Alivuokralainen / Tampereen Teatteri

 Mainos / kutsuvieraslippu saatu Tampereen Teatterista

 Että piti tämäkin päivä vielä kokea - Alivuokralainen jälleen ensi-illassa Tampereen Teatterissa, missäs muuallakaan! Marraskuussa 2003 kantaesityksensä saanutta Kummeli-kaksikko Vihisen & Kahilaisen kynästä lähtenyttä naurupommia esitettiin Tampereen Teatterissa lähes seitsemän vuotta ja se on edelleen teatterin historian toiseksi suosituin näytelmä. (Mikähän muuten se suosituin mahtaa olla? Sugar jostain 80-luvulta varmaankin?) Minä näin esityksen muinoin ainakin kaksi kertaa, ja kerroista jälkimmäinen painui kyllä mieleeni. Oltiin nimittäin häämatkalla Tampereella lokakuussa 2007! Meidät oli vihitty edellispäivänä maistraatissa, ja seuraavana päivänä matkustimme Tampereelle. Kävimme ensin Tillikassa pyttipannulla ja sitten illaksi katsomaan Alivuokralaista. Täydellinen reissu.

Pauli ja Lauri (c) Maria Atosuo

 Nyt ensi-illassa oli jotenkin liikuttavaa jälleennäkemisen riemua, monenlaisia kohtaamisia ja Suuren Paluun tuntua. Seuralaisellani meni ensinnäkin alivuokralaisneitsyys sen siliän tien (ja tiettävästi monella muullakin meni), ja katsojien joukosta bongailin muutamia alkuperäisversion näyttelijöitäkin. Kinnus-Heikki, Jukka Leisti, Heikki Hela... Jännää on se, että silloin liki 20 vuotta sitten ei ollut tämänsorttisista blogeista aavistustakaan ja koko näytelmä muutenkin oli pelkästään muistini varassa - ja hyvin huterassa. Muistin ainoastaan Leistin Jukan roolihahmon tietyn jalkaliikkeen ja siihen liittyvän plopsahtavan äänen sekä Heikki Helan hahmon repliikistä osan. Hän kertoi siinä, ettei juo viinaksia treffeillä koska haluaa olla "hereillä ja herkkä". Siinä kaikki! Muistin kyllä muinoin nauraneeni ja hetkeä ennen esityksen starttia alkoikin jostain syystä jännittää. Mitä jos minua ei enää nauratakaan? Kas kun se mikä nauratti liki 20 vuotta sitten ei välttämättä olekaan niin huvittavaa enää...

Lauri ja John Molotov (c) Emil Virtanen

 Ja mistäkös Alivuokralainen sitten kertoo? Herrat munuaiskirurgi Lauri Mustonen (Lari Halme) ja hyönteistutkija Pauli Granfelt (Mikko Nousiainen) asustelevat kimpassa saman katon alla arvohuoneistossa. Ikäviä uutisia tulee kirjeen muodossa, kun uusi vuokraisäntä vääpeli John Molotov (Ville Mikkonen) ilmoittaa vuokrankorotuksesta, joka onkin melkoinen. Jostain pitäisi äkkiä saada 52 000 €, muuten tulee lähtö. No, lukaaliin muuttaa vielä aiempi vuokraemäntä, "Jöhnin" täti/mummo/kukalie Lydia (Mari Posti) ja kolmikko päättää laittaa lehteen oikein etusivun ilmoituksen, jossa etsitään alivuokralaista. Ja kas, ovesta purjehtii sisään kimaltavassa asussaan Robban (Arttu Soilumo), moinen tyyppi järkyttää Laren ja Palen mieltä ja rauhaa, vaikka ainakaan naispuolisten vieraiden tuomisesta visiitille ei olisi tässä tapauksessa pelkoa. Paikalle pölähtää tämän tästä myös laiskahko talonmies-huoltomies Leo (Tommi Raitolehto), Robbanin kaiffarit Rafu (Matti Hakulinen), Kikke (Katriina Lilienkampf) ja Micce (Toni Harjajärvi) sekä Laurin exä Marketta (Mari Turunen). Eikä siinä vielä kaikki. Asunnossa (tosin omassa terraariossaan) majailee myös seitsemän pikkuruista poikaa - Paulin toukkavaiheessa elelevät harvinaiset giganttiset koppakuoriaiset... Eräälle henkilölle suoritetaan munuaisleikkaus, sähköt pätkii ja murtovaraskin seutua terrorisoi. Normimeininkiä.

Robban ja Pauli (c) Emil Virtanen

 Vaikka kovasti huvittaakin Laurin tuttu hermostunut nykiminen ja risteilyn tiimellyksessä hajonneet silmälasit sekä vannoutuneen poikamiehen ja armottoman slipooverimies Paulin tanssikuviot, kyllä tämän shown varastaa totaalisesti ainakin minun silmissäni pari hahmoa. Teki mieleni aplodeerata joka kerta Arttu Soilumon Robbanin ketkutellessa ovesta sisään, mikä tyyli ja eleet! Ja huh hei Mikkosen Villen Molotov, ehkäpä hulluinta menoa piiiitkään aikaan. Naurusulakkeeni kärvähti, kyllä, ja se jos mikä on ihanaa! Mikä jalkatekniikka ja korostus puheessa, mikä jämäkkä ote ja askellus - ja hetkessä lähes solmussa itsensä kanssa! Huutonauroin takaraivoni kipeäksi. Mystisiä penaaleita ilmestyy punttiin ja housuihin, ja kukapa ei tämän herran seurassa lähtisi viettämään romanttista iltaa Vekaranjärvelle kovapanosammuntoihin. Ensi-illan parhaat naurut tarjosi kuitenkin yllättävä sattumus, kun "Lennä vapaana Aapo!" toiveikkaasti lausuttiin ja Robban joutui kääntymään kohti jääkaappia pitkäksi aikaa. Jaettu ilo on moninkertainen ilo, näin se on. 

Tanssikuvioita (c) Maria Atosuo

 Poskilihakset hellänä poistuin tästä ensi-illasta. Huvittaa ne yllätyspenaalit, lankapuhelimen käyttö, savuava "punainen kortti", eräs videokasetti, Jöhnin ryhdikäs marssi ympäri asuntoa, Rafun peittelemätön seksikkyys, fallospatsas (Lari Halme saa näitä peeniksiä kanniskeltavakseen näemmä koko ajan), Robbanin firman nimi... Käyköhän tässä vielä niin, että meikäläinen taapertaa rollaattorilla katsomaan Alivuokralaisen kolmatta tulemista vuonna 2050? Ehkäpä samana keväänä nähdään myös kymmenes versio Klassikot lavalla -spektaakkelista.

 "Oi Marrrrketta!"

 Heikki Hela lausahti katsomoon saapuessaan (kuulin, koska olin lähistöllä) ilahtuneena, että näkee nyt Alivuokralaisen ensimmäistä kertaa! Tule sinäkin ilahtumaan!

~

ALIVUOKRALAINEN / Tampereen Teatteri 

Ensi-ilta 29.1. 2026 päänäyttämöllä, kesto noin 2h 10min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Lari Halme, Mikko Nousiainen, Mari Posti, Ville Mikkonen, Arttu Soilumo, Tommi Raitolehto, Mari Turunen, Matti Hakulinen, Katriina Lilienkampf ja Toni Harjajärvi

Käsikirjoitus Timo Kahilainen ja Heikki Vihinen, sovitus ja ohjaus Mikko Kanninen, ohjauksen assistentti Heikki Vihinen, lavastussuunnittelu alkuperäislavastusta mukaillen Mikko Saastamoinen, pukusuunnittelu Maarit Kalmakurki, valosuunnittelu Raimo Salmi, äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, kampausten ja maskien suunnittelu Johanna Vänttinen sekä tanssikoreografia Chris Whittaker

Esityskuvat (c) Emil Virtanen ja Maria Atosuo

Romeo ja Julia / Tampereen Teatteri

 Blogi tarjoaa jälleen mahdollisuuden toisenlaiseen lähestymistapaan ja tekstiin :

Mun sydämessä on ollu aivan erityinen paikka Paavo Westerbergin ohjauksille, pari niistä (Kansallisteatterissa nähdyt Vanja-eno ja Kolme sisarta) on ollu ihan tajunnanräjäyttäviä kokemuksia, joita en unohda ikinä. Mun maailma ja yöunet meni raiteiltaan hetkeks niiden takia. Näitten vuosikymmenten aikana oon ihme kyllä nähny vaan neljä eri versioo Romeon ja Julian tarinasta, ja tää olis niinku se viides. Tavoistani poiketen mun silmiin oli osunu useampikin arvostelu ennen omaa teatterireissua, ja vähän jo tiesin mitä tuleman pitää. Sen mä kyl sanon heti alkuun et kokonaisuus ei tällä kertaa räjäyttäny mun tajuntaani, mut sainki sit paljon sellasta mitä en osannu etukäteen ees oottaa. Lukekaa loppuun niin tiiätte mitä mä niinku tarkotan.

Romeo ja Julia (c) Heikki Järvinen

 Tyylikeinona nuorison puhetyyli vs kaunis runollinen kieli toimii juuri niin kuin pitääkin. Klassikot on tehty muokattaviksi, siten ne pysyy elossa ja ajassa kiinni. Ilokseni havaitsin katsomosta äänekästä naurua juuri niissä kohdissa kuin odotinkin. Paljon nuoria katsojia, näihin tämä uppoaa. "Mitä v*ttua!" ei särähdä yhtään korvaan, enemmän v-sanan viljely särähti kotimatkalla lähijunassa, kun vaununi oli täynnä humalaisia nuoria (jotka vielä lauloivat puolet matkasta Mäntsälä mielessäin ja polveileva keskustelu liukuvoiteista harmittavasti alkoi juuri lähestyttäessä Hämeenlinnaa, joten loppukliimaksi jäi kuulematta).

 Asiaan. Rakastan elävää tulta, riimejä pudottelevaa notkeanletkeää flirttailevaa viiksekästä Mercutiota (Ville Mikkonen) ja "ai kauheeta tuota poikaa ettäs kehtaakin"-imettäjää (Mari Turunen), surua joka vyöryy valkeina ilmapalloina joka paikkaan eikä suostu tyhjäksipuristamallakaan poistumaan, joukkotappelun kuvaamista yhtenäisenä hakkaavana liikekielenä, veli Lorenzon (Esa Latva-Äijö) kiireetöntä rauhaa ja arvokkuutta. Hänelle uskoutuisin minäkin, kertoisin kaikki salaisuuteni. Herra ja rouva Capulet (Mikko Nousiainen ja Elisa Piispanen) taas tarkoituksellisesti ärsyttävät poseerauksineen ja golfmailoineen, mikä lie tarkoituskin eli toimii. Välinpitämättömyydestä puuttui enää jatkuva kännykkääntuijottaminen ja selfiekeppi. Tyylikästä nuorta Parisia (Arttu Soilumo) kävi vähän sääliksi, ei tule tuosta kosiomatkasta yhtikäs mitään. Yritystä kyllä on.

(c) Heikki Järvinen

 Siitä olen varma, että juuri tämän Romeon ja Julian näkeminen on usealle katsojalle maailmaa mullistava ja tajunnanräjäyttävä kokemus. Voi hyvänen aika sentään sitä nuorta rakkautta, joka vie heti ensikatseesta jalat alta juhlissa, naamioiden takaa salainen kurkistus suoraan sieluun ja ytimeen. Omg mä en siis kestä! Mikä läsnäolo, herkkyys ja kemia Romeolla (Meri Luukkanen) ja Julialla (Anna Böhm)! Kun laskeudutaan katosta toisen luo parvekkeellekipuamisen sijaan ja jämähdetään suutelon voimasta niille sijoilleen. Kun poistutaan ovesta useampaan otteeseen ja palataan aina uudestaan ja uudestaan takaisin. Jokainen rakkauden huumassa hetkenkin elänyt tuntee kipeästi koko kehossaan sen tunteen, jonka aiheuttaa sekunninkin ero rakastetusta. Ihan kateeksi käy nuori lempi. Se, kun joku saa pasmat sekaisin totaalisesti ja niin katoaa yöunet ja ruokahalu ja aivotoiminta. Kun kieriskellään vuoteella alla ja päällä ja limittäin ja lomittain ja toisen kosketus jännittää ja pelottaa ja silti ilmankaan ei pysty olemaan. Kun ei pysty pitämään näppejään ja katsettaan irti toisesta. Tässä Romeossa ja Juliassa on jotain aivan erityisen ihanankutkuttavaa ja vangitsevaa. Melkein toivoo, että juuri tämä versio päättyisi toisin. Viskaisivat myrkkypullot ja tikarit hevon kuuseen. Kirmaisivat käsi kädessä ovesta pihalle ja paskat välittäisivät muiden mielipiteistä koskaan. Kulkisivat käsikynkkää vielä vanhoina ja hauraina, elisivät onnellisina elämänsä loppuun asti. 

Romeojajulia (c) Emil Virtanen

 Mut sit tää ei ois Romeo ja Julia. Näin tän kuuluu mennä. Ei mulla muuta.

 Rautatieassalle liukastellessa mä kelasin, et oispa vielä nuori ja sais kokee ensirakkauden katkeransulosen huuman. Sen, kun maailmaan mahtus vaan me kaks. Vaik tietäskin, et tää ei kestäs pitkään mut silti! 

 ~

ROMEO JA JULIA / Tampereen Teatteri 

Ensi-ilta päänäyttämöllä 29.10. 2025, kesto noin 3h 25min (väliaikoineen) 

Rooleissa : Meri Luukkanen, Anna Böhm, Mikko Nousiainen, Elisa Piispanen, Mari Turunen, Esa Latva-Äijö, Katriina Lilienkampf, Ville Mikkonen, Lasse Viitamäki, Arttu Soilumo, Arttu Ratinen ja Elina Rintala

Pohjautuu William Shakespearen näytelmään, sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg, lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen, pukusuunnittelu Anna Sinkkonen, valosuunnittelu Raimo Salmi, sävellys Sanna Salmenkallio, äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström, läheisyyskoreografi Sara-Maria Heinonen ja koreografi Natasha Lommi

Esityskuvat (c) Heikki Järvinen ja (c) Emil Virtanen

(Näin esityksen ilmaisella kriitikkolipulla, kiitos Tampereen Teatteri!) 

Nuotin vierestä / Pyynikin Kesäteatteri

Nuotin vierestä / Pyynikin Kesäteatteri

Ensi-ilta 14.6. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäiskäsikirjoitus Johanna Hartikainen
Dramatisointi Ola Tuominen, Hanna Suurhasko ja Johanna Hartikainen
Ohjaus Ola Tuominen
Lavastussuunnittelu Tuomo Nakari
Pukusuunnittelu Ulla-Maija Peltola
Koreografi ja ohjaajan assistentti Konsta Reuter
Kampaus-ja maskeeraussuunnittelu Tiia Ahvenjärvi
Äänisuunnittelu Lari Palander
Laulujen harjoitus Juha Antikainen
Taustanauhat Tony Sixström
Tappelukoreografia Marko Keskitalo ja työryhmä

Rooleissa : Juha-Matti Koskela, Tiina Weckström, Irina Vartia, Kaisa Hela, Jarmo Perälä, Samuli Muje, Marko Keskitalo, Seppo Paajanen, Anna Ackerman, Leena Rousti, Hanna Gibson, Karoliina Blackburn, Arttu Soilumo, Juha Antikainen ja Kamarikuoro Näsin laulajia (8 vaihtuvaa kuorolaista/esitys)

Tiina Weckström ja Juha-Matti Koskela 

 Logistisesti onnistunut kesäteatteripäivä on sellainen, missä pystyy saman päivän aikana katsomaan kaksi eri esitystä samassa paikassa ilman, että on tarvetta siirtyä kohteesta välissä muualle. Olin päivällä katsomassa "Tatun ja Patun Suomi"-esityksen ensi-iltaa, jäin istuksimaan kirjan kera katoksen alle pariksi tunniksi ja siitä sitten illan Nuotin vierestä -näytöstä kohti. Seurakin vaihtui välissä. Ihanasti henkilökunta jaksoi olla huolissaan siitä, etten vilustuta itseäni siinä ulkosalla hytistessäni. Sää oli aurinkoinen mutta koleahko, onneksi olin älynnyt ottaa takin mukaan...

 Esitys perustuu samannimiseen elokuvaan, jonka kävin heti tuoreeltaan katsomassa (rooleissa mm. Riku Nieminen ja Leena Uotila). Hirveästi siitä ei muistikuvia jäänyt, josko nyt sitten teatteriversiosta paremmalla onnella jäisi enemmän mieleen. Alussa vietetään hartaita hetkiä uurnanlaskutilaisuudessa, Arton (Juha-Matti Koskelan) isä ja Leenan (Tiina Weckström) aviomies on menehtynyt. Jo tässä tilaisuudessa käy ilmi, että Arton vaimolla Marjukalla (Irina Vartia) on rahat ja oma napa mielessään. Arto on aikamoinen kontrollifriikki ja hermoheikko insinööri, vaimo pompottaa minkä ehtii ja sanelee kuviot ulkopuolelta hyvin pitkälti, mahdollinen perheenlisäys mielessään. Arton selkeästi tekisi mieli vähän vapautua, mutta kun... Ei ole miehellä töissäkään helppoa, tulevaa presentaatiota ilkutaan jo valmiiksi. Harvinaisen ärsyttävä kolmikko on muuten Rainesalo-Fagerholm-Kerminen (Samuli Muje, Marko Keskitalo ja Seppo Paajanen), takuulla entisiä koulukiusaajia kaikki ja kuin Monni sekä Pilli ja Pulla. Yksi mollaa ja kaksi komppaa vieressä.

Arto ja vaimo Marjukka (Irina Vartia) 

 Äiti Leena saa mahdollisuuden osallistua Kotkassa järjestettäviin karaoken SM-kisoihin ja Arto yrittää moisen reissun estää, kas kun Rainesalokin saattaa siellä kulmilla pyöriä ja hän kun inhoaa karaokea ja saattaisi siinä Arton ylenemismahdollisuudet jätevesihommien parissa mennä sivu suun. No, Arto lähtee äidilleen kuskiksi ja loppu onkin historiaa. Kohtalo tuo hänen eteensä Naisen (Kaisa Hela), joka myöhemmin paljastuu kuuluisaksi laulajattareksi ja karaokekisan tuomariksikin. Miten mahtaa käydä Arton urahaaveiden, vaimon viisivuotissuunnitelmien ja Leenan kisamenestyksen?

 Nyt täytyy kyllä todeta, että alkupuolella pitkästyin totaalisesti. Pyörivästä katsomosta huolimatta esitys ei oikein tuntunut lähtevän rullaamaan ja kaikki tuntui kovin väkinäiseltä. En saanut oikein otetta yhdestäkään tyypistä. Muutama hahmo lähinnä ärsytti (toki tarkoituksellakin). Osittain johtunee siitä, että paria tuntia aiemmin oli värikästä ja vauhdikasta menoa samassa paikassa. Mihin katosi kaikki ilo? Jäljellä harmautta ja tylsyyttä. Siirryttiin lasten maailmasta aikuisuuteen suoraan. Katsomosta raikunut nauru ja kupliva kiherrys oli poissa ja huomasin haukottelevani useaan otteeseen.

 Onneksi väliajan jälkeen saatiin sitten enemmän kierroksia karaokekisojen myötä ja muutenkin koko homma sai tavallaan uuden lähdön, ja aloin huomaamattani viihtyä. Itse kisoissa olisin toivonut näkeväni/kuulevani useampia lyhyitäkin suorituksia eri kisaajilta, etenkin olisi kiinnostanut rockhenkisesti pukeutuneen nuoren miehen (Arttu Soilumo) mahdollinen kappalevalinta tanssimuuveineen. Tiina Weckströmin tumma ääni ja sielukas tulkinta "Aikuisesta naisesta" katsomon kyydissä jää takuulla mieleeni, oli sen verran pysäyttävä hetki se. Aistini aktivoituivat myös Kaisa Helan ensiesittäytymisestä liehuvine takinliepeineen, siinä vasta rotunainen! Olisin itsekin saattanut jäädä suu auki tuijottamaan moista näkyä, joten ihmekös tuo että Artokin pisti uuden vaihteen elämässään silmään. Pidin kovasti myös siitä, miten Juha-Matti Koskela tulkitsi hermoilevaa Artoa, ja mikä huomattava muutos miehessä sitten tapahtuikaan kun sai itsevarmuutta lisää ja osasi irrottautua monestakin asiasta. Hyvä! Ja millä käsiliikkeellä auto lukittiin. On tainnut Arto salaa käydä flamencotunneilla?

Susanna (Kaisa Hela) ja näyttävä autostapoistuminen 

 Ylimääräistä hupia tarjosi taustan järvimaisemat ja jostain yllättäen hiljalleen ohilipuva suppailujoukko. Ja kävi myös ilmeisesti niin, että juuri kun kisoissa laulettiin "tahdon oikeesti olla sinun enkä vain leikisti rakastaa", taustalle ilmestyi saunalautta ja sen kannella juhlivaa hääväkeä? Olisiko ollut peräti häävalssi siellä meneillään. Sopi kyllä tilanteeseen enemmän kuin mainiosti.

 Vaan mikä ihme oli tämä hiljainen kalastaja haukineen? Hölkkääjät? Luin myös koko ajan, että hotellin nimi olisi Erikotkanpesä (ei siis "se kuuluisa" Kotkanpesä vaan eri) ja se olikin Merikotkanpesä.

 Päällimmäisenä jäi lopulta mieleeni se, että eletään tässä ja nyt - otetaan ilo irti, ilman suuria suunnitelmia. Nautitaan hetkistä ja elämästä. Irrotellaan ja vähän revitellään. Ei oteta kaikkea niin vakavasti! Löysätään krakaa. Lauletaan kun siltä tuntuu. Positiivisin ajatuksin poistuin, ehdin sateen alta pois bussiin ja aiempaan junaankin. Ei hassumpi päivä sitten lopulta kuitenkaan. Jos mielit itse katsomoon, lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Joonas Järventie

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Pyynikin Kesäteatteri!) 

Haastattelussa Arttu Soilumo

Nätyllä opiskelevan Arttu Soilumon tapasin Tampereella Kahvila Kaffilassa helmikuun loppupuolella 2019.

Vuonna 1993 syntynyt Arttu on horoskoopiltaan jousimies. ”Mä oon Tampereelta kotoisin, koko ikäni ollut täällä. Lahden Kansanopistossa oon ollut vuoden eli Lahdessa kävin kääntymässä, mutta sitten pääsinkin Nätylle ja palasin takaisin Tampereelle.”

Mitä teet vapaa-ajallasi? ”Leffoja katson aika paljon, se on mulle rentouttava harrastusmuoto, vaikka meneekin suhteellisen lähelle omaa alaa. Käyn usein ihan leffateattereissa katsomassa, pidän siitä tunnelmasta, ja laajalla skaalalla eri genreistä. Tykkään myös lueskella kaikenlaista pientä triviatietoa elokuviin liittyen. Liikuntaa harrastan myös, käyn lenkillä ja niin edelleen.”

Mitenkäs soittotaito? ”Osaan soittaa välttävästi pianoa, sen suhteen oon itseoppinut. En kyllä lähtisi mitään konserttia vetämään… Nätyllä tehtiin Lasten Peer Gynt ja siinä soitin sähkökitaraa, johon oli tehty mulle valmiiksi tietynlainen viritys, jotta soittaminen olisi helppoa. Kahta sointua siinä yritin, se oli elämässäni aika stressaavaa aikaa. En ollut koskaan aiemmin soittanut kitaraa. Ihan hyvin se kuitenkin meni. Paljon piti kyllä harjoitella, ja samalla piti vielä näyttää mahdollisimman coolilta”, Arttu muistelee.

Lasten Peer Gynt (c) Jonne Renvall

Mikä on ns. salainen paheesi? ”Mä tykkään nukkua tosi pitkään. Helposti menisi iltapäivällä kahteen-kolmeen. Tämä johtuu siitä, että mä tykkään myös valvoa pitkään, oon ihan yöeläjä. Yökukkuja. Mieluiten kääntäisin vuorokausirytmini niin, että öisin tekisin kaiken.”

Mitkä asiat ovat lähellä sydäntäsi? ”Kulttuuri ja taide tietysti, luonto- ja ilmastoasiat. Ihmisoikeudet, oikeudenmukaisuus. Nekin pistävät välillä valvottamaan, ja niiden kautta katson usein myös omaa työtäni.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi ammatillisessa mielessä? ”Mä miellän olevani aika hauska tyyppi - myös lavalla työilmapiirin suhteen. Saan lavalla usein hassuja ja pöhköjäkin ideoita. Huumori on lähellä sydäntäni myös ja sitä yritän viljellä, välillä liikaakin. Mulla on tanssitaustaa ja sen koen vahvuutena myös, oon aika fyysinen tekijä.”

Tykkäätkö laittaa ruokaa? ”Silloin kun on aikaa niin kyllä. Oon siirtynyt kasvisruokavalioon ja se on pistänyt tiettyjä bravuureitani uusiksi. Aiemmin lempparini oli savulohipasta.”

Tuleeko koskaan käytyä karaokea laulamassa? ”Mä rakastan karaokea! Se on varmaan yksi paheistani myös! Se on musta ihan mahtava konsepti. Hyvä porukka ja pakko ei ole laulaa, mutta jos laulattaa niin antaa mennä vaan. Musta on välillä mielenkiintoista pohtia, miksi ihmiset haluavat laulaa juuri tiettyjä biisejä. Karaokebravuurini vähän vaihtelevat, mutta nyt mulla on ollut lempparina pitkään Dingon Levoton tuhkimo. Se toimii aina! Mulla oli lapsena karaokelaitteet ja tykkäsin laulaa sitä jo silloin. Enpäs muistanutkaan!” innostuu Arttu.

(c) Vilma Rimpelä 

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit ehdottomasti osata? ”Soittotaidosta olisi kyllä eniten hyötyä, oon haaveillut etenkin kitaransoitosta ja vähän sellaisesta leirinuotiomeiningistä. Pianoa olisi hankala raahata mukanaan missään… Kannettava piano olisi kyllä kätevä! Laulua oon treenannut paljon ja sen kanssa olisi hienoa olla superhyvä ja suvereeni.”

Mikä on ollut toistaiseksi haastavin työsi? ”Kaikissahan on aina jotain… Ja kyse on myös siitä, kuinka haastavaksi homman itselleen tekee. Nätylle tehtiin hiljattain Hair – 50 years after ja se oli esiintyjämäärällisestikin isoin juttu, missä oon ollut mukana. Oli haastetta suhteuttaa omaa tekemistään kokonaisuuteen. Siinä oli todella paljon lauluakin. Nostan myös Uusi päivä -sarjan mukaan, se oli itselleni hyppy kameratyöskentelyn puolelle ja ekan vuoden tunsin olevani aika paniikissa. Se oli myös hyvin opettavainen kokemus.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Isoisäni on joskus ollut muistaakseni Tampereen Teatterissa soittajana, mutta se ei ollut hänen päätyönsä. Isäni on ollut Tampereen Työväen Teatterissa avustajana 80-luvulla. Uravalintaani on kyllä suhtauduttu aina hyvin myönteisesti vaikkei ketään tällä alalla varsinaisesti ole työskennellytkään.”

(c) Vilma Rimpelä 

Missä vaiheessa sinulla sitten heräsi kiinnostus teatteria kohtaan? Kerroit, että sinulla on tanssitaustaa…? ”Alle kouluikäisestä oon tanssinut, kyllä. Vanhempani ovat vieneet mua lapsena katsomaan teatteri-ja tanssiesityksiä. Ja päiväkodin kyselyyn kuulemma vastasin 4-vuotiaana, että ”haluan olla isona töissä paikassa Kulttuuri”. Olin ainut poika, joka halusi olla mukana kaikissa esityksissä ja kevätjuhlissa. Oon aina halunnut esiintyä ja tehdä juttuja. Swing-tansseja aloin harrastaa jo nuorena kilpaurheilumielessä. Lukion kävin Tykissä eli ilmaisutaitolukiossa ja siellä ekaa kertaa tajusin, että teatterin puolelta voisi löytyä itselleen ihan ammatti ja se voisi olla ihan mahdollinenkin uravalinta. Siellä kirkastui ajatus, että lähden tietoisesti pyrkimään tätä kohti. Lahden Kansanopistossa olin 2015-2016 ja sitä ennen olin pari vuotta Ylellä. Lahden vuosi oli hyvin intensiivinen. TeaKiin hain kolme kertaa enkä koskaan päässyt viimeiseen vaiheeseen asti. Olin sitten jotenkin ”maadoittuneempi” Nätyn pääsykokeissa, ja aloitin opinnot syksyllä 2016. Tällä hetkellä oon kolmannella vuosikurssilla kandiopintojen keskellä.”

Onko sinulla ollut koskaan jotain muuta uravaihtoehtoa mielessäsi? Suunnitelma B? ”Haaveeni ovat pyörineet kulttuurin ja taiteen parissa, ja hain Aalto-yliopistoon elokuvapuolellekin heti lukion jälkeen. Ruoka mua on kiinnostanut myös aina, ehkä olisin ryhtynyt kokiksi tai perustanut oman ravintolan. Pieni oma kahvila voisi olla ihana! Taidekahvila, ai että!”

Miksi sinä haluat näyttelijäksi? Miksi juuri teatteri vei mennessään? ”Ihan alunperin syy on ollut varmaan se, että oon löytänyt itsestäni jotain uusia puolia lavalla. Jossain vaiheessa lapsena leikkiminen ei ollut enää coolia ja teatteri oli luonteva tapa jatkaa leikkimistä ja samalla tämän maailman tutkimista. Teatteri ja näytteleminen oli yksinkertaisesti kivaa! Nykyään kivuuden lisäksi mukaan on tullut vastuu – teatteri on yksi tapa vaikuttaa ihmisten ajatuksiin. Teatteri pystyy herättelemään ja antamaan uusia näkökulmia katsojille. Tällä hetkellä koen teatterin yhtenä välineenä muuttaa maailmaa”, pohtii Arttu.

Kerro joku tärkeä oppi, jonka olet saanut tai itse poiminut tässä vuosien varrella. ”Meillä oli Nätyllä vuosi sitten Marc Gassot´n vetämä maski-ja klovneriakurssi. Siellä yhtenä päivänä saavuin jännityksen ja ahdingon kera kurssikaverien eteen tekemään klovneriaharjoitusta… Opin, että jännityksen ja epävarmuuden kanssa voi olla lavalla, mutta siihen ei kuole. Hyvin avartava ja armollinen kokemus! Tuon kurssin jälkeen on itselläni ollut lavalla ihan erilainen rauha. Lavalla voi olla erilaisten fiilisten kanssa ja tietää, että sieltä selviää.”

Onko sinulla omia ns. esikuvia, joita erityisesti arvostat tai olet seurannut tarkkaan? ”Voi, niitä on aika paljon! Mikko Roihan juttuja oon yrittänyt käydä katsomassa aina kun suinkin mahdollista. Leffapuolelta Coenin veljesten leffoissa on aina ollut tietynlaista ihanaa outoutta ja hiukan vinksahtanutta maailmaa, joka viehättää mua. Näyttelijöistä täytyy mainita etenkin Auvo Vihro, oon pitänyt hänen roolitöistään todella paljon. Vuosia sitten näin hänet Amadeuksen Salierina ja siitä se lähti. Vaikuttava roolisuoritus.”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä tai kenen kanssa haluaisit tehdä yhteistyötä, jos voisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Lars von Trierin ohjattavana haluaisin olla! Hänkin tekee mielenkiintoisia ja hienoja elokuvia, joskin välillä hyvin ristiriitaisia ajatuksia herättäviä.”

Entä kenen kanssa haluaisit laulaa dueton, vaikkapa karaokessa? ”Catsin Memory duettona Elaine Paigen kanssa! Hullu idea! Tai Tom Waitsin kanssa ihan mitä vaan.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt? ”Työviksessä olin ihan pikkuisena avustamassa Seitsemässä veljeksessä, Tampereen Ylioppilasteatterissa, Lahden Kansanopiston ja Nätyn jutuissa, Teatteri Lahjattomissa (Jonkun on oltava Pan), Teatteri F.A.Q:ssa (Takkutukkakeiju) ja Turun Nuoressa Teatterissa parina kesänä. Lisäksi oon improvisaatioryhmä Korkeapaineen jäsen.”

Mainitse muutama roolityö tai koko proggis, joka on ollut jollain tavalla itsellesi tärkeä. ”Viimekesäinen Turun Nuoren Teatterin ”Tuhat ja yksi paljastusta” oli ensimmäinen kerta kun olin itse mukana kirjoittamassa komediaa, ja olihan se kiva, että katsojat vielä nauroi vitseillemme! Uudessa Päivässä sain tehdä roolihahmoni Jimin kanssa töitä neljän vuoden ajan, se oli outoa ja myös kivaa. Se oli jännää ja kiinnostavaa aikaa, kun yhtään ei tiennyt mihin kaikkeen roolihahmoni joutuisi. Oli tosi opettavaista aikaa myös, kun mulla ei ollut aiempaa kokemusta kameratyöskentelystä. Se oli niin erilaista verrattuna teatteriin. Lukiossa tein teatteridiplomin – käsikirjoitin, ohjasin ja tein pääroolin Grande Finale -nimisessä jutussa. Tein koko esityksen dragissa ja esityksen kanssa kierrettiin festareita, ja päädyimme lopulta myös harrastajateatterifestareille Monacoon edustamaan Suomea. Se oli kyllä roolina todella kiinnostava ja haastava. Se vaati multa uudenlaista rohkeutta siinä elämänvaiheessa. Koko matka sen esityksen kanssa oli jotenkin erityinen. Minne tahansa mentiinkin, yleisö oli haltioissaan. Kaikki roolityöni ovat jättäneet jonkinlaisen jäljen, mutta nämä haluaisin nostaa esiin.”

Grande Finale (c) Elli Felin

Minkälaista teatteria haluaisit itse nähdä enemmän? ”Rohkeampaa. Rohkeampia ohjelmistovalintoja - millaisia tekstejä tehdään ja miten ne tehdään. Pitääkö katsojan olla aina katsomossa, vai voisiko sitä rikkoa jotenkin? Uusia kotimaisia kantaesityksiä haluaisin nähdä enemmän. Uutta, erilaista ja omaperäistä”

Mitä on sinun mielestäsi teatterin taika? Murtuuko se, jos sitä yrittää liikaa selittää? ”Enpäs oo miettinyt asiaa! En usko, että se mihinkään murtuisi… Taika on varmasti jokaiselle vähän eri juttu. Se voi olla tietynlaiseen maailmaan uppoutumista. Unohdat kaiken sen, mitä teatteritilan ulkopuolella on, ja on vain tämä hetki juuri nyt. Tai sitten se laajenee teatteritilasta koskemaan myös ulkomaailmaa. Teatteri pystyy venyttämään tavallaan universaaleja ulottuvuuksia, sekä aikaa että paikkaa! Teatterin taika jättää meihin katsojiin jotain pientä – joku asia jää tavallaan ”kutisemaan” esityksen jälkeen. Sitä en sitten tiedä, että onko se hyvää vai huonoa kutinaa. Se jää nähtäväksi.” naurahtaa Arttu.

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Ihmiset ovat hirveän mielenkiintoisia. Arkenakin kun kohtaa erilaisia ihmisiä ja etenkin jos on aikaa jäädä ihmisten äärelle, niistä hetkistä inspiroidun. Kontrastit ja ääripäät innostavat mua myös, ja yllättävyys. Ja ystävällisyys. Ja nykytaide, äärimmäisen kiinnostavaa ja inspiroivaa!” hehkuttaa Arttu, ja innostumme keskustelemaan hetken Kiasman ja Amos Rexin näyttelyistä.

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Lasten Peer Gyntissä mulla oli pieni monologinpätkä ja tulin verhoista lavalle tyyliin ”tatta-daa!” ja mun piti samantien aloittaa monologini. Enpä sitten kerran muistanut yhtään mitä mun piti sanoa, kädet oli jo valmiusasennossa. Puhuin aiemmin siitä klovneriakurssista ja tuossa tilanteessa pohdin, että nyt oon jo ottanut tilan ja mitähän mun pitikään sitten seuraavaksi sanoa. Jotain juustosta se taisi olla. Teksti palautui mieleeni, en tiedä kauanko siinä todellisuudessa meni, mutta tuntui kyllä ikuisuudelta. Seisoin kädet pystyssä hiljaa lavalla… Turussa kävi kesällä myös hauska tapaus. Esityksessä oli mukana myös kurssikaverini Inke Koskinen, ja meillä oli yksi duetto. Hän aloitti biisin ja kuulin, että hän laulaa niitä sanoja, jotka mun pitäisi seuraavaksi laulaa! Hän tajusi sen itsekin ja lopetti laulamisen ja huuteli mua lavalle. Onneksi se oli sketsimuotoinen juttu ja aloitettiin koko biisi sitten ihan alusta. No, Inke ei muistanut taaskaan miten omat sanansa menivät enkä ensin minäkään, kollektiivinen unohduksen hetki ja intro jo soi. Ykskaks muistin miten laulu alkaa ja sain huikattua Inkelle oikeat sanat.”

Kerro joku hyvä muisto. ”Pidin tuossa pienet syntymäpäiväjuhlat, tai ”pienet ja pienet”, ne laajeni aika isoiksi. Siellä oli paljon porukkaa ja tuli spontaani yhteinen onnittelulaulu, ja siinä mä katselin niitä ihmisiä ja tuli hirveän ihana olo. Paljon eri yhteyksistä tuttuja ihmisiä samassa tilassa ja jotenkin siinä hetkessä konkretisoitui se, että oon tavannut paljon ihania ihmisiä elämäni aikana. Monia hyviä muistoja niiden ihmisten kanssa liittyi siihen hetkeen.”

Tulevia rooleja? ”Tulevana kesänä olen Pyynikin Kesäteatterissa ”Nuotin vierestä”-jutussa mukana, pääsen ehkä laulamaan karaokeakin! Parin kaverin kanssa oon tekemässä multimediaalista tanssiteosta. Koulussa tehdään kanditeatteria yhteistyössä TeaKin kanssa, me tehdään Dostojevskin ”Muistelmia kuolleesta talosta”. Huhtikuussa ensi-illassa ja sitä esitetään Teatterimontussa.”

Muistelmia kuolleesta talosta (c) Mikko Kelloniemi 

Onko sinulla jotain mottoa? ”Itselleen pitää osata nauraa.”

Osaatko imitoida ketään? ”Mä oon hirveän huono imitoimaan! Viime kesänä yritin imitoida Paavo Väyrystä, mutta ”jostain syystä” koko kohtaus poistettiin esityksestä.”

Mikä sarjakuvahahmo tai joku muu fiktiivinen hahmo haluaisit olla? ”Haluaisin olla Helmiä sioille-sarjakuvan possu. Hölmö ja naiivi, mutta maailman sydämellisin hahmo.”

Jos sinusta tehtäisiin supersankari, mikä olisi supervoimasi ja hahmosi nimi? ”Olisi hienoa saada kaikki ihmiset nauramaan ja olemaan iloisia. Sen nimi olisi Naurunaamiotyyppi. On kyllä maailman huonoin supersankarinimi, hahah. Sillä olisi värikkäät ja räikeät vaatteet päällä, glitteriä ja led-valoja ja iso tukka! Ja viitta! Puku voisi olla pörröisen pehmoinen, ja se liikkuisi pomppukepillä!”

Jos ihminen menisi syksyllä talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräisit kesken kaiken? ”Olisi ihanaa nukkua pitkään! Ottaisin kaakaota ja kirpeitä karkkeja. Ei ne kyllä sovi yhteen, mutta ei haittaa. Jotain hyvää katsottavaa ottaisin myös. Buffy, vampyyrintappaja- dvd-boxit ottaisin! Ja lämmin viltti ja paljon tyynyjä.”

Jos voisit aikakoneella palata menneisyyteen johonkin tiettyyn aikakauteen tai hetkeen, minne menisit? ”Ekana mulle tuli mieleen dinosaurukset. Olisi niiiin siistiä nähdä niitä. Mutta entä jos joku lentolisko nappaisi? Ai voi turvassa katsella, no hyvä!”

Hieno yhteiskuva jälleen 

Jos sinun elämästäsi tehtäisiin esitys, millainen se olisi? ”Tyyliltään se olisi tragikomedia – hirveästi hauskoja elementtejä, mutta kirpeä totuus paljastuisi. Siellä voisi tarjota niitä kirpeitä karkkejakin koko esityksen ajan. Mukana olisi tosi massiivisia shownumeroita ja välillä jotain todella pienimuotoista. Kantaesitys olisi Colosseumissa, ja sen jälkeen sitä esittäisi pienemmillä lavoilla. Mun roolissani olisi Gary Oldman. Hän on hyvin muuntautumiskykyinen.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Olen menossa lautapeli-iltaan kavereitteni kanssa.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Krumeluuri

Mistä sanasta pidät vähiten? - Kökkö

Mikä sytyttää sinut? - Rakkaus

Mikä sammuttaa intohimosi? - Viha

Suosikkikirosanasi? - Perkele

Mitä ääntä rakastat? - Tuhina

Mitä ääntä inhoat? - Pieru

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Presidentti

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Poliitikko

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Hyvin meni.” Ja samalla kertoisi terveisiä paikalle ensin ehtineiltä tutuiltani, että täällä jo odotellaan.

Huom! Artulla on myös nettisivut. Sinne pääset tästä linkistä. 

Takkutukkakeiju / Teatteri FAQ

Takkutukkakeiju / Teatteri FAQ, Tampereen Ylioppilasteatteri

Yhteistyössä mukana Pyynikin Kesäteatterisäätiö ja Seta ry

Ensi-ilta 17.6. 2016, kesto noin 40min (ei väliaikaa)

Käsikirjoitus Sonja Halla-aho ja Sahin Cengiz
Ohjaus Henry Pöyhiä
Musiikki Pekka V Louhimo
Koreografia Arttu Soilumo
Puvustus Jonna Heikkinen (Vihree Kala)
Lavastus Sahin Cengiz
Valot Heikki Tavilampi

Lavalla : Sonja Halla-aho, Henry Pöyhiä, Arttu Soilumo ja Veera Herranen

 Vähän on ollut sellainen olo viimeaikoina, ettei mikään oikein kunnolla innosta. Olen käynyt ahkerasti teatterissakin, mutta fiilis on ollut jälkikäteen luokkaa "ihan ok". Eli jotain on uupunut. Keskiviikon vapaapäiväkin meni miettiessä, että lähteäkö vai jäädä. Ei olisi millään huvittanut lähteä taas Tampereelle (neljättä kertaa viikon sisällä), mutta kun Takkutukkakeiju kiinnosti kovasti ja ei ollut aavistustakaan, milloin sen pystyisin seuraavan kerran näkemään... Lähdin sitten matkaan, vähän vastentahtoisesti tosin.

 Ennalta tiesin, että 'Takkutukkakeiju' on uuden sukupolven lastensatu ja työryhmästä löytyy paljon porukkaa hienon 'Jonkun on oltava Pan'-jutun takaa (pari tuttua nimeä myös Suomen Komediateatterin proggiksista). Teatteri FAQ taas on perustettu tarpeesta kertoa aiheista, jotka ovat läsnä 2000-luvun lasten elämässä, mutta joihin lastenteatteri ei ole vielä ymmärtänyt tarttua. Tässä Takkutukkakeijun tapauksessa aiheena on transsukupuolisuus ja erilaisuus, joita käsitellään sadun keinoin.

Krokanttia ei paljoa naurata 

 Samaan näytökseen oli sattumalta lipun varannut myös bloggaajakolleega Katri, ja menimme sitten kimpassa katsomoon. Matkalla tuli jo ihasteltua mielikuvitusta kutkuttelevaa metsäistä lavastusta. Tuli pieni mieliteko mennä piileskelemään kuusen alle kera keksien, mehun ja sarjakuvalehtien. Katsomossakin riitti hupia heti alkuun, kun edessäni istunut pikkupoika pyysi minua tuosta noin "leikisti niinku repimään keijun kuvan pois" mainoslappusesta. Tein työtä käskettyä. Pojalla oli muutakin asiaa, mutta se meni ohi ja sitten varsinainen esitys jo alkoikin. Puhelimiakin kehoitettiin sammuttamaan ja jostain kuului kirkkaalla lapsenäänellä "Minullapa ei oo puhelinta ollenkaan!"

(Huom! Sisältää juonipaljastuksia ;) )

 Lavalle tupsahti Krokantti (Veera Herranen), menninkäismäinen rastatukkainen ja siivet roikkuen tepasteleva keiju. Pian paikalle liihottelivat myös Krokantin äiti ja isä (Sonja Halla-aho ja Arttu Soilumo), kaksi värikästä valopilkkua joilla oli niin laulutaitoa kuin tanssikuviotkin hallussa. Krokantti yritti parhaansa mukaan pysyä kuvioissa mukana, mutta eihän siitä mitään tullut eikä lauluääntäkään ollut. Kovasti tunsin sympatiaa Krokanttia kohtaan ja meikä samaistui välittömästi. Vanhemmat hehkuttavat tulevia Hattarakarnevaaleja, jonne kaikkien pitäisi pukeutua samalla tavalla räväkästi ja mussuttaa hattaraa, kuten tapana on. Mutta kun Krokantti ei tykkää hattarasta yhtään! Popsisi paljon mieluummin popcornia. Krokantti tuntee olevansa epäonnistunut keiju ja pettymys vanhemmilleen, kun ei sovi näiden muovaamaan muottiin mitenkään. Hän lähtee maailmalle tutkimaan keinoja, miten voisi tulla paremmaksi keijuksi. Hän tulee myös lukeneeksi 'Mitä keijua??!!'-lehdestä, jotta kuuluisa tanssipari Harald ja Ronald (Henry Pöyhiä ja Arttu Soilumo, en tosin muista kumpi oli kumpi) olisi lähistöllä esittämässä showtaan ja menee ukkojen pakeille ensitöikseen, josko heiltä vaikka oppisi niitä tanssiaskeliakin. Äijäthän pistävät melkoisen shown pystyyn! Meno on aluksi kankeaa, mutta kun vauhtiin päästään niin kyllä jalka nousee. Kukaan ei lähde sen enempiä selittelemään sitä, että Harald ja Ronald ovat oikeastikin pari. Ne vaan nyt on niin kuin paita ja peppu ja luodut toisilleen, ja sillä siisti. Ukot steppailevat onnellisina takaoikealle.

Arttu Soilumo ja Henry Pöyhiä 

 Seuraavaksi Krokantti törmää prinsessa Salliin (Sonja Halla-aho), joka ei halua olla prinsessa lainkaan ja on heittänyt rimpsumekkonsa ties minne. Hänpä haluaa olla paljon mieluummin supersankari ja kulkea viitta liehuen kuin kytätä ikkunassa prinsseistä haaveksimassa. Kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta! Krokanttikin alkaa pikku hiljaa hiffata, että mistä kiikastaa. Miten voisi olla parempi keiju, jos ei tunne olevansa keiju ensinkään vaan jotain aivan muuta? Jos voisikin vaan olla parempi Krokantti? Seuraavaksi tie vie Viisaan Puun (Arttu Soilumo) luokse, joka viisauksien lisäksi tuntuu viljelevän hykerryttävän paljon erinäisiä sanaleikkejä ja puujalkavitsejä ja toki asiaakin. Seuranaan hänellä on pari laulavaa hahmoa, jotka nähdessäni meinasin tipahtaa tuolilta. Nehän olivat kuin suoraan Muppet Showsta tahi meikäläisen suunnittelemat eräätkin vampyyrimusikaalin sukkatyypit!

 Lopulta sitten Krokantti (tuttavallisemmin Kroke) tutustuu tooooosi hurjiin ja pelottaviin peikkoihin joista oli varoiteltu pitkin näytelmää (yhden nimi oli Jyrki) ja lamppu syttyy. Haa! Tässäpä syy, miksi olo ei tuntunut 'omalta' keijuna. Vaaditaan sitten rohkeutta ja itsensä hyväksymistä, ja vanhemmillehan on tärkeintä se, että lapsi on onnellinen omana itsenään. Näin ainakin pitäisi olla, ja ehkä siellä sydänalassa voisi vähän kouraista katsomon puolellakin.

Iskä ja äiskä ja Krokantti

 Että näin tärkeä asia oli saatu mahtumaan näin lyhyeen kestoon ja tämmöiseen muotoon! Mitään ei selitelty eikä lässytetty, vaan hurmaava esitys oli oivalluksia, asiaa, huumoria, ihania pukuja ja tanssikuvioita sekä muikeaa musiikkia täynnä (sävellyksistä vastannut Pekka V Louhimo se kanssa ehtii joka paikkaan, hattua nostan!) Rakastuin ihan kaikkiin hahmoihin erikseen ja yhdessä, ja sain tästä valtavasti iloa ja energiaa. Yhtään ei enää harmittanut se, että tuli lähdettyä Tampereelle. Lähtisin uudestaankin katsomaan. Mites nämä tämmöiset ns, mustat hevoset onnistuukin aina menemään kärkeen ohi kaiken muun ja kauanodotetun? Sitä sietää mietiskellä tarkemminkin.

Supersankari 

 Näin muuten voisi todeta, etten oikein itsekään aina tiedä mikä ja kuka oikein olen. Peikkomainen keiju minäkin. Eipä juuri prinsessamekot ja kotileikit meikää lapsena kiinnostaneet, meikä kiipeli mieluummin tarzanina puissa ja toivoi joulupukilta autorataa nukkien sijaan. Keiju olen silti, mutta peikkomaisella twistillä, ja minua ei onneksi pakkopuettu mekkoihin lapsena koska niissä en viihtynyt alkuunkaan. Katselin hiljakkoin telkasta dokumentin transsukupuolisista lapsista ja heidän vanhemmistaan. Äärimmäisen kiinnostava ja ajatuksia herättävä dokkari oli se, aivan kuten tämä Takkutukkakeijukin. Seuraavaa proggista innolla odottaen! Lastennäytelmänähän tätä markkinoidaan, mutta kyllä suosittelen ihan kaikille tätä esitystä, ja seuraavaksihan Takkutukkakeijua voi nähdä Helsingissä ja heinäkuun puolella taas Tampereella. Lisäinfoa esityksistä, lipuista ym. Facebookista.

 Toinen hupi alkoi sitten varsinaisen esityksen jälkeen, kun lapsille ja lapsenmielisille oli kolmenlaista toimintaa kehitelty... Sai mennä tekemään kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä Sallin kanssa, tämä jäi nyt sattuneesta syystä väliin koskapa en ole kaiketi muutamaan kymmeneen vuoteen kupperskeikkoja tehnyt (muuta kuin vahingossa) enkä koskaan yhtään kärrynpyörääkään. Sitten sai Krokantin ja Jyrki-peikon kanssa askarrella ihtelleen hienon rohkeusrannekkeen, ja hieno tulikin!

Tallen rohkeusranneke ja Lainahöyhenissä-rintamerkki :) 

 Rohkeusranneke ranteessa sitten viimeiselle etapille takaisin saliin, jossa hempeän musiikin siivittämänä sai tanssata isäkeijun kanssa pitkin parkettia. Olisittepa nähneet... Hihih, mukaan liittyi tuntemattomaksi jäänyt herrasmies, jolla oli ihan uniikit askelkuviot! Muodostimme piirin, jossa kukin vuorotellen meni vetämään omia kuvioitaan keskelle. Tämä jäi nyt sitten minun, tämän miehen ja isäkeijun kontolle koko homma ja kuten arvaatte, homma lähti käsistä. Suunnittelimme perustavamme miehen kanssa tanssiryhmän Tonnikeijut (nimen kanssa vielä kaiketi hiomista) ja varaamme ensi kesäksi Tampere-talon, jossa tuleva spektaakkeli esitetään. Paikalle vielä Santtu-Matias Rouvali kiharoineen ja Tampere Filharmonia. Täysi sali, tyhjä estradi ja sitten mies sipsuttaa toisesta laidasta ja minä toisesta. Oi jestas mikä menestys! Just kun päästiin vauhtiin, niin piti lähteä junalle ja kyllä harmitti. Kaikki kiva loppuu aina kesken. Hei sinä tuntematon balettimies, jos luet tämän niin ota yhteyttä hehehehheh.

 Ja hei, oli muuten mahtavaa huomata, että nyt se meni ohi että 'mikään ei tunnu miltään'. Kyllä tuntuu! Sain ilon ja riemun elämääni takaisin! Jihuuuuu! Tämä oli muuten myös tiettävästi 800. näkemäni esitys vuosien saatossa, joten ei hassumpi virstanpylväs. Toivottelen Takkutukkakeijun myötä kaikille oikein hyvää juhannusta. Eläkäähän ihmisiksi ja palataan asiaan taas ensi viikolla, silloin luvassa muutamakin erittäin mielenkiintoinen juttu.

Esityskuvat (c) Sahin Cengiz

(näin esityksen kutsuvieraana, lämmin kiitos kutsusta!)

Jonkun on oltava PAN / Teatteri Lahjattomat

Jonkun on oltava PAN - musikaali / Teatteri Lahjattomat

Ensi-ilta 29.3. 2015 (Teatteri Siperian tiloissa), kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Sonja Halla-aho, Arvo Jean-Michael Saarinen, Pedram Notash ja Pekka V. Louhimo

Ohjaus Stephen Morgan-MacKay

Musiikki (säv/san/sov) Pekka V. Louhimo

Rooleissa : Pedram Notash, Arvo Jean-Michael Saarinen, Sonja Halla-aho, Eero Aleinikov, Minna Helkiö, Arttu Soilumo, Taneli Läykki, Markus Mörttinen, Pekka V. Louhimo, Matias Laatu ja ääniroolissa Petra Karjalainen

 Saan runsaasti vinkkejä pienempien ja vähemmäntunnettujen teatteriryhmien esityksiin ja kiinnostukseni herää. Hyvistä yrityksistäni huolimatta aikani ei millään riitä ihan kaikkea koluamaan läpi, pitäisi ensin voittaa lotossa ja sen jälkeen ottaa sapattivapaata töistä. Joskus sitten sopii aikataulut kohdalleen ja näin kävi tämän kanssa. "Jonkun on oltava PAN" on Teatteri Lahjattomat-ryhmän ensimmäinen produktio, ja juuri tänään olen varsin iloinen siitä, että onnistuin pääsemään paikalle.

 Työryhmä on tarttunut tuttuun tarinaan Peter Panista ja lähestynyt sitä hiukan eri vinkkelistä. Mikä-mikä-maassa toki seikkaillaan ja kohdataan merirosvoja, Kapteeni Koukku sekä Helinä-keiju. Peter Pan on napannut meidän maailmastamme mukaansa Janin ja Venlan, älypuhelinkin navigaattoreineen lähtee matkaan mukaan ja aiheuttaa perillä monenmoista hämmennystä.

Pan, Helinä ja Koukku (c) Heikki Järvinen 

 Ennen esityksen alkua salissa tunnelmoidaan pianon ja kitaran sulosoinnuin. Tumma, tyylikäs mies katselee surumielisenä kaukaisuuteen. Hänellä on selkeästi jotain kerrottavaa. Keskellä näyttämöä on tuoli, jonka päällä odottaa ottajaansa koukku. Tarina saa heti siivet alleen ja olen heti vaikuttunut etenkin kekseliäästä puvustuksesta (kiitos Jonna Heikkiselle) sekä musiikista, joka vie minut hetkessä kauas pois. Porukka laulaa komeasti ja moniäänisesti heti alkupuolella ja kylmät väreet vilistää selässä ja niskassa, se on aina hyvä merkki.

 Tarina vie mennessään. Ensinnäkin minut hurmaa valtava energia, joka näistä nuorista huokuu. Nyt on tekemisen meininkiä ja intohimoa omaa juttua kohtaan. Hiukkaakaan ei tarvitse katsomossa jännittää kenenkään puolesta, kukaan ei seisoskele pökkelönä omaa vuoroaan odottamassa. Ilmaisu on rentoa ja varsin ilmeikästä on porukka myös. Uusi termi trikkaus tulee minulle myös tutuksi. Näyttäviä taistelukoreografioita nähdään myös ja oikeasti vähän jännittää että miten tässä oikein käy. Kuka on pahis ja kuka on hyvis, ja hurjakin tyyppi väläyttää herkkää puoltaan. Kannattaa vaalia sisäistä valoaan, sillä se jos mikä kantaa. Ja minä en ainakaan halua kasvaa koskaan täysin aikuiseksi!

(c) Jani Talonen

 Esitys alkoi elää omaa elämäänsä pääni sisällä. Visioin tyypit ulkoilmaan, hämärtyvään kesäiltaan temppuilemaan. Olin jossain ihan muualla kuin kolkohkossa teatterisalissa. Folk-henkisestä musiikista pidin todella paljon, etenkin viulusta ja rytmeistä. Helinä-keiju (Sonja Halla-aho) oli huikea näky, mieleeni tuli Tolkienin maailman haltiattaret. Roolihahmoista mieluisia uusia tuttavuuksia olivat varsinkin nuorta Tuukka Huttusta muistuttava Pekka V. Louhimo (Sinisilmän ja Varpusen rooleissa), häneltä hoitui niin koominen kuin vakavakin puoli sekä pystytukkainen Voikka (Taneli Läykki), joka heitteli volttia siihen malliin että ihan meni meikäläisellä pää pyörryksiin. Mieleeni painui myös uskomattoman herkät kasvot omaava Peter Pan (Arvo Jean-Michael Saarinen), laulutaidoiltaan esiin nousi Venla (Minna Helkiö). Peter Panista tuli mieleeni myös nuori Martti Katajisto... (nuorempi polvi googlettakoon)

(c) Jani Talonen

 Koko esitys kuitenkin kulminoitui parhaiten Kapteeni Koukun (Pedram Notash) kasvoissa ja olemuksessa. Mikä palo ja loiste silmissä! Siitä näkee, että tekijä uskoo omaan juttuunsa ja sen pystyy katsoja myös aistimaan. Huikeaa, että sellaista tuiketta vielä näkee satojen nähtyjen esitysten jälkeen. Ihan siksi kannattaa mennä katsomaan tämä seikkailu.

 Ainoat miinuspuolet tulee vähän kohlosta tilasta, esitys olisi vaatinut ehdottomasti suuremman lavan ja siten lauluvoima ja volyymi ei olisi ihan vyörynyt päälle paikoitellen. Ääntä nimittäin tästä porukasta lähtee ja välillä vähän liiankin kanssa. Teki mieli laittaa ääntä vähän hiljemmalle, jos se olisi ollut yleisöstäkäsin mahdollista. Laulujen sanoista ja repliikeistä ei aina myöskään tahtonut saada selvää, niiltä kohdin tuli sitten vain seurattua yleistä meininkiä.

 Ehdottoman kiinnostava porukka tämä Teatteri Lahjattomat! Jos ensimmäinen proggis on tätä luokkaa, nousee rima kyllä aika korkealle seuraavan suhteen. Taitoa, monipuolisuutta ja lahjakkuutta kyllä löytyy vaikka muille jakaa. Teatterikärpänen pistää erityisseurantaan tämän sakin...

 Jonkun on oltava PAN saa vahvat neljä tähteä ****. Esityspäiviä tämän linkin alta.

(c) Heikki Järvinen