Love me tinder / Emma-teatteri ja Turun Kaupunginteatteri

Love me tinder / Emma-teatteri ja Turun Kaupunginteatteri

Ensi-ilta 31.5. 2018 Naantalin Emma-teatterissa, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Minna Koskela, Petja Lähde ja Satu Rasila
Ohjaus Mika Eirtovaara
Lavastus Jani Uljas
Pukusuunnittelu Tiina Valkama
Valosuunnittelu Mika Randell
Äänisuunnittelu Tuomas Rissanen
Naamioinnin suunnittelu Anna Kulju

Rooleissa : Miska Kaukonen, Rinna Paatso, Maruska Verona ja Jarkko Pajunen (lavalla piipahtavat myös näyttämötekniikan miehet Riku Suvitie ja Arttu Aarnio)

 Visiitti Naantaliin on ollut pitkään jo kesäinen perinne ja aiempina vuosina olemme nähneet hupailuita niin Linnan juhlista, jääkiekosta kuin Fingerporistakin. Aiheet ja näyttelijät ovat vaihtuneet, mutta niinhän se on että kahta en vaihda : toinen on pyörivä lava hirmuisella tahdilla vaihtuvine hahmoineen ja toinen on Miska Kaukonen. Tietynlaista menoa osaa siis odottaa ja ihme on, jos ei esityksen aikana ainakin kertaalleen meinaa naurusulake kärvähtää pahasti.

 Tällä kertaa aiheena on deittailukulttuuri ja rakkaus noin yleensä sekä erityisesti Tinder. Sovellus on minulle nimenä tuttu, mutta ei käytännön tasolla ja tiedän muutaman tuttavani käyneen treffeillä sovelluksen kautta. Sinkkuja ovat edelleen. Hassu sattuma oli se, että ensimmäisenä lavalle astelee itse Amor (Miska Kaukonen), sama hahmo kun heilui tätä reissua edeltävänä iltana Hämeenlinnan Uuden Kesäteatterin lavalla myös, yhtä surkein tuloksin ja välinein. Amorin jouskari on päässyt aika pahasti löystymään ja nuolet eivät jaksa lennellä metriä kauemmas. Jotain tarttis tehdä, mutta mitä. Amor lähtee etsimään parempia vehkeitä ja siinä sivussa sitten marssitetaan estradille hengästyttävällä tahdilla kaikenlaista rakkauteen ja treffailuun liittyvää.

Amor

 On pikadeittejä, Tinder-kuvan päivitystä, parinvaihtoa, senioreiden sinkkukerhoa, legendaarisia tv-ohjelmia ja iMan-palvelua. Välillä Amor ramppaa hankkimassa uusia työvälineitä eräänlaisen takuumiehen luota, ja Daruden Sandstorm villitsee yleisöä. Meikäläisen nauruhermoon upposi parhaiten vanhusten senssikerho, jossa Jarkko Pajusen esittämä papparainen ilmoitti saaneensa munastaan hyrrän (ja meidän isäntä vieressä oli kuolla nauruun, sillä hän sai viime pääsiäisenä munastaan hyrrän myös!) sekä Pajusen hahmo myös pikadeiteillä, missä "ensivaikutelma ratkaisee". Katsomoon asti kirmasi Maruska Veronan pikadeittailija ja äijä perässä ties monettako kertaa jaarittelemassa, mistä kaikesta on tässä viime vuosien aika selvinnyt. Kovasti huvitti myös Miska Kaukosen ehtymätön kavalkadi erinäisiä peruukkimiehiä käännettyine lahkeineen - ja jestas se "tuhauttaja-mies", jonka edessä Rinna Paatson roolihahmo oli tiettyyn pisteeseen asti sulaa vahaa ja valmista kamaa vaikka mihin. Tosi villit treffit saivat myös aikaan duo Paatso-Pajunen, joista toinen vielä pitkissä kalsareissa. Täytynee myös tunnustaa, että minullakin on ikäviä kokemuksia tulisesta ruuasta deittien (ja myös teatteriesitysten) yhteydessä, eipä siitä sen enempää... Nähtiinpä myös vaihtoauto-tyylistä kauppaa edellisten vuosimallien miehillä ja ehkäpä itsekin olisin näistä esitellyistä malleista langennut ensiksi Riku-nimiseen 80-luvun yksilöön, hinnasta viis.

Senioreiden sinkkukerho 

Kuuma seksikohtaus menossa 

 Se täytyy sanoa, että esitys, jossa on mukana Tommi Läntisen Via Dolorosa, paljon irtoviiksiä ja pulisonkeja (niin naisilla kuin miehilläkin) ja muutama pokan pettäminen toimii minulle loistavasti. Pari suvantovaihettakin mukaan mahtui, mutta eipä nämä ennenkään ihan täyttä tykitystä ole olleet. Kasvoilleni oli jämähtänyt kestohymy ja se on merkki siitä, että tykkäsin kovasti. Kesän parhaat naurut sain Naantalissa ainakin toistaiseksi, ja tähän oli hyvä päättää kesäkuun pieni kesäteatteriputkeni. Erityispointsit jälleen kerran lavan takana ahkeroivalle porukalle, duunia riittää ja hahmoa hahmon perään puleerattavaksi.

Napakymppi menossa 

 Mahtoiko Amor hurmauskiharoineen saada jouskarinsa kuntoon ja pääsikö vihdoin lomalle? Se jääköön salaisuudeksi, joka kannattaa selvittää ihan itse.

 Muuten : kerran Muumimaailman siltaa saareen kävellessämme vastaan tuli kapinen kettu, nyt tuli bongattua orava ja kotimatkalla lisäksi lukuisa määrä hevosia ja lehmiä, kolme peuraa ja yksi hirvi. Näillä elukoillahan ei tietenkään ole mitään tekemistä itse esityksen kanssa, mutta tulipa mainittua. Kerrottakoon myös, että ennen esitystä nautin rantakahvilassa elämäni ensimmäisen Aperol Spritzin ja savulohivohvelin. Hyvä yhdistelmä!

Esityskuvat (c) Otto-Ville Väätäinen

(Näin esityksen vapaalipulla, kiitos Turun Kaupunginteatteri ja Emma-teatteri!)

Tämä mies... voi hyvää päivää! 

Haastattelussa Jarkko Pajunen

 Jarkko Pajusen tapasin maaliskuun lopussa 2016 Steam Coffee-kahvilassa Helsingin Kaisaniemessä.

Vuonna 1970 syntynyt Jarkko on horoskoopiltaan neitsyt. ”Oon syntynyt Varkauden aluesairaalassa. Ihan vähän aikaa asuttiin Jyväskylässä, mutta alle parikymppiseksi asti asuin Kuopiossa. Työn puolesta oon asunut vaikka missä, koska oon koko urani ollut freelancer ja siten vieraillut monessakin paikassa, mutta pitempiä aikoja en ole muualla asunut. Tällä hetkellä asun Helsingissä.”

Mitä harrastat? ”Ne liittyy aika pitkälti työhöni jollakin tavalla, eli lukeminen ja elokuvien katselu. Yleensä oon lukenut jotain teatteriin liittyvää, jos on työn alla jokin juttu ja syventänyt aihetta lukemalla siitä lisää. Viime aikoina oon innostunut lukemaan elämäkertoja, itse kun pyörin paljon fiktion parissa. Esimerkiksi Lauri Meren kirjoittama Jussi Jurkan elämäkerta oli todella hyvä ja mielenkiintoinen, siinä tuli samalla paljon suomalaisen teatterin historiaakin. Nyt mulla on täysin uusi harrastus – pilates! Se on mulle tärkeä harrastus, koska tässä alkaa ikää tulla ja mulla oli selkä aika huonossa kunnossa, työ on kuitenkin hyvin fyysistä. Pilateksen aloitettuani selkäongelmat katosivat. Suosittelen! Kyllä mä kävelenkin aika paljon, mutta ei mulla mitään sellaisia varsinaisia harrastuksia ole, koska ei ole aikaa keskittyä niihin kunnolla.”

Osaatko soittaa jotain soitinta? ”En kyllä lähtis kehumaan asialla. Oon mä kitaraa rämpyttänyt ja jotain rytmisoittimia soitellut, en muuta.”

Mitkä ovat omasta mielestäsi sinun vahvuutesi/erikoistaitosi ammatillisessa mielessä? ”Mä laittaisin kyllä vahvuudekseni sen, että mä ainakin pyrin olemaan mahdollisimman laaja-alainen ja joustava. Jotain osaan paremmin ja jotain huonommin, jotain opin ja jotain en opi koskaan. Erikoistaidoksi voisi mainita sen, että välillä intoonnun tanssimaan todella epämääräisellä tavalla. Modernia tanssia, eikä siihen tarvita edes musiikkia”, Jarkko naurahtaa.

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit osata? ”Kaikkeahan sitä voisi osata paremmin. Oon alkanut tykätä musikaaleista paljon, mutta oon myös hyväksynyt sen, etten pysty itse laulamaan niin hyvin mitä niihin vaadittaisi. Oon ollut musiikkinäytelmissä mukana ja se olisi vielä hienompaa, jos olisin parempi laulaja. On myös olemassa sellaisia osa-alueita, joista en edes tiedä mitään! Uutta tekniikkaakin on tulossa teattereihin, 3D:tä ja muuta. Maailma muuttuu. Yleisö tulee kohta katsomaan meitä hologrammeina ja itse maataan jossain Bahamalla. Itse en sellaista ihan välttämättä haluaisi nähdä, mutta sinne suuntaan maailma on menossa.”

Mikä on ollut suurin haaste, joka on tullut urasi varrella vastaan? ”Vaikea sanoa, koska kaikkiin liittyy jotain haastetta aina… Olihan se kyllä aika erikoista, kun olin Italiassa näyttelemässä yhdessä elokuvassa, enkä osannut sanaakaan itse kieltä ja silti näyttelin italiaksi. Mulla oli ihan kunnolla repliikkejäkin, eikä niitä edes dubattu paremmiksi jälkikäteen. Ei sen mun roolihenkilöni tarvinnut puhua mitään hyvää italiaa, mutta kuitenkin! Jokaiseen juttuun on kyllä liittynyt jotain erikoista. Joskus on todella paljon tekstiä, joka pitää saada toimimaan ja joskus on niin, että tekstiä ei ole ja rooli pitää hallita jotain muuta kautta.”

Onko suvussasi muita teatterialalla tai muulla taiteellisella alalla olevia? ”Ihan lähisuvusta ei ole, mutta serkkujani on kyllä teatterialalla. Ukkini oli esittänyt joskus nuorukaisena Tukkijoella-näytelmässä Pölhö-Kustaan roolin ja olisi ollut kiinnostunut näyttelemisestä enemmänkin, mutta joutui sitten 17-vuotiaana sotaan. Sota sotki monella kuviot.”

Jarkko Pajunen (c) Teatterikärpänen

Milloin olet itse kiinnostunut teatterista/näyttelemisestä? ”Se meni niin, että varsinaisesti mä kiinnostuin siitä yläasteen lopussa tai lukion alkupuolella. Sitä ennen näytteleminen oli mulle täysin vieras ajatus, tosi pelottavaa ja kummallista. Sitten se varmaankin meni niin, että ensin mä kiinnostuin äidinkielessä ainekirjoituksesta ja sitä kautta teatterista, mulla tapahtui vain joku naksahdus päässä. Käytiin jotain varmaan äidinkielentunneilta katsomassakin. Koulussa jouduin tekemään esitelmän jostakin näytelmästä ja menin kirjastoon. Yritin valita kaikista lyhyimmän tekstin, koska en olisi kuitenkaan kovin pitkää tekstiä jaksanut lukea. Päädyin lainaamaan Beckettiä, ja innostuinkin siitä ihan valtavasti! Teksti oli 'Viimeinen ääninauha' ja tein siitä jonkun esityksenkin – laitoin banaaninkuoria piirtoheittimelle ja sellaista. Beckett on edelleenkin mun suosikkini näytelmäkirjailijoista.Alkukiinnostuksen jälkeenhän oon ollut sitten ihan koko ajan kiinnostunut teatterista. Mähän pelasin ennen tosi aktiivisesti jääkiekkoa ja olin siinä tosi hyvä, ja sitten lopetin pelaamisen kuin seinään ja menin Kansalaisopiston näytelmäkerhoon.”

”Toinen juttu oli sitten se, että Kuopion Kaupunginteatterissa vieraili kuuluisan liettualaisen Eimuntas Nekrosiuksen ohjaama Vanja-eno ja jostain olin saanut lipun sitä katsomaan. En ymmärtänyt siitä yhtään mitään, en Tsehovista enkä kielestäkään, mutta esitys oli mielettömän vaikuttava alusta loppuun. Eikä ihme, siitä versiosta puhutaan vieläkin. Mä näin siis vähän vahingossa parhaimman näytelmän kymmeniin vuosiin, enkä ymmärtänyt siitä mitään mutta kuitenkin ymmärsin. Koin jonkinlaisen valaistumisen siellä ja salakavalasti mulle taisi tulla vahva tunne siitä, että minäkin haluan näyttämölle. Hain sitten Teatterikouluun ja ensiyrittämällä 18-vuotiaana pääsin/jäin ensimmäiselle varasijalle.”

”Ennen TeaKia mä olin Kuopion Ylioppilasteatterissa ja sitten meillä oli sellainen poikkitaiteellinen ryhmä, jonka kanssa käytiin Moskovassakin esiintymässä 80-luvun lopulla. Meillä oli 'Hirvensormus-show', ja siinä oli eläinhahmoja, sähkökitaroita, rumpuja ja kaitafilmejä. Se oli ihan undergroundia, vähän nykyajan meininkiä.”

”Tampereella Nätyn pääsykokeissa tuli myös käytyä (siellähän oli Spede Pasanenkin raadissa) ja siellä tutustuin Sesa Lehtoon, ja Milko Lehto oli päässyt TeaKiin ohjaajapuolelle. Mä muutin sitten Helsinkiin myös ja perustettiin teatteriryhmä nimeltään 'Hullut siat'. Kirjoitettiin omia tekstejä ja niitä sit esitettiin 90-luvun alussa. Pääsin sitten Helsingin Yliopistoon lukemaan kotimaista kirjallisuutta, se jäi sit kesken. Koko ajan on ollut jotain projektia päällä. TeaKiin pääsin 1993 ja valmistuin 1997.”

Mikä sinulla oli kirjallisen lopputyön aiheena? ”Se oli tavallaan tutkimus, jonka nimi oli 'Roolihenkilön katoileminen' ja se oli prosessikuvaus taiteellisesta opinnäytteestäni, joka oli Espoon Kaupunginteatterissa nähty Lanford Wilsonin näytelmä 'Polta tämä'. Se oli hieno juttu ja mulla iso, hieno rooli. Se rooli oli muuten alunperin kirjoitettu John Malkovichille eikä sitä ole Suomessa esitetty sen enempiä. Löysin opinnäytteeni pari vuotta sitten yhdestä pahvilaatikosta, luin hiukan ja mietin, että onpas fiksua ja kirkasta ajattelua, ja että tähän täytyykin palata ajan kanssa myöhemmin. Havainnot olivat hyvin aitoja ja tarkkoja, en ollut sensuroinut mitään”, muistelee Jarkko.

Oliko sinulla ns. B-vaihtoehtoa urasuunnitelmaksi? ”Mustahan piti tulla ammattilaisjääkiekkoilija ja sitten vaan keksin, että eipä musta tulekaan ja menin Kansalaisopistoon. Peli oli pelattu siinä. Oli mulla joskus sellainen kausi, että onko näytteleminen sittenkään mun juttuni. Ajattelin, että taidan ruveta kirjoittamaan, ja oon mä näytelmä -ja kuunnelmatekstejä kirjoittanutkin, ja koitin tutkia sitä asiaa enemmänkin, mutta kaikki johti koko ajan takaisin näyttelemiseen. Mulla oli siis pieni kyselyvaihe päällä muutama vuosi sitten. Mietin myös, että mikä muu ala mua voisi kiinnostaa, mutta ei ole mitään muuta! Enhän mä edes osaa mitään muuta. En pystyisi menemään mihinkään rakennuksille töihin tai muualle. Näyttelemisen kauttahan tulee tutuksi niin moni eri ala, voi tarkastella niitä mutta ei tarvitse osata oikeasti. Tarvitsee vain uskottavasti esittää osaavansa.”

Miksi sitten olet näyttelijä tänä päivänä? ”Siihen ei välttämättä ole mitään yhtä tiettyä syytä. Mulla on ollut aikoja, jolloin olen yrittänyt lopettaa näyttelemisen koska töitä ei ole ollut tai työ on ollut hyvin sirpaleista, ja oon miettinyt että onko tässä mitään järkeä. Jotenkin koen sen sitten niin, että olen elämässäni tuntenut aina vähän tietynlaista sivullisuutta (ei mitenkään ahdistavassa mielessä), mutta teatterissa ja näyttelemisessä se tunne onkin kääntynyt toisinpäin. Näyttämöllä saan olla olemassa ja jotenkin täysillä juuri siinä hetkessä, ja sitten siitä pääsee pois. Siviilielämässäni en välttämättä haluaisi olla äänessä tai esillä koko ajan.”

Oliko sinulla TeaKiin päästessäni jonkinlainen visio siitä, mitä näytteleminen on? ”Silloin visioni oli varmasti hyvin lähellä urheilua ja jääkiekkoa, ja sehän on hirveän intensiivistä ja siinä on tietty ryhmä ja peli, johon keskitytään. Fyysisestihän se on hyvin lähellä teatterin harjoitteluprosessia. Myöhemmin mieleen tuli sitten ajatus, että teatteri ei ole mitään kilpailua eikä siinä voi voittaa eikä hävitä. Teatterin keinoin kerrotaan asioita ja avataan uusia maailmoita, ja näin jälkikäteen ajatellen niinhän se just on! Välillä sitä ei tosin aina muistanut. Jotain jännittävää, tärkeää ja arvokasta siinä olen oppinut näkemään.”

Mikä on ollut tärkein oppi, jonka olet urasi varrella saanut ja mistä tai keneltä se on tullut? ”Hmmm… joku asia on liittynyt johonkin tiettyyn näytelmän prosessiin tai tiettyyn elämänvaiheeseen – pitää ymmärtää, että ihmisellä on erilaisia vaiheita elämässään. On aikoja, jolloin mistään ei meinaa tulla yhtikäs mitään ja asioiden oppimiseen menee aikaa, ja se voi ahdistaa kovastikin tai esimerkiksi väsyttää. Se on kuitenkin ihan normaalia, ja siihenkin pitää suhtautua tavallaan 'ilolla' – silloin se koko homma kääntyy lopulta voitoksi. En tiedä kenen ajatus tämä alunperin on, mutta ”Taidetta syntyy silloin, kun energia voittaa väsymyksen”. Freelancerinahan mä oon ollut niin monenlaisissa paikoissa ja joka paikasta on tarttunut mukaani aina jotain tärkeää. Kaikki liittyy toisaalta ihan maalaisjärkeen ja käsityöläisyyteen.”

Onko sinulla mahdollisesti omia esikuvia, joita ihailet tai arvostat erityisen paljon? ”En nyt sanoisi heitä varsinaisesti esikuviksi, mutta on olemassa muutamia näyttelijöitä, joita katsoessani tulen jotenkin aina hyvälle tuulelle : Erkki Saarelasta oon tykännyt aina, samoin Vesa Vierikosta. Heidän tekemisessään on huumoria, leikkiä ja järjettömyyttä, ja samalla noiden asioiden kautta voi olla hirmuisen terävä. Onhan niitä toki muitakin, mutta nämä herrat tulivat ensimmäisenä mieleeni. Molemmat ovat olleet mulla myös opettajina TeaKissa.”

"Kohti valoa!"

Kuka olisi 'unelmiesi vastanäyttelijä', jos saisit maailmasta valita ihan kenet tahansa? ”Mä haluaisin mennä 1500-luvulle näyttelemään henkilön nimeltä Tiberio Fiorelli kanssa. Hän oli kuulemma kuuluisa siitä, että pystyi naurattamaan yleisöä puoli tuntia ihan vain pelkästään esittämällä pelästynyttä. Mä haluaisin näytellä hänen kanssaan ja katsoa, miten tuo on mahdollista.”

Entä kenen kanssa haluaisit esittää dueton ja mikä olisi mahdollisesti kappale? ”Paul McCartneyn kanssa voisin laulaa kappaleen Let It Be, Hartwall Areenalla.”

Missä eri teattereissa olet näytellyt, vieraillut olet varmaan monessakin? ”Aijai, oon vieraillut monessa ja sitten ollut näissä ns. vapaissa ryhmissä mukana. No, oon näytellyt Espoon Kaupunginteatterissa, Ryhmäteatterissa, Lappeenrannan Kaupunginteatterissa, Kouvolan Teatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Lahden Kaupunginteatterissa, Linnateatterissa, KOM-teatterissa, Q-Teatterissa, Helsingin Kaupunginteatterissa ja päälle monenlaisia projekteja.”

Mainitse muutama itsellesi tärkeä roolityö tai proggis. ”Onhan niitä tärkeitä juttuja paljonkin. TeaKissa aikoinaan luettiin teatterihistorian kursseilla näytelmiä ja jotenkin Ibsenin 'Villisorsa' kolahti muhun todella kovaa. Mikko Roiha ohjasi sen sitten Lahden Kaupunginteatterin ja Työviksen yhteistuotannoksi ja pääsin näyttelemään siinä Hjalmar Ekdalia. Siinä tajusi sen vanhan näytelmän voiman. Myöhemmin kuulin eräältä venäläiseltä ohjaajalta, että juuri tämä Hjalmar Ekdalin rooli on yleisesti sellainen, joka muuttaa näyttelijäänsä eniten. Sitä olikin kyllä käsittämättömän hieno näytellä, ja vielä kun pohjalla oli pitkäaikainen muisto koko jutusta. Opinnäytteeni Espoossa (se 'Polta tämä') oli tärkeä juttu, samoin Ryhmäteatterin 'Idiootti' ja siinä Rogozinin rooli heti perään. Muutama vuosi sitten perustettiin Kaisa El Ramlyn kanssa Teatteri K09 ja siinä esitettiin Eugene O´Neillin 'Kovaosaisten kuu', se on jatkoa näytelmään 'Pitkän päivän matka yöhön'. Olin siinä Jim Tyronin roolissa. Älyttömän hieno teksti! Juha Jokelan käsikirjottaman ja ohjaaman 'Mobile Horrorin' kantaesityksessä Teatteri Jurkassa olin Seppo, ja koko näytelmä oli valtava onnistuminen koko ensemblelta. Sitä esitettiin 2003-2005, yli 300 esitystä. Katsojat nauroi alusta loppuun ja jotenkin se vaan osui ja upposi tiettyyn aikaan. Parhaimmillaan meillä oli kymmenen näytöstä viikossa ja taukoamatonta höpötystä koko juttu. Oli se hurjaa! Liput oli myyty loppuun vuodeksi eteen päin, eli mun historiaani kuuluu myös tämmöinen hittikokemus. 'Padovalainen' on tietysti tärkeä myös, koska esitin sitä lähes parikymmentä vuotta sitten teatterikoululaisena ensin ja nyt oon palannut tekstiin uudelleen, ja ymmärränkin sen ihan eri tavalla kuin aiemmin.”

Miten sinä määrittelisit sanaparin 'teatterin taika', vai voiko sitä edes määritellä? ”Kaikki lähtee tarinankerronnasta ja näyttelijästä, siinä puhtaassa hetkessä on taikaa. Ollaan hetki yhdessä, jossain ihan muualla parhaimmillaan. Se hetki on ominaista vain teatterille, ja siinä ei ole muita välineitä kuin näyttelijä kertomassa tarinaa.”

”Nyt on muuten pakko kertoa tähän väliin, että olin 90-luvun puolivälissä kaksi viikkoa Bangkokissa joulupukkina. Oli ihan jumalattoman kuuma niissä pukin vetimissä, ja olin kansainvälisessä koulussa, jossa oli paljon englantilaisia ja amerikkalaisia lapsia. Alkoivat sitten piinata mua, että jos kerran menen savupiippuun, niin miten pääsen pois sieltä. Olin lämpöhalvauksen partaalla ja mietin, miten pääsen nopeiten tästä tilanteesta. Keksin sitten, että pukilla on 'magic key, taika-avain', jolla pääsee pois. No, tietysti lapset pyysivät sitten näyttämään sen avaimen. Avasin vain (tyhjän) käteni, ja kaikki uskoivat, että siinähän se avain on, ja kysymykset loppuivat ooooooo-huokauksiin. Siinä oli taikaa!” Jarkko muistelee.

Mitkä asiat inspiroivat sinua tai saavat sinut innostumaan? ”Ilo, uteliaisuus, uudet asiat, rohkeus.”

Podetko ramppikuumetta tai esiintymisjännitystä? ”Kyllä poden, mutta se vaihtelee jutun mukaan ja on kyllä mielestäni ihan olennainen osa teatterintekemistä.”

Onko sinulla jotain omia rutiineja tai rituaaleja, joita toistat aina ennen esitystä tai esityspäivänä? ”Sekin riippuu aina esityksestä. Yleensä kaikki liittyy ajankulkuun, mun pitää tietää paljonko kello on ja sen kautta hahmotan esityksen kulun. Jotenkin olen yrittänyt ajatella niin, että kaikki tapahtuisi esityksen aikana eikä ennen tai jälkeen, keskittyminen ja jännittäminen ja muu.”

Kerro joku legendaarinen kommellus. ”Tää on kyllä legendaarinen ja itse sen itselleni aiheutin, ja liittyy vuoteen 1994, jolloin myös olin mukana 'Kesäyön uni'-näytelmässä Kuopiossa. Loppupuolella on hääkohtaus, jossa käsityöläisporukka esittää todella surkean näytelmän hääpareille. No, siellä Puijon metsikössä sattui olemaan myös yksi mäkihyppääjä, jolle oltiin pitämässä polttareita, sillä oli sukset teipattuna ja umpikännissä, ja porukka pyöri siellä pitkin metsiä. Minä sitten keksin, että mitäpä jos houkuttelisin heidät mukaan lavalle kohtaukseen! Näin sitten tapahtui ja tää kaveri katteli ympärilleen lavalla ja tokaisi ”Hyvä yleisö! Älkää koskaan menkö naimisiin!” ja lähti pois. No, yleisöhän luuli että tämä kaikki kuului esitykseen mukaan… oli kyllä niin täydellinen ajoitus repliikille. Enää en lähtisi vastaavaa tekemään, oli se kyllä ihan hullu idea mutta tuolla kertaa toimi. Se porukkahan olisi voinut alkaa riehua siellä ja vaikka mitä!”

Kerro joku oikein hyvä muisto. ”Minäpä kerron yhden nuoruusmuiston. Kuwaitin sota oli just alkamassa ja saatiin yhden kaverin kanssa päähämme lähteä Egyptiin juuri silloin. No, sota sitten alkoi ja me oltiin Luxorissa, kaikki muut turistit olivat lähteneet jo pois ja kaikenlaista pelottelua oli. Näin sitten auringon ja ajattelin, että täällä paistaa ihan sama aurinko kuin Suomessakin, ja tajusin siinä maapallon koon ja sen, että saman auringon alla täällä ollaan ja että pääsenköhän takaisin vielä.”

Tulevia roolejasi tai muita töitäsi? ”Televisioon on tulossa Johanna Vuoksenmaan uusi 12-osainen sarja 'Ex-onnelliset', kuvaukset loppuivat juuri. Matti Ijäksen uutta tv-elokuvaa kuvataan myös parhaillaan, nimeltään 'Rakkaus ja laki'. Ryhmäteatterin 'Kesäyön uni'-näytelmässä Suomenlinnassa olen mukana. Lisäksi ohjaaja Miko Jaakkolan ja näyttelijä Sesa Lehdon kanssa olen kehittelemässä uudenlaista teatterikonseptia, johon liittyisi uudenlaista tekniikkaa. Ryhmämme nimi on PSF-kollektiivi ja ensimmäinen esityksemme on nimeltään 'Varjot syvenevät', sen ensi-ilta on syyskuun lopussa KokoTeatterissa. 'Padovalaisen' kanssa olen suunnitellut lähteä kiertämään jossain vaiheessa.”

Onko sinulla jotain mottoa? ”Ei mulla mitään virallista ole, mutta kehittelin sellaisen vähän mattinykäsmäisen jutun 'elämä on ihmisen mukavuusaluetta'.”

Jos sinusta tehtäisi supersankarihahmo, mikä olisi sinun taikavoimasi? ”Mun voimani olisi se, että pystyisin siirtymään tai siirtelemään muitakin ihmisiä ajassa eteen-tai taaksepäin. Että tuo pärjäisi paljon paremmin jossain ihan muualla, siirränpä sen sinne. En lähettäisi itseäni, vaan muita!”

Jos voisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Mä lähtisin testaamaan kaupungille sitä, miten minut otetaan vastaan eri tilanteissa, ja sitten antaisin tilanteen viedä.”

Jos ihminen menisi syksyisin talviunille ja heräisi keväällä, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan siltä varalta, että heräätkin kesken kaiken? ”Mä ottaisin sen aikakoneeni sinnekin! Tai kahvinkeittimen. Se olisi tärkeä. Ja sähköä myös. Ja kahvia, heh. Ruuaksi ottaisin munakoisolasagnea. Jostain tuli nyt mieleen, että mä haluaisin kuulla siellä erilaisia kieliä, joita en edes välttämättä ymmärtäisi. Minusta on muutenkin hauska kuunnella kieliä, joista ei ymmärrä mitään.”

Jos rakentaisit puuhun majan, millaisen majan rakentaisit ja mitä sinne ottaisit mukaan? ”Nuorempana harrastin lintujentunnistamista ja kerran näin pyrstötiaisen pesän, sehän on sellainen pallo. Tekisin samanlaisen, mutta tietysti isomman. Sinne ottaisin mukaan kahvinkeittimen ja maapähkinöitä, heh.”

Jos nyt oikeasti voisit palata aikakoneella menneisyyteen johonkin tiettyyn hetkeen tai ajanjaksoon, minne menisit? Et voisi kuitenkaan muuttaa historian kulkua. ”Ehkä menisin katsomaan Tiberio Fiorellin esitystä… Minusta olisi myös mielenkiintoista olla vuodessa 1917 ihan tässä samassa paikassa, Helsingissä, rautatieaseman ja Kansallisteatterin kulmilla.”

Mitä aiot tehdä seuraavaksi? ”Aion mennä kohti valoa, aurinko paistaa ulkona hienosti. Kevät on tuloillaan.”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

- Mistä sanasta pidät eniten? - Ilo

- Mistä sanansat pidät vähiten? - Ei

- Mikä sytyttää sinut? - Tuli

- Mikä sammuttaa intohimosi? - Sameus

- Mikä on suosikkikirosanasi? - Perhana

- Mitä ääntä rakastat? - Lintuja

- Mitä ääntä inhoat? - Koneita

- Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Meribiologi

- Missä ammatissa et haluaisi olla? - Kokoomuksen piirijohtaja

- Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - ”Ei oo mittää hättää!”

Kesäyön uni / Ryhmäteatteri

Kesäyön uni / Ryhmäteatteri, Suomenlinna

Ensi-ilta 18.6. 2016, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäisteos William Shakespeare
Suomennos Lauri Sipari
Ohjaus Esa Leskinen
Säveltäjä Samuli Laiho
Lavastaja Janne Siltavuori
Pukusuunnittelija Ninja Pasanen
Valosuunnittelija Ville Mäkelä
Äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen
Maskeeraussuunnittelija Riikka Virtanen
Koreografi Panu Varstala
Rekvisiitan suunnittelija Viivi Kuusimäki

Rooleissa : Minna Suuronen, Robin Svartström, Noora Dadu, Aarni Kivinen, Sari Mällinen, Jarkko Pajunen, Mikko Penttilä, Juha Pulli, Anna-Riikka Rajanen, Marko Tiusanen, Henri Tuominen ja Pyry Äikää

 Tunnustus taas heti alkuun : Olipa kerran Talle, jolla ei ollut hajuakaan mistä 'Kesäyön uni' (tai 'Kesäyön unelma' tai 'Juhannusyön uni', millä nimellä näytelmä nyt sitten kulkeekaan suomennoksesta riippuen) kertoo. Tai oli vähän. Jotain keijuja siinä tiesin olevan ja hahmon nimeltä Puck, koskapa muistan joskus nähneeni pätkän vuonna 1935 valmistuneesta elokuvasta, jossa Puckin roolin teki Mickey Rooney. Puck oli myös tuttu siitä, että lempparielokuvassani 'Kuolleiden runoilijoiden seura' nuoriherra Neil haluaa näyttelijäksi vastoin isänsä tahtoa, saa Puckin roolin ja näytelmän lopusta esitetään pieni pätkä. En sitten mennyt googlettelemaan sen enempiä juonenkäänteistä, kaikki tulkoon eteen sitten paikanpäällä vastoin mitään ennakkotietoa. Täytyy sanoa, että joskus pieni googlettelu ennalta olisi kyllä ihan paikallaan...

Titania ja viehkeät keijut

 Muutenkin koko päivä oli jännitystä täynnä. Matkustin elämäni ensimmäistä kertaa Onnibussilla Hämeenlinnasta Helsinkiin, kesäkuun alussa kun pysäkille vihdoin ja viimein paikka löydettiin. Erään R-kioskin tiskin takaa löytyi yllättäviä tuttuja ja ostin loton ja suklaata. Vein ystäväni ensimmäistä kertaa Silvopleehen syömään ja innostuin kertomaan hänelle Game of Thronesin juonta lyhykäisesti (mahdoton tehtävä). Homma lähti käsistä tietenkin ja jossain vaiheessa havahduimme siihen, että jollain konstilla pitäisi hiljalleen lähteä Suomenlinnaa kohti. Läpi tuulen ja kaatosateen saimme itsemme Kauppatorille, josta löytyi lisää yllättäviä tuttuja.

 Yleensä tykkään olla joka paikassa hyvissä ajoin, mutta tämä reissu teki kyllä poikkeuksen. Sateenvarjokin meni ympäri ja housuni ratkesivat lautalla haaruksista. Astelimme vihdoin liput käsissä muurien uumeniin 10min ennen näytelmän alkua, siellä jo muu väki odotteli vällyjen alla pilkkihaalareissa ja pipot korvilla. Ihanaa, että vilttejä oli ja on aina tarjolla! Niitä sitten vedettiin ylle ja alle, ja yritettiin pysyä penkissä. Jos olisi napannut katsomosta kuvan ja arvuutellut, että missä mahdetaan olla, kun katsojista näkyi vain silmiä kaikkien toppauksien alta, olisi 99% arvannut että Suomenlinnassahan sitä perinteiseen tapaan kesäteatteria fiilistelemässä. Näky on ollut sama nimittäin aika monta kertaa, mutta se ei ole menoa liiemmin haitannut. Osa tunnelmaa kieltämättä, ja se ei tule koskaan yllätyksenä paitsi ehkä ensikertalaiselle. On siellä linnakkeen sisällä tappohelteessäkin kärvistelty, ei sen puoleen.

Puck ja Oberon

 Hypätään suoraan väliaikaan. Tuulessa ja sateessa ystävä yrittää saada teekupposta pysymään käsissään ja minä ihmettelen ääneen vieressä, että mitä olen juuri nähnyt. Ei harmainta aavistustakaan. Olen istunut katsomossa ns. valot päällä, mutta ketään ei ole ollut kotosalla. Olen nähnyt itsenimallisen hovimestarin peruuttelemassa tarjottimen kanssa erikoisella tavalla portaita alas, olen nähnyt rakastuneita pareja ja naisia miehinä ja toisinpäin. Ja viekoittelevasti liihottelevia parrakkaitakin keijuja ja upean Titanian (Minna Suuronen) ja hämmentävän komean Oberonin sarvineen (Robin Svartström). Ja ihanan Puckin (Sari Mällinen), joka lienee tässä muodossa unelmaroolini. Vai olisiko sittenkin se muuri, jossa on tirkistelyaukko? Ja sitten virtaa täynnä oleva äijäporukka, joka päätyy harjoittelemaan häitä varten näytelmää nimeltä 'Mitä murheellisin näytelmä Pyramuksen ja Thisben kurjasta kohtalosta'. Pyramuksen roolin saanut herra Perä (Jarkko Pajunen) on kohtalaisen koominen tapaus niin juttuineen kuin ilmeineenkin, ja olisi valmis vetämään samaan syssyyn muutkin roolit ja monologit päälle ja ties mitä. Oli hauska muuten seurata vastapäistä katsomoa, kun siellä useampikin tyyppi eläytyy näkemäänsä kunnolla. No, itse lavalla Oberon ja Puck tekevät hiukan taikojaan ja saavat tyyppejä rakastumaan silmittömästi ensimmäiseen, jonka silmänsä avattuaan näkee. Soppahan siitä syntyy, ja pojjaat rakastuvat 'maalattuun salkoon' Helenaan (Pyry Äikää) ja Titania aasiin, jolla on melkoinen sanonko mikä. Kaiken tämän jälkeen väliajalla kohotin katseeni jonnekin suuntaan ja kysyin Williamilta, että hei mikä tässä on koko jutun pointti. En saanut vastausta.

Näytelmäryhmän Nälkä, Vankka, Perä, Kuono ja Pölkky 

 Takaisin vällyjen alle ja homma alkoi selkiytymään, tai sitten ei. Lumouksen vallassa ollut väki havahtui takaisin todellisuuteen ja luulivat nähneensä omituista unta. Hippolytan ja Theseuksen häitä siinä sitten juhlittiin (ja täytyy taas mainita, että Minna Suurosen ryhdikäs, juhlava olemus teki jälleen vaikutuksen) ja tadaaaa, äijäporukkakin pääsi vihdoinkin esittämään odotetun murhenäytelmänsä. Ja millaisen! Enpä ole niin kökköä ja huonoudessaan jopa loistavaa teosta nähnytkään pitkiin aikoihin! Millaisella paatoksella replat vedettiin jos muistettiin, iskut menivät suunnilleen kohdalleen, Muuri taisi olla vähän humalassa, jalopeuralla (petolintujen aatelia muuten) oli kumihanskoista tehty harja ja Pyramus kuoli erittäin näyttävällä tavalla, pitkät kalsarit jalassa sätkytellen. Seuraneitoni ei tykännyt tästä kyllä yhtään, mutta itse olisin herkutellut tällä näytelmällä näytelmässä vielä pitempäänkin. Huomioni meinasi tosin varastaa taas eräs nimeltämainitsematon nuoriherra PK vastapäisestä katsomosta, hän kun tuijotti spektaakkelia kirjaimellisesti monttu auki todella pitkään.

Demetrius, Helena ja Lysander 

 Paluulautalle kirmatessa (näkisittepä minut muuten kirmaamassa, näky jo sinällään!) mielessä pyöri se, että upeita pukuja ja vaikuttava lavastevaihdos ja tuulen tuiverrus ja tarkoituksellista ylinäyttelemistä ja mahdollisuus monenlaisiin tulkintoihin ja versioihin ja revittelyihin tässä kyllä on olemassa. Että eipä ihme, että tätäkin on monta sataa vuotta jaksettu esittää. Lautalla kärtin bloggaajakolleega Simolta taas sitä punaista lankaa tästä koko hommasta, mutta en viisastunut yhtään. Googletuskin tuotti vaan juoniselostuksen, josta kyllä olin kärryillä.

 "Kesäpäivään vertaisinko sinua? Olet suloisempi, tyynempi; tuulenpuuskat ravistavat nuput toukokuun ja kesän laina kestää liian lyhyeen." (W. Shakespearen Sonetti 18) Niin tuntuu kestävän! No, tähän kesäpäivään ei kauheasti kannattaisi vertailla ketään. Kaatosateessa Havis Amandan kautta repaleinen sadeviitta päällä (koska sateenvarjo sanoi itsensä housujeni lisäksi irti) kohti Kamppia ja uutta Onnibussimatkaa, koska olen jo onnibussimatkailussa vanha tekijä. Matkalla törmättiin pariinkin absurdiin näkyyn. Keskellä Mannerheimintietä Svenska Teaternin edessä pari sadetakkista kuvaajaa otti valokuvia hääparista! Morsiamen hääpuvun helmoja siinä yritettiin asentoon tuulessa laittaa. On ainakin ikimuistoiset hääkuvat ne ja sanonta "ilma oli kuin morsian" saa aivan uuden merkityksen. Lisää ihmetystä tarjosi sitten kadunvarressa istunut gorillapukuinen tyyppi, jonka vieressä oli kajareita ja niistä soi Titanic-leffan tunnari. Gorilla vilkutti minulle, mutta ei noussut jakkaraltaan. Jäi mietityttämään, että jospa sillä oli samanlainen varustus kuin sillä Suomenlinnan aasilla?

Aina on hyvä sää ottaa otsie 

 Litimärästä kangaskassista kaivelin sitten näytelmän käsiohjelman, josta löytyi koko hommelin ydinlause ohjaaja Leskisen kirjoittamana: "Valta ei välttämättä tee ihmisestä viisasta, ja parhaita päätöksiä ei välttämättä tehdä valveilla."

 Ei välttämättä. Yön yli tuli nukuttua ja Ryhmäteatterin sivuilta löytyi vielä parempi selitys kaikelle : "Näytelmän ajaton viesti on, että unennäkö ja kuvitelmat, ei valveillaolo, on se voima joka muokkaa maailmaa ja ihmiskohtaloita."

 Sen pituinen se.

Esityskuvat (c) Tanja Ahola

 (näin esityksen vapaalipulla)

Hermia (Anna-Riikka Rajanen) 

Padovalainen / KokoTeatteri

Padovalainen / KokoTeatteri

Ensi-ilta 5.2. 2016, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Yhteistuotanto KokoTeatteri ja Teatteri K09

Teksti Dario Fo : Kun Johan Padovalainen Amerikan löysi
Käännös Daniel Katz ja Liisa Ryömä
Ohjaaja Anna Veijalainen
Valo-ja videosuunnittelu Jere Kolehmainen
Äänisuunnittelu Juha Tuisku
Pukusuunnittelu Sanja Kangas

Rooleissa Jarkko Pajunen

 Teatterin suhteen kalenterini oli maaliskuun osalta tupaten täynnä, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Luotettavalta taholta sain kainon viestin, että Padovalainen kannattaisi/pitäisi käydä katsomassa, jos se kalenteriin suinkin sopisi. No, yksi ainokainen päivä sopi ja tartuin tilaisuuteen. Siitäkin huolimatta, että maaliskuun alkuun reissasin kolmena päivänä peräkkäin Helsinkiin ja myöhäisen kotiinpaluun ja huonosti nukuttujen öiden jälkeen menin vielä aamuvuoroon töihin. Mitäpä ei Teatterikärpänen tekisi. Nyt rupeama on onnellisesti takanapäin ja suuremmitta vaurioitta selvitty.

 KokoTeatterissa vielä pari viikkoa pyörivä Padovalainen on esitetty aiemminkin, sillä vuonna 1997 Erkki Saarela ohjasi monologin Jarkko Pajuselle osaksi tämän TeaKin näyttelijäopintoja. Monologi sai kaksi esitystä Teatteriravintola Kahdessa Kanassa. Dario Fo taas kirjoitti tekstin alunperin tilaustyönä vuonna 1992 Kolumbuksen juhlavuoden kunniaksi.

 Ja eikun matkaan. Kuljemme esitystilaan läpi erikoisen ruudullisen käytävän. Tiedän se osaksi erästä toista jo ohjelmistosta poistunutta näytelmää. Kävelyretki saa erään hyräilemään a-ha:n "Take on me"-kappaletta (väliajalta palatessa). Toiselta puolelta paljastuu hämärähkö tila, jossa pöytiä. Hajaannumme kaikki ympäriinsä. Näyttelijä singahtaa paikalle jostain takaani ja aloittaa hurjan monologinsa. Katseet seuraavat intensiivisesti miestä, joka poukkoilee paikasta toiseen ja suoltaa tekstiä tykin lailla. Ei todellakaan mene kauaa siinä, että tunnen olevani jossain ihan muualla. Olen isolla torilla osana väkijoukkoa, ja jostain kuuluu innostunutta puhetta, omituista sanankäyttöä, willimiehiä ja alkuasukkaita, kädet viuhuvat ilmassa ja paidanhelmat liehuvat. Kas, pieni teatteriseurue on saapunut paikkakunnalle! Kuulostaa mielenkiintoiselta. Tätähän pitää jäädä ihan seuraamaan sopivasti tähän ruutuliinaisen pöydän ääreen.

 Tapahtumat ja paikat vaihtuvat niin taajaan tahtiin, etten aina ihan pysy mukana missä mennään. Ei siltikään haittaa yhtään. Mielikuvituksen voima on valtava. Ilman taustakuviakin olen vuorotellen merimatkalla, makoilemassa riippumatossa kahden alastoman neidon välissä, uimassa pelastajapossujen kanssa, opettelemassa willihevoisen kesytystä, myrskyn kourissa, istumassa nuotion ääressä kuulemassa Jumalasta. Tai en minä ole, mutta näen silmissäni tämän kaiken. Kertoja kaataa joukkoon vielä Säkkijärven polkkaakin. Vähän odotan, että tulisi samaan pöytään istumaan, mutta tiivis katsekontaktikin riittää. Niskat ovat kyllä kovilla, sillä tuolla hän on vasemmalla, eikun oikealla, eikun takanani ja sitten suoraan edessä.

 Minä en hirveästi katsellut taustakuvia enkä niiden käytölle ihan sataprosenttisesti lämmennyt. Esitys olisi toiminut hienosti ilman niitäkin, intiimimpänä ja jollain tavalla oltaisi oltu perusasioiden äärellä. Vauhdikas teksti käänteineen ja loistava, monivivahteinen näyttelijäntyö. Taustamusiikki kuulosti liikuttavan tutulta välillä. Olisiko ollut sama teema, joka soi Q-teatterin Todellisuuden aaveessa?

 Parituntinen vierähti nopeasti. Kynttilän liekki lepatteli pöydässä. Aplodit vaihtuivat ensin hiljaisuudeksi, sitten pieneksi puheensorinaksi. Ei tehnyt mieli heti lähteä pois, mutta juna kutsui.

 Niin. Meitä oli muuten tasan kuusi katsojaa. Yhtä hyvin olisi voinut olla yksi, kolmekymmentä tai siltä väliltä. Se ei menoa haitannut lainkaan. Koimme olevamme etuoikeutettuja kaikki! Kävi mielessä, että voi mitä te muut menetittekään, kun ette olleet paikalla. Mutta onneksi me olimme!

 Esityskuvat (c) Anna Aalto, Heasta

(näin esityksen pressilipulla)

 Hedelmäksi annan jonkun oikein eksoottisen, cantaloupen.

 Esityksen jälkeen jäi vielä mietityttämään muutama asia. Laitoin siis Jarkolle viestiä, ja sain vastaukset kysymyksiini.

 Miksi halusit tehdä Padovalaisen uudelleen? "Minua alkoi kiinnostaa näyttelijäntyöhön perustuva tarinankerronta, jokin sellainen joka on ominaista juuri teatterille, jotain joka on ollut maailmassa jo kauan ennen tätä aikaa. Dario Fo jalostaa 1500-luvun Commedia del´arte-perinnettä itsensä näköiseksi , jota taas Erkki Saarela on työstänyt omannäköisekseen. Ja kun Eki tämän minulle alunperin 1997 ohjasi, siinä siirtyi Ekin osaamista ja tyyliä minun purtavakseni. Nyt kun pitkän tauon jälkeen tähän palaan, niin väkisinkin siihen tulee (ja on tultavakin) omaa persoonaani ja näyttelijyyttäni mukaan. Tällaisessa prosessissa kokee olevansa jatkuvasti näyttelemiseen ja teatteriin liittyvien peruskysymysten äärellä, ja tätä huomasin kaivanneeni jo pitkään."

 "Minua kiinnostaa myös ajatella näyttelijää eräänlaisena instrumenttina, joka soittaa yleisölle tarinan tarkoin määritellyissä rajoissa, mutta että jokainen esityskerta on aina vähän erilainen. Yleisöstä ja illasta riippuen. Ja tämähän on mielestäni juuri teatterille ominaista, hetkien ainutkertaisuus. Lisäksi tämä on näyttelijälle iso haaste, pelottavakin ponnistus. Paljon harjoitusta ja toistoja, että keveä tarinankerronta ylipäänsä mahdollistuu. Eikä esitys siltikään koskaan lopulta valmistu, niin kuin ei näyttelijäkään."

 "Toinen syy on itse tarina. Fo on kirjoittanut koko hulvattoman kertomuksen Kolumbuksen tarinan päälle, tai sen mitä on ehkä tapahtunut. Ja muutenkin siinä vilisevät aiheet ja tapahtumat ovat jotakuinkin historiallisesti tosia, vaikka kertomus eteneekin veikeällä logiikalla. Tämän kerroksellisuuden takia mielestäni tämä tarina kestää aikaa, eikä oikeastaan vanhene. Päinvastoin, nyt tuntuu että se on hyvinkin ajankohtainen. Palasena ihmiskunnan historiaa, mutta myös sen vaikutuksena tämän päivän maailmaan, luonnonmullistuksiin, ihmisten jatkuvaan vaellukseen ja pyrkimykseen kohti parempaa maailmaa, paratiisia. Lisäksi minua kiinnostaa tarina yleensäkin, että kuinka sirpaleisesta maailmasta voi kertoa eheän tarinan, ja että jo sillä voi olla kohottava vaikutus. Tämä sama pätee lapsiin, mutta varmasti myös aikuisiin. Ja nykyään ainakin minä kaipaan maailmasta vähän yhtenäisempiä tarinoita, ei pelkkää mediasilppua. Tässä projektissa saa siis oppia ja innostua teatterista, mutta myös maailman historian tapahtumista, ja elää sitä tämän ajan ja hetken kautta, mikäs sen terveellisempää!"

 Mitkä ovat suurimmat erot ensimmäisten esityskertojen ja tämän uuden tulemisen välillä? "Ehkä erona siihen edelliseen on se, että silloin juttu oli ehkä enemmän suoritus ja perustui valtavaan energiaan, nyt taas koetan ensisijaisesti mennä tarina edellä, kertoa sitä. Tokihan aika on muuttanut minua niin paljon, etten varmaan ole enää edes sama ihminen. Olen kyllä koettanut mahdollisimman hyvin tehdä ensin niin kuin sen muistin silloin toimineen, ja sovittanut ilmaisua sitten enemmän tämän päivän itselleni. Mutta tokihan tämä koko ajan, esityskertojen myötä, muuttuu ja elää, ja sehän tässä kiinnostavaa onkin! Silloin esitys oli ravintola Kahdessa Kanassa ja tapahtui yhdellä lavalla, nyt "lavoja" on ripoteltu tilaan eri puolille. Esitys perustui Erkki Saarelan ohjaukseen ja sovitukseen sekä minun näyttelemiseeni. Nyt työryhmä on hieman suurempi. Anna Veijalaisen apu etenkin koreografisessa tilaan ohjauksessa oli tärkeää, koska alunperinhän tämä siis tapahtui yhdellä lavalla. Juha Tuiskun äänisuunnittelu ja Jere Karjalaisen valot ja projisoinnit sekä Sanja Kankaan puvustus tukevat tulkintaa ja tekevät siitä nyt tämännäköisen kokonaisuuden. Niin, ja 1997 esitys oli TeaKin tuotantoa, nyt Teatteri K09:n ja KokoTeatterin yhteistuotantoa. Minä edustan tässä siis Teatteri K09:ää."

 "Tätä on sovittu esittää vielä pari viikkoa Kokon tilassa, jonka jälkeen on tarkoitus siirtää se muualle. Joko tämä versio, tai sitten osittain tämä, tai sitten aivan uusi tulkinta ja sovitus. Minä aion kuitenkin tätä jatkaa joka tapauksessa, muodossa tai toisessa!"

 Kiitos Jarkko! Kiinnostuitko? Tässä linkki KokoTeatterin sivuille vielä.

Kolme apinaa / Helsingin Kaupunginteatteri

Kolme apinaa / Helsingin Kaupunginteatterin Teatteristudio Pasila

Suomenkielinen kantaesitys 13.2. 2013, kesto noin 2h 10min väliaikoineen

Ohjaus Pentti Kotkaniemi

Rooleissa Jarkko Pajunen, Jouko Klemettilä, Oskari Katajisto, Miina Turunen, Emilia Sinisalo ja Inka Kallén

Taustaa : Ranskalaisen Laurent Baffien kirjoittama Kolme apinaa (Les Bonobos) sai kantaesityksensä Pariisissa Palais-Royal - teatterissa syyskuussa 2011. Tämä hulvaton komediahan kertoo siitä, että kolme kaverusta alkaa deittailemaan naisia oikein urakalla. Yksi miehistä perustaa alkuun deittisivuston, jonka kautta naisiin voisi tutustua paremmin; ilmassa kun on lievää kyllästymistä maksullisissa naisissa ravaamista kohtaan. Miksi maksaa seksistä, kun sitä voisi hyvässä lykyssä saada ilmaiseksikin? Idea on muuten loistava ja kolme naistakin rekisteröityy heti palveluun. Asiassa on vain yksi mutta... Yksi miehistä on sokea, yksi kuuro ja yksi mykkä. Näytelmän alkuperäinen nimi "Les Bonobos" viittaa sekä seksuaalisesti poikkeuksellisen aktiiviseen simpanssilajiin, että seksihulluun mieheen. Nimellä viitataan myös vanhaan japanilaiseen legendaan kolmesta viisaasta apinasta, jotka eivät näe pahaa, eivät kuule pahaa eivätkä puhu pahaa. Vanhemmillani on muuten sellainen pieni apinapatsas! No, miehet kehittelevät ovelan taktiikan, jolla luovia läpi hankalista tilanteista siten, että naiset eivät huomaa mitään. Käytetään korvanappia, videotekniikkaa huuliltalukuun ja ovelaa ranneketta, johon on tallennettu 12 käyttökelpoista lausetta. Kuten arvata saattaa, kaikki ei mene ihan putkeen...

Alex, Dani ja Ben / kuva Tapio Vanhatalo, HKT

Plussaa : Alussa päästiin heti tuumasta toimeen, sillä suunnitelman kanssa ei turhia aikoja pähkäilty, vaan ovikello soi jo aika nopeaan. Homman virittelyyn ei siis kulutettu turhaa aikaa, vaan mentiin suoraan asiaan. Suoraan asiaan mentiin myös puheissa, sillä mitenkään hienovaraisesti ei kierrelty ja kaarreltu, vaan siitä puhe mistä puute ja paneminen oli tapetilla niin puheissa kuin eleissäkin. Joku takanani tuntui tästä kielenkäytöstä vähän närkästyvän, mutta minä en vähästä hätkähdä, joten eipä juuri haitannut. Kolmen miehen keskinäistä "juttelua" seuratessa välillä putosin kärryiltä, kun ei oikein tiennyt, että olisiko seurannut mykän Benin (Jouko Klemettilä) viittomia vai muiden kohkaamista. Heti en esimerkiksi kässännyt sitä, että kuuro Dani (Oskari Katajisto) luki puhetta huulilta myös. Miehillä oli heti alusta alkaen hyvä energia ja meininki, ja kukaan ei jäänyt missään vaiheessa paikoilleen ihmettelemään, vaan aina oli jotain pientä liikettä kehissä. Sokean Alexin (Jarkko Pajunen) ekat treffit olivat mainiot. Toiset antoivat siis korvanapin kautta ohjeita ja koordinaatteja, ja hiukan meni kättelyt ja skoolaukset "vähän sinne päin". Heti jäi mieleeni legendaarinen lause "Saisiko olla jotain juotavaa? Giniä, viskiä, vodkaa?", sillä sitä kyllä toistettiin useampaankin otteeseen. Miina Turunen oli huippu kenkäkauppias Léa, jolla biologinen kello tikitti pahemman kerran ja rakkaudenkaipuu oli valtava. Emilia Sinisalo oli ronski huumepoliisi Julie ja Inka Kallén viehättävä, mutta kovin varovainen Angélique. Miehistä ehdoton suosikkini oli Jouko Klemettilä, jonka kasvonilmeiden seuraaminen jo nauratti valmiiksi. Mykän miehen treffit meinasivat käräyttää naurusulakkeeni monta kertaa, en ole aikoihin nauranut niin paljon ja vaihteeksi tuntui, että katkeaa kohta joku verisuoni päästäkin. Se rannevekotin käyttökelpoisine lauseineen on kyllä huippu keksintö, kunhan muistaa painaa sitten oikeaa nappia oikeassa kohdassa. Lisähupia tarjosi sokean Alexin "hillitty valkoinen paita" ja tiskauspuuhat, kellojen tarkistus (taisi Oskarilla pettää pokka oikeasti kun huomasi, että kello olikin unohtunut ja nahkaranneke oli väärässä ajassa...) ja videokameran kanssa säätäminen. Loppupuolella tarjottiin vakavaakin pohdintaa toviksi, ja näin tällä hillittömällä farssilla oli ihan oikea sanomakin.

Inka Kallén ja Oskari Katajisto / kuva Tapio Vanhatalo, HKT

Miinusta : Saman vitsin toisto ei väliajan jälkeen jaksanut enää niin naurattaa, ja hiukan alkoi jopa ärsyttää esim. Julien äijämäinen meininki. Yhteistreffit menivät osittain aika sekavaksi ja jotenkin liian helposti miesten salaisuus selvisi.

Muuta : Ilahduttavan paljon oli miehiäkin katsomossa ja muutenkin tuntui tämä uppoavan yleisöön. Ja onhan se mukavaa huomata, miten hyvällä tuulella ihmiset poistuessaan olivat. Itselleni jäi päähän soimaan ne rannesysteemit lauseet ja äänenpainot. Pitäisikö viritellä joskus samanlainen ja vähän testata tuttuja? Tuli myös opittua pari viittomaa...

Kolme apinaa nauratti juuri sopivasti ja neljän tähden veroisesti **** .

Emilia Sinisalo, Miina Turunen ja Jouko Klemettilä / kuva Tapio Vanhatalo, HKT

Näillä palkoilla ei makseta / Lahden Kaupunginteatteri

Näillä palkoilla ei makseta (Ei makseta! Ei makseta!) / Lahden Kaupunginteatterin Juhani-näyttämö

Ensi-ilta 17.10. 2012, kesto noin 2h 15min väliaikoineen

Ohjaus Kimmo Kahra

Rooleissa : Ritva Sorvali, Jarkko Pajunen, Anna Vihanto, Jari-Pekka Rautiainen, Mikko Jurkka ja Aarre Reijula

Taustaa : Näillä palkoilla ei makseta - näytelmän on kirjoittanut italialainen Dario Fo, joka on tunnettu yhteiskuntakriittisistä ja satiirisista teksteistään. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1997. Tässä näytelmässä elinkustannusten jatkuvaan nousuun kyllästyneet naiset nousevat kapinaan ja kantavat kassikaupalla tavaraa ulos supermarketista maksamatta. Kotona tavarat tietysti pitää piilottaa pois aviomiesten katseiden alta ja siitä syntyy loppupeleissä sellainen soppa että alta pois. Naiset kehittävät sellaisen juonikuvion, että siitä on paha selviytyä kuivin jaloin. Poliisit tekevät tupatarkastuksia ja linnunsiemensoppaa keitellään...

Jari-Pekka Rautiainen, Jarkko Pajunen, Ritva Sorvali ja Anna Vihanto / kuva Tarmo Valmela

Plussaa : Aiheeltaan näytelmä oli hyvin ajankohtainen, hinnat senkun nousee ja kukaan ei tee mitään. Tuli katsottua vielä juuri kuntavaalien alla tämä, ja aihe pisti mietityttämään todella. Alku oli vähän junnaava, mutta väliaikaa kohti saatiin jo kunnon vauhti aikaiseksi ja jäikin sellainen kutkuttava tunne, että saas nähdä jatkuuko vauhti vielä väliajan jälkeenkin. Jatkuihan se, ja meno vaan yltyi! Minkälainen show saatiin yllätysraskaudesta aikaan ja millaisia selityksiä väki kehitti pahasta pinteestä päästäkseen. Naiset Ritva Sorvali ja Anna Vihanto olivat mainioita! Eniten pidin kuitenkin miesten toilailuista, Jarkko Pajunen ja Jari-Pekka Rautiainen säätivät puolisoina melkoisella meiningillä. Hauskaa oli nähdä J-P Rautiainen saman päivän aikana kahdessa tyystin erilaisessa roolissa! Shown meinasi kuitenkin varastaa Mikko Jurkka poliisien ja vaikka minkä rooleissa, tuntui että mies on joka paikassa ja putkahti milloin mistäkin. Jostain syystä en aina ole pitänyt hänen puhetyylistään (jotenkin tuo mieleen teatraaliset vanhat Suomi-leffat), mutta tässä se toimi kyllä. Ilmapallona maassa makaava poliisi oli huikea, ja hänen piilottamisensa vaatekaappiin. Liiasta kiroilustakaan en juuri ole perustanut, mutta tässä oli todettava että oikeaan paikkaan oikein napakasti lausuttu perkele toimii myös aina! Loppukohtauksesta pidin mielettömästi ja siitä miten ihmiset sulautuivat taustalla olevaan maalaukseen. Ajatuksia heräsi kyllä.

Anna Vihanto ja Ritva Sorvali / kuva Tarmo Valmela

Miinusta : Välillä nämä Dario Fo´t tarjoavat liikaakin tekstiä ja alussa tuntui siltä, että pelkäksi puheeksiko tämä nyt menikin, että lisää vauhtia ja pökköä pesään heti! Kuten jo aiemmin mainitsinkin, niin lähtihän se siitä sitten käyntiin kunnolla. Välilauleskeluista ja kaapistatrallatteluista en sitten kyllä tykännyt yhtään, ilman niitäkin olisin pärjännyt oikein hyvin.

Muuta : Varsin hupaisaa ajanvietettä oli tämä näin kaamosaikaan, ja toimii kyllä muinakin ajankohtina. Värimaailma oli kiva, sellainen räväkkä!

Tämä farssi saa Teatterikärpäseltä neljä tähteä ****

Juoppohullun päiväkirja

Juoppohullun päiväkirja / Linnateatteri,Turku (Aboa Vetus)

Kesto n. 2h

Ohjaus ja dramatisointi Lauri Maijala

Rooleissa Jarkko Pajunen,Tom Petäjä ja Kristina Vahvaselkä

Taustaa : Juha Vuorisen kulttiteoksen ensimmäinen (?) näyttämöversio ei juuri esittelyjä kaipaa,ryyppäämisen ympärillähän koko esitys pyörii lähinnä ja mitä kaikkea muuta moinen harrastus tuokaan tullessaan

Plussaa : melkoista menoa ja meininkiä alusta loppuun,muutama niin hillitön kohtaus että meinasi tältä naurusulake vallan kärvähtää.Jarkko Pajunen (Juha Berg) oli varsin fyysinen hahmo,koko ajan mentiin ja juostiin ja viskottiin tavaroita (ja naisia) paikasta toiseen.Tom Petäjän Kristian oli suosikkini,miehen fyysinen olemus tiukoissa farkuissa ja pinkissä pikeepaidassa on just sitä mitä kuvittelinkin kun luin,että Kristianin roolissa nimenomaan hän.Täyskymppi!!Pieruhuumori naurattaa aina,ei siitä mihinkään pääse.Tiesi jo valmiiksi,että alapäähuumori kukkii tässä esityksessä (kirjat kaikki luettu).Olisikin mielenkiintoista tietää,mitä sellainen katsoja pitää esityksestä,joka ei ole koskaan yhtään Juoppista lukenut eikä tiedä mistä on kyse...Hulda-täti kävi hiukan yleisön joukossa muistelemassa nuoruuttaan... :)

Miinusta : loppu tuli liian äkkiä,olisin vielä hetken katsellut.Ehkä luvassa on lisää ensi kesänä?En pitänyt Kristina Vahvaselän kaikista hahmoista.

Muuta : Juha Vuorinen luovuttaa koko näytelmän tekijänoikeuspalkkiot huumeidenvastaiseen työhön,hienoa!!"Kiitti kaveri,kiitti!!"

Teatterikärpäseltä Juoppikselle neljä tähteä **** ja Tom Petäjälle viisi *****