Pomo! / Riihimäen Teatteri

Pomo! / Riihimäen Teatteri

Ensi-ilta 17.10. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Teksti Lars von Trier ja Jack McNamara
Suomennos Mika Eirtovaara
Ohjaus Olka Horila
Lavastus-ja valosuunnittelu Janne Teivainen
Äänisuunnittelu Kari Paukola
Pukusuunnittelu Elina Vättö
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Niko Sahlman

Rooleissa : Ilkka Heiskanen, Antti Peltola, Maija Siljander, Juha-Pekka Mikkola, Janita Juvonen ja Otto Haaparanta (ja välispiikit Jukka Rasila)

Edessä Antti Peltola ja Ilkka Heiskanen

 Riihimäen Teatterissa tuli lähes asuttua viime syksyn ja kevään aikana (koska Täti ja minä) ja "paluu rikospaikalle" tuntui jotenkin hirmuisen haikealta ja vähän vaikealtakin. Oloa ei helpottanut se, että olin edellisiltana ollut Tampereella Juhannustansseissa, saanut aivoni ylikuumenemaan, kotiutunut myöhään yöllä ja nukkunut erittäin levottomasti, pyöräillyt töihin ja takaisin jäätävässä tihkusateessa reikäinen sadeviitta päällä, ottanut parin tunnin päiväunet, kammannut hiukset, vaihtanut hiukan vaatteita ja siitä sitten Riksuun ensi-iltaan. Kuukausi sitten päätin, että yritän ajoittaa kaikki teatterireissut vain vapaapäiville, jotta jäisi riittävästi palautumisaikaa töistä, mutta taas sitä on näemmä lipsuttu hyvistä suunnitelmista. En siis ollut kaikista vastaanottavaisimmassa tilassa perillä. Makoisa porkkanaleivos ja muutama lämmin halaus virkisti mieltäni kovasti!

 Kristo (Ilkka Heiskanen) on työtön näyttelijä, joka on nyt saanut oivallisen keikan Ramin (Antti Peltola) palkkaamana. Keikka on tosin pieni ja muutamalla lauseella kuitattu, mutta rahan takii, rahan takii... Pientä pelkoa on ilmassa siitä, että mies ei malta pysyä käsikirjoituksessa. Kriston pitäisi esittää hetken aikaa firman pomoa, jotta saadaan venäläisten kanssa kauppakirjat valmiiksi ja allekirjoitukset paperiin. Pomo on nääs oikeasti Rami, mutta on vuosikaudet uskotellut alaisilleen, että pomo asuu Amerikassa ja hän on vain tavallinen kollega. Hyvin pidetty kollega kuitenkin, mutta pomolla on pomon valtuudet ja pomo "Seppo" on meilitse kirjoitellut kaikenlaista ja jokaisella alaisella on oma versionsa paikan johtajasta. Aika sekavaa, eikö?

 Paikalle astelee jäätävänviileä rouva Makarova (Maija Siljander) kera tulkkinsa (Juha-Pekka Mikkola) ja kaikki menee ketuilleen heti alkulauseessa. Kristolle tulee vähän pitempi pesti pomona, ja siinä ohessa muuttuu aika moni asia, kun tutustuu työntekijöihin vähän pintaa syvemmältä. Monenlaista käännettä on siis luvassa ja löytyipä sieltä sisäinen Hellaakoskikin (tosin Ilkka Heiskasen tuntien en ollut ihan varma siitä, että kuuluiko tämä käsikirjoitukseen).

 Kuten sanottu, en ollut ihan skarpeimmillani joten kokemukseni jäi tällä kertaa hiukan laimeaksi ja ajatukseni lähtivät hortoilemaan usein muille urille ja kotiin peiton alle. Tuntui siltä, että paikoitellen itse esitys oli vähän vielä vaiheessa. Rytmiä myöten moni asia loksahtelee varmasti kohdilleen muutaman esityskerran jälkeen. Ilkka Heiskanen-Antti Peltola oli kyllä mainio parivaljakko ja tarjoilivat toisilleen hyviä syöttöjä tämän tästä. Elastista menoa tarjosi etenkin Peltola, ja muutenkin on aina tervetullutta vaihtelua nähdä lavalla niin vanhempia konkareita kuin nuorempaa tekijäpolvea. Nyt porukassa oli myös pari tyyppiä Riihimäen Nuorisoteatterista (Janita Juvonen ja Otto Haaparanta) ja hyvinhän nuoret joukkoon sopivat. Eniten minua kuitenkin viihdytti asua myöten tulkki käännöksineen, ja kovasti pidin säleverhojen monipuolisesta käytöstä. Ihmettelin kyllä sitä, miksi Jukka Rasila hoiti spiikit, kun yhtä hyvin olisi äänessä voinut olla Ilkka Heiskanen.

Tulkki vauhdissa

 Riihimäen lisäksi Pomo! on mahdollista nähdä myös Aleksanterin teatterissa Helsingissä. Ei muuta kuin pikkujouluja viettämään firman ja pomon piikkiin!

 Taidan olla vaipumassa hiljalleen talvihorrokseen. Onneksi kalenterissa ei ole hirveästi menoja luvassa, ei ainakaan työpäivän päätteeksi. Jos nyt vihdoin oppisi...

Esityskuvat (c) Aki Loponen

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Riihimäen Teatteri!)

Teatterikärpäsen 10v-juhlien huipennus

Tervehdys kaikille täältä Teatterikärpäsen pesäkolosta! Kaikkihan tietävät (tai ainakin ne, jotka blogia säännöllisesti lukevat), että nyt on tällä bloggaajalla 10v-juhlat meneillään ja tällä hetkellä on sellainen olo, että mitäköhän kivaa sitä keksisi loppuvuodeksi, sillä vuoden huippuhetki taisi olla nyt takanapäin. Olen lauleskellut tänään monta kertaa itsekseni "se päivä oli iloinen, vaan nyt se on jo eilinen".

 Järjestin keväällä tammikuusta toukokuuhun kestävän pienen leikkimielisen kilpailun, jossa oli huippuvaikeana tehtävänä vastata muutamaan simppeliin kysymykseen. Tehtävänasettelu oli ilmeisen ylivoimainen monelle, sillä vastauksia ei ihan hirvittävän paljon tullut, vaan tässäpä ei osallistumiseen riittänyt se, että vastaa nopsasti "mukana". Halusin niin, että kilpailuun osallistujat ihan oikeasti haluaisivat voittaa ja olisivat muutenkin kiinnostuneita teatterista, palkinto kun oli varsin erikoinen : privaattiesitys meidän olohuoneessamme! Voittajaksi arvovaltainen raati eli minä valitsi ylöjärveläisen Katri Rantalan, joka saisi tulla paikalle neljän seuralaisen kera (ei meidän sohvalle juuri enempää olisi saanut sijoitettuakaan). 

 Kovinkaan moni ei tiennyt siitä, kuka tämä mystinen Taiteilija ja privaattiesityksen toteuttaja olisi. Vihjasin kilpailussakin siten, että paikalle saapuisi "tunnettu ja tunnustettu taiteilija". Tässä vaiheessa voi jo paljastaa, että kyseessä oli itse Ilkka Heiskanen, The One and Only Ilu, lukemattomien tv- , leffa- ja teatteriroolien mies ja Jussi-palkittukin. Idea yksityisnäytökseen lähti Ilulta itseltään, kun viime joulukuussa Tampereella Saiturin joulun jälkimainingeissa teatterin pihalla tuli ohimennen juhlavuodestani puhetta ja siitä ideasta se sitten lähti. 

 Ja voi kuulkaas, hartaasti odotettu ja vekslattu päivä oli sunnuntaina! Ei ollut kovin helppoa saada aikatauluja sopimaan, kun Ilulla oli kuvauksia ym. ja minulla omia töitäni. Onneksi meille molemmille sopinut päivä sopi myös Katrille seurueineen. 

 Itsellänikään ei ollut aavistusta, että mitäköhän Ilu aikoo meillä esittää. Onko luvassa Elmoa (viimeisin monologi, Juhani Peltosen kirjasta Ilun itsensä dramatisoima ja ohjaama) vai Huovisen erikoisia vai jatkoa teatterikouluaikojen "Ilkka Heiskanen esittää"-spektaakkelille? Ilkka Heiskanen esittää jälleen? Ilkka Heiskanen esittää yhä? Vieläkö se Ilkka Heiskanen esittää? Mahdollisuuksia on vaikka millaiselle sarjalle. Sunnuntaiaamuisen puhelun perusteella vaikutti myös siltä, että Ilulle itselleenkin tulee täytenä yllärinä se, minkälaista tarinaa tulee. 

 Elmoon kuitenkin sitten päätyi hän. Monologi sai ensi-iltansa viime syksynä Vantaalla ja on vieraillut monissa paikoissa, mm. Hämeenlinnan Teatterissa keväällä 2019, jossa itsekin kävin sitä katsomassa ja syvästi vaikuttumassa. Blogikirjoitukseni Elmosta löytyy täältä, siitä voi tsekata hiukan taustaa millaisesta jutusta on kyse.

 Ilu saapui meille hyvissä ajoin, tarkisti ensin esiintymispaikan eli olohuoneemme, havaitsi sen hyväksi (vähän jännitti, että säilyykö telkkari ehjänä, jos oikein innostutaan viuhtomaan käsillä), kävin esittelemässä yläkerrasta backstagen eli näyttelijälämpiön eli makkarimme, jossa artisti saisi valmistautua rauhassa. No, oli olevinaan h-hetkeen vielä runsaasti aikaa ja tuli hölistyä parvekkeella asiaa ja asian vierestä siihen malliin, että voittaja seurueineen kurvasi jo pihaan ja salaisuus meinasi paljastua ennen aikojaan. Ilu siitä hipsi vaivihkaa yläkertaan ja minä halailemaan ovelle Katria ja kättelemään seurueen muita jäseniä. Jännää!

 Kaikki löysivät paikkansa katsomosta ja hetki siinä juteltiin kesäteattereista ja tulevista syksyn näytelmistä. Varsinainen esitys päästiin aloittamaan hiukan etuajassa, ja minä pääsin jännin mielin oikein virallisesti kuuluttamaan, että esityksen taltiointi on kiellettyä ja kännykät kiinni ja "hyvät naiset ja herrat, ELMO JA ILKKA HEISKANEN". Huh. Täytyy myöntää, että jännitti ja pieni liikutuksen aalto kävi jo siinä. Oli meinaan sohvalla ja nojatuolissa väellä hyvät ilmeet, kun Ilu saapui portaista hiljaksiin ja esitys alkoi kuin varkain. 

 Seuraava 1,5h oli jotain aivan maagista ja ainutlaatuista. Sitä kaikkea on vaikeaa sanoin kuvata. Kello raksutti seinällä hiljaa taustalla ja täytti kaikki hiljaiset hetket, joita ei kyllä paljon ollut. Ilu veti siinä metrin päässä lähes koko monologin ilman minkäänsortin taukoja, hyvä kun muisti ja muistimme hengittää välissä. Oli upeaa seurata pienen seurueemme ilmeitä ja intensiivisiä katseita. Ilu piti meidät täysin otteessaan ja moneen kertaan tuli sellainen olo, että onko tämä kaikki oikeasti tapahtumassa vai näenkö unta. Vähän itkettikin, mutta sain hienosti skarpattua. Täysin suvereenia menoa tuossa keskellä olohuonettamme, keskellä aurinkoista sunnuntaita! Täydellistä. Ja telkkakin säilyi ehjänä. Seinänaapuri saattoi muutamassa kohdassa ihmetellä, että mitkähän herätysjuhlat meillä on meneillään.

 Puolitoista tuntia täyttä tykitystä, kumarrukset, raikuvat aplodit ja kättelykierroskin. Poistuminen vaatteidenvaihtoon ja hetken virkistäytyminen yläkerrassa. Me muut jäimme "huh huh mitä täällä tapahtui"-tunnelmiin alakertaan. Innostunut pulina alkoi, ja pian Ilukin liittyi seuraamme. Hän istui rennosti keskelle olkkarin lattiaa ja alkoi kysymys- ja kommenttitulva toisesta suunnasta. Tunti siinä mennä heilahti ja saimme kuulla monenlaista mielenkiintoista niin näyttelijäntyöstä kuin teatteristakin, ja lipsahti tietysti mukaan muutama sangen herkullinen anekdootti menneiltä vuosilta. Ja sitten juotiin kahvit ja juttu jatkui keittiössä siitä mihin olohuoneessa jäätiin. Itse toimin tässä vaiheessa lähinnä kuunteluoppilaana, oli mukava seurata miten juttu luisti ja Ilu sai kaikki tuntemaan olonsa rennoksi.

Koko porukka samalla sohvalla 

Katri ja Ilu ja riemu katossa 

 Otettiin sitten juu hiukan valokuviakin ja kuten kuvista näkyy, ilo oli ylimmillään. Katri sai vielä bonuksena lahjaksi viime syksynä julkaistun "ILU - Ilkka Heiskanen esittää" -kirjan (Docendon kustantama) omistuskirjoituksella (iso kiitos Docendolle kirjalahjoituksesta). Minulla oli suuri ilo ja kunnia olla kirjanjulkkareissa aikoinaan mukana ja raportti siitä löytyy täältä. Mainio teos, suosittelen lämpimästi. Suosittelen myös kuvassa näkyvää Juha Mujeen elämäkertaa (Docendon sekin ja Ilun veljen Juhan kirjoittama, ja kirja oli sopivasti pöydällä siinä, ja Ilun käsissä Ruotsista muinoin ostamani hirvikuvioinen juomanalunen, jokaiselle jotakin siis ja riemu ylimmillään).

 Olihan ikimuistoinen kokemus tämä monin tavoin! Pitäisiköhän perustaa Tallen Olohuoneteatteri? Seuraava vierailu on jo suunnitteilla nimittäin... 

 Mitä suurin kiitos kaikille, jotka olitte paikalla! Kyllä tuli orpo olo kun talo tyhjeni ja hiljeni, tauottomaan iloiseen puheensorinaan ehti kummasti tottua.

 ps. Ilu tuumasi, että aikoo myöhemmässä vaiheessa kummitella teatterin aaveena kaikissa niissä paikoissa, joissa on esiintynyt. Niitä paikkoja on, ja vähän kyllä mietityttää, että miten käy niille onnettomille jotka joskus kenties ostavat meidän asunnon. Taukoamatonta pulinaa ja anekdootteja ja hahmogalleriaa kaiket yöt luvassa...

(c) Docendo 

*** 

Kilpailun yhtenä tehtävänä oli kysyä minulta jotain. Ohessa valikoidut kysymykset satunnaisessa järjestyksessä. 

- Miten olet keksinyt niin hyvät kysymykset, joita olet esittänyt haastatteluissa? Kysymykset ovat muodostuneet vuosien saatossa hiukan erilaisiksi, aluksi runko oli hiukan toisenlainen ja se on sitten elänyt sen mukaan, millaisista jutuista saa eniten irti haastateltavasta. Osa kysymyksistä on pudonnut kokonaan pois ja osa tullut tilalle, ja haastattelun tiimellyksessä on tullut kysyttyä usein myös täsmentäviä lisäkysymyksiä. 

- Oletko itse koskaan näytellyt, ohjannut tai käsikirjoittanut esityksiä? En koskaan, koulussa olen ollut mm. tonttuna ja enkelinä ja kuusipuuna päiväkerhossa. Minulla ei ole minkäänlaista paloa esiintymään eikä ohjaamaan eikä käsikirjoittamaankaan, vaikka kirjoittamisesta tykkäänkin. Minä katselen. Hoitakoot hommat ne, joilla on lahjoja ja paloa.

- Näetkö unia esityksistä ja tulevatko esitykset uniin? Voi kyllä! Näen aika usein unta tulevista esityksistä, etenkin sellaisista, joita kovasti odotan. Niissä kaikki menee tietysti päin helvettiä. Olen myös nähnyt unia jo koetuista esityksistä ja näyttelijöistäkin absurdeissa tilanteissa. Samuli Edelmann muutti kerran naapuriini. Näen usein myös unta, jossa olen itse joutumassa lavalle täysin yllättäen ja olen jossain lavasteissa paniikissa opettelemassa reploja. En ole koskaan kuitenkaan joutunut lavalle asti, herään aina sopivasti.

- Onko sellaisia esityksiä, joiden jälkeen on syytä nukkua useampi yö ja antaa aivojen työstää nähtyä, jotta siitä voi kirjoittaa? Aika useinkin. Välillä on niin vaikuttava esitys, että pakko nukkua ainakin yhden yön yli ja välillä taas niin, ettei osaa kirjoittaa mitään, kun esityksestä ei oikein jäänyt mitään käteen tai päähän. 

- Mikä on ollut huonoin/kamalin/hirvittävin esitys, jonka olet nähnyt? Voi kauheaa! 1100 esitystä olen nyt nähnyt ainakin ja kymmenkunta on totaalisen hirveää... Minkä niistä nyt sitten valitsisi. Kaikista en ole edes kirjoittanut ja muutama nähty ennen blogia, joten onneksi ei ole ollut tarviskaan. Mainitaan tähän yhteyteen nyt Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa vuonna jotain nähty ja nykyään kulttimaineessa pyörivä Jättipotti, joka poistui ohjelmistosta aika nopsaan. Ja hei, siinä oli sentään Tuukka Huttunen, Kaisa Mattila (nyk. Hela) ja Jani Koskinen lavalla! Kuka mahtoi ohjata...?

- Onko jostain esityksestä täytynyt lähteä kesken pois? Tiettävästi olen lähtenyt kolme kertaa esityksestä kesken kaiken pois. Ensimmäisen kerran poistuin ehkä vuonna ´91 Vaasassa, kun olimme opiskeluaikoina ruotsintunnilla katsomassa Möss och människor, ja lähdettiin kavereiden kera kaupungille hillumaan väliajan aikana eikä enää palattu. Nyt harmittaa tuo, näytelmä oli varmasti hieno. Lisäksi olen poistunut kesken HKT:n komedian "Viivi ja Wagner Teneriffalla", koska väsytti ja halusin aiemmin kotiin eikä esitys oikein napannut (väliajalla poistuin) ja väliajalla poistuin myös Aleksanterin teatterista kesken Houdini-musikaalin, koska ei napannut sekään ja halusin jo kotiin. Muutaman kerran on tehnyt mieli lähteä kesken pois, mutta olen sinnitellyt loppuun ihan vain siksi, koska minusta on aika epäkohteliasta näyttelijöitä kohtaan poistua kesken kaiken. 

- Miten ihmeessä muistat yksityiskohtia esityksistä niin tarkasti, kun olet käynyt katsomassa monta esitystä viikossa? Minulla on aika hyvä muisti, mitä tiettyihin asioihin tulee. En tee muistiinpanoja, ja kirjoittaessani palautan itseni katsomoon ja siihen tilanteeseen, kun esitys alkaa. Siitä sitten lähden kirjoittamaan ja usein homma sujuu kuin itsestään. Keho muistaa ihmeellisiä asioita, tunnelmia, hetkiä, katseita, naurua, kyyneliä... Sitten onkin hankalaa, jos en ehdi kirjoittamaan ja juttuja jää rästiin. Mitä useampi juttu on rästissä, sitä vaikeampaa on kirjoittaa.

- Mitä blogin pitäminen on sinulle antanut? Miten elämäsi on muuttunut? Oletko saanut blogin kautta paljon uusia ihmisiä elämääsi? Blogin pitäminen on antanut paljon elämyksiä ja mahdollisuuksia päästä tilanteisiin, joihin en olisi muuten koskaan päässyt. Tiedotustilaisuuksia, haastatteluja, takahuonekierroksia, sisäpiirijuttuja, salaisuuksia. Se on myös ottanut paljon. Olen välillä laiminlyönyt ystävyys-ja perhesuhteitani, kun teatteri on mennyt edelle. Tästä olen yrittänyt skarpata viimevuosina. Olen paljon rohkeampi ja itsetuntoni on noussut kohisten. Olin ennen ujo ja arka vieraassa seurassa, nyt en jännitä tunnettujenkaan näyttelijöiden tapaamista haastatteluja tehdessä. Ihmisiä me kaikki olemme. Blogin kautta olen tutustunut moneen hienoon ihmiseen - teattereiden tiedottajiin, muuhun henkilökuntaan, näyttelijöihin, bloggaajakollegoihin ja blogini lukijoihinkin. Olen onnekas siinä mielessä, että tästä joukosta olen saanut myös muutaman erittäin läheisen ja tärkeän ystävän, joiden kanssa voi puhua tai kirjoitella muustakin kuin teatterista. Aikuisiällä uusien ystävien saanti on harvinaista.

- Onko joku sellainen näyttelijä, jota et ole vielä haastatellut mutta haluaisit haastatella blogiisi? Voi niitä on monta. Vuosikaudet arastelin ottaa yhteyttä esim. Tommi Korpelaan, mutta nyt on häntäkin haastateltu. Tiedän, että Tampereen Teatterin Risto Korhosta en saa ikinä jututettua vaikka kuinka haluaisin. Yksi on Aku Hirviniemi. Eero Ritala. Heikki Kinnunen. Esko Roine. Esko Salminen. Seela Sella. Ismo Kallio olisi ollut hieno tavata! 

-Miten näkökulma esitykseen muuttuu, jos sen käy katsomassa moneen kertaan? Löytyykö joka kerta jotain uutta? Ensimmäinen kerta menee lähes aina ihmetellessä ja ihastellessa, ja moni pieni asia menee huumassa täysin ohi. "Tuo on pakko muistaa", ja sitten sen jo unohtaa. Siksi pakko nähdä uudestaan, jotta bongaan paremmin esim. tietyn repliikin, joka jää vaivaamaan. Eleet, pienet nyassit huomaa paremmin - ja yleisön reaktiothan vaihtelevat aika suurestikin.

- Mikä saa sinut innostumaan teatterista ja bloggauksesta vuodesta toiseen? Onneksi yhä edelleen eteen tulee esityksiä, jotka vievät ns. jalat alta ja joista on pakko kirjoittaa julki edes jotain. Välillä on ollut hyytymistä ilmassa, ja silloin on pakko pitää hiukan pitempi paussi. Muuten menee kiinnostus ja kaikesta tulee pakkopullaa, suoritusta. 

- Onko ollut haastavaa kiertää eri teattereita ja tutkaillen kirjoittaa mietteitä? Välillä on ja välillä ei. Liian väsyneenä ei kannata lähteä mihinkään ja olen huomannut sen, että aamuvuoron jälkeen ei joskus huvita mikään. Nyt yritänkin keskittää teatterireissuni ainoastaan vapaapäivien yhteyteen.

- Oletko saanut haastatteluja tehtyä helposti vai onko pitänyt taivutella näyttelijöitä mukaan? Onko kenties joku mieleenpainuva tarina tähän liittyen? Yllättävänkin helposti haastatteluja on saanut sovittua ja aikataulut sumplittua, innolla lähes aina lähtevät mukaan. Taivuttelemalla en ole saanut ketään mukaan, muutaman kerran jos kysyn eikä vastausta kuulu, olen jättänyt rauhaan. Mieleenpainuvin tapaus on kyllä Peter Franzen, jota pommitin sitkeästi lähes kaksi vuotta. Kun kerran näytti vihreää valoa haastattelulle, minä en luovuttanut vaikka mies asui Jenkeissä silloin. En ikinä unohda sitä keskiviikkoista iltaa, kun sain puhelimeeni tekstarin, että "olen nyt lentokoneessa ja aamulla Suomessa. Tavataanko klo 11 Helsingissä? terveisin Pete" ja sitten me tavattiin. Jännä ajatella, että hän lensi Suomeen minua tapaamaan, hahah. Tuli kyllä Suomeen ihan muita juttuja varten, mutta... ;) 

- Vaikuttavimmat teatterikokemuksesi? Niitäkin on monta. Vastataan nyt muutama todella vaikuttava lähiajoilta : Kansallisteatterissa nähty Samuli Niittymäen Amor fati, Kansallisteatterin Vanja-eno ja Kolme sisarta, Riihimäen Teatterin Täti ja minä ja Salon Teatterin kesäjuttu Myrskyluodon Maija. Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa aikoja sitten nähty Orvot ja Inishmaanin rampa. Seitsemännen portaan enkeli. Pojat. Autiotalo. 

- Mistä tuli idea "otsie-kuviin"? Otettiin kaverin kanssa kerran yhteiskuvaa/selfietä Hämeenlinnan rautatieasemalla, kaverilla oli koira sylissään. Vahingossa koirasta näkyi pelkkä otsa kuvassa ja otsassa vielä punkki, ja siitä se idea sitten lähti. Toinen tuttu kommentoi kuvaa, että "otitte sitten otsien". Päätin, että koko naamaani ei kuvassa tarvitse näkyä, riittää pelkkä otsa ja hyvinhän se on toiminut. Tähän ehkä vaikutti myös toinen tuttuni ja lomakuvat Lontoosta, kun kuvissa näkyi taustalla Big Ben tai Tower Bridge ja kaverista pelkkä otsa tai poski. Aattelin, että eipä koko naamaa tosiaan tarvitse olla, jotta kaikki näkee missä ollaan. 

- Jos itse pääsisit näyttelemään jotain roolia, mikä roolihahmo olisit? Olisin Häräntappoaseen Kerttu, tai jos suinkin mahdollista, kuka tahansa näytelmässä Huomenna hän tulee. Tai sitten Inismaanin rammasta se ikääntynyt mummeli, joka sai juoda viskiä vain sunnuntaisin. "Ja aamiaisella kans."

Hiljaiset sillat / Hämeenlinnan Teatteri

Hiljaiset sillat / Hämeenlinnan Teatteri, päänäyttämö

Ensi-ilta 27.2. 2019, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Perustuu Robert James Wallerin romaaniin "The Bridges of Madison County"

Sovitus Sari Niinikoski
Ohjaus Kirsi-Kaisa Sinisalo ja Ilkka Heiskanen
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Anne Laatikainen
Valosuunnittelu Jari Vuori
Äänisuunnittelu ja musiikin sävellys Harri Kuittinen

Rooleissa : Sinikka Salminen, Lasse Sandberg, Aleksi Aromaa, Katariina Kuisma-Syrjä, Jarkko Tiainen ja Birgitta Putkonen

 Hiljaisilla silloilla tuntui olevan vähän mutkia matkassaan aluksi. Ensi-iltaa siirrettiin viikolla ja ohjaajakin vaihtui loppumetreillä Sinisalosta Heiskaseksi. Tuntui hyvältä asialta päästä katsomaan esitystä hiukan myöhemmässä vaiheessa, sitten kun se olisi saanut enemmän vahvistusta perustuksiinsa esityskertojen myötä. Minua kehoitettiin ottamaan nessuja mukaan mutta enpä ottanut, koska minut saa kyynelehtimään ihan toisenlaiset asiat kuin "koskettavat nyyhkyjutut". Olen selvinnyt Hiljaiset sillat -elokuvastakin kuivin silmin (päärooleissa muuten Meryl Streep ja Clint Eastwood), joten varmasti selviäisin tästäkin.

Lasse Sandberg ja Sinikka Salminen

 Aikuiset lapset Michael (Aleksi Aromaa) ja Carolyn (Katariina Kuisma-Syrjä) saapuvat lapsuudenkotiinsa maatilalle äitinsä Francescan (Sinikka Salminen) menehtymisen jälkeen. Isä on kuollut jo aiemmin. He löytävät kirjeen sekä valokuvan, jossa äitinsä poseeraa hehkeänä erään lähistöllä sijaitsevan sillan luona. Äitinsä on yllättäen toivonut polttohautausta ja sitä, että hänen tuhkansa siroteltaisiin juuri tuolta sillalta. Kirjeessä hän pyytää lapsiaan lukemaan päiväkirjansa, josta selviäisi kaikki. Michael ei pidä tätä lainkaan hyvänä asiana, ties mitä hirveyksiä päiväkirjasta tulisi paljastumaan. Carolynillä taas silmät syttyvät ja sisäinen romantikko taitaa herätä. Päiväkirja löytyy ja kaunis tarina herää jälleen eloon. Palataan ajassa vuosien taakse...

Aleksi Aromaa ja Katariina Kuisma-Syrjä 

 Francesca olisi jäämässä muutamaksi päiväksi yksin kotiin. Perheen isä Richard (Jarkko Tiainen) ja lapset ovat suuntaamassa maatalousnäyttelyyn. Vihdoinkin vähän omaa aikaa, ei jatkuvaa hälinää. Saisi tehdä kotitöitä omassa rauhassaan ja ehkä olla vaan, ihanaa olisi sekin. Naapurin hösläävä Marge (Birgitta Putkonen) saattaisi omenapiirakoineen päivittäin piipahtaa, mutta siihen on Francesca jo tottunut. Muita vieraita ei olisi odotettavissa. Kukapa tänne kulmille nyt vahingossa tupsahtaisi?

 Vaan kuinkas käy. Sisään astelee yllättäen Robert Kincaid (Lasse Sandberg) kameroineen. Mies on kuvaamassa kiintoisia siltoja National Geographicille ja lähistöllä kuulemma sijaitseva katettu silta olisi oivallinen kuvauskohde, mutta siltaa ei tunnu löytyvän. Ystävällinen Francesca ei vierasta pois aja ja lähtee näyttämään siltaa. Reissun jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Näiden kahden välillä on jotain selittämätöntä kemiaa ja Francesca antaa itselleen luvan rakastua palavasti Robertiin. Onko se tapa, jolla Robert häntä katsoo? Mielenkiintoiset keskustelut? Se, että tuntee vihdoin elävänsä muullakin kuin säästöliekillä? Aviomies ja lapset palaisivat muutaman päivän kuluttua ja kaikki jatkuisi ennallaan? Mikään ei kuitenkaan tämän kohtaamisen jälkeen jatku ennallaan, se on selvä.

 Kiehtovaa karismaa on Lasse Sandbergin Robertissa ääntä myöten, vaan erityisen tyytyväinen olen jälleen kerran Sinikka Salmisen herkkään roolisuoritukseen. Hienovarainen, vähäeleinen muutos hiukan pidättyväisestä perheenäidistä rakkautta hehkuvaksi Naiseksi on upeaa katsottavaa. Erityisesti jäi mieleeni kohtaus, jossa Francesca seisoi ujona hiukan kauempana Robertista, perhosia vatsassa ja hän piteli vasenta kättään vatsansa päällä - ja kädessä kimalteli vihkisormus. Valot osuivat käteen ja sormukseen juuri sopivasti - tarkoituksella vai vahingossa? Kaunis häviävä hetki, jossa yhdistyi paljon asioita.

 Avoimesta lavastuksesta jotenkin tuli mieleeni se, että tilaa on kyllä ympärillä mutta silti jokin selittämätön ahdistaa. Jokin, mistä ei vielä edes tiedä. Kohtaamisen jälkeen koko tila tuntuu vapautumiselta, kun koko sielu ja sydän on auki ja kaikki on mahdollista edes muutaman päivän ajan. Keskellä silta, jota pitkin kulkea toista kohti - myös kuoleman jälkeen. Nyt olemme perillä.

 Selvisinkö kuivin silmin? Selvisin. Tietynlaisen haikeuden se mieleeni jätti kaihertamaan kuitenkin. Onhan tämä nyt kaunis tarina ja hienosti toteutettu. Suosittelen romantiikannälkäisille ja hyvän tarinan ystäville, ja liialliset vertailut leffaan kannattaa unohtaa. Tämä on oma, erityinen versionsa ja varsin onnistunut sellainen.

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Elmo / Hämeenlinnan Teatteri

Elmo / Hämeenlinnan Teatteri, Verstas-näyttämö

Ilkka Heiskasen vierailu

Ensi-ilta syksyllä 2018 Teatteri Vantaa, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Juhani Peltosen romaanista dramatisoinut Ilkka Heiskanen
Ohjaus Ilkka Heiskanen
Tuotanto Otto Kanerva/Iltama.fi

Lavalla : Ilkka Heiskanen

 Elmosta minulla tulee ensimmäisenä mieleen 10-ottelija Petri Keskitalo, joka sai lempinimensä Juhani Peltosen romaanin nimihenkilön mukaan. Moni varmasti muistaa Elmo-kuunnelman, minä en. Vaan millainen mahtaa olla monologiversio tästä ilmiömaisestä urheilijasta, kun tulkitsijana on Ilkka Heiskasen kaltainen virtuoosi? Lähdin ottamaan siitä selvää Hämeenlinnan Teatteriin ja Verstas-näyttämölle, missä Elmo vierailee viiden esityksen verran.

(c) Teatterikärpänen 

 Ilmassa oli suuren urheilu-ja kulttuurijuhlan tuntua heti alkuunsa, näyttämöllä vain Suomen lippu ja maapallo. Paikalle astelee Heiskanen, muuta ei tarvita ja seuraava parituntinen on yhtä tarinankerronnan ja tulkinnan juhlaa.

 Pikkuinen poika kera viiden hiuskiehkuran meinaa humalaisen papin toimesta saada kasteessa nimekseen Tapion sijaan Tappion. Lopulta poika saa nimekseen Elmo. "Tuosta pojasta tulee vielä jotain suurta". Pääsemme tutustumaan pojan ystäviinkin ja yllättävä kohtaaminen Aliisan kanssa. Ensirakkaus, joka kaihertaa mielessä pitkään. Elmo lähtee merille ja seilaa ympäri maailman, ja tuosta noin osallistuu sattumalta erääseen juoksukilpailuun voittaen suvereenisti kaikki. Tästä se lähtee.

 Elmo voittaa kaiken mahdollisen urheiluun liittyvän, kahmii mestaruuksia ja tehtailee maailmanennätyksiä edustaen Kainalniemen Hikeä, valmentajanaan Reijo "Rymy" Petkelström. Selostajat Immo ja Lyly ovat liekeissä yksin ja yhdessä, katsomossakin meinaa tulla hiki pelkästä kuuntelemisesta. Tekee mieli huikata väliin, että vedä nyt hyvä mies henkeä välillä. Elmon erikoisimpia saavutuksia on kaatuminen satasen juoksussa ja siitä huolimatta tuli uusi ennätys! Hän myös ehtii ottamaan tirsat kesken hiihtokisan ja voittaa sangen suvereenein ottein jääkiekko-ottelun, yksin. Keihäs lentää liki 130 metriä. Uskomattomia saavutuksia. Vaan Aliisa pyörii mielessä. Urheilussa mies saavuttaa kaiken, mutta entä rakkaudessa...? Lähellä sydäntä ovat myös aksolotlit (minäpä tiesin mitä ovat!) ja omenat. Kehtolaulu.

 Tarinaa tulee hengästyttävällä tahdilla, ei voi muuta kuin ihailla ja ihmetellä Ilkka Heiskasen menoa. Ensin on naurettu itsemme lämpimiksi, sitten pienenpieni hengähdystauko ja tunnelma on muuttunut täysin. Herkistynyt. Käsinkosketeltava. Olen todennut tämän ennenkin, mutta harvalla on sellainen taito. Yksi käden liike, yksi katse, yksi sana - ja nauru on juuttunut kurkkuun puristamaan.

 Loppu koskettaa. Hiljaisuus. Käsissä koko maailma.

 On se kova tekijä, tuo Elmo. Ja niin on Ilkka Heiskanenkin. Menkää ja vaikuttukaa. Elmo vierailee pitkin kevättä ympäri Suomea, lisäinfoa tästä linkistä.

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Saiturin joulu / Tampereen Teatteri 2018

Saiturin joulu / Tampereen Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 7.12. 2012, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Teksti Charles Dickens
Sovitus ja ohjaus Tommi Auvinen
Lavastus Marjatta Kuivasto
Puvut Mari Pajula
Koreografia Teija Auvinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Janne Auvinen

Rooleissa : Ilkka Heiskanen, Eeva Hakulinen, Kirsimarja Järvinen, Tommi Auvinen, Matti Hakulinen, Arttu Ratinen, Pia Piltz, Martti Manninen, Pyry Smolander, Amelia Auvinen, Valentin Salo ja Niklas Kallio/Väinö Muje

Ebenezer Scrooge (Ilkka Heiskanen) 

 Iki-ihana Dickensin klassikko Saiturin joulu on onneksi palannut aina loppuvuodesta Tampereen Teatterin ohjelmistoon ja siitä on muodostunut toivottavasti monelle jo perinne. Itse muistelin nähneeni esityksen heti ensimmäisenä esitysvuonnaan mutta pienen tarkistuksen jälkeen huomasin, että väärässä oltiin vaihteeksi. Olen nähnyt tämän esityksen viimeksi joulukuussa 2013 ja nyt kun taas aktivoiduin uusintakierrokselle, tuntui siltä että tämähän on aivan erilainen mitä aiemmin! En muuten jostain syystä lämmennyt ihan täysin viisi vuotta sitten, Ilkka Heiskasen showlta tuntui silloin ja missä lie mätti muuten. Vuosien saatossa väki on hiukan vaihtunut, mutta Heiskanen saituri Scroogen roolissa on ja pysyy ja porskuttaa menemään sellaisella vimmalla, että huhhei. Rooli on saanut lisää nyansseja ja muhevaksi marinoitunut - eipä voi muuta kuin ihailla, ottaa rento asento katsomossa ja antaa joulufiiliksen tulla tupaan.

 Ennen esitystä kävin hakemassa kierroksia tunnelmalliselta Joulutorilta, imin itseeni fiilistä ja tuoksuja ja juuri kun olin sanonut ystävälleni, etten aio ostaa yhtikäs mitään, olin minuutti myöhemmin onnellinen virkatun glitterkärpässienen (kuusenkoriste tai ihan mikä vaan hei) omistaja. Joulupukkikin tuli nähtyä, itse asiassa jo toistamiseen. Edellisen kerran näin Joulupukin Turun Kauppahallissa muutama päivä sitten, kiertue näkyy olevan käynnissä. Ehdimme ihailemaan myös Kiven ja pääovien välissä sijaitsevaa jouluikkunaa, jossa oli parin näytelmän pienoismallit nähtävillä.

 Minulla ja ystävälläni oli paikat parvekkeen ensimmäisessä rivissä ja sieltä näki lyhyempikin ihan hyvin, etenkin kurottauduttuaan etunojaan kaidetta vasten. Siellä me sitten kuikuilimme kuin pienet lapset alas näyttämön suuntaan hymy korvissa, itse tosin en hankalahkossa asennossa viihtynyt kovin kauaa, kun aamulla tapahtunut pyörälläkaatuminen alkoi muistuttaa itseään oikeassa polvessani.

 Mistä kertoo Saiturin joulu? No minäpä kerron lyhyesti. Kylmäsydäminen ja itara Ebenezer Scrooge (Ilkka Heiskanen) ei voi sietää joulua eikä toivo kenenkään muunkaan juhlasta nauttivan millään tavalla. "Humpuukia!" narisee ukko nuivasti hyvänjoulun toivotuksiin ja jouluisiin kuorolauleloihin. Mammonaa hän tuntuu rakastavan, ei mitään muuta. Pitkin hampain hän antaa perheelliselle työntekijälleen joulun kunniaksi yhden vapaapäivän. Yllärinä Scroogen vuosia sitten menehtynyt yhtiökumppani Marley ilmestyy kahleitaan kalisuttelevana aaveena paikalle (katosta, huimaaaaa) ja ilmoittaa, että tulevana yönä Scroogelle ilmestyy kolme henkeä tasatunnein - menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden henget. Kannattaisi kuunnella, mitä hengillä on kerrottavanaan. Ehkä Scrooge saisi jonkinlaisen oivalluksen siitä, mikä joulussa ja elämässä yleensä on merkityksellistä, ja vielä olisi mahdollista tehdä muutos, jolla olisi vaikutusta monen ihmisen elämään. Humpuukia moiset puheet, mutta niin vaan henget ilmineeraantuvat paikalle vuorotellen ja saituri joutuu aikamoiseen pyöritykseen. Mahtaneeko Scrooge oppia mitään vai onko liian myöhäistä muuttua ihmisenä?

 En ymmärrä miksi olin ensinäkemäni perusteella muinoin aika nuivalla päällä! Tämähän on kerrassaan lumoava esitys, joka on tulvillaan teatterin ja joulun taikaa! Upeat, monipuoliset lavasteet täynnä kaikenlaisia jippoja, kauniita pukuja ja sielukasta yhteislaulua, ja niin suloinen pikku-Tim. Mystistä savua ja tyhjästä ilmestyviä henkiä ja muita hahmoja... Menneisyyden lyhyenläntä henki (Martti Manninen) alun piipittävine äänineen oli varsin hauska tapaus ja ovelasti toteutettu, ja tämän hengen kanssa Scrooge pääsee/joutuu katselemaan uudestaan omia lapsuus-ja nuoruusaikojaan, jotka nostavat haikeuden pintaan. Joskus hän rakasti muutakin kuin rahaa, mutta sitten tapahtui jotain... Nykyisyyden henki kurvailee valtaisana joulukuusena ja Tulevaisuuden henki on mystinen, pelottavakin hahmo ja tunnelma synkkenee.

 Kuten heti alkuun tuli mainittua, Ilkka Heiskanen on oikein elementissään vanhana kitupiikkinä. Mies narisee ja kähisee selkäranka kiemuralla, suu myrtsinä ja käy välillä lavan reunustalla elehtimässä katsomon suuntaankin. Vähän tuntuu siltä, että kun nykyiset lapsikatsojat tuovat omia lapsiaan joskus vuosien päästä katsomaan perinteistä Saiturin joulua Tampereen Teatteriin, siellä Heiskanen heiluu vieläkin yömyssy päässään. Kun on kerran vauhtiin päästy, häntä ei pidättele mikään!

 Tampereen Joulutori tunnelmallisine valoineen, huumaavine tuoksuineen, herkkuineen ja lahjaideoineen sekä teatteri iltavalaistuksessaan - mieltä herkistävä yhdistelmä! Ja tähän kylkeen vielä Saiturin joulu. Vielä kun olisi edes hitunen lunta.

 Ihanan paljon oli lapsikatsojia! Takuulla ikimuistoinen kokemus tämä, ja vielä pitäisi malttaa odottaa mooooonta päivää itse joulua. Ensi vuonna haluan kyllä nähdä tämän uudestaan ja vielä lähempänä h-hetkeä.

Esityskuvat (c) Harri Hinkka

(Näin esityksen ilmaisella lipulla, kiitos Tampereen Teatteri!)

Teatterikärpänen lukee / Ilu - Ilkka Heiskanen esittää

Kaikenlaista kivaa tämä teatterikärpäsyys ihmiselle teettääkin! Minulla oli nimittäin suuri ilo ja kunnia osallistua suuresti fanittamani ja arvostamani näyttelijä Ilkka Heiskasen elämäkertakirjan julkkareihin 3. lokakuuta, ja siellä sitä vaan meikäläinen istui muina Talleina samoissa kekkereissä mm. Vesa Vierikon, Matti Onnismaan, Ria Katajan, Kari Väänäsen, Tapio Liinojan ja Jouni Hynysen kanssa. Meno varmasti yltyi iltaa kohti, mutta minä poistuin paikalta hyvissä ajoin sillä - yllätys yllätys - olin varannut illaksi Herra Puntilaan lipun.

 Hiukan virallisempi osuus oli päivällä Malaga Barissa Jätkäsaaressa, ja aluksi juhlakalu Heiskanen tempaisi taustaorkesteri Aleksi Aromaan ja Antti Parangon säestämänä biisin "Euroopan syrjäkylät". Hämeenlinnan Teatteri oli muutenkin hyvin edustettuna, sillä seuraavaksi Mikko Töyssy tunnelmoi My Wayn espanjaksi, ja se jos mikä oli samettia kaikkien korville. Väliin sitten pieni haastattelutuokio. Tuomas Marjamäki jututti niin Ilkkaa kuin toimittaja-kirjailija Liisa Talvitietä (joka myös sattuu olemaan Ilkan veljen vaimo) kirjan syntyprosessista ja muutama humoristinen anekdoottikin tuli kerrottua "ohimennen". Liikaa ei kuitenkaan paljastettu, vaan kehotettiin lukemaan itse teos, joita olikin lämpimäisinä vino pino sivupöydällä. Siinä vaiheessa jo malttamattomana hieroskelin käsiäni yhteen ja odotin hetkeä, milloin minä saan kirjan hyppysiini. Virallisen osuuden päätteeksi duo Paranko-Aromaa vielä esitti "Desperadon", ja seuraavaksi alkoikin yleinen häilääminen ja omistuskirjoitusjonoon asettautuminen.

Liisa ja Ilkka kuuntelevat Mikko Töyssyn laulua (c) Teatterikärpänen 

Kotimatkalla teatterin jälkeen aloin heti lukemaan kirjaa ja aika pitkälle pääsinkin. Runsaat valokuvat siivittivät sujuvaa tarinointia. Joskus on tökkinyt se, miten joissakin elämäkerroissa pompitaan ajasta toiseen ja siinä menee pieni lukija aivan sekaisin päästään. Tällä kertaa sitä pelkoa ei ollut, sillä tarina eteni mukavasti kronologisessa järjestyksessä ja muutenkin tekstiä oli kiva lukea. Ilkan ääni nimittäin kuului paikoitellen päässäni, ja tuli semmoinen tunne, että hän kertoo juuri minulle elämästään. Tulisipa vielä äänikirja tästä, jossa herra itse lukijana! Ilkka Heiskanen tarinoi!

 Vaikka kotiuduin reissultani aika myöhään, oli silti vielä luettava kirja loppuun ennen nukkumaanmenoa. En siis malttanut laskea kirjaa käsistäni lainkaan! Olen lukenut aika paljon näyttelijöiden elämäkertoja ja usein on harmittanut se, että olen ollut myöhäisherännäinen ja useampi kirjoissa mainittu teatteriesitys on jäänyt näkemättä. Nyt olin yhtä hymyä, sillä kirjassa mainittiin monta minullekin "tuttua juttua" - niin teatterista kuin leffapuolelta. Kaikenlaista legendaarista kuviota ja muuta tarinaa joukkoon mahtuu myös, Ilkkahan on tunnettu moottoriturpa ja tarinaniskijä parhaasta päästä. Muutama vuosi sitten itsekin jututin Ilkkaa blogiini (olin juuri muutamaa päivää aiemmin nähnyt hänet Sibeliuksena Hämeenlinnan Teatterissa ja menettänyt sydämeni täysin, hiukan jännitti muuten soittaa tapaamisesta!) ja pikkuisen lähti jutut lentoon jo siinä vaiheessa. Kirjassakin on mukana muistelo Vaasasta, jossa vastanäyttelijällä juuttui ruoto hampaiden väliin. Kaikenlaista. On oltu mm. vaihto-oppilaana Jenkeissä, rodeoklovnina, Teatterikoulussa Turkan aikaan, vetäisty lopputyönä monologi "Ilkka Heiskanen esittää", viinan kanssa läträtty, tavattu tuleva vaimo ja tultu suurperheen isäksi. Elämää! Varsinaisia suuria yllätyksiä kirja ei minulle tarjonnut, se toki syvensi minun kokemustani karismaattisesta, hurmaavasta herrasta ja taiteilijasta nimeltään Ilkka Heiskanen. Olen entistä ylpeämpi siitä, että minullakin on ollut ilo tutustua häneen muutakin kuin katsomon suunnasta. Kerran pääsin muuten ihan privaattikyydillä Tampereelta kotiovelle, kun viimeinen juna meni justiinsa ja olisin jäänyt sille reissulle. Matkalla puhuimme lähinnä variksista ja ehkä vähän teatteristakin.

 Näytelmä-ja leffakuvien lisäksi kirjassa on upeita Harri Hinkan ottamia kuvia tyylikkäästä herrasta ja lopussa listaus eri roolitöistä. Oli mukava bongailla sieltä kaikkea tyyliin "Haa, tuonkin olen nähnyt!" Teatterimuisteloita ja anekdootteja olisin toivonut olevan mukana vielä enemmän, mutta kyllä tämäkin minun tiedonjanoni sammutti. Kyllä Ilu on kirjansa ansainnut, vaikka sitä aluksi epäilikin.

 Pakko kertoa lopuksi yksi hauska muisto Ilkkaan liittyen... Reilu vuosi sitten oli Hämeenlinnan Teatterin yleisölämpiössä pieni runoilta, jossa teatterinjohtaja Kirsi-Kaisa Sinisalo ja Ilkka Heiskanen sekä Juha Haanperä esittivät yleisön ennaltatoivomia runoja luontoteemaan liittyen. Kirsi-Kaisalla meni senat vähän sakaisin ja hän esitteli tulevan runon seuraavalla tavalla : "... ja sitten Ilkka Heiskanen lausuu Saarikosken runon "Pentti, olen siirtänyt kirjoituskoneen" ... " pieni tauko "... anteeksi, siis Pentti Saarikosken runon "Olen siirtänyt kirjoituskoneen". Eipä tarvittu kuin yksi katse ja kaikki repesivät nauramaan. Ilkka yritti lausua runoa, Kirsi-Kaisa puri huulta ja yritti pitää pokkaansa samalla lattiaan katsellen, minä istuin eturivissä ja purin huulta myös sillä nauratti aivan älyttömästi, ja yritin olla katsomatta silmiin ketään. Kyllä siitä sitten lopulta selvittiin!

Kansalaiset, lukekaa tämä kirja! Ja käykää teatterissa! 

Itseäni lämmittää piiitkään saamani omistuskirjoitus ja pieni piirretty varis. Kiitos Ilu!

Ilu - Ilkka Heiskanen esittää 

Kirjoittanut Liisa Talvitie (Apu-lehden toimittaja, kirjoittanut aiemmin kirjat mm. Sinikka Sokasta sekä Asko Sarkolasta)

Kustantaja Docendo 

200 s 

Kahvi mustana / Hämeenlinnan Teatteri

Kahvi mustana / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta 28.9. 2018, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Teksti Agatha Christie
Suomennos Tuula Nieminen
Sovitus ja ohjaus Olka Horila
Lavastussuunnittelu Juha Mäkipää ja Allu Vienola
Pukusuunnittelu Tiina Joutsen
Valosuunnittelu Veikko Pulli
Äänisuunnittelu ja musiikin sävellys Harri Kuittinen

Rooleissa : Hannu Huuska, Ilkka Heiskanen, Jarkko Tiainen, Aleksi Aromaa, Maiju-Riina Huttunen, Johanna Reilin, Sinikka Salminen, Birgitta Putkonen, Maksim Pavlenko ja Tatu Siivonen

Hercule Poirot (Hannu Huuska) 

 Joskus nuorempana on tullut luettua Agatha Christien kirjoja ja katsottua niistä sovitettuja tv-elokuvia, jostain syystä eivät ole sitten juurikaan napanneet näin "kypsemmällä iällä". Verkkainen kerrontatyyli vai mikä lie syynä siihen, etten ole Poirot-leffojakaan kauheasti nähnyt. Tiedän kyllä millainen (ja etenkin minkänäköinen) heppeli itse Poirot on - ne pienet harmaat aivosolut ja varsinkin ne viikset ovat jääneet mieleeni. Dekkareita ei teatterin lavoilla ole kauheasti aiemmin nähty, tämä "Kahvi mustana" nähdään nyt ensimmäistä kertaa ammattiteatterin esittämänä. Ensi-iltahulinoihin emme töiden takia ehtineet, mutta olimme sitten paikalla heti seuraavassa näytöksessä.

 Keksijä Sir Claud Amoryn (Jarkko Tiainen) kartanossa on väkeä joka lähtöön - niin kuin näissä dekkarimysteereissä usein tuppaa olemaan. Eipä se kovin kiintoisaa olisi, jos joku menisi yksistään privaattivierailulle hulppeaan kartanoon ja toinen paikallaolijoista löytyisi myöhemmin hengettömänä. Olisi helppo arvata, kuka on teon takana. Tai sitten ei! Aina, korostan aina, tulee eteen joku yllättävä käänne ja murhaaja onkin joku, jota ei osannut edes ajatella. No, sir Amory on saanut valmiiksi atomipommin kaavan, mutta senpä onkin joku pöllinyt kassakaapista! Miten törkeä teko! Herra kutsuu kaikki paikallaolijat samaan tilaan ja kertoo, että junalla on ihan kohtsillään saapumassa pari miekkosta tutkimaan katoamisasiaa, mutta tarkempia tutkimuksia ei olisi luvassa, jos kaavan napannut palauttaa sen takaisin pöydälle sillä aikaa kun valot ovat hetken sammuksissa. Huone pimenee (katsojat kyllä näkevät kaikkien salissaolijoiden kirmailevan huoneessa sinne sun tänne, ja kaikki käyvät tietysti vuorollaan pöydän luona).

 Tadaa, valot syttyvät jälleen, oveen koputetaan, Poirot (Hannu Huuska) kävelykeppeineen, viiksineen ja apuri kapteeni Hastingseineen (Ilkka "Nöpö" Heiskanen) astuvat sisään - ja sir Amory löydetään hengettömänä pöytänsä äärestä. Onko hetkeä aiemmin tapahtuneella kahvittelulla osuutta asiaan vai onko herran sydän pettänyt? Poirot saa hommia harmaille aivosoluilleen ja Hasting avustaa parhaansa mukaan, sikälimikäli suinkin ehtii, sillä hänellä on muutakin puuhaa kun pitää kävellä puutarhassa viehättävän Barbara Amoryn (Sinikka Salminen) kanssa jatkuvasti.

Poirot ja Hastings 

 Vähän vaikuttaa siltä, että ihan jokaisella paikallaolijalla on jotain vilunkia mielessään ja kaikilla olisi vuorollaan mahdollisuus vehkeillä milloin mistäkin syystä lääkeputeleiden kanssa. Katsomossa tietysti aivosolut surraavat yhtälailla. Tekikö sen Richard Amory (Aleksi Aromaa), keksinäneron rahapulassa oleva poika? Vai salaperäisiä viestejä lueskeleva Richardin vaimo Lucia (Maiju-Riina Huttunen)? Vai vähän höpsö, mutta tilanteen mukaan skarppaava sir Amoryn iäkäs sisko Caroline (Johanna Reilin)? Vai uskollinen hovimestari Tredwell (Maksim Pavlenko)? Vai luotettava sihteeri Edna (Birgitta Putkonen)? Vai mafiapomolta näyttävä italialainen lääkäri Carelli (Tatu Siivonen)? Vai Hastingsin pauloihinsa heti kättelyssä saanut railakkaanoloinen Barbara?

Lucia, Carelli ja hovimestari 

 Oli kiehtovaa arvailla muiden mukana murhaajaa omassa pienessä mielessään ja kutsuttakoon tätä esitystä nyt sitten myös nimellä "Teatterikärpäsen erehdys", eli pieleen meni kyllä minun arvaukseni! Tunnelma salissa tiivistyi sopivasti ja valoilla, äänillä ja musiikilla korostettiin milloin ketäkin tyyppiä ja saatiin katse siirtymään juuri toivottuun roolihenkilöön. Pidin siitä, että ikkunan takana hiippaili väkeä tämän tästä ja sai taas ajatukset kääntymään toiseen suuntaan. Lavastuksessa tykkäsin etenkin nurkassa piileksivästä karttapallosta.

 Hannu Huuska oli kyllä varsin tyylikäs Poirot, juuri sopivan vähäeleinen ja sopi kyllä mainiosti rooliinsa. Tohtori Carellilla ja kapteeni Hastingsilla oli yksin ja keskenään mahtavaa silmäpeliä. Jotenkin tykkäsin Sinikka Salmisen Barbarasta erityisesti, aina tarvitsee porukassa olla mukana joku räväkämpi irrottelija. Tällä kertaa erityismaininnan saavat Jarkko Tiaisen kolmoisrooli niin sir Amoryna, tohtori Grahamina (mitkä pulisongit!) kuin ylikomisario Jappina (miten hienot viikset!) sekä Aleksi Aromaan tyylillä kannettu slipoveri.

 Lippukassalla voisi olla myynnissä Poirot-viiksiä (tai käsiohjelmassa olisi voinut olla irrotettavat viikset). Mikä olisikaan tyylikkäämpää kuin upea viiksimeri yleisön joukossa, arvostaisin! Kohtahan on Movemberkin.

 Oikein passeli mysteeri pimeneviin iltoihin!

Esityskuvat (c) Tapio Aulu

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!)

Yhteistyössä Teatterimatka. fi, teatterit yhdestä osoitteesta!

Arvoituksellisia muunnelmia / Hämeenlinnan Teatteri

Arvoituksellisia muunnelmia / Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämö

Ensi-ilta HKT:n Studio Pasilassa 30.8. 2017, kesto noin 2h 15min (väliaikoineen)

Teksti Érik-Emmanuel Schmitt
Suomennos Leo Kontula
Ohjaus Sakari Kirjavainen
Lavastus Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Petteri Unkila
Äänisuunnittelu Janne Auvinen

Lavalla : Ilkka Heiskanen ja Heikki Kinnunen

 Arvoituksellisia muunnelmia on syntynyt yhteistuotantona Helsingin Kaupunginteatterin, Hämeenlinnan Teatterin, Riihimäen Teatterin, Turun Logomon ja Kuopion Kaupunginteatterin kesken. Ensi-iltansa Helsingissä näytelmä sai elokuun lopulla ja Hämeenlinnassa lokakuussa. Marraskuussa on vuorossa Riihimäki ja ensi keväänä helmikuussa Logomo ja Kuopio. Mielestäni tämänkaltainen yhteistuotanto (kuten Pesärikkokin) on tervetullut juttu, niin tekijöiden kuin katsojienkin näkökulmasta.

 Itse suuntasin näytelmää katsomaan Hämeenlinnan Teatteriin lokakuun loppupuolella. Oli varsin ankean pimeä ilta, ja levoton naakkaparvi lenteli tuttuun tyyliinsä Verkatehtaan yläpuolella. Olivat linnut varmaankin levottomia siksi, että tiesivät talossa olevan Heikin ja Ilkan, eivätkä itse pääse katsomaan legendoja.Vaan minäpä pääsin.

 Näytelmässä pikkukaupungin lehden paikallistoimittaja Erik Larsen (Ilkka Heiskanen) saapuu tapaamaan syrjäiselle saarelle majoittunutta Nobel-kirjailija Abel Znorkoa (Heikki Kinnunen) haastattelun merkeissä. Haastattelu ei oikein ota tuulta alleen, Znorko kun vastailee ylimalkaisesti ja ylimielisesti kaikkiin kysymyksiin, jos ylipäätään edes vastaa. Larsen pakkaa haastattelukamansa ja vaatteensa moneen otteeseen, sillä homma ei tunnu edistyvän ja muutenkin on varsin ikävä ilmapiiri. Aina hän palaa kuitenkin takaisin, ja hiljalleen koko tilanne onkin kääntynyt päälaelleen.

 En halua paljastaa itse juonenkulusta sen enempää, sillä se pilaisi yllätyksen. Käänteitä on luvassa nimittäin useampaankin kertaan. Miesten dialogi on herkullista ja ajatuksia herättävää. Keskustellaan rakkaudesta, himosta, valheesta ja totuudesta, ihmisyydestä yleensäkin. Mieleni teki kirjoittaa ylös muutamiakin lauseita, jäin niitä hetkeksi makustelemaan. "Miten nerokkasti ilmaistu!" Väliajalla kirjoitin kännykkäni muistiinpanoihin ylös yhden lauseen :

Totuus tuottaa aina pettymyksen 

Toinen kiintoisa lause löytyi onneksi Hämeenlinnan Teatterin sivuilta, "Mysteerissä on kauneinta juuri sen sisältämä salaisuus, ei totuus jonka se kätkee." Juuri näin. Kiehtovaa! Osittain siksi näin lyhyt tekstikin...

 Lyhyestä virsi kaunis. Pidin tästä näytelmästä äärimmäisen paljon, vielä kun tulkitsijoina herrat Heiskanen ja Kinnunen, tuo karismaattinen parivaljakko. Mielelläni olisin katsellut herroja vieläkin lähempää, intiimimmässä tilassa kenties? Verstas-näyttämölle mahtuu vaan niin turkasen vähän porukkaa, joten siinä mielessä päänäyttämö oli osuvampi valinta, mutta tunnelman puolesta...

Esityskuva (c) Aki Loponen, Pictuner Oy

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Hämeenlinnan Teatteri!) 

Mies, joka ei osannut sanoa ei / Viikinsaaren kesäteatteri

Mies, joka ei osannut sanoa ei / Viikinsaaren kesäteatteri, Tampere

Ensi-ilta 15.6. 2017, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Jussi Kylätasku
Näytelmäksi kirjoittanut Matti Kuikkaniemi
Sovitus Perttu Pesä
Ohjaus Ola Tuominen
Lavastaja Juha Mäkipää
Pukusuunnittelija Tiina Helin
Äänet Simo Savisaari
Musiikki Kaj Chydenius
Tunnusmusiikki Antti Paranko
Kapellimestari Antti Paranko

Rooleissa : Janne Kallioniemi, Ilkka Heiskanen, Ria Kataja, Mikko Töyssy, Birgitta Putkonen, Jarkko Tiainen ja Saara Lehtonen

Orkesteri : Antti Paranko, Aleksi Aromaa, Lauri Malin ja Jussi Liimatainen/Tuomas Hautala

Tässäpä troikka! Kataja-Heiskanen-Kallioniemi 

 Kylläpä olimme osanneet valita sopivan päivän kesäteatterireissullemme Viikinsaareen! Sateista ei ollut tietoakaan ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Kävellessämme parkkitalosta kohti Laukontoria tuli bongattua heti yhden paljulautan kannelta paljaat äijäpakarat grillaushommista, sen verran oli katsottava tarkemmin että ihan nakusillaanko oltiin. Grilliessu löytyi sentään, onneksi. Viikinsaareen oli lähtemässä kerralla peräti kaksi laivaa, sillä jono oli melkoinen ja esitys loppuunmyyty, mikä ilahduttaa mieltäni erityisesti. Teatterikärpäsenä on vallan hienoa nähdä hyväntuulista, kesämielistä kansaa jonottamassa teatteriin. No, kaikki eivät välttämättä olleet matkalla esitystä katsomaan, sillä kesäkeidas Viikinsaari tarjoaa kyllä monenlaista aktiviteettia muutenkin.

 Edestakainen laivamatkahan sisältyy teatterilipun hintaan, joten sen suhteen ei tarvitse stressata, ja laivoja lähtee Laukontorilta aina tasatunnein (ja saaresta puolelta takaisin). Meidän näytöksemme oli alkamassa klo 16 ja klo 15 istuimme sitten laivassa. Ai että, kyllä siinä oli kesäfiilis korkealla, kun samalla sai katsella kauniita rantamaisemia ja bongailla ihmisiä kesäpuuhissa niin rannoilta kuin vesiltäkin. Paljulautta pakaroineenkin tuli ohitettua, ja Pyynikin kesäteatteri "takaapäin". Ihan kuin ulkomailla olisi ollut, kotimaanmatkaillessakin sopii leikkiä turistia. "Tuolla näkyy Pyynikin näkötorni, kas tuolla siintää Pispala".

 Ennen esitystä tuli ostettua kahvilan puolelta juotavaa ja täytettyä vesipullo. Kovassa helteessä pitää huolehtia nestetasapainosta, etenkin kun lavalla olisi nähtävissä monensortin könsikästä, joiden karisman edessä saattaa herkimpiä katsojia muutenkin heikottaa ja polvet lyödä vatkulia.

Liuta bändikönsikkäitä 

 Reilu viikko sitten olin seuraamassa tämän proggiksen harjoituksia (tästä voi tsekata tarinan) ja vihjasin siinä salaisuudesta, jonka paljastaisin nähtyäni esityksen. Nyt siis voin kertoa, mitä harkoissa tapahtui. Esityksen alkua hiottiin toimivammaksi hiljalleen, jotain poistettiin ja jotain lisättiin, ja ykskaks kaikki palaset loksahtivat kohdilleen. Linnut laulavat, muuten on hiljaista. Lavan takaa estradille saapuu tarinan kertojahahmo, suomenhevonen Oskari (Ilkka Heiskanen). Olemus on hiukan kulahtanut ja elämää nähnyt, ja juuri siksi niin sympaattinen ja rakastettava. Oskari kuulostelee lintuja ja tunnelmia rauhassa (jos tämä olisi Disney-piirretty, editse lentäisi taatusti kaunis perhonen ja saattaisi laskeutua Oskarin turvan päälle lepuuttamaan siipiään), ei ole kiire mihinkään. Hiljalleen pieni kaupunki, Käpymäki asukkaineen, alkaa heräillä uuteen päivään. Tunnusmusiikki alkaa soida kuin varkain. Ykskaks huomaan olevani jotensakin herkässä mielentilassa, nyt ollaan äärimmäisen hienon tunnelman keskiössä. Kyllä, minua alkoi tuosta noin itkettää ihan älyttömästi. Toivoin, ettei kukaan lavaltakäsin vain huomaisi ja samalla toivoin, että kunpa huomaisikin. Tietäisivät, että ovat harjoituksissa oikeilla jäljillä kun meikäläinen jo kyynelehtii, vaikkei ensimmäistäkään repliikkiä oltu lausuttu vielä...

 Varsinaisessa esityksessä en samaan tunnelmaan päässyt, sillä jossain takanani höpötti joku pariskunta ja rikkoi lumouksen. Tästä jaksan aina marista. Esitys ei ala siitä kun ensimmäinen repliikki lausutaan, muistakaa nyt jo vähitellen! Oskari-humma alkaa esitellä kaupungin asukkaita. On ompelija Milla (Ria Kataja), kauppias Kake (Jarkko Tiainen) kera vaimonsa Annan (Birgitta Putkonen) sekä hiukan viinaanmeneväinen maalari Renlund (Mikko Töyssy) kera tyttärensä Marin (Saara Lehtonen). Lisäksi nähdään kaupunginjohtaja Rautavuori (Töyssy), estoton poliisi Pirkko (Lehtonen) sekä statukseltaan mystiseksi jäänyt Reino (Tiainen), joka suunnitteli täydellistä murhaa kirjan muodossa. Idylliä kerrakseen.

Kake ja Anna

Renlundin isä ja tytär

 Sitten paikalle saapuu paluumuuttaja ja pastori Aimo Niemi (Janne Kallioniemi), jonka olisi määrä harjoittaa paikkakunnalla parisuhdeneuvontaakin. Aimo haluaa olla kaikkien kanssa kaveri ja välilöissä, ja tämä tietysti aiheuttaa monensortin omituisia tilanteita ja väärinkäsityksiä. Vähän oman elämänsä Mr Bean on hän. Lempikin roihuaa tulisena suunnassa jos toisessakin, ja välissä kaupunginjohtaja yrittää vehkeillä vilunkihankkeilla Käpymäkeä maailmankartalle. Onnistuuko hanke? Kuka saa kenet? Mitä tästä kaikesta Oskari tuumaa?

 Väärinkäsitysten ja pienoisen yhteiskuntakritiikin aallokossa yrittää Aimo pysytellä pinnalla kykyjensä mukaan. Janne Kallioniemen lempeän katseen alla saattaisin minäkin intoutua parisuhdeneuvoja hakemaan tai jaffaa juomaan. Varsin vakuuttava on perinteinen humalakohtaus, toistaiseksi vakuuttavin kesäteatterikännipresentaatio tähän mennessä! Tämän esityksen hauskuus ei onneksi jää kännäyksen tai ilman housuja pyllyilyn varaan, lempeää pilkettä silmäkulmasta löytyy etenkin niille, jotka malttavat seurata Oskarin pikku puuhasteluja sivummalla. Välillä intoutuu Oskarikin vähän vikuroimaan ja sivuhypyillä askeltamaan, ja kansa kehrää.

 Muutenkin yleisö oli lähtenyt matkaan oivallisella asenteella varustettuna, väliaplodeja piisasi ihan kaikille ja nauru helisi jatkuvasti. Ja ne biisit! Antti Paranko on sovittanut Kaj Chydeniuksen sävelistä hienoja herkkupaloja, ja bändihän on varsin iskukykyinen vaatetusta myöten. Aina yhtä tyylikästä! Illan komeimmat aplodit ansaitsi syystäkin Saara Lehtonen Nuoruustangon kera, siinä ollaan jotenkin tärkeän äärellä kun edessäni istunut iäkkäämpi pariskunta tarttuu hellästi toisiaan kädestä ja Saara laulaa "kun sinun saan vain olla täysin ja kokonaan". Kaikki saivat tilaisuuden esitellä laulutaitojaan vuorollaan, tyyli vähän vaihteli mutta laatu ei. Mieleeni oli kovasti Ilkka Heiskasen rouheasti vetäisemä Euroopan syrjäkylät eikä mielessä käynyt kertaakaan, että voiko hevonenkin muka laulaa! Tietysti voi! Loppulaulu Jos rakastat oli myös ihastuttava ja oli mukava lähteä odottelemaan paluulaivaa kappaletta makustellen ja miettiä, kenen kuvan piirtäisi piirtäisi hiekkaan.

Aimo ja Milla 

 Alussahan lauletaan, että "on tässä kaupungissa vaikeaa". Eipä muuten ole! Helppoa kuin heinänteko. Nyt menet tästä näin Viikinsaaren kesäteatterin kotisivuille ostamaan lippua ja sitten marssit Laukontorille ja astut laivaan. Jaa luvattiin vesisadetta? Sittenpähän luvattiin. Sen kesä kuivaa minkä kasteleekin, ja katsomohan on katettu. Mars mars.

 Kotiinpalattuani hokasin, että tämä oli tiettävästi 900. näkemäni teatteriesitys, sikälimikäli laskelmani pitävät paikkansa. Hieno etappi, tästä on hyvä jatkaa lievästi käsistälähtenyttä harrastustoimintaa!

Esityskuvat (c) Kai G. Baer

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Viikinsaaren kesäteatteri!)

Viikinsaaren kesäteatterin harjoituksissa

Joskus muinoin esitin sellaisen hiljaisen toiveen ja salaisen haaveen, että kunpa joskus pääsisi seuraamaan Ola Tuomisen ja Ilkka Heiskasen yhteistyötä. Jotenkin oli sellainen kutina, että tällä kaksikolla synkkaisi varsin eeppisellä tasolla. No, täytyy näemmä jatkossa varoa mistä haaveksii, sillä ei mennyt kauaakaan kun selvisi, että Viikinsaaren kesäteatterin tulevan kesän näytelmänä olisi monelle elokuvanakin tuttu "Mies, joka ei osannut sanoa ei", ohjaajana kukas muukaan kuin Ola Tuominen ja näyttelijäporukassa hevosen roolissa Ilkka Heiskanen. Tämä on nähtävä.

 Pestasin sitten itseni lähes väkisin harjoituksia seuraamaan. En ollut aiemmin visiteerannut koko Viikinsaaressa (nyt ollaan siis Tampereella), joten muutenkin tarjoutui oivallinen tilaisuus korjata tämä virhe. Koko näyttelijäporukkakin osoittautui "vanhoiksi tutuiksi" (Janne Kallioniemi, Ria Kataja, Saara Lehtonen, Ilkka Heiskanen, Jarkko Tiainen, Mikko Töyssy ja Birgitta Putkonen) ja 3/4 bändistäkin (Antti Paranko, Lauri Malin, Aleksi Aromaa ja Jussi Liimatainen/Tuomas Hautala) oli tuttua sakkia, joten tulisin tuntemaan oloni varsin kotoisaksi eikä tarvitsisi turhia jännittää.

 Sitten ei muuta kuin suunnaksi Tampere, kuskiksi/seuralaiseksi uskollinen Teatteripaarma ja auto läheiseen parkkihalliin. Käppäilimme Laukontorille ja samalla mietimme, että milläköhän laivalla sitä Viikinsaareen suuntaisimme. Tuttuja hahmoja näkyi torikahvilassa ja kas, siellä kaksikko Tuominen-Heiskanen jo istui kahvikupit kourissaan tarinoimassa ja turinoimassa. Lyöttäydyimme yllätyksellisesti sekaan juttukerhoon ja ei mennyt minuuttiakaan kun mietin, että kävi harjoituksissa miten tahansa, tämä reissu on osoittautunut menestykseksi. Olimme nimittäin tarinankerronnan äärellä hyvin vahvasti ja siinä tuli kuultua monenlaista juttua niin lihapiirakoiden syvimmästä olemuksesta kuin Ilkka Heiskas-vahanukestakin. Onnistunut reissu jo tässä vaiheessa. Saimme yllättyneitä ilmeitä osaksemme muun työryhmän saapuessa kahvittelemaan - suurimmalla osalla kun ei ollut aavistustakaan, että minä tuppaan samaan laivaan ja harjoituksiin mukaan tällä kertaa.

 Neitsytmatkani laivalla sujui mukavasti kannella istuskellessa ja maisemia tiiraillessa. Samalla tuli leikittyä, että olisimme Ruotsinlaivalla ja vähän olin kyllä pettynyt buffetin antimiin sekä tax free-osaston valikoimaan. Samalla Jarkko Tiainen kertoi viimeisimmät kuulumiset metallinetsintäharrastuksestaan sekä tarinoi vähän Viikinsaaren historiasta. Tuulesta johtuen historiikista en kuullut juuri mitään, mutta nyökyttelin sujuvasti. Perillä saaressa Aleksi Aromaa kertoi ohittamistamme rakennuksista tyyliin "tämä kappeli tässä on ... kappeli". Tiesin entistä vahvemmin, että tästä tulee erittäin hyvä päivä, satoi tai paistoi.

 Kesäteatteri sijaitsi lyhyehkön kävelymatkan päässä ja asetuimme sopiville kyttäyspaikoille katettuun katsomoon. Tunnin kuluttua olisi alkamassa virallinen lehdistötilaisuus ja näyttelijät sonnustautuivat kaikki roolivaatteisiinsa lehdistön arvovaltaisia edustajia varten. Treenattiin muutamaan kertaan tanssikuvioiden kera "Tottelisinko?"-nimistä kappaletta, haettiin oikeita stemmoja. "Varsin viehättävä koreografia tässä!" totesi Ilkka Heiskanen sivummalla musiikin tahtiin kevyen jäntevästi hytkytellen. Erimielisyyttä tuli siitä, millä jalalla kukakin lähtee ja onko sillä nyt niin väliä, jos vähän menee eri tahtiin. Sovittiin nyt kuitenkin, että lähdetään vasemmalla.

"Mies, joka ei osannut sanoa ei" kertoo pastori Aimo Niemestä (Janne Kallioniemi), joka palaa ulkomaanvuosien jälkeen takaisin Suomeen ja pestataan pikkukaupungin seurakunnan ensimmäiseksi parisuhdeneuvojaksi. Kommellustahan siitä seuraan monenmoista, se on selvä. Kertojahahmona toimii iäkäs suomenhevonen Oskari (roolissa kuitenkin nuori ja lahjakas uusi kyky Ilkka Heiskanen). Muistan nähneeni tämän samaisen näytelmän Hämeenlinnan kesäteatterissa vuonna luu ja nahka, pastorina taisi olla Mika Kujala ja hevosena eräskin Ola Tuominen. Onko siis näin, että parinkymmenen vuoden kuluttua vielä perustamattomassa kesäteatterissa jossain päin Suomea esitetään tämä sama näytelmä Heiskas-Ilkan ohjaamana ja hevosen roolissa joku tuleva nuori karpaasi, esimerkiksi Heikki Kinnunen? Se jää nähtäväksi, haluan nekin harjoitukset kyllä nähdä.

Ola tekee korjauksia tekstiin pastilli suussa 

Nuori ja lahjakas Heiskanen

 Viime vuonna näin tämän näytelmän Pesäkallion Kesäteatterissa Lahdessa ja pidin kovasti näkemästäni. Tästä versiosta proggis erosi sillä, että musiikkina oli Tuure Kilpeläisen kappaleita. Tässä taas ainoat Kilpeläiset istuivat katsomossa. Näytelmä sisältää 10 Kaj Chydeniuksen rakastettua kappaletta, joista sovitusgandalf-tukkajumala-kitaravelho Antti Paranko on loihtinut raikkaita versioita "70-luvun hengessä". Ajan henki huokuu vaatetuksestakin jälleen varsin väkevällä tavalla, väkisinkin kävi taas mielessä, että josko bändin asut valitaan sillä silmällä, että meikäläinen niistä erikoismaininnan lataa. Kaunista on, kaunista. Vai mitä sanotte näistä asukokonaisuuksista? Kyllä silmä lepää.

Antti 

Aleksi

 Lehdistötilaisuus oli alkamassa hetken kuluttua. "Lehdistötilaisuus katkaisee ikävällä tavalla harjoitukset", tuumii Ola ja samalla miettii ääneen, mitä aikoo kohta lehdistölle puhua. "Aion kertoa synkästä lapsuudestani ja siitä, mikä kumma sai minut ajautumaan tähän teatteritaiteen upottavaan lettosuohon." Muisteltiin myös erästä tilaisuutta Ruotsista vuodelta ´86, ja tarinaan liittyivät vahvasti kanankoivet sekä Kari Kihlström. Ennen lehdistön saapumista paikalle asteli Mikko Töyssy, tuo könsikkäiden könsikäs ja vähän epäilytti, että laivamatkan aikana on laulettu Pete Parkkosen "Kohta sataa"-hittiä, sillä lehdistö saapui ja samalla alkoi sade. Näin. Mikko ohimennen huomasi minut katsomossa ja huikkasi, että olenko ollut paikalla paikkaamassa hänen poissaoloaan? Jo vain.

Mikko, Saara ja Ria joraavat 

 Virallisen tilaisuuden alkajaisiksi Birgitta Putkonen toivotti kaikki tervetulleiksi, esitteli upea-asuisen bändin (ai että mitä silmäkarkkia!) ja antoi sitten puheenvuoron Olalle. Suureksi pettymyksekseni Ola alkoikin puhua näytelmän teemoista eikä lapsuudestaan, toki hän alkuun mainitsi, että epävakaat sääolosuhteet eivät ole menoa haitanneet. "Lämmittelemme toisiamme hyvillä kokkapuheilla" (mikä on kyllä tullut havaittua jo aamun aikana) ja tästä aasinsiltana voisi mainita, että lämminhenkisyys korostuu näytelmän teemassakin. Tarkoituksena on tarjoilla ihmisiltä ihmisille sopivanmittainen viihdyttävä kesäpala kera loistavan bändin ja loistavien näyttelijöiden. Mitäpä sitä pieni katsoja voisi muuta kesäteatteriesitykseltä toivoakaan? Ehkä makkaraa väliajalla, ja kahvia hyvän pullan kera.

Aimo ja Kake (huomatkaa Pomarfinnin popot) 

 Maistiaisiksi esitettiin sitten aluksi harjoiteltu "Tottelisinko?", ja jälkkäriksi sai haastatella työryhmän jäseniä. Toki oli tarjolla myös kahvia ja viineriä. Minäkin kannoin korteni kekoon haastatteluhommissa. Onko sillä sitten niin väliä mitä kysellään kunhan kysellään? Aleksi Aromaan kanssa juttelimme palindromeista, Rasputin-musikaalista, syksyn proggiksista sekä siitä, että jatkossa mies tunnetaan nimellä "mies joka ei osannut sanoa ei mansikkaviinerille". Janne Kallioniemeä jututin vuosientakaisesta taustatanssijahommasta ja Mikko Töyssyn kanssa muistelimme erästä neuletta, jonka sain lahjoituksena. Kuka mainitsi hyvät kokkapuheet? Ei kukaan maininnut, että tarkoitus olisi jutella tästä kyseisestä kesäteatteriproggiksesta... Ainakin erotun näillä jutuillani muista artikkeleista (ja ihan oikeista toimittajista).

The Tökä

 Lehdistön poistuttua harjoitukset jatkuivat. Suunniteltiin yhteistuumin postiluukun paikkaa ovessa ja sitten lähdettiin vetämään ykköspuolta alusta alkaen kokonaan läpi. Olan toiveissa oli, että ykköspuoliskosta saataisi seuraavana päivänä ensimmäinen kunnon läpimeno aikaiseksi vaatteineen kaikkineen. Orkesterin taimauksia soviteltiin linnunlauluun ja muihin merkkeihin, uusintojen myötä alku muuttaa muotoaan hiljalleen ja löytyy juuri passeli tunnelma. Pieni kaupunki heräilee hiljalleen, hötkyilemättä taas uuteen päivään. Pienillä, lähes huomaamattomilla muutoksilla kohtaus saatiin sujuvammaksi. Tärkeää on myös se, milloin musiikki alkaa ja milloin loppuu. Tunnelman lämminhenkisyys sai konkreettisen esimerkin siitä, kun kesken kaiken Mikko Töyssy kantoi minulle lisää vilttejä ja kulahtaneen toppatakkinsa, jottei katsomossa olisi niin viluisaa. Arvostin tätä elettä kovasti ja samalla kerroin Mikolle pienen salaisuuden jo nähtyyn alkukohtaukseen liittyen. Kerron siitä enemmän vasta nähtyäni varsinaisen esityksen ensi viikolla. "On tässä kaupungissa vaikeaa..."

 Janne Kallioniemi intoutui laappaamaan näyttämöltä sadevesiä lastan kera ja bändin soitellessa oivallista taustamusiikkia saimme nähdä pienimuotoisen, mutta varsin eloisan shown. Toinen show nähtiin sitten Mikko Töyssyn saapuessa paikalle kaupunginjohtajana nuijineen ja uusintaottoja nähtiin nauruntyrskähdysten kera useampaan otteeseen. Olisinpa älynnyt ottaa kyseisen vedon videon muodossa! Samalla testattiin bändin reaktionopeutta monessakin mielessä ja sitä, onko rumpali iskukykyinen. Reippasti pojat huusivat ainakin "Hyvää huomenta!"

 Ruokatauko alkoi lähestymään ja me päätimme siinä vaiheessa hipsiä paikalta pois. Mieleeni jäi päällimmäisenä näistä harjoituksista erityisesti lämmin, positiivinen ilmapiiri ja vahva me-henki. Kaikki arvostavat toinen toisiaan, kysytään-kuunnellaan-ehdotellaan avoimesti ja testataan heti käytännössä, katsotaan toista rehellisin mielin silmiin ja keskustellaan ongelmakohdista. Vähän haikein mielin mutta hymyssäsuin poistuimme katsomosta ja paluulaivalla takaisin Laukontorille.

 Teatteri on parhaimmillaan hyviä tarinoita ja hetkiä ihmisiltä ihmisille. Nyt oltiin juuri oikeanlaisten asioiden äärellä, ja odotan innolla sitä, että pääsen ensi viikolla valmista esitystä katsomaan.

 Mies, joka ei osannut sanoa ei ensi-illassa 15.6. 2017, lisätietoa tästä linkistä.

Kaikki kuvat (c) Teatterikärpänen