Iloisten sielujen hotelli / Aleksanterin teatteri

Iloisten sielujen hotelli / Aleksanterin teatteri

Kantaesitys 28.3. 2019, kesto noin 2h 5min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Virpi Hämeen-Anttila
Sävellys Jukka Nykänen
Ohjaus Reetta Ristimäki
Koreografia Peter Pihlström
Dramatisointi Virpi Hämeen-Anttila ja Reetta Ristimäki
Pukusuunnittelu Marja Uusitalo
Valosuunnittelu Janne Teivainen
Kuva-ja videosuunnittelu Artur Sallinen ja Emil Sallinen
Äänisuunnittelu Ville Leppilahti
Maskeeraussuunnittelu Aarni Mikkola
Musiikin sovitus ja orkestraatio Marko Hilpo
Tuotanto Reetta Ristimäki/Greta Tuotanto Oy 

Rooleissa : Miro Apostolakis, Heljä Heikkinen, Michaela Jäppinen, Minja Koski, Janne Marja-aho, Rami Meling, Joel Mäkinen, Otto Pilli, Ville Pulkki ja Tatu Siivonen

Muusikot : Marko Hilpo (kapellimestari, koskettimet), Kari Paavola (rummut, lyömäsoittimet), Hannu Rantanen (bassot) ja Juha Savela (kitarat)

Skene-kuoro : Nyyti Ahola, Susanna Forsberg, Jenny Helavuori, Miila Huttunen, Johanna Iisalo, Michaela Jäppinen, Briitta Lindroos, Kaj Lindström, Elias Lintula, Rami Meling, Solja Mentu, Ville Pulkki, Aura Raappana, Tiina Rantanen, Susanna Sainio ja Nina Salminen

 Minun oli tarkoitus kirjautua Iloisten sielujen hotelliin jo ensi-iltapäivänä, mutta töissä sattui pienehkö polvenmuljautus ja jouduin perumaan reissuni. Sillä hetkellä harmitti kun tiesin, että tämä esitys taisi sitten jäädä näkemättä minulta kokonaan. Löytyi kuitenkin vielä yksi päivä, joka sopisi aikatauluihini, mutta siinä oli jo yksi varaus toisaalle. No, välillä käy niinkin, että alkuperäiset suunnitelmat muuttuvat ja menin perumaan sen toisen esityksen, jotta pääsisin katsomaan tätä. Ja kuulkaa, eipä ollut hassumpi suunnitelmanmuutos se!

 1920-luvun Helsinkiin sijoittuva murhamusikaali (mielikuvitusta kutkuttava lajityyppi!) perustuu Virpi Hämeen-Anttilan Björk-romaaneihin, joista minulla ei ollut ennalta mitään käryä. Avoimin mielin siis katsomaan. En ole mikään asiantuntija historian suhteen, mutta ainakin heti alkuun puvustus vaikutti mielestäni oikein passelilta ja aatokseni liisivät menneisiin aikoihin. Hiukan myöhemmin mielessäni kävi, että tämähän on meidän oma Babylon Berlin : murhamysteeriä, heiluvia helmoja, kapakkatunnelmaa, katupoikia, nuhruista työläismeininkiä, fiinimpää väkeä, vastakkainasettelua, pitkiä katseita ja kaiken keskellä varsin karismaattinen ja samalla inhimillinen päähenkilö Karl Axel Björk (Joel Mäkinen) henkilökohtaisine painiskeluineen (morfiinikoukku, kansalaissodan läheisyys, sillan molemmat puolet).

 Murhan ratkominen vaikutti olevan vähän sivujuonne, mutta varsin viihdyttävissä merkeissä kuljettiin pitkin Helsinkiä Pitkänsillan puolelta toiselle joka tapauksessa. Mainiota, monipuolista ja svengaavaa Jukka Nykäsen säveltämää musiikkia ja loistavia laulajia oli ilo kuunnella. Lisäksi bonuksena saimme kieltolaista tanssivia poliiseja, autenttista kuvamateriaalia projisointeina sekä hiukan psykedeelisiäkin kuviota taustalle, pieniä pilttejään heijaavia työläisnaisia ja plakaatit käsissään ylpeinä marssivia naispuolisia opiskelijoita. Tähän sitten vielä hyytävä mysteerimies Vahanaama/Öörfiilari (Janne Marja-aho), joka nostatteli kylmiä väreitä ja ihokarvoja pelkällä olemuksellaan.

 Tähän on kyllä onnistuttu haalimaan rooleihin oikein pätevää porukkaa, joiden yhteispeliä oli ilo seurata ja kylkeen vielä taitava, tanssiva ja laulava Skene-kuoro. Mukana oli muutamia muilta estradeilta ennestään tuttuja ja hyväksihavaittuja tyyppejä, joista osaa en ollutkaan nähnyt pitkään aikaan. Björkin ja Lisbeth Axelsköldin (Heljä Heikkinen) duetto pianon ääressä soi varsin kauniisti, enkä myöhemmin heti edes tajunnut, että Heikkinen retkotti kapakassa ilolintunakin. Tatu Siivonen on aina vahva valinta, samoin Minja Koski, jonka uniikkiin ääneen tunnustan olevani hiukkasen pihkassa. Tykästyin erityisen paljon nuoreen Kallion kundiin Frans Valkamaan (Miro Apostolakis), jonka menossa oli jotain varsin tuttua enkä saanut päähäni mitä. Poistuttaessa sitten sekin selvisi, kun minua kadulla ohittanut naisporukka vertasi häntä nuoreen Pentti Siimekseen. Aivan!

Edessä Joel Mäkinen ja Miro Apostolakis

 Varsinainen dynamo on sitten Joel Mäkinen, joka on kyllä loistavassa iskussa! Mitä laulua ja mikä läsnäolo kaikissa tilanteissa! Fanitan kybällä! Täytyy sanoa, että todella yksinkertaisilla konsteilla parhaat kohtaukset mieleeni iskostuivat : eipä tarvittu muuta kuin hitunen savua, hämyisät valot ja kaiken keskellä mies ja ääni. Kaikki oli siinä. Huh miten hienoa! Rosvojahdissakin saatiin vastaava kokemus. Ei siinä mitään prameita lavasteita tarvittu, tunnelma oli kohdillaan muutenkin.

 Minua ilahdutti esityksen lisäksi myös se, että onnistuin bongaamaan yleisön joukosta muutamatkin tyylikkäät viikset ja narikassa näin pari vanhempaa herrasmiestä hattuineen ja kaulahuiveineen. Ai että hiveli silmää! Mukavasti oli väki lähtenyt liikkeelle noin muutenkin ja käytävillä oli tungosta. Se on teatterissa aina hyvä homma se. Jos kiinnostus 20-luvun Helsinkiin nousi entisestään, voi käydä tsekkaamassa Hakasalmen huvilassa Suruton kaupunki -näyttelyn (syyskuun alkuun). Ja jos esityksen mielit nähdä, siihen on onneksi vielä muutama mahdollisuus. Lisäinfoa oheisessa linkissä.

 Jotenkin näin vaalien alla jäi mieleeni vielä se ajatus, että ei ajatusmaailman tarvitse olla mustavalkoista joko-tai -meininkiä. Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan. Niinkö? Eikö muka mitään muuta keinoa ole? Björk onneksi oli oivaltanut tämän jo aiemmin.

Esityskuvat (c) Kari Hakli

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos työryhmälle!) 

Keisarin uudet vaatteet / Red Nose Company

Keisarin uudet vaatteet / Red Nose Company, Aleksanterin teatteri

Ensi-ilta 17.9. 2017, kesto noin 1h (ei väliaikaa)

Tarina H.C. Andersen
Ohjaus, dramatisointi ja taiteellinen suunnittelu Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama
Valosuunnittelu Kalle Paasonen (Aleksanterin teatteri) tai vaihtuva kiertuevalomies
Pukukonsultti Arja Könönen/Play it Again Sam
Musiikki Abba, Avicii, Beatles, Elvis, Queen ja Sia (muutokset mahdollisia)

Lavalla : Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen)

Keisarillinen Mike ja Zin (c) Tero Ahonen 

 Olen ollut jo useamman vuoden täysin hullaantunut Red Nose Companyn punanenäklovnien, Miken ja Zinin, sympaattisen karisman edessä. Mikä pettämätön meininki! Miken ja Zinin käsittelyssä Juoksuhaudantie ja Punainen viiva saivat täysin uutta muotoa ja ehdin jo riemastua siitä, että seuraavaksi tartuttaisiin H.C. Andersenin satuklassikkoon Keisarin uudet vaatteet. Mutta voi, esityksiä näin aluksi vain muutama ja nekin sellaisina päivinä, ettei olisi mitään mahdollisuuksia päästä katsomaan. Vai olisiko sittenkin... Pienellä fixauksella kävi sitten niin, että meikälikka oli sunnuntain ratoksi ensin neljä tuntia aamuvuorossa töissä, siitä hyppäsi bussiin ja matkasi Helsinkiin ensi-iltaan, ja esityksen jälkeen bussilla takaisin kotokulmille ja illaksi uudelleen töihin. Kaikenlaista hoopoa sitä on teatterikärpäsyys teettänyt aiemminkin, tämä oli kyllä ensimmäinen kerta tämänkaltaisiin järjestelyihin.

 Pääkaupunki suorastaan hehkui syksyisessä auringonpaisteessa ja oli kyllä erittäin mieluisaa tehdä niin hienossa säässä pieni kävelylenkki Kampista Aleksanterin teatteriin. Olin ensimmäisten joukossa paikalla ja yritin lukea narikoiden luona Vaarallista juhannusta e-kirjana, mutta alkoi sitä ensi-iltaväkeä sitten lappaamaan siihen malliin, että keskittyminen lukemiseen herpaantui. Lapsikatsojia oli ilahduttavan paljon - lapsillehan tämä esitys on lähinnä suunnattukin, mutta Miken ja Zinin tuntien, saattaapa siellä olla mukana aikuiskatsojienkin hoksottimia ilahduttavaa materiaalia... Vessa tuntui olevan kova sana lähes kaikille ja joku pienokainen luuli, että salin ovien luona väki jonottaa nimenomaan vessaan. "Onpas täällä iso vessa!" kaikui riemukkaasti aulassa.

 Itse salissa oli varsin jännittynyt ilmapiiri, kun ei taaskaan yhtään tiennyt, mitä oikein olisi luvassa. Kiemurtelusta päätellen pientä levottomuuttakin oli ilmassa. Punaisen verhon takaa Mike ja Zin singahtivat lavalle ja valehtelusta kertovalla biisillä heti paalupaikalle. Herrat esittäytyivät ja Mike kertoi esityksen keston olevan tunnin verran "tai sinne päin, koskaan ei tiedä mitä tapahtuu" ja katsomosta kuulunut välitön naurunpyrskähdys heti viivästytti kestoa muutamalla sekunnilla. Valaistiin myös hiukan Aleksanterin teatterin keisarillista historiaa, mikäs onkaan parempi paikka ensi-illalle!

Vaatturiveijarit (c) Ukko-Pekka Jaakkola 

 No, tarvitaan ensin kaksi veijaria, joista toiselle löytyi veijarillinen asento ja olemus aika nopsaan, toiselle taas ei syntynyt valmista ihan niin äkkiä. Veijarit esittäytyivät Maukaksi ja Henkaksi. Olipa kerran siis keisari, joka oli varsin perso hienoille vaatteille ja hän vaihtoi asukokonaisuuksia useaan kertaan päivässä ja esitteli kaikelle kansalle pukujaan hienon fanfaarin säestämänä. Pääsimme tapaamaan myös keisarillisen fanfaarinsoittelijan (ja myöhemmin myös keisarillisen varpaidenkaivelijan sekä tietysti keisarillisen synnyttävän kaniinin...). Maukka ja Henkka kehittelevät kunnon vedätyksen ja kutoa louskuttavat näkymättömän kankaan, jonka sitten suurella rahalla myyvät keisarilliseen käyttöön. Tai hetkinen! Kangashan ei suinkaan ollut näkymätöntä. Sitä eivät kylläkään tyhmät ja epäpätevät tyypit pystyneet näkemään. "Kyllä jotain näkyy" totesi nelosrivin kaljupäinen mieskin, kun yleisöltä kysyttiin, mitä näkyy vai näkyykö mitään.

 Ongelmia syntyi sitten siinä vaiheessa, kun lavalle tarvittiin itse keisari keekoilemaan, ja näyttelijöitä oli vain kaksi. Ovelasti löytyi konsti, millä Mike pääsi ikään kuin vaivihkaa sujahtamaan keisarilliseen rooliinsa ja hienoa hattua kantamaan. Hatun kanssa tuli myöhemmin vähän kuminauhaperäisiä ongelmia ja tuohtunut vanhempi kansanedustaja joutui aika kauan puhisemaan samassa asennossa lavalla ennen potkujaan. Tämä oli osoitus siitä, että teatterissa kaikki on tässä ja juuri nyt, mitä vaan voi sattua ja kesto venyä yllättävistäkin syistä.

 No, saatiinpa ympättyä mukaan vähän länsimetroakin, sinistä tulevaisuutta ja vaihtoehtoisia totuuksia. Paikoitellen kuului lasten iloinen kikerrys eniten ja välillä taas aikuisten hörötys oivalluksista. Mike ja Zin tarjoilevat jokaiselle jotakin maailmaa ja sen menoa ihmetellessään. Yleisökin pääsi osallistumaan - välillä piti aukoa suuta hämmästyksestä, välillä soitella ilmarumpuja ja laitettiinpa kangaspakkakin kiertämään. Jokainen sai leikata kankaasta sopivan palan ja laittaa taskuun (harmikseni huomasin kotona kangaspalani hukkuneen kotomatkan aikana, voi jehna!).

 Väliin musisoitiin kitaralla ja melodikalla (vai mikä lie), yleisö komppasi tahdissa mukana. Niinhän se on, että paras vedätys on niin hyvin huijattu, että siihen jo itsekin uskoo. Huipennuksena keisari pasteerasi uusissa vaatteissaan pitkin lavaa ja kyllä siinä suut loksahti auki ilman erillistä käskyäkin. Vaan kuten sanottu, lasten suusta totuuden kuulee ... niin tälläkin kertaa. Hupaisaa oli myös se, että keisarin ilmoittaessa "Minä olen teidän keisarinne!" kuului yleisöstä kirkkaalla lapsenäänellä vastapallo "Etkä ole!" Minusta näissä lastenteatteriesityksissä parhautta on katsomosta kuuluvat kommentit. Aika legendaarisia sutkauksia olen saanut kuulla vuosien saatossa, uskokaa pois.

 Miten kävi huijariveijarikaksikolle Maukka ja Henkka? Jatkavat mokomat bisneksiään muualla.

 Esityksen lopussa punanenät riisuttiin ja kummasti niihin on tottunut, sillä molemmat näyttelijät näyttivät jotenkin alastomilta ilman niitä!? Hiukan myöhemmin olisi saanut mennä fanikuvaankin ja pierutyynyä testaamaan, mutta minun oli kiirehdittävä bussiin ja siinä rytäkässä se kallisarvoinen kankaanpalakin varmaan hukkui. Jos näette jossain välillä Aleksanterin teatteri-Kamppi, lähettäkää allekirjoittaneelle.

 Red Nose Companyn kalenterista voi tsekata esityspäiviä ja jos on vielä näkemättä Juoksuhaudantie tai Punainen viiva, suosittelen lämmöllä tutustumaan niihinkin.

 (Näin esityksen kutsuvieraana, vaikkakin olin jo ennen kutsua ehtinyt ostaa itse lipun.)

Uusioperh(s)e / Komediateatteri Arena

Uusioperh(s)e / Komediateatteri Arena

Ensi-ilta 27.2. 2015 Aleksanterin teatterissa, kesto noin 1h 50min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus Kiti Kokkonen

Ohjaus Outi Mäenpää

Apulaisohjaaja Jussi Järvilehto

Rooleissa : Kiti Kokkonen, Ella Pyhältö, Titta Jokinen ja Paavo Kerosuo

 Tragikoominen näytelmä, jota oikeasti vähän jännitti mennä katsomaan sattuneesta syystä... Neljä toisilleen tuntematonta ihmistä kokoontuu uusioperheiden jäsenille tarkoitettuun "terapiaryhmään". On Aulikki (Titta Jokinen), joka vähän pelkää lapsensa olevan eroamassa ja vaihtamassa uuteen kumppaniin. Mitään ei ole siis vielä tapahtunut, mutta hän on tullut paikalle hakemaan myös vertaistukea ja ennaltaehkäiseviä (huh!) kokemuksia mahdollisen tulevan uusioperheen mummoilun varalle. On Meri (Ella Pyhältö), jonka miehellä on kaksi lasta ja kaikki asuvat saman katon alla. Meri itse on lapseton. On Elina (Kiti Kokkonen), joka on pienen Lilja-tytön äitipuoli vanhempi. On Kimi (Paavo Kerosuo), eronnut mies ja uusissa naimisissa. Kimillä on poika Jonne, joka asuu vuoroviikot äitinsä ja isänsä luona. On siis ihmisiä, se on lähtötilanne.

(c) Matti Rajala

 Ryhmän vetäjää odotellaan, väki vilkuilee hermostuneina toisiaan ja näpertelee omiaan. Pitäisikö tässä nyt näiden ihmisten kanssa alkaa puhua henkilökohtaisista asioistaan, peloistaan ja kokemuksistaan avoimesti ja rehellisesti, kun ei vierustoveria uskalla kunnolla edes silmiin katsoa? Kello käy ja vetäjää ei vaan saavu paikalle. Aulikki ilmoittaa olleensa kerran jollakin kurssilla ja ilmoittautuu vapaaehtoisesti ryhmänjohtajaksi, ja tämän muut hyväksyvätkin. Jokainen kertoo vuorollaan tilanteestaan ja siitä, miksi ovat tulleet tähän ryhmään. Jokaisella on voimakas tarve, ensinnäkin kertoa asioista jollekin samankaltaisessa tilanteessa olevalle ja ylipäätään kertoa ajatuksistaan, jotka jylläävät pään sisällä ja aiheuttavat monenmoista tunnetta. Kaikille puhuminen ei ole luontevaa, Meri saa ajatuksensa puettua parhaiten kirjallisessa muodossa ja hän lukee otteita päiväkirjastaan, jonne on kirjoitellut ajatuksiaan ja runojakin.

 Välähdyksenomaisissa kohtauksissa ääneen pääsevät niin exät kuin nyxätkin, lapset ja tytärpuolet ja äitipuolet. Mummopuoletkin? Yleisö purskahtaa nauruun tämän tästä, sillä tilanteet ja puheet ovat välillä varsin koomisia. Itsekin nauran varsin vapautuneesti monta kertaa, ja vapautuneesti nauraa varmaan moni muukin. On puhdistavaa huomata, että kokemustensa ja ajatustensa kanssa ei ole täysin yksin. Tosielämässä tilanteet ja puheet eivät oikeasti paljoa naurata, päinvastoin. Välillä tulee sellaista tekstiä, että nauru hyytyy ja nousee pala kurkkuun. Muutama absurdi terapiamuoto huvittaa oikein kunnolla, kohtutussi käteen vaan ja piirtämään paperille sitä mistä vaan haaveilee...

 Näyttelijät ovat mainioita ja varsin muuntautumiskykyisiäkin heittäytyessään eri hahmoiksi. Ella Pyhältö varsinkin, appelsiinia ronskein ottein kuoriva Sari (Kimin uusi vaimo ja Jonnen äitipuoli) on hulvaton tapaus ja Lilja-tyttönen kirkkaine lapsenkatseineen ja -äänineen suloinen. Itse olen sitä mieltä, että jos minun elämästäni tehtäisiin näytelmä, haluaisin päärooliin Kiti Kokkosen. Mikä pakkaus!

 Koin aluksi hankalaksi kirjoittaa tästä, koska samaistuin hyvin voimakkaasti pariinkin roolihenkilöön. Ääneen lausuttiin myös asioita, joita itsekin olen itsekseni märehtinyt. Onkohan tämänkaltaisia ryhmiä olemassa oikeasti? Jos ei, sellaisia pitäisi perustaa. Samalla tuli mieleeni, että minun olisi pitänyt nähdä tämä näytelmä kymmenen vuotta sitten "ihan vaan ennaltaehkäisevässä mielessä" ja se oikeasti surettaa ettei tätä tehty jo vuosia sitten. Olisin nimittäin toiminut monenkin asian suhteen täysin eri tavalla. Nyt se on myöhäistä?

 Perheitä on nykyään erilaisia. Suosittelen esitystä kaikille perheenjäsenille ja etenkin uusioperhettä suunnitteleville ja oikeastaan ihan jokaiselle. Kaiken koomisen keskellä mukana on niin vakavia teemoja, että ihan jokaisen sietäisi tämän nähtyään katsoa peiliin. Itsekin kokeilin enkä pitänyt näkemästäni yhtään. Rohkeasti katsomaan vain niin esitystä kuin sitä peilikuvaakin, se palkitsee kyllä ja saa aivosolut töitä samalla.

 Uusioperh(s)een voi nähdä myös mm. Oulussa ja Espoossa, päivämääriä täältä.

 Neljä tähteä Uusioperh(s)eelle **** ja aiheen nostamiseksi esille ansaitsee plussat päälle.

Melomista / Aleksanterin teatteri

Melomista / Aleksanterin teatteri, Helsinki

Ensi-ilta 13.4. 2013 , kesto noin 1h 45min väliaikoineen

Ohjaus Kari Paukkunen

Valosuunnittelu Kalle Ropponen

Äänisuunnittelu Antti Mäkelä

Lavalla Aku Hirviniemi

Taustaa : Esitys perustuu Antti Leikaksen esikoisromaaniin "Melominen", joka oli vuonna 2011 ehdokkaana Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi parhaasta esikoisteoksesta. Esitys kertoo suurperheen isästä Arto Jaakkolasta, joka kärsii unettomuudesta ja pahasta univajeesta. Töissäkin pitäisi käydä myyntifirmassa ja palavereissa. Arto hortoilee koko ajan unen ja valveen rajamailla ja mielikuvitus lähtee liitoon kovin herkästi...

kuva napattu Aleksanterin teatterin ohjelmistosivulta

Plussaa : Monologithan ovat aina haasteellisia juttuja ja tässäkin tekstin määrä on valtava. Jutut ovat välillä melkoista tajunnanvirtaa ja vaihtuvat lennossa aiheesta toiseen. Hienosti Aku selviää aikamoisesta urakastaan, eikä siitä itselläni ollut epäilystäkään, miehen kun olen teatterinlavalla nähnyt aiemmin useammankin kerran. Mies näytti osaamistaan myös taikatemppupuolella ja akrobaattisuuttakin löytyi, erityisen riemuissani olin käsillä tehdyistä varjokuvista ja varsinkin E.T:n hahmosta. Nerokas juttu! Lavasteena suurimman osan ajasta toiminut vessanpytty kaikkine oheistarvikkeineen oli hauskan muuntautuvainen pytinki ja piirtoheittimen avulla saatiin jänniä juttuja aikaan myös. Kohtauksista eniten oli mieleeni kotiinpalaavan miehen kokkailut ja romanttinen ilta vaimon kanssa. Tiedänpä nyt senkin, että Nukkumattia ei ole oikeasti olemassa ainakaan sellaisessa muodossa jota oletamme, vaan hommat hoitaa erityinen torkkuyökkö, lepakonkaltainen otus. Lopetus oli kaunis ja liikuttava, kaiken sen höpinän ja edestakaisin sinkoilemisen jälkeen. Rauhoittuminen.

Miinusta : Aluksi tuntui siltä, että esitys tuntuu lähtevän vähän hitaasti käyntiin. Olin hiukan pettynytkin aloituksesta, Aku ei oikein ollut vedossa ja jutut vessatoimista ei naurattaneet ainakaan itseäni. Juttujen sekavuuskin tuntui aluksi häiritsevän enkä ollut oikein kärryillä. Esitys tuntui välillä enemmänkin stand up-esitykseltä kuin monologilta, ja olihan siellä tietysti mukana sitten vähän Samppa Linnaakin, hahmoa josta en erityisemmin pidä. Väliajan jälkeen tapahtui jotain, sillä loppupuoli oli oikein hyvä ja Akukin oli jotenkin rennompi.

Muuta : Lisäpointseja taustahenkilöiden äänistä. Yleisön joukossa oli varmasti niitäkin, jotka tulivat katsomaan ihan vaan teeveestä tuttua näyttelijää ja odottivat jotain hupailua. Olihan tässä sitäkin kyllä mukana, mutta itse pidän kyllä enemmän Akun vakavemmasta puolesta näyttelijänä, ja sitäkin puolta tästä löytyi. Vähän jokaiselle jotakin siis !? Esitys lähtee syksyllä kiertämään pitkin Suomea ja se nähdään Aleksanterin teatterin lisäksi ainakin Tampereella ja Hämeenlinnassa. Esityskertojen myötä saa tämä varmaan paremman rytmin, se alkupuoli kun jotenkin vielä takkusi.

Ihan ok monologi, joka olisi kaivannut jotain maustetta ehkä vielä lisää. Siksi "vain" kolme tähteä *** . 

RENT / Aleksanterin teatteri

RENT / Aleksanterin teatteri, Helsinki

Ensi-ilta 19.10. 2012 , kesto noin 2h 35min väliaikoineen

Ohjaus Marco Bjurström

Koreografia Mindy Lindblom

Kapellimestari Antti Vauramo

Rooleissa : Ilona Chevakova, Saana Liikanen, Natalil Lintala, Mira Luoti, Sonja Pajunoja, Sanna Parviainen, Saga Sarkola, Raine Heiskanen, Ilari Hämäläinen, Panu Kangas, Matti Leino, Heikki Mäkäräinen, Mikko Nuopponen, Peter Pihlström ja Osku Ärilä

Taustaa : Rent- musikaali on Jonathan Larsonin luoma teos, josta tuli suuri hitti New Yorkissa 1996. Tarinan pohjana on Puccinin La Bohème-ooppera, joka kertoo pariisilaisista taiteilijoista. Tässä tarina on sijoitettu New Yorkin East Villageen, jossa näytelmän henkilöt roikkuvat vallitsevien yhteiskuntarakenteiden reunamilla etsien omaa tulevaisuuttaan ja paikkaansa. Kahdeksasta päähenkilöstä neljä sairastaa AIDSia, vuokrat on maksamatta ja ihmissuhteet haasteellisia, mutta siitäkin huolimatta Rent on tarina rakkaudesta ja toivosta. Rentin kolmesta pääparista yksi on naispari, yksi miespari ja yksi perinteinen heteropari. Tämä on ensimmäinen Helsinkiin tehtävä ammattilaisversio tästä legendaarisesta rock-musikaalista!

kuva Lasse Lindqvist

Plussaa : Heti alkuun on tunnustettava, ettei minulla ollut minkäänlaista aiempaa kokemusta tästä musikaalista, eli en ollut nähnyt missään koskaan mitään versiota, en elokuvaa tms. Laulutkin olivat ihan vieraita, eli menin katsomaan jälleen avoimin mielin vailla minkäänlaisia ennakko-odotuksia siitä, millainen Rentin "pitäisi olla". Tukka meinasikin lähteä päästä kun ensimmäinen kunnon rokkibiisi pamahti käyntiin ja Roger (Raine Heiskanen) lähti laulamaan. Huikea karisma miehellä ja tyyli, pidin oikein kovasti koko miehen suorituksesta tässä musikaalissa. Ihan uusi tuttavuus koko Raine, mutta jostainhan se on aloitettava, ollut mukana näemmä vaikka missä... Toinen miespuolinen suosikkini oli Heikki Mäkäräinen Mark Cohenin roolissa, vihdoinkin pääsin kuulemaan ja näkemään häntä oikein kunnolla. Jesh, Heikki laulaa selkeästi ja puhtaasti, oikeastaan aika täydellinen musikaaliääni hänellä kyllä. Tykkäsin ja tykkään! Laulullisesti homma toimi kyllä muillakin ja musiikkihan oli ihan mahtavaa. Yhtään kappaletta ei sen sijaan jäänyt mieleeni, ehkäpä siksi että musikaali ja musiikki ei ollut aiemmin tuttua!? Naisista pidin eniten Sanna Parviaisen esittämästä Maureenista, hänellä oli kunnon meininkiä ja heittäytymistä ja punaiset kutrit leiskuen hän pisti menemään. Mira Luoti strippari-Miminä oli positiivinen yllätys, vaikkakin jatkuva ketkuttelu ja kiemurtelu telineissä alkoi puuduttamaan. Vähempikin olisi riittänyt. Peter Pihlström Angelina oli sangen näyttävä tapaus, tosin oliko hänen tarkoituskin olla niin yliampuva ulkonäöllisesti? Ilmeisesti, tosin lopun herkässä ja kauniisti toteutetussa lähtökohtauksessa oli yliampuvuus kaukana ja minulla kyyneleet silmissä. Musikaalin läpi minulla pyöri ja jäi viimeisenä mieleen ajatus, joka käsiohjelmassakin mainitaan ohjaaja Bjurstömin toimesta "Jokainen meistä syntyy, elää ja kuolee yhden kysymyksen kanssa : Kelpaanks mä? Arvokkainta mitä voimme toisillemme vastata on : Kelpaat ja juuri sellaisena kuin olet". Kaikki etsivät hyväksyntää jollain tapaa, ja rakkautta. Jäi myös mieleen se, että valtavalla intohimolla ja energialla tämäkin musikaali tehtiin ja tässä maassa on paaaaljon lahjakkuutta, jota ei voi muuta kuin ihailla!

Tom ja Angel / kuva Lasse Lindqvist

Miinusta : Vaikka tosiaan menin paikalle ilman suuria ennakko-odotuksia, olin silti pikkiriikkisen pettynyt. En nimittäin kokenut mitään valtavaa tunnekuohua tai sellaista, että tämä pitää ehdottomasti nähdä uudestaan. Joukkokohtaukset olivat aavistuksen sekavia ja varsinaista sekametelisoppaa välillä, en pidä siitä että en saa sanoista selvää! Se kuulemma kuului asiaan ja tämän musikaalin luonteeseen, mutta henkilölle jolle se ei ole tuttua, se ei ole mitään muuta kuin sekavaa ja sellainen laskee pisteitä kyllä. Näyttäviä tanssikohtauksiakin odotin, mutta nekin jäivät aika vaisuiksi.

Muuta : Kaunis tarina, laulajat ja musiikki sitten nostivat pisteitä ja uskallankin suositella tätä kaikille. Huvitti se kohu minkä musikaali sai aikaan jo päiviä ennen ensi-iltaa, "roiseja kohtauksia ja K-18 - materiaalia". Hah! Omat ennakkoluulot vaan romukoppaan ja nauttimaan näistä lahjakkaista esiintyjistä. Rent sai nimittäin lisänäytöksiä keväälle ja se nähdään Aleksanterin teatterissa 27.2. - 16.3. 2013 välisenä aikana. Jos nyt syksyllä jäi näkemättä, niin keväällä sitten!

Teatterikärpäseltä Rentille neljä tähteä ****

Disneyn Aladdin-musikaali / Aleksanterin teatteri

Aladdin-musikaali / Aleksanterin teatteri, Helsinki

Ensi-ilta 9.8. 2012, kesto väliaikoineen noin 2h

Suositusikäraja 6v

Ohjaus Samuel Harjanne

Rooleissa Jon-Jon Geitel, Anna Victoria Eriksson, Markku Nenonen, Antti LJ Pääkkönen, Jerry Wahlforss, Hanna Mönkäre, Ville Erola, Jucci Hellström, Juha Pihanen, Ilona Chevakova, Jesper Eklund, Iiro Heikkilä, Heljä Heikkinen, Lotta Kaarla, Annamaria Karhulahti, Reetta Korhonen, Olli Liljeström, Miro Lopperi, Eeva Muttonen, Heikki Mäkäräinen, Soile Ojala, Pia Piltz, Anna Sairo, Saga Sarkola, Tatu Sinisalo, Miiko Toiviainen, Hanna Vähäpassi, Ella Jäppinen, Antti Nieminen ja Ilkka Rikkinen

Taustaa : Disneyn Oscar-palkittu piirretty Aladdin ilmestyi 1992 ja nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin se nähdään ensimmäistä kertaa musikaaliversiona Suomessa Aleksanterin teatterissa. Tarinassahan Aladdin, köyhistä oloista tuleva nuorukainen ja prinsessa Jasmine rakastuvat törmättyään sattumalta toisiinsa Agraban torilla. Nuorten rakastavaisten tiet kuitenkin eroavat Aladdinin jouduttua vangituksi, ja siitähän se vasta seikkailu alkaakin! Aladdin löytää salaperäisen taikalampun, jonka sisältä paljastuu Henki kolmine toiveineen... Tämä versio eroaa muuten alkuperäisestä siinä, että Palatsin väki ja tavallinen kansa puhuvat eri kieltä! Palatsissa puhutaan ruotsia ja turuilla ja toreilla suomea, Aladdin ja Jasminekaan eivät siis ymmärrä toistensa puhetta. Ainoastaan ilkeä suurvisiiri Jafar ymmärtää molempia kieliä ja hänellä on muutenkin pahat mielessään, niin kuin pahiksilla tuppaa aina vähän olemaan.

Henki ja Aladdin / kuva Matti Rajala

Plussaa : Tempauduin sadun maailmaan heti paikalle saavuttuani, sillä musikaalin hahmoja oli pihalla toivottamassa katsojia tervetulleiksi molemmilla kielillä ja muutenkin tunnelmaan pääsi heti sisään. Kiva ja toimiva yllätys oli se! Muutenkin tämä oli ensivisiittini Aleksanterin teatterissa, rakennushan on varsin hieno ja tutustumisen arvoinen paikka itse kullekin. Katsomo tosin oli aika ahdas... Esitys lähti hienosti käyntiin kamelin saavuttua lavalle ja katsojat myhäilivät tyytyväisinä näkemäänsä, hyvin oli kyllä hahmot saatu muistuttamaan alkuperäisteosta! Erityisen paljon pidin Abu-apinan (Hanna Mönkäre) ja Rajah-tiikerin (Ville Erola) kehonhallinnasta ja liikunnallisuudesta, melkoisia akrobaatteja! Sulttaani (Juha Pihanen) jättimäisessä turbaanissaan oli sangen hassu näky ja Jafar (Markku Nenonen) oli ilkeää nauruaan myöten oiva pahis. Pidin myös kovasti Jago-papukaijasta, jota Jerry Wahlforss todella ilmeikkäästi ja humoristisesti esitti nuken avulla. Alkuperäisestä tarinasta puuttui myös Hovikääntäjä-nelikko (Heikki Mäkäräinen, Reetta Korhonen, Pia Piltz ja Olli Liljeström), mutta mielestäni sopivat kyllä kertomuksen kulkuun hyvin ja komeasti lauloivat vielä lisäksi. Aladdin (Jon-Jon Geitel) ja Jasmine (Anna Victoria Eriksson) olivat kyllä ulkoiselta olemukseltaan täydellisiä päärooleihin, mutta jotain tuntui puuttuvan jotta olisi ollut ihan napakymppi. Täysosuma Hengeksi oli sen sijaan Antti LJ Pääkkönen, aikamoinen moottoriturpa olikin ja vei kyllä huomioni täydellisesti. Juttua tuli niin että osa meni ohikin, mikä oivallinen syy mennä katsomaan esitys uudestaan... Näppärästi oli toteutettu Henki, savun hälvettyä tyyppi oli milloin missäkin muodossa ja asusteessa seinällä ja oikein odotti, että milloin heppu saapuu livenä lavalle. Huh huh, varasti shown kyllä ihan täysin! Väliajan jälkeen pidetty puheenvuoro kännykkämuusikoille osui ja upposi...Musikaalin hulppein kohtaus oli se, kun mooooonta Henkeä tanssi lavalla ja siinä oli kyllä menoa ja meininkiä vaikka muille jakaa! Muutenkin isot joukkokohtaukset sujuivat mallikkaasti, tansseineen ja lauluineen. Hieno oli myös Aladdinin saapuminen prinssinä palatsiin, oli nautinnollista katsoa energistä menoa joka vaan kasvoi loppua kohden. Veipä yksi kohtaus minut muistoissani lapsuuteen ja siihen ekaan maagiseen teatteriesitykseen, jonka olen nähnyt. Tähtitaivas kun syttyi ja Aladdin ja Jasmine lähtivät Taikamatolla lentoon ja maailman ihmeitä katselemaan, lapsikatsojat ympärilläni huokailivat ihastuksesta ja hämmästyksestä, ja minä myös. Kohtaus oli lumoava! Puvustukselle myös iso plussa ja bändille tietysti, kappaleethan olivat jo piirretystä tutuiksi tulleita. Ja naiskatsojillekin silmäniloa yllin kyllin...

Jafar ja Jago / kuva Matti Rajala

Miinusta : Lavastus oli jotenkin ”pahvisen” oloinen ja homma meni aikamoiseksi palikoiden pyörittelyksi välillä. Aina ei oikein ollut kartalla, että missäs mikäkin kohtaus nyt oikein tapahtuu. Nuoripari ei saanut minua oikein innostumaan, jotain siitä tosiaan puuttui ja jäin odottamaan jotain suurta täyttymystä, joka sitten saapui aina Hengen muodossa lavalle vasta. Myös loppupuolen kohtaus, jossa Jafar haluaa maailman mahtavimmaksi hengeksi ja se kostautuu hänelle ikävällä tavalla, jäi jotenkin vaisuksi ja meni liian nopeasti ohi.

Muuta : Aina on suuri ilo nähdä nuorta energiaa ja monilahjakkaita ihmisiä lavalla! Tästäkin porukasta tullaan vielä kuulemaan, ja useasti. Monikielisyys ei haitannut lainkaan, yllättävän hyvin ymmärsi kaikki ruotsinkielisetkin lauseet ja samalla tuli harjoitettua pientä preppausta kulahtaneisiin sanavarastoihinkin. Suosittelen esitystä lämpimästi koko perheelle, ja kaikille lapsille ja lapsenmielisille!

Teatterikärpänen täräyttää Aladdin-musikaalille neljä tähteä **** ja Henki vie kyllä täydet viisi ***** !!