Onnellisten saari / Ryhmäteatteri

Onnellisten saari / Ryhmäteatteri

Kantaesitys 5.10. 2019 (kesto noin 2h 30min väliaikoineen)

Käsikirjoitus Okko Leo
Ohjaus Robin Svartström
Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu Kirsi Gum
Valo-ja videosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Maskeeraussuunnittelu Ari Haapaniemi
Tarpeiston suunnittelu Viivi Kuusimäki

Rooleissa : Santtu Karvonen, Katja Küttner, Matti Onnismaa ja Pihla Penttinen

 Oli muuten huumaava tuoreen pullan tuoksu taas heti ovella kun astuimme sisään, eihän sitä muuta voinut tehdä kuin hyökätä heti ostoksille ja nauttia Rio Colasta ja pullasta ennen esitystä.

Pihla Penttinen ja Santtu Karvonen 

 Näyttämöllä istuu sohvalla mies, näytelmäkirjailija (Santtu Karvonen), joka kärsii tyhjän paperin/näyttöruudun syndroomasta (kuulostaa hyvin tutulta, itselläkin sama vaiva ja siksi tästä tekstistä tulee aika tynkä). Tekstiä pitäisi suoltaa, mutta ei vaan synny ideaa. Viimeisillään raskaana oleva vaimo (Pihla Penttinen) yrittää vähän jeesata, hän tuntuu muutenkin olevan ns. järjen ääni tässä taloudessa. Miehellä on suuri tarve avautua mieltäänpainavista asioista, kuten mulkuista Audi-kuskeista ja idioottimaisista pysäköintitavoista. Juttua tulee ja mies tuntuu hiiltyvän aika monista aiheista, jotka järkyttävät hänen asumisrauhaansa "onnellisten saaressa" eli tässä tapauksessa Lauttasaaressa. Aluksi kommentit, mielipiteet ja puuhastelut huvittavat (niistä tulee paikoitellen oman isäni touhut mieleen), mutta mitä pitemmälle mennään, sen synkempiä sävyjä jutut saavat ja komedian sijaan liikutaan paikoitellen kauhuosastollakin. Kaikillehan ovat tuttuja kaupunginosien omat FB-ryhmät ja millaista keskustelua siellä on virtuaaliseinä tulvillaan. Mitä mahtaa tapahtua, kun seinänaapuriksi muuttaa entinen keravalainen ja saaren asukkaat eivät enää pysy puhtaana väestönä... Hui mitä ajatuksia, ja valitettavaa kyllä joukossamme liikkuu ihmisiä, joiden mielestä miehen puheet ja tekemiset ovat ihan normaalia ja ihailtavaa käytöstä. Niin ihailtavaa, että tässäkin tapauksessa miehestä tulee "Valittu" ja pääsee toteuttamaan suurta tehtävää. No, on kuitenkin yksi asia, joka saa hänet miettimään tekosiaan ja ehkä sitten kuitenkin vielä on toivoa.

 Santtu Karvonen temmeltää hikikarpalot otsallaan aikamoiselle intensiteetillä läpi koko näytelmän ja vetelee laajalla pensselillä koko skaalansa käyttöön. Olen aina pitänyt kovasti Santun tyylistä replikoida ja käyttää ääntään, joten meille Santtu-faneille tämä on kyllä silkkaa nautintoa, vaikka välillä hiukan pelottaakin roolihenkilön käytös. Hienosti komppaa vierellä Pihla Penttinen, joka ei vaimona olekaan mikään hiljainen hissukka vaan laukoo omiakin mielipiteitään niin että takuulla kuuluu viereiseenkin kaupunginosaan. Raskausmahakin saa tarvittaessa kyytiä. Katja Küttner ja Matti Onnismaa urakoivat useissa pienissä sivurooleissa, joista parhaiten mieleeni jäi Katjan taiteilijaystävä ja Matin hieronnasta pitävä mummeli.

Näytelmäkirjailija sekä keravalainen ja koiransa

 Väliajalla yksi pariskunta oli kuulemma poistunut paikalta, ajoivat varmaan Audilla tai olivat Keravalta tai mistä lie, ehkä pilkka osui omaan nilkkaan tai sitten ei muuten vaan napannut. Minä tykkäsin näytelmästä oikein paljon, koomisessa valossa hiton vakavaa asiaa ja varoittava esimerkki siitä, mitä voi tapahtua kun ajatukset lähtevät vähän liian hurjille kierroksille. Nasevaa tekstiä ja napakkaa dialogia, ja varsin monipuolinen lavastus, joka muutui pienillä kikoilla moneksi.

 Niin, istuimme toisessa rivissä ja edessäni eturivissä istunut nainen kaivoi kesken näytelmän tyynesti kännykkänsä esiin ja otti parit valokuvat näyttelijöistä! Hämmennyin itsekin tapahtuneesta enkä älynnyt heti reagoida, mutta kun väliajan jälkeen nainen kaiveli kännykän esiin uudestaan ja alkoi zoomailla kesken kohtauksen, kopautin häntä nätisti olkapäälle ja sanoin, ettei esityksiä saa kuvata. Laittoi kännykän heti pois eikä sen jälkeen enää kuvannut. Hyvä niin. Miten tämä on niin vaikeaa? Itselleni on päivänselvää, ettei esityksiä kuvata (ellei asiasta erikseen ole mainintaa ennen esitystä, että tätä nimenomaista näytelmää SAA kuvata mielin määrin). Onneksi ei ottanut selfietä sentään...

Esityskuvat (c) Mitro Härkönen

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Ryhmäteatteri!) 

Haastattelussa Mikko Kaukolampi ja Kamala luonto-kuunnelma

 Kamala luonto -strippisarjakuva on yksi suosikeistani ja ilmestyy päivittäin monissa lehdissä, myös Hämeen Sanomissa. Usein olen nauranut ääneen ilveksen, kärpän ja muiden ilmeikkäiden eläinten edesottamuksille, filosofisillekin sutkauksille (ja runsaalle pieruhuumorille). Sarjakuva sai alkunsa jo vuonna 2001 Jarkko Vehniäisen puolivahingossa piirtämästä pilakuvasta, ja nykyään Kamala luonto syntyy Vehniäisen ja puolisonsa Marja Lappalaisen yhteistyön tuloksena – Jarkko piirtää ja Marja ideoi/käsikirjoittaa. Sarjakuva-albumeita ja pokkareita on ilmestynyt lukuisia, ja oheismyyntituotteissakin löytyy kaikenlaista paidoista mukeihin ja heijastimiin.

 Vaan mitä ihmettä! Nyt Kamala luonto löytyy myös kuunnelmasarjana! Yle Radio 1:ssä alkoi 12.10. 2019 ”Kamala luonto – Eläimen tarkoitus”, ja sarjan pidemmät jaksot (18min) ovat kuultavissa radiosta viikottain lauantaisin suorana (ja uusinta tiistaisin klo 17.30). Siinä mielessä harmi, koska harvemmin istun lauantaisin kotosalla tai ylipäätään missään radion ääressä, kun työt ja harrastukset vievät oman aikansa. Lyhyemmät versiot (11min) löytyvät jo Yle Areenasta onneksi, ja jaksoja on kaikenkaikkiaan kymmenen.

 Mistä moinen idea sarjakuvasta kuunnelmaksi on syntynyt? Otin asiasta selvää ja tapasin Helsingissä kahvilassa ohjaaja-käsikirjoittaja Mikko Kaukolammen syyskuun puolivälin paikkeilla.

Mikko Kaukolampi 

 Kerrohan hiukan itsestäsi ensin. ”Okei. Mä oon Mikko Kaukolampi, teatteriohjaaja-käsikirjoittaja. Oon opiskellut Helsingissä taiteen ja viestinnän oppilaitoksessa ja Englannissa Darlington College of Artissa teatteria. Ohjaamisen ja kirjoittamisen lisäksi mä oon myös näytellyt maakuntateattereissa, esimerkiksi Hämeenlinnassa olin mukana Rämälässä ja Täällä Pohjantähden alla -musikaalissa, ja lisäksi ohjasin oman dramatisointini näytelmästä Kolme muskettisoturia Verkatehtaan sisäpihalle. Ai sä oot nähnyt sen, hauskaa! Se oli aika anarkistinen versio, ja mielestäni uskollisin Dumas´n alkuperäistekstille. Vierailevina kuninkainahan oli mm. Kati Outinen, Teemu Aromaa, Matti Onnismaa, Riku Suokas, niin ja Juha Turkka, jolle maksettiin palkaksi lihapiirakka ja pillimehu. Hauskoja muistoja. Tämä Kamala luontohan on neljäs sarjakuvadramatisointini. Ensimmäisenä syntyi pitkä kuunnelma Kiroileva siili, sitten Mummo-näytelmä Lappeenrannan Kaupunginteatteriin (ohjasin sen yhteen kesäteatteriin ja Hollolan Näyttämölle Lahdessa) ja sitten Pöyrööt-näytelmä Seinäjoen Kaupunginteatteriin.”

 ”Kiroileva siili -kuunnelma sai vuonna 2016 todella hyvän vastaanoton, ja tuottaja Matti Kajander kyseli, että mikä voisi olla seuraava sarjakuva, josta voisi tehdä dramatisoinnin. Mietimme yhdessä muutamia eri vaihtoehtoja ja Kamala luonto nousi joukosta esiin. Menin sitten tapaamaan Jarkkoa ja Marjaa (sarjakuvan tekijöitä) Porthaninkadulle Sarjakuvakeskukseen, heillä oli siellä kirjanjulkkarit ja uusimman kirjan nimenä oli Eläimen tarkoitus. Nimestä tuli heti ajatus, että tuon otsikon alle pystyisi tekemään pitkän kuunnelman. Olin lukenut Kamalaa luontoa aiemmin, ja ilves ja kärppähän puhuu paljon ja miettii koko ajan kaikenlaista, pieniä ja suuria asioita. Tosi tarkkaavaisia kaveruksia, vertaisin ihan Veikko Huoviseen ja Havukka-ahon ajattelijaan. Pitkän kuunnelman sijaan Matti Kajander ehdotti 10-osaista sarjaa, jota aloin sitten käsikirjoittaa.”

Kärppä Hannes Suominen eläytyy

 Miten käytännössä sitten kolmen kuvan stripistä, jossa ei välttämättä edes puhuta mitään, saa aikaiseksi tarinaa? ”Mulla on lähtökohtana, se että missä kuvissa näkyvä tilanne tapahtuu, mikä on se ympäristö. Esimerkiksi Kiroilevasta siilistä tuli matkakertomus. Siili herää yhtenä aamuna ja maailma tuntuu erilaiselta. Se rakastuu, eroaa ja ei oikein tiedä kuka on. Näissä kaikissa dramatisoinneissani tuntuu olevan hyvin vahva itsetutkiskelun teema muuten. No, siili lähtee maailmalle etsimään itseään ja törmää siellä muihin siileihin, ja kaikenlaisia käänteitä on luvassa. Tommi Eronen oli kiroileva siili, ja lisäksi mukana oli mm. Laura Malmivaara, Leea Klemola ja Ilari Johansson. Siilikuunnelmaa ei valitettavasti löydy enää netistä, toivottavasti se tulisi uudelleen kuunneltavaksi. Tässä lyhyen ajan sisällä on äänikirjat ja podcastit nousseet todella suosituiksi, ja kuunnelmat ovat saaneet uudenlaista yleisöä somemarkkinoinnin kautta.”

Ulla Tapaninen ja Joonas Saartamo 

 ”Kamalassa luonnossa lähtötilanne on se, että Ilves ja Kärppä ovat metsästämässä ja hommat keskeyttää vanha jänis, joka kertoo keksineensä elämän tarkoituksen edellisyönä. Pedonvaistot ja nälkä iskevät Ilvekseen, joka syö jäniksen ennen kuin tämä ehtii kertomaan oivallustaan. Asia jää vaivaamaan Kärppää (joka toki ottaa haukun jäniksestä myös), ja elämän tarkoitusta lähdetään sitten selvittämään yhdessä. Sarjassa käydään myös läpi erilaisia elämänvaiheita parinmuodostuksesta ystävyyteen ja syömiseen, mietitään tuotantoeläinten elämää ja niin edelleen. Joka jaksossa on mukana ylienerginen Kettu säätämässä ja läheisriippuvainen Hirvi."

 Miten käsikirjoitus käytännössä sitten tapahtui? ”Mä kävin läpi sarjakuva-albumeita ja poimin sieltä dialogeja, joita voisi käyttää. Kirjoitin kaiken ylös A4-arkeille ensin ja niistä sitten leikkelin pienempiä lappusia ja lajittelin jokaisen eläimen omaan pinoonsa. Leikkaa-liimaa -tyylillä lähdin sitten yhdistelemään niistä erilaisia kohtauksia, ja jos ei tietyn teeman/otsikon alle löytynyt suoraan materiaalia, mä kirjoitin sen itse ja siten vahvistin elämän tarkoituksen etsintää ja pohdintaa.”

Matti-hirvi, Joonas-ilves ja Hannes-kärppä

 ”Ääninäytteleminenhän on ihan oma lajinsa, ja tässä kun pitäisi vielä olla uskottava eläin… Joonas Saartamo on Ilveksen roolissa, Hannes Suominen on Kärppä, Matti Onnismaa Hirvi, Tommi Korpela Karhu, Paula Vesala Pöllö ja Juho Uusitalo Kettu. Ulla Tapaninen ja Ville Myllyrinne tekevät useita eri rooleja, mm. Ville on Sika ja Ulla Lammas. Lisäksi on neljän näyttelijän porukka (”Operaatio Jänis”, Ilona Pukkila, Sirja Sauros, Tuomas Tulikorpi ja Samuli Punkka), jotka tekee pikkurooleja ja ”massiivisia jäniskohtauksia”. Jäniksillähän on sarjakuvassakin usein luentoja tyyliin ”Kuinka selviytyä väkivallan ilmapiirissä” ja kuulijoita on iso rinki, sekä uroksia että naaraita. Itsekin oon mukana ja rooleinani mm. Palava pensas, Saatana ja Poro. Toinen toistaan hullumpia eläimiä ja muita saattaa tulla eteen siellä, niin sarjakuvassa kuin kuunnelmassakin, ja kuitenkin niillä on selkeä motiivi ja järki olla juuri siinä kohtauksessa.”

 Onko mukana myös musiikkia? ”Kyllä vaan, Kaapo Huttunen on säveltänyt Eläimen tarkoitus -tunnusmusiikit ja välimusiikit ihan tätä varten.”

 Loppusanat? ”Musta on äärimmäisen tärkeää välillä miettiä omaa tarkoitustaan. Olento, joka menettää tarkoituksensa, sairastuu. Meissä ihmisissä sen näkee varsinkin, koska monimutkaistamme liikaa asioita tai sekoilemme tavoilla, jotka tuntuvat vain hetken tarkoitukselliselta.”

Pöllö Paula Vesala 

 Kymmenen podcast-jaksoa Yle Areenassa kuunneltavissa tästä.

Ohjaus ja käsikirjoitus : Mikko Kaukolampi

Äänisuunnittelu : Janne Jankeri

Musiikki : Kaapo Huttunen

Dramaturgit : Antti Lehtinen ja Toni Puurtinen

Tuottajat : Timo Vierimaa/Funfar Oy ja Matti Kajander/Yle Draama

Kamala luonto -sarjiksen kotisivuille ja tuotekauppaan löydät tämän linkin kautta.

(c) kuvat Rose Rautio, piirrokset Jarkko Vehniäinen

ps. Olen nyt kuunnellut kaikki podcast-jaksot läpi ja hihitellyt itsekseni mainioille hahmoille, oivallisille ääniefekteille ja yllättäville käänteille. Suosikkejani ehdottomasti jatkuvasti JIHUU! huutava ylienerginen Kettu sekä uutta morsiantaan tämän tästä esittelevä rakastunut Hirvi, ja piskuisen Kärpän hokema "Anna haukku" lähti jo meillä kotona elämään omaa elämäänsä. En olisi uskonut, että näin hyvin taipuu sarjis kuunnelmaksi! Seuraavaksi sitten uusintana se Kiroileva siili, joohan? 

Meidän luokka / Espoon Kaupunginteatteri

Meidän luokka - Tarina XIV oppitunnissa / Espoon Kaupunginteatterin Revontulihalli

Suomen kantaesitys 21.9. 2016, kesto noin 3h 5min (väliaikoineen)

 Käsikirjoitus Tadeusz Slobodzianek
Suomennos Tapani Kärkkäinen
Ohjaus Satu Rasila
Lavastus ja pukusuunnittelu Markus Tsokkinen
Valosuunnittelu Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu ja musiikki Kristian Ekholm
Maskeerauksen suunnittelu Kaarina Kokkonen

Rooleissa : Wanda Dubiel, Susanna Haavisto, Seela Sella, Markus Riuttu, Jukka Rasila, Raimo Grönberg, Timo Torikka, Matti Onnismaa, Seppo Maijala ja Samuel Karlsson

Meidän luokka reippasti laulamassa

 Tadeusz Slobodzianekin Meidän luokka (Nasza klasa / Our Class) sai kantaesityksensä vuonna 2009 National Theatressa Lontoossa. Puolassa se nähtiin ensimmäistä kertaa vuonna 2010. Tositapahtumiin perustuva tarina sijoittuu Puolaan ja siinä liikutaan vuosien 1935 ja 2003 välillä. Meidän luokka on tarina kymmenestä luokkatoverista, joista osa on juutalaisia.

 Ajelimme kauniissa syksyisessä säässä kohti Espoota. Yritin olla kovinkin pirteä ja reipas, vaikka sisällä myllersi. Kun ensimmäisen kerran näin Meidän luokan mainoksen, päätin sillä sekunnilla että tuo on pakko nähdä. Pakko. Sama sisäinen pakko ajoi minut vuosia sitten Krakovaan ja päiväreissulle Auschwitziin. Keväällä kävin Lontoossa ja sain nimikirjoituksen Ralph Fiennesiltä, jännitti/pelotti katsoa häntä suoraan silmiin. Miten lempeä katse, jonka alla rauhotuin. Suosikkielokuvani on nimittäin Schindlerin lista ja elokuvan tunnusmusiikki saa minut pillahtamaan itkuun muutamassa sekunnissa. Kirjahyllyni on täynnä erinäisiä holokaustista kertovia teoksia, faktaa ja fiktiota. Olen yrittänyt hakea vastausta kysymykseen, miten kaikki tapahtunut on mahdollista. En ole saanut kunnon vastausta mistään. Espooseen meno jännitti siksikin, koska en kaivannut yhtään lisää kysymysmerkkejä päähäni.

 Revontulihalli on muutettu valtavaksi ladoksi. Keskellä lavarakennelma, jonka reunoilla erilaisia kenkiä. Kurkussani on puristava tunne ennen kuin näytelmä on edes ehtinyt alkaa. Kengät saavat pian täytettä ja eri tahdissa, kun roolihenkilöt saapuvat lavan reunoille istuksimaan, ja sukkienlaiton ja nauhojensolmimisen lomassa vilkuilevat uteliaina hymyillen meitä. Tässä me nyt ollaan. Käsi ylös kuka saa ekana kengät jalkaan! Lavan päällä pienet lamput syttyvät yksitellen ja jokainen nousee vuorollaan oman lamppunsa alle, esittelee itsensä muille ja kertoo, mikä hänestä tulee isona. Tavallisia, pieniä suuria haaveita jossain tulevaisuudessa. Silmät tuikkivat innosta. Pojat vilkuilevat tyttöjä ja tytöt poikia, ujo kiinnostus heräilee hiljalleen. Rysiek (Jukka Rasila) on pihkaantunut Doraan (Wanda Dubiel) ja sujauttaa tämän laukkuun sydämenmuotoisen viestin.

 Yhdessä vartutaan, tämä meidän luokka. Huvittaa, kun Menachem (Raimo Grönberg) ilmoittaa samaan hengenvetoon leffassa pyörivästä eroottisesta elokuvasta ja uudesta pyörästään. Hiljalleen huomataan, ettei tässä ihan samanlaisia ollakaan - osa luokasta kun on juutalaisia ja osa "tavallisia puolalaisia". Abram (Samuel Karlsson) lähetetään Amerikkaan opiskelemaan ja jäähyväiset ovat haikeat. Onneksi kirjeet kuitenkin kulkevat kaukaakin, ja Abram huutelee kuulumisiaan katsomon takaa. Kirjeissä kotikulmilta kerrotaan, että hyvin täällä menee kaikilla. Terveisiä vaan!

 Totuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Luokkatovereista tulee toistensa vihollisia. Rysiek, Heniek (Matti Onnismaa) ja Zygmunt (Timo Torikka) pahoinpitelevät aidanseipäillä ja kivillä ystävänsä Jakub Kacin (Markus Riuttu) hengiltä. Tämä riisuu kenkänsä ja poistuu näyttämöltä paljasjaloin. Sama kolmikko käy raiskaamassa Doran, tosin osa vain katselee mutta pitää kuitenkin kiinni. Näyttämöllähän näitä kohtauksia ei näytetä tekoina, vaan sanoina. Yhtä tehokasta, yhtä kylmäävää katsottavaa. Jukka Rasilan roolihahmo Rysiek hyytää pelkällä katseellaan ja olemuksellaan. Tekee mieli sulkea silmät, mutten pysty. Osa roolihenkilöistä istuu korkealla katsomon reunamilla kuka kaukana turvassa, kuka piilossa.

 Lavarakennelman alta paljastuu kivikkoinen polku, jonka päällä juutalaisia nöyryytetään. Dora tasapainoilee kivillä kantaen käsissään vauvantöppöstä, kuin pientä lintua. Auttakaa joku, ottakaa lapsi turvaan. Zocha (Susanna Haavisto) uskoo, että kaikki kääntyy parhain päin. Valtaisan ladon ovet suljetaan ja Zygmunt kiertää uhoamassa, että saatte kaikki ansionne mukaan nyt. Kaikki olemme saman ladon sisällä, ja tulipunainen hehku ympäröi koko rakennelman.

 Yleisö poistuu hiljaisina ovista, jotka onneksi aukeavat. Lava on täynnä erikokoisia kenkiä ja silmälaseja ja tuhkaksi palaneita haaveita. Osa katsojista rientää vesipisteelle, myös minä. On saatava raikasta vettä. Tuntematon nainen kaataa kannusta käsi täristen mukini niin täyteen, että osa valuu lattialle. Kurkkua puristaa kovasti, on hiukan huono olo ja on mentävä ulos raittiiseen ilmaan lähes koko väliajaksi. Saan sanotuksi seuralaiselleni kengistä, valoista, lavarakennelmasta, silmälaseista. En oikein muuta. Paluu saliin saa sydämen taas hakkaamaan kovempaa. Joku rouva kyselee vahtimestareilta, että entä jos joku haluaa katsomosta kesken kaiken pois. Siihenkin on kuulemma varauduttu.

 Rachelka (Seela Sella) istuu keskellä lavaa, kaikki muut katselevat meitä ylärampista. Osa kengät jalassa, osa paljasjaloin. Seuraavat oppitunnit ovat hiukan erilaisia kuin alussa, ja pystyn hengittämään rauhallisemmin. Wladek (Seppo Maijala) on pelastanut Rachelkan ja aikoo viedä tämän avioon. Wladekin äiti ei sano asiaan yhtikäs mitään, eikä mihinkään muuhunkaan asiaan. Hiljaisuus on tietynlainen kannanotto myös. Rachelka pakotetaan luopumaan uskonnostaan ja vaihtamaan nimensä, jottei paljastuisi. Vanha tuttu kuitenkin tietää... Mietin sitä, miten hauras Seela Sella on ja sitten hetkessä täynnä voimaa. Uskomaton nainen.

 Vuodet vierivät. Yksi janoaa kostoa, toinen kieltää tekonsa, yksi haluaa unohtaa kaiken ja katselee eläinohjelmia telkasta. "Joku muu" teki sen ja oli osasyyllinen. Kengät on kuitenkin riisuttava, ihan kaikkien. Kuuntelen vakavana, kun Abram luettelee kaikkien niiden sukulaistensa nimet, jotka paloivat ladossa. Hymyilen ja naurahdan, kun hän alkaa luetella loputtomantuntuista litaniaa niistä nimistä, jotka tulivat ja tulevat hänen jälkeensä. Elämä jatkuu ja hengitykseni tasaantuu. Lavarakennelma tarjoaa vielä yhden yllätyksen.

 Aploodit alkavat välittömästi, näytelmän lopun ollessa vielä käynnissä. Toisaalta ymmärrän, mutta vähän malttia arvon kanssakatsojat. Pieni hiljaisuus olisi ollut tehokkaampi lopetus.

 Saan sanottua henkilökohtaisesti kiitokset useimmalle näyttelijöistä. Seela Sella vilkuttaa minulle pihalla autostaan, vilkutan takaisin. Yhdelle olisin halunnut erityisesti sanoa kiitokset ja katsoa silmiin, jos olisin pystynyt. Nimittäin Jukka Rasilalle. Olen nähnyt miehen aiemmin vain komedioissa ja kaikenlaisissa hupailuissa. Arvon teatterintekijät, Jukka Rasilalle enemmän vakavia rooleja! Mikä rauha ja läsnäolo, ja samalla kylmää sydänalaa myöten.

 Ehdoton erityismaininta myös Meidän luokan visuaaliselle puolelle ja äänille, niillä oli todella suuri merkitys kokonaisuudelle varsinkin tässä näytelmässä.

 Kotimatkalla tuli puhuttua ihan muusta, mutta kotona vetäydyin omiin oloihini. Teki mieli katsella vähän telkkaa, teki mieli vähän lukea, teki mieli vähän surffata netissä. Mitään en kuitenkaan saanut tehtyä, sillä keskittymiskykyni oli täysin nolla.  Menin nukkumaan lauantai-iltana klo 21. Mielessä pyöri Jakub Kac (Markus Riuttu) lavan keskellä vihamielisten luokkakavereidensa ympäröimänä, Rysiek (Jukka Rasila) esittelemässä ruoskittua selkäänsä, Rachelka/Marianna (Seela Sella) siunaamassa leipätaikinaa ja hölkkäämässä kädet sidottuna polkupyörän perässä, Zygmunt (Timo Torikka) tyynnyttelemässä itkevää vauvaa, Zochan (Susanna Haavisto) laulu. Sulkeutuvat ladon ovet, valtavat varjot valkokankaalla, sammuvat lamput, tyhjät tuolit ja kengät. Käsiohjelman kansikuvat vailla kasvoja.

 Tarina XIV oppitunnissa. Onko tässä parissa sukupolvessa opittu yhtikäs mitään? Pahalta näyttää, kun uutisia katselee. Pitäisi muistaa se, että tässä ollaan samaa porukkaa kaikki.

 Ihmisiä.

Esityskuvat (c) Yehia Eweis

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Espoon Kaupunginteatteri ja muutenkin iso KIITOS!)

Lisäinfoa, kuvia ja videota Espoon Kaupunginteatterin sivuilta tästä linkistä.

Pimeä tie / Kotkan Kaupunginteatteri

Pimeä tie / Kotkan Kaupunginteatterin Naapuri-näyttämö

Suomenkielinen kantaesitys 7.2. 2015, kesto noin 2h 25min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Ian Rankin ja Mark Thomson

Ohjaus Tommi Kainulainen

Rooleissa : Anne Niilola, Johanna Kuuva, Jarkko Sarjanen, Raimo Kaistala, Mirka Mylläri, Teemu Koskinen, Matti Onnismaa ja Ella Mustajärvi

 Psykologinen trilleri on lajityyppi, jota ei teatterissa toistaiseksi oli hirmuisesti nähty. Tampereen Teatterissa tosin on pyörinyt hyvällä menestyksellä muutamakin tämän genren edustaja (esimerkiksi "Murhaloukku" ja "Kylmä murha") ja mielestäni näitä voisi olla paljon enemmänkin. Teatterissa on lupa nauraa ja liikuttua, mutta myös istua pelko persiissä. Käsikirjoittajista Ian Rankin on skotlantilainen kirjailija. Hänet tunnetaan etenkin rikosromaaneistaan, joiden päähenkilönä toimii komisario John Rebus. Kuulostaako tutulta? Kyllä vaan, Rebus on nähty myös Suomen televisiossa.

 Isobel McArthur (Anne Niilola) on Edinburghin poliisivoimissa apulaispoliisipäällikkönä ja palvelusvuosia on kertynyt sen verran mukavasti, että halutessaan voisi jäädä jo eläkkeelle. Hän suunnittelee kirjoittavansa kirjan, jossa kertoisi arvostetun uransa vaiheista. Yksi rikostapaus on jäänyt kuitenkin kaihertamaan mieleen ja Isobel päättää kollegoiden vastustuksesta huolimatta ryhtyä penkomaan tapausta, sillä joku asiassa vaivaa. Lisäksi hänen mielessään kummittelee mystinen hahmo, jolla on ketun kasvot. Isobelin kanssa asuu hänen parikymppinen opiskelijatyttärensä Alexandra (Johanna Kuuva), jota kiinnostaa kovasti elokuva-ala ja etenkin dokumentit. Kaikkien pitäisi tietää totuus.

Anne Niilola ja Johanna Kuuva (c) Juha Lahtinen

 25 vuotta sitten seutua piinasi tapaus, jossa neljä nuorta tyttöä joutui silmittömän väkivallan uhriksi ja ruumiinkappaleita löytyi sieltä ja täältä. Neitojen silmäkuopat oli täytetty piellä ja tilalle asetettu pieniä timantteja. Lisäksi ruumiit oli aseteltu Kassiopeian tähtikuvion mukaan. Näitä vanhoja mustavalkoisia uhrien kuvia esityksessä myös tutkailtiin ja puistattaviahan ne olivat. Hirmuteoista pidätettiin Alfred Chalmers (Matti Onnismaa), joka on siitä lähtien ollut vankimielisairaalassa. Isobel tietysti lähtee tapaamaan Chalmersia, jotta saisi mielelleen rauhan. Virhe! Sanotaanpa näin, että Alfred-setä kuuluu niihin tyyppeihin, jotka pitäisi sitoa pakkopaitaan ja vielä nippusiteellä tuoliin kiinni. Julistankin täten Matti Onnismaan hyytävästi tulkitseman hahmon Suomen viralliseksi Hannibal Lecteriksi, vaikkei tässä näytelmässä Chianti-viiniä maistellakaan.

Anne Niilola, Ella Mustajärvi ja Onnis-Matti (c) Juha Lahtinen

 Mitäs muuta tästä osaisi kertoa, ettei paljastaisi liikoja? Sen voisin sanoa, että teksti pitää hyvin otteessaan ja on varsin tiivistunnelmainen. Ja perhana onnistuivat huijaamaan minua useampaankin otteeseen. Repliikeissä viljeltiin yksittäisiä heittoja, jotka jäivät heti mietityttämään että "jaahas, mitä tuo tuolla tarkoitti" ja paljonpuhuvia katseita myös vaihdeltiin. Kettunaamariasia ja koko homman syyllinen vaihtui päässäni useampaankin otteeseen, ja siitä huolimatta loppuratkaisu tuli täytenä yllätyksenä. Ja hyvä niin. Paikkamme sijaitsivat eturivissä, mikä ei ollut ihan paras paikka koska joutui niska kenossa vähän sivulleenkin katsomaan. Loppupuolella pelästyin melkoisesti, kävi mielessä että melkein olisi pitänyt ottaa varmuuden vuoksi varahousut mukaan. Tiedättehän sen tunteen, kun peljästyy jotain niin, että tuntuu siltä kuin sydän pomppaisi kurkkuun ja syke tuntui kaulavaltimoissa hiukan liikaa.

 Näyttelijäsuorituksista tykkäsin kovasti, Anne Niilolalla oli hyvää meininkiä etenkin Johanna Kuuvan ja Jarkko Sarjasen rikoskomisario Frankin kanssa. Muutama muu asia kuitenkin pikkuisen tökki. En pitänyt jatkuvasta työpöydän pyörittelystä yhtään, etenkin kun se tapahtui siinä silmien alla. Vankimielisairaalan hoitajien peruukit huvittivat ja toivat lähtemättömästi mieleen erään nimeltämainitsemattoman tamperelaisen musiikkiteatterin produktiot... Olisin myös toivonut valoilla ja musiikilla enemmän hyytävää tunnelmaa. Mahdollisuuksia olisi ollut kyllä. Taaempana istuvat eivät varmasti moista edes huomanneet, mutta kuiskaajalla taisi olla kova flunssa... Muutamankin kerran jostain seinän takaa kuului niistämistä ja aivastelua ja kyllä se vähän häiritsi, jos näyttämöllä on ns. tilanne päällä.

 Pidän kyllä kovasti tämäntyylisistä jutuista, joissa aivot saavat työtä ja huomaa, että minusta ei ainakaan tulisi mitään rikostutkijaa. Sen verran pieleen menivät omat veikkaukseni juonenkulun suhteen, ja hienoahan on se, ettei tarina ollut ennalta-arvattavissa. Nyt kaikki siis kipinkapin Kotkaan katsomaan Pimeää tietä. Onneksi en nähnyt painajaisia ketuista ja pikisilmistä.

 Pimeä tie saa vahvat neljä tähteä ****.

(näin esityksen kutsuvieraana)

Poliisista päivää! Jarkko Sarjanen, Teemu Koskinen ja Mirka Mylläri

Orkesteri - The Everlast / Hämeenlinnan Kesäteatteri

Orkesteri - The Everlast / Hämeenlinnan Kesäteatteri

Ensi-ilta 10.7. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Käsikirjoitus : Okko Leo

Musiikki : Olavi Uusivirta

Ohjaus : Martti Töttölä

Rooleissa : Marika Heiskanen, Risto Korhonen, Sauli Suonpää, Matti Onnismaa ja Kalle Pylvänäinen

 Orkesteri - The Everlast sai kantaesityksensä lokakuussa 2013 KOM-teatterissa. Näytelmästä on tehty myös kuunnelma ja Matti Ijäksen ohjaaman leffan kuvaukset taitavat olla jo purkissa. Tulossa on myös kirja, eli Orkesteri on taipunut jo moneen eri muotoon. Hämeenlinnan Kesäteatteri sai kunnian viedä bändiltä kesäteatterineitsyyden, ja ensi-iltaa juhlistettiin eilen aurinkoisissa ja rennoissa tunnelmissa.

 Näytelmä kertoo nimensä mukaisesti The Everlast-bändistä, jonka tähtihetket taitavat olla takanapäin ja nyt on jämähdetty tekemään satunnaista hää-ja juhlakeikkaa cover-tyylillä. Tapahtumat sijoittuvat keikkapaikan kulahtaneeseen takahuoneeseen, jonka seinillä repaleiset keikkajulisteet ja seinäkirjoitukset kertovat omaa historiaansa. Tunnelma on sangen odottava. Bändin "pomo" Jase (tai Jaze, ihan miten haluatte) on pahasti myöhässä ja vihdoin paikalle klenkattuaan alkaa loputon "Jätkät hei!"-hehkutus. Jase (Kalle Pylvänäinen) on saanut juonittua paikalle Idols-tähti Simone Päiväperhosen (Marika Heiskanen) ja luvassa olisi tykkikeikka, jonka jälkeen Tavastia ja Stockholm olisivat vain suupaloja tulevan megakiertueen varrella. Muut bändin jäsenet, "vanhan liiton konkarimuusikko" Rane (Matti Onnismaa) ja uusin tulokas Timi (Sauli Suonpää), ottavat uutiset innostuneesti vastaan, mutta basisti Halla (Risto Korhonen) suhtautuu ideaan varsin nuivasti, onhan kyseessä hänen pikkusiskonsa ja verihän on vettä sakeampaa. Kaikki ei mene kuitenkaan ihan putkeen, ja Simonen saavuttua paikalle porukka saa keskenään keiteltyä niin uskomattoman sopan aikaiseksi, että ei voi muuta kuin katsoa monttu auki. Miten saadaan pariin tuntiin mahdutettua karjalanpaistit, pussukat, Metallican ongelmat, Sherlock Holmesit, prepaid-liittymät ja zeniläisyys? Tule Kaupunginpuistoon ja hämmästy...

Timi, Jase, Rane ja Halla / (c) Esko Tuovinen

 Musiikkipitoisiin näytelmiin ja farssikohkaamisiin tottuneelle Orkesteri - The Everlast saattaa aluksi olla hämmentävä kokemus. Mitä ihmettä, eihän lavalla tapahdu mitään, kundit vain löpisevät keskenään ja jauhavat epäolennaisuuksia. Ja kuitenkin tapahtuu koko ajan. On keskityttävä kuuntelemaan, mitä siellä oikeasti puhutaankaan. Jase puhuu kuin ruuneperi ja hyvillä puhelahjoillaan hän on saanut jo aikojen alussa muiden varauksettoman luottamuksen, kukaan ei ole edes älynnyt kyseenalaistaa mitään. Timin nuoruuteen ja kokemattomuuteen vedotaan jatkuvasti, "ole sinä poika hiljaa kun et tiedä mistään mitään". Rauhallisen perusmiehen henkilöitymä Rane liputtaa henkisen kasvun puolesta ja puhuu kirjaimellisesti kokemuksen syvällä rintaäänellä. Kuppi menee toki rauhallisellakin miehellä nurin siinä vaiheessa, kun mennään erittäin henkilökohtaiselle alueelle. Kaiken keskellä häslää Halla, joka suhtautuu vähän neuroottisella tarkkuudella tiettyihin asioihin ja jankkaa niitä sitten loputtomiin. Porukan ulkopuolelta totuuden torvena toimii sitten Simone. Näytelmä kulkee alaotsikolla "tutkielma solidaarisuudesta" ja sitä tämä totisesti on. Jokainen pelaa omaa pussukkaansa omalla tavallaan, mutta yhteisöllisyyttä ja ymmärrystä löytyy yllättävien tilanteiden kautta. Kuulostaako tutulta? Vähän kärjistetysti voisi todeta, että samat tyypit löytyvät lähes jokaiselta työpaikalta tai kaveripiiristä, ja mitä naurettavimmista asioista on sukset menneet joskus ristiin ja yhteinen rakentavassa hengessä aloitettu palaveeraus on kääntynyt lopulta mykkäkoulun puolelle. Itseäni huvitti suuresti monikin repliikki, koska mieleeni tuli vahvasti eräs tietty ystäväni. Häntä kun muinoin vaivasi suunnattomasti ero yhtiövastikkeen, hoitovastikkeen ja rahoitusvastikkeen välillä, ja selostukseni eroista sai farssimaiset piirteet ja niin ison riidan, että koko ystävyys oli koetuksella. Ilahduttavaa tässä oli se, että samainen ystäväni istui eilen ensi-illassa edessäni ja nauroi läpi koko näytelmän sydämensä kyllyydestä. Onnellinen on se, joka osaa nauraa myös itselleen.

Sisko ja sen veli / (c) Esko Tuovinen

 Orkesteri - The Everlast ei ole perinteistä kesäteatteria, mutta toimii mainiosti myös ulkotiloissa, mikä nyt tuli todistettua. Näytelmä tarjoaa katsojalle kivasti haastetta ja monia mahdollisuuksia oivaltaa asioita. Komiikkaa ei tuoda eteen suoraan tarjottimella kuin paikoitellen, huumori syntyy jätkien keskinäisestä sanailusta, kemioista ja valtasuhteista. Välillä naurattaa ihan pelkästään se, että miten noi voi olla noin hölmöjä ja eikö kukaan nyt tajua mitä ovat itselleen tekemässä. Itse pidin myös siitä, että koko ajan ollaan tilanteessa, missä ei yhtään tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Siksi en halua juonenkäänteistä sen enempää paljastella, koska kummallisuuksia riittää ja annetaan jokaisen tehdä omat aavistuksensa siitä, miten tässä tulee lopulta käymään.

Tekstaria pukkaa / (c) Esko Tuovinen

 Teksti on näyttelijöille aika haasteellista, koska sitä on paljon ja varsinaista toimintaa vähän. Virtuoosimaista porukkaa on näyttämölle saatu, ja ohjaaja ja visionääri Töttölä on saanut kaivettua tyyppien parhaat puolet esiin. Kun näin näyttelijälistan ensimmäistä kertaa, sanoin ääneen "Jesh!" Olin salaa toivonut esim. näkeväni Risto Korhosen Hallan saappaissa. Matti Onnismaa on elementissään Ranen roolissa, jossa hänen jäyhä miehekkyytensä on passelisti edustettuna. Marika Heiskasen taidot ja loistokkuus ei itselleni tule yllätyksenä, sen verran usein olen häntä lavalla nähnyt. Porukan minulle uusin tuttavuus Kalle Pylvänäinen on hieno oivallus Jasen rooliin. Erityismaininnan arvoinen on kuitenkin Sauli Suonpää, joka hämeenlinnalaisista juuristaan huolimatta ei taida olla kovin monelle tuttu nuorukainen. Nautinnolla seurasin etenkin Saulin fyysistä otetta Timistä, ilmeitä ja elekieltä, ja sitä, miten montaa eri puolta Timistä näytelmän edetessä löytyi. Ujosta, välillä pelokkaastakin pojasta löytyi tarvittaessa rohkeutta pitää puoliaan, innokasta heittäytymistä asiaan kuin asiaan ja vähän maanista kieli poskessa-tyylistä härskeilyäkin. Hyvä Sauli!

 Näytelmän päätyttyä katsomosta poistuttaessa oli hyvä pöhinä päällä ja sieltä sun täältä kuului tyytyväistä myhäilyä. "Tätä on odotettu, kunnon teatteria!" Iso kumarrus siitä, ettei esim. Simonen roolissa nähdä ketään iskelmätähteä. Loppuun olisin suonut näkeväni vielä yhden kunnon yhteishengennostatushuudon, ja leditaulua olisi voinut hyödyntää vieläkin enemmän, kun sellainen nyt oli tarjolla.

STUPP ! Tämä kesä ollaan nyt näin.

Orkesteri - The Everlast saa täydet viisi tähteä *****

ps. Kaupunginpuistoon ja sieltä pois pääsee nyt myös kesäteatteribussilla, lisätietoja tämän linkin alta. Saman sivun alla olevaa Marika Heiskasen kuvaa klikkaamalla löytyy Marikan haastis.

(näin esityksen kutsuvieraana)

The Everlast forever!

Orkesteri - The Everlastin harjoituksissa Kaupunginpuistossa

Pari päivää sitten Hämeenlinnan Kesäteatteri järjesti avoimet harjoitukset Orkesteri - The Everlastista. Itse en paikalle töiden vuoksi ehtinyt, mutta kävin viikko sitten tutkailemassa meininkiä ihan issekseni, ja hyvältähän se näytti. Istuin muutaman tunnin iltaharjoituksia seuraamassa. Kuvista puuttuu Marika Heiskanen, jonka roolihahmo Simone saapuu estradille vasta myöhemmässä vaiheessa ja hän ei näihin harjoituksiin osallistunut.

 Okko Leon Orkesteri - The Everlast on kertomus bändistä, jolla on ollut omat huippuhetkensä vuosia sitten. Nyt bändi tahkoaa hääkeikasta toiseen. Tapahtumat sijoittuvat keikkapaikan takahuoneeseen, jossa saadaankin melkoinen soppa aikaiseksi parin tunnin sisällä. Bändiläisten solidaarisuus toisiaan kohtaan, arvomaailmat ja ristiriidat punnitaan, ja samankaltainen show saataisiin aikaan työpaikassa kuin työpaikassa. Moni tuntee takuulla piston sydämessään, toivottavasti...

"Meillä Tampereen Teatterissa..."

 Harjoituksissa keskityttiin repliikkien hiomiseen ja sisääntuloon. Moninaista hyväntahtoista kettuilua oli havaittavissa puolin ja toisin, yksi veteli reploja ulkomuistista ja toinen plari kädessä. "Meillä Tampereen Teatterissa on ollut perinteisesti tapana opetella vuorosanat hyvissä ajoin ulkoa!" toteaa Risto Korhonen ja etsii plaristaan kuumeisesti seuraavaa sanottavaa... Pientä keskustelua saadaan aikaan erään roolihenkilön puheiden toimivuudesta ja siitä ei oikein päästä yhteisymmärrykseen. Yllättäen jutut vaihtuvat Nummisuutareihin ja yhteinen sävel löytyy. "Heh jätkät, te toimitte huomaamattanne ihan niin kuin nää bändinkin jätkät nyt! Ensin nahistellaan ja sitten aihe vaihtuu lennossa!" ohjaaja Martti Töttölä huomauttaa nauraen.

 Näyttävää sisääntuloa harjoitellaan, soitellaan prepaid-puheluita, syödään virtuaalista karjalanpaistia, tuoliesimerkillä näytetään mallia yhteisöllisyydestä ja muistellaan kaiholla pientä tytärtä.

Näkemieni harjoitusten jälkeen Kaupunginpuistossa oli perinteinen Ämy-rock, jonka yhdessä työpajassa sai kirjoittaa takahuoneen seinään. Festareiden jälkeen olikin lavasteissa tapahtunut pientä muutosta (jälkimmäinen kuva on avoimista harjoituksista, kuvaaja Jaakko Virtanen)

 Näytelmän harjoitukset alkoivat juhannuksen jälkeisellä viikolla, jolloin työryhmä myös tapasi toisensa ensimmäista kertaa. Mielenkiintoista oli seurata, miten hyvin porukka pelasi yhteen näinkin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Palloja heiteltiin vinkkien ja vihjeiden muodossa, unohtuneissa reploissa autettiin heti. Toinen otti vihjeestä kopin, lisäsi siihen omat mausteensa ja jatkoi pallottelua. Hienoa yhteispeliä oli ilo seurata! (kuvistakin näkee, että kiva kun kaikki otetaan ns. mukaan juttuun..)

 Ensi-iltaan alle viikko. Orkesteri - The Everlast Hämeenlinnan Kesäteatterissa 10.7. 2014 alkaen, tämä spektaakkeli kannattaa ehdottomasti nähdä. Lisätietoja tämän linkin alta.

Kuvat (c) Teatterikärpänen, paitsi yksi kuva Jaakko Virtanen.

Matti Onnismaa

Sauli Suonpää

Matti, Kalle Pylvänäinen, Sauli ja Risto

"Everlast - The Everlast" huutaa kaikki. Ja niitä roolivaatteita odotellessa...

Orkesteri - The Everlast Hämeenlinnan Kesäteatteriin

Hämeenlinnan Kesäteatterissa nähdään tulevana kesänä melkoinen hitti, sillä Kaupunginpuistossa esitetään Okko Leon komedia Orkesteri - The Everlast. Näytelmä kertoo entisaikojen suosikkibändistä, joka on suosion hiivuttua taantunut tahkoamaan loputtomantuntuisia hääkeikkoja ja vastaavaa. Tapahtumat sijoittuvat takahuoneeseen ja yllättävä käänne jos toinenkin on luvassa...

 Näin näytelmän viime syksynä KOM-teatterissa ja melkoinen hahmogalleria etenkin huvitti meikäläistä. Kirjoitukseni KOM-teatterin versiosta löytyy tämän linkin alta.

 Noh, erityisen ilahtunut olen sitten siitä porukasta, joka on tällä kertaa tulossa meitä viihdyttämään. Rooleihin on pestattu nimittäin Marika Heiskanen, Kalle Pylvänäinen, Matti Onnismaa, Sauli Suonpää ja .... tadaaa ... Risto Korhonen!

 Korhonenhan on oikeastaan se suurin syy tähän teatterikärpäsyyteeni. Risto oli useamman vuoden Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa kiinnityksellä ja sitten hän siirtyi Tampereen Teatterin leipiin. Riston perässä sitten laajensin minäkin reviiriäni ja tässä ollaan...

 Tulossa on mielenkiintoinen kesä! Tervetuloa The Everlast Hämeenlinnaan!

 Kesäteatterin sivuilta esitysaikoja ym. tämän linkin kautta.

Toivottavasti Ristolla on kesällä 2014 enemmän päällään... (c) Timo Marttila

Poika / Linnateatteri

Poika / Linnateatteri

Ensi-ilta 5.2. 2014, kesto noin 2h (väliaikoineen)

Ohjaus ja käsikirjoitus Petja Lähde ja Miska Kaukonen

Rooleissa Santtu Karvonen, Pihla Penttinen, Matti Onnismaa ja Niina Sillanpää

 Muistan kun hankin käsiini Petja Lähteen esikoisromaanin Poika (WSOY) heti sen ilmestyttyä, ja tarina tempaisi mukaansa niin, että luin sen yhdeltä istumalta. Harva teos jaksaa minua kiinnostaa niin, etten malta laskea sitä käsistäni ennen kuin viimeinenkin lause on luettu, minä kun en ole mikään varsinainen lukutoukka. Itse loistavan tarinan lisäksi minua viehätti etenkin se, että kerronta oli hyvin elokuvamaista ja näin tapahtumat päässäni selkeinä kuvina. Riemastuinkin suuresti kuultuani, että Pojasta tehtäisiin näyttämöversio ja jäin mielenkiinnolla odottamaan mitä tuleman pitää, kun itse tekijäjoukkokin oli jo hyväksi havaittu.

Pihla Penttinen ja Santtu Karvonen / (c) Matti Vahtera

Itse tarina lähtee liikkeelle siitä, että erään aamuisen hämmentävän uutisen seurauksena Janne (Santtu Karvonen) lukitsee vaimonsa Saijan (Pihla Penttinen) kylpyhuoneeseen, nappaa mukaansa kolmikuisen vauvansa ja lähtee autolla matkaan ei-minnekään. Silmissä vilisevät vaihtuvien maisemien lisäksi välähdyksenomaisena ensimmäiset jännittyneet, haparoivat hetket isänä kun pelätään, että pienokainen hajoaa käsiin kun sitä vähänkin koskettaa. Saija saa soitettua viimeisenä toivonaan Jannen isälle Taistolle (Matti Onnismaa), joka saapuukin paikalle ja yhdessä he lähtevät etsintäretkelle. Menettämisen pelko ajaa Jannen tilanteesta toiseen ja lopulta epätoivoisella automatkalla on mukana myös tuntematon nainen Kaisa (Niina Sillanpää) oman pienen lapsensa kanssa. Miten tarinassa lopulta käy, sen saa jokainen selvittää itse tulemalla Linnateatteriin.

 Etukäteen vähän jännitin, että miten roadmoviemainen tarinankulku saadaan vääntymään näyttämölle, kun tapahtumapaikkoja oli monta. Luontevasti siirtymät kuitenkin tapahtuivat ja ainakin minä pysyin matkassa hyvin mukana. Jännästi tämä versio aukesi minulle ihan eri tavalla kuin alkuperäisteos! Kirjan luettuani päällimmäisenä oli ajatus Jannen ja pienen poikansa "Hiipiäisen" suhteesta, mutta nythän tämä laajeni isä-poika - vanhemmuus- pohdinnaksi laajemmassakin mittakaavassa. Tukahdutettuja tunteita, puhumattomuutta, epävarmuutta, menettämisen pelkoa useammassa polvessa. Ikuisia kysymyksiä vanhemmuudesta ja vastuunkannosta, rakastamisen vaikeudesta ja arjen haasteista. Miten helppoa ja huojentavaa on välillä avautua ihan tuntemattomille ihmisille, ja miten vaikeaa onkaan puhua niille, joiden kanssa olisi ensiarvoisen tärkeää puhua rehellisesti ja avoimesti tunteistaan, peloistaan, epävarmuudestaan. Hyvin tuttua ja siksi niin hämmentävää tajuta näytelmän kautta tuo kaikki jälleen kerran. Puhukaa ihmiset tunteistanne, älkää antako asioiden kärjistyä niin, että ratkaisua ei löydy ja olisi liian myöhäistä selvittää vyyhtiä! Moni epätoivoinen teko jäisi kenties tekemättä. Kukaan ei voi paeta omaa elämäänsä, se on oleva aina läsnä.

Pihla Penttinen ja Matti Onnismaa / (c) Matti Vahtera

Olen äärimmäisen onnellinen etenkin siitä, että Jannen roolissa on Santtu Karvonen. Itselleni monesti suurimman vaikutuksen näyttelijäntyöllisesti on tehnyt henkilö, joka on aiemmin vähän profiloitunut tietyllä tapaa hauskojen roolien mieheksi ja sitten tekee sellaisen roolityön, joka saa minut liikuttumaan kyyneliin. Tiesin jo ennalta Santun kyvyt tämän suhteen, joten herkistyminen ei tullut yllätyksenä. Niin monet tunnetilat vaihtelivat Jannen kasvoilla ja upeasti Santtu vaikeasta roolistaan selvisi. Välillä kyllä naurettiinkin, ja pidän paljon siitä, että katsojakin saa mennä tuntemuksissaan laidasta laitaan. Muidenkaan osalta näyttelijäntyössä ei ollut moitteen sanaa. Epätoivo, epävarmuus, hämmennys ja pelko loistivat vuorollaan kaikkien kasvoilla. Niin Matti Onnismaa kuin Pihla Penttinenkin tekivät jälleen luotettavaa ja laadukasta jälkeä, ja erityisen ilahtunut olin minulle uudesta tuttavuudesta, Niina Sillanpäästä, joka ahkeroi useammassakin roolissa. Näyttelijöiden välinen keskinäinen luottamus on varmasti ollut vahva, kuten myös ohjaajakaksikon luottamus omaan visioonsa ja työryhmäänsä. Hienoa työtä!

 Poika kuului kevään tärppilistaani. Odotukset olivat korkealla ja ne ylitettiin. Hienon musiikin ja kauniiden filminpätkien siivittämänä tästä aukesi ihan uusia ajatuksia. Suosittelen lämpimästi kaikille.

 Vahvat ja vakuuttavat neljä tähteä Pojalle ****.

(esitys nähty pressilipulla)

ps. esityksen jälkeen paikalla nähtiin heilumassa yllätysvieras, josta onnistuin nappaamaan hiukan epämääräisen kuvan...

Haastattelussa Matti Onnismaa

 Matti Onnismaan tapasin maaliskuun loppupuolella 2013 Helsingissä Tennispalatsin William K-ravintolassa.

Matti on syntynyt vuonna 1959 ja horoskooppimerkiltään hän on vaaka. ”Tulikin mieleeni, että tän päivän Ilta-Sanomissa oli oikein loistava horoskooppi : ”Peilistä katsoo paljon parempi mies kuin mitä itse kuvitteletkaan”. Se oli mielettömän positiivinen, yleensä mä en edes lue niitä, mutta tuossa sinua odotellessani nyt luin”, Matti kertoo nauraen.

”Oon Tampereelta kotoisin. Mä olen virallisesti syntynyt Nokialla Pitkäniemen mielisairaalassa, sit me muutettiin sieltä Nikkilään (se on Sipoon keskus), siellä oli siihen aikaan Pohjoismaiden suurin mielisairaala. Mun äitini on ammatiltaan psykologi. Sieltä me muutettiin Järvenpäähän, ja sieltä muutin itsekseni Helsinkiin. Lisäksi oon asunut Orivedellä, Lahdessa ja Kokkolassa, Tampereellakin pitkän aikaa. Tällä hetkellä asun taas Helsingissä.”

Mitä harrastat? ”Mä harrastan intohimoisesti frisbeegolfia. Se alkoi niin, että mentiin Turkuun Tukkijoella-näytelmän harjoituksiin ja sit mentiin vaan kokeilemaan. Mulle se kolahti heti ihan täysin, mikään laji ei oo aiemmin mua niin koukuttanut. Tän freelancer-elämän hyviä puolia on se, että päästään radalle heti aamusta. Se on nykyään niin järjettömän suosittu laji, että iltaisin siellä on ruuhkaa jopa jonoksi asti”, Matti päivittelee.

Mitä sanoisit ammatillisessa mielessä vahvuudeksesi tai erityistaidoiksesi? ”Ei mulla oo mitään erityistaitoja sillai. Oon harrastanut ratsastusta, oon ajanut ammatikseni rekkaa, ne ainakin on tavallaan erityistaitoja jonkun mielestä, mutta ei oo siis mitään muuta. Kyllä mulla cv:ssäkin tai jossain liiton sivulla lukee se ratsastus, ja se yhdistelmäajokortti on mainittuna. Kuka sitä sitten ymmärtääkään, sehän on vaan jono kirjaimia. Siitä on ollut kyllä töissä hyötyä muutaman kerran, valitettavan harvoin tosin.”

Mikä olisi sellainen taito, jonka haluaisit oppia? ”Haluaisin osata soittaa jotain instrumenttia, soittaa ja laulaa. Taikatemppuja olisi kans mukava osata. Oon mä julkisesti soittanut kitaraakin yhdessä biisissä, mutta sitä ei kyllä voi laskea soittamiseksi vaan pikemminkin rämpyttämiseksi.”

Löytyykö suvustasi muita tällä alalla olevia? ”Ei oo muita. Vaarini oli kuoronjohtaja, isä oli jonkinlainen harrastajanäyttelijä, ja sekin mulle selvisi vasta sen jälkeen kun olin itse hurahtanut tähän hommaan. Ei niistä paljon puhuttu. Kävi vaan ilmi, että isällä oli oikeasti jotain ambitioita alaa kohtaan, mutta siihen aikaan 50-luvulla oli vaan pakko valita porvarillinen ammatti, eikä voinut lähteä haihattelemaan. Isä oli harrastajateatterissa Porissa, asuivat siellä ennen syntymääni. Sitten hän oli ilmeisesti Tampereella näyttämöllä myös jonkun verran, mutta noista on aika vähän tietoa. Kuningas Learia hän on kuulemma esittänyt Porissa alkuperäiskielellä, se on kyllä aika kova juttu. Ei ollut tosin kuningas itse, mutta kuitenkin...”

Milloin kiinnostuit teatterista ja näyttelemisestä? ”Mulle kävi niin, että mä olin työtön rekkakuski ja lorvin täällä Helsingissä, ja vastasin sitten yhteen lehti-ilmoitukseen. Ohjelma-avustajat ry haki jäseniä ja siinä oli täkynä, että voi päästä televisioon yleisöksi ja saa vielä samalla palkkaa. Se pieni palkanmaksu oli mulle siinä se täky, että olisi edes jotain työtä ja saisi jotain palkkaa. Asuin täällä Hesassa siis silloin, se taisi olla vuosi 1981. Sit Kansallisteatterista soitettiin, ne tarvitsi avustajia sellaiseen ”homonäytelmään”. Ei ne kyllä esitelleet sitä niin, mutta se näytelmä kertoi homoista, ”Vaaleanpunainen kolmio” oli nimeltään se. Juutalainen ja homo tapaavat keskitysleirillä ja rakastuvat. Muutamia avustajia oli kieltäytynyt töistä tässä näytelmässä koska pelkäsivät saavansa tietynlaisen leiman otsaansa. Mä aattelin vaan että työtä, totta kai mä otan sen vastaan! Mä en tiennyt näyttelemisestä mitään, koska mulla ei ollut mitään suhdetta teatteriin aiemmin. Siellä sitten harjoitusten myötä ja ensi-illassa viimeistään mulle valkeni, että nyt mä olen löytänyt kotini. Tuli hyvin vahva valaistumisen hetki siitä, että nyt mä tiedän mitä mä elämässäni haluan tehdä. Siitä se sitten lähti. Pyrin harrastajateatteriin ja siitä Lahden Kansanopistoon, ja sitä kautta pääsin harjoittelijaksi Kokkolaan.”

”Pyrin kymmenen kertaa teatterikouluun, mutta en koskaan päässyt. Hain sekä TeaKiin että Nätyyn, yhdeksän kertaa putosin heti ykkösvaiheessa ja kerran pääsin kakkosvaiheeseen. Se jos mikä osoitti suurta lahjakkuutta, heh heh! Mä olen niin infernaalinen jännittäjä ja ujo, ja häpeän kynnys on niin törkeän korkea, se on varmasti ollut suurin syy siihen, etten ole päässyt sisään. Julkinen esiintyminen on mulle ihan horroria. Mä en esimerkiksi pidä puheita ikinä missään, vaikka välillä tekisi mieli ihan vaan kiittää. Ensi-illoissakaan en puhu mitään. Vanhemmiten oon kyllä ruvennut pikkasen rentoutumaan ja uskallan ehkä avata suutani, mutta aika säästeliäästi kuitenkin. En tiedä mikä narsistinen häiriö mua sinne näyttämölle sitten vetää, varmaankin se suuri ajatus siitä, että ihmisille täytyy päästä kertomaan, ja parantamaan maailmaa, silloin alkuun ainakin. Mutta mikä se muuten oli se sun kysymys?” naurahtaa Matti.

”Työ tekijäänsä neuvoo siis. Varsinaisesti alan opintoja mulla ei oo muita kuin Lahden Kansanopiston näyttelijälinja ja lisäksi joitakin kursseja. Kokkolassa olin kaksi vuotta näyttelijäharjoittelijana, sehän on aikamoinen koulu sekin. Se ammattiteatterin moodi oli sellaista, ettei se näyttäytynyt mulle kiinnostavalta, joten lähdin sitten pois. Sen jälkeen oonkin ollut sitten freelancer yhden vuoden kiinnitystä lukuunottamatta. Olin Oulussa kiinnityksellä 1997-1998 vuorotteluvapaan sijaisena.”

Matti muikeana / kuva Teatterikärpänen

Jos et olisi tällä alalla, millä alalla mahdollisesti olisit? ”Tuohon on oikeastaan mahdotonta vastata. Jos olisin valinnut jonkun toisen tien, olisinko sittenkään viisastunut? Teatteri on pelastanut mut elämälle itseasiassa siinäkin mielessä, että mä olen koulujakäymätön sivistymätön moukka. Olen saanut valtavan upean elämän teatterin kautta. Ehkä mä olisin autokuskina jossain. Mulla on kyllä sellainen suuri sosiaalinen omatunto, eli ehkä mä olisin hakeutunut johonkin koulutukseen kuitenkin. Tää onkin muuten mielenkiintoinen kysymys! Kun mä olin harrastajateatterissa, niin mä kävin peruskoulunkin uudestaan, jotta mä pääsisin lukemaan äidinkieltä keskikoulumandaatilla Joensuun yliopistossa. Sekin johtuu teatterista, että tää kiinnostus koulunkäyntiin heräsi ylipäätään. Suomen kieli on niin kaunista! Tämmöisiä kummallisia haaveita mulla silloin oli, joskus teki mieli kirjoittaa ja muuta. Usko omaan lahjattomuuteen on kuitenkin niin vahva, että ei tullut sitten jatkettua...”

Oletko ollut muissakin hommissa kuin rekkakuskina? ”Autokuskin hommia oon tehnyt paljon. Bändiroudarinakin oon ollut ja asunnottomien miesten asuntolan vahtimestarina, mehunpakkaajana, offset-painajana oppisopimuksella... siinä olis muuten ollutkin yksi hyvä ammatti, mutta autokuskin hommat mua kiinnosti jostain syystä enemmän silloin nuorena miehenä. Joku unelma riippumattomuudesta, rekkakuski tai merimies oli mun unelma-ammattejani joskus. Merimieheksi olin liian ujo ja pelkuri, en uskaltanut lähteä merille, mutta rekkakuskiksi sitten päädyin ja se oli yksi unelmien täyttymys. Se bändihommakin oli sellaista, että kun tässä vuosien varrella oon teatterin kautta tutustunut ja ystävystynyt ihmisten kanssa, niin sitä kautta sitten lähdin mukaan. Toi bändien roudaus kuulostaa niin suureelliselta, se oli harrastus mulle ja ne oli kavereita. Kokkolasta lähdön jälkeen olin Tampereella työttömänä ja Motelli Skronklen poikien kanssa kiersin paljonkin, ja pääsin näyttelemäänkin niiden kanssa. En koskaan kuitenkaan virallisesti kuulunut bändiin, vaan olin kaveripohjalta siellä mukana. Hannu Raatikainen teki Helsingin Kellariteatteriin lopputyönsä, ja se oli mun elämäni ensimmäinen teatterityö, missä mä oikeasti näyttelin. Hannu sai mut kiinnittymään teatteriin oikein kunnolla. Raatikaisen lopputyön pääsykokeet oli ainoot mitkä oon ikinä läpäissyt kunnialla, hah. Niin ja Lahden Kansanopiston myös.”

Motelli Skronkle, mitenkäs se kuulostaa niin tutulta? Olittekohan mahdollisesti keikalla 80-luvun loppupuolella Provinssirockissa sangen erikoisessa paikassa, muistan hämärästi katselleeni sillalta jotain omituista performanssia...? ”Kyllä vaan, siellä sitä oltiin aboriginaaleja luodolla keskellä sitä koskea, oltiin siellä varmaan kuusi tuntia. Oli se aikamoinen performanssi kyllä. Sit meillä oli sellainen aivan ihana lastennäytelmä ”Suuri yksinäinen naurava shamaani”, se oli vahvasti luonnonsuojeluhengessä tehty ja poikkeuksellisen upea juttu. Hannuhan oli siinä alkuperäisjäsenistä itseoikeutettu Aurinko, mutta sitten mä sain kunnian ruveta esittämään Aurinkoa ja oltiin Lapin rundilla ja kaikkee”, Matti muistelee.

Miksi olet näyttelijä? ”No, se on mun ammattini! Tarinoiden kertominen on ihanaa, ja tällä saa ja voi, ja pitääkin voida vaikuttaa. Kun ajattelee esimerkiksi Eduskunta-näytelmiä... Kyllä on joku sellainen halu saada teatterin keinoin kertoa ihmisille mädistäkin asioista ja kauniista asioista. Nuorena mua kiinnosti politiikka, mutta kiinnostus sitten jossain vaiheessa lopahti, koska se on aika rumaa peliä ja pelaaminen ei oo mun alueeni siinä mielessä. Teatterin kautta pääsin taas jotenkin kiinni yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.”

Onko sinulla kenties omia esikuvia? ”Mitähän mä nyt osaisin sanoa...en mä tiedä, että onko ne nyt varsinaisesti ollu mitään ns. esikuvia. Kyllä mä nuorena ihailin tietysti moniakin näyttelijöitä, Jussi Jurkkaa, Tauno Paloa, ne vaan yksinkertaisesti oli niin kovia. Silloin kun olin ite avustajana siellä Kansallisteatterissa, niin Pekka Autiovuori teki muhun valtavan vaikutuksen. Tarmo Manni, huh huh! Sitä vaan törmäsi näihin ihmisiin siellä käytävillä ja ihmetteli vaan, että mihin maailmaan mä oikein olen päässyt. Elokuvanäyttelijöistä Gary Oldman oli mulle kova juttu ja Humphrey Bogart. Nykyään voisi sanoa, että Santtu Karvonen on mun idoli! Santtu on huikee!”

Mitkä ovat omasta mielestäsi tärkeimmät roolityösi? ”Työviksestä tulee mieleen nyt se Lehtikeisari, se oli hyvä rooli ja saikin yleisön jakamattoman suosion. Olin siinä siis Veikko Ennala. Sit Angels in America-näytelmästä se Roy Cohnin rooli (jota Al Pacino myös esitti), se oli täällä Helsingissä ja vieraili Tampereen Teatterikesässäkin. Klassikko-elokuvasta autokauppiaan rooli on rakas ja läheinen. Aika vaikeeta näitä on muuten tällai jälkikäteen lähteä miettimään, sillä hetkellä joka ainut rooli on ollut mulle tärkeä.”

IMDb:n (Internet Movie Database) mukaan sinulla on eri tv-ja leffatöitä yli 120 kpl? ”Okei, voi olla tosin että sieltä puuttuukin vielä jotain. Itse en ole pysynyt laskuissa mukana. Vilkaisin tuossa nopeasti cv:täni päivällä, että jos sattuisit vaikka kysymään, niin sen mukaan olen ollut 35:ssä pitkässä elokuvassa, mutta siinäkään ei ole kaikki. Ulvovassa myllärissä olin avustajana aikoinaan, mutta Talvisota oli ensimmäinen jossa olin ihan ammattinäyttelijänä. Sain olla mukana koko elokuvan alusta sinne viimeisiin taisteluihin asti, ja olin myös mukana rakentamassa lavasteita ja valoja, halusin tehdä kaikkea. Se oli todella, todella hieno kokemus!”

Onko sinulla jotain roolihaavetta? ”Päärooli pitkässä elokuvassa. Sitä odotellessa..”

Kuka olisi unelmiesi vastanäyttelijä, jos saisit valita ihan kenet tahansa? ”En oo kyllä kauheesti miettinyt tämmöisiä asioita, mutta Lauren Bacall voisi olla yksi sellainen.”

Mikä on parasta teatterissa? ”Parasta on näytteleminen, heh. Teatterintekeminen on niin mahtavaa! Se on niin kokonaisvaltaista. Yhteisöllisyys, sen takia aikoinaan siihen hurahdinkin..”

Entä miinusta? ”Varmaankin riittämättömyyden tunne. Näyttelijän työ on siitä kova työ, että siinä on aika kovat onnistumisen paineet koko ajan. Itse itselleenhän niitä kynnyksiä rakentaa. Perhe-elämän ja työn yhteensovittaminen on aika haastavaa tietysti, kun meilläkin elää kaksi freelanceria saman katon alla. Nää on tosin sellaisia ongelmia, että niistä kyllä pääsee järjestelemällä.”

Mitkä asiat inspiroivat sinua? ”Luonto. Kesä. Kevät. Syksy. Vaimo. Lapsi. Elämä itsessään!”

Kärsitkö ramppikuumeesta nykyään? ”Ihan hirveesti. Se ilmenee hermostuneisuutena. Se liittyy tähän häpeän kynnykseen. Ensi-illat on aika kauheita, ja muutkin esitykset. Mä jännitän varmaan enemmän kuin moni muu, ja ihan jokaisessa esityksessä. Tietysti sekin vaikuttaa, jos tuntee epäonnistuneensa siinä roolissaan, harjoitukset ei ole riittäneet, niin silloinhan sitä on aika huteralla pohjalla. Sit koko homma muuttuu helposti suorittamiseksi ja sekin on inhottavaa. Silloin jos katsomossa on joku tuttu, niin tietysti sekin vaikuttaa. Tietää kuitenkin sen, että rakkaat ja läheiset ihmiset on aina kuitenkin mun puolella, mutta silti niiden läsnäolo jännittää kaikista eniten, koska miettii, että olenko mä nyt riittävän hyvä heidän silmissään. Kyllä sitä muuten itsekin aina jännittää katsomossa, kun käy ystävien töitä katsomassa.”

Onko sinulla jotain omia rituaaleja tai rutiineja, joita toistat aina ennen esitystä? ”Ei oo, jokainen esitys tuo omat juttunsa. Harjoitusaikana ne usein muodostuu ja usein se liittyy siihen, että miten ja missä ja mihin aikaan pitää laittaa rekvisiitat ja kaikki semmoiset. Jokainen esitys muodostuu aina omaksi jutukseen ennakkovalmisteluineen.”

Oletko koskaan tavannut teatterin kummitusta? ”En muista kyllä tavanneeni, vaikka Kokkolassa piti olla paljonkin niitä. Alkuun mä asuinkin siellä teatterilla, kun mulla ei ollut vielä kämppää. Kun mä menin sinne, niin mä asuin johtajanhuoneen komerossa, et siinä olisi ollut mahdollisuus tavata vaikka ketä. Ehkä ne säikähti minua”, Matti nauraa.

Tunnistaako ihmiset sinua kaduilla ja tulevatko juttelemaan? ”No, jonkun verran tullaan juttelemaan, mutta Suomi on siitä ihana maa, että täällä saa olla kyllä rauhassa eikä tarvitse kulkea henkivartijoiden kanssa kaupungilla. Mua kyllä suojelee mun ikävät roolini ja karu ulkonäköni aika hyvin, ihmiset ei uskalla kapakassakaan tulla juttusille. Se oli kyllä jo nuorempanakin, et kyllä se oli mun vieressä se viimeinen paikka tyhjänä aina muuten täydessä bussissa!”

Mutta minä uskalsin sentään ehdottaa haastattelua... Kerro joku hauska kommellus! ”Tää ei ole kyllä mikään hauska. Me esitettiin Hämeenlinnassa Ladies Night -näytelmää. Siinä on siis sama idea kuin Housut pois -elokuvassa, mutta tää kohtaus ei kylläkään tapahtunut teatterilla. Tallinnassa järjestettiin Naisten Kymppi. Me Naiset -lehti järjesti sen, ja sehän sponsoroi myös sitä meidän Hämeenlinnan esitystä. No ne halusi meidät mukaan sinne Tallinnan laivalle, jossa oli 2500 naista ja me. Tuntui, että me ollaan enemmän strippareita kuin näyttelijöitä. Se oli kyllä legendaarinen reissu, ihan horroria! Meidän piti esiintyä sellaisella pienellä tanssilattialla ja esittää muka kohtauksia meidän näytelmästä. Kukaan ei kuunnellut, mölisi vaan, ja lopputanssin aikana huusi täysiä ”MUNAAA”. Turvamiehet saatteli meidät sitten hyttiin. No strippareitahan me käytännössä oltiin, aaarrghhh, se oli ihan kamalaa!” Matti muistelee ja pudistelee päätään.

Käytkö katsomassa muiden näytöksiä paljonkin? ”Mä käyn niin paljon kuin vain on mahdollista. Tänä vuonna oon käynyt paljonkin. Joskus oon viettänyt kolme-neljäkin iltaa viikossa teatterissa. Viimeaikaisista näkemistäni on jäänyt mieleeni sellainen kuin ”Ole hyvä” Teatterikoulussa. Mulla on siellä nyt taas kummioppilas, ja tietysti hänen esityksiään olen käynyt katsomassa. Olli Rahkonen on hän, oli tuossa 3 Simoa-elokuvassa yhdessä pääroolissa.”

Onko sinulla mottoa? ”Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa!”

Jos saisit viettää päivän naisena, mitä tekisit? ”Luultavasti nautiskelisin, yrittäisin ainakin. Jaa millä tavalla? Mahdotonta sanoa, sehän on ikuinen mielikuvitusleikki muuten.”

Jos ihminen vetäytyisi syksyisin talviunille, mitä ottaisit omaan talvipesääsi mukaan? ”Toi onkin hyvä kysymys. Kyllä mä varmaan ottaisin jotain pitkästyttävää lukemista, jotta nukahtaisin uudestaan. Eväspuoleksi ottaisin vihanneksia, ja mulla kun todettiin vuosi sitten keliakia, niin oon jäänyt kaipaamaan kevätrullia. Et jos joku tekisi mulle joskus gluteiinittomia kevätrullia! Sushia ja riisiä. Juomaksi punaviiniä ja vettä.”

Jos saisit aikakoneella matkata johonkin tiettyyn hetkeen, minne menisit? ”Haluaisin nähdä, että kuka on siittänyt mun vaarini. Salaisuudet selville!”

Bernard Pivot´n kymmenen kysymystä :

Mistä sanasta pidät eniten? - Rakkaus

Mistä sanasta pidät vähiten? - Kalsarit

Mikä sytyttää sinut? - Musiikki

Mikä sammuttaa intohimosi? - Epäoikeudenmukaisuus

Suosikkikirosanasi? - Saatanavittuperkele

Mitä ääntä rakastat? - Lapseni naurua

Mitä ääntä inhoat? - Murskaantumisen ääni

Mitä muuta kuin omaa ammattiasi haluaisit kokeilla? - Kokki

Missä ammatissa et haluaisi olla? - Pääministeri

Jos Taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle kun saavut Taivaan porteille? - Mä en kyllä saavu sinne varmaan koskaan, joten se ei sanoisi mitään...

Huom! Marraskuun puolivälissä infottiin, että Linnateatterissa Turussa saa helmikuussa 2014 ensi-iltansa Petja Lähteen kirjaan perustuva näytelmä ”Poika”, jossa mukana mm. Matti Onnismaa ja Santtu Karvonen. Lisätietoja tämän linkin alta.  

Hannah ja rakkaus

Hannah ja rakkaus / Tampereen Työväen Teatterin Vanha päänäyttämö

Ensi-ilta 18.8. 2011 Stage-Helsingin teatterifestivaalilla , kesto noin 2h 15min

Ohjaus Taru Mäkelä

Rooleissa : Seela Sella,Elena Leeve,Matti Onnismaa ja Kasimir Baltzar

Taustaa : tositapahtumiin pohjaava kertomus kahden 1900-luvun merkittävän filosofin salaisesta rakkaustarinasta ja ystävyydestä yli kaiken, sillä suhteen alussa  Hannah Arendt oli vain 18v ja hänen opettajansa Martin Heidegger oli 35v, naimisissa ja kahden lapsen isä. Heidän tiensä erosivat myöhemmin 17 vuoden ajaksi. Lisämaustetta tarinaan tuo se, että Arendt oli juutalainen ja Heidegger taas natsipuolueen jäsen, joka Freiburgin yliopiston rehtorina toimiessaan mm. karkotti juutalaiset opiskelijat ja professorit yliopistosta.

Plussaa : Seela Sella vanhempana Hannahina oli koko ajan läsnä lavalla ja kyllä hän on upea näyttelijätär. Kaihoisena hän muisteli rakkauttaan Martiniin, tunneside säilyi kaikesta huolimatta läpi koko elämän. Alku oli aika raskas ja vaati katsojalta täydellistä keskittymistä, keskustelu pyöri filosofisissa viittauksissa usein ja itselläni oli vaikeuksia välillä pysyä ihan kärryillä. Menneisyys ja nykyisyys olivat samaan aikaan lavalla läsnä, näyttelijät tulivat ja menivät ja aika vaihtui kohtausten myötä. Toisaalta ihan ovelakin ratkaisu tämä, kunhan ensin ymmärsi mistä on kyse. Elena Leeve nuorena Hannahina uhkui nuoruuden viattomuutta ja herkkyyttä, tarinan edetessä kuitenkin hänen hahmonsa pysyi koko ajan samankaltaisena eikä tuntunut vanhenevan ollenkaan? Matti Onnismaa (Martin Heidegger) sen sijaan teki taas vakuuttavaa työtä, hyvin vahvaa läsnäoloa koko ajan ja intohimoa nuorta lemmittyään kohtaan. Ennen väliaikaa tapahtunut käänne jäi mietityttämään sopivasti, ja väliajan jälkeen moni palanen sitten loksahtikin paikoilleen.

Miinusta : aiheen "raskaus" ja haastavuus katsojalle ei ole suinkaan merkki näytelmän ja tekstin huonoudesta vaan siitä, etten tainnut ihan olla parasta kohdeyleisöä tälle. Upeasta näyttelijäntyöstä toki kiitosta, vaikkakin Leeve jäi polkemaan paikoillaan eikä mielestäni tuonut oikein uutta siihen, mitä häneltä esim. elokuvarooleissaan olen aiemmin nähnyt. Kasimir Baltzar ei oikein vakuuttanut myöskään, sillä hänestä tuli jostain syystä häiritsevällä tavalla liikaa mieleen juontaja Axl Smith... Lavastus oli oudohko, en oikein käsittänyt valtavien kankaiden merkitystä lehtileikkeineen ja miksi näyttämön keskellä oli pöytä puhelimineen niin, että koko ajan sai pelätä kuka piuhaan tai kirjakasaan ensimmäisenä kompastuu?

Muuta : taisi olla viimeinen esitys kyseisestä näytelmästä? Jäi myös mietityttämään, olisiko tarina auennut eri tavalla jos olisi perehtynyt jo aiemmin kyseisten henkilöiden elämään ja teksteihin? Yleisössä ollut varmasti sellaisiakin.

Seelan ja Matin suoritukset nostavat tälle kolme tähteä ***