Nuotin vierestä / Pyynikin Kesäteatteri

Nuotin vierestä / Pyynikin Kesäteatteri

Ensi-ilta 14.6. 2019, kesto noin 2h 30min (väliaikoineen)

Alkuperäiskäsikirjoitus Johanna Hartikainen
Dramatisointi Ola Tuominen, Hanna Suurhasko ja Johanna Hartikainen
Ohjaus Ola Tuominen
Lavastussuunnittelu Tuomo Nakari
Pukusuunnittelu Ulla-Maija Peltola
Koreografi ja ohjaajan assistentti Konsta Reuter
Kampaus-ja maskeeraussuunnittelu Tiia Ahvenjärvi
Äänisuunnittelu Lari Palander
Laulujen harjoitus Juha Antikainen
Taustanauhat Tony Sixström
Tappelukoreografia Marko Keskitalo ja työryhmä

Rooleissa : Juha-Matti Koskela, Tiina Weckström, Irina Vartia, Kaisa Hela, Jarmo Perälä, Samuli Muje, Marko Keskitalo, Seppo Paajanen, Anna Ackerman, Leena Rousti, Hanna Gibson, Karoliina Blackburn, Arttu Soilumo, Juha Antikainen ja Kamarikuoro Näsin laulajia (8 vaihtuvaa kuorolaista/esitys)

Tiina Weckström ja Juha-Matti Koskela 

 Logistisesti onnistunut kesäteatteripäivä on sellainen, missä pystyy saman päivän aikana katsomaan kaksi eri esitystä samassa paikassa ilman, että on tarvetta siirtyä kohteesta välissä muualle. Olin päivällä katsomassa "Tatun ja Patun Suomi"-esityksen ensi-iltaa, jäin istuksimaan kirjan kera katoksen alle pariksi tunniksi ja siitä sitten illan Nuotin vierestä -näytöstä kohti. Seurakin vaihtui välissä. Ihanasti henkilökunta jaksoi olla huolissaan siitä, etten vilustuta itseäni siinä ulkosalla hytistessäni. Sää oli aurinkoinen mutta koleahko, onneksi olin älynnyt ottaa takin mukaan...

 Esitys perustuu samannimiseen elokuvaan, jonka kävin heti tuoreeltaan katsomassa (rooleissa mm. Riku Nieminen ja Leena Uotila). Hirveästi siitä ei muistikuvia jäänyt, josko nyt sitten teatteriversiosta paremmalla onnella jäisi enemmän mieleen. Alussa vietetään hartaita hetkiä uurnanlaskutilaisuudessa, Arton (Juha-Matti Koskelan) isä ja Leenan (Tiina Weckström) aviomies on menehtynyt. Jo tässä tilaisuudessa käy ilmi, että Arton vaimolla Marjukalla (Irina Vartia) on rahat ja oma napa mielessään. Arto on aikamoinen kontrollifriikki ja hermoheikko insinööri, vaimo pompottaa minkä ehtii ja sanelee kuviot ulkopuolelta hyvin pitkälti, mahdollinen perheenlisäys mielessään. Arton selkeästi tekisi mieli vähän vapautua, mutta kun... Ei ole miehellä töissäkään helppoa, tulevaa presentaatiota ilkutaan jo valmiiksi. Harvinaisen ärsyttävä kolmikko on muuten Rainesalo-Fagerholm-Kerminen (Samuli Muje, Marko Keskitalo ja Seppo Paajanen), takuulla entisiä koulukiusaajia kaikki ja kuin Monni sekä Pilli ja Pulla. Yksi mollaa ja kaksi komppaa vieressä.

Arto ja vaimo Marjukka (Irina Vartia) 

 Äiti Leena saa mahdollisuuden osallistua Kotkassa järjestettäviin karaoken SM-kisoihin ja Arto yrittää moisen reissun estää, kas kun Rainesalokin saattaa siellä kulmilla pyöriä ja hän kun inhoaa karaokea ja saattaisi siinä Arton ylenemismahdollisuudet jätevesihommien parissa mennä sivu suun. No, Arto lähtee äidilleen kuskiksi ja loppu onkin historiaa. Kohtalo tuo hänen eteensä Naisen (Kaisa Hela), joka myöhemmin paljastuu kuuluisaksi laulajattareksi ja karaokekisan tuomariksikin. Miten mahtaa käydä Arton urahaaveiden, vaimon viisivuotissuunnitelmien ja Leenan kisamenestyksen?

 Nyt täytyy kyllä todeta, että alkupuolella pitkästyin totaalisesti. Pyörivästä katsomosta huolimatta esitys ei oikein tuntunut lähtevän rullaamaan ja kaikki tuntui kovin väkinäiseltä. En saanut oikein otetta yhdestäkään tyypistä. Muutama hahmo lähinnä ärsytti (toki tarkoituksellakin). Osittain johtunee siitä, että paria tuntia aiemmin oli värikästä ja vauhdikasta menoa samassa paikassa. Mihin katosi kaikki ilo? Jäljellä harmautta ja tylsyyttä. Siirryttiin lasten maailmasta aikuisuuteen suoraan. Katsomosta raikunut nauru ja kupliva kiherrys oli poissa ja huomasin haukottelevani useaan otteeseen.

 Onneksi väliajan jälkeen saatiin sitten enemmän kierroksia karaokekisojen myötä ja muutenkin koko homma sai tavallaan uuden lähdön, ja aloin huomaamattani viihtyä. Itse kisoissa olisin toivonut näkeväni/kuulevani useampia lyhyitäkin suorituksia eri kisaajilta, etenkin olisi kiinnostanut rockhenkisesti pukeutuneen nuoren miehen (Arttu Soilumo) mahdollinen kappalevalinta tanssimuuveineen. Tiina Weckströmin tumma ääni ja sielukas tulkinta "Aikuisesta naisesta" katsomon kyydissä jää takuulla mieleeni, oli sen verran pysäyttävä hetki se. Aistini aktivoituivat myös Kaisa Helan ensiesittäytymisestä liehuvine takinliepeineen, siinä vasta rotunainen! Olisin itsekin saattanut jäädä suu auki tuijottamaan moista näkyä, joten ihmekös tuo että Artokin pisti uuden vaihteen elämässään silmään. Pidin kovasti myös siitä, miten Juha-Matti Koskela tulkitsi hermoilevaa Artoa, ja mikä huomattava muutos miehessä sitten tapahtuikaan kun sai itsevarmuutta lisää ja osasi irrottautua monestakin asiasta. Hyvä! Ja millä käsiliikkeellä auto lukittiin. On tainnut Arto salaa käydä flamencotunneilla?

Susanna (Kaisa Hela) ja näyttävä autostapoistuminen 

 Ylimääräistä hupia tarjosi taustan järvimaisemat ja jostain yllättäen hiljalleen ohilipuva suppailujoukko. Ja kävi myös ilmeisesti niin, että juuri kun kisoissa laulettiin "tahdon oikeesti olla sinun enkä vain leikisti rakastaa", taustalle ilmestyi saunalautta ja sen kannella juhlivaa hääväkeä? Olisiko ollut peräti häävalssi siellä meneillään. Sopi kyllä tilanteeseen enemmän kuin mainiosti.

 Vaan mikä ihme oli tämä hiljainen kalastaja haukineen? Hölkkääjät? Luin myös koko ajan, että hotellin nimi olisi Erikotkanpesä (ei siis "se kuuluisa" Kotkanpesä vaan eri) ja se olikin Merikotkanpesä.

 Päällimmäisenä jäi lopulta mieleeni se, että eletään tässä ja nyt - otetaan ilo irti, ilman suuria suunnitelmia. Nautitaan hetkistä ja elämästä. Irrotellaan ja vähän revitellään. Ei oteta kaikkea niin vakavasti! Löysätään krakaa. Lauletaan kun siltä tuntuu. Positiivisin ajatuksin poistuin, ehdin sateen alta pois bussiin ja aiempaan junaankin. Ei hassumpi päivä sitten lopulta kuitenkaan. Jos mielit itse katsomoon, lisäinfoa tästä linkistä.

Esityskuvat (c) Joonas Järventie

(Näin esityksen ilmaisella pressilipulla, kiitos Pyynikin Kesäteatteri!) 

Eikä kukaan meitä enää etsi / Teatteri Siperia

Eikä kukaan meitä enää etsi / Teatteri Siperia

Ensi-ilta 28.2. 2017, kesto noin 2h 20min (väliaikoineen)

Ohjaus Tommi Kainulainen
Käsikirjoitus Tommi Kainulainen, Karoliina Blackburn, Marika Heiskanen ja Reidar Palmgren
Lavastus-ja valosuunnittelu Petri Tuhkanen

Rooleissa : Marika Heiskanen, Jaakko Ohtonen ja Karoliina Blackburn
Jääkarhu : Tytti Marttila

 Takana muutaman tunnin yöunet ja tylsistyttävä työpäivä, joka vielä päättyi siihen, että pääkallokelistä johtuen en pystynytkään ajamaan pyörällä töistä kotiin, vaan jouduin taluttamaan pyörää jäätä, sohjoa ja vesilätäköitä väistellen. Kotona ehdin vain käymään suihkussa, ja sitten olikin jo lähdettävä kohti Tamperetta ja Teatteri Siperian 10v-juhlanäytelmää "Eikä kukaan meitä enää etsi". Mieli ei ollut kauhean korkealla. Mitenkäs joku viisas on joskus sanonut? "Älä murehdi asioita joihin et voi itse vaikuttaa". Huonoista yöunista en voi syyttää muita kuin itseäni mutta epämääräinen säätila on sellainen, jolla vaan ei voi mitään. Se on mitä milloinkin. Isommassa mittakaavassa tosin ihan jokaisen pitäisi miettiä säätilaakin toisella tavalla. "Yhyy minulta kastui sukat kotimatkalla" on pieni murhe suhteessa siihen, miten yhteinen pallomme voi.

Karoliina Blackburn, Jaakko Ohtonen ja Marika Heiskanen (c) Petri Tuhkanen 

 Katsomossa oli aika lopettaa omien yksityisten huolien ja ajatusten vatvominen ja kääntää katse pois omasta navasta. Etukäteen uumoilin, että tästä aiheesta (eli ilmastonmuutoksesta) ei kevyellä käsittelyllä selvittäisi. Enkä nyt tarkoita sitä, että aiempien näytelmien aiheet tai käsittelytavat olisivat olleet jotenkin "kevyempiä". Suuria viisauksia on ollut kätkettynä ovelalla tavalla ja aina näytelmät ovat haastaneet ajattelemaan, viimeistään kotimatkalla tai seuraavana päivänä. Tällä kertaa tekstin ja asian määrä meinasi paikoitellen olla minulle liikaa. Minulla käy usein niin, että informaatiotulvan keskellä alan pääni sisällä vastustaa kuulemaani ja vastaanottokyky heikentyy. Kuulo muuttuu valikoivaksi ja poimin tiedonjyväsiä sieltä ja toisen täältä, saatan keskittyä yksittäisiin sanoihin ja jään kiinni epäolennaisuuksiin. Kotosalla vastaavassa tilanteessa saatan vaihtaa kanavaa tyyliin "Nyt riitti tästä aiheesta tämä", turuilla ja toreilla puhetta kuunnellessani pysähdyn hetkeksi ja kun olen mielestäni kuullut tarpeeksi, jatkan matkaa. Teatterikatsomossa tilanne on kuitenkin toinen. On kuultava ja kuunneltava loppuun asti, halusi tai ei. On keskityttävä vastaanottamaan kaikki sanottava, ja sitä riittää. Puheen ja asian tulva ei ole suoraan minulle suunnattua, mutta tuntuu hirvittävän henkilökohtaiselta. Minulleko puhut? Minä kyllä kierrätän parhaani mukaan ja tulin tänne bussilla. Jos yksikin näyttelijöistä olisi puhuessaan katsonut minua syvälle silmiin, olisin varmasti kääntänyt häpeissäni katseeni jonnekin muualle tai ainakin punastunut korvia myöten. Kyllä, samassa veneessä kaikki tässä ollaan.

 Itse esitys koostuu Teatteri Siperian tyyliin lyhyehköistä hetkistä eri ihmisten elämässä ja näyttelijäkolmikko ahkeroi roolista toiseen. On esimerkiksi nuori mies (Jaakko Ohtonen), jota pelottaa perheen perustaminen, koska lapsen tulevaisuus ja maailman tila silloin huolestuttaa suunnattomasti. On perheenäiti (Marika Heiskanen), joka yrittää omilla arjen valinnoillaan ja perheen asumissuunnitelmien muutoksilla vaikuttaa isompiin asioihin. On vihreiden arvojen puolesta puhuva ja kampanjoiva kuntavaaliehdokas (Karoliina Blackburn), jonka ohi kaikki juoksevat kuuntelematta. Turhauttavaa. On pieni poika (Jaakko Ohtonen), joka näkee televisiosta pysäyttävän luontodokumentin jääkarhuista. On hiljainen ja hitusen maaginenkin jääkarhu (Tytti Marttila), jolla on lopulta pojalle hiukan luettavaa kirjeen muodossa.

 Näiden lisäksi on viihdeohjelman muotoon valjastettua ilmastonmuutosdebattia, haltiakummeja, S-korttia heiluttelevia ärsyttävän pirteitä suurten ikäluokkien edustajia ja humoristisia heittoja "alakerrassa nähtävästä oikeasta teatterista ja oikeiden kirjailijoiden teksteistä". Joukossa oivalluksia paljonkin. Miksi kulkea luonnossa älypuhelin kourassa ja nappikuulokkeet korvissa, kun on luonto ja linnut? Miksi kannattaa lajitella jätteet? Mitä merkitystä sillä on, että minä teen mielestäni jotain oikeinkin, jos kymmenen muuta tekee tietoisesti väärin? "Ihan sama, ei koske minua ja on pienten piirien piperrystä."

 Rehellisyyden nimissä myönnettävä on, että tämä oli näkemistäni Teatteri Siperian esityksistä se kaikkein haastavin. Paikoitellen esitys tuntui liian saarnaavalta ja tuputtavalta, koska minulle toimii paremmin se, että ensin oivallan jotain ja otan sitten itse selvää asioista, jos tarve vaatii ja kiinnostukseni herää kunnolla. Esitys kuitenkin pakotti ja nimenomaan haastoi pohtimaan asioita isommassa mittakaavassa. Ja pelkkä ajatteluhan ei auta mitään, jotainhan on myös tehtävä. Mutta mitä, se jäi minulle vielä toistaiseksi hämärän peittoon.

 Tulisipa luontodokkari, jossa jääkarhu ensin löntystäisi hitaasti eteen päin, huomaisi että otusta filmataan, pysähtyisi, katsoisi tuimasti kameraan ja näyttäisi keskisormea. "Siinä teille, ihmiset!"

 Erityispointsit käsiohjelmattomuudesta sekä kierrätysmateriaalien nerokkaasta käytöstä lavastuksessa, vaatteissa ja tarpeistossa. Ja harmillista, että jouduin kiiruhtamaan junaan ja jäi puheet ja muut juhlallisuudet kuulematta...

(Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Siperia ja kiitos näistä kuluneista kymmenestä vuodesta!)