakin kurjempaa, toki myös tärkeitä kansallisia merkkihetkiä luvassa. Vain hetken mietin, että miten mahtaa Mikelta ja Ziniltä tämän versiointi sujua. Tietysti sujuu, Mikelta ja Ziniltä sujuu kaikki!

 Punaiset nenät ja Punainen viiva on visiteerannut jo useammallakin paikkakunnalla tässä kevään mittaan, minä ehdin karkeloihin mukaan vasta Riihimäen Teatterin viimeiseen vierailuesitykseen. Ilmassa oli suuren kulttuurielämyksen tuntua, koskapa ennen esitystä oli teatterin tiloissa käyty kiintoisa keskustelu koko riihimäkeläisen teatteritoiminnan tulevaisuudesta, ja Mike ja Zin heti alkumetreillä aprikoivat, että kyseessä saattaisi olla kaikkienaikojen viimeinen esitys tässä talossa. Ei sentään. Toteamuksen jälkeen herrat klovnit pitivät juuri sopivanmittaisen tuumaushetken ja uteliain silmin seurasivat yleisön reaktioita. Aploodit olivat runsaat heti alussa. "Riihimäki on liekeissä!"

Mike ja Zin 

 Näyttämölle on maalattu punainen viiva, taustalla punaiset verhot. Kerrotaan Ilmari Kiannosta ja hänen värikkäistä vaiheistaan. Zin heittäytyy Topi Romppaisen rooliin, Mike Reeta-vaimon. Eletään Kainuun maisemissa korvessa, Suomussalmella. Vuosi on 1906. Lapsia pyörii jaloissa liuta, vellijauhot on loppu. Pakkanen paukkuu nurkissa, torakat vilistävät lattialla, lähikauppaa ei löydy yllättävän läheltä vaan sinne on hiihdettävä useamman kymmenen kilometrin matka. "Nyt ollaan suomalaisuuden ytimessä!" On niin kurjaa, että se pistää väkisinkin huvittamaan ja silloin tällöin pitää vähän lauleskellakin. Mike ja Zin hyppäävät välillä roolihahmoistaan pois ja selostavat omaan tyyliinsä Kiannon elämästä ja Suomen historiasta, ja tutkailevat välillä Kiannon romaania ilmoitellen, millä sivulla ollaan nyt menossa ja kuka sanoo minkäkin repliikin. Katsomo hyrisee. Eihän noita klovneja voi muuta kuin rakastaa! Romppaisen Topi hiihtelee kirkonkylälle ja jauhoreissulla eksyy kokoukseen, jossa puhutaan suuria asioita. Solisarirattia olisi luvassa lähiaikoina, ja naisetkin saisi äänestää! Paluumatkan jälkeen nähdään Miken eeppinen kursailukohtaus hamekankaan suhteen sekä Zinin kauppareissultapaluun rehvakas asento, jota suosittelin heti vierustoverilleni jatkokäyttöä varten.

 Yleisö saa kiukaan roolin joulusaunassa (lämpöinen löyly on kotisaunan), Iggy Pop ja Iki Kianto-nimiset torakat pistävät ranttaliksi isännän poistuttua.. Lauletaan Nirvanaa, Alanis Morissetteä, Lou Reediä, ja Iggy Popin "Passengeria" Nälkämaan laulun sanoin. Nerokasta! Kiivassanainen agitaattori käyttää sanojensa tueksi sähkökitaraa ja kansa kuuntelee hurmiossa. Nyt tulisi muutos köyhien oloihin ja loppuisi tämä kyykytys. Vihapuhe saa alkunsa, Suomi-neito syntyy. Sata vuotta meni muutoksiin. Vai muuttuiko mikään? Mihin suuntaan nyt ollaan menossa? Junavuoroja lakkautetaan, hallitus leikkaa, traktorimarssi Helsingin keskustassa. Lisäksi hämmentää ajatus siitä, että omalla äänestyskäyttäytymiselläni aiheutin Sakerille sen, että kuolo korjasi!

 Vuonna 1909 julkaistu Punainen viiva on hämmentävän ajankohtainen. Ihmisen suhde luontoon, kansalaisvelvollisuuksiin ja vaikuttamismahdollisuuksiin mietityttää moniakin. Jaksaisitko sinä unelmoida, jos tietäisit unelmistasi tulevan totta vasta sadan vuoden/satojen vuosien kuluttua?

 Seuraavaksi Mike ja Zin voisivat tarttua Volter Kilven teokseen "Alastalon salissa". Siitä saisi varmaan ihan tolkullisen näiden poikain käsittelyssä! Väliajalla sai napata trendikkään selfien itsestään pahvi-Miken tai pahvi-Zinin seurassa. Minä ja bloggaajakollegani Katri tietysti kokeilimme onneamme punanenien kera. Jännää oli se, että puheeni muuttui heti toisenlaiseksi uuden nenän kanssa! Ei yksinkertaisesti voinut puhua normiäänellään. Siinähän se on, yksi Red Nose Companyn klovnien taiasta. On lupa olla utelias, surumielinen, hassu, rakastettava, vaitonainen, rehellinen, absurdi  - kaikkea vuorotellen tai samalla kertaa. Pelkkä ilmekin kertoo paljon! Olen varma, että maailma aukeaa ihan eri tavalla heille, ja ihmisetkin malttavat kuunnella mitä on sanottavaa.

 Paikalla oli muuten myös liuta hämeenlinnalaisia senioriklovneja! Olivat mokomat soluttautuneet tavallisen kansan joukkoon.

 Kauan eläköön ihanat Mike ja Zin! Annan esitykselle muhevan nauriin, lantun ja turnipsin.

 Lisätietoja Red Nose Companysta tämän linkin alta.

Esityskuvat (c) Tero Ahonen, paitsi alempi kuva Katri Leikola

Kultalampi / Hämeenlinnan Teatteri

Kultalampi / Hämeenlinnan Teatterin ja Riihimäen Teatterin yhteistuotanto

Ensi-ilta 10.2. 2016 Hämeenlinnan Teatterin Verstas-näyttämöllä

Kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Ernest Thompson
Suomennos Arto af Hällström
Ohjaus Kirsi-Kaisa Sinisalo
Lavastus Eira Lähteinen
Pukusuunnittelu Tiina Joutsen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu Kari Paukola

Rooleissa : Johanna Reilin, Ilmari Saarelainen, Mika Piispa, Maija Siljander, Lasse Sandberg ja Otto Rantanen/Preeti Pesä

 "Kultalampi" on monelle tuttu vuonna 1981 valmistuneesta elokuvasta, jonka päärooleissa nähtiin Henry Fonda sekä Katharine Hepburn. Näytelmänä Kultalampi sai ensi-iltansa kuitenkin jo vuonna 1978. Muistan hämärästi koosteen Oscar-gaalasta, jossa nähtiin pätkiä elokuvasta, mutta itse elokuvaa en ole koskaan nähnyt - ja tässä tapauksessa voisi lisätä mukaan sanan onneksi. Tiesin hitusen teemoista, mutta muuten varsin avoimin mielin paikalle.

 Näytelmä sijoittuu Yhdysvaltoihin Mainen osavaltioon, mutta heti alusta alkaen oli helppoa kuvitella kaiken tapahtuvan suomalaisella kesämökillä, järven rannalla. Pikkulinnut livertelevät puissa, ilmapuntari mökin seinällä, valokuvia, kirjoja, nukkevanhus, kirjavilla kankailla päällystetyt rakkaat lepotuolit ja ikkunasta suora näkymä järvelle, jossa kuikkapariskunta uiskentelee. Lavastus vei heti ihan muualle.

 Liki 50 vuotta yhteiseloa on takana Ethel ja Norman Thayerilla (Johanna Reilin ja Ilmari Saarelainen), jotka saapuvat kesäksi Kultalammelle, kuten kymmeniä kertoja aiemminkin. Aktiviteetit ovat mökillä varsin moninaiset - Ethel keräilee polttopuita ja makoisia mansikoita, sillä aikaa Norman on tutkinut paikallislehdestä työpaikkailmoitukset. Sanaillaan välillä varsin pisteliäästi, kaiken takana on kuitenkin pitkä liitto, syvä rakkaus ja luottamus toiseen. Yhdessä on hyvä olla näin, ei ole kiire enää minnekään. Aika kulkee omaa tahtiaan. Välillä taivastellaan iäkkään lesboparin edesottamuksista, välillä syödään voikkoleivät ja nautitaan lasilliset mehua. Itsekeitettyä, olettaisin. Puuhissa ja jutuissa on kuitenkin havaittavissa pientä surumielisyyttä ja kenties luopumistakin. Onko tämä viimeinen kesä Kultalammella?

Ethel ja Norman (c) Aki Loponen, Loma Graphics Oy 2016

 Usein päivää piristämään saapuu nauravainen postiljooni Charlie (Lasse Sandberg), mutta isoimman ilouutisen tuo tytär Chelsea (Maija Siljander), joka ei vanhempiaan turhan usein tunnu käyvän tapaamassa. Tällä kertaa hänellä on kuitenkin mukanaan poikaystävä Bill (Mika Piispa) ja tämän teini-ikäinen poika Billy (ensi-illassa Otto Rantanen/Preeti Pesä), joista etenkin jälkimmäinen tuo uutta virtaa varsinkin Normanin päivärytmiin.

 Täytyy heti alkuun sanoa, että nyt on melkoinen helmi tarjolla, joten onnittelut tälle yhteistuotannolle! Ja onnea teille, jotka olette jo tehneet lippuvarauksen, sillä kevään esitykset niin Hämeenlinnassa kuin Riihimäelläkin myivät loppuun jo kauan ennen ensi-iltaa. (Muutamia hajapaikkoja näkyisi olevan maaliskuussa Hämeenlinnassa, mutta ei kauaa...) Etenkin Ilmari Saarelainen ja Johanna Reilin näyttävät mallia siitä, millaista on pallotella repliikkejä taitavan vastapelurin kanssa. Katsomossa ei voi muuta kuin seurata haltioituneena ja rentoutuneena, "noin se tehdään just niin kuin pitääkin". Ja onhan se Immu nyt suunnattoman ihana, vaikka vaan istuskelisi tuolissaan eikä puhuisi mitään. Hienoa oli myös seurata, miten sukupolvet kohtasivat niin tarinassa kuin tosielämässäkin. Koskaan ei ole liian myöhäistä korjata tulehtuneita välejä, ja miten paljon meillä kaikilla voikaan olla toisillemme annettavaa! Samalla karttuu sanavarastokin, oppii uusia taitoja, löytää kenties uuden harrastuksen. Ennen kaikkea voi löytää sen, jonka luulee jo kertaalleen menettäneen. Suurella ylpeydellä seurasin myös Ilmari Saarelaisen ja Otto Rantasen yhteisiä kohtauksia, Otto kun sattuu olemaan nuorin haastateltavani kolmen vuoden takaa.

Chelsea (Maija Siljander) (c) Aki Loponen

 Kultalampi on lämminhenkinen, syvältä kumpuavaa naurua, liikutusta ja ajatuksia herättävä näytelmä. Tuli lisäksi suunnaton tarve ottaa yhteyttä omiin vanhempiini (vaikka tänään juuri kyselin kuulumiset) ja hankkia välittömästi muheva lepotuoli + rahi. Ja suklaakeksejä ja mehua.

 Minä ja pari muuta bloggaria päätimme ryhtyä jakamaan tähtien sijaan hedelmiä/marjoja yms.  näkemillemme esityksille, joten täältä pesee ensimmäinen : Kultalampi on herkullinen, mehukas ja kypsä luumu!

"Hyvästi, Kultalampi!" "Ei, vaan näkemiin, Kultalampi!"

 (näin esityksen kutsuvieraana)

Kaksi Vihtoria ja Klaara / Riihimäen Teatteri

Kaksi Vihtoria ja Klaara / Riihimäen Teatteri

Ensi-ilta 14.9. 2013, kesto 2h 15min väliaikoineen

Ohjaus Markku Arokanto

Rooleissa Tatu Siivonen, Teemu Aromaa, Katja Peacock, Esko Rissanen ja Maija Siljander

 Tatu Pekkarisen kirjoittama näytelmä "Vihtori ja Klaara" perustuu suosittuun sarjakuvaan Jiggs and Maggie, jota muistan itsekin nuorempana lukeneeni. Mieleeni tuosta sarjakuvasta jäi etenkin silinterihattu päässään ja sikari suussaan tohvelisankaroiva Vihtori sekä pirttihirmu vaimonsa Klaara, joka on joka välissä kyttäämässä miehensä touhuja ja komentamassa ilme ja nuttura tiukkana. Tältä pohjalta sitten kohti Riihimäkeä... Tämä muuten piti käydä alunperin katsomassa jo lokakuun alussa, mutta sähläsin lippuvarauksen kanssa ja pääsin vasta nyt paikalle.

 Katsomoon astellessamme äänimaailma vei minut kesäiseen kaupunkiin, huvitusten äärelle. Iloista musiikkia, liikennettä, merenrantaa? Näytelmässä seikkaillaan 30-luvun Helsingissä ja alkuun tulikin mukava fiilis, mutta sitten paikalle pelmahti hameissaan ja huiveissaan Esko Rissanen kitaran kera hoilaten rasittavaa rallia, jota sitten muutkin joutuivat näytelmän edetessä vuorotellen esittämään. Ei hyvä. En tykännyt yhtään, ja hahmo nostatti suurta myötähäpeää pitkin näytöstä...

 Heti kättelyssä tuli selväksi, että näytelmä on visualisoitu sarjakuvamaiseksi ja melkoisia äänitehosteitakin käytettiin. Ne huvittivat aluksi (etenkin paikalta salamannopeasti singahtaminen), mutta liika saman toisto vei pohjaa koko hommalta. Klaaran (Katja Peacock) hiippailu kaulimen kanssa kymmenettä kertaa ei myöskään oikein kolahtanut enää. Olisi ollut mukavampaa bongailla monia erilaisia ääniä, mutta nyt tiesi jo mitä tuleman pitää kun esimerkiksi tietty nimi mainittiin ja se enää ollut yhtään yllätyksellistä.

 Tarinassahan on ensinnäkin nuoret rakastavaiset (Tatu Siivonen ja Maija Siljander), joiden yhteisestä tulevaisuudesta tytön vanhemmat eivät oikein pidä. Tatu Siivonen etenkin toi hauskalla tavalla olemuksellaan mieleeni vanhat kotimaiset elokuvat, joissa vähän nössöhkö nuori mies liehittelee kaunista tytärtä. Klaara taas lähtee maalle ja tulevasta kesäleskeydestä riemastunut Vihtori (Teemu Aromaa) pistääkin melkoiset veivaukset ja onnentanssikuviot pystyyn. Tämä huvitti suuresti, sillä tiedän kyllä millaista vääntöä kotona on sen jälkeen kun meikäläinenkin katoaa mutkan taakse... Vihtori saa vieraakseen toisen Vihtorin (Esko Rissanen) ja siitä se riemu repeääkin, kun nämä kaksi lähtevät vähän kaupungille huvittelemaan. Näytelmän parasta antia olikin kohtaus, jossa herrat nauttivat "kovaa teetä" suositussa anniskeluravintolassa. Orkesterit ja muut asiakkaat olivat oivaltavalla tavalla toteutettuja, hauska idea! Tarjoilijapoikaa (Tatu Siivonen) en meinannut aluksi edes tunnistaa.

(c) Jukka Salminen

 Niin, ja tämähän ei ole "vain" näytelmä, vaan mukana oli paljon myös lauluja kupleteista lähtien. Jotenkin se toi melkoista sekavuutta, tuntui ettei oltu ihan varmoja, että mitä tyylilajia tämä nyt sitten kaikenkaikkiaan edustaisi. Välillä pidettiin pitkiäkin puheita miesten ja naisten asemasta ja oikeuksista, laulettiin hiukan, välillä pistettiin farssiksi kunnolla ja kotvan kuluttua vedettiin tanssikuvioita naamiot kasvoilla. Yhteiskunnallista sanomaakin sieltä tuli, suhdesoppaa ja sekaannuksia, ja sukupuolirooleilla leikiteltiin. Tosin minua ei enää jaksa naurattaa mies hameessa, niin nähty juttu on se.

 Eniten minua viehätti muuntuvainen lavastus sekä ilmeikäs ja hyvin paljon alkuperäistä Vihtoria muistuttava Teemu Aromaa, jonka elehdinnässä ja liikekielessä oli vivahteita sirkuksen suuntaan myös. Klovnerian hallinnasta oli tässä kohtaa siis varsinkin hyötyä. Klaaran kylpyreissu jäi myös mieleeni vahvasti, ja niin varmaan monella muullakin.

 Kaikkien käänteiden pointtia en oikein ymmärtänyt. Miksi yleisölle piti toistuvasti selittää asioita ja niiden taustoja? Miksi niin paljon joutavaa puhetta ja vähän äksöniä, jota olisi kyllä saatu irti tällä porukalla? Löytyihän sekin syy, miksi hame-huivityyppi jatkuvasti "sitä Hokkasta" kävi kyselemässä mutta kuten jo sanoin, jo ensihetkestä tyyppi nosti niskakarvat pystyyn ja peli oli menetetty sen osalta. Loppuratkaisu oli vähän omituinen myös.

 Muu väki katsomossa tuntui kuitenkin kommenteista päätellen kovasti tykkäävän ja esitys onkin saanut täysiä katsomoita jatkuvasti, mikä on tietysti erinomaista. Itselleni jäi sellainen "ihan ookoo, mutta..."-fiilis. Paljon hyviä ideoita, mutta runsaudensarvesta oli tullut vähän liikaakin tavaraa. Vähempi on enempi. Laulut ja muut viehättävät ehkäpä hiukan vanhempaa katsojapohjaa?

 Tasapainottelen kahden ja kolmen tähden välillä, en osaa päättää joten ** 1/2 .

(esitys nähty pressilipulla)

Fucking Åmål / Riihimäen Teatteri

Fucking Åmål / Riihimäen Teatteri

Ensi-ilta 16.2. 2013, kesto 1h, ei väliaikaa

Dramatisointi Asta Honkamaa

Sovitus ja ohjaus Aino Kivi

Rooleissa : Juho Markkanen, Katja Peacock, Maija Siljander ja Esko Rissanen

Bändi : Mikko Hallamaa, Rami Kivi, Aleksi Lassila, Lasse Oksanen, Konsta Karppinen

Taustaa : Lukas Moodyssonin leffa Fucking Åmål on tullut nähtyä vuosia sitten, ja tykkäsin siitä kyllä silloin kovasti. Kun kuulin tämän tulevan ohjelmistoon Riihimäelle, ajattelin luonnollisesti että varmaankin Nuorisoteatterin puolelle. Kas, yllätyinkin sitten kun tämä onkin Riihimäen teatterin kevätohjelmistoa. Yhteistyötä on toki tehty Nuorisoteatterin ja Riihimäen lukion kanssa. Tarinan pääosissa ovat nuoret tytöt Elin ja Agnes, jotka asuvat Åmål-nimisessä kaupungissa. Tyhmä kaupunki, ei mitään tekemistä. Kaikki on ihan peestä, luokkakaverit ja vanhemmat ja koulu ja siskot ja koko elämä. Ahdistukseen ei auta yhtään se, että hiljainen Agnes (Katja Peacock) tykkää tytöistä ja on salaa ihastunut Eliniin (Maija Siljander), joka on luonteeltaan ja maineeltaan hitusen räväkämpi ja kaikki pojat tahtovat Elinin omakseen. Ei ole helppoa olla nuori, ei oikein tiedä onko lintu vai kala ja oma paikkansa pitäisi kuitenkin tässäkin maailmassa löytää.

Katja Peacock ja Maija Siljander / kuva Jukka Salminen,Tiikerikuva

 Plussaa : Aloitus oli ovela, kun näyttelijät Maija Siljander ja Katja Peacock tulivat näyttämön eteen jutustelemaan ja ottivat roolit haltuunsa. Videolla taisi olla niitä nuorisoteatterilaisia? Aluksi ajatus "vanhemmista" naisista esittämässä teinityttöjä tuntui vähän oudolta, mutta se ajatus rapisi yhtä nopeasti alas Esko Rissasen saapuessa näyttämölle. Pari viikkoa sitten jouduin Hämeenlinnassa kuvittelemaan reilut  nelikymppiset eläkeläisinä ja se ei oikein onnistunut, vaan kuvittelepa kuusikymppinen mies teinityttönä ja vielä onnistuvan siinä! Esko oli Elinin Jessica-siskona ihan hillitön!! Esko esitti myös Agnesin isää, mutta nimenomaan tämä siskon rooli oli herkullista seurattavaa. Lavalla nähdään myös oivallisesti soittava nuorten miesten bändi (letkeä ja liikkuvainen basisti jäi etenkin mieleeni), jonka solistina singahtelee muusikko-näyttelijä Juho Markkanen. Homma lähti käyntiin Nirvanalla ja Juho teki muutaman täsmäiskun katsomon sekaankin. Energistä menoa! Juho esitti myös pyörätuolityttöä ja Eliniin pihkassa olevaa Johan-nuorukaista, joka kärtti suukkoa aika erikoisessa tilanteessa... Elinin ja Johanin yhteinen hetki keinussa oli ihanan herkkää katsottavaa. Musiikki toimi kauttaaltaan hyvin, bileissä soi Prodigyn Firestarter ja livenä kuultiin niin Red Hot Chili Peppersiä kuin ihana Bittersweet symphonykin. Sitähän se on, katkeransuloista tämä elo. Oli sitten nuori tai vanha, tärkeää on tulla hyväksytyksi omana itsenään ja löytää oma paikkansa ja tulla rakastetuksi. Esityksessä kiroiltiin aika tavalla ( Hemmetin Åmål ei oikein olisi nimenäkään toiminut), minua se ei häirinnyt lainkaan koska pahempaa kielenkäyttöä kuulee liki päivittäin nuorison toimesta ihan livenäkin. Muutamia tuntui häiritsevän, sillä paheksuva hymähdys kuului joka kerta jostain takaani kun v-alkuinen sana mainittiin...Kesto oli tosiaankin vain tunti ja aika kului kuin siivillä, kaikki oleellinen tässä oli kuitenkin mukana ja mitään ei oikeastaan jäänyt kaipaamaan. Liftattiin, bailattiin, ryypiskeltiin, uhottiin ja tultiin kaapista/vessasta ulos. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

kuva Jukka Salminen,Tiikerikuva

Jessica ja poikaystävänsä Markus... / kuva Jukka Salminen,Tiikerikuva

Elin ja Johan / kuva Jukka Salminen,Tiikerikuva

Miinusta : Eipä oikeastaan moitittavaa.

Muuta : Reissun voisi kiteyttää mieheni lausuntoon heti esityksen päätyttyä "Vittu tää oli hyvä, ja Esko oli paras!" Näytöksen jälkeen tapasin Juho Markkasen ja tein hänestä pikku haastattelun tänne blogiini, luettavissa tässä kevään aikana.

Esitykset jatkuvat 6.4. asti, ja Fucking Åmål saa neljä tähteä **** .

Juho herkistelee / kuva Teatterikärpänen

Pian koittaa aika / Riihimäen teatteri

Pian koittaa aika / Riihimäen teatteri

Ensi-ilta 8.9. 2012, kesto väliaikoineen noin 2h 30min

Ohjaus Maiju Sallas

Rooleissa Sami Hokkanen, Tatu Siivonen, Mira Kivilä, Cécile Orblin, Katja Peacock ja Esko Rissanen

Taustaa : On kauan naimisissa ollut pariskunta. On ex-mies ja tämän rakas. On lapsi. On taloudenhoitaja. On paikka. On aika. Vai onko?

Plussaa : Äärimmäisen mielenkiintoinen näytelmä! Aluksi olin ensin että mitä hittoa, kun samaa kohtausta hiottiin useaan otteeseen ja joka kerralla tapahtui uusi käänne ja aiemmin puhutut asiat menivät päälaelleen tai muuten vaan kumottiin. Nainen ei voi laittaa ruokaa, koskapa ei muista elintarvikkeiden nimiä. Lava pyörii ja ihmiset säntäilevät sinne tänne pääsemättä kuitenkaan yhtään mihinkään, jälleen ollaan samassa tuolissa ja samassa tilanteessa, joka on kuitenkin saanut täysin absurdin käänteen. Ex-mies ryntää portaista hengästyneenä, kertoo menneensä hakemaan haravaa vajasta. "Sitä vain menee hakemaan haravan, joskus se kestää viisi vuotta, joskus taas 50." Meno on kuin omassa unessani, ja tämän tajuttuani nautin näytelmästä erittäin paljon! Kaikki logiikka oli tipotiessään, joku oli Norjassa ja joku meni kaappiin ja tuli muualta ulos. Pariskunta oli lapseton ja sitten lapset olivatkin jo leirillä ja milloin missäkin hoidossa. Lopulta paikalle saapuu Kullanmuru, perheen lapsi. Tämä onkin aikuinen mies, joka kerää erilaisia kiviä harrastuksekseen. Tuuli kaataa heikommat ja kukaan ei muista olleensa missään kenenkään kanssa. Tilannetta helpottamaan palkataan taloudenhoitaja, joka pistää kyllä paikat kuntoon mutta sekoittaa pakkaa muuten entisestään. Lausutut lauseet sisältävät usein knopin, jota ei ehdi edes kunnolla miettimään kun taas mennään. "Minä rakastan lapsia, itselläni ei niitä ole - koko meidän suku on lapseton!" Näyttelijäsuoritukset olivat kaikki omalla tavallaan hyviä. Katja Peacockista olen pitänyt aina (Rebekka, perheen äiti), hän oli todella avoin ja herkkä ja jollain lailla toi mieleeni tälläkin kertaa nuoren Ritva Oksasen. Sami Hokkasen tyylistä perheen isänä Hilbertinä pidin myös. Tatu Siivonen taitaa lauluhommat, mutta oli erittäin kiintoisaa nähdä hänet täysin aiemmasta poikkeavassa roolissa ex-mies Johnina. Sekavaa menoa, mutta nautinnollista. Ingridin (Cécile Orblin) ja Hilbertin roisi seksikohtaus puutarhassa oli käsittämätön, etenkin kun samaan aikaan John ja Kullanmuru (Esko Rissanen) kiikaroivat sisällä ja John-setä kertoo samalla satua valtavasta marsusta, joka asusteli heinäkasassa. Juuri tämmöistä saattaisin nähdä unessani, ja näenkin, jotain vielä sekavampaa! Jätesäkkejä raahataan paikasta toiseen, en oikein käsittänyt mikä tarkoitus sillä oli, mielessä kävi kyllä ilmastonmuutokset ja maailman hukkuminen roskaan. Pian koittaa aika ja kukaan ei tee mitään? Kaikki vaan jauhavat omia ongelmiaan ja kiputilojaan, huomaamatta lainkaan että aika se vaan kuluu ja pian on myöhäistä. Tämäkö oli näytelmän opetus? Jos ei, niin ei sen väliä. Mieheni sanoin "Mitään en ymmärtänyt mistään mutta helvetin hyvä näytelmä!" Lavastuksesta pidin muuten todella paljon, ja valoista. Pisteet siitä Kalle Ropposelle. Tunnelma oli välillä todella aavemainen, etenkin täysikuun aikaan.

Miinusta : ?? en osaa tähän kommentoida mitään, itse näin kaiken kohkaamisen ja sekavuuden pelkästään positiivisena asiana

Muuta : Tämä näytelmä takuuvarmasti jakaa katsojien mielipiteet ja olin aika pettynyt huomattuani, että näytöksiä on jouduttu perumaan. Nyt jos koskaan olisi kuitenkin aika heittää omat ennakkoluulot kaapin perukoille ja lähteä katsomaan jotain, mikä voi yllättää totaalisesti! Tämä näytelmä on todella rohkea veto Riihimäen teatterilta, siis ohjelmiston pohjalta. Harvoin tämänkaltaista tulee eteen. Kipin kapin siis Riihimäen teatteriin, sillä pian koittaa aika ja silloin on turha marista.

Teatterikärpäseltä irtosi neljä tähteä ****, ajoittain käytiin jopa viidessä *****.

Pieni arvostelurypäs teatteripäivän kunniaksi

Maailman teatteripäivän kunniaksi minäkin taas aktivoiduin tänne kirjoittamaan pikaiset arvostelut muutamasta näkemästäni esityksestä...

Sitä ennen kuitenkin mahtisuuret onnittelut Hämeenlinnan teatterille!!Thalia-gaalassa hieno voitto sarjassa "Lasten ja nuorten teatteriteko" ja voittajana tietysti Ilimari Jauhiaasen teräksinen takavyö.Huraaaaa!!

Keväällä olen toistaiseksi nähnyt aika vähän esityksiä,mikä on tietysti sääli,mutta laatu on onneksi korvannut määrän tässäkin asiassa.

Pari lastenteatterijuttua haluan ensinnäkin nostaa esille,eli Tampereen Komediateatterin "Hyvää yötä,Herra Hakkarainen" oli varsin hulvaton ja vauhdikas esitys.Olin katsomassa kummityttöni kanssa ja hän rallattelee tunnuslaulua vielä tänäkin päivänä.Hämeenlinnan teatterissa nähty "Kuka lohduttaisi Nyytiä" oli myös oikein ihanaa katsottavaa,hieno värimaailma ja hauskoja yksityiskohtia tulvillaan.Esitys oli sopivan mittainen ja sopii siten mainiosti perheen pienimmillekin katsojille.Mörkökin oli esityksessä mukana...

Hämeenlinnan teatterissa tuli nähtyä myös "Niskavuori",joka olikin aika huikea kokemus.En ole aiemmin ollut oikein niskavuorien ystävä,mutta tämä muutti mieleni ihan täysin.Upeita roolisuorituksia etenkin naisten puolelta - Liisa Peltonen nuorena Loviisana,Katariina Kuisma Hetana ja Ritva Oksanen vanhana Loviisana tekivät etenkin syvän vaikutuksen.

Toinen Hämeenlinnassa nähty näytelmä eli "Tätini on toista maata" olikin sitten lievä pettymys.En tiedä mitä oikein odotin,mutta mielestäni esitys oli aika sekava.Muutamia hienoja näyttelijäsuorituksia tässäkin toki oli (Johanna Reilin varsinkin sekä Arttu Kapulainen) ja pidin kovasti muutamista kohtauksista sekä näytelmän musiikkimaailmasta,mutta lähdin esityksestä aika sekavin mielin.

Tampereen Työväen Teatterissa näin upean "Fanny & Alexander"-näytelmän.Lavastus oli henkeäsalpaavan upea ja näytelmän jaksoi seurata loppuun pitkästä kestostaan huolimatta.Erikoispinnat Puntti Valtoselle!

Tampereella tuli myös nähtyä Chicago-musikaali.Olin varsin vaikuttunut esityksen jälkeen siitä osaamisesta,jota Tampereelta löytyy.Etenkin pääpari Velma ja Roxy (siinä esityksessä Petra Karjalainen ja Petra Saaristo) onnistuivat laulullisesti ja tanssillisesti oikein hyvin,pidin myös Jari Aholan asianajajasta sekä monesta ovelasti tehdystä kohtauksesta.Musikaalissa on useampi eri miehitys,olisi kiintoisaa nähdä mitä muut saavat samoissa rooleissa aikaan.

Kevään suurimmat yllätykset sen sijaan löytyvät Riihimäeltä ja Helsingin Linnanmäeltä!!Ankean työviikon päätteeksi Riihimäellä nähty "William Shakespearen kootut teokset" oli aivan mielettömän hauskaa katsottavaa ja pelasti koko viikon!!Markku Toikka,Esko Rissanen ja Jani Johansson urakoivat kolmistaan koko tuotannon ja vaikka yleisöä oli harmillisen vähän,äijät vetivät ihan täysillä.Kevään parhaat naurut irtosivat takaperin esitetystä Hamletista ja tennissukka-aaveesta:)

Linnanmäellä maaliskuun alussa nähty Muskettisoturit - rock-komedia räjäytti sitten pankin!!Lisää näitä esityksiä tänne,musiikki toimi täydellisesti ja mitä uroita lavalla,huh huh!!Esityksessä riitti silmäniloa sekä naisille että miehille.Kovimmat pisteet Porthoksena kekkaloivalle Ismo Apellille,hiukan hupsulle kuninkaalle Miska Kaukoselle,Buckinghamin herttua Tomi Alatalolle,Nikki Sixx-look-a-likelle Aramis Juho Markkaselle ja upeaääniselle D´Artagnan Jussi Mikkolalle.Biisit soivat päässä vielä seuraavanakin päivänä.Hopi hopi katsomaan kaikki,esityksiä ei ole kauhiasti enää jäljellä.

Syksyn ohjelmistoja alkaa pikku hiljaa ilmestymään ja hyvältä vaikuttaa...kaikenlaista mielenkiintoista luvassa.Sitä ennen on vielä kuitenkin monta esitystä näkemättä kevätkaudesta ja sitten on tuo kesäkin vielä välissä...

Elling

Elling / Riihimäen teatteri

Ensi-ilta 28.8. 2010,kesto noin 1h 45min väliaikoineen

Ohjaus Jani Johansson

Rooleissa Esko Rissanen,Severi Saarinen,Maija Siljander ja Katja Peacock

Taustaa : Elling ja Kjell Bjarne ovat entisiä mielisairaalan asukkeja,joille tarjoutuu tilaisuus muuttaa yhteiseen asuntoon ja alkaa elää "kuin normaalit ihmiset".Kauppareissut ahdistavat ja puhelimen pirinäkin pelottaa aluksi,mutta lopulta kummatkin miehet löytävät paikkansa yhteiskunnassa;toinen runouden ja toinen samassa talossa asuvan raskaana olevan naisen kautta.

Plussaa : lämminhenkinen komedia,jossa ei missään vaiheessa pilkata päähenkilöitä siitä,etteivät ole ns. tavallisia ihmisiä.Heidän kaltaisiaan on keskuudessamme paljonkin,kaikilla meillä sama tarve löytää paikkansa tässä maailmassa ja tulla hyväksytyksi omana itsenään.Pidin miesten keskinäisestä sanailusta ja etenkin Kjell Bjarnen (Severi Saarinen) lapsenomaisesta ihmettelevästä katseesta ja "Voi helevettiiiiii!"-huudosta.Ellingin (Esko Rissanen) selostukset naisseikkailuistaan ja retkestä runoilijatapaamiseen olivat hulvatonta katsottavaa ja kuultavaa.Maija Siljander kaupungin sosiaalityöntekijänä oli myös nappisuoritus,samoin kuin Katja Peacockin kolme roolia.Lavastus oli toimiva.Kesto oli suht lyhyt,olisin katsellut miesten touhuja pitempäänkin!

Miinusta : ei moitteita

Muuta : olen nähnyt elokuvanakin Ellingin,pidin siitäkin paljon.

Teatterikärpäseltä Ellingille neljä tähteä ****