Kykenemättömät / Kellariteatteri

Kykenemättömät / Helsingin Kellariteatteri

Ensi-ilta 7.4. 2017, kesto noin 1h 45min (väliaikoineen)

Käsikirjoitus ja ohjaus Tytti Rintanen
Käsikirjoitus, ohjaajan assistentti Martta Jylhä
Kuvataide, metallilankaveistokset Pauliina Waris
Sävellys, sovitus ja musiikin esitys Tuuli Malve ja Maija Sihvola
Sanoitukset Tytti Rintanen
Laulajat Tuuli Malve, Maija Sihvola ja Iiris Mäkelä
Puvustus, maskeeraus ja metallilankaveistokset Mirva Mietala
Puvustusassistentti Sari Syväniemi
Lavastusassistentti Anna Pesonen
Koreografiat Ida Martela, Roope Ryöppy, Vilma Tuomi ja Milka Rasimus
Käsinseisonta, akrobatiaopetus Lauri Vanhatalo
Valosuunnittelu Tytti Rintanen
Ääniteknikko Akseli Forsström

Lavalla : Vilma Tuomi, Elias Salonen, Ida Martela, Iiris Mäkelä, Samuli Hokkanen, Lauri Vanhatalo, Milka Rasimus ja Roope Ryöppy

Esitys on Tytti Rintasen taiteellinen lopputyö esittävän taiteen koulutusohjelmaan Metropolia AMK:ssa, ja esityksen yhteistyökumppani on Suomen Kipu ry.

 Joitakin esityksiä sitä odottaa viikkoja ja jopa kuukausia etukäteen ja kalenterissa on ollut merkintä jo pitkään. Sitten on näitä kuten "Kykenemättömät", jonka bongasin onnekseni ihan sattumalta (vaikka ohjelmistoja aktiivisesti seuraankin, menee paljon myös ohi) ja lähtöpäätös syntyi nopeasti, kun kalenteristani löytyi ainoastaan yksi sopiva päivä. Esityksestä en tiennyt muuta kuin että kyseessä olisi "kehollinen nykyteatteriesitys nuoren ihmisen kroonisesta kivusta ja liikuntakyvystä luopumisesta" (lainaus Kellariteatterin nettisivuilta). Vähän kieltämättä jännitti, että olisiko kokemus kovin ahdistava - kipu kun ei aiheena kovinkaan positiivisia ajatuksia herätä.

 Mitä on kipu? Itse muistan liiankin hyvin erään tavallisen päivän kymmenen vuoden takaa. Heräsin täysin yllättäen keskellä yötä todella kovaan hammassärkyyn. Viiltävä kipu lamautti minut täysin. Muistan kiertäneeni olohuoneen pöytää ympäri kymmeniä kertoja, mitään muuta en pystynyt tekemään tai ajattelemaan. Kipu ei kiertämisestä helpottanut yhtään, mutta paikoillani en pystynyt olemaan. Olin kesälomalla. Sain itseni kuitenkin lähtemään hammaslääkäripäivystykseen, jonne kuljin täysin sumussa ja heijasin itseäni edestakaisin odotushuoneen tuolilla. Päästyäni hammaslääkärin luo kipu loppui kuin seinään ja katosi yhtä yllättäen kuin tulikin. En osannut enää edes selittää, millaista kipu oli ja missä se tuntui - oikealla vai vasemmalla puolella, ylhäällä vai alhaalla. Luulin jopa kuvitelleeni koko jutun. Tapaus jäi mysteeriksi eikä sitä sen enempää tutkittu, eikä vastaavaa ole tullut tuon jälkeen eteeni enää koskaan. Onneksi. Mutta entäpä jos kipu olisi läsnä päivittäin, jatkuvasti, viikosta ja kuukaudesta ja vuodesta toiseen aamusta iltaan? Siitä kertoo Kykenemättömät.

 Teatterisali on jaettu kahteen osaan ja sai valita tällä kertaa, kummasta ovesta menisi. Tilanjakajina toimii kerroksittain ohutta harsoa, jonka läpi ei aluksi näe, mutta valoilla alkaa paljastua kaikenlaista. Toteutus on kyllä varsin erikoinen ja en ole vastaavaa aiemmin kokenut - molemmilla puolilla nähdään sama esitys samaan aikaan, näyttelijät vain vaihtuvat välillä. Hahmoilla on metallilangasta väännettyjä virityksiä kaulan ympärillä, päässä, jalassa, käsivarressa. Viritelmät näyttävät keskiaikaisilta kidutusvälineiltä. Me näemme ne kyllä, mutta todellisuudessa kipu ei näy eikä tartu. Kipu voi tuntua puristuksena, poltteena. viiltona, kirvelynä. Sietämättömänä. Sitä ei voi kuitenkaan tuosta noin irrottaa ja viskata sivuun. Se pahenee, aaltoilee. Muistan hyvin oman kokemukseni, jossa en loppujenlopuksi tiennyt missä kipu on. Se vain on ja tekee olon sellaiseksi, että tekisi mieli ruuvata pää irti ja potkaista kauas.

 Huumorin konstit ovat monet - ja mustat. Näemme kohtauksen odotushuoneesta, jossa tunnutaan kisailevan siitä, kenellä on eniten vaivoja ja pahimmat säryt. Yhdellä oli todettu jopa psykoosi peräaukossa. Järjestetään myös arpajaiset, jossa yleisökin pääsee osallistumaan tikkua vetämällä. Jo ensimmäisen vedon jälkeen päätän, että minä en näihin arpajaisiin halua osallistua. Palkinnot eivät todellakaan houkuta. Mutta entäpä jos saat "päävoiton", vaikket haluaisi? Kunpa voisikin valita ja kieltäytyä tyyliin "ei, minä en halua tätä kolmoishermosärkyä, ottaisin mieluummin tuon rintasyövän kiitos, jotta saisin helpommin tukea ja apua". Käsidesiä kuluu ja näemme myös tajunnanräjäyttävän räpäytyksen. Vieressäni istunut vanhempi rouwa hihkaisee biisin päätteeksi "Aivan mahtavaa!" Ja niin se kyllä olikin kunnon energiapommi.

 Koskettavimmillaan "Kykenemättömät" on lukuisissa hetkissä, joissa tunteet ilmaistaan ilman sanoja, kehon kautta. Esitys sisältää paljon tanssin keinoin toteutettua liikekieltä - kouristuksia, irti ravistelua, kurottelua kohti parempaa, tasapainottelua, tukihenkilöitä, hyviä hetkiä. Ja sitten taas hidasta liukumista ympäri kivun kehää, uudelleen ja uudelleen. Eikö tuosta ikuisesta virrasta nyt kukaan pysty nykäisemään pois! Tuskissaan huudettuja avunpyyntöjä, joista meikäläinenkin saa osansa. Sydämestä ottaa, kun en pysty auttamaan. En tiedä miten osaisin. Pelastusrengaskin toi vain hetken huuman.

 Lukuisien diipadaapa-tyylisten lääkärikäyntien jälkeen vihdoinkin diagnoosi! Ja sen jälkeen alkaa uusi taistelu tukihelvetissä. Harsokankaat on riivitty alas hiljalleen yksi kerrallaan ja näemme vastakkaiselle puolelle. Raskaista tiilistä rakennettu kehä murtuu hiljalleen ja loppukohtaus vetää erityisen hiljaiseksi. Kun jalat eivät enää kanna, otetaan muut keinot käyttöön ja sinnikyys palkitaan.

 Lämmin kiitos kokonaisvaltaisesta teatterikokemuksesta. Erityiskiitos musiikista ja yleisestä tunnelmasta sekä erikoisesta käsiohjelmasta. Tuntui etuoikeutetulta ja vähän syylliseltäkin olo ulkoilmassa, kun omin jaloin sai kävellä pitkin katuja ja elää taas yksi kivuton päivä.

Jos kiinnostuit, lisätietoja tästä linkistä. Esityskausi jatkuu 29.4. asti.

Jako / Kellariteatteri

Jako / Helsingin Kellariteatteri

Ensi-ilta 11.6. 2015, kesto noin 1h 10min (ei väliaikaa)

Ohjaus ja tuotanto Eric Barco

Tekstit ja dramaturgia Senja Rajalin

Näyttämöllä : Heli Hyttinen, Aapo Juusti, Juha Karhu, Sara Paasikoski, Amanda Palo, Hanna Vähäpassi ja Pietu Wikström

 Tämä esitys se meinasi mennä meikälikalta kokonaan ohi, mutta onneksi Jako jatkui myös elokuussa joten ei muuta kuin mestoille. Kellariteatterissa olen aiemmin käynyt vain kerran ja silloinkin harjoituksia seuraamassa, joten nyt oli jo aikakin!

 Katsomoon pääsi kahdesta eri ovesta, sinisestä tai punaisesta. Mietin jo siinä vaiheessa, että onkohan oven valinnalla jonkinlainen ratkaiseva merkitys sille, miten tulevan kokee ja kenen puolella mahdollisesti on... En enää muista kumman sisäänkäynnin valitsin, mutta joka tapauksessa istuin hetken kuluttua mukavasti eturivissä upottavalla sohvalla ja pohdin, mahdanko siitä reilun tunnin kuluttua päästä enää edes ylös. Salissa on utuista ja hämärää, vastapuolella näkyy istuvan myös väkeä. Joku sihauttaa juomatölkin auki selkäni takana, vierustoveri sohvalla ottaa sandaalit pois jaloistaan. Rento meininki...

 Estradilla käy aikamoinen supatus. Näyttelijät supisevat kaikenlaista. Joku on väärällä puolella. "Tää on tyttöjen puoli!" Varsinainen tarina käynnistyy muuttopuuhilla. Banaanilaatikoita on röykkiöittäin siellä ja täällä. Nuoripari on muuttanut yhteen. Toinen on Syksy, toinen Kevät. Toinen haluaa rakentaa pesän muuttolaatikoiden keskelle eikä halua pitää kiirettä tavaroiden purkamisessa, toista epäjärjestys ja laatikkokasat ahdistavat suunnattomasti. Hän tarvitsee tilaa olla ja hengittää. Hommat eivät muutenkaan tahdo edetä, sillä paikalla ramppaa uteliasta vanhempaa naapuria yleisavaimilla sekä hillitön Täydellinen pari, joiden keskinäinen lällyttely menee hiukan överiksi.

Muuttopuuhia (c) Mikko Rasila 

 Olen jotakuinkin kärryillä vielä tässä vaiheessa, mutta sitten roolihenkilöt vaihtuvat lennossa ja hetken kuluttua olen ihanasti pihalla - ja nautin siitä! Tunnen uppoutuvani sohvaankin vielä syvemmälle. Huoneeseen astuu saarnaajia, pingviinejä ja kadunpuolen pikkuisesta ikkunastakin tullaan ja mennään. Yksi sumuttaa huonekasvinsa hengiltä. Paitsi että se mikään huonekasvi ole, kasa sanomalehteä vainen. Arvotaan korteilla, kuka saa esittää koditonta. Paikalle saapuu "asiantuntijoita", joilla tuntuu olevan mielipide niin esityksestä kuin katsojistakin. Silmälasit päässä istuva nainen nimetään samantein älyköksi, minäkin saan osani.

 Lauletaankin. Mieleen jää heti, että pitäisikö nykyään tietää kenen joukoissa seisoa ja että joskus voi ihan vapaasti värittää reilusti yli rajojen. Oliko sillä nyt väliä, istuiko punaisessa vai sinisessä katsomossa? Eri vinkkelistä katsottiin kuitenkin samoja juttuja ja koimme yhdessä asioita. Pään sisällä jokainen koki kaiken varmasti omalla tavallaan kuitenkin.

 Kellariteatterilta kävellessäni mietin, että vaikka onkin joskus omiin kaavoihinsa kangistunut ja tiettyjen tapojensa orja, siitäkin huolimatta voi olla ja elää sopuisasti ihmisen kanssa, joka tekee tietyt asiat täysin toisin kuin itse tekisi. Syksy ja Kevät voi kulkea käsi kädessä. Mietin myös sitä, että kaikkea en taaskaan ymmärtänyt, mutta pitääkö aina ymmärtääkään? Siitä huolimatta esityksestä voi nauttia, ja tässä oli taas sitä 'tekemisen meininkiä', jota hyvältä ja kiinnostavalta teatteriesitykseltä aina toivon. Kellariteatteriin kannattaa kyllä mennä jatkossakin, ja aina on mahtavaa nähdä uusia raikkaita kasvoja ja nuoria lahjakkuuksia lavalla!