Don Juan / Turun Kaupunginteatteri

Don Juan / Turun Kaupunginteatteri, Pieni näyttämö

Ensi-ilta 6.9. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Molière
Suomennos Arto af Hällström
Sovitus ja ohjaus Pasi Lampela
Lavastussuunnittelu Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Äänisuunnittelu Tuomas Rissanen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Naamioinnin suunnittelu Anna Kulju

Rooleissa : Eero Aho, Minna Hämäläinen, Petri Rajala, Kimmo Rasila, Riitta Salminen, Hannes Suominen, Markus Ilkka Uolevi ja tuubansoittaja Kari Lilja

 Meikäläisen teatterihistoriasta puuttuu monenlaista klassikkoteosta. Moniin olisi tarjoutunut tilaisuus jo vuosia sitten, mutta kiinnostukseni kohteet ovat heilahdelleet moneen suuntaan ja aika monet klassikot olen ihan tarkoituksella kiertänyt kaukaa, koska olen etukäteen kuvitellut niitä aikansa eläneiksi, ajan patinoimiksi ja koinsyömiksi teoksiksi, joita katsellessani joutuisin pidättelemään haukotustani, katselemaan vaivihkaa rannekelloani (jos minulla ylipäätään sellainen vielä olisi) ja tekemään muutenkin kaikkeni sen eteen, ettei silmät alkaisi lupsumaan kesken kaiken kiinni.

 Kaikenlaisia ennakkoluuloja sitä ihminen mukanaan kantaa. Molièren teoksista aiemmin olivat tuttuja Luulosairas ja Saituri (luulin sitä joskus samaksi kuin Saiturin joulu, hah) ja niiden parissa kyllä viihdyin yllättävänkin hyvin - terävää yhteiskuntakritiikkiä ja havaintoja meistä ihmisistä kera maukkaan dialogin ja paikoin poskettomankin huumorin. Don Juanin viettelyhommista olin jotain kuullut ja tähän ikään vähän nähnytkin (etenkin valomerkin aikoihin kauan aikaa sitten), joten olin henkisesti ja fyysisesti valmistautunut tähän Turun reissuun. No, saattoipa tässä ennakkoon kiinnostustani herätellä sekin, että nimiroolissa huseeraisi takuumiesteni ykkönen Eero Aho, ohjaksissa Pasi Lampela ja lavastamassa Markus Tsokkinen (ja toki mukana muitakin kiinnostavia persoonia lavalla ja taustajoukoissa). Näiden henkilöiden yksittäiset suoritukset monesta eri teatterista keikkuvat yhä edelleen kärkikahinoissa mitä kaikkienaikojen suosikkeihini tulee, vaan mitä tapahtuu kun kolmikon tiet kohtaavat...

Katsokaa nyt tätä! (c) Otto-Ville Väätäinen ja Marita Koivisto 

 Ennen esityksen alkua kierroksia jo lämpiössä lisäsi se tosiseikka, että käsiohjelmasta muodostui juliste ja suunnittelin jo ajan patinoimaa kehystystä kuvalle, jossa raukeanoloinen Don Juan istuu ammeessa vähän veemäinen ilme vahvasti maskeeratuilla kasvoillaan ja seuralaiseni mukaan "nuuskii sormiaan", tuore valloitus kenties juuri saavutettuna. Jaahas, ja siitä sitten kellot jo soivatkin ja suuntasimme katsomoon, jossa ajan patinoima lavastus herättikin heti huomioni ja eipä aikaakaan kun pöntölle istui tuubansoittaja ja sitten mentiin.

 Ensimmäiset minuutit olivat ns. alkusoittoa, kun Don Juanin uskollinen palvelija Sganarelle, niin mainio Hannes Suominen valkeassa superhessupuvussaan ja peruukissaan, että ETTÄ! Tekisi mieli kyyditä miekkonen jotenkin kotiini ja saisi siinä vieressä seisoskella uskollisena vähän kyyryssä, kädet etumuksella tahi vähän ujona hypistelemässä kangasta ja toteuttamassa kaikenlaisia tehtäviä. Tietysti kohtelisin häntä kunnioittaen ja kuuntelisinkin auliisti, jos hänellä sattuisi järkeilyvaihde päälle. Miten sympaattinen hahmo ja roolisuoritus ja kaikki, olin myyty heti alkumetreillä jo! Jaa niin mitä? Juu, Sganarelle yrittää huiskia lakeija Gusmania (Kimmo Rasila) huoneesta ulos ennen kuin isäntä saapuu mestoille. Don Juan, isäntä itse makaa ketarat levällään taustalla ammeessa pyyhe kasvoillaan ja kun sieltä noustaan ja astellaan korskean orhin lailla mustissa pitkissä saapikkaissa lavan edustalle ja aletaan suoltaa omasta viehätysvoimastaan kicksejä ammentavana herkullista tekstiä mahtavalla äänenpainolla artikuloiden, meikäläistä ja muuta enemmän tahi vähemmän arvovaltaista ensi-iltayleisöä viedään kuin laskiämpäriä. Tämä on herkkua, niiiin herkkua, ja vartin jälkeen olin jo valmista kamaa nousemaan ylös ja aplodeeraamaan seisten. Täydellistä.

Pojaat hutunkeitossa 

 Muistan vieläkin kuin eilispäivän, kun Kansallisteatterin Vanja-enon kännäyskohtauksessa herra Aho kaatoi ämpärillisen vettä päähänsä ja sain eturivissä osan siitä päälleni ja ajattelin, että saatana ei haittaa, antaa tulla vaan, nyt nautitaan ja kirjaimellisesti mentiin helmat märkänä väliajalle. Sama fiilis valtasi nyt mieleni kun Don Juan kertoi antaumuksella ja itseriittoisen yliampuvalla tyylillään uudesta valloituksestaan ja katse tavoitti jonkun onnekkaan uhrin yleisön joukosta ja suunta puheille vaihtui lennossa. En ollut nyt eturivissä, mutta ns. helmat märkänä kuvaannollisesti jälleen. Ja Sganarelle seisoo vieressä niin kypsänä niin kypsänä, kun on nämä tismalleen samat hurmauslitaniat kuullut taatusti kymmeniä, ellei satoja kertoja tässä pestissään. Eipä käy miestä kateeksi, eikä myöskään Dona Elviraa (Minna Hämäläinen), joka sattuu olemaan Don Juanin vaimo. Aviopuolisohan ei ole mikään este sille, että rakkaus kun iskee kohdalle, sille ei voi mitään ja Don Juan tuntuu hullaantuvan ihan kaikista, elollisista ja elottomistakin, jotka eteen tai taakse, päälle tai alle sattuvat.

 Sganarellen ja Herra Elostelijan/Kutusumpun vuoropuhelua ja keskinäistä pallottelua seuratessa ei voi muuta kuin istua hymy korvissa ja välillä käsi suun edessä, niin absurdiksi jutut ja touhut välillä menevät. Takaraivossa tykyttää naurusulake kuumana jälleen. Osaa se Don Juan puhua ihan "normaalistikin" mutta harvemmin tätä tapahtuu, useimmiten kun on joku sopiva kohde vokoteltavana niin lavalla kuin yleisönkin joukossa ja silloin on toisenlainen lipevämpi ääni kellossa. Kuulostaa muuten välillä ihan nuorelta Pentti Siimekseltä, kenties jopa Kurt Kuurnalta, elostelija hänkin. Nähdäänpä kunnon kissatappelukin, kun samaan aikaan paikalle sattuu tuorein valloitus Charlotta (Riitta Salminen) ja hetkeä aiempi kosinnan kohde Mathurine (Minna Hämäläinen). Ensin syytellään toinen toisiaan ja sitten jo kontataan pitkin lavaa Don Juanin kuvitteellisessa talutusnuorassa, ja Sganarelle pyörittelee silmiään taaempana tyyliin "hohhoi taas sitä mennään...". Kateeksi ei käy myöskään nuorta Pierrot'ta (Markus Ilkka Uolevi), voipi olla että Charlottan rakkaudenosoitukset ja läheisyyshommelit jää tällä menolla jatkossakin saavuttamatta kun eräs toinen napsii makoisaksi kypsyneen hedelmän suoraan nenän edestä.

 Lavalla ramppaa myös mitä oudompaa porukkaa aina rammasta kerjäläisestä (Kimmo Rasila) Don Alonsoon (eläkkeeltä tositoimiin comebackin tehnyt Petri Rajala) pesäpallomailoineen. Näistä jälkimmäinen sattuu olemaan Dona Elviran veli ja suunnitelmissa ketkulle kunnon mäiskintä, mutta kun toinen veli Don Carlos (Markus Ilkka Uolevi, josta tässä hahmossa jostain syystä tulee mieleeni joku nätimpi versio länkkärien palkkamurhaajasta) on juuri hetkeä aiemmin tullut pelastetuksi Don Juanin toimesta, niin suunnitelmat kusevat pahasti. Posketonta menoa ja tuntuu että välillä vähän improvisoidaankin, mutta kaikki on taatusti millintarkkaan suunniteltua ja ohjattua. Tai ainakin niin otaksun. Kaiken keskellä tuubansoittaja Kari töräyttelee säveliä ja ääniefektejä minkä ehtii, ja Don Juan suoltaa tekstiä niin paljon että ihan hirvittää. Kaiken hohottelun keskellä alkaa päässä raksutella, että kuka tässä nyt lopulta onkaan se, joka saa lopullisen sanan ja kuka vie ketä. Kenen on valta?Isäkin (Petri Rajala) yrittää saada poikaansa ruotuun. Suuret on puheet, vaan kuka määrää lopulta tahdin? Parannusta koitetaan ja paskan marjat, loppujen lopuksi löytyy yksi ainut, joka saa Don Juanin polvilleen ja vielä alemmas. Ja sitten mennään niin, että leuka loksahtaa auki ja suusta pääsee hiljainen, mutta napakka "waaau".

Mikä lie hukassa hra Dimanchen vaatteiden alla...

 Jää sentään vielä kylpyankka ja eräs, joka taas yleisön joukosta bongaa uuden kohteen.

 Täydellistä teatteria ja niin nautinnollista, että olisin katsonut heti perään uudestaan. Tässä taisi olla tämän vuoden The Näytelmä? Ja Eero Aho, ai että. Mikä pitelemätön charmi ja karisma ja härski röyhkeys ja kaikki samassa paketissa, hän tietää ja osaa kyllä kaikki kikat ja konstit. Eipä Hannes Suominenkaan hassumpi ollut, jännä vastapari ja erityisen hykerryttävää seurattavaa Sganarellen jutut ja puuhat sivummalla, ja järkeilyt myös! Lavastus, puvut, valot, ihan kaikki. Ei moitteen sanaa mistään. "Nevöhööd" moitteille.

 Erityispointsit herra Dimanchelle (Kimmo Rasila) asusta, habituksesta ja pokanpitokyvystä (olisinpa ollut kärpäsenä katossa seuraamassa tämänkin kohtauksen harjoituksia joskus), Charlottan päheälle farkkuasulle ja Dona Elviran kinkyille punaisille bootseille.

Peiliinkatsomisen paikka

 Sellainen huomio vielä loppuun, että ystäväni näki ottamani kuvan käsiohjelman kannesta (kuva tuolla alussa) ja ihmetteli viestillä, että ai siinä on Eero Aho. Hän kun luuli sitä Poets of the Fallin laulajaksi, joka maskeerattu hiukan överiksi. Kiertue ehkä hiukan venähtänyt... Yhdennäköisyys on kieltämättä aikamoinen. Tsekatkaas tästä.

 Tätä ei kannata missata. Jos antaisin tähtiä, loppuisi asteikot kesken. Lisäinfoa täältä.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen median vapaalipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka.fi - teatterit yhdestä osoitteesta.

Hamlet / Turun Kaupunginteatteri

Hamlet / Turun Kaupunginteatteri, Päänäyttämö

Ensi-ilta 15.2. 2019, kesto noin 3h 10min (väliaikoineen)

Teksti William Shakespeare
Suomennos Eeva-Liisa Manner
Ohjaus Paavo Westerberg
Lavastus Markus Tsokkinen
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valo-ja videosuunnittelu Tuomas Lampinen
Sävellykset ja äänisuunnittelu Sanna Salmenkallio ja Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen
Taistelukoreografia Oula Kitti
Livekuvaaja Riku Suvitie

Rooleissa : Jussi Nikkilä, Eero Aho, Kirsi Tarvainen, Severi Saarinen, Carl-Kristian Rundman, Markus Järvenpää, Pia Andersson, Esko Salminen (äänenä ja videolla), Jonas Saari, Ella Lahdenmäki, Markus Ilkka Uolevi, Kimmo Rasila ja Minna Hämäläinen

Varoitus! Ei-niin-vakavahenkistä Hamlet-kirjoittelua luvassa!

 Jotain mätää Tanskanmaalla ...

... ja kohtuullisen paljon omituisuuksia Turun suunnassa. Kohta on viikko kulunut siitä, kun näin Turun Kaupunginteatterissa Hamletin ja vaikuttaa vahvasti siltä, että mitään kovin järkevää tekstiä en tällä kertaa tule saamaan aikaiseksi. Turha on muhitella yhtään enempiä, kun ei mietintämyssystä irtoa yhtikäs mitään. Välittömästi esityksen näkemisen jälkeen olin pyörryksissä  ja "tiloissa" kuten usein käy, mutta mitä kauemmaksi mennään, sitä vähemmän pyörryttää ja tiloista on tultu ensin porstuaan ja sitten pihan puolelle. Hämeenlinnan Miniteatterin huikean pari vuotta sitten nähdyn Hamletin jälkeen vannoin, että eiköhän tämä ollut nyt tässä enkä aio/halua nähdä enää mitään muuta versiota. No, tulin toisiin aatoksiin, koska Turussa tämän ohjaisi Paavo Westerberg ja lavastaisi Markus Tsokkinen - näiden kahden miehen vuoksi olen kokenut tajunnanräjäyttäviä hetkiä Tsehovin Vanja-enon ja Kolmen sisaren parissa Kansallisteatterissa. Osasyynsä Turun reissuun oli myös Eero Aholla ja Jussi Nikkilällä - vanhoja blogitekstejäni (ja somepäivityksiäni) lueskellessani molempien herrojen fan clubin Hämeenlinnan alajaosto on tehnyt visiittejä Helsingissä niin Kansallisteatteriin, Helsingin Kaupunginteatteriin kuin Q-teatteriinkin, ja Ahon perässä on käyty myös peräti Espoossa asti.

 Miniteatterin Hamletin jälkeen olin sitä mieltä, että tajusin ensimmäistä kertaa muutamat juonenkäänteet ja henkilöt. Ai NÄIN tämä meni. Turun hommelin jälkeen olin sitä mieltä, että mikäs näytelmä se tämä olikaan ja keitäs nämä Rosencrantz ja Güldenstern nyt sitten taas ovatkaan ja mitäs helvettiä. Pihalla oltiin useampaan otteeseen ja vaikka olin kolmannessa rivissä, tunsin välillä olevani tooooodella kaukana. Olin kyllä ihan liian lähellä lavaa ja ramppia, niska kenossa sai katsella Hamletin aistikasta sukkienriisuntaa ja pikkusievää yleisölleflirttailua alussa ja lähempänä olisi saanut kaiken vaatepölyn ja tomun silmilleen. Sormusten Herrassa meinasi kärvähtää kakkosrivissä kulmakarvat, nyt meinasi lamppumeren loisteessa tulla tuskanhiki otsalle ja osa lampuista tykitti vielä suoraan päin näköä. Eipä käynyt kateeksi lämpölamppujen alla paahtuvaa Tanskan prinssiä pitkässä ja paksussa palttoossaan, varsin kuumottava oli se kohtaus kyllä kirjaimellisestikin. Itseänikin alkoi ahistaa.

Vaikuttava Hamlet-grillaamo 

 Niin. En edelleenkään tiedä, pidinkö esityksestä vaiko en. Tajunnanräjäyttävää meininkiä en tällä kertaa kokenut ja kaikenlaista mieleenpainuvaa oli toki tässäkin (ja kokemuksena ehdottomasti kannattava reissu) - hukkareissu olisi ollut silloin, jos nyt olisi sellainen hälläväliä-olo tai pahinta kaikista : "ihan jees" eli hajuton ja mauton. Monta kertaa oli mielessäni "jestas miten nerokasta!" ja heti perään "mitä ihmettääää!" joten vaakakupit poukkoilivat ylös ja alas. Koko homman pointtia en tällä kertaa hiffannut mitenkään; että miksi tämä piti tehdä juuri näin ja miksi kaikki se kikkailu ja tarkoitukselliset viitteet ihan muuhun kuvastoon. Tulee mieleeni lukioaikaiset historiantunnit. Muut kirjoittivat kynät sauhuten esseitä ja koevastauksia, ja minulla mielessä vuosilukuja ja hevosten nimiä ja kaikkea turhanpäiväistä knoppitietoa, mutta kokonaisuus ihan hukassa ja syyt sekä seuraukset myös.

 Eikö joku siellä tiedä, mistä Hamlet kertoo? Minäpä kerron lyhyesti. Tanskan prinssi Hamlet palaa reissuiltaan kotiin, isä on kuollut ja äitee mennyt salakavalasti uusiin naimisiin isän veljen kanssa. Kyllähän se kyrsii. Yöllä Hamletille näyttäytyy isän haamu, joka kertoo, että veljensä on hänet murhannut ja nyt hommeli pitäisi kostaa. Tästä lähtee. Väkeä kuolee enemmän ja vähemmän, kuuluisaa monologia on luvassa ("ollako vai eikö olla" jne. tosin tässä taisi tulla toisenlaisessa muodossa), hulluuskohtausta, näytelmäseuruetta, pääkalloa, viininlipitystä ja miekkailua. Vähän niin kuin Game of Thrones. Pirusti porukkaa kuolee matkan varrella eri syistä ja joku jää kertomaan tämänkin tarinan. Minä kerron nyt tästä näkemästäni.

Riku kuvaa Hamletia kuvaamassa Claudiusta 

 Listataan nyt tähän asioita, joista pidin hurjasti tai jotka huvittivat kivasti : Jussi Nikkilä Hamletin roolissa (jotenkin se Jussi vaan ON, kiharat sekaisin huppari päällä ja huppu silmillä, jotenkin iätön tyyppi eikä oikein tiedä onko lintu vaiko kala tämä, suu suoltaa tekstiä niin ettei meinaa perässä pysyä, välillä puhuu lapsenomaisesti ja sitten "aikuistuu" silmissä, mielelläni olisin mennyt tämän prinssin kanssa autoon vähän musaa kuuntelemaan ja jorailemaan ja Ofelia (Pia Andersson) olisi saanut lähtöpassit luostariin jo aiemmin). Eero Aho Claudiuksena (miten osaakin olla niin röyhkeä ja jotenkin ylimielinen sanomatta mitään, kaljupäisenä tuli mieleeni joku vastenmielinen leffapahis tahi peräti Voldemort kun kasvot lähestyivät kameraa). Se kun väliverho laskeutui ja Claudius nappasi viime hetkellä maasta kruununsa mukaan. Claudiuksen ja Gertrudin (Kirsi Tarvainen) yhdenmukaiset leopardikuvioiset asut ja lemmikkikoira, joka jäi ikävästi roikuskelemaan. Claudiuksen kommentti kännykänkäytöstä Hamletille. Se kun Hamlet vei Horation (Severi Saarinen) nahkabyysat ja kaveri totesi "se vei sun housut!", ja sitten Hamlet pasteerasi pitkin punaista mattoa niissä housuissaan ja Polonious-polo (Rundis) hölkkäkipitti hölmönä vierellä minkä ehti. Riku Suvitie livekuvaamassa varmoin ottein lähikuvaa, jihuu! Väliajan jälkeen mainosbanneri kohtsillään nähtävästä Gonzagon murhasta. Claudius pötköttelemässä solariumissa kuin jossain avaruuskapselissa ja lieviä Star Wars-viitteitä. Rosencrantzin ja Güldensternin (Jonas Saari ja Ella Lahdenmäki) kampaukset. Mainitsinko jo hurmaavan Jussi Nikkilän? Ai että ja sydänhymiö tähän. Esko Salmisen jylhänkomea ääni kaikumassa isän haamuna. Melkeinpä parasta tässä? Muuta ei tarvittu, kaikki tiesi mistä on kyse ja millä äänenpainolla ja varmuudella asiaa tuli. Täysin turhaa oli isän ilmestyminen ykskaks auton takapenkille istuksimaan. Sen sijaan valtaisa Esko Salmis-hologrammi vyörymässä äänen kera uhkaavasti katsomon ylle olisi ollut päräyttävä kokemus! Ehkä joskus? Laertes (Markus Järvenpää) letteineen ja Claudius ratsastamassa yhdessä rodeohärällä, näky jota en ihankohta unohda. Vähän niin kuin Kolmessa sisaressa Jussi Vatanen ja Olavi Uusivirta punnertamassa kilpaa. Odotin, että härän vauhti olisi kiihtynyt ja yhteisessä tahdissa tasapainoileva kokonaisuus olisi lähtenyt villiin laukkaan ja pyörökin olisi lähtenyt pyörimään ja kansa olisi saanut jännittää, kumpi pysyy kyydissä paremmin. Simba! Ja ehkäpä mainiointa kaikista : se pitkänhuiskea tanskalaisnäyttelijä (Markus Ilkka Uolevi) aksentteineen ja Silta-sarjan tunnarin siivittämänä hissistä saapuva näyttelijäseurue aurinkolaseineen. Tässä kohtaa olin ihan "wohoooooo!"-tunnelmissa.

Tanskalainen näyttelijäposse røøkillä hississä 

 Asioita joista en niin pitänyt : käsittämätön sianruhoinstallaatio, joka meni kaikin tavoin överiksi (kirjaimellisesti veretseisauttavaa hämmennystä), jatkuva autolla kurvailu pitkin lavaa ja autoilun videointi (kerta olisi riittänyt tätä). En nyt ole ihan varma niistä solarium-, golf- ja rodeohommista kuitenkaan. Miksi? Ja taas toisaalta; miksei? Kaikenlaista mahtuu maailmaan ja teatteriin, eikä tätä niin vakavasti pidä ottaa. Ainakaan liian vakavasti. Niin että mieleni pahoittaisin tai yöuneni menettäisin.

 Twitterissä oli viimelauantaisten esitysten jälkeen virinnyt aikamoinen keskustelu Hamletista (sattumalta samana päivänä oli monta sometuttua katsomassa) ja menin heittämään yhden rodeohärkäaiheisen kommentin ohimennen väliin. Aamulla oli puhelimessani 62 ilmoitusta uusista viesteistä! Hyvä, että aiheuttaa keskustelua, sillä kuten sanoin, toiset tykkää ja toiset ei, ja karmeinta olisi jos esityksellä ei olisi minkäänlaista vaikutusta. Tunteita ainakin herätti puolesta ja vastaan, ja eikös teatterin yksi tarkoitus ole keskustelun herättäminen?

 Itse kallistunen sinne tykkäyspuolelle, mutta kuten totesin jo aluksi, mitään järkeväähän tästä blogijutusta en saanut aikaiseksi. En ole niin asiaan vihkiytynyt, että osaisin sanoa juuta tai jaata suomennoksen erojen suhteen tai millaisia tyyppien pitäisi olla. Pitäisi ja pitäisi? Erinäisiä valtasuhteitahan tässä oli yllin kyllin, joku ainakin omasta mielestään parempi/ylevämpi ihminen sanoo jollekulle miten tämän pitäisi toimia tai muuten... Oliko muuten kauhean kannattava kostoretki? Minun mielestäni ei. Olisko mahdollista, että joskus väkeä jäisi enemmän henkiin? Ja he ratsastaisivat rodeohärällä yhdessä kohti auringonlaskua... Hamlet ja Horatio vaikkapa. Meidänkin esityksessämme osa katsojista aplodeerasi seisaaltaan täysin hurmoksissa, joten kun kolahtaa niin kolahtaa. Ei se ole minulta pois, ei suinkaan.

"sun tunnen mä kuumentuneen, näin vallassas kaiken nyt mä teen..." 

 Nyt jään odottelemaan Salmis-Eskoa läpikuultavana hologrammina seuraavaan versioon. Tai ehkä nyt sai Hamletit riittää vähäksi aikaa. Tanskalaiselle pitkänhuiskealle näyttelijälle monologinäytelmä ja oma teemaleivos ja fanijuliste!

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Ihana Neiti N. eli Vartiovuoren arvoitus / Turun Kaupunginteatteri

Ihana Neiti N. eli Vartiovuoren arvoitus / Turun Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 16.11. 2018, kesto noin 2h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Siltanen
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Tuomas Rissanen
Videosuunnittelu Sanna Malkavaara
Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa : Tobias Zilliacus, Mervi Takatalo, Kimmo Rasila, Kirsi Tarvainen, Ulla Koivuranta, Minna Hämäläinen, Mika Kujala ja Jonas Saari

 Tätä kirjoittaessani on ehtinyt kulua lähes viikko siitä kun esityksen näin, ja jännästi muistikuvat näytelmään liittyen ovat enää kovin häilyviä ja unenkaltaisia tuokiokuvia sieltä sun täältä. Tarkemmin kun ajattelen, yksittäisistä tuokioista ja hetkistä esitys nimenomaan koostuikin!

 Pidin kovasti näytelmän alun runollisesta ja kauniista kielestä, hetkeä aiemmin olin tuntenut rinnassani lämpimän läikähdyksen löydettyäni käsiohjelmasta Fernando Pessoan runon heti kansilehden jälkeen. Opiskelijatar Margit Niininen (Mervi Takatalo) ja maisteri, Åbo Akademin kirjastonjohtaja Allan Törnudd (Tobias Zilliacus) käyvät ensimmäistä keskusteluaan ja liian pitkistä katseista ja kehonkielestä voi havaita, että jotain muutakin on ilmassa kuin sivistynyttä sanojenvaihtoa. Keskustelua seuraa pitkät kävelyretket ja vähitellen nämä kaksi lähentyvät, rakastuvat. Kovasti miellytti se, miten neiti Niininen muisteli ääneen tapahtumien kulkua "Kohtasimme tässä sillalla, sen täytyi tapahtua tässä, ei vaan hän lähestyikin tuolta suunnasta". Niin häilyväisiä ovat muistot, jokaisella oma tulkintansa.

 Tämä on ensisijaisesti rakkaustarina, joka saa ikäviä sävyjä mustamaalaamisen astuttua kuvaa. Ärsyttävän lipevä liikemies Engros (Kimmo Rasila) laittaa huhuja liikkeelle, vaikka mies on itse syyllistynyt johonkin anteeksiantamattomaan näytelmän tapahtumia ennen. Neiti N ei ole uskaltanut kertoa tapahtuneesta kenellekään, sillä nuoren neidon sana arvostetun liikemiehen sanaa vastaan ei paljoa painaisi 20-luvun Turussa. Nykyään olisi jo toisin, #metoo-liikkeen myötä. Alkupuolella Engros töksäyttää vaimonsa kuullen suustaan yllättävänkin alatyylisen sanan ja se todella nousi puheesta esiin alun kauneuden jälkeen. Haluttiinko tällä kenties painottaa, että tämä mies se sanoo ja tekee mitä huvittaa eikä välitä muiden reaktioista ja tunteista, ja katsojallekin muodostuisi heti sellainen kuva, että tämä mies on näytelmän pahis? Mitä vaan voi odottaa, ja paha ansaitseekin palkkansa?

Tämä näytti ja kuulosti upealta! 

 Pientä huumorinpilkettä tarjoaa etenkin naiskaksikko Ida Granlund (Minna Hämäläinen) ja Jenny Saarisalo (Kirsi Tarvainen) leffareissuineen. Ida on paatumaton romantikko ja tuntuu saavan potkua haavemaailmasta, Jenny taas on realisti ja pudottaa kommenteillaan Idan takaisin maan pinnalle. Varsin hauskasti on toteutettu mykkäelokuvakohtaus, jossa sateenvarjot lentelevät ja takaa-ajot seuraavat toistaan dramaattisissa tunnelmissa. Jennyltä on jäänyt kakkulat kotiin ja Ida lukee ystävättärelleen ääneen elokuvan väliotsikoita myös ruotsiksi. Myöhemmin sitten tankataan ruotsin epäsäännöllisiä verbejä ja itsekin huomaan niitä muistelevani. Eipä tarvitse elävissä kuvissakaan niin usein rampata, kun neiti Niinisen naapurissa asuva Ida saa kiinnostavaa seurattaavaa omasta ikkunastaankin ja lisää vielä joukkoon omia tulkintojaan. Muista roolihenkilöistä tykästyin kovasti Jonas Saaren lämmöllä tulkitsemaan oikeuslääkäriin, joka seisoskeli lavan edustalla heti väliajan jälkeen, ja erinäisten oikeustahojen toteutus oli oikein nokkelasti kehitelty myös.

 Näytelmä perustuu tositapahtumiin. Vartiovuorelta löytyy ruumis, ja näin kaikki olisi voinut tapahtua. Mysteeri kiehtoo. Kiitän käsiohjelmaa siitä, miten tuotiin lisäinfoa näytelmän syntyprosessista ja oikeista tapahtumista sekä ajankuvasta, ja esityksen loppupuolella käytiin läpi Allanin ja Margitin myöhempiä vaiheita. Uskomatonta, miten kaiken tapahtuneen jälkeen heidän tarinansa sai vielä uusia käänteitä ja pystyivät jatkamaan yhteiseloaan. Erittäin mielenkiintoista.

 Istuimme seuralaiseni kanssa eturivissä ja se ei kyllä ollut paras paikka. Osa taustalle heijastetuista teksteistä jäi sermien peittoon, ja muutenkin visuaalinen puoli olisi näyttänyt hitusen kauempaa kokonaisuutena varmasti erilaiselta. Tekstin paljous ja pitkä kesto vähän puuduttivat myös, etenkin kun meidän esityksemme vielä venähti vartilla teknisten ongelmien vuoksi. Hyvä esimerkki siitä, että teatterissa kaikki on mahdollista. Katsomiskokemustamme katkos ei kuitenkaan haitannut.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Näytelmä joka menee pieleen / Turun Kaupunginteatteri

Näytelmä joka menee pieleen / Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämö

Ensi-ilta 9.11. 2018 ja oikeastaan joka esityspäivä, kesto 2h 15min (väliaikoineen)

Teksti Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields
Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Tiina Valkama
Valosuunnittelu Mika Randell
Äänisuunnittelu Jari Tengström
Naamioinnin suunnittelu Minna Pilvinen ja Anna Kulju
Näyttämötekniikka Roope Santala, Ilkka Stolt ja Riku Suvitie

Rooleissa : Riitta Salminen, Stefan Karlsson/Markus Ilkka Uolevi, Teemu Aromaa, Severi Saarinen, Miska Kaukonen, Peter Ahlqvist, Iikka Forss ja Ella Lahdenmäki (roolihenkilöksi voisi myös nimetä koko lavastuksen ja eräänkin fiikuksen, joka saa taas kovaa kyytiä tietyssä tilanteessa...)

 Pari vuotta sitten kävin nauramassa Tampereella poskilihakseni kipeiksi tämän samaisen pieleenmenevän näytelmän (ja saman ohjaajan) parissa, ja tässä välissä olikin ehtinyt naurusulakkeeni latautumaan juuri sopivaan kondikseen. Ja miten kävi? Takaraivoani alkoi tykyttää jo alkumetreillä ja katastrofaalista loppuhuipentumaa kohti mentäessä tuntui siltä, että otsalohkoni ja kaikki mahdolliset päänsisäiset onkalot ovat täynnä naurua, joka ei nyt vaan löydä oikeasta lävestä ulos. Tuntui siltä, että pääni räjähtää ihan justiinsa ja naurusulake ei sitä painetta kestänyt, vaan ylikuumeni ja kärvähti vaihteeksi. Vielä seuraavanakin päivänä päässä jyskytti ja niskasta ylöspäin tuntui kovin raskaalta - olin onnistunut hankkimaan itselleni jonkisortin naurutulehduksen! Ja nyt pari päivää esityksen jälkeen kaikki extranauru on muodostanut pienet pussit silmieni alle. Hienoa!

 Oli suunnaton ilo olla paikalla Turun Työväen Teekkareiden Draamaseuran ensi-illassa Turun Kaupunginteatterin Päänäyttämöllä. Näytelmän ohjaaja Risto (Korhonen?) (Teemu Aromaa) toivotti meidät sydämellisesti tervetulleiksi ja kertoili hiukan aiemmista, vähän surkuhupaisistakin tuotannoista, joissa on ollut resurssipulaa niin näyttelijöiden kuin budjetinkin suhteen. Nyt sitten oltaisiin iskujen iskussa ja kaikki olisi valmista odotettuun ensi-iltaan näytelmästä "Murha Havershamin kartanossa". Saas nähdä miten näyttämömestari Anne (Riitta Salminen), ääni-ja valomies Teuvo (Markus Ilkka Uolevi), itse Risto, Jonde (Severi Saarinen), Henkka (Miska Kaukonen), Masa (Peter Ahlgvist), Roope (Iikka Forss) ja Sanna (Ella Lahdenmäki) selviytyvät. Mitäpä luulisitte?

 Kuten näytelmän nimestä käy ilmi, ihan kaikki mitä kuvitella saattaa (ja kaikki mitä ei edes saata kuvitella ennen kuin se jo tapahtuu) menee niin vituralleen kuin olla ja voi. Muutama esimerkki : äänimies unohtuu ihan muihin puuhiin ja ääniefektit tulevat väärään paikkaan tai ovat muuta kuin pitäisi, näyttelijöiden toimesta rekvisiitat ovat mitä sattuu käteen osumaan, Perkinsillä (Henkka eli Miska) on ongelmia vierasperäisten sanojen ja repliikkiensä muistamisessa ja mikä pahinta/parhainta, lavastus alkaa elää omaa elämäänsä eli toimii silloin kuin ei pitäisi ja toimii ennalta-aavistamattomalla tavalla. Ylläreitä siis riittää monessa muodossa ja täytyy sanoa, että vaikka olen nähnyt saman hässäkän ennenkin, muutama kohtaus naurattaa niin paljon että on pakko kiljahtaa naurusta, kun se ylläri tulee puun takaa. Vaikka tiedän sen tulevan, se naurattaa silti ja siksi. Vähän samalla tavalla kuin teeveestä tuttu Illallinen yhdelle, jonka olen nähnyt kymmeniä kertoja ja joka kerta meinaan pudota penkiltä, kun kana lentää tarjottimelta hevon kuuseen.

 Loppua kohti mentäessä nauraahöröttelin jatkuvalla syötöllä ja ajattelin jo, että nyt ette kyllä enää yhtään lisää tästä kierroksia tai muuten saan sydänkohtauksen. Mitä vielä, etenkin Iikka Forss alkoi mokoma osoittaa sellaista jalkatekniikkaa että alta pois. Iikka myös painiskeli erinäisen rekvisiitan kera varsin mallikkaasti! Teemu Aromaa korotti panoksia myös juuri sopivasti ja seuralaiseni kanssa kovasti hohottelimme nimenomaan tarkastaja Carterin yliampuville elkeille. Naurusulakkeeni alkoi kuumeta siinä vaiheessa viimeistään, kun havaitsin hovimestari Perkinsin touhuavan divaanin kanssa jotain aivan älytöntä sivummalla. Lempparikohtaukseni muuten on eräs "viskinjuontikohtaus", joka ei vaan etene millään...

 Charles Haversham (Severi Saarinen) ei kuolemastaan huolimatta malta olla millään näyttämöltä pois ja kissatappeluakin on luvassa, kun naiset sattuneesta syystä taistelevat samasta roolista. Iloisesti minut yllätti Peter Ahlqvist ja lähinnä Masa (tuplaroolissa), hän kun oli niin vilpittömän ilahtunut aina saadessaan lava-aikaa ja huomiota, silmät oikein sädehtivät ja väliaplodeilta ei voinut välttyä, ei edes itse Masa omalle suoritukselleen. Harmi vain, että näyttelijänä Masa on aika yliampuva eikä sieltä luontevimmasta päästä. Kuka sitten kehtaisi sanoa hänelle, että kannattaisi harkita muita harrastuksia, kun toinen on niin vilpittömän onnellinen lavalla? Yksi miehen ele lähti jo elämään omaa elämäänsä näyttämön ulkopuolella...

Perkins (Miska Kaukonen) miettimässä luultavasti fasaaneja 

 Ihan oikeasti, kaikesta pieleenmenosta huolimatta nyt on ammattilaiset asialla. Ei tämä kohellus muuten onnistuisi mitenkään. Sekunnintarkka ajoitus niin näyttelijöillä kuin näyttämömiehillä on kaiken a ja o - muuten sattuisi Juhaa leukaan (ja muutamaan muuhunkin paikkaan), vaikka sennimistä ei olisi mailla eikä halmeilla. Kiitos siis kuuluu ihan koko työryhmälle!

 Ilahduin seuralaiseni kanssa tästä kaoottisesta ensi-illasta niin paljon, että kuuntelimme laadukasta nokkahuilumusiikkia YouTubesta koko loppuillan. Kuunnelkaa tekin! Mikä äänten harmonia!

 Ai niin, teatterilla on teeman mukaisesti aina asiaankuuluvia leivoksia ja tällä kertaa tietysti tuli nautittua upeaakin upeampi Leivos joka menee pieleen. Nappasin ennen esitystä kuvan siitä. Ah!

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Love me tinder / Emma-teatteri ja Turun Kaupunginteatteri

Love me tinder / Emma-teatteri ja Turun Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 31.5. 2018 Naantalin Emma-teatterissa, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Minna Koskela, Petja Lähde ja Satu Rasila
Ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tiina Valkama
Valosuunnittelu Mika Randell
Äänisuunnittelu Tuomas Rissanen
Naamioinnin suunnittelu Anna Kulju

Rooleissa : Miska Kaukonen, Rinna Paatso, Maruska Verona ja Jarkko Pajunen (lavalla piipahtavat myös näyttämötekniikan miehet Riku Suvitie ja Arttu Aarnio)

 Visiitti Naantaliin on ollut pitkään jo kesäinen perinne ja aiempina vuosina olemme nähneet hupailuita niin Linnan juhlista, jääkiekosta kuin Fingerporistakin. Aiheet ja näyttelijät ovat vaihtuneet, mutta niinhän se on että kahta en vaihda : toinen on pyörivä lava hirmuisella tahdilla vaihtuvine hahmoineen ja toinen on Miska Kaukonen. Tietynlaista menoa osaa siis odottaa ja ihme on, jos ei esityksen aikana ainakin kertaalleen meinaa naurusulake kärvähtää pahasti.

 Tällä kertaa aiheena on deittailukulttuuri ja rakkaus noin yleensä sekä erityisesti Tinder. Sovellus on minulle nimenä tuttu, mutta ei käytännön tasolla ja tiedän muutaman tuttavani käyneen treffeillä sovelluksen kautta. Sinkkuja ovat edelleen. Hassu sattuma oli se, että ensimmäisenä lavalle astelee itse Amor (Miska Kaukonen), sama hahmo kun heilui tätä reissua edeltävänä iltana Hämeenlinnan Uuden Kesäteatterin lavalla myös, yhtä surkein tuloksin ja välinein. Amorin jouskari on päässyt aika pahasti löystymään ja nuolet eivät jaksa lennellä metriä kauemmas. Jotain tarttis tehdä, mutta mitä. Amor lähtee etsimään parempia vehkeitä ja siinä sivussa sitten marssitetaan estradille hengästyttävällä tahdilla kaikenlaista rakkauteen ja treffailuun liittyvää.

Amor

 On pikadeittejä, Tinder-kuvan päivitystä, parinvaihtoa, senioreiden sinkkukerhoa, legendaarisia tv-ohjelmia ja iMan-palvelua. Välillä Amor ramppaa hankkimassa uusia työvälineitä eräänlaisen takuumiehen luota, ja Daruden Sandstorm villitsee yleisöä. Meikäläisen nauruhermoon upposi parhaiten vanhusten senssikerho, jossa Jarkko Pajusen esittämä papparainen ilmoitti saaneensa munastaan hyrrän (ja meidän isäntä vieressä oli kuolla nauruun, sillä hän sai viime pääsiäisenä munastaan hyrrän myös!) sekä Pajusen hahmo myös pikadeiteillä, missä "ensivaikutelma ratkaisee". Katsomoon asti kirmasi Maruska Veronan pikadeittailija ja äijä perässä ties monettako kertaa jaarittelemassa, mistä kaikesta on tässä viime vuosien aika selvinnyt. Kovasti huvitti myös Miska Kaukosen ehtymätön kavalkadi erinäisiä peruukkimiehiä käännettyine lahkeineen - ja jestas se "tuhauttaja-mies", jonka edessä Rinna Paatson roolihahmo oli tiettyyn pisteeseen asti sulaa vahaa ja valmista kamaa vaikka mihin. Tosi villit treffit saivat myös aikaan duo Paatso-Pajunen, joista toinen vielä pitkissä kalsareissa. Täytynee myös tunnustaa, että minullakin on ikäviä kokemuksia tulisesta ruuasta deittien (ja myös teatteriesitysten) yhteydessä, eipä siitä sen enempää... Nähtiinpä myös vaihtoauto-tyylistä kauppaa edellisten vuosimallien miehillä ja ehkäpä itsekin olisin näistä esitellyistä malleista langennut ensiksi Riku-nimiseen 80-luvun yksilöön, hinnasta viis.

Senioreiden sinkkukerho 

Kuuma seksikohtaus menossa 

 Se täytyy sanoa, että esitys, jossa on mukana Tommi Läntisen Via Dolorosa, paljon irtoviiksiä ja pulisonkeja (niin naisilla kuin miehilläkin) ja muutama pokan pettäminen toimii minulle loistavasti. Pari suvantovaihettakin mukaan mahtui, mutta eipä nämä ennenkään ihan täyttä tykitystä ole olleet. Kasvoilleni oli jämähtänyt kestohymy ja se on merkki siitä, että tykkäsin kovasti. Kesän parhaat naurut sain Naantalissa ainakin toistaiseksi, ja tähän oli hyvä päättää kesäkuun pieni kesäteatteriputkeni. Erityispointsit jälleen kerran lavan takana ahkeroivalle porukalle, duunia riittää ja hahmoa hahmon perään puleerattavaksi.

Napakymppi menossa 

 Mahtoiko Amor hurmauskiharoineen saada jouskarinsa kuntoon ja pääsikö vihdoin lomalle? Se jääköön salaisuudeksi, joka kannattaa selvittää ihan itse.

 Muuten : kerran Muumimaailman siltaa saareen kävellessämme vastaan tuli kapinen kettu, nyt tuli bongattua orava ja kotimatkalla lisäksi lukuisa määrä hevosia ja lehmiä, kolme peuraa ja yksi hirvi. Näillä elukoillahan ei tietenkään ole mitään tekemistä itse esityksen kanssa, mutta tulipa mainittua. Kerrottakoon myös, että ennen esitystä nautin rantakahvilassa elämäni ensimmäisen Aperol Spritzin ja savulohivohvelin. Hyvä yhdistelmä!

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri ja Emma-teatteri!)

Tämä mies... voi hyvää päivää! 

Taru Sormusten Herrasta / Turun Kaupunginteatteri

Taru Sormusten Herrasta / Turun Kaupunginteatterin päänäyttämö

Suomen kantaesitys 15.2. 2018, kesto noin 4h (kaksi väliaikaa)

Teksti J.R.R. Tolkien
Dramatisointi Sami Keski-Vähälä
Ohjaus Mikko Kouki
Koreografia ja apulaisohjaus Oula Kitti
Lavastus Teemu Loikas
Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava
Valosuunnittelu Janne Teivainen
Äänisuunnittelu ja uudet sävellykset Iiro Laakso
Naamioinnin ja örkkimaskien suunnittelu ja toteutus Minna Pilvinen
Pyrotekniikan suunnittelu Tero Aalto
Projisoinnit Sanna Malkavaara

Rooleissa : Stefan Karlsson, Hannes Suominen, Anna Victoria Eriksson, Mika Kujala, Markus Järvenpää, Kirsi Tarvainen, Teemu Aromaa, Markus Riuttu, Miska Kaukonen, Markus Ilkka Uolevi, Antti Kyllönen, Olli Rahkonen, Jonas Saari, Petri Rajala, Valtteri Roiha, Jenni Kitti, Jaakko Hutchings, Iiro Heikkilä, Pekka Laamanen, Jesse Liskola, Vilja Parkkinen ja Sakari Saikkonen sekä lisäksi ääninä Mikko Kouki ja Heikki Nousiainen

 On syytä mainita tähän alkuun, etten ole mikään Tolkien-asiantuntija enkä ole koskaan lukenut riviäkään Taru Sormusten Herrasta -trilogiasta kirjan muodossa (tarkoitus on kyllä ollut, mutta vielä ei ole ollut sen aika). Omat kokemukseni rajoittuvat Peter Jacksonin ohjaamiin elokuviin, Lontoossa vuonna 2007 näkemääni LOTR-musikaaliin (josta en muista muuta kuin Klonkun ja väliajalla yleisön joukkoon soluttautuneet karmaisevat örkit pelottelemassa katsojia, ja jäihän muistoksi käsiohjelma ja jääkaappimagneetti), muutamia vuosia sitten Hämeenlinnan Teatterissa nähtyyn sangen pienimuotoiseen mutta yllättävän onnistuneeseen vappuspesiaaliin (mukana oli hahmoja ja Toni Edelmannin lauluja, jotka oli tehty Ryhmäteatterin Suomenlinnan kesäversiota varten 80-luvun puolivälissä). Niin, ja koskapa en ole pituudella pilattu, oma elämäni on koostunut erinäisistä hobittihetkistä etenkin pitkien kanssaihmisten seurassa.

 Että tältä pohjalta. Olin vähän vahingossakin jättänyt kalenteriini parin viikon totaalisen teatterireissupaussin, halusin kaiketi viritellä kunnon kierrokset ja ennakkokutinat ennen kovasti odotettua esitystä ja ilmassa oli pientä ylilatautumista havaittavissa. "Ai ettäääää!" ja kämmenien yhteenhierontaa olin harrastanut kotosalla päiväkausia ennen reissua siihen malliin, että isäntää jo vähän kyllästytti touhuni. Jouduin vielä lähtemään matkaan suoraan töistä lauantaina, ja sattui vielä hassu tapaus siinä aamupäivällä. Olen töissä kaupassa ja kuski saapui kuorman kanssa. Yksi kärry oli hänen tiellään varaston käytävällä ja kaveri tuumasi kovaan ääneen, jotta "Vai että kärrynmokoma meinaat, että YOU SHALL NOT PASS!" Naurultani toivuttuani kerroin, mihin olen työvuoron jälkeen matkalla ja siitähän se juttu sitten lähti lentoon. Jäin muina hobitteina taistelemaan makkara-armeijaa vastaan ja tummapartainen Gandalf poistui paikalta (palatakseen sitten jossain kääntessä uudestaan).

Tässä poseerataan aulan ison julisteen edessä... 

 Turussa olimme sen verran hyvissä ajoin, että ehdimme rauhassa nautiskelemaan yleisölämpiössä hienot ja maukkaat Sormus-leivokset sekä hankkimaan ala-aulassa myynnissä olevat t-paidat ja kangaskassit, joista jälkimmäisiä on kotona nurkat täynnä mutta hei, ei yhtään Taru Sormusten Herrasta -kassia! "Ai että!" ja "Ihan kohta mennään!" kävi mielessä kymmeniä kertoja, onnistuin jotenkuten hillitsemään itseni - katselin kylläkin minuutin välein kelloa ja täytyy sanoa, että melkoista sisäistä teputusta oli se odottaminen! Tuli vahva tunne siitä, miltä lapsista tuntuu odottaa joulupukkia tasan tiettyyn kellonaikaan. Esirippu pysyi tiiviisti alhaalla ja jouduin fiilistelemään valtavaa sormuksen puolikaarta näyttämön ympärillä (ja takanani istuvan mainion jätkäporukan levotonta murrepitoista pulinaa tulevasta mahdollisesta spektaakkelista).

 Ja sitten se taas tapahtui! Valot salissa himmentyivät, esirippu nousi hitaasti, musiikki alkoi virittää tunnelmaan ... ja suunnaton aaltomainen hyvänolontunne lähti hiipimään varpaista ylös ja pala nousi kurkkuun. Tässä sitä taas mennään, ilmassa on taikaa. Tuo tunne onneksi nappaa kiinni säännöllisin väliajoin vieläkin, ja voi kuulkaa se on parasta! Ajantaju katosi täysin (ja ympäröivä maailma), ja esitys nappasi otteeseensa heti alkusekunneista lähtien. Kaikki oli tässä ja nyt. Jotain tämän esityksen vaikuttavuudesta kertoo sekin, että muutamaan otteeseen minua itketti aivan älyttömän paljon kun tajusin, etten tule varmaan ikinä näkemään enää mitään näin hienoa ja vaikka tulisin uudestaankin katsomaan, sama tunne ei tule enää koskaan toistumaan. Ainutlaatuinen kokemus.

 Valtaisaa eeposta on lyhennetty ja tiivistetty roimalla kädellä, tosifanit jäänevät kaipaamaan tiettyjä kohtauksia, paikkoja ja henkilöitä. Kaltaiselleni noviisille tämä versio toimi kuitenkin erinomaisesti ja tulipa tutuksi muutama uusikin hahmo, kuten mainio Tom Bombadil (Olli Rahkonen, Bombadilin Tomppa on muuten hauska lausua useaan kertaan ääneen, kokeilkaapas!), joka ei sormuksesta välittänyt tuon taivaallista, vaikka sai sen hypisteltäväkseen.

Tomppa ja hobitit 

 Jaa itse tarinasta jotain? Tässä mahdollisimman lyhyt versio : hobitti Frodo (Stefan Karlsson) saa tärkeän mutta erittäin vaarallisen tehtävän viedä Valtasormus tuhottavaksi takaisin Tuomiovuorelle. Sormuksen voima on mahtava, ja vastuullinen tehtävä kera sormuksen vetovoiman meinaa nujertaa piskuisen ystävämme täysin. Väärissä käsissä koko maailma on tuhon oma, ja Sormusta havittelee myös pahisten pahis Sauron sekä perässä hiippaileva olminkaltainen otusriepu Klonkku (Miska Kaukonen), jolla sormus eli Aarre oli aiemmin hallussaan. Frodolla on mukana matkassaan hobitit Sam (Hannes Suominen), Merri (Teemu Aromaa) ja Pippin (Markus Riuttu) sekä velho Gandalf (Mika Kujala), kääpiö Gimli (Antti Kyllönen), haltia Legolas (Olli Rahkonen) ja ihmiset Aragorn (Markus Järvenpää) ja Boromir (Markus Ilkka Uolevi). Kuten kunnon seikkailuissa, tässäkin porukka jakaantuu kahtia ja matkalla Mordoriin ("ei sinne niin vaan mennä!") kohdataan monenmoista vipeltäjää kuten vuorenpeikkoja, lammen ölliäisiä, örkkejä, enttejä, jättikokoinen hämähäkki, haltioita, Mustia Ratsastajia...

Frodo ja Sormus 

 Olen monesti sanonut, että olen pääsääntöisesti pienten produktioiden ja näyttämöiden ystävä. Mitä vähemmän porukkaa ja mitä pelkistetympi lavastus, sen parempi. Loistava teksti ja hyvät näyttelijät, se riittää. No, poikkeuksiakin tietysti on ja tässä sitten astuttiin ns. nextille levelille. Kuten sanottu, en tule taatusti koskaan näkemään mitään näin upeaa lavasteiden käyttöä ja näyttämötekniikkaa pyroineen kaikkineen, joten hattu päästä ja kumarruksia ja aaltoja niille joille kunnia kuuluu. Takana on valtava työ ja me onnelliset saamme nyt nauttia tämän työn hedelmistä. Ihan ansaitusti näyttämömiehet saapuvat loppukumarruksiin ensimmäisenä, hommaa nimittäin piisaa sillä kohtaukset vaihtuvat aika tiiviiseen tahtiin ja maisemat vaihtuvat lennossa.

 Istuimme yhdeksännellä rivillä ja hienosti näki kokonaisuuden sieltä. Jäi harmittamaan, että taidokkaat yksityiskohdat vaatteissa ja lavastuksessa (enhän edes nähnyt sitä, että Bilbon seinällä oli potretti Tolkienista!) sekä etenkin maskeerauksessa jäivät hiukan hämärän peittoon. Örkkejä olisin mielelläni katsellut tarkemmalla silmällä silläkin uhalla, että yöunet menisivät sen siliän tien. No, tämä asia tuli korjattua siten, että ostin toukokuulle lipun keskelle kakkosriviä, vaikka vaarana vähän on kulmakarvojen kärventyminen tietyssä kohtauksessa, mutta otan sen riskin. Kerran täällä vaan eletään.

Örkkejä nahistelemassa keskenään 

 Lapsenkaltaisella riemulla ja hymy korvissa katselin entti Puuparran (äänenä Heikki Nousiainen) ja lajitovereiden jylhää lipumista pitkin näyttämöä. Hihii! Särkänniemessä ehdoton "suosikkini" on kulttimainetta nauttiva Puhuva Puu, ja tässä se vasta olikin! Silmät muljusivat ja parta väpätti, kun Puuparta tarinoi viisaita ja tuosta noin myöhemmin heilautti ohimennen muutaman örkin huis helkkariin oksanheilautuksella.

Entit saapuvat!

 Toiseen ääripäähän ajauduin sitten Mustien Ratsastajien kanssa... Kuulemma viiteen otteeseen tartuin vieruskaveria kädestä kiinni ja sydän hakkasi kovaa, kun kaameat Ratsastajat etsivät heinikossa piileskeleviä hobitteja. Meinasin huutaa ääneen! Takuuvarmaa painajaismateriaalia, eikä asiaa helpottanut yhtään se, että paluumatkalla jossain ennen Forssaa (yllätys...) oli pimeää kuin Mordorissa ja vaivihkaa pellolta iski kimppuun melkoinen usva. Melkein jo kuulin kaukaa hirnahduksia... hui sentään! Onneksi nämä hobitit eivät taittaneet tietään jalan. Pari kirosanaa lipsahti ilmoille esityksen aikana myös siinä vaiheessa, kun valtava hämähäkinseitti ilmestyi tuosta noin ja joku jättikokoinen mötikkähän siellä taustalla on lähestymässä saalistaan.

Painajaismatskua Mustasta Ratsastajasta 

 Selvähän se, että hobittiporukan kanssa tunsin valtaisaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja sielujen sympatiaa! Frodo ja Sam seikkailevat toisaalla, ja itse olisin mieluusti lähtenyt Merrin ja Pippinin matkaan. Veikeä kaksikko, koko ajan oli mielessä se, miten tärkeää reissussa on hyvät eväät ja riittävät paussit ja lystinpito. Kannatan! Parhaat sutkautukset kuuluivat hobittien suusta ja saivat yleisössä aikaan hihittelyä ansaitusti. Pieni huumori tekee terää.

Kontu-meininkiä alussa 

 Tähän voisin hehkuttaa hiukan ihan jokaista hahmoa ja mainita erikseen nimeltä kaikki, mutta tilaa säästääkseni jätän sen väliin. Ison vaikutuksen minuun teki etenkin Markus Ilkka Uolevi sekä Boromirin että Sauronin suun rooleissa, Boromirin kohtalo aukesi ensimmäistä kertaa kunnolla ja olihan hän nyt varsin salskea ja ryhdikäs ilmestys muutenkin! Näyttämön etureunaan tullessaan myös pelottava, kun sormus alkoi vetää puoleensa. Sauronin suu taas vetäisi eräänkin vampyyrikreivin, goottirokkarin ja Wolandin yhdistelmän suuntaan, varsin hämäävää oli korostetun kohtelias puhe yhdistettynä hyytävään kylmäävään ulkonäköön.

Sauronin suu 

 Vaan yksi on ylitse muiden... nimittäin Miska Kaukonen Klonkun/Sméagolin roolissa. Miten sama hahmo herättääkin niin monenlaisia tunteita! Sääliä, inhoa, myötätuntoa, surua, jopa äidillisiä tunteita ja välillä huvittaakin. Miska pistää koko kroppansa likoon ja tekee sangen kokonaisvaltaisen suorituksen varjoissa hiiviskelevänä riepuna. Sydämeni oli pakahtua, kun Klonkku tempoili köydessä ja huusi tuskissaan sitä, että sattuu. Harvoin tämänkaltainen niljakas hahmo nostattaa muuta kuin puistatusta, mutta nyt ei voi muuta kuin ihailla ja ihmetellä. Napakymppi!

Klonkku 

 Mieleeni jäi myös se, miten Legolas ja Gimli eivät voineet sietää toisiaan, ja pian sitä kumminkin sopuisasti ja kirjaimellisesti samassa veneessä soudeltiin. Näin ne kansat yhdistyvät ja sopu sijaa antaa! Näkemisen arvoisia hetkiä riittää kyllä roppakaupalla : Morian kaivokset (teki mieli huutaa, että älkää nyt sinne menkö!) ja joka paikasta kiemurtelevat lonkerot, hienot ja sopivan mittaiset taistelukohtaukset (taas tuli tehtyä pari väistöliikettä itsekin), kaamea Balrog, jättimäinen Vuorenpeikko (joka nappasi tällä kertaa väliaplodit), pitkin seiniä laskeutuvat örkit ja Klonkun hiippailu siellä sun täällä, Galadrielin (Kirsi Tarvainen) näyttävä laskeutuminen katosta. Hmmm, vähän kieli poskessa voisi sanoa, että ainoat "harmittavat" asiat olivat ne, että Gandalf oli liian lyhyt, Bilbo (Jonas Saari) liian pitkä (miekkonen taisi kyllä sanoa, että sormus on kasvattanut häntä?) ja Gimli liian hoikka. Ja että Éowyn (Jenni Kitti) tulla tupsahti aika puskista paikalle ja Arwenin (Anna Victoria Eriksson) mieli muuttui tuosta noin Aragornin suhteen.

 Eipä ole koskaan aika sujahtanut noin nopsaan, toisen väliajan alkaessa oli vähän pöllämystynyt olo ja ihmetteli, että näinkö nopeasti tämä mennä hujahtaa! Samalla suretti, että kohtahan tämä upeus on ohi ja paluu arkeen on edessä. Tokalla väliajalla kävimme muuten eväsretkellä parvelle johtavien portaiden alla olevassa sopivankorkuisessa kolosessa, jonne liian pitkillä ei ollut niin mitään asiaa.

 Tulivatko Mustat Ratsastajat sitten uniin minua etsiskelemään? Ei toki. Unessani oli nimittäin taustaselostus Klonkun äänellä. Naurakaa vaan! Tapahtui mitä hyvänsä, korvissa kuului tämän tästä "Me menee eri tietä, eri tietä!" ja "Kiltti hobitti, nukkuu krooh ja pyyh" ja "Sméagol tietää, meikä hiippailee". Tämmöistä.

Kerran vielä, Puuparta!

 Oli tarina tuttu tahi ei, Turkuun kannattaa ihan ehdottomasti suunnata. Keväälle on enää arki-iltojen hajapaikkoja jäljellä, mutta esitykset jatkuvat syksyllä ja liput tulevat maaliskuussa myyntiin. Suosittelen lämmöllä! Ja lämmöllä suosittelen etenkin eturivin väelle kevyttä vaatetusta, saattaa tulla etenkin loppupuolella kuumat paikat...

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla, suurkiitos Turun Kaupunginteatteri!)

Seitsemän veljestä / Turun Kaupunginteatteri

Seitsemän veljestä / Turun Kaupunginteatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 3.11. 2017, kesto noin 3h (väliaikoineen)

Teksti Aleksis Kivi
Ohjaus ja sovitus Lauri Maijala
Lavastus Janne Vasama
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu Jarmo Esko
Äänisuunnittelu Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa : Joonas Saartamo (Juhani), Olli Rahkonen (Aapo), Pyry Äikää (Tuomas), Markus Järvenpää (Simeoni), Joel Mäkinen (Timo), Jonas Saari (Lauri), Paavo Kinnunen (Eero), Ulla Koivuranta ja Petri Rajala

 Minulla oli hyvin Seitsemän veljestä -painotteinen kesä. Näin kaksi eri produktiota (Ryhmäteatterin ja Pesäkallion, joista ensimmäisen kahteen kertaan) ja loppukesästä oli jo vähän sellainen olo, että nyt alkaa veljeskiintiö hiljalleen olla täynnä. Paitsi että edessä olisi vielä se ennakkoon odotetuin, Turun Kaupunginteatterin veljesten uusi tuleminen. 70-luvun alussa nähty Kalle Holmbergin ohjaama versio on monelle se "ainoa oikea Seitsemän veljestä", minä en sitä ikäni puolesta koskaan nähnyt paitsi tallenteena. Ymmärrän hehkutuksen esitykseen liittyen ja samalla tiedostan sen, että klassikot on luotu tehtäviksi yhä uudestaan ja uudestaan, uuden sukupolven näkemyksin ja energioin.

 Lauantain päivänäytöksestä poistuin kera tunteen, että kävelen ilmassa. Olo oli ihmeen kevyt, euforinen. Olin taas kerran nähnyt "parasta tänä vuonna, ehkäpä". Monta vuotta olen hehkuttanut tiettyjä esityksiä kaikkienaikojen kärkikahinoihin mukaan. Turun Veljesten jälkeen tulin siihen tulokseen, että on aika lopettaa vertailu ja esitysten arvottaminen paremmuusjärjestykseen. Mahdoton ja täysin tarpeeton homma. Ei taidetta voi laittaa mihinkään järjestykseen! Tämä tuntui parhaalta juuri nyt, juuri tässä hetkessä, juuri minulle. Viikon päästä saatan olla samaa mieltä täysin toisentyylisestä jutusta. Voin puhua vain omasta puolestani, omasta kokemuksestani - en sanoa kenellekään toiselle, että tämä Sinun pitää nähdä. Voin kannustaa ihmisiä käymään ennakkoluulottomasti katsomassa erilaisia esityksiä, mukavuusalueen ulkopuoleltakin ja löytämään siten niitä helmiä, joita sitten pyöritellä mielessään vuosienkin päästä. Minun tapani katsoa on muuttunut parin viimeisen vuoden aikana. Usein vaikuttaa siltä, että nyt en yhtään ymmärrä miksi noin ja mitä tapahtuu, mutta aina ei tarvitsekaan ymmärtää ja jäädä liikoja pohdiskelemaan - avataan muut aistit vastaanottamaan kaikki, mitä tuleman pitää. Silloin koko esitys saattaa muuntua kokonaisvaltaiseksi kokemukseksi - ei pelkäksi silmin katsottavaksi teokseksi. Näin kävi Lahden Kaupunginteatterin Pohjantähdessä muutama viikko sitten, ja näin kävi Turun Veljesten parissa.

Simeoni

 Meillä oli parvekkeelta eturivin paikat. Ennakkoon vähän harmittelin sitä, etten pysty nyt kunnolla katsomaan näyttelijöiden silmiä. Pelkoni oli kuitenkin aiheeton, tunne välittyi hienosti ainakin eturiviin asti. Ensimmäisen näytöksen istuin hymy huulillani, nautin kaikesta mitä näyttämöllä tapahtui. Hykertelin. Vahvasti Kalle Holmbergia muistuttava enkelisiipinen isähahmo, jo kertaalleen nähdyt lavasteet ja tarvikkeet sivuun, nykyaikaisempi sekasotkuinen asunto lipuu hiljaa esiin. Veljekset painivat ja nujakoivat keskenään, energian ja adrenaliinin purkua turhanpäiväisilläkin kurkipotkuilla ja varjonyrkkeilyllä. Juhani (Joonas Saartamo) uhoaa suuna ja päänä, nuoremmat koittavat vähän samaa perässä. Etenkin Tuomas (Pyry Äikää) ja Aapo (Olli Rahkonen) tuntuvat ottavan mallia. Turhautuneisuus kaikkeen alkaa paistaa rankasti läpi, kun ei ole mitään eikä ketään. Ei äitiä, ei isää, ei naista. Joukosta erottuu heti rauhallisempi Lauri (Jonas Saari), seuraillen sivusta muiden touhuja, tarkkaillen ympäristöään ja mietiskellen asioita. Muiden lähtiessä turhalle kosintaretkelle Lauri keskittyy kuuntelemaan oopperaa ja ottamaan muutaman tanssiaskeleen. Muiden mesotessa teltassa Lauri makaa rauhallisena selällään, ei kiirettä mihinkään eikä huolta huomisesta. Tunnen samaistuvani Lauriin, hiljainen tarkkailija kun pohjimmiltani olen minäkin.

Lauri 

 Toukolan poika (kyllä, yksikössä) eksyy omilla retkillään väärään pihaan ja saa kuulla kunniansa. Rajamäen rykmentti on kermapersepariskunta, joka tulee myöhässä teatteriin ja purjehtii läpi kakkosrivin veljeksille ja toisilleenkin haistatellen. Timoa (Joel Mäkinen) laulattaa tämän tästä, vaan ei lupaa heltiä millään. Lukkari (Petri Rajala) pyörittelee poikia oman tahtonsa mukaan, aakkosia koitetaan tankata kirjaimellisesti hakkaamalla vaikka päätä seinään, mutta ei sekään auta. Lukutaidon puute pistää vihaksi vielä enemmän, ja taas heilahti Jussin pussi. Maisemanvaihdos tekee hetkeksi hyvää. Idylliseen joulunviettoon yritetään rauhoittua seesteisissä merkeissä. Kohtaus on täysin absurdi ja saan lähes hysteerisen naurukohtauksen. Simeoni (Markus Järvenpää) jakaa joulupuuroa mairea hymy huulillaan ja oltta on, veljekset tuntevat aikamoista läheisyyttä toisiaan kohtaan. Joulun henki on tukevasti läsnä. Sallikaa mun nauraa. Överiksi menee. Juhani ehdottaa pystypainia ja viskaa pellavaiset kutrinsa helvettiin. Sauna kärvähtää tietenkin, tosin luulin että räjähtää ilmaan koko pytinki. Jo riitti tämä joulunvietto, ei meistä ole tähänkään. Väsyneet, resuiset riepupetterit palaavat takaisin sinne mistä lähtivät ja saavat lämpöisen vastaanoton. Minua itkettää. Läheisyydenkipeät veljekset tukeutuvat uupuneina toisiinsa, jaloissa puhtoiset villasukat ja käsissä kupillinen kaakaota. Telkassa lumiukkopiirretty herkistää mieliä.

Joulunviettoa 

 Väliajan jälkeen ei enää hymyilyttänyt. Tilalle oli noussut huoli. Veljesten tilanne alkoi näyttää siltä, että noinko tässä kaikki edes selviävät hengissä loppuun asti. Tyylikkäät pukumiehet joraavat hienoja muuveja, mutta se ei riitä. Lauri tuntee itsensä myyräksi ja myös näyttää siltä. Hiidenkiwi on tietysti ravintola, jonne linnoittaudutaan härkiä pakoon. Ruokaa ei ole, juotavaa sen sijaan piisaa. Kulissit alkavat hiljalleen murentua ja Lauri avaa vihdoinkin sanaisen arkkunsa. Poissa on tyyneys ja rauhallisuus. Huikea, vimmainen monologi ja täydellisen ansaitut väliaplodit ja bravo-huudot. Mieltäni kylmäsi Laurin kertomus siitä, että "tulin Turkuun ja sain puukosta kaulaani". Simeoni ja Eero (Paavo Kinnunen) eivät lähde tällä kertaa Hämeenlinnaan, vaan täysin toisenlaiselle matkalle. Taustalla veljet tanssivat Pet Shop Boysin "It´s a Sin"in tahdissa. Pala nousee kurkkuuni. Kylmää. Simeonin silmistä paistaa epätoivo, ja miten syvä hätä ja huoli Juhanin silmistä... Simeonin kohtaaminen Lucifeeruksen kanssa kohoaa täysin omiin sfääreihinsä ja siinä vaiheessa mietin, että kunpa tämä esitys ei päättyisi koskaan. Jäisin ikuisiksi ajoiksi johonkin luuppiin, joka toistaisi kohtauksia uudelleen ja uudelleen niin kauan, että veljekset löytäisivät jonkinlaisen rauhan ja osaisivat ottaa vetovastuun omasta elämästään ilman radikaaleja, epätoivoisiakin tekoja. Juhanilla riittää pahaa oloa purkamaan vihaansa syyttömiin, mutta kantti ei (onneksi) kestä loppuun asti. "Tuonen lehto, öinen lehto" (Sydämeni laulu, sanat Aleksis Kivi, sävel Lauri Maijala) soi ehkä upeimmin kuin koskaan, Lauri näyttää taas uuden puolen itsestään ja Timokin pääsee toistamiseen flyygelin ääreen (aiemmin sai laulaa oravasta).

Etualalla Paavo Kinnunen (Eero) 

 ABG eiku C -kirja otetaan lopulta haltuun tavalla, joka nostattaa taas liikutuksen aallon. En taaskaan uskaltanut hengittää Juhanin takellellessa kirjainten parissa (huvitti se, että aina piti mainita se ruotsalainen oo ja tuplavee) ja ai maailma sitä iloa onnistumisesta, kun kokonaisia lauseita tietystä kirjasta luettiin suhteellisen sujuvasti. Juhanin silmistä loisti kerrankin ja vihdoinkin jotain muuta kuin viha ja katkeruus. Täydellistä.

 Kuten sanoin, olin euforisessa tilassa esityksen päätyttyä. Tämä kolahti ja kunnolla. Kommenteista päätellen kolahti myös muuhunkin yleisöön, ainakin mitä minun korviini kantautui. Väliaplodeja sateli tämän tästä ja muutenkin yleisö reagoi hyvin voimakkaasti tapahtumiin, nauru raikasi ja välillä oli hiirenhiljaista. Nautin siitä, että asioita voi tehdä niin täysin erin tavalla ja silti pohjateoksen ydin säilyy, ja Kiven kaunis kieli. Pitäisi muuten opetella solvauksia Kiven tyylin, "sinä olet ohdake minun naurispellossani" kuulostaa paljon kauniimmalta kuin vaikkapa "vitun luuseri" (tosin sellaista en sanoisi muutenkaan kenellekään).

Juhani 

 Ja musiikki! Miten kaunista musiikkia rujojenkin kohtausten taustalla. Pidin siitä, miten äiti (Ulla Koivuranta) välillä ilmestyi pojilleen, katsomaan ja huolehtimaan siitä, että edes välillä osattaisi lähteä oikeaan suuntaan. Veljeksistä kaksi nousi ylitse muiden tällä kertaa. Joonas Saartamo Juhanina teki minuun kaikesta uhostaan huolimatta äärimmäisen suuren vaikutuksen (ei se uho niinkään, vaan se, miten Joonas sen kaiken toi esiin, siinä oli niin totaalisen selkeästi sydän mukana ja sen näki) ja taas toisaalta Juhanin vastakohta, Jonas Saaren Lauri vakuutti. Olen erityisen iloinen siitä, miten monipuolisesti Jonas Saari on nyt Turussa päässyt näyttämään osaamistaan. Pääsin ilokseni ohimennen kiittämään 5/7 veljeskatraasta ihan silmästä silmään, melkein teki mieli halatakin ihan siitä ilosta, että olivat kaikki vielä hengissä ja ilmeisen hyvinvoivia, tyytyväisiäkin.

 Erityiskiitos Lauri Maijala. Juuri näin. Tämä oli täydellisesti minun makuuni.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)

 ... ja nyt on veljeskiintiö täynnä ainakin muutamaksi vuodeksi ...

Kybersielut / Turun Kaupunginteatteri

Kybersielut / Turun Kaupunginteatteri, Pieni näyttämö

Kantaesitys 17.11. 2017, kesto noin 1h 30min (ei väliaikaa)

Teksti Marko Järvikallas, Okko Leo ja Harri Virtanen
Ohjaus Janne Reinikainen
Puvustus Tiina Kaukanen
Lavastus Jani Uljas
Videosuunnittelu Sanna Malkavaara
Valosuunnittelu Petri Suominen
Äänisuunnittelu Mika Hiltunen
Naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa : Anna Victoria Eriksson, Minna Hämäläinen, Kimmo Rasila, Lauri Tilkanen, Pamela Tola ja Stefan Karlsson

Musiikki : Kimmo Gröhn

 Turkuun kun mennään, on tullut katsottua monesti kaksi eri esitystä samalla reissulla. Lauantaivapaat mahdollistavat tämänkaltaisen toiminnan, muina päivinä suunnitelma harvemmin onnistuu. Päivällä olimme katsomassa päänäyttämöllä kolmituntista Seitsemän veljestä -spektaakkelia ja onnittelin itseäni siitä, että tuli valikoitua näytökset juuri tuohon järjestykseen. Illan Kybersielut kun kestäisi vain puolitoista tuntia, vieläpä ilman väliaikaa.

 Edellisenä iltana ensi-illassa ollut Kybersielut jätti pöllämystyneen olon välittömästi esityksen päättymisen jälkeen ja kotimatkallekin. Mitä ihmettä minä oikein näin ja koin! Yön yli nukkuminen monesti auttaa - ja niin tälläkin kertaa.

 Harvemmin näytelmä alkaa niin, että näyttelijät marssivat eteemme kumartamaan. Ajattelin ensin, että mennäänkö tässä ovelasti jotenkin käänteisessä järjestyksessä...lopusta kohti alkua. Oli miten päin tahansa, eletään jossain tulevaisuudessa. Kaupungissa ihmisten joukossa elää kyborgeja, kuten esimerkiksi Lori (Pamela Tola). Tokihan sitten on myös poliiseja, jotka tuhoavat työkseen tätä porukkaa, joukossa myös Daniel (Lauri Tilkanen), joka on pahaksi onnekseen rakastunut Loriin. Maaseudulla asuu joukko ihmisiä, jotka ovat kyllästyneet teknologiaan ja nykyiseen menoon ja palanneet takaisin luontoon, toisenlaisten arvojen äärelle. Jotenkin mieleeni nousi ajatuksia siitä, millainen yhteys on luonnolla ja ihmisten sairauksilla, ja että mitä kaikkea rakkauden edessä ihminen on valmis tekemään. Muuttumaan joksikin toiseksi, antamaan vähän enemmänkin kuin sydämensä...

Pamela Tola ja Lauri Tilkanen 

 Esityksen äänimaailma on varsin mielenkiintoinen, kaiken visuaalisuuden lisäksi. Musiikki elää vahvasti mukana tapahtumissa ja elää, hengittää esityksen mukana kuin jokin oma organisminsa. Näyttelijät hyppäävät sujuvasti kukin vuorollaan eri soitinten ja mikrofonien äärelle. Pienen näyttämön hulppea uusi lavatekniikka nousevine ja laskevine tasoineen on kyllä näkemisen arvoinen juttu myös, mukaan vielä videoprojisoinnit ja läpikuultava kangas. Varsin vaikuttavaa ja vakuuttavaa!

 Muutamat käänteet aiheuttivat tarkoituksellista hilpeyttä yleisön joukossa... kun laulu katkeaa kesken kaiken laukauksiin, hidastetut tappelukohtaukset, yllättävä tanssaus ja Danielin sooloilu, kiinankielinen selostus suureen leikkausoperaatioon.

Daniel leikkauspuuhissa 

 Kybersieluista tuli mieleeni Netflixin kiintoisa Black Mirror-sarja (kun tulevaisuudessa teknologia on mennyt ehkä liiankin pitkälle) ja myös Dan Brownin viimeisin teos Alku. Tekniikka kehittyy, miten käy ihmisille?

 Hmmm, edelleenkin aika erikoinen minun makuuni, mutta noin kokonaisuutena ja toteutuksena äärimmäisen mielenkiintoinen juttu! Herättää ajatuksia enemmänkin varmasti päivien jälkeen, kun on toipunut alkuhämmennyksestä.

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun Kaupunginteatteri!)