Riivaajat / Teatteri Jurkka

Riivaajat / Teatteri Jurkka

Yhteistuotannossa mukana Teatteri Jurkka, Tampereen Teatteri, Turun Kaupunginteatteri ja Teatteri KSR

Ensi-ilta 21.9. 2019, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Perustuu Fjodor Dostojevskin samannimiseen romaaniin

Ohjaus ja käsikirjoitus Tuomo Rämö
Äänisuunnittelu ja musiikki Hannu Hauta-aho
Valosuunnittelu Marko Kallela
Pukusuunnittelu Heidi Tsokkinen
Lavastus Markus Tsokkinen

Näyttämöllä : Markus Järvenpää

 Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen (Syksyn sävel/Juice Leskinen). Aamuisen työvuoron jälkeen olin täysin poikki. Istuin keittiön pöydän ääressä hetken yksin ja mietin, että jaksanko lähteä liikkeelle ja ihmisten ilmoille enää. Lähteä vaiko jäädä, oli 20 minuuttia aikaa tehdä päätös ja sitten olisi jo kiire bussiin. Lähdin, onneksi. Tänään kiittelen itseäni eilisistä valinnoistani.

 Dostojevskin tuotannosta en ole lukenut yhtään mitään ja tämän työryhmän edellinen yhteistyö, Rikos ja rangaistus, jäi minulta harmikseni näkemättä. Nyt on kuitenkin nyt ja mestoilla oltiin, vaikka muutamaa tuntia aiemmin ehdin jo harkita muuta. Tutulla paikallani eturivissä istuessani olo oli jälleen kotoisa ja ehdin hetken ihmetellä, että ovatpa taas saaneet teatterisalin muuntumaan pienin konstein täysin erilaiseksi kuin aiemmin. Kajareita ja ketjuja, joiden joukossa yksi punainen. Se mietitytti. Mustaa ja punaista oli esityksen värimaailma vaatteita myöten, mikä myöhemmin kävi ilmi.

 Luulin istuvani Teatteri Jurkassa, mutta olemmekin kaikki läsnäolijat tilassa, jossa on alkamassa radikalisoituneen solun kokous. Jotain on suunnitteilla, mutta mitä. Raskaiden ketjujen takaa oviaukosta astuu sisään mies (Markus Järvenpää), joka kättelee väkeä ja toivottaa tervetulleeksi. Katsoo hämmentävän röyhkeästi suoraan silmiin. Epäilee, että joukossa on petturi ja kyselee, seurasiko kukaan tännetullessa. Huomaan istuvani erittäin jännittyneenä ja jotenkin ylivirittyneessä tilassa. Tulee jopa hetkeksi syyllinen olo ja pelkään, että kohta minua osoitetaan sormella ja tuijotetaan vielä pistävämmällä katseella. Voi kun tietäisi miksi tuntuu siltä, että en kuulu tänne nyt... vaan annas olla.

 Näyttämöllä on nähty useampaa eri hahmoa, jotka puhetyylillä, eleillä, ryhdillä, sanoilla ja muutamalla rekvisiitalla vaihtuvat sulavasti henkilöstä toiseen. Silmälasit, huivi, viuhka, hanskat, pallo - ja kypärä. Olen täysin lumoutunut ja mykistynyt. Katsomossa on hiirenhiljaista muutenkin, katseet seuraavat tarkkaan jokaista liikettä, korvat kuulevat jokaisen sanan. Äänimaailma ja musiikki saa ihon kananlihalle ja aistit herkistymään erityisellä tavalla. Edelleen istun lihakset jännittyneinä ja uskallan tuskin hengittää.

 Vallankumousta tässä suunnitellaan, jossain piilossa. Kukaan ei tiedä, että olemme kokoontuneet tänne - ja kuitenkin on sellainen olo, että kadulle johtavasta ovesta milloin tahansa saattaa joku tai jotkut rynnätä sisään ja tämä oli sitten tässä. Porukan johtaja puhuu erittäin, erittäin vakuuttavasti. On tärkeää olla osa ryhmää, samankaltaisten joukossa. Samoinajattelevien joukossa. Moni on ajatustensa kanssa yksin ja miettii, olisiko minulle paikkaa, jossa tuntisin olevani osa jotain suurempaa suunnitelmaa - jotain, joka tulisi muuttamaan maailmaa. "Te olette Valitut", hän sanoo ja ymmärrän. Me, juuri me, kuuntelemme. Miten helppoa olisikaan liittyä osaksi joukkoa, jos tarjolla ei ole kuin huonoja vaihtoehtoja ja elämällä ei tunnu olevaan minkäänlaista merkitystä. Ja sitten tapahtuukin jotain henkilökohtaisella tasolla suurta ja elämää mullistavaa (kuten tässä kävi Satoville), mutta on liian myöhäistä... Koko pakka hajoaa käsiin ja suunnitelmat kariutuvat. Hienot puheet katoavat ovesta tuulen mukana, äsken niin yhtenäinen ryhmä hajaantuu ja kaikki suuntaavat kuka minnekin, jos ylipäätään hengissä pääsevät ovesta ulos. Kaikki eivät nimittäin pääse.

 Me istuimme teatterissa yhtenä joukkona sen reilut pari tuntia. Jossain tälläkin hetkellä kokoustaa porukkaa suunnittelemassa ties mitä, joku tutkii itsekseen netin antimia ja on päättänyt, että huomenna sen teen. Yksin, ja nimi lehteen kävi miten kävi.

 Tämä oli hurja kokemus. Jokainen liike, sana, valo, pienikin ele ja ääni todella tarkkaan harkittua. Tyrmäävän hieno kokonaisuus. Paikoitellen kuin hitaan piinaavasti tempoa ja volyymia nostava rock-konsertti, paikoitellen kuin herätyskokous. Ainakin siltä tuntui, ja sehän tuntui koko kropassa. Ja Markus Järvenpää, pelottavan taitavaa ja hypnoottista menoa. Sokka irti, ja kaikki on mahdollista. Räjähdysherkkyys ja herkkyys samassa paketissa. Käsittämätöntä.

 Väliajalla lämpiössä ja joka puolella haisi hiki, enkä yhtään ihmettele.

 Onneksi lähdin sittenkin. Bonuksena oli esityksen jälkeen vielä yleisökeskustelu, jossa vieraana ylikomisario Jari Taponen. Äärimmäisen kiinnostava puolituntinen, ja sekin vain pintaraapaisu.

 Teatteri Jurkan lisäksi esitys on mahdollista nähdä Tampereen Teatterissa ja Turun Kaupunginteatterissa, lisäinfoa esityspäivineen linkeissä.

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

Niskavuoren Heta / Teatteri Jurkka

Niskavuoren Heta / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 12.1. 2019, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Hella Wuolijoki
Sovitus Ella Mettänen, Eero Ojala ja Henri Tuulasjärvi
Ohjaus Henri Tuulasjärvi
Esityksen visualisointi Jenni Nylander ja Henri Tuulasjärvi
Valotekniikka Saku Kaukiainen ja Vilho Micklin

Näyttämöllä : Ella Mettänen ja Eero Ojala

 Nyt Teatterikärpästä hemmotellaan - lempparikaksikkoni lemppariteatterissani koko kevään! Työryhmän edellinen proggis Lokki pyöri muinoin Jurkassa myös, onnistuin erinäisistä syistä sen siellä missaamaan, mutta onneksi pääsin näkemään sen Tampereella. Miten raikas ja yllättävä toteutus, ja yhteistyön jatkuminen oli enemmän kuin tervetullut uutinen. Lokki liihottelee teatterikentällä silloin tällöin edelleenkin, ja tarkoitus olisi lähteä kiertelemään tämän Hetankin kanssa. Mikäs sen hienompaa, siten katsomaan pääsee sellainenkin, jolla ei olisi mahdollisuutta reissata pääkaupunkiin.

 Olin valikoinut katsomisajankohdaksi ihan tavallisen vapaapäiväni, tai niinhän sitä alunperin luulin... Edellisyönä olin nukkunut ehkä kolme tuntia, herännyt aamulla aikaisin, unohtanut hanskani kotiin, tehnyt mielenkiintoisen haastattelun, lähtenyt ajatuksissani metrolla väärään suuntaan ties kuinka monta pysäkinväliä, nukahtanut elokuviin ja tappanut aikaa kahviloissa kolme tuntia. Ja ostanut uudet hanskat. Täytyy myöntää, että virkeystaso ei ollut ihan paras mahdollinen saavuttuani Teatteri Jurkkaan ja yritin esittää skarpimpaa mitä todellisuudessa olin. Epäonnistunut tankkaus ja kisakunnon ajoitus täysin pieleen, näin voisi sanoa. Päivän odotetuin hetki kun oli vasta edessä.

 Teatterin taikaa on monenlaista, mutta yksi niistä on se, että esityksen alettua ja Mettänen/Ojala -kombon päästyä vauhtiin ei meikäläisellä ollut enää väsymyksestä tietoakaan, mitä nyt välillä meinasi haukotuttaa, kun Niskavuoren entinen "trenkipoika" Akustikin (Eero Ojala) niin leveästi leukapieliään revitteli tämän tästä. Niskavuoren Hetan tarina oli minulle ennestään tuttu ja pysyin käänteissä hyvin kärryillä, ja luulen että tässä käsittelyssä tarinaa tuntemattomankin on helppo seurata tapahtumien kulkua. Korskea Heta (Ella Mettänen) naitetaan renkipojan kanssa ja yhdessä aletaan rakentaa niin tulevaisuutta kuin Muumäen tilaakin (tässä tapauksessa Mmmuumäki pitää lausua ikään kuin lehmä ammuisi...). Tai yhdessä ja yhdessä, Heta passuuttaa kaikkia minkä ehtii, ylpeys ei anna myöten edes vesilasin ojentamiseen. Vaan mitä mahtaa piillä Akustin mystisessä arkussa..?

Nuori "onnellinen" morsian Heta 

 Hahmoja on melkoinen määrä ja siinäkin tämän version kiehtovuus tiivistyy - Ellalla hahmoja on viisi, Eerolla peräti kymmenen. Salamannopeita leikkauksia hahmosta toiseen, eleitä, liikekieltä, puheen muunnosta. Silkkaa nerokkuutta, millintarkkaa näyttelijäntyötä ja taitavaa puhetekniikkaa - eihän katsojana voi muuta kuin hyristä tyytyväisyydestä! Ja juuri kun on tuudittautunut siihen, että miten perinteisesti tätä kohtausta on käsitelty (tavallaan perinteistä mutta silti ei sinne päinkään) ja Jurkan pieni tila tuntuu suurenevan ja kaikki prameat pytingit metsineen kohoavat silmiemme eteen, tartutaankin näyttämöllä "kännykkään" ja esitellään tiluksia ja perheenjäseniä puhelimen kautta. Salakavalasti astelee nykyaika kehiin.

 Vuosien saatossa ja tiluksien kasvaessa Hetan asukokonaisuudet komistuvat (näppärästi pelkällä yksinkertaisella kankaalla ilmaistaan se, että tässä on emäntien emäntä ja se, joka sanelee kaapin paikan ja manspreading-tyylinen asentokin tuntuu levenevän entisestään) huvittavallakin tavalla, jostain syystä mieleeni tuli Game of Thronesin Cercei valtaistuimellaan, vieressä viinilasin sijaan pääkalloastiallinen sokeripaloja ja sen kanssa pasteeraamista. Ikääntyvää, yhä periksiantamatonta katkeraa Hetaa seuratessani nousee pala kurkkuun ja mietiskelen itsekseni jälleen kerran, miten onnekas olen kun saan kunnian istua tässä näin, eturivissä lähietäisyydeltä moista herkkyyttä ja tarkkuutta ihaillen.

 Hetan lisäksi muita suosikkejani (jos nyt lempilapsien seasta suosikkeja ylipäätään pystyy nimeämään) olivat piskuinen Jaakko-poika (Ojala), jonka puheesta ei oikein saanut selvää sekä juoruileva kaksikko Iita ja Nikkilän emäntä. Herrjee! Akustin touhuilemista ja touhuilemattomuutta seuratessani tuli yllättäen varsin kotoisa olo. Sohvalla raukeana päivän askareiden jälkeen huilaileva isäntä, kankun nosto ja ilmojen päästely, vaimon pieni kiusoittelu ja kutittelu sekä hellä kosketus nenänpäähän. Onkohan meidän olkkarissa joku valvontakamera? Vielä olisi puuttunut, että Akusti olisi sanonut Hetalle "tästä rouwalle kahvia"...

 Heta poistuu, valot himmenevät hiljalleen. Kyynel nousee silmäkulmaani - onnesta, ei haikeudesta. Taas on taiteella tyydytetty olo, ja pieni suuri helmi nähtynä. Onneksi pääsee uudestaankin katsomaan, varasin varmuuden vuoksi muutamaan muuhunkin näytökseen liput. Tietenkin! Nyt luuria kouraan muutkin ja Jurkkaan varausta soittamaan tahi netin kautta ostelemaan, konstit on monet. Lisäinfoa tästä linkistä.

 Rohkenen tunnustaa, että rakastan tätä kaksikkoa - Ellan ja Eeron mutkatonta, keskinäistä luottamusta henkivää tapaa olla yhdessä näyttämöllä. Pitkä yhteistyö näkyy ja tuntuu.

ps. Hauska lisä oli käsiohjelmaan painettu whatsapp-keskusteluotos, jossa arki ja taide kohtaavat.

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

Haastattelussa Milla Kangas ja Lauri Tilkanen

Teatteri Jurkassa pyörii syksyllä 2018 (ja keväällä 2019) Harold Pinterin näytelmä "Rakastaja", jonka rooleissa loistavat Milla Kangas ja Lauri Tilkanen. Minulla oli reilut puoli tuntia aikaa haastatella Millaa ja Lauria takahuoneen puolella esityksen jälkeen, koska oli kiire bussiin - ja niinhän siinä sitten kävi, että juttuhetki hiukan venähti ja bussi lähti lähes samalla sekunnilla saatuani itseni penkkiin istumaan, eli läheltä piti! 

Aluksi tiedoksi, että Kokkolasta kotoisin oleva Milla on syntynyt 1981, Laurin juuret taas sijaitsevat Karinaisissa Varsinais-Suomessa ja hän on syntynyt 1987.

Mitä teet vapaa-ajallasi? ”Mä yritän kovasti harrastaa jääkiekkoa ja kiipeilyä, aikaa on rajallisesti mutta pyrkimys on ainakin kova! Työt kun menee periodimaisesti ja ollaan paljon aikatauluissa kiinni, on hankalaa olla mukana missään säännöllisessä harrastustoiminnassa. Vapaalla tulee vietettyä paljon aikaa perheen parissa.” (Lauri)

”Mullakin on pienet lapset (1v ja 3v), ei ole paljoa vapaa-ajanvietto-ongelmia kyllä. Liikuntaa harrastan mielelläni, ja välillä on kiva päästä itsekin teatteriin katsomaan tärkeitä juttuja. Viimeksi olen nähnyt Kansallisteatterissa Lemminkäisen. Laurin kanssa kävimme katsomassa Tainaronin, siinä oli ohjaajana Essi Rossi, eli sama ohjaaja kuin tässä Rakastajassa.” (Milla)

Missäs vaiheessa teatterikärpänen puraisi? ”Yläastella menin ilmaisukerhon tyyliseen juttuun, silloin ei vielä näyttelijän ammatti käynyt mielessä. Lukioaikoina alkoi sitten tapahtua enemmän – olin mukana silloisen rock-jazzkoulun toiminnassa, jossa tehtiin monta teatterijuttua, laitettiin myös ystävien kanssa muutama proggis pystyyn. Kaupunginteatterissa olin Sound of Musicissa Lieslin roolissa ja se oli ensimmäinen kosketus ammattiteatteriin.” (Milla)

”Mä pääsin 11-vuotiaana Turun Vartiovuoren kesäteatteriin ja sen jälkeen menin harrastajateatteriin (Turun Nuori Teatteri) jossa olin seitsemän vuotta, aina lukion loppuun asti. Kirjoitusten loppuvaiheessa piti alkaa miettiä, että mitähän sitä tekisi. Kyllä lukioaikoina kävi jo mielessäni, että mitäs jos tästä näyttelemisestä tulisikin ammatti. Pääsimme samana vuonna Millan kanssa TeaKiin, vuonna 2006.” (Lauri)

Onko missään vaiheessa ollut mielessä jokin muu ala, suunnitelma B? ”Lukioaikoina mulla oli mielessä kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutten koskaan hakenut minnekään muualle. Esimerkiksi kauppakorkeaan olisin voinut hakea, suvussani on sen alan porukkaa. Siinä vaiheessa mulla ei ollut mitään selkeää ajatusta siitä, mikä musta tulee isona. Nyt voin sanoa, että hyvä että kävi näin ainakin toistaiseksi.” (Lauri)

”Mulla vierähti tovi ennen kuin pääsin TeaKiin. Sitä ennen opiskelin muusikoksi musateatteripuolelta Lahdesta ja pop/jazz-opintojakin. Musiikki on ollut mulla aina vahva vaihtoehto. Kävin mä lukion jälkeen pyrkimässä kääntäjäksikin, en päässyt...” (Milla)

Minä vuonna valmistuit TeaKista? ”Mä valmistuin 2010, pikkuisen aiemmin kuin muut eli neljässä vuodessa. Sain hyväksiluettua muita opintojani tähän yhteyteen.” (Milla)

”Mä valmistuin 2012, olin yhden extravuoden vielä päälle.” (Lauri)

Milla ja Lauri (c) Teatterikärpänen

Mainitse joku oma roolityösi tai koko proggis, joka on ollut itsellesi jollain tavalla tärkeä. ”Vaikea kysymys… Kaikki työthän ovat jollain tavalla aina merkittäviä ja tärkeitä itselleni. Voisin vastata tämän Rakastajan, nyt kun tähän on palattu taas kymmenen vuoden jälkeen. Teatterikouluaikoina se oli ensimmäisiä vähän isompia juttuja ja silloin se oli hyvin tärkeä työ meille molemmille ja tähän oli kiva palata nyt.” (Lauri)

”Siinä tuli kyllä onnistumisen kokemuksia, tavoitti ehyen kokonaisuuden silloin. On ollut hienoa päästä tekemään Rakastaja uudestaan. Voisin mainita myös edellisen työni, Aurinkoteatterin Saalistajat. Se oli omassa fyysisyydessään ihana haaste. Viimeisimmät työni ovat molemmat olleet hienoja haasteita, ja täysin toistensa vastakohtia. Ihan parasta!” (Milla)

Mikä on noin yleisesti ottaen haasteellisinta teatterin tekemisessä? ”Kaikki proggikset ovat omanlaisiaan prosesseja, välillä prosessimuotoisessa tekemisessä on haastetta löytää ”se juttu”, kulma tai väite ja oman kokemukseni mukaan aika usein mennään ihan kalkkiviivoille, ensi-iltaviikolle, ennen kuin asiat ratkeavat. Aina ne jollain tavalla kuitenkin ratkeavat!” (Lauri)

”Mun mielestä haastavinta on lähinnä oman pään sietäminen prosessissa. Sieltä tulee kaikenlaista viestiä ja täytyy neuvotella itsensä kanssa, että mikä on tämän jutun kannalta olennaista. Epävarmuuden sietäminen on usein näissä prosesseissa haastavinta, ja sehän tiivistyy aina ensi-iltaa kohti. Miten elää sen kanssa? Miten puhdistaa sitä pois? Miten keskittyä vain työhön ja juuri siihen hetkeen, mitä ollaan juuri nyt tekemässä? Näin vanhemmiten oon kyllä oppinut kestämään tätä paremmin.” (Milla)

Mistä sitten nautit eniten? ”Tuntemattomaan kurottaminen ja yhdessä löytäminen. Itsensä haastaminen fyysisesti ja henkisesti. Parhaimmillaan ihana heittäytyminen.” (Milla)

”Vuorovaikutus vastanäyttelijän ja yleisön kanssa. Vaikka olisi kuinka tarkkaan treenattu, joka esitys on hyvin erilainen ja yleisön energia on erilainen, ja meidän energiamme myös. Rakastaja kestää tunnin, ja siinä aika paljon ollaan kontaktissa ja eletään sitä hetkeä. Se on nautinnollista, jännittävää ja kuumottavaa samaan aikaan.” (Lauri)

kuva Rakastajasta (c) Marko Mäkinen

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet saanut? ”No nytpä kysymyksen pistit! Tulee heti paineita siitä, että pitäisi vastata jotain suurta….” (Milla)

”Oppeja on matkanvarrella saanut paljonkin ja koko ajan niitä tulee lisää, mutta mitään kirkasta ajatusta ei kyllä nyt tule mieleeni...” (Lauri)

”Tämän näytelmän inspiroimana vastaan nyt, että ”kohti toista”! Mulla on tapana jäädä pyörittelemään ja pohtimaan asioita niin näyttämöllä kuin omassa elämässänikin. Menee kohti toista ihmistä – oli se sitten ystävä, parisuhde, työkaveri. Tämmöinen tärkeä ajatus tuli nyt mieleeni.” (Milla)

”No minäkin kyllä nyt kehittelen jotain tähän näytelmään liittyen… ”Päin vaaraa”. Sopii niin näyttelijäntyöhön kuin elämään yleensä. Ei voi tietää ellei mene asiaa kohti. Oon yrittänyt tätä viimevuosina noudattaa. Kohti tuntematonta. Pois omalta mukavuusalueelta. Pelottavissa asioissa on jotain sellaista, joka täytyy vaan kokea ja kohdata. Sen myötä niistä tulee tutumpia.” (Lauri)

”Just näin! Kun miettii tätä Jurkkaakin, niin kymmenen vuotta sitten en olisi pystynyt tulemaan tänne tätä esittämään, tuohon pieneen tilaan.” (Milla)

Mitä on teatterin taika? Voiko sitä selittää, vai murtuuko taika? ”Mulle teatterin taika voi merkitä moniakin asioita, mutta eniten se on energiaa ja vuorovaikutusta, joka on läsnä jokaisessa esityksessä. Hengitämme yhdessä yleisön ja vastanäyttelijöiden kanssa, siinä on jotain maagista.” (Lauri)

”Ei teatterin taika selittämällä mihinkään pakene… Mitenkään tyhjentävästi en osaa tätä selittää, mutta ensimmäisenä mieleeni tulee tihentynyt energia ja läsnäolo. Ihminen on loputtoman mielenkiintoinen esimerkiksi tässä Jurkan tilassa, hän saapuu paikalle ja istuu, ja sitähän voisi katsella loputtomasti.” (Milla)

”Joskus yllättää itsensä näyttämöllä, tekeekin yllättäen jotain tietynlaisen impulssin mukaan. Se on kiintoisaa, ja sellaiseen tilaan pitäisi myös pyrkiä.” (Lauri)

Millainen vastanäyttelijä on Lauri Tilkanen? ”Laurihan on ihan mahtava! Hänellä on hieno intensiivinen läsnäolon taito, jota voisi kai myös karismaksi kutsua. Siihen energiaan on helppo vastata ja lähteä yhdessä tekemään.” (Milla)

”… mulla on halu ratkaista asioita. Anteeksi, huutelen täältä nyt väliin omia kommenttejani, mutta tämä koskee meitä molempia kyllä.” (Lauri)

Entä millainen vastanäyttelijä on Milla Kangas? ”Hänen kanssaan on helppo näytellä, hän on tilanteessa läsnä ja meillä on hyvä kontakti. Muuta ei tavallaan tarvita, kaikki on vastausta toisen impulsseihin. Milla on tarkka ja taitava, ja hänen kanssaan on helppo puhua ja avata tilanteita, väittää vastaankin mutta sekin on osa prosessia.” (Lauri)

Taustalla tallenne TeaKista (c) Marko Mäkinen 

Kerro joku legendaarinen sählinki. ”Taisi olla ”Pohjalla”-näytelmän ennakko, katsomo ei ollut täynnä. Yhdessä kohtauksessa potkaisen tuolia ja se pyörii pitkin lavaa. No, sillä kerralla tuoli jatkoi pyörimistään ja lensi suoraan katsomoon! Samassa näytelmässä lensi tulitikun hehkuva pää suoraan katsojan syliin. Mä jäin katsomaan minne se lentää, sieltä sitten näytettiin katsomosta että kaikki ok. Silloin kymmenen vuotta sitten Rakastajassa kävi kerran niin, että tässä kun kaadetaan viskit päälle niin mä liukastuin ja lensin selälleni. Se näytti itse asiassa aika hyvältä ja näytti siltä, että se kuuluu esitykseen mukaan!” (Lauri)

”Tässä Rakastajan ensi-illassa mulla irtosi korkokengän korko… Harrastajateatteriaikoina Famen loppukiitoksissa kävi kerran niin, että basisti/näyttelijä hyppäsi niin korkealle kiitoksiin tullessaan, että hänen päänsä osui kattorakenteisiin ja siihen putosi lattialle elottomana. Huh, siihen loppui kiitokset ja ambulanssi kutsuttiin paikalle. Hän selvisi kyllä, sai aivotärähdyksen.” (Milla)

Nyt muihin aiheisiin. Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi viihdykkeeksi siltä varalta, että heräät kesken kaiken? ”Joku hyvä kirja… ja konjakkipullo.” (Lauri)

”Joo, hyvän paksun kirjan mäkin ottaisin. Ja mozzarellapizzaa! ” (Milla)

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai aikakauteen, minne menisit? ”50-luvulle olisi siistiä mennä fiilistelemään.” (Lauri)

”Mä menisin 20-luvun Pariisiin taiteilijaelämää seuraamaan.” (Milla)

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi? ”Se olisi farssi! Niin kuin elämä itse. Tai musta komedia, tunnin kestoltaan. Kompakti, en tykkää pitkistä näytelmistä.” (Lauri)

”Joku kolminäytöksinen juttu. Ilo-tuska ja sitä kolmatta en nyt keksi hah.” (Milla)

Lopuksi Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä, joka osoittautuikin yllättävän haasteelliseksi täsmennettyäni, että ei saa miettiä liikaa eikä tarvitse selittää vastausta sen tarkemmin. Joka välissä nauratti ja paljon. (Laurin vastaukset suluissa)

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus (Kaipaus)

Mistä sanasta pidät vähiten? - Yrjö (Rakkaus)

Mikä sytyttää sinut? - Läsnäolo (Nauru)

Mikä sammuttaa intohimosi? - Analyysi (Agressio)

Suosikkikirosana? - Voi perse (Saatana)

Mitä ääntä rakastat? - Kuovi (Lapsen nauru)

Mitä ääntä inhoat? - Saneeraustyöt (Hammaspora)

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Ihmisoikeusjuristi (Kirurgi)

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Lääkäri/sairaanhoitaja (Patologi) 

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Ihana nähdä sua! (Tervetuloa!)

Rakastaja / Teatteri Jurkka

Rakastaja / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 17.11. 2018, kesto n 1h (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Harold Pinter
Suomennos Juha Siltanen
Ohjaus Essi Rossi
Skenografia Aino Koski
Äänisuunnittelu Pauli Riikonen
Valosuunnittelu Saku Kaukiainen

Rooleissa : Milla Kangas ja Lauri Tilkanen (ja mystinen maitomies...)

 Harold Pinter kuuluu niihin näytelmäkirjailijoihin, joiden tekstejä haluaisin nähdä Suomen teattereissa paaaaljon enemmän. Ennen Rakastajaa olin nähnyt Pinteriltä kaksi näytelmää, "Petos" ja "Ruokahissi", joita molempia yhdisti varsin yllättävät käänteet ja intensiivinen ote, jossa hienosti korostui näyttelijäntyö eri vivahteineen. Tiesin ennalta, että aikamoista herkkua on tarjolla, kun Pinterin "Rakastaja" nähtäisiin syyskaudella suosikkiteatterissani (tätä jaksan aina hehkuttaa hamaan loppuun asti) Teatteri Jurkassa - ja kieltämättä vähän jännittikin, että miten kuumottava tunnelma salissa saataisiin aikaan kun aihe on mitä on. Tai mistän minä tiesin aiheesta mitään, näytelmä ei ollut tuttu yhtään ja sepäs olikin passeli juttu se. Jos nimenä on Rakastaja ja lavasteena lähinnä sänky, mietin että kannattaako tällä kerralla parkkeerata suosikkipaikalleni eturiviin vai meneekö linssit huuruun. Tekstissä tuskin käsiteltäisi fiinisti vaikkapa teenjuontia tai työmatkan pituutta, mutta väärässäpä olin...

 Aluksi saamme katsella tovin vanhalta tallenteelta kahden naamioidun henkilön tanssia (myöhemmin selvisi, mistä taltiointi oli peräisin). Yllättäen edessämme onkin oikeasti muuveja vetämässä vielä meille tuntematon pari, liikkeet ovat kuin soidintanssia ja sanaton kutsu tuntemattomaan. Katseet polttavat ja ilma jo sakenee. Naisen silmänisku, yhteinen sopimus ja kuittaus. Game is on. Leikki/peli/jahti?

 Hetkeä myöhemmin Sarah (Milla Kangas) viimeistelee päiväpeiton laskoksia ja tsekkailee, että kaikki on kunnossa Häntä varten. Aviomies Richard (Lauri Tilkanen) on valmistautumassa salkkuineen töihinlähtöön. Keskustelu on varsin avointa. Vaimon rakastaja saapuu jälleen illalla - se tuntuu olevan, ihme kyllä, miehelle ihan okei. Pitää muistaa pysyä poissa ennaltasovitun ajan, viipyä työmatkalla tovin pitempään ettei vaan saavu kotiin kesken kaiken. Heippa rakas, nähdään myöhemmin. Mukavaa iltaa. Mietin, että näilläpä on erikoinen sopimus ja ei kyllä onnistuisi itseltäni. Tai ehkä sittenkin...? Richard poistuu ovesta kadulle ja viileää, raitista ilmaa tuulahtaa ovesta sisään. Tunnelma pysyy kuitenkin varsin sähköisenä, latausta on ilmassa enemmän kuin tarpeeksi. Kattotuuletin hurisee hiljalleen. Valot himmenevät. Jostain kaukaa kuuluu oven kolahdus ja Rakastaja astuu huoneeseen. Sarah´n huulet raottuvat aavistuksen, vilkaisen muita katsojia vaivihkaa ja käy mielessä "olisitpa nähnyt ilmeesi"-ajatus. Mahdankohan itse näyttää samalta? Silmät kiiluen tuijotetaan kohtalaisen raamikasta miestä, jolla muutama otsakiehkura on karannut juuri sopivasti ja paita auki hän lähestyy naista... ja yritetään näyttää siltä, että ei tässä mitään. Teatteriahan tässä vaan katsotaan, ei muuta!

 Jestas tätä kiehtovaa, sensuellia, selvästi vaarallista leikkiä! Tohtiiko edes katsella ja vielä lähietäisyydeltä? Kyllä tohtii ja saa ja pitää katsoa, kun koskettaa ei saa. Enpä ole ennen nähnyt yhtä aistikasta appelsiininsyöntiä, tupakanpolttoa, korttipeliä, mikrofonin pitelyä... Ja sitten myöhemmin ihan oikeasti siemaistaan kupponen teetä. Tallenteellakin on teerituaali käynnissä ja siinä hokaan, että tosiaan, tuohan on TeaKista samasta näytelmästä kymmenen vuoden takaa. Sama työryhmä, välissä vuosia ja etenkin elettyä elämää, tietoa ja kokemusta. Pirun kiehtovaa!

 Erikoinen maitomieskin piipahtaa mestoilla ja Richardkin palailee töistä. Jokin kuvioissa kuitenkin mietityttää ja sitten sen tajuan. Onko teatterissa mikään muu parasta kuin omien korvien välissä kaikuva "HEEEETKINEN mitäs täällä oikein nyt tapahtuu!" Se on koukuttanut ennenkin, jaksaa yhä koukuttaa, pitää hereillä.

 Onhan tämä nyt aikamoinen veto. Hämmentää, yllättää, kiihottaa, kaikkea mahdollista. Tekee olon jopa vähän surulliseksi ja epämukavaksi. Kun odotukset ja toiveet eivät kohtaa... Mitä jää jäljelle? Pelkkiä kuoria, kaikki mehut imetty kuiviin, jaloissani pyörivä ristijätkä. Nopeat syövät hitaat. Syksyn esitykset taitavat kaikki olla loppuunmyytyjä ja lisäesityksissä muutama lippu jäljellä. Vaan josko tulisi lisäesitysten lisäesityksiä ja taas kymmenen vuoden kuluttua päivitetty versio?

 Esityksen jälkeen oli pienoinen yleisökeskustelu, jossa Lauri Tilkanen, Milla Kangas ja ohjaaja Essi Rossi kertoivat esityksen teemoista, yhteisestä historiastaan ja siitä, miksi se piti tehdä uudelleen juuri nyt. Lauri ja Milla ovat kurssikavereita TeaKista, ja siellä tosiaan tuli nuorena ja kokemattomampana sama teksti vedettyä muutaman kerran. Hyvin toimivat kyllä Millan ja Laurin kemiat yhteen, sähköä ja jotain mystistä muutakin oli ilma sakeana. Tämä kuuluu niihin esityksiin, joita ei voi oikein sanoin kuvata. Pitää nähdä ja kokea itse.

 Meikäläinenkin sitten rohkeni "kolmanneksi pyöräksi" vielä yleisökeskustelun jälkeen, teimme nimittäin pienimuotoiseksi tarkoitetun haastattelun, joka lähti vain hivenen käsistä loppumetreillä ja ehdin juuri ja juuri bussiin, johon olin ostanut ennakkoon lipun. Kerrankos sitä Rakastajan tähden bussista myöhästyttäisiin... Pysykää siis kuulolla!

 Teatteri Jurkka ja Pinter ei näemmä petä koskaan! Eläköön!

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

Nora / Teatteri Jurkka

Nora / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 8.9. 2018, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Suunnittelu työryhmä
Ohjaus Alma Lehmuskallio
Teksti Marie Kajava, Henrik Ibsen ja työryhmä
Dramaturgia Marie Kajava ja Alma Lehmuskallio
Äänisuunnittelu ja musiikki Viljami Lehtonen
Skenografia Veera-Maija Murtola
Valot Viljami Lehtonen, Veera-Maija Murtola ja Saku Kaukiainen

 Elokuun puolivälissä käväisin Noran harjoituksia seuraamassa (tai kuvittelin meneväni harjoituksia seuraamaan, mutta päädyinkin tarkkailemaan sivullisena työryhmän varsin avointa ja ilmeisen hedelmällistä keskustelua juuri päättyneiden harjoitusten annista, keskeneräisyydestä ja mahdollisista muutoskohdista). Sain raapusteltua muistivihkooni muutamia hajanaisia ajatuksia ja yksittäisiä sanoja, joita en osannut yhdistää oikein mihinkään eikä niistä tainnut olla loppupeleissä suurtakaan hyötyä. Näin ainakin ajattelin, ja viskasin muistilappuni roskikseen kotona. Lopputulos olisi minulle edelleen suuri mysteeri. Mietin, että palautuisivatko irtosanat mieleeni myöhemmin, esityksen nähtyäni? Kokisinko oivalluksia? Tulisiko sellainen ahaaelämysfiilis, että "No TÄTÄ se tarkoitti!" Mikä parasta, sanat palautuivat ja saivat vielä matkalla ympärilleen lihaa ja ääntä - ihmisen pelkkien sanojen takana.

 Aluksi on hiljaista. Kuuluu vain kenkien narinaa, kun Norat saapuvat näyttämölle. Jurkassa nimihenkilöitä on kaksi - kaksi hillittyä, tismalleen samoin pukeutunutta naista hiukset ojennuksessa nutturalla. Marenkia syödään sievästi murustellen. Aviomies Torvaldin ääni jyrisee jostain kaukaa - "olet ennenkaikkea vaimo ja äiti". Nora haluaa olla ihminen. Ja pian etsitäänkin maton alta kaikenlaista aina haaveista seksuaalisuuteen ja murustetaan marengit voimalla pitkin lattioita. Ibsenin maailmasta siirrytään sujuvasti Hollywood-elokuvan uusintafilmatisointiin (Rosanna Kemppi hyppää Leonardo DiCaprion saappaisiin), alkukantaiseen painiin ja hillittömään tilitykseen verenperinnöstä. "Minussa virtaa legendojen veri!" tilittää Kreeta Salminen lapsuudenystävälleen, joka ei tunnu tajuavan millään. Lienee selvää, että tässä vaiheessa eivät nutturat ole enää niin ojennuksessa ja hiki virtaa. Kunnon heittäytymistä, ja näen molemmat näyttelijät täysin uudenlaisessa valossa. Arkaluonteisten puheiden henkilökohtaisuus saa sydämen sykkyrälle ja pystyn samaistumaan moneen kipukohtaan, vaikken äiti olekaan.

 Ibsenin Nukkekodissa Nora jättää perheensä. Tässäkin lähdetään, ja samaan aikaan kuuluu sattumalta ulkoa ohiajavan auton ääni. Taksiinko menivät? Oven sulkeutumiseen ei kaikki kuitenkaan pääty, vaan jatkoa seuraa. Rytmikäs, askel askeleelta kierroksia saava tanssi tempaa mukaansa täysin ja siinä jotenkin konkretisoituu koko homma. Uskallus, rohkeus, vapaus, onnellisuus.

Ehdin varsinaista esitystä katsomaan reilu kuukausi ensi-illan jälkeen (kuukaudessa esitys ehtii jo marinoitumaan hyvin) ja kuulkaa, nautin joka hetkestä! Olin mielettömän ilahtunut ja vaikuttunut siitä, miten timanttinen parituntinen Jurkassa taas nähdään ja niin kliseiseltä kuin se tuntuukin, minulla oli jotenkin rohkeampi ja voimaantunut olo esityksestä poistuessani. Jännä kyllä, mutta päässäni alkoi soida Kaija Koo, tunsin käveleväni reippaammin ja pystypäisemmin. "... sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvi lupaa keneltäkään - joten anna mennä!" Ihan jokaisella meistä on takuulla pää täynnä kaikenlaisia rajoitteita ja odotuksia, joko toisten tai itsensä rakentelemia ja ehkä siellä on muutama palikka väärässä asennossa ja koko viritelmä on lähtenyt kallistumaan väärään suuntaan. Ei muuta kuin yhdellä huitaisulla kasaan ja sitten rakentamaan uudestaan? Niinkin voi ja saa tehdä. Palapelinkin voi purkaa ja koota aina uudelleen ja uudelleen. Mutta ehkä paras oivallukseni Noran tiimoilta : elämä itse on kuin värityskirja. Voit itse valita mitä värejä käytät, mutta voit myös valita mitä kohtia värität. Kenenkään ei tarvitse pysyä valmiiksipainettujen viivojen sisällä - anna mennä vaan rohkeasti. Sinä päätät!

 Kotimatkalla mietin, että minulla taitaa olla meneillään kaikkienaikojen teatterivuosi. Niin monta loistavaa esitystä olen tänä vuonna nähnyt. Olen karsinut roimalla kädellä ja panostanut määrän sijaan laatuun. Kiitos Noran koko työryhmälle, tämä oli upea kokemus ja parhaiden joukossa!

 Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

Noran harjoituksissa kurkkimassa Teatteri Jurkassa

Olen lukuisia kertoja maininnut, että piskuinen Teatteri Jurkka on yksi suosikkiteattereistani, ellei peräti se kaikkein rakkain. Jaa miksikö? No, Teatteri Jurkan tunnelma on ainutlaatuinen ja missään muualla ei pääse niin lähelle, ihan kirjaimellisestikin. Tulevana syksynä teatterin ohjelmisto on jälleen varsin kiinnostava (voit kurkistaa tarkemmin tulevaan tämän linkin kautta) ja minulla oli suuri ilo ja kunnia päästä hetkeksi seuraamaan lauantaina 8.9. ensi-iltansa saavan Noran harjoituksia ja vähän jututtamaankin lavalla nähtävää kaksikkoa, Rosanna Kemppiä ja Kreeta Salmista (molempia olen nähnyt useampaan otteeseen muiden teattereiden lavoilla). Olin siis hetken Teatterikärpäsenä katossa, vaikka ihan katsomossa istuinkin tarkkailemassa.

(c) Marko Mäkinen 

 Olin paikalla hiukan etuajassa (parempi ajoissa kuin myöhässä) ja pöllähdin porttikongista suoraan Jurkan toimistoon, jossa Katri Kekäläinen ja Lilli Earl minut iloisina toivottivat tervetulleeksi. Harjoituksissa vaikutti äänistä päätellen olevan vielä ns. tilanne päällä (minun oli tarkoitus hipsiä katsomoon tauon aikana) ja taukoa odotellessa Katri järkkäsi minulle pienen privaattikierroksen teatterin takatiloissa. Hämmentävää kyllä, siellähän lääniä oli enemmänkin ja takatilat moninkertaiset varsinaiseen teatterilämpiöön ja saliin verrattuna! Sivuovesta tuttuun, mutta hämärään lämpiöön astellessamme en aluksi osannut edes hahmottaa missä olemme, kun tulimme tavallaan "toiselta puolelta" sisään.

 Harjoitustilanne tuntui jatkuvan edelleen ja Katri laittoi minut hetkeksi "päivähoitoon" Saku Kaukiaisen valtakuntaan, eli pääsin toviksi ihmettelemään tarkkaamon puolelle namiskoita ja muita. Saku kyllä ilmoittaisi, milloin olisi sopiva hetki astella saliin. No, kävikin sitten niin, että Kreeta Salminen ohimennessään bongasi minut ja vinkkasi mukaansa. Niin astelin teatterisaliin keskelle tilannetta, jossa Rosanna Kempin toimesta oli meneillään jotain, mistä minulla ei ollut harmainta aavistustakaan. Salissa olivat lisäkseni näytelmän ohjaaja Alma Lehmuskallio, käsikirjoittaja Marie Kajava, skenografi Veera-Maija Murtola sekä ääni-ja valosuunnittelija Viljami Lehtonen. Läsnä salissa selkeästi oli myös niin Henrik Ibsenin kuin Emmi Jurkankin henki.

 Sen verran pääsin kärryille, että meneillään oli näytelmän ensimmäisen puoliskon läpimeno ja sen loppukohtaus. Kadulle johtavaa ovea käytettiin taas hienosti hyväksi! Sitten olikin tauon paikka.

 Minähän en varsinaisissa esityksissä tee koskaan muistiinpanoja, mutta nyt olin varustautunut oikein sinikantisella viholla ja teinkin ahkerasti muistiinpanoja. Vaan arvatkaapa mitä? Kiireessä kun kirjoittaa, ei käsialasta saa oikein selkoa ja raapustukseni olivat aikamoista hepreaa, irrallisia ajatuksia sieltä sun täältä, hetkiä, tunnelmapaloja, yksittäisiä sanoja. Suorilla lainauksilla muistiinpanoistani muodostuisi aikamoinen sillisalaatti, jossa ei olisi mitään tolkkua, eikä niitä ymmärtäisi kukaan muu kuin minä itse. Ehkä työryhmä osaisi yhdistää palaset juuri tähän esitykseen, ehkä ei... Karhujen ja Kriitikoiden maininta tässä yhteydessä ei valaise asiaa yhtään.

 On myös tunnustettava sivistymättömyyteni - minulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä Ibsenin Nukkekoti kertoo. Todella puhtaalta pöydältä ja nollatilanteesta lähdettiin. Jurkan nettisivuilta olen toki käynyt kurkkimassa, että "Nukkekoti-näytelmästä irtautuva Nora on esitys kulisseista, rooleista ja rajoista, joiden sisään nainen ei mahdu."

 Tauon aikana pohdiskeltiin sitä, miten Nora pitäisi lausua. Miten Ibsen sen lausuisi? Miltä näyttää silloin kun olet oma itsesi ja entä silloin kun et ole? Yllättäen tauon jälkeen ei jatketakaan varsinaisia harjoituksia, vaan käydään läpi äskeistä ensimmäisen osan läpimenoa. Muistiinpanoissani (niissä kohdin mistä saan selvää) toistuu sanapari "keskusteleva ilmapiiri". Kysytään, vastataan, heitellään ideoita, pohdiskellaan tiettyjen asioiden toimivuutta ääneen, pallotellaan ajatuksilla. Katsotaan avoimesti ja rehdisti silmiin. Yksittäisiä sanoja poistetaan, lauseita muokataan ja sitä kautta ajatus selkiytyy. Marie Kajavan sormet liitävät näppäimistöllä, muokkaus tapahtuu lennossa. Ohjaaja on jäänyt kaipaamaan muutamia repliikkejä, joita ei tekstistä enää löydy. Rosanna ja Kreeta taas eivät enää poistettujen kohtausten perään haikaile. Kaikki ei vaan toimi, ja sillä selvä.

 Keskusteltiin myös näytelmän äänimaailmasta ja mm. siitä, että tietty ääni ei edusta pelkästään tiettyä henkilöä, vaan yleistä ilmapiiriä ja koko yhteiskuntaa sekä siitä, että äänimaailma tulee ilmaisemaan myös roolihenkilön mielenmaisemaa ja pään sisäistä ääntä. Suunnitellaan myös tulevien harjoitusten aikatauluja ja sitä, että ratkaisemattomia kohtauksia on vielä paljon. Loppurutistus olisi luvassa, sillä näytelmän ensi-iltaan ei tässä vaiheessa ollut kuin reilut pari viikkoa. (Tämä ei tuntunut mitenkään vieraalta ajatukselta, hiontaa ja viilausta tekstiin ja kohtauksiin kun on "kuulemani mukaan" tapahtunut muissakin proggiksissa vielä juuri ennen h-hetkeä ja sen jälkeenkin.)

 Reilu tunti on vierähtänyt yllättävän nopeasti. Lopuksi Rosanna ja Kreeta lukevat yhden vastamuokatun kohtauksen uusiksi läpi, kaikki levittäytyvät läppäreineen ja plareineen lattialle, myös Alma ja Marie. Hyvältä kuulostaa. Ohjaaja myös huikkaa, että "Talle sai kyllä nyt tosi hyvän kuvan harjoituksista, eli me ei tehdä täällä yhtään mitään!" Ehei, noin en suinkaan ajattele.

 Tätähän sen teatterintekeminen on : ajatustyötä, hiomista ja viilaamista ja vielä kerran hiomista, keskustelua, puolivalmista, keskeneräisyyttä, muokkaamista, otsaryppyjä, huokailuja, "miten mä ehdin"-kommentteja, lyhyitä yöunia. Valmista ei synny sormia napsauttamalla. Me katsojat pääsemme sitten nauttimaan valmiin työn hedelmistä, mutta usein unohtuu kaikki se, mitä ensi-iltaa edeltävinä viikkoina on tapahtunut. Kiehtovaa ja mielenkiintoista, ja taas osaan arvostaa teatterintekijöitä hitusen enemmän.

 Harjoitusten jälkeen hipsimme Rosannan ja Kreetan kanssa takahuoneeseen pientä juttuhetkeä varten. Myöhemmin on luettavissa laajempikin haastattelu, mutta tässä muutamia asioita juuri Noraan liittyen.

 Minähän en tiedä Nukkekodista enkä Norasta yhtään mitään. Mistä tämä näytelmä oikein kertoo? "Mulle tämä näytelmä kertoo raameista ja rooleista, joita on rakennettu suhteessa naiseuteen tai äitiyteen. Toivottavasti tämä laajenee käsittelemään muitakin aiheita. Miten kuuluisi olla, vaikkei se välttämättä olisi kaikille hyväksi tai ihanteellinen tilanne..."Rosanna aloittaa.

Ja Kreeta jatkaa  "... mitä yhteiskunta tai muut ihmiset sanovat, jos toimiikin toisin. Norahan lähtee ja jättää perheensä, ja ideamme lähti siitä tilanteesta. Nykypäivänäkään ei ole naiselle sallittua tehdä niin."

 Miten juuri tämä työryhmä muodostui? "Me ollaan Rosan kanssa kurssikavereita. Oikeastaan idea lähti viime kesänä uimastadionilta, olimme vesijuoksemassa ja mietimme vaiheitamme. Pyysimme Almaa ohjaajaksi, ja hän kokosi muun työryhmän. Tässä ollaan", Kreeta kertoo.

 Miten päädyitte Teatteri Jurkkaan? "Täällä oli käynnissä teoshaku, joka sattui meille juuri sopivaan saumaan. Pääsimme tänne, joten ei ollut tarvetta miettiä muita vaihtoehtoja enää. Tarkoitus olisi, että tästä tulisi kiertävä esitys ja veisimme mielellämme tätä muihinkin kaupunkeihin", vastailee Kreeta tai Rosanna. Olin varma, että nauhalta osaan erottaa kumpi on äänessä, mutta näin jälkikäteen se onkin yllättävän haasteellista!

 Miten teksti on syntynyt? "Teimme aluksi useampia, lyhyitä ja pitkiä improja eri kohtausideoiden ja tehtävänantojen pohjalta. Marie kirjoitti ja muokkasi niitä edelleen, minkä jälkeen taas pallottelimme yhdessä treeneissä. Lisäksi mukana on joitakin otteita itse Nukkekoti-näytelmästä ja täysin Marien omaa kirjoittamaa materiaalia. Eli kaikenlaista on!" kertoo Rosanna.

 "Alkuvuodesta meillä oli Alman kanssa yksi tapaaminen. Aloitimme treenit huhtikuun loppupuolella ja aluksi vain luimme pari viikkoa Nukkekotia, jonka jälkeen mietimme jatkoa ja miten toimisimme. Kesän aikana Marie oli kirjoittanut harjoitteiden perusteella tekstistä yhden version, jonka saimme käsiimme pari viikkoa sitten kun syksyn treenit alkoivat", komppaa Kreeta.

 Mitäs muuta haluaisitte kertoa Noraan liittyen? "No, on tullut jo varmaan selväksi, että tämä on ollut jatkuvassa prosessissa ja tulee olemaan ensi-iltapäivään asti. Täysin valmista käsikirjoitusta ei ole ollut, vaan kaikki on tavallaan syntynyt harjoitusten ja tekemisen myötä", tuumaa Rosanna.

 "Lisään vielä, että miksi juuri minä ja Rosanna haluamme tehdä tätä yhdessä... Meidäthän aina sekoitetaan toisiimme, kadulla joku luulee mua Rosaksi ja toisinpäin. Me ollaan paikattu toisiamme esityksissä aika usein, esimerkkinä Ryhmiksen Ronja Ryövärintytär ja Kansallisteatterin Luulosairas..." aloittaa Kreeta.

 ja Rosanna jatkaa "Niin ja Kansallisteatterissa Kreeta on istunut maskituolissa ja meikkaaja on alkanut puhua ihan outoja juttuja. Kreeta on tajunnut pian, että meikkaaja luulee häntä minuksi..."

 "Tästä tuli sitten mieleen se seikka, että kuinka samanlaisia me oikeastaan voitaisiinkaan olla, jos homman veisi ihan äärimmilleen. Siitä ideasta ollaan kyllä jo luovuttu. Noin intiimissä tilassa on toisaalta kyllä hauska tutkia tätä samankaltaisuutta. Tämä oli tosin vain yksi lähtökohdista eikä mitenkään se pääasia", Rosanna ja Kreeta puhuvat ristiin, enkä taas tiedä kumpi sanoo mitäkin.

Kumpi on kumpi? 

 Nythän Nukkekoti on aiheena myös HKT:n syksyn näytelmässä...? "Niin onkin! Aikamoinen sattuma. Nukkekoti on käsittääkseni tehty Suomessa viimeksi vuonna 2002, Kansallisteatterissa. Samoja teemoja on heilläkin varmasti, mutta kyseessä on valmis näytelmä. Mielenkiintoista!" toteaa Kreeta.

 Lopuksi Kreeta haluaa vielä lisätä seuraavaa : "Meille on ollut hirveän tärkeää se, että vaikka tämä käsitteleekin äitiyttä, tämä ei ole mikään ns. "äiti-näytelmä". Eihän me voida niitä teemoja itsestämme poistaa, mutta tähän näytelmään voivat muutkin kuin äidit samaistua. Vapaudenkaipuu on yksi teemoista, ehkä se kantavin."

Nora ensi-illassa 8.9. Teatteri Jurkassa. Lisätietoa ja esityspäiviä tästä.

Kuvat (c) Teatterikärpänen

Ylpeys / Teatteri Jurkka

Ylpeys / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 14.4. 2018, kesto noin 1h 20min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Pekka Laiho
Ohjaus Pasi Lampela
Valosuunnittelu Saku Kaukiainen

Näyttämöllä : Pekka Laiho

 Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon nyt : Teatteri Jurkka on yksi lemppariteattereistani. Missään muualla ei ole vastaavaa tunnelmaa ja heti ovesta sisään astuttaessa voi aistia, että näiden seinien sisäpuolella on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Usein tunnen oloni epämukavaksi eturivissä, mutta Jurkassa olen istunut aina lähes samassa paikassa eturivissä tarkkailemassa todelliselta lähietäisyydeltä näyttelijöiden ilmeitä, eleitä ja etenkin silmiä.

 Valkealla näyttämöllä on vain tuoli ja pöytä, jonka päällä pieni laatikko täynnä kaikenlaisia papereita. Pian tuolilla istuu Veikko Antero Lajusenniemi, 75-vuotias mies, joka on kärsimässä tuomiota pahoinpitelystä. On tilinpäätöksen aika. Pimeydestä tuijottavat ja jotain koko ajan jotain odottavat kasvot eivät jätä miestä rauhaan (tässä vaiheessa voi todeta, että tämä on 53-vuotisen näyttelijäuran tahkonneen Pekka Laihon viimeinen työ lavalla...) ja hän alkaa kertoa tarinaansa, ihan sieltä lapsuudesta asti. Vuodet merimiehenä, naiset, väkivallanteot, muusikkoajat - kaikki käydään läpi.

 Huomaan, etten osaa mitenkään samaistua 75-vuotiaan miehen elämänvaiheisiin ja samaan hengenvetoon mietin, miksi pitäisi samaistua? Minun elämänkokemukseni ja vaiheeni eivät riittäisi edes lyhyeen monologiin, mutta kuuntelijaksi ja katsojaksi minusta kyllä on. Olen yksi niistä pimeydessä tuijottavista kasvoista, mutta synninpäästöä minulta ei tässä tapauksessa odoteta. Veikko Lajusenniemi käy asioita läpi itselleen löytääkseen syyn, miksi on toiminut niin kuin on toiminut. Mies istuu pääasiassa pienen pöytänsä ääressä, mutta sisäinen levottomuus saa hänet ponkaisemaan pystyyn kerta toisensa jälkeen ja kiertämään huonetta ympäri, uudelleen ja uudelleen. Valot ja varjot seinillä kertovat viitteitä ulkomaailmasta - jossain tuolla kaltereiden takana on vapaus, mutta riittääkö se, jos kaikki kahleet painavat pään sisällä ryhtiä kumaraan. Olisiko joskus mahdollista astua ulos selkä suorana, kaikin tavoin vapaana miehenä?

Miten samat kädet pitelevät hellästi tuoreen vaimon kasvoja tai näppäilevät herkin sormin kitaraa, ja sekunnin sadasosassa puristuvat nyrkkiin ja lyövät. Miten kerrotaan kaihoisasti mustarastaan yllättävästä vierailusta ja äkillisestä, silmittömästä raivonpuuskasta. Miten muistellaan hymy huulilla, tuttu pilke silmäkulmissa mukavia hetkiä menneistä ajoista. Fakta ja fiktio sekoittuvat. Unohdan ajoittain olevani teatterissa. Havahdun, kun ulkoa kuuluu ohiajavien autojen ääniä. Välillä näen edessäni Veikko Lajusenniemen, välillä Pekka Laihon. Samanikäisiä miehiä molemmat, takana elettyä elämää ja uraa enemmän kuin minulla ikää. Viimeiset sanat jäävät kaikuna päähäni.

Kiitos ja hyvästi.

 Teatteri Jurkassa enää neljä esityskertaa jäljellä, lisäinfoa tästä linkistä. Vierailuesityksiä kuitenkin luvassa syksyllä, ainakin Turun Kaupunginteatterissa. Suosittelen, esitys piti kyllä otteessaan alusta loppuun ja jos mielii vielä nähdä Pekka Laihon lavalla tositoimissa, niin lippuja varailemaan siitä heti.

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

Kikka Fan Club / Teatteri Jurkka

Kikka Fan Club / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 9.9. 2017, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja dramaturgia Laura Gustafsson
Sävellys ja äänimaailma Tuomas Hautala
Ohjaus Sini Pesonen
Valosuunnittelu ja videot Ina Niemelä
Pukusuunnittelu Tellervo Syrjäkari
Lavastus Tellervo Syrjäkari ja Ina Niemelä

Esiintyjä Pia Andersson

Äänirooleissa Mikko Roiha, Riku Nieminen, Annika Poijärvi, Jarkko Lahti, Joel Mäkinen, Rosanna Kemppi ja Pola Ivanka

 Ei ole pitkääkään aikaa siitä, kun sosiaalisen median puolella kävimme innostunutta keskustelua mahdollisesta Kikka-aiheisesta musikaalista. Taisi olla Riihimäen Teatteri yhtenä osapuolena keskustelussa ja muistan sen, että ilmoitin saapuvani ehdottomasti paikalle, jos jossain Kikka-musikaali nähtäisiin. Muistan sen fiiliksen : miten posketon ja samalla niin nerokas idea! Kyllä sitten leuka meinasi loksahtaa rintaan, kun katselin Teatteri Jurkan syksyn ohjelmistokuvausta. No nyt alkaa tapahtua!

 Itselläni on parikin muistoa Kikkaan liittyen, ja esityksen aikana nousi esiin muutama sellainenkin muisto, jota en olisi halunnut mieleeni palauttaa. Tarkkaa vuotta en muista, mutta 90-luvun alussa (tai 80-luvun lopussa?) olin Aitoon Kirkastusjuhlilla ja Kikka-huuma oli parhaimmillaan/pahimmillaan. Itse olin parikymppinen. Ylälavalle oli ahtautunut melkoinen määrä porukkaa ennen Kikan esiintymistä, tungos oli ihan käsittämätön ja happi meinasi loppua. Hirvittävän mylvinnän säestämänä Kikka saapui savunpeittämälle lavalle, taustanauha lähti pyörimään ja Kikka hihkaisi mikrofoni kädessään "Ensimmäisen biisin nimi on ... KIIHKEÄT TUULET ... ooooooh!" ja siitä se hulabaloo vasta alkoikin. Pari rohkaisevaa nauttinutta nuorukaista ryntäsi välittömästi lavalle ja minä meinasin lyhyenä jäädä jalkoihin muutenkin. Ajattelin, että jätkät yrittää varmaan käydä Kikan ryntäisiin kiinni tai muuten kouria mutta ei, kundit alkoivatkin tanssimaan Kikan ympärillä villisti. Mietin, että "Wau mikä meininki!" Kikka sinnikkäästi lauloi biisiä ja vispasi tuttuun tyyliinsä käsiään sinne sun tänne. Hämärä mielikuvani on, että järjestysmiehet olisivat aika nopeasti poistaneet tanssikaksikon lavalta. Muuta en keikasta muista. Jäinkö edes katsomaan kuin alun? Ehkä lähdin samantien pois, olihan Kikka nyt nähty.

 Toinen hauska muistoni liittyy karaokeen. Edesmenneessä legendaarisessa Hälläpyörä-nimisessä hämeenlinnalaisravintolassa oli karaokeilta ja joku heppu päätti vetäistä "Sukkula Venukseen"-hitin. Mikä look oli miehellä! Kokoparta ja marjapuuron värinen puku, ja mikä koreografia oli hänellä. Muutamallakin taisi lentää oluet nenästä sitä performanssia katsellessa, aplodit olivat kuitenkin valtaisat. Näin jälkikäteen ajateltuna on pakko ihailla miehen rohkeaa omaa tyyliä. Silloin se meni naureskeluksi. Vähän niin kuin Kikankin kanssa meni. Muiden joukossa naureskelin, mutta salaa itsekseni ihailin.

 Teatteri Jurkan piskuinen teatterisali on puettu pastellisävyihin. Pia Andersson saapuu eteemme ja kertoo, että lapsena oli tapana esittää jotain niin, että toinen katsoo ja toinen esittää, ja nyt leikkisimme samaa leikkiä. Sovittu! Kiihkeät tuulet-intro alkaa soida. Että pitikin juuri se. Pia tempaisee aamutakin päältään ja alta paljastuu tiukka toppi ja shortsit. "Tahdon sut heti syliin mun tai muuten kiihkoon mä tähän pakahdun" laulaa Kikka/Pia, silminnähden nauttii esiintymisestä ja tanssimisesta ja välillä pyöräyttää silmiään kikkamaiseen tyyliin. Peruukki päähän vielä ja look on valmis. Minulla nousee yllättäen pala kurkkuun. Tapahtui välitön flash back 90-luvulle ja opiskelija-aikaiseen solukämppään. Olin yksin kotona, Kikka ja Kiihkeät tuulet soi c-kasetilta ja minä tanssin ja laulan biisin mukana, keimailen peilin edessä ja koitan asetella kulahtanutta t-paitaani jotenkin niin, että edes toinen olkapää paljastuisi. On jotenkin vapautunut tunnelma ja sellainen olo, että tällä tyylillä kun tanssisin yökerhossa oikeasti, voisi joku minut huomatakin. Mutta ei, tanssikuviot ja villi meno jäivät omien seinien sisälle. Ei minulla riittänyt kanttia, ei rohkeutta. Ei silloin eikä nytkään. Istuskelin aina melkein siellä perimmäisessä nurkassa ja vähän kateellisena katselin, miten toiset nauttivat tanssimisesta discopallon alla huomion keskipisteenä. Ja näinhän se on edelleenkin : on niitä jotka hakeutuvat valoon (välillä se polttaa, jos menee liian lähelle) ja meitä, jotka istuvat hämärässä katsomassa muita. Ja se on okei.

 Esityksessä pääsemme Kikka Fan Clubin kokoontumiseen (ja oikeastaan siinähän me itsekin alusta alkaen olemme) ääninauhan myötä ja samalla Kikka jakaa kaikille kullanvärisiä I love Kikka-tarroja, jota sitten hypellän ja pitelen kuin kalleinta aarrettani. Kikan puheet ovat osittain suoria sitaatteja eri haastatteluista. Koko ajan joutuu puolustelemaan sitä, miksi näyttää miltä näyttää. Täysin käsittämätön keskustelu käydään Ylen Sabatti-ohjelmassa vuodelta 1990, ja keskustelu esitetään kokonaisuudessaan nukkehahmojen avulla laulaen. Taustalla pyörii aito tallenne. Keskustelemassa ovat Kikan lisäksi Irwin sekä Pasi Kaunisto, ja haastattelijoina Tapani Ripatti sekä Anu Panula. Sammakoita suusta pääsee yhdeltä jos toiseltakin, välillä naurattaa mutta suurimmaksi osaksi otsa menee kurttuun ja niin näyttää menevän itse Kikallakin tv-ruudussa. Ei noin voi sanoa toiselle, eihän? Suututtaa ja surettaa. Tulee epätodellinen olo. Ja elettiin vielä aikaa ennen nettiä ja nimimerkkien takaa huutelijoita.

 "Sukkula Venukseen"-kappaleen tematiikkaa avataan myös varsin seikkaperäisesti (mielestäni ehkä vähän liiankin tarkkaan) ennen väliaikaa. Toisella puoliskolla saamme tavata tyyliään hiukan muuttaneen Kikan, joka käy dialogia Pola Ivankan kanssa. Liikutun. Loppukliimaksina kuulemma työryhmän tekemän kappaleen Kikalle, "Anna mennä".

 27 vuotta sitten naureskelin muiden mukana Kikan tyylille ja tanssikuvioille. Nyt nauru on muuntunut hyväksyväksi hymyksi ja salainen fanitus reiluksi ihailuksi. Ilman Kikan kaltaisia räiskyviä valopilkkuja meillä hämärässä viihtyvillä menninkäisillä olisi paljon pimeämpi tie kulkea.

 Esityksen jälkeen järjestettiin vielä mielenkiintoinen keskustelu, jossa paikalla oli pukusuunnittelijaa lukuunottamatta koko työryhmä ja yleisö sai kysellä kaikenlaista. Saimme kuulla mm. esityksen synnystä ja siitä, miksi tämä esitys tehtiin vasta nyt. Onneksi tehtiin, ja Teatteri Jurkka on paikkana ihan täydellinen. Mielenkiintoisia keskusteluja on luvassa jatkossakin, lisäinfoa Jurkan sivuilta. Loppuvuosi näyttää olevan loppuunmyyty, mutta tammikuun lisäesitykset napsahtivat juuri myyntiin ja voin sanoa, että nyt jos koskaan kannattaa olla nopea.

 Kiitos koko työryhmälle silmiäavartavasta Kikka Fan Clubista ja Kikalle sinne pilven reunalle vilkutus ja kiitos, ja anteeksi että nauroin.

 Kamppiin hämärissä tallustellessani kävi ykskaks mielessäni, että tekisipä joku Johanna Tukiaisesta samankaltaisen esityksen...

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

Ihminen! / Teatteri Jurkka

Ihminen! / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 10.2. 2017, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Tommi Eronen
Ohjaus Ilari Johansson
Valo-ja äänisuunnittelu Saku Kaukiainen

Lavalla : Tommi Eronen

 Kun pitkästä aikaa astelin Teatteri Jurkan ovesta sisään, oli kuin kotiinsa olisi tullut. Teatteri Jurkka on edelleen yksi lempparipaikoistani ihan valtakunnallisessakin mittakaavassa, tunnelma siellä on täysin uniikki ja löysinkin itseni taas eturivistä, kuten kaikilla edellisilläkin kerroilla. En tunne yleensä oloani kauhean luontevaksi ja kotoisaksi eturivissä, mutta Jurkassa kaikki on toisin.

 Monologin aiheena ihminen ja lavalla Tommi Eronen. Aluksi piirrellään seinään aikajanoja maailmankaikkeuden synnystä ja siitä, kauanko lajimme homo sapiens on täällä maapallolla tallustellut ja paikkaansa etsinyt. Kauan. Lopuksi piirretään toisella kynällä piskuinen piste seinään - siinä on Tommi. Siinä voisi olla myös Talle, tai ihan kuka tahansa meistä. Ihmisistä, yksilöistä. "Pieni ihminen suuressa maailmassa" lauloi jo Yö aikoinaan.

 Pian huomaan, että nyt ollaan tarinankerronnan ytimessä. Tommi suoltaa tekstiä lapsuusmuisteloistaan lähtien, Bonanza-sarjan varhaisista esikuvista Hurriganes-poseerauksiin mattotelinettä vasten sekä Brightonin kielikurssista ja ihanasta Minnasta, jonka kanssa ei sitten lähtenytkään tanssimaan illan viimeisiä hitaita. Hymyillen kuuntelen Tommin eittämättä sulavaa tarinointia ja unohdan välillä kokonaan, että istun Teatteri Jurkassa eturivissä. Ulkoa kuuluu autojen ääniä. Minä kiipeilen serkkupoikien kanssa tarzanina puussa enkä pääse enää alas, tai olen kesäsiirtolassa pakotettuna kuutamokävelylle inhoamani pojan kanssa. Kädet puuskassa käveltiin eikä takuulla pidetty toisiamme kädestä kiinni. Ja sitten sukkasillaan discoilemaan "Hilupilttuu"-nimiseen latoon. Omat ihanat ja ajan kultaamat lapsuusmuistot pyörivät päässä ja sivusilmällä vilkuilen muita katsojia. Kaikilla takuulla omat muistonsa ja katkerat pettymyksensä, kun ei saanutkaan vastakaikua ihastukselleen. Tai sitten sai, mutta oma jännitys pilasi kaiken.

 Nyt ollaan kuitenkin Tommin muistoissa ja tajunnanvirrassa. Verratonta on ajatella kaikkia niitä mielikuvia, joita herää ajatuksesta "entä jos". Entä jos Tommi olisikin lähtenyt Minnan kanssa hitaille ja asuisi nyt Milanossa? Kuopiossa järjestettäisiin kunnon kansanjuhlat, kun "oma poika" palaa kotikulmille piipahtamaan. Hanna Partasen kalakukoista rakennettu riemukaari on aika absurdi näky kieltämättä ihan noin ajatuksenkin tasolla viriteltynä. Takaisin maan pinnalle palataan hyvin nopeasti. Ei kuljeta juhlittuna sankarina pitkin Kuopion katuja kullatuissa vaunuissa, vaan tepastellaan katkokävelyä kylmällä lattialla vessaan, pelästytään ja epäillään vakavaa sairautta. Eronnut neljän lapsen isä ja ihan hukassa. Chakroja lähdetään tutkimaan Iittiin Kosmos-Naksautus -nimiseen mestaan ja hetken kuluttua leijutaan taas jossain ihan muualla. Tarinankerronnalla on kyllä ihmeellinen voima! Melkein tuntee, että itselläkin on mitä lie yrttejä korvat täynnä.

 Väliajan jälkeen kierroksia nostetaan ja lähdetään rohkeasti liikkeelle tapaamaan ex-vaimoa. "Koskaan et muuttua saa" soi. On siinäkin laulu muuten. Nostalgiaa täynnä, mutta välillä muutos olisi enemmänkin kuin suotavaa ja itsetutkiskelun paikka. Toista ei voi muuttaa, mutta itseään voi. Käydään myös juomassa kahvikupposet isän luona, vaikka ampumahiihtokisat pukkaavat päälle. Istutaan aikuisuuden kynnyksellä olevan oman pojan kanssa saunassa ja kerrotaan sukupolvelta toiselle periytynyt kaikkein tärkein viisaus. Samalla saadaan katsojien alaleuat väpättämään liikutuksesta ja samaan hengenvetoon naurua kyynelten läpi. Elämää!

 Lopulta on kohdattava pahimmat pelkonsa silmästä silmään ja tavattava savolainen lääkäri, joka tietennii on melkoinen vempula. Yytsätään sitä eturauhasta eh nimittäin. Sitten tapahtuu jotain varsin erikoista. Tommi kertoo kuulevansa jostain kaukaa ääniä. Elämällä on hänelle viesti! Kirkonkellot soivat hiljaa jossain kaukana. Tommi jatkaa ja ääni voimistuu. "Ei oo muuten minun puhelin joka soi!" Minä (ja moni muukin) luulin, että tämä oli osa esityksen äänimaailmaa. Se olikin erään eturivissä istuneen naisen kännykän hälytysääni. Kirkokellot! Viesti elämältä! Väliaplodien paikka! Yleensä puhelimensointi pistää vihaksi, mutta tällä kertaa se osui ja upposi juuri oikeaan paikkaan.

 Esityksestä jäi hirmuisen hyvä mieli. Tästä elämästä ei meistä kukaan selviä hengissä, se on selvä. Jotenkin kun osaisi olla elon varrella itselleen armollinen eikä suhtautuisi kaikkeen niin vakavasti - säilyttäisi edes osan lapsenmielisyydestään, uteliaisuudestaan, huumoristaan, pilkkeestä silmäkulmissa. Jokaisella meistä olisi oma tarinamme kerrottavana otsikolla "Ihminen!", paperia vaan eteen ja kirjoittamaan. Kaikki eivät kyllä kykenisi tarinaansa yhtä eläväisesti kuin Tommi muille kertomaan. Aika velikulta. Ja cowboyhattua päähän ja "Maailman pihamaat" soimaan.

Esityskuvat (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Jurkka!)

Bonnie & Clyde / Teatteri Jurkka

Bonnie & Clyde / Teatteri Jurkka

Ensi-ilta 10.9. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus Essi Räisänen
Dramaturgia ja käsikirjoitus Iida Hämeen-Anttila ja Essi Räisänen
Tila-, valo-, video- ja pukusuunnittelu Milla Martikainen
Äänisuunnittelu Pauli Riikonen
Tuotanto Teatteri Jurkka, Turun Kaupunginteatteri, Circus Maximus sekä työryhmä

Rooleissa : Essi Hellén ja Markus Järvenpää

 Parivaljakko Bonnie ja Clyde on minulle tuttu vain Freemanin klassikkobiisistä "Kaksi lensi yli käenpesän" ("oltiin Bonnie ja Clyde sekä Jekyll ja Hyde") ja jo muinoin olin tuon lauseen pohjalta siltä mieltä, että B&C on takuulla joku peloton kaksikko, jolle voi tapahtua ihan mitä vaan ja jotka on yhdessä enemmän kuin osiensa summa. Elokuvaa siis en ole koskaan nähnyt, sen tiesin että jotain on tehty, ja sen vuoksi pakomatkalla ollaan. Mutta minne? Ja mitä paetaan?

 Teatteri Jurkan piskuisessa yleisölämpiössä oli varsin tiivis tunnelma ennen esityksen alkua ja se tiivistyi entisestään, kun Bonnie (Essi Hellén) pölähti yllättäen paikalle pianon ääreen ja otti ns, tilanteen haltuun tuosta noin. Hitusen myöhemmin siirryimme yhtä piskuisen näyttämön puolelle, jonka ainoana lavastuksena toimi auto. Bonnien kauniin lauluäänen houkuttelemana Clydekin (Markus Järvenpää) saapui paikalle ja eipä aikaakaan kun nämä kaksi istuivat autossa matkalla ties minne.

 Miksi Bonnie väenväkisin halusi lähteä matkaseuraksi? Hän halusi merenrantaan, pois tylsistä kuvioistaan ja jättää kaiken entisen taakseen. Puhelin soi jatkuvasti (hetken jo luulin, että olin unohtanut jättää oman puhelimeni värinähälytyksen päälle), perhe siellä kaipaili. Bonnie ei moisesta piitannut, nyt hän olisi vapaa. "Aja! Aja! Aja!" hän käskytti Clydea ja äänessä oli havaittavissa myös paniikinkaltaista epätoivoa. Paina nyt sitä kaasua, ettemme vain jämähdä tähän paikoillemme. Auton kiihdyttäessä täyteen vauhtiinsa Bonnie työntää päänsa ikkunasta ulos ja antaan hiusten vapaasti hulmuta ilmavirrassa. Mikä vapaus ja voima! Kaikki on mahdollista! Wohoooooo! Kunpa voisin sanoa Bonnielle, että et sinä tyttökulta omaa itseäsi voi paeta yhtään mihinkään vaikka vauhti olisi kuinka kova...

Rauhallinen hetki 

 Clydella oli aluksi selkeät suunnitelmat siitä, minne mennä. Perillä odotti kuitenkin jotain muuta ja suunnitelmiin tuli ratkaiseva muutos. Jotain oli koko ajan tavoiteltava, ja niin lähdettiin toisenlaiselle tielle. Otettiin kaikki mitä irti saatiin Onnensanat-arvoista lähtien, kaikki kelpasi ja taakse ei jääty katselemaan. Pysähtyä ei voi, silloin iskee tylsistyminen ja niin parivaljakko hamuaa koko ajan enemmän ja enemmän, yhdessä ja erikseen. Haaveet ja toiveet muuttuvat lennossa : kun yhden saavuttaa, eipä se kauaa kummoiselta tunnu ja eikun uutta suunnitelmaa kehiin.

 Vaikutuin vahvasta läsnäolosta molemmilla, ja etenkin Markus Järvenpään fyysisyydestä. Olen nähnyt miehen aiemmin muutamassa produktiossa (Turussa ja Espoossa), Essi Hellénin taas livenä aiemmin vain Tom Waits-lauluillassa pari vuotta sitten. Jotenkin siinä tavassa, millä Hellén sanoo "Okei!" on jotain äärimmäisen hienoa ja liikuttavaa. Muutamaan kirjaimeen saa mahtumaan ajatuksen siitä, että kohta mennään ja sitten alkaa tapahtua, mutta kun saman lausuukin toisella tavalla, muuttuu fiilis täysin. Lausujalla on tieto siitä, että nyt ei mene ihan putkeen, mutta siitä huolimatta pientä toivoa on. Tuo sana jäi jännällä tavalla pyörimään mieleeni.

 Koko ajan mietin, että voi kun tämä saisi onnellisen lopun. Nuo tyypit ansaitsisivat sen. Toivoin, että avaisivat sen kadulle johtavan oven ja katsoja saisi itse päättää, miten siinä sitten loppujenlopuksi kävikään. Samalla saisi raitista ilmaa, sillä minä haistoin savun, kun suojapeitteen alla eturivissä istuin. Samalla teki mieli ottaa tuntematonta vierustoveria kädestä kiinni, jostain syystä. Onneksi älysin istua toisen viereen, enkä jättänyt tyhjää penkkiä vaikka olisi ollut mahikset. Yhdessä mennään, niin kuin Bonnie ja Clydekin. Onneksi.

 Rakastan tämänkaltaista teatteria, missä massiivisia lavasteita ei tarvita eikä niitä edes kaipaa. Kaikki on tässä ja nyt, intensiivinen ote tekstistä ja näyttelijät, jotka eivät kirjaimellisestikaan tunnu etäisiltä. Twerkkausta naamani edessä, silmiin katsomista. Paras paikka tämänkaltaiselle esitystoiminnalle on juurikin Teatteri Jurkassa.

Esityskuva (c) Marko Mäkinen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Teatteri Jurkka!)